Kesäyön unelma

TITANIA (heräten). Ruusuilta enkelinkö lauluun herään?

PULMA (laulaa).

Sillä kukapa maarin tahtoisi järkensä tuhlata tuollaisen houkkamaisen linnun tähden? Kukapa tahtoisi sanoa lintua valehtelijaksi, vaikka se kuinkakin kukkuelisi?

TITANIA.
Oi, armas kuolevainen, laula vielä!
Mun korvan ihastuu sun äänes sointuun,
Ja silmäni sun kaunis muotos hurmaa;
Suloutes voima saa mun väkivoimin
Het' oiti vannomaan: sua rakastan.

PULMA. Minusta nähden, hyvä matami, tuossa on hyvin vähän järkeä. Ja kuitenkin, totta puhuakseni, järki ja rakkaus nykymaailman aikaan pitävät hyvin vähän yhtä seuraa. Vahinko ja sääli, ett'eivät kunnon naapurit koeta saada heitä ystäviksi. Niin, osaanhan sitä minäkin pilaa laskea, jos siksi tulee.

TITANIA.
Sin' olet yhtä älykäs kuin kaunis.

PULMA. No, enhän juuri sitä. Mutta jos minulla olisi sen verran älyä, että osaisin täältä metsästä pois, niin olisi sitä sen verran kuin tarvitsen.

TITANIA.
Pois tästä lehdost' älä koita päästä;
Sun jäädä täytyvi, siis vaivas säästä.
Min' olen henki suurivaltainen;
Mun maassani on kesä ikuinen.
Ja sua lemmin ma; siis tule mulle,
Ma keijut käskyläisiks annan sulle;
He meren helmet sulle noutavat,
Ja laulavat, kun kukill' uinahdat.
Ja sinust' irroitan ma tomut maan,
Niin että niinkuin henki leijut vaan. —
Sinapinsiemen, hernekukka, seitti, koi!

(Neljä keijua tulee.)

1 KEIJU.
Täss' olen.

2 KEIJU.
Minä myös.

3 KEIJU.
Ja minä.

4 KEIJU.
Käske!

TITANIA.
Tät' ylimystä, keijut, palvelkaa,
Edessään pyörikää ja liehukaa:
Vatuilla syötelkää ja aprikoilla
Ja viinimarjoilla ja viikunoilla.
Hunajapesät tuokaa mettisen
Ja tuohukseks sen sääri vahainen,
Ja kiiltomadost' ottakaatte tulta
Ja vuoteeseensa valaiskaatte kulta.
Perholta kirjosiipi tempaiskaa,
Kuun säteet nukkujasta viuhtokaa.
Nyt niiatkaa ja tehkää kunniaa.

1 KEIJU. Terve, kuolevainen!

2 KEIJU. Terve!

3 KEIJU. Terve!

4 KEIJU. Terve!

PULMA. Arvoisat herrat, pyydän anteeksi nöyrimmästi. — Saanko kysyä, mikä on teidän nimenne, arvoisa herra?

SEITTI. Seitti.

PULMA. Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Seitti. Kun leikkaan sormeeni, rohkenen minä käyttää teitä. — Entä teidän nimenne, kunnon herra?

HERNEKUKKA. Hernekukka.

PULMA. Pyydän nöyrimmästi, tervehtikää äitiänne, rouva Koteroa, ja isäänne, herra Palkosta. Hyvä herra Hernekukka, haluan teihinkin likemmin tutustua. — Entä teidän nimenne, herra, saanko kysyä?

SINAPINSIEMEN. Sinapinsiemen.

PULMA. Rakas herra Sinapinsiemen, minä hyvin tunnen teidän kärsivällisyytenne. Tuo katala Pihvi julmuri on kitaansa hotkaissut monta teidän herrasperheenne jäsentä. Minä vakuutan, että teidän heimonne takia olen monasti ennenkin kyyneliä vuodattanut. Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Sinapinsiemen.

TITANIA.
Nyt viekää hänet lehväsalihin.
Kuun silmä, huomaan, rupee kastumaan;
Sen itkeiss' itkee pienin kukkakin,
Valittain tahrattua puhtauttaan.
Nyt kieli kantimeen! Pois, hiljaa vaan!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen paikka samaa metsää.
(Oberon tulee.)

OBERON.
Jokohan on Titania herännyt?
Ja min lie silloin nähnyt esineen,
Jot' ihailee nyt ihan hulluuteen?
(Puck tulee.)
Kah, tuossa viestini! — No, houkka henki,
Mit' yöllist' ilvettä nyt kuulla saa?

PUCK.
Oi, rouva epäluomaa rakastaa.
Lähellä pyhää piilomajaa, jossa
Hän lepäs uinahtaen kukastossa,
Kästyöläis-vintiöitä joukkion,
Joill' elääksensä tuskin leipää on,
Näin harjoittelemassa näytelmätä,
Theseon häissä esitettävätä.
Noist' ääliöistä tuhmin raakimus,
Jok' oli olevinaan Pyramus,
Pensastoon näyttämöltä hetkeks meni;
Ma tilaisuutta käyttäin hyväkseni,
Tuon kolhon päähän panin aasinpään.
Ja kun nyt Thisbe vartoo lemmyttään,
Hän tulee, uh! ja kaikki peljästyttää;
Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää,
Tai haarmaat naakat, pyssyn paukkeen vain
Kun kuulevat ne, ilmaan joukoittain
Pyrähtelevät kiitäen kuin hurjat,
Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat,
Ja kamppihini nurin keikahtavat
Ja "murhaa!", "Athen' auta!" huudahtavat.
Niin äly heist' on mennyt, että saattaa
Älytön kappalekin heitä raataa;
Näet, okaat riistää jotkut paljaiks ihan
Ja miltä hatun vievät, miltä hihan.
Näin heidät metsään ajoin peljätyksin,
Ja tänne armas Pyramus jäi yksin.
Titania heräs nyt (niin osaantui)
Ja heti tuohon aasiin rakastui.

OBERON.
Paremmin kävi kuin ma aavistin.
Mut tuon Ateenan miehen silmihin
Valoitko lemmen heraa puheen mukaan?

PUCK.
Unessa voitelin ne mieltä sukaan.
Ja tyttö makaa hänen lähitteessään,
Tuon siis hän ensin näkee herätessään.

(Demetrius ja Hermia tulevat.)

OBERON.
Vait! Tuossa sama mies on.

PUCK.
Sama nainen,
Mut mies ei sama.

DEMETRIUS.
Lempijääsi vainen
Miks soimaat noin? Oi, tylyt sanas nuo
Tylylle vihamiehellesi suo.

HERMIA.
Nyt soimaan vaan, mut pahemp' olla voisin:
Kiroomaan sua oikeutettu oisin.
Lysanderin jos tapoit unessaan,
Nyt veress' ui ja ryve kokonaan
Ja tapa minutkin! Niin kiihkeään
Ei aurinkokaan lemmi päivyttään,
Kuin mua hän. Ja armahanko luota
Noin pois hän hiipis? Ei, en usko tuota.
Maanpallon ennen voisit lävistää
Ja aukiosta suoraan lähettää
Kuun paistamaan sen vastapuoliskolle,
Kiusaksi sydänpäivän auringolle.
Sä hänet murhasit, sen katsees tiesi:
Noin synkästi vaan katsoo murhamiesi.

DEMETRIUS.
Niin katsoo murhattu; niin minä myös;
Lävisti sydämmeni julma työs.
Ja sentään silmäs loistaa, murhanainen,
Kuin tähti taivahalla tuikkivainen.

HERMIA.
Miss' on hän? Mitä koskee minuun nuo!
Oi, mulle takaisin Lysander tuo!

DEMETRIUS.
En; raatons' ennen soisin koirilleni.

HERMIA.
Pois, sinä koira! Kärsivällisyyteni
Lopussa on. Jos hänet murhasit,
Niin ijäks miehenmainees menetit.
Oi, sano totuus, totuus sano mulle!
Hän valvehilla kauhuks oli sulle,
Siks unen murhasit. Oi, kaunis työs!
Tuon olis mato tehnyt, käärme myös.
Sen käärme tekikin; niin lipoinen,
Kuin sinun, kyy, ei kieli kärmehen.

DEMETRIUS.
Sa raivoasi tuhlaat aivan turhaan:
En ole syypää Lysanderin murhaan.
Hän tietääksen' ei kuollut olekaan.

HERMIA.
Oi, voiko hyvin hän? Oi, sano vaan!

DEMETRIUS.
Jos sanon sen, niin mikä palkaks jää?

HERMIA.
Se etuus, ett'et enää mua nää.
Hän elossa tai kuollut olkohon,
Sun seuraas kammon, sinä kunnoton.

(Menee.)

DEMETRIUS.
On turha seurata noin raivoisaa;
Siis paras tässä hetki huoahtaa.
Oi, suru kuormaansa ei kantaa jaksa,
Jos uni sille velkaansa ei maksa.
Ma saan tok' ehkä osan velkomusta,
Jos tyynesti vaan varron tarjousta.

(Laskeutuu maahan levolle.)

OBERON.
Mit1 olet tehnyt? Mitä aattelit,
Kun todellisen lemmen turmelit?
Sa uskollisen silmään mehun kaadoit
Ja tosilemmen uskottomaks saatoit.

PUCK.
Ohjatkoon onni! Yks jos pitää valan,
On tuhat valapattoista sen alaan.

OBERON.
Nyt tuulta nopeammin metsään vain!
Helenaa etsi; lemmen potilaana
Hän siellä käy ja posket kalvakkaana,
Huokauksiin nuorta vertaan kuluttain.
Tuo impi tänne houkuttele sinä,
Tään silmät lumoan sill'aikaa minä.

PUCK.
Ma riennän, kiidän, lennän, katsokaa,
Nopeemmin manalaisen vasamaa.

(Menee.)

OBERON.

(Puck palajaa.)

PUCK.
Keijukaisten valtias,
Helena jo tulee, kas!
Mies tuo hurmaamani alkaa
Hältä kiistää lemmen palkkaa.
Nähkääs heidän kujeitaan!
Houkkoj' ihmiset on vaan.

OBERON.
Syrjään! Demetrius tästä
Herätä vois hälinästä.

PUCK.
Yksi kahden lemmiss' on:
Sepä kuje verraton!
Nyt vast' olen mielissäin,
Kun käy kaikki nurinpäin.

(Lysander ja Helena tulevat.)

LYSANDER.
Miks lempeäni pilkaks luulla alat?
Ei iva, pilkka puhu kyynelin.
Kun vannon, itken näet: moiset valat
Totuuden lähteest' ovat syntyisin.
Kuin saatat moista pilkaks luullakaan,
Joll' ompi vilpittömyys leimanaan.

HELENA.
Sa kavaluutes paljastat vaan yhä.
Valalla valas syöt, sa hornan pyhä.
Nuo valat sai jo Hermia. Vastakkain
Jos valas pannaan, tyhjä syntyy vain.
Niin kevyet ja tasan painavat
On valas kummallenkin vannomat.

LYSANDER.
Kun hälle vannoin, järkeä ei mulla.

HELENA.
Kun hänet hylkäät, järkeä ei sulla.

LYSANDER.
Demetrius häntä lempii, vaan ei sua.

DEMETRIUS (heräten.)
Helena, taivaan impi, jumalainen!
Mihinkä silmäs vertaisinkaan vainen?
On kide tumma. Huules punoittaa
Kuin suutatuksin kaksi kirsikkaa.
Tauronkin lumet, idän lietsomat,
Valkeista sysimustiks muuttuvat,
Kun sinä kättäs nostat. Oi, mun anna
Onneni valkoleimaan suukko panna!

HELENA.
Oo, hornan ivaa! Näinhän kaikki te
Vaan huviksenne mua pilkkaatte.
Jos hienoutt', ylevyyttä tuntisitte,
Niin vähemmän te mua loukkaisitte.
Vihassa eikö kyllin? Riettain kielin
Mua vielä ivaatteko yksin mielin?
Jos miestä, miehen mieltä teissä ois,
Noin ette kunnon naista ilkamois,
Ja valojanne tuhlais, maireaanne,
Kun sentään vihaatte mua sielussanne.
Te kilvan rakastatte Hermiaa
Ja kilvan ilkutte te Helenaa.
Työt' oivaa, miehen työtä tottakin,
Kun tyttö-raukan silmät kyynelin
Te saatte pilkallanne valumaan!
Noin naista jalo mies ei loukkaiskaan
Ja noin ei kiusais huviksensa vaan.

LYSANDER.
Demetrius, sin' olet tunnoton;
Sun Hermiahan lemmittysi on.
Sydämmest aivan tässä etees kannan,
Osani hänen lempeens' sulle annan.
Sa mulle osas anna Helenaan;
Ma häntä lemmin hamaan kuolemaan.

HELENA.
Nuo herjat, kuin ne tuulta pieksee vaan!

DEMETRIUS.
Sa Hermias pidä, hänest' en ma huoli;
Hänt' ennen lemmin, vaan se lempi kuoli.
Siell' oli sydän vieraissa, mut nyt
Se kodin ainaisen on löytänyt
Helenan luona.

LYSANDER.
Sinä kunnotoin!

DEMETRIUS.
Uskollisuuttan' älä solvaa noin.
Voi kalliiks sulle tulla pilkka tuo. —
Tuoss' impes tulee, mene helttus luo.

(Hermia tulee.)

HERMIA.
Yö musta, joka silmän soentaapi,
Se korvan herkkätuntoiseksi saapi.
Se; minkä näkövoima menettää,
Se kaksin kerroin kuulon hyödyks jää. —
Lysander, sua ei löynnyt silmäni,
Mut korvani sun äänes tajusi.
Mut miksi noin mun jätit, armoton?

LYSANDER.
Kun lempi käskee, meneminen on.

HERMIA.
Mut mikä lempi luotani sun saatti?

LYSANDER.
Ihana lempeni mun lähtöön vaati:
Helena tuo, mi loistett' yöhön luo
Heleämpää kuin taivaan tähdet nuo.
Mun mitä tahdot? Ymmärräthän kai.
Ett' inho lähtemään mun luotas sai.

HERMIA.
Et puhu mitä aattelet, et vainen.

HELENA.
Haa! Hänkin vehkeessä on liittolainen!
He yksiss' ovat neuvoin, nyt sen huomaan,
Minuhun tuota pilkan lokaa luomaan. —
Sa häijy Hermia, kiittämätön tyttö!
Yhdyitkö liittoon, juoneen noiden kanssa
Noin kehnoll' ivalla mua kiusatakses?
Kaikk' onko meidän impisalaisuudet,
Sisaruusvalat, nuokin hetket, milloin
Nopeajalkaist' aikaa nuhtelimme,
Kun meidät erotti, — kaikk' unheess' onko?
Viaton lapsuus, koulukumppanuus?
Kuin kaksi taidokasta luojaa loimme
Molemmat neulaltamme samaa kukkaa
Samalla istuimella, samaan kaavaan,
Hyräillen samaa virttä samaan nuottiin,
Kuin molempien kädet, äänet, sielut
Ois yhtä ruumista. Näin kasvoimme
Kuin kaksoiskirsikka, mi jakoiselta
Vaan näyttääpi, mut jaoksess' on yksi;
Kaks marjaa mairetta, mut yksi varsi;
Näkyisin kaksi ruumist', yks vaan sydän;
Kaks kuvaa, yhteen kilpeen kuuluvaa,
Molemmat saman rautatakin alla.
Tuon lemmen riistät rikki nyt ja soimaat
Helena-raukkaa kilvan miesten kanssa!
Ei ystävyyttä tuo eik' immen työtä.
Ma yksin herjan kärsin, mutta työstäs
Sukupuolemme mun kanssani sua moittii.

HERMIA.
Sanasi kiihkoiset mua hämmästyttää.
Min' en sua pilkkaa; sinä pilkkaat mua.

HELENA.
Lysanderin mua seurata sa käskit
Ja ivall' ylistää mun muotoani,
Ja toisen lemmikkis, Demetrion,
Jolt' äsken potkun sain, mua nimitellä
Jumalaks, enkeliksi, taivaan immeks,
Yön tähtisilmäks. Tuon miks sille sanoo,
Jot' inhoo hän? Ja miks Lysander kieltää
Sun lempesi, mi mielen hältä valtaa,
Ja mulle muka rakkauttaan tarjoo,
Jos sin' et siihen yllyttäis ja suostuis?
Vaikk' en niin suosiss' olekaan kuin sinä,
Niin lemmen hellimä ja onnetarten,
Vaan kurja lemmenheittonakin lemmin,
Tok' ansaitsisin säälimyst' enk' ivaa.

HERMIA.
En ymmärrä, mit' aattelet sa tuolla.

HELENA.
Niin, oikein! Teeskentele totisuutta
Ja imartele, selkäni kun käännän!
Viittoilkaa vaan! No, vielä tuota pilaa!
Noist' oiva ilveistänne maineen saatte.
Jos teillä sydänt' ois ja siistit tavat,
Noin pilkan aineeks ette mua tekis.
Hyvästi vaan! Syy minun osaks on;
Sen kuolo kohta sovittaa tai ero.

LYSANDER.
Jää, armas Helena, ja mua kuule!
Eloni, lempeni ja aatokseni!

HELENA.
Oo, oivaa!

HERMIA.
Helena, noin älä ilku!

DEMETRIUS.
Jos rukous ei auta, auttaa pakko.

LYSANDER.
Ei Hermian rukous ja ei sun pakkos;
On uhkas heikko kuin tuon immen parku. —
Helena, kautta henkeni! sua lemmin.
Sen vannon ja sen hengelläni näytän,
Jos väittää ken ett'en ma sua lemmi.

DEMETRIUS.
Sua lemmin minä enemmän kuin hän.

LYSANDER.
Sanotko sen? No, tule, koitelkaamme!

DEMETRIUS.
No, tulehan!

HERMIA.
Lysander, mitä tämä?

LYSANDER.
Pois, mustalainen!

DEMETRIUS.
Häpee! — Uljahaksi
Hän teeskeleikse, seurata kuin aikois,
Mut tulematta jää. — Sa pelkur' olet.

LYSANDER.
Pois, kissa, norkko! Hellitä, sa kehno!
Ma muuten pois sun puistan niinkuin käärmeen.

HERMIA.
Mut miks noin hurja? Mistä tämä muutos,
Mun armaani?

LYSANDER.
Sun armaas? Mustalainen!
Pois, inha rutto, häijy myrkkyjuoma!

HERMIA.
Kai puhut pilaa?

HELENA.
Aivan niin kuin sinä.

LYSANDER.
Demetrius, ma sanassani pysyn.

DEMETRIUS.
Siit' anna kiinne omakätinen;
Sun omaa heikko käsi, en sua usko.

LYSANDER.
Tapanko, lyönkö, haavoitanko hänet?
En, vaikka vihaan, hänt' en toki loukkaa.

HERMIA.
Mill' enemmän kuin vihallas mua loukkaat?
Miks vihaat? Mit' on tapahtunut, armas?
Min' olen Hermia, Lysander sinä,
Ja yhtä kaunis olen nyt kuin äsken.
Samana yönä valas teit ja rikoit,
Ja — Jumal' armahtakoon! — toden totta
Rikoitko sen?

LYSANDER.
Niin totu kuin ma elän;
Ja en sua enää koskaan mieli nähdä.
Kyselmät, toivot, epäilyt siis pois.
Se sulaa totuutt' on, en puhu pilaa:
Sua vihaan ma ja lemmin Helenaa.

HERMIA.
Mua voi! — Sa ilvene!
Sa lemmen varas! Yöllä tullen multa
Varastit armahani.

HELENA.
Oivaa, oivaa!
Sull' eikö kainoutta, ujoutta.
Häpyä hiukkaakaan? Näin pakotatko
Sa kukkamato!
Säveiltä huuliltani tylyn vastuun?
Hyi, sinä teeskelijä! Sinä nukki!

HERMIA.
Kuin? Nukki? Haa! Nyt ymmärrän ma juonen:
Hän vartaloitamme on vertaillut,
Sen huomaan, ja nyt kerskaa pituudestaan.
Muodollaan, muhkealla muodollaan hän
Ja muka korkuudellaan hänet valtas. —
Niin korkeaanko suosiin pääsit siksi,
Ett' olen minä pieni, pikkarainen?
Kuin pieni olen, sinä korpikuusi?
Kuin pieni olen? sano! En niin pieni,
Ett'ei mun kynteni sun silmiis yllä.

HELENA.
Vaikk' ivaattekin mua, hyvät herrat,
Mua toki turvatkaa! En ole häijy,
En lainkaan ole riitaan taipuvainen;
Pelokas olen, niinkuin impi aina.
Voi, älkää hänen salliko mua lyödä!
Vaikk' on hän pienempikin, uskokaatte,
Ma hänt' en voita.

HERMIA.
Taaskin pienempi!

HELENA.
Oi, Hermia, noin tyly ällös olko!
Ma rakastanut olen sua aina,
En koskaan loukannut, en vilpistellyt.
Rakkaudestakin vaan Demetrioon
Ma hälle kerroin pakos metsään tänne.
Sua seuras hän, ja häntä minä hupsu.
Hän noitui minut hiitehen ja uhkas
Mua lyödä, potkaista ja tappaakin;
Ja nyt, jos rauhassa mun annat mennä,
Ateenaan hullutuksineni palaan
Enk' enää sua vaivaa. Suo mun mennä!
Sa näet, kuink' olen lapsekas ja heikko.

HERMIA.
No, mene tiehes! Kuka sua estää?

HELENA.
Hupero sydän, jonka jätän tänne.

HERMIA.
Lysanderilleko?

HELENA.
Demetriolle.

LYSANDER.
Helena, malta! Hermia ei sua loukkaa.

DEMETRIUS.
Ei, herra! eipä kiusallannekaan.

HELENA.
Kun suuttuu hän, niin sättii hän ja puree;
Jo koulussa hän oli torapussi;
Ja, vaikka pieni, on hän kiukkuinen.

HERMIA.
Taas pieni! Pieni! Pieni yhtenänsä! —
Noin sallitteko hänen mua nauraa?
Mut kyllä näytän sulle!

LYSANDER.
Pois, sa kyysä!
Sa lintukotolainen, soppityrsky,
Jyvänen, terho!

DEMETRIUS.
Liian harras olet
Hänt' auttamahan, joka apus hylkää.
Sa jätä hänet! Vaiti Helenasta!
Hänt' älä puolusta! Jos lemmen hellyytt'
Osotat hälle vaikka kuinka vähää,
Niin saat sen maksaa.

LYSANDER.
Nyt hän minut päästi.
Jos tohdit, seuraa! Koittakaamme, kenen
On oikeus häneen suurin, sun vai mun!

DEMETRIUS.
Seuraanko? En, ma rinnallasi astun.

(Lysander ja Demetrius menevät.)

HERMIA.
Te, neiti, olette tään riidan alku.
Ei, jääkää!

HELENA.
Täällä olo hirvittää;
Sun seuraas, häijy, kauemmaks en jää.
Jos lyömään nopsemmat on kätes sun,
Pidemmät mull' on sääret juoksuhun.

(Menee.)

HERMIA.
Mut tätä minä aivan kummastun.

(Juoksee Helenan jälkeen.)

OBERON.
Tää hutiloimist' on; erehdyt aina,
Pait milloin tepposes on tahalliset.

PUCK.
Erehdyin, hahmoin ruhtinas, sen myönnän.
Mut sanoittehan, että tuntisin
Ateenalaisen puvusta sen miehen,
Ja siinä suhteess' olen moitteeton:
Ateenan mieshän myös tuo toinen on.
Mut mielissäni olen sentään siitä;
Huviksihan on ollut tämä riita.

OBERON.
Nyt taistoon hankkii rakastajat nuo.
Siis joutuun, Puck, yön musta vaippa tuo,
Ja tähtitaivas usmaan peitä vainen
Niin pimeään kuin tuonenvirran laine!
Nuo hangoittelijat niin harhaan vie,
Ett' toiselt' aina hukkuu toisen tie.
Sa joskus Lysanderin ääntä matki
Ja Demetrius saata raivoon ratki,
Ja joskus Demetrion kielin äännä;
Näin heidät toisistansa harhaan käännä,
Siks kunnes heidän ripsillensä hiipii
Unetar kuolonkarva, lyijysiipi.
Nyt tuolla Lysanderin silmät kasta;
Se neste lääkettä on voimakasta,
Se kaikki hairaukset karkoittaa
Ja näköns' entisen taas silmä saa.
Kun sitten heräävät, on tämä ilvi
Kuin uni vaan ja öinen usmapilvi.
Ateenaan lempijät nyt palaavat
Ja liiton ainaisen he solmivat.
Tee työsi! Minä käyn Titanian luo,
Mun täytyy hältä saada poika tuo.
Pois hänest' ajan sitten hirmukuvat;
Näin kaikki entiselleen palauvat.

PUCK.
Mut, ruhtinas, se tehtävä on entäin;
Yön lohikäärmeet pilviss' ajaa lentäin;
Ja tuolla koittaren jo airut hohtaa;
Kaikk' eksynehet henget mailta kohta
Pakoovat kalmistoihin; kirotut,
Tienristeyksiin ja jokiin haudatut
Jo madonsyömiss' ovat vuoteissansa;
Häveten auringolta tekojansa,
Valoa karttavat he ehdollaan,
Yö mustasilmä ikiseuranaan.

OBERON.
Me toista henkilajia ollaankin.
Ma seuraa Koittaren oon lemmikin,
Ja metsämaita käymästä en taukoo,
Vaikk' itä leimuavat porttins' aukoo
Ja Ahdin suolavirrat vihannat
Koin säteet kultailevat ihanat.
Mut joudu, ennenkuin on mennyt yö!
Se ennen päivää tehtävä on työ.

(Menee.)

PUCK.

(Lysander palajaa.)

LYSANDER.
Demetrius, miss' olet nyt sä, pöyhkä?

PUCK.
Täss', asehissa. Entä sinä, röyhkä?

LYSANDER.
Ma heti tulen.

PUCK.
Tuonne tasangolle
Mua seuraa.

(Lysander menee, ääntä seuraten.)
(Demetrius palajaa.)

DEMETRIUS.
Missä tuo Lysander ollee?
Hätikkö! Pelkuri! Sa pakenitko?
Haa, vastaa! Pensahasen luikersitko?

PUCK.
Pukari! Tähdet haastat miekkasille,
Ja miehuuttasi kehut pensahille,
Ja pois jäät sentään. Tules, nulkki, haa!
Niin vitsaa annan. Herjan nimen saa,
Ken kanssas taistelee.

DEMETRIUS.
Haa! Varros, taikka —

PUCK.
Mua seuraa; täss' ei taistelujen paikka.

(Menevät.)
(Lysander palajaa.)

LYSANDER.
Hän eellä käy ja härnää yhtenään;
Kun ääntä kohti kuljen, poiss' on hän.
Se konna jalkajuoksussa mun voittaa;
Jos kuinka riennän, hän jo pakoon soittaa.
Ma äsken kaaduin tiellä röysteisellä,
Nyt levähdän mä.
(Laskeutuu levolle.)
Joudu, päivä hellä!
Kun valostas vaan tummin juovan nään,
Demetriolle kostan pilkan tään.

(Nukkuu.)
(Puck ja Demetrius palaavat.)

PUCK.
Huu! huu! huu! Pelkuri, miss' oletkaan?

DEMETRIUS.
Jos uskallat, niin seis! Sa joutuisaan
Edellä juokset, milloin mitä kohti;
Et seista, naamaas näyttää sin' et tohdi.
Miss' olet nyt?

PUCK.
Täss'; etkö tänne jaksa?

LYSANDER.
Tuon pilkkas kallihisti saat sa maksaa,
Jos koskaan päivän valossa sun nään.
No, mene tiehes! Väsyneenä jään
Yön kylmään helmaan tähän oikomaan ma.
Kun aamu koittaa, käsiini sun saan ma.

(Laskeutuu levolle ja nukkuu.)
(Helena tulee.)

HELENA.
Voi, pitkää, raskast' yötä kuitenkin!
Oi, joutuun riennä! Koitar, lohtus tuota!
Ett' aamust' Ateenaan ma saapuisin
Pois noiden kurjain pilkkaajaini luota.
Unetar, silmä sulje surevan,
Ett' itseni ma hetkeks unhotan.

(Nukkuu.)

PUCK.

(Hermia palajaa.)

HERMIA.
Mua vaivaista ja raseata, oi!
Mun kaste kasteli ja oksat raapi,
En enää edes kontata ma voi,
Ruumiini voimatonna raukeaapi.
Levolle lasken. Taivas varjelkaan
Lysanderia hänen taistossaan!

(Puck poistuu. Demetrius, Helena y.m. jäävät nukkumaan.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka.

(Titania ja Pulma tulevat, keijukaisten seuraamina.
Oberon perällä näkymättömänä.)

TITANIA.
Käy, istu tähän kukkaspatjallen;
Hempeitä poskiasi sivelen ma,
Ruusuilla silupääsi koreilen,
Ja pystykorviasi suutelen ma.

PULMA. Missä on Hernekukka?

HERNEKUKKA. Tässä.

PULMA. Kynsikää päätäni, Hernekukka! — Missä on munsyöri Seitti?

SEITTI. Tässä.

PULMA. Munsyöri Seitti! Kuulkaas, munsyöri, tarttukaa aseihin ja tappakaa minulle ohdakkeen päästä punakoipinen hörriäinen ja tuokaa sen mesipesä minulle, herra munsyöri. Älkää vaan liiaksi itseänne raadelko tässä ottelussa; ja kuulkaas, munsyöri, katsokaa, ettei mesipesä rikkounnu; oikein olisi mieleni paha, jos mesipesä valuisi päällenne, herra signori. Missä on munsyöri Sinapinsiemen?

SINAPINSIEMEN. Tässä.

PULMA. Tänne nyrkkinne, munsyöri! Ei mitään sievistelyjä, herra munsyöri.

SINAPINSIEMEN. Mitä suvaitsette?

PULMA. En mitään, herra munsyöri, paitse että autatte vapaherra Seittiä kynsimisessä. Kuulkaas, munsyöri, minun täytynee käydä parturissa, sillä minusta tuntuu, että olen kovin karvainen kasvoiltani; ja aasiksi olen niin hellätuntoinen, että minun, jos karvaani vähänkin syhyy, täytyy kun täytyykin sitä kynsiä.

TITANIA. Tahdotko, armas, kuulla soitantoa?

PULMA. Onhan minulla kohtalaisen hyvä korvakuulo. Pankaa soimaan tiuvut ja porokellot.

TITANIA. Mut, armas, mitä haluaisit syödä?

PULMA. Totta vieköön, vaikkapa seimellisen silppua! Voisinpahan rouskia hyviä, kuivia kaurojakin. Mutta parhaalta, luulen ma, maistuisi tukko heiniä; hyvät, makeat heinät ovat verrattomia.

TITANIA.
Mull' uskalias on keiju, joka sulle
Oravan aitast' etsii pähkinöitä.

PULMA. Mieluummin ottaisin kourallisen tai pari kuivia herneitä. Mutta pyydän, ettei kukaan väestänne minua nyt häiritse: unellinen mieliala valtaa minut.

TITANIA.
Niin, nuku! Sylihini sinut suljen.
Pois, keijut! Kaikkiin ilman suuntiin pois!
(Keijut poistuvat.)
Näin kuusaintakin halaa hento virna,
Näin naisellinen murattikin kiertyy
Jalavan rososormen ympärille.

(Nukkuvat.)
(Puck tulee.)

OBERON (astuen esiin).
No, terve, Puck! Kas, mikä kaunis näky!
Mua säälittää jo hänen hulluutensa.
Kun hänet kohtasin, näet, metsäss' äsken
Hajuja hölmöllensä etsimässä,
Niin nuhteillani hänet suututin;
Tuon otsaan karvaiseen, näet, kukkasvirveen
Sitonut oli tuoreen, tuoksuvaisen;
Ja sama kaste, joka silmikoissa
Kuin Idän täydet helmet äsken päilyi,
Nyt noiden sulokukkain silmist' uhkui
Kuin kyynel, joka itkee häpeäänsä.
Hänt' ivannut kun olin mielin määrin
Ja kun hän armoa nyt nöyräst' anoi,
Niin vaadin häneltä tuon vaihdokkaan,
Jonk' oiti antoikin hän, pannen keijun
Mun taikalinnahani häntä tuomaan.
Nyt kun on poika mulla, tahdon purkaa
Tuon häijyn hairan hänen silmistään.
Siis, kiltti Puck, ateenalaisen päästä
Tuo outo naamari nyt ota pois,
Niin että, kun hän herää ja nuo toiset,
He kaikin palatkohot Ateenaan,
Ja tämä öinen ilve olkoon heistä
Kuin kiusallinen unenhaire vaan.
Mut keijuiskuningatar ensin pääsköön.

(Koskettaa Titanian silmiä kukkakasvilla.)

Titania armas, herää!

TITANIA.
Oberon,
Oi, minkä näyn näinkään! Minust' on
Kuin oisin ollut aasiin rakastunut.

OBERON.
Tuoss' armaas on.

TITANIA.
Kuink' on tää tapahtunut?
Voi, kuinka hänen näköään nyt kammon!

OBERON.
Vait' hetkinen! — Puck, ota pois tuo pää! —
Titania, soittoa nyt viehtävää,
Jok' unta voimakkaammin aistit valtaa!

TITANIA.
Soi, soitto, hurmaavainen soitto, soi!

PUCK (Pulmalle.)
Kun heräät, omin silmin tollakoi!

OBERON.
Soi, soitto! Armas, käsikkäin nyt vaan
Makaajain lepopaikkaa heijaamaan!
Nyt välillämme lempi uusitaan;
Ens' yönä juhlitaan ja tanhuillaan
Ilolla häissä Theseus-ruhtinaan,
Ja hälle ikisiunaus toivotaan.
Nää parit silloin myöskin naitetaan,
Ja ihastus on korkeimmillaan.

(Poistuvat.)
(Torvensoittoa kuuluu näyttämön takaa.)
(Theseus, Hippolyta, Egeus seuralaisineen tulevat.)

THESEUS.
Nyt joku tuomaan metsänvartijaa!
Jo päättynyt on meidän kevätjuhla.
Ja koska päivän sarastus jo näkyy,
Saa koirain metsävirttä armas kuulla.
Ne tuonne lännen laaksoon laskekaa! —
No, joutuun tuomaan metsänvartijaa! —
Sulo ruhtinatar, vuorelle mua seuraa,
Niin kuulet, kuinka toisiins' soinnukkaasti
Sekaantuu koirain haukunta ja kaiku.

HIPPOLYTA.
Ma Herkuleen ja Kadmon kerran näin,
Kuin Spartan koirain kanssa Kreetan saaress'
Ajoivat karhua; en koskaan kuullut
Niin hauskaa hälinää: ei yksin metsä,
Vaan pilvet, lähteet, koko seutu yhtä
On kaikua. Ihanaa ukkos-ääntä
Ja soinnullista epäsointuisuutta!

THESEUS.
Minunkin koirani on Spartan verta,
Leveäkuonoiset ja täplikkäät,
Ja maasta kasteen pyyhkii niiden korvat;
Kantukset, joiden kaulanahka höllyy
Kuin Thessalian härjän; hitaat ajoon,
Mut äänet soivat yhteen niinkuin kellot.
Sen sointuvampaa haukuntaa ei koskaan
Lie huudot säistäneet ja torvenäänet
Ei Thessalian, Kreetan, Spartan mailla.
Kun kuulet, päätä itse. — Keitä nuo?

EGEUS.
Minunhan tyttäreni tässä nukkuu;
Tuoss' on Demetrius, Lysander tuossa,
Helena, Nedar-ukon tytär, tuossa.
Mik' ihme heidät tänne yhteen toi?

THESEUS.
Varmaankin ovat Vappujuhlan viettoon
Varahin nousnehet, ja pidoistamme
Kun tiedon saivat, niihin vieraiks tulleet —
Mut kuulkaas, Egeus, Hermianhan tänään
On määrä antaa vastaus päätöksestään.

EGEUS.
Niin, ruhtinaani.

THESEUS.
Käske metsämiesten
Herättää heidät torvensoitolla.

(Torvien toitotuksia ja metsästyshuutoja näyttämön
ulkopuolella. Demetrius, Lysander, Hermia ja Helena
heräävät ja kavahtavat pystyyn.)

THESEUS.
Huomenta! Pyhä Valentin on mennyt;
Ja nytkö vasta nämä linnut pesii?

LYSANDER.
Anteeksi, ruhtinas!

(Hän ja muut polvistuvat Theseon eteen.)

THESEUS.
Ma pyydän, nouskaa!
Te hangoittelijat ja vihamiehet,
Mist' on tää sopu tullut, että viha
Nyt vihan kanssa ystävyksin nukkuu,
Luulolta vapaana ja pelkäämättä?

LYSANDER.
Ma sekavasti vastaan, osaks valveill',
Osaksi unessa; mut, totta vieköön,
Kuink' osuin tänne, sanoa en saata.
Mut luulenpa (puhua totta aion
Ja kun nyt mietin, onkin niin se), että
Ma Hermian kanssa tulin; aikehemme
Paeta oli täältä toiseen paikkaan,
Miss' ei Ateenan laki meitä tapais —

EGEUS.
Haa! Kyllin, kyllin! Tiedätten jo kyllin.
Lain valtaan vaadin miehen tuon, lain valtaan.
Demetrius, karkuun aikoivat he, karkuun
Ja sulta sekä multa siten ryöstää —
Niin, sulta vaimos, multa sanani,
Sanani antaa hänet vaimoks sulle.

DEMETRIUS.
Hyvä prinssi, Helenalta kuulin, että
Paeta aikoivat he tänne metsään.
Ma raivokkaana seurasin nyt heitä
Ja mua lemmenhoureissa Helena.
Mut enpä tiedä, minkä voiman kautta —
Vaan jonkun voiman kautta tapahtui se —
Tuo lempi Hermiaan kuin lumi haihtui;
Se muistoss' on nyt vaan kuin turha lelu,
Johonka lapsuudessan' ihastuin;
Ja sydämmeni sykähdys ja auvo
Ja silmieni huvitus ja ilo
Helena yksin on. Ma hänet olin
Jo ennen kihlannut kuin Hermian näin,
Mut tuota ruokaa vieroin niinkuin sairas.
Nyt kun sain terveen luonnollisen maun,
Vaan häntä harron, ikävöin ja lemmin
Ja ijäks hälle uskolliseks jään.

THESEUS.
Mik' onnen kohtaus, te lempiväiset!
Ma tästä tahdon vasta lisää kuulla. —
Egeus, mieltäni nyt noudattakaa:
Nuo parikunnat, samassa kuin mekin,
Ikuisen liiton temppelissä tehkööt.
Kosk' aamua on kulunut jo paljon,
Niin jääköön metsänajo toistaiseksi.
Ateenaan tulkaa: kolminkertaisen
Me juhlan vietämme nyt herttaisen. —
Tule, Hippolyta!

(Theseus, Hippolyta, Egeus ja seuralaiset lähtevät.)

DEMETRIUS.
Tää kaikki on niin hämärää ja pientä
Kuin pilviin katoavat kaukovuoret.

HERMIA.
Minusta silmäni on kahtena:
Näen kaikki kaksinaisin.

HELENA.
Samoin minä.
Demetrion löysin niinkuin kalliin helmen:
Omani eikä omani.

DEMETRIUS.
Mut hereill'
Olemmekohan? Minusta me vielä
Nukumme, uneksimme. — Herttuako
Tääll' äsken oli meitä kutsumassa?

HERMIA.
Niin, ja mun isäni.

HELENA.
Ja Hippolyta.

LYSANDER.
Ja kutsui meitä kanssaan temppeliin.

DEMETRIUS.
Siis hereill' olemme. No, seuratkaamme
Ja tiellä unistamme haastelkaamme.

(Menevät.)

PULMA (heräten.) Kun minun replikkani tulee, huuda minua, kyllä minä vastaan. Seuraava on: "ihanin Pyramus!" - Pietari Pääkkö, hoi! Huilu, sinä palkeenparsija! Kirso, kattilanpaikkuri! Hotka! — Peevelin pojat! Kaikki karussa, ja jättävät minut tänne nukkumaan! Olen nähnyt sangen kummallisen näyn. Olen nähnyt unta, — mutta mikä se uni oli, se käy yli ihmisymmärryksen. Ihminen on aasi, jos luulee voivansa selittää sen unen. Minusta on kuin olisin ollut — mitä, sitä ei saata yksikään ihminen sanoa. Minusta minä olin, ja minusta minulla oli, — mutta perin pöhkö on se ihminen, joka koettaa sanoa, mitä minusta oli minulla. Ei ihmissilmä ole kuullut, eikä ihmisen korva ole nähnyt, ei ihmiskäsi voi haistaa, eikä ihmisen kieli käsittää eikä hänen sydämmensä uloslausua, mikä uni se minulla oli. Pietari Pääkkö saa kirjoittaa siitä unesta runon, ja sen nimeksi pannaan Pulman uni, koska se on niin pulmallinen, ja minä laulan sen herttualle näytelmän loppupuolella; tai, ehkäpä se miellyttää enemmän, jos laulan sen vasta kuolemani jälkeen.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Ateena. Huone Pääkön talossa.
(Pääkkö, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PÄÄKKÖ. Oletteko sanan panneet Pulman taloon? Onko hän jo tullut kotiin?

HOTKA. Hänestä ei mitään kuulu. Varmaankin hän on mennyttä kalua.

HUILU. Jos hän ei tule, niin menee koko kappale hemmettiin. Me emme pääse puusta pitkään, eikö totta?

PÄÄKKÖ. Aivan mahdotonta. Koko Ateenassa ei löydy yhtäkään miestä, joka osaisi Pyramusta niin ulostoimittaa kuin hän.

HUILU. Eikä löydy; hän on yksinkertaisesti sanoen paras älyniekka Ateenan kaikista käsityöläisistä.

PÄÄKKÖ. Niin, ja paras ihminen myöskin; hän on, mitä äänen ihanuuteen tulee, oikein huiluharppu.

HUILU. Huuliharppu, sano niin; huiluharppu, herra nähköön, sehän ei kelpaa.

(Puutiainen tulee.)

PUUTIAINEN. Mestarit, mestarit! Herttua tulee nyt justiin temppelistä; ja siellä on lisäksi vihitty pari kolme muutakin herraa ja rouvaa. Jos olisimme saaneet kappaleemme toimeen, niin olisimme nyt toimeentulevia miehiä.

HUILU. Voi, sitä Pulmaa, sitä riivatun kultapoikaa? Näin hän on nyt menettänyt plootun päivältä koko elinajakseen. Plootun hän olisi päivältä saanut, välttämättä plootun. Jos ei herttua olisi hänelle antanut plootua päivältä Pyramuksen näyttelemisestä, niin menen vaikka hirteen. Ja hyvin hän sen olisi ansainnut. Plootun päivältä Pyramuksesta tai ei äyriäkään.

(Pulma tulee.)

PULMA. Missä olette, pojat? Missä olette, sydänkäpyseni?

PÄÄKKÖ. Pulma! Oi, tätä urhollista päivää? Oi, tätä autuaallista hetkeä!

PULMA. Mestarit, minä tiedän ihmeitä kertoa, vaan älkää kyselkö: mitä se on; sillä jos sen teille sanon, en ole kunniallinen ateenalainen. Minä kerron teille kaikki nipasta nappaan, niinkuin se tapahtui.

PÄÄKKÖ. Anna kuulla, Pulma kulta.

PULMA. Ei, en rahtuakaan. Sen verran vaan voin teille sanoa, että herttua on syönyt päivällistä. Nyt reilaan kaikki kapineenne! Lujat nauhat paitoihin, uudet paulat kenkiin! Laittakaa itsenne linnaan heti; ja silmäilkää läksyjänne joka mies, sillä, lyhyestä tärkimpään, meidän kappaleemme on päässyt armoihin. Mutta Thisbellä pitää kaikella muotoa olla puhdas paita, ja se, joka jalopeuraa näyttelee, älköön leikatko kynsiänsä, sillä jalopeuran kynnet pitää tulla näkyviin. Ja kuulkaas nyt, te rakkaan rakkaat näyttelijät, älkää syökö sipulia tai kynsilaukkaa, sillä meidän tulee huokua suloista henkeä, ja saattepa nähdä, että kuulette heidän sanovan: voi, mikä suloinen komelja! Kas niin, ei sanaakaan enää! Pois matkaan, pois!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Paikka sama. Huone Theseon hovilinnassa.

(Theseus, Hippolyta, Philostrate, hoviherroja
ja seuralaisia tulee.)

HIPPOLYTA.
Tuo, mitä kertovat nuo rakastajat,
On kummaa.

THESEUS.
Kummaa enemmän kuin totta.
Nuo vanhat tarinat ja noidan ilveet
Ei minuun pysty. Rakkailla ja hulluill'
On aivot tuliset ja kuvas-aisti
Niin haaveikas, ett' enemmän se huomaa,
Kuin mitä käsittää voi kylmä järki.
Runooja, lempijä ja hullu, kaikki
Ne kuvitust' on pelkkää. Hullu näkee
Piruja enemmän kuin hornan täyden;
On yhtä pöhkö lempijä: hän näkee
Helenan sulon mustalaisessakin.
Runoojan silmä hourun lailla pyörii,
Maast' iskee taivoon, taivost' alas maahan,
Ja aina miten kuvas-aisti poikii
Jotakin outoa, niin muodostaa sen
Runoojan kynä, nimin nimittääpi
Ja oloon pukee tyhjän leijukuvan.
Niin valtavat on kuvas-aistin kujeet,
Ett' ilon jonkinlaisen jos se huomaa,
Se heti myöskin ilon tuojan näkee.
Ja yössä mielesi jos kauhistuu,
Niin pensaskin se karhuks muodostuu.

HIPPOLYTA.
Mut nämä öiset tapahtumat kaikki
Ja koko heidän mielenmuutoksensa
Enempää on kuin kuvas-aistin luomaa,
Ja siitä kasvaa suurta, pysyväistä,
Mut ihmeellistä sittenkin ja kummaa.

THESEUS.
Tuoss' ilon hurmaamina tulevat he.
(Lysander, Demetrius, Hermia ja Helena tulevat.)
Iloa, ystävät, ja onnea
Ja hauskaa lempiaikaa ainaiseksi!

LYSANDER.
Siunatkoon vielä suuremp' onni teidän
Pöytänne, vuoteenne ja askeleenne!

THESEUS.
Niin. Eikö iloja ja karkeloita,
Mill' iltaisesta maatapanon aikaan
Nää kolme pitkää tiimaa viettäisimme?
Miss' on tuo meidän ilomestarimme?
Hupia eikö? Eikö näytelmää,
Mi lientäis tämän piinahetken tuskaa?
Hoi, Philostrate!

PHILOSTRATE.
Armollinen herra!

THESEUS.
Mit' ajanviettoa on täksi illaks?
Hyppyä? Soitantoa? Hidast' aikaa
Hilastamalla täytyy peijata.

PHILOSTRATE.
Täss' olis näytelmien luettelo.
Mink' ensin niistä haluatte nähdä?

(Antaa paperin.)

THESEUS (lukee).
"Kentaurein kanssa taistelu, min laulaa
Kuohilas Ateenasta harpun myötä."
Ei sitä! Armaalleni jo sen kerroin
Setäni, Herkuleksen, kunniaksi.
"Humaltuneiden bakkanaalein raivo,
Jotk' Orpheus runoilijan raatelivat."
Kulunut kappal; näyteltiin, kun viimein
Thebestä voittajana palasin.
"Yhdeksän Muusan surulaulu siitä,
Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli."
Pureva, moittelias pilkkaruno,
Hääjuhlan kunniaksi sopimaton.
"Ikävän lyhyt näytös Pyramosta
Ja Thisbestä: yks surullinen pila."
Ikävän lyhyt! Surullinen pila!
Se on kuin kuumaa jäätä, mustaa lunta.
Sopua tästä epäsovust' etsi.

PHILOSTRATE.
Se kappal tuskin kymmentä on sanaa;
Niin lyhyttä en toista ole nähnyt.
Mut kymmenen on sanaa siinä liikaa.
Ja ikävä se on: ei järki-puhett',
Ei kelpo näyttelijää näytelmässä.
Ja surullinen on se, hyvä prinssi:
Pyramus siinä tappaa itsensä.
Näin sitä harjoiteltavan, ja myönnän
Ett' itkinkin, mut iloisempaa kyynelt'
Ei ilminaurusta lie vuodatettu.

THESEUS.
Ja keitä ovat näyttelijät sitten?

PHILOSTRATE.
Työkansaa kovakouraist' Ateenasta,
Jotk' ennen eivät hautoneet lie päätään,
Mut tylsää muistiaan nyt juhlaksenne
Täll' ovat näytelmällä vaivanneet.

THESEUS.
Me tahdomme sen kuulla.

PHILOSTRATE.
Ai ai, herra;
Ei teille sovi se; sen olen kuullut;
Se joutavaa on, jonkin joutavaa;
Jos ette mieli nähdä, kuinka on se
Mieliksi teille pitkäks venytetty
Ja vaivall' opittu.

THESEUS.
Sen tahdon nähdä.
Ei yksinkertaisten ja uskollisten
Saa tarjousta koskaan halveksia. —
Tuo heidät tänne' — Istukaahan, naiset!

(Phllostrate menee.)

HIPPOLYTA.
En nähdä voi, kuin kurja kiusaantuu
Ja uskollinen uupuu taakkans' alle.

THESEUS.
Sit' armas, ei sun tarvitsekaan nähdä.

HIPPOLYTA.
Hän sanoo, ett' on huono heillä kunto.

THESEUS.
Sen kunnokkaampi huonosta on kiittää.
Huvimme olkoon verhoon peittää erheet
Jos puutteellist' on köyhän kunnioitus,
Mies jalo tahtoon katsoo eikä taitoon.
Jos minne tulin, tervehdykseks oli
Suur'oppineilla puheet valmihina.
Vavisten seisoivat he, kalpein kasvoin,
Ja puolilauseessa jo häkeltyivät;
Opittu läksy pelvost' istui kurkkuun,
He mykistyivät kokonaan, ja minä
Jäin tervehdyksettä. Mua usko, armas,
Vait'olo tuo jo lausuu tervehdyksen,
Ja hiljainen ja kaino kunnioitus
Enemmän puhuu kuin tuon korskailevan
Puhujataidon kärkäs lörppäkieli.
Tuo alttius ja mykkä suoruus vain
Minust' on vaietessaan puheliain.

(Philostrate palajaa.)

PHILOSTRATE.
Jos suvaitsette, prologi on valmis.

THESEUS.
Se tulkoon.

(Torventoitotuksia.)
(Prologi tulee.)

PROLOGI.
"Jos teitä loukkaamme, niin parastaan
Jokainen meistä tahtoo teille näyttää.
Täst' älkää suuttuko siis ollenkaan,
Me tehtävämme tahdomme vaan täyttää.
Tulimme kiusaks vaan, se tietäkää,
Huvinne vuoks ei laisinkaan. Siis luulkaa
Min luulettenkin. Kehnoa on tää,
Ja luultavasti kadutten. Mut kuulkaa:
Nyt alkaa näytäntö; kun näette sen,
Niin tiedätten min tietää tahdotten."

THESEUS.
Tuo mies ei ole turhan tarkka, hän.

LYSANDER. Hän ajelee kuin äksyä varsaa; ei ymmärrä sanoa: ptruu, humma! Hyvä opetus, armollinen herra: ei puhumisesta, jos ei puhu oikein.

HIPPOLYTA. Toden totta, hän soittelee prologiaan kuin lapsi huilua: ääntä siitä lähtee, mutta taito puuttuu.

THESEUS.
Tuo puhe on kuin hämmentynyt vyyhti:
Ei mikään paikka rikki, mutta kaikki
On epäkunnossa. Ken tulee tuossa?

(Pyramus ja Thisbe, Muuri, Kuutama ja
Jalopeura astuvat äänettöminä esiin.)

PROLOGI.
"Te tästä kenties ihmetyksiin jäätte,
Mut totuus vihdoin kaikki selvittää.
Tuo mies on Pyramus, se tietäkäätte,
Ja Thisbe tämä kaunis rouva, tää.
Tuo miesi tuossa savi-iskoksessa
Se häijy Muuri on, jok' erottaa
Nuo lempijät, ja jonka rakosessa
Voi rakkaat toisillensa kuiskuttaa.
Tuo, jolla lyhty, koira, pensas on,
Esittää Kuutamaa: näet, kuutamalla
Nuo rakastajat lemmen liittohon
Rupeevat Ninon haudan kompuralla.
Tuo hirmu-otus kuvaa Jalopeuraa,
Jot' uskollinen Thisbe kammoaa
Ja pakeneekin, kun on ilman seuraa,
Ja paetessaan vaipan pudottaa,
Min jalopeuran veriturpa tahraa.
Pyramus tulee, sulho kaunis, hoikka,
Ja löytää Thisben vaipan murhatun;
Ja syvään sydämmeensä syöksee poika
Nyt säilän syyllisen ja kirotun.
Ja Thisbe alla silkkiäis- on puun
Ja tikariinsa syöksyy. Kaiken muun
Sen teille kertoo tämä lempiseura
Ja Muuri, Kuutama ja Jalopeura."

(Prologi, Thisbe, Jalopeura ja Kuutama poistuvat.)

THESEUS.
Sep' ihmett' on, jos jalopeura puhuu.

DEMETRIUS. Mitä ihmettä se on; voineehan jalopeura tehdä sen, minkä moni aasikin tekee.

MUURI.
"Niin tapahtuu nyt tässä näytelmässä,
Ett' olen minä, Kirso, muuri tässä
Ja muuri moinen — sanoa sen voin —
Joss' ompi reikä eli halkioin,
Johonka salass' usein Thisbe saapi
Ja Pyramuksen kanssa kuiskuttaapi.
Tää savi ja tää iskos näyttää juuri,
Ett' olen minä toden totta muuri.
Ja tässä reiän näätte, tään ja tään,
Jost' armaat kuiskailevat keskenään."

THESEUS.
Voiko paremmin puhua puuta ja heinää?

DEMETRIUS.
Se on sukkelin välimerkki, minkä koskaan olen kuullut puhuvan.

THESEUS.
Nyt käv Pyramus muuriin käsiksi. Hiljaa!

PYRAMUS.
"Yö mustapintainen! Oi, julma yö!
Oi, yö, jok' aina tulet päivän päästä!
Oi, yö, oi, yö, mun tuskiani säästä!
Sanansa, oi, ma pelkään, Thisbe syö. —
Ja sinä, muuri! Rakas, armas muuri,
Jok' olet mun ja hänen kotiaan,
Sä, muuri, muuri, rakas, armas muuri,
Tuo tänne reikäs, että nähdä saan.
(Muuri nostaa sormensa.)
Oi, kiitos! Zeus sua kaitkoon, muuri kulta!
Mut mitä nään? En nää ma Thisbeäin.
Oi, häijy muuri, auvon peität multa!
Kivesi kiroan, kun narraat näin."

THESEUS. Minusta pitäisi muurin, koska sillä on tunto, kirota häntä takaisin.

PYRAMUS. Ei maakaan, herra, ei hänen sitä pidä. "Narraat näin" on Thisben replikka; hänen pitää nyt tulla esiin, ja minun pitää häntä vakoilla tästä reiästä. Saattepa nähdä, että käy ihan niin kuin sanon. Kas, tuossa hän jo tulee!

(Thisbe tulee.)

THISBE.
"Oi, muuri, tuskiani usein kuulet,
Kun Pyramostani mun erotat;
Ja kiviäs nää kirsimarja-huulet
Ja iskostasi usein muiskaavat."

PYRAMUS.
"Ma äänen nään; nyt reikään etsin tien
Ja katson, josko Thisben kasvot kuulen.
Thisbe!"

THISBE.
"Mun kultani se on, ma luulen."

PYRAMUS.
"Niin luule mitäs luulet; kultas lien,
Ja kuin Limander minä sua lemmin."

THISBE.
"Ja minä niinkuin Helena sua hemmin."

PYRAMUS.
"Niin rakas Prokokaan ei Skephalulle."

THISBE.
"Kuin Proko Skephalulle, sinä mulle."

PYRAMUS.
"Tään reiän kautta suukko mulle suo."

THISBE.
"Niin, sinä sit' et saa, vaan muuri tuo."

PYRAMUS.
"Nyt Miinan haudallenko seuraat mua?"

THISBE.
"Jos elän taikka kuolen, seuraan sua."

MUURI.
"Ja näin nyt muuri tehtävänsä kuittaa,
Ja menojaan nyt muuri mennä suittaa."

(Muuri, Pyramus ja Thisbe poistuvat.)

THESEUS. Nyt on siis sulku poissa naapurien väliltä.

DEMETRIUS. Ei muuta neuvoa, kun seinilläkin on korvat.

HIPPOLYTA. Tuommoisia tyhmyyksiä en ole ikänäni kuullut.

THESEUS. Parhaat tätä lajia ovat vaan varjoja, eivätkä huonoimmatkaan ole sen huonompia, jos mielikuvitus vähän auttelee.

HIPPOLYTA. Niin, teidän mielikuvituksenne eikä heidän.

THESEUS. Jos me emme heistä sen pahempaa kuvittele, kuin mitä he itse itsestään kuvittelevat, niin voivat he käydä verrattomista miehistä. Kas, tuossa kaksi jaloa eläintä, Kuu ja Jalopeura.

(Jalopeura ja Kuutama tulevat.)

JALOPEURA
"Te armaat naiset, jotka vapisette,
Jos pisku hiiren-otus maassa kiljuu,
Nyt kenties säikytte ja kalpenette,
Kun Jalopeura raivoss' aivan viljuu.
Min' olen Puutiainen, hyvä seura,
En koiras- enkä naaras-jalopeura;
Jos tässä jalopeuraks äityisin,
Niin hengestäni ehkä pääsisin."

THESEUS. Kohtelias peto ja hyvin tunnollinen.

DEMETRIUS. Niin, siitä pedosta saattaa todellakin pettyä.

LYSANDER. Tuolla jalopeuralla on oikea ketun rohkeus.

THESEUS. Niin oikein; ja hanhen äly.

DEMETRIUS. Ei maarinkaan; sillä hänen rohkeutensa ei voita hänen älyään, mutta kettu voittaa hanhen.

THESEUS. Mutta varmaan hänen älynsäkään ei voita hänen rohkeuttaan, sillä hanhi ei voita kettua. No niin, mutta jääköön se asia hänen älyttäväkseen, ja kuunnelkaamme kuuta.

KUUTAMA. "Tää lyhty kuvaa sarvipäätä kuuta."

DEMETRIUS. Hänellä olisi pitänyt olla sarvet päässä.

THESEUS. Hän on täysikuu: sarvet ovat näkymättöminä kehässä.

KUUTAMA.
"Tää lyhty kuvaa sarvipäätä kuuta;
Ja minä olen miesi kuussa, minä."

THESEUS. Se on suurin erehdys kaikista. Miehenhän pitäisi olla lyhdyssä; kuinka hän muuten voi olla miesi kuussa.

DEMETRIUS. Hän ei tohdi valkean tähden; sillä, nähkääs, se on jo muutenkin himmenemään päin.

HIPPOLYTA. Olen kyllästynyt tuohon kuuhun; soisin, että se vaihtuisi.

THESEUS. Hänen pienestä älynsä valosta näkyy, että hän on vähenemässä; mutta kohteliaisuuden ja järjestyksen tähden täytyy meidän kestää loppuun asti.

LYSANDER. Jatka, kuu!

KUUTAMA. Kaikki, mitä minulla on sanottavaa teille, on se, että sanon teille, että lyhty on kuu, minä olen miesi kuussa, tämä orjantappurapensas on minun orjantappurapensaani ja tämä koira on minun koirani.

DEMETRIUS. Mutta tuon kaiken pitäisi olla lyhdyssä, sillä kaikkihan nuo ovat kuussa. Mutta vait! Tuossa tulee Thisbe.

(Thisbe tulee.)

THISBE.
"Tää Miinan hauta on. Mut miss' on armas."

JALOPEURA.
"Uu-uu-uu-".

(Jalopeura karjuu; Thisbe pakenee.)

DEMETRIUS. Hyvin karjuttu, jalopeura.

THESEUS. Hyvin juostu, Thisbe.

HIPPOLYTA. Hyvin loistettu, kuu. — Tosiaankin, tuo kuu loistaa sangen sievästi.

(Jalopeura repii rikki Thisben vaipan ja poistuu.)

THESEUS. Hyvin revitty, jalopeura.

DEMETRIUS. Ja sitten tuli Pyramus.

LYSANDER. Ja sitten katosi jalopeura.

(Pyramus tulee)

PYRAMUS.
"Oi, kiitos, kuu, sun päivänvalostas,
Ja kiitos, että kirkkaat sätees paistaa!
Sun lämpimässä kultaloisteessas
Saan armaan Thisben näköpäitä maistaa."