Oikein ja ratkaisevin askel naisen elämässä on juuri se, jota hän aina katsoo vähimmin tärkeäksi. Jos hän on naimisissa, ei hän enää kuulu itselleen, hän on kotilieden kuningatar ja orjatar. Olla pyhä nainen ei sovellu yhteen maailman velvollisuuksien ja vapauksien kanssa. Vapauttaa naiset on sama kuin turmella heidät. Jos muukalaiselle suodaan oikeus astua kodin pyhäkköön, eikö se ole sama kuin antautua hänen armoilleen, ja jos nainen vie hänet sinne, eikö se ole erehdys, tahi tarkemmin sanottuna, erehdyksen alku? Täytyy hyväksyä tämä teoriia kaikessa ankaruudessaan tahi sitten julistaa rakkaus vapaaksi. Tähän asti on Ranskan yhteiskunta suostunut "mezzo-termineen", asettunut keskiväliin: se hymyilee onnettomuuksille. Samoin kuin sparttalaiset, jotka eivät rankaisseet muusta kuin taitamattomuudesta, näkyy se sallivan varkauden. Mutta tämä järjestelmä on ehkä hyvinkin järkevä. Yleinen halveksuminen on kauhein kaikista rangaistuksista, sillä se kohtaa naista suoraan sydämeen. Naiset pitävät tärkeänä, ja heidän kaikkien täytyy pitää tärkeänä, olla kunnioitettuja, sillä kunnioituksetta he eivät ole olemassa; se on myös ensimäinen tunne, jota he vaativat rakkaudelta. Turmeltuneinkin heistä vaatii ennen kaikkea menneisyytensä anteeksiantoa myydessään tulevaisuutensa, ja koettaa saada rakastajansa käsittämään, että hän vastustamattomaan onneen vaihtaa kunnioituksen, minkä maailma on kieltävä häneltä. Ei ole ainoatakaan naista, joka ensi kerran vastaanottaessaan luoksensa nuoren miehen ja ollessansa kahden kesken hänen kanssansa ei saisi näitä mietteitä, varsinkin jos tämä mies, kuten Charles de Vandenesse, on kaunis ulkomuodoltaan tahi lahjakas. Samalla tavoin on harvoja nuoria miehiä, jotka jättävät rakentamatta salaisia toiveita niiden tuhansien aatteiden perusteelle, mitkä oikeuttavat heidän vastustamattoman rakkautensa kauniita, henkeviä ja onnettomia naisia kohtaan, kuten rouva d'Aiglemont. Kun markisitar kuuli ilmoitettavan herra de Vandenessen tulosta, joutui hän jotenkin hämilleen ja tämä tunsi melkein ujostelevansa huolimatta valtiomiesten tavallaan tottumukseksi käyneestä varmuudesta. Mutta markisitar tointui pian ja osoitti ystävyyttä, jolla naiset suojaavat itseänsä turhamaisuuden aiheuttamilta tulkitsemisilta. Tällainen käytös ehkäisee kaikki syrjä-ajatukset ja niin sanoakseen ottaa osaa tunteeseen lauhduttaen sitä kohteliaisuuden muodoilla. Naiset jäävät silloin niin kauvaksi kuin haluavat tähän kaksinaiseen asemaan juurikuin tienristeykseen, joka voi johtaa sekä kunnioitukseen että välinpitämättömyyteen. Mutta kolmenkymmenen vuotisena tietää nainen kaikki, mitä tällainen asema voi tarjota. Hän voi siinä nauraa, laskea leikkiä, olla ystävällinen saattamatta mainettaan vaaranalaiseksi. Hänellä on silloin riittävästi kokemusta voidakseen nähdä, mitä heikkoja puolia miehellä on ja käyttää niitä hyväkseen. Vaitiolonsa on yhtä vaarallinen kuin sanansa. Ette arvaa milloinkaan, onko hän tämän ikäisenä tosi vai valheellinen, tekeekö hän pilaa teistä tahi onko hän vilpitön tunnustuksissaan. Suostuttuaan taistelemaan teidän kanssanne, lopettaa hän äkkiä taistelun sanalla, katseella tahi eleellä, jonka vallan kaikki tuntevat, hylkää teidät ja on salaisuutenne herrana, uhratakseen teidät leikkiä laskien, vapaana seurustelemaan teidän kanssanne, yhtä suuressa määrin heikkoutensa kuin voimansa suojaamana. Vaikka markisitar tämän ensimäisen käynnin aikana asettui puolueettomalle kannalle, osasi hän säilyttää korkean määrän naisellista arvokkaisuuttansa. Salaiset surunsa leijailivat aina hänen teeskennellyn iloisuutensa yllä kuin kevyt pilvi, joka puoleksi varjostaa aurinkoa. Vandenesse poistui hänen luotaan elettyään yhden niistä keskusteluista, joiden vaikutus on selittämättömän suloinen; mutta hän jäi siihen vakuutukseen, että markisitar oli niitä naisia, joiden valloitus on liian kallis uskaltaakseen rakastaa heitä.
"Siitä seuraisi", sanoi hän poistuessaan, "rakkautta loppumattomiin, kirjeenvaihto, joka voisi lopen väsyttää kunnianhimoisen virkamiessielun. Ehkä kuitenkin, jos oikein tahtoisin…"
Tämä onneton: "Jos oikein tahtoisin!" on aina ollut itsepäisten turmeluksena. Ranskassa itserakkaus johtaa rakkauteen. Charles kävi uudestaan rouva d'Aiglemontin luona ja luuli huomaavansa tämän nauttivan hänen kanssaan keskustelemisesta. Sen sijaan, että lapsellisesti olisi antautunut rakastamaan häntä ja olemaan onnellinen tahtoi hän leikkiä kaksimielisen asemansa kanssa. Hän koetti näyttäytyä intohimoisesti rakastuneelta, sitten kylmästi tutkiakseen tämän juonen kulkua, olla samalla kertaa rakastaja ja valtiomies; mutta hän oli liian nuori ja hyvä, tämä tutkimus ei voinut muuta kuin johtaa hänet rajattomaan rakkauteen; sillä joko hän teeskenteli tahi oli luonnollinen, oli markisitar aina voimakkaampi häntä. Joka kerta kun Charles poistui rouva d'Aiglemontin luota koetti hän itsepintaisesti pysyä epäluuloissaan alistaen sielunsa läpikäymät erilaiset tunneasteet ankaran tutkimuksen alaiseksi, mikä kuoletti hänen omat tunnelmansa.
"Tänään", sanoi hän kolmannen käynnin jälkeen, "on hän antanut minun ymmärtää olevansa hyvin onneton ja yksinäinen elämässä ja että tahtoisi kuolla jos ei hänellä olisi tytärtään. Hän osoitti luopuneensa kaikesta. Mutta enhän minä ole hänen veljensä enkä rippi-isänsä, miksi hän siis on uskonut minulle surunsa? Hän rakastaa minua."
Poistuessaan hänen luotaan kaksi päivää myöhemmin päivitteli hän nykyaikaisia tapoja.
"Rakkaus saa värinsä siitä vuosisadasta, jossa elää. Vuonna 1822 on se tieteellisyyteen verhottu. Sen sijaan että osoitettaisiin sitä teoissa, kuten ennen, väitellään siitä, leikellään sitä, pidetään kokonaisia esitelmiä siitä. Naisilla ei ole muuta kuin kaksi tietä: ensin asettavat he rakkautemme keskustelunalaiseksi, väittävät, ettemme me voi rakastaa niin paljon kuin he. Se oli liehakoimista, oikeata uhmaa, jota markisitar osoitti minulle tänä iltana. Sitten näyttäytyvät he hyvin onnettomilta herättääksensä meidän luonnollista osanottoamme tahi itserakkauttamme. Täytyyhän nuoren miehen tuntea itsensä imarrelluksi saadessaan lohduttaa syvästi onnetonta olentoa. Lopuksi on heillä erinomainen kiihko pelata neitseellistä viattomuutta! Hänen on täytynyt ajatella minun luulevan häntä puhtaaksi lapseksi. Sellaisella sokealla uskolla voin voittaa paljon."
Mutta eräänä päivänä tyhjennettyään kaikki epäluulonsa, alkoi hän ihmetellä, eikö markisitar sittenkin ollut vilpitön; jos niin monet kärsimykset voivat olla pelattuja, miksi teeskentelisi hän silloin alistuvansa kohtaloonsa? Hän eli syvässä yksinäisyydessä ja kantoi hiljaisuudessa surua, jota tuskin antoi aavistaa muutoin kuin huokauksesta tahi äänenpainosta. Tästä hetkestä saakka alkoi Charles tuntea syvää osanottoa markisitar d'Aiglemontia kohtaan. Eräänä päivänä tullessaan tavalliseen kohtaukseen, joka oli tullut välttämättömäksi heille molemmille, äänettömän sopimuksen mukaan oli yksi tunti aina säästetty häntä varten, huomasi Vandenesse kuitenkin rakastettunsa olevan enemmän hillityn kuin totisen ja avomielisen, ja hänen viimeiset sanansa olivat: "Tämä nainen on todellakin hyvin viekas." Tullessaan sisään tapasi hän markisittaren tämän lempimielentilassa, tavallisessa surunvoittoisessa mielentilassa; hän nosti silmänsä häneen liikahtamatta ja katsahti häneen sellaisin silmäyksin, joka muistuttaa hymyilyä. Madame d'Aiglemont osoitti luottamusta, todellista ystävyyttä, mutta ei rakkautta. Charles istuutui voimatta sanoa mitään. Hänet täytti sanoin kuvaamaton tunne.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markisitar ystävällisellä äänellään.
"Ei mikään… Kyllä", jatkoi hän, "ajattelen asiaa, jota te ette ole vielä muistanut."
"Mitä sitten?"
"Kongressi on päättynyt."
"No", sanoi markisitar, "teidän olisi siis pitänyt matkustaa kongressiin?"
Suora vastaus olisi ollut kaunopuheliain ja hienotunteisin kaikista selityksistä, mutta Charles ei antanut sitä. Rouva d'Aiglemontin kasvot osoittivat ystävällistä avomielisyyttä, joka torjui kaikki turhamaisuuteen perustuvat laskut, kaikki lemmentoiveet, kaikki valtioviisaat epäilykset. Hän ei tietänyt tahi ei ollut tietävinään olevansa rakastettu, ja kun Charles hämmentyi ja vaikeni, täytyi hänen tunnustaa itselleen ei tehneensä eikä sanoneensa mitään, joka oikeuttaisi markisitarta uskomaan sitä. Herra de Vandenesse huomasi markisittaren tänä iltana olevan samallaisen kuin aina: yksinkertaisen ja ystävällisen, totisen surussaan, onnellisen omistaessaan ystävän, ylpeän, että oli löytänyt sielun, joka ymmärsi häntä; pitemmälle hän ei mennyt, ei edellyttänyt naisen voivan antaa viehättää itseänsä kahta kertaa; hän oli kerran rakastanut ja säilytti tunteensa yhä vertavuotavana sydämensä pohjalla. Hän ei uneksinut onnen voivan kahdesti tarjota hurmaustansa naiselle, sillä hän ei luottanut ainoastaan lahjakkuuteen, vaan sieluun, eikä rakkaus hänestä ollut viettelys, vaan jalo ja ihana hurmaus. Tällä hetkellä tuli Charles jälleen nuoreksi mieheksi, hänet valtasi tämän ylevän luonteen loisto ja hän toivoi tulevansa vihityksi kaikkiin tämän tuhotun elämän salaisuuksiin, elämän, joka oli enemmän sattuman kuin hairahduksen tuhoama. Rouva d'Aiglemont katsahti ainoastaan kerran ystäväänsä kuullessaan hänen pyytävän saada oppia tuntemaan sen äärettömän surun, joka korotti hänen kauneutensa kärsimysten kirkastamaksi suloudeksi; mutta tämä syvä katse oli kuin juhlallisen sopimuksen vahvistus.
"Älkää kysykö minulta enää tästä", sanoi hän. "Tänä päivänä neljä vuotta sitten kuoli hän, joka rakasti minua, ainoa mies, jonka onnen tähden olisin uhrannut yksin kunnioituksenkin itseeni, kuoli pelastaakseen minun kunniani. Tämä lempi lakkasi nuorena, puhtaana, täynnä mielikuvia. Ennenkuin antauduin tämän intohimon valtaan, johon erinomainen kohtalo veti minua, olin tehnyt sen, mikä syöksee turmioon niin monta nuorta tyttöä: antanut mitättömän, mutta kauniin miehen häikäistä itseni. Avioliitto murskasi toiveeni toisen toisensa jälkeen. Nyt olen menettänyt sekä avio-onnen että sen onnen, jota kutsutaan rikolliseksi, saamatta tuntea onnea. Minulla ei ole enää mitään jälellä. Koska en ole saanut kuolla, täytyy minun ainakin olla uskollinen muistoilleni."
Hän ei itkenyt tätä sanoessaan, loi vaan silmänsä alas ja väänteli keveästi sormiaan, joita tapansa mukaan piti ristissä. Hän oli puhunut yksinkertaisesti, mutta äänensä ilmeessä oli jälki epätoivosta, yhtä syvästä kuin hänen rakkautensa näytti olleen, jättäen Charles'in aivan toivottomaksi.
Tämä kauhea elämä, tulkittuna kolmella lauseella, joita seurasi käsien vääntely, tämä hennon naisen ankara tuska, tämä kauniin pään epätoivon kuilu, tämä kaiho, nämä nelivuotisen surun kyyneleet vaikuttivat lumoavasti Vandenesseen. Hän pysyi vaiteliaana ja nöyränä tämän suuren ja jalon naisen edessä; hän ei nähnyt enää hänen harvinaista, täydellistä ruumiillista kauneuttaan, hän näki ainoastaan hänen äärettömän tunteellisen sielunsa. Vihdoinkin löysi hän sen ihanneolennon, josta niin mielikuvituksellisesti oli unelmoinut ja jota niin kiihkeästi kaihoovat kaikki, jotka koko elämänsä panevat rakkauteen, palavasti etsivät sitä ja usein kuolevat saamatta nauttia sen uneksituista aarteista.
Näiden sanojen ja tämän ylevän kauneuden rinnalla huomasi Charles omat aatteensa ahtaiksi. Kykenemättä pukemaan ajatuksiansa tätä samalla kertaa niin yksinkertaista ja ylevää kohtausta vastaaviin sanoihin puhui hän jokapäiväisin lausein naisten kohtalosta.
"Rouvani, meidän tulee unohtaa surumme tahi kaivaa itsellemme hauta", sanoi hän.
Mutta järki on aina mitätön tunteen rinnalla; edellinen on luonnostaan rajoitettu kuten kaikki positiivinen, jälkimmäinen on ääretön. Järkeillä siinä missä pitäisi tuntea, on pikkusieluille ominaista. Vandenesse vaikeni, katsoi pitkään rouva d'Aiglemontiin ja poistui. Uusien ajatusten valtaamana, jotka suurensivat naisen hänen silmissään, muistutti hän maalaria, joka, pidettyään tavallisia työhuoneensa malleja tyyppeinä äkkiä kohtaa Louvre-museossa Mnemosynen, tämän kauneimman ja vähimmin kiitetyn muinaisajan kuvapatsaista. Charles oli syvästi liikutettu. Hän rakasti rouva d'Aiglemontia tällä nuoruuden vilpittömyydellä, tällä hehkulla, joka valaa ensi lempeen kulumattoman viehätyksen, tuoreudella, jota mies ei löydä muuta kuin raunioina, jos hän rakastaa uudestaan vanhemmalla puolen ikäänsä. Tämän suloisen rakkauden vastaanottavat naiset, jotka sen ovat herättäneet, melkein aina riemulla, sillä tässä kauniissa kolmenkymmenen vuoden ijässä, naisen elämän runollisessa huippukohdassa, voivat he käsittää koko sen kulun ja lukea yhtä hyvin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Naiset tuntevat silloin koko rakkauden arvon ja nauttivat siitä peläten kadottavansa sen: heidän sielunsa on silloin vielä kaunis nuoruudesta, joka on juuri jättämäisillään heidät, ja heidän rakkautensa saa aina voimaa tulevaisuudesta, joka pelottaa heitä.
"Minä rakastan", sanoi tällä kertaa Vandenesse jättäessään markisittaren, "ja onnettomuudekseni rakastan naista, joka on kiintynyt muistoihinsa. On vaikea taistella kuollutta vastaan, miestä, joka ei ole saapuvilla, joka ei enää voi tehdä tuhmuuksia, ei suututtaa ja jossa nainen ei näe muuta kuin kauniit puolet. Eikö se olisi samaa kuin hävittää itse niiden muistojen ja toiveiden oivallisuus, kuolettaa niiden tenhovoima, noiden, jotka elävät kadotetun rakastajan jälkeen juuri sentähden, ettei hän milloinkaan ollut herättänyt muuta kuin tämän kaihon, joka on ihanin, suloisin, mitä rakkaus voi tarjota?"
Tämä surullinen miete, sen alakuloisuuden ja pelon hedelmä, millä kaikki totinen rakkaus alkaa, oli hänen hälvenevän valtioviisautensa viimeinen lasku. Täst'edes hänellä ei enää ollut mitään sivuajatuksia. Hän tuli kokonaan rakkautensa leikkipalloksi, vaipui noihin selittämättömän onnen pikkuseikkoihin, onnen, joka syntyy sanasta, äänettömyydestä, toivon vilauksesta. Hän tahtoi rakastaa platoonisesti. Joka päivä kävi hän rouva d'Aiglemontin luona, hengitti samaa ilmaa kuin tämä, jätti tuskin enää hänen taloansa ja seurasi häntä kaikkialle sellaisen rakkaudenhirmuvallan johtamana, joka sekoittaa itsekkäisyytensä mitä täydellisimpään uskollisuuteen. Rakkaudella on oma vaistonsa, se osaa löytää tien sydämeen samalla tavalla kuin mitä heikoin hyönteinen vastustamattomin tahdoin, mitään pelkäämättä menee kukkansa luo. Kun tunne on totinen, ei sen kohtalokaan ole epäilyksenalainen. Eikö nainen saata joutua tuskan kaikkien kauhujen valtaan ajatellessaan elämänsä riippuvan rakastajansa rakkauteensa panemasta suuremmasta tahi pienemmästä määrästä totuutta, voimaa ja sitkeyttä? Mutta toiselta puolen naisen, puolison, äidin on mahdotonta suojella itseänsä nuoren miehen rakkaudelta; ainoa hänen vallassaan oleva keino on lakata näkemästä häntä aavistettuaan sen sydämen salaisuuden, minkä nainen aina arvaa. Mutta tämä askel tuntuu liian ratkaisevalta, jotta nainen ottaisi sen siinä ijässä, jolloin avioliitto painostaa, kiusaa ja väsyttää häntä, jolloin aviollinen uskollisuus on tullut enemmän kuin haaleaksi, vaikkapa hänen miehensä ei olisikaan hylännyt häntä. Jos naiset ovat rumia, ovat he ylpeitä rakkaudesta, joka tekee heidät nuoriksi ja kauniiksi; jos he ovat nuoria ja miellyttäviä, täytyy viettelyksen voida vetää vertoja heidän omalle lumousvoimalleen ja on silloin rajaton; jos he ovat siveellisiä, saa maallinen ylevä tunne heidät löytämään jonkunmoisen sovituksen heidän rakastajiensa vuoksi tekemiensä uhrausten suuruudessa ja tämän vaikean taistelun tuottamassa kunniassa. Kaikki on paulana. Ei ole kyllin lujaa varokeinoa niin voimakkaita kiusauksia vastaan. Sulkeutunut elämä, johon naiset muinoin Kreikassa ja Itämailla olivat velvoitetut ja joka on tullut tavaksi Englannissa, on ainoa kodin puhtauden suojelusvartio, mutta tämän järjestelmän vaikutuksesta katoaa maailman viehätys: yhteiskunta, politiika ja tapojen hienous on silloin mahdoton. Kansojen tulee valita.
Rouva d'Aiglemont huomasi siis pari kuukautta sen jälkeen kun ensi kerran kohtasi Vandenessen, elämänsä olevan lujasti sidotun tämän nuorukaisen elämään; hän ihmetteli, kuitenkaan erityisesti hämmästymättä, huomatessaan itsellään olevan saman maun ja samoja ajatuksia kuin Charlesilla tuntien melkein iloa siitä. Hänkö alistui Vandenessen aatteisiin, vai tämäkö mukautui hänen pienimpiinkin oikkuihinsa? Hän ei tutkinut sitä. Tämä ihmeteltävä nainen oli jo intohimon pyörremyrskyn vallassa ja sanoi itselleen koko sillä väärällä varmuudella, jonka pelko synnyttää:
"Ah, ei, tahdon pysyä uskollisena hänelle, joka kuoli minun puolestani."
Pascal on sanonut: "Epäillä Jumalan olemassaoloa on samaa kuin uskoa." Samalla tavoin taistelee nainen päästäksensä vapaaksi ainoastaan silloin kuin hän on vangittu. Sinä päivänä, jolloin markisitar tunnusti itselleen olevansa rakastettu, myllersivät tuhannet erilaiset tunteet hänessä. Kokemuksen taikausko puhui omaa kieltänsä. Tulisiko hän onnelliseksi? Voisiko hän löytää onnen ulkopuolella niitä lakeja, joiden perusteelle yhteiskunta — oikein tahi väärin — rakentaa siveysoppinsa? Aina tähän saakka ei elämä ollut lahjoittanut hänelle muuta kuin katkeruutta. Onko kahta olentoa yhdistävien siteitten onnellinen ratkaisu mahdollinen, kahta olentoa, joita maailman sopivaisuussäännöt erottavat? Mutta toiselta puolen, voiko onnea ostaa liian kalliisti? Ja ehkä hän vihdoinkin löytäisi onnen, jota oli niin palavasti toivonut ja jonka etsiminen on niin luonnollista. Uteliaisuus puhuu aina rakastajan puolesta. Hänen tätä miettiessään tuli Vandenesse. Hänen läsnäolonsa ajoi järjen yliluonnolliset peikot tiehensä. Jos nämä ovat ne asteettaiset muutokset, jotka ohimeneväkin tunne nuorukaisessa ja kolmikymmenvuotisessa naisessa läpikäy, tulee hetki, jolloin vivahdukset häipyvät, syyt sulautuvat yhdeksi ainoaksi viimeiseksi mietteeksi, joka haihtuu vastustamattomaan haluun väkevöittäen sen. Mitä pitempiaikainen vastustus on ollut, sitä voimakkaampi on rakkauden ääni. Tähän siis lopetetaan lihaskuvion harjoitelma, jos on sallittua lainata ilmaisutapoja maalaustaiteen alalta, sillä tämä kuvaus enemmän selittää kuin maalaa rakkauden vaaroja ja sisällystä. Mutta tästä hetkestä asti lahjoitti joka päivä uusia värejä tälle luurangolle, verhosi sen nuoruuden viehätyksellä, antoi eloa lihaksille, liikuntoa jäsenille, loi siihen loistoa, kauneutta, tunteitten tenhovoimaa ja elämän houkutusta. Charles tapasi rouva d'Aiglemontin miettiväisenä ja hänen läpitunkevalla äänenpainolla, jonka sydämen suloinen lumous tekee niin vastustamattomaksi, kysyttyään: "Mikä teitä vaivaa?" varoi markisitar vastaamasta. Tämä lempeä kysymys ilmaisi täydellistä sielujen sopusointua ja naisen merkillisellä vaistolla ymmärsi markisitar, että valitus tahi salaisen surunsa ilmaiseminen olisi tavallaan ollut loukkaus. Jos jo jokaisella näistä sanoista oli merkityksensä, jonka he molemmat ymmärsivät, mihin kuiluun hän silloin syöksyisikään? Hän tarkasteli sisintänsä kirkkain, tutkivin katsein ja vaikeni. Eikä Vandenessekaan sanonut mitään.
"En voi hyvin", sanoi hän vihdoin säikähtyneenä tämän hetken merkityksestä, — silmien kielen täydellisesti korvatessa voimattomat sanat.
"Rouvani", vastasi Charles hellällä mutta ankarasti liikutetulla äänellä, "ruumis ja sielu kuuluvat yhteen. Jos olette onnellinen, pysytte myös nuorena ja terveenä. Minkätähden kieltäytyisitte vaatimasta rakkaudelta kaikkea, mitä se on riistänyt teiltä? Te luulette elämän olevan lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin se alkaa teille. Uskokaa itsenne ystävän huolenpitoon! On suloista olla rakastettu!"
"Olen jo vanha", sanoi hän, "mikään ei senvuoksi voisi olla minulle puolustuksena, jos en edelleen surisi, kuten tähän asti. Tulee rakastaa, sanotte? Ah, en voi enkä saa tehdä sitä. Paitsi teitä ja ystävyyttänne, joka sulostaa elämääni, ei kukaan miellytä minua, ei kukaan voisi haihduttaa muistojani. Vastaanotan ystävän, mutta pakenisin rakastajaa. Tekisinkö sitä paitsi oikein lahjoittaessani särjetyn sydämeni nuoren vaihdoksi, ottaessani vastaan harhakuvia, joihin en enää saattaisi yhtyä, sytyttäessäni toivon onnesta, johon itse en uskoisi tahi jonka pelkäisin kadottavani? Vastaisin ehkä itsekkäisyydestä hänen uskollisuuteensa ja tekisin kylmiä laskuja hänen ollessa tunteellinen. Muistoni loukkaisi hänen onneansa. Ei, näettekös, ensilempeä ei milloinkaan voi korvata. Kuka mies tahtoisikaan tästä hinnasta omistaa sydämeni?"
Nämä sanat, pelottavan mielistelyn läpitunkemat, olivat hänen järkensä viimeinen ponnistus.
"Jos hän menettää rohkeutensa, menettäköön, pysyn silloin yksinäisenä ja uskollisena." Tämä ajatus hiipi hänen sydämeensä ja hän tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen, jottei virta kulettaisi häntä mukanaan.
Vandenesse kuultuaan tämän tuomion, vavahti tahtomattaan, ja tämä liike vaikutti markisittaren sydämeen enemmän kuin hänen äskeinen kiihkonsa. Naisia liikuttaa juuri enin meissä tapaamansa lempeä hienotunteisuus ja sellaiset jalostuneet tunteet kuin heidän omansa, sillä miellyttävyys ja tunteellisuus ovat heissä totuuden merkkejä. Charles'in ele ilmaisi todellista rakkautta. Rouva d'Aiglemont tunsi kuinka suuri Vandenessen hellyys oli, ja kuinka suuri hänen oma tuskansa. Nuorukainen vastasi kylmäkiskoisesti:
"Kenties olette oikeassa. Uusi rakkaus, uudet surut."
Sitten vaihtoi hän ainetta puhuen joutavista asioista, mutta ollen silminnähtävästi liikutettu, katseli rouva d'Aiglemontia keskitetyllä tarkkaavaisuudella, juurikuin näkisi häntä viimeisen kerran. Vihdoin poistui hän sanoen liikutetulla äänellä:
"Hyvästi, rouvani!"
"Näkemiin!" vastasi hän niin hienosti liehakoiden, kuin ainoastaan harvat naiset osaavat.
Hän ei vastannut mitään ja poistui.
Charles'in poistuttua, hänen tyhjän tuolinsa puhuessa hänestä, sai markisitar tuhansia katumusajatuksia luullen tehneensä väärin. Rakkaus edistyy kuulumattoman nopeasti naisessa silloin kun hän luulee menetelleensä sydämettömästi tahi loukanneensa jaloa sielua. Ei milloinkaan tarvitse pelätä rakastettunsa vääriä tuomioita, ne ovat päinvastoin hyvin hyödyllisiä; naiset lankeevat ainoastaan omaan hyvyyteensä.
"Tie helvettiin on laskettu hyvillä aikomuksilla", ei ole saarnaparadoksi. Muutamia päiviä kului ilman että Vandenesse tuli. Joka ilta hänen tavalliseen käyntiaikaansa odotti markisitar häntä kärsimättömästi ja omantunnon vaivaamana. Kirjoittaa hänelle olisi ollut sama kuin tunnustus; sitä paitsi sanoi aavistus hänen palaavan. Kuudentena päivänä ilmoitettiin hänen tulostaan. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella riemulla kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Ilonsa oikein säikähytti häntä.
"Te olette rangaissut minua ankarasti", sanoi hän.
Vandenesse katsoi häneen hämmästyksissään.
"Rangaissut?" toisti hän. "Mistä?"
Charles ymmärsi häntä varsin hyvin, mutta tahtoi kostaa kärsimänsä tuskat nyt, kun markisitar arvasi ne.
"Miksi ette tullut eilen?" kysyi markisitar hymyillen.
"Eikö sitten kukaan ole käynyt teillä?" kysyi hän päästäkseen vastaamasta suoraan.
"Herra de Ronquerolles, herra de Marsy ja pikku d'Esgrignon ovat olleet täällä, eräs pari eilen ja muuan tänään aamupäivällä lähes kaksi tuntia. Luulen myös tavanneeni rouva Firmianin ja sisarenne, rouva de Listomèren."
Taaskin surua! Kärsimys, jota eivät voi ymmärtää muut kuin ne, jotka rakastavat tällä tuhoisalla ja hurjalla itsekkäisyydellä, jonka pieninkin ilmaisu on hillitöntä mustasukkaisuutta, lakkaamatonta halua sulkea rakastettunsa pois kaikilta rakkaudelle vierailta vaikutuksilta.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Vandenesse itsekseen, "hän vastaanottaa vieraita ja puhuu heidän kanssansa sillä aikaa kun minä olen yksin ja onneton!"
Hän salasi surunsa ja hautasi rakkautensa sydämensä pohjalle niinkuin ruumis heitetään mereen. Hänen ajatuksensa olivat sitä laatua, ettei niitä voi tulkita, yhtä nopeita kuin hapot, jotka haihtuessaan kuolettavat. Kuitenkin synkistyivät kasvonsa ja tumma varjo peitti ne. Rouva d'Aiglemont totteli naisellista vaistoaan ottaessaan osaa tähän suruun ymmärtämättä sitä. Hän oli syytön aiheuttamaansa tuskaan. Vandenesse huomasi sen. Hän puhui asemastaan ja mustasukkaisuudestaan juurikuin olettamuksista, joista rakastajat mielellänsä keskustelevat. Markisitar ymmärsi kaikki ja tuli niin syvästi liikutetuksi, ettei voinut pidättää kyyneleitään. Tästä hetkestä alkaen astuivat he rakkauden taivaaseen. Taivas ja helvetti ovat kaksi suurta runoelmaa, ja ne tyylittelevät ne kaksi ainoata pistettä, joiden ympäri olemassa olomme pyörii: ilon ja tuskan. Eikö taivas ole, ja aina ole oleva tunteittemme äärettömyyden kuva, jota ei milloinkaan voi maalata muuta kuin yksityiskohdissaan, sillä onni on yksi. Eikö helvetti esitä surujemme loppumattomia tuskia, joista voimme tehdä runoteoksia, sillä ne kaikki ovat erilaisia?
Eräänä iltana olivat molemmat rakastavaiset kahdenkesken. He istuivat ääneti toistensa rinnalla katsellen taivasta, puhdasta taivasta, jolle auringon viimeiset säteet loivat heikon purppura- ja kultahohteen. Tähän vuorokauden aikaan tuntuu päivän hidas sammuminen herättävän lempeitä tunteita; intohimomme väräjävät suloisesti ja me nautimme keskellä rauhaa jonkin myrskyisen tunteen levottomuudesta. Luonto näyttää meille onnen häälyvissä kuvissa kehoittaen meitä nauttimaan siitä sen ollessa meitä lähellä tahi antaen meidän kaihota sitä, kun se on paennut. Näinä lumouksesta rikkaina hetkinä, tämän valoholvin alla, jonka pehmeät tunnut sulavat yhteen sisällisen tenhon kanssa, on vaikea vastustaa sydämensä ääntä, joka silloin puhuu harvinaisella voimalla, suru kaikkoaa, ilo hurmaa ja lamauttaa meitä. Illan loisto herättää eloon tunnustuksia ja rohkaisee niitä. Äänettömyys tulee vaarallisemmaksi kuin sanat, sen luodessa silmiin niiden heijastamien äärettömien toiveiden koko mahtivoiman. Puhuessa pienimmälläkin sanalla on vastustamaton voima. Eikö olekkin silloin kirkkautta äänessä, purppuraa katseissa? Eikö ole kuin olisi taivas meissä tahi me taivaassa? Kuitenkin puhuivat Vandenesse ja Julia, sillä pari päivää sitten antoi hän kutsua itseään tällä tuttavallisella nimellä samoinkuin itse kutsui häntä Charlesiksi. He puhuivat, mutta keskustelunsa yksinkertainen aine oli kaukana heistä, eivätkä he enää tietäneet mitä sanansa sisälsivät, he kuuntelivat ihastuneina niissä piileviä salaisia ajatuksia. Markisittaren käsi oli Charlesin kädessä ja hän jätti sen hänelle uskomatta sen olevan suosion.
He kumartuivat molemmat eteenpäin katsellakseen suurenmoista maisemaa, täynnä lunta, jäätä ja harmaita varjoja, jotka värittävät mielikuvituksellisten vuorien rinteitä, taulu täynnä räikeitä vastakohtia punertavine liekkineen ja mustine tuntuineen jotka koristavat taivaan verrattomalla, haihtuvalla runoudella, komeita äskensyntyneen auringon kapaloita, kaunis ruumisvuode, mihin se sammuu.
Samassa hipaisi Julian tukka Vandenessen poskea; tuntien tämän keveän kosketuksen vapisi hän ankarasti, Vandenesse vielä kovemmin, sillä molemmat olivat vähitellen tulleet siihen selittämättömään murrostilaan, jolloin lepo tekee mielet niin herkiksi, että pieninkin tapahtuma saa meidät vuodattamaan kyyneleitä ja panee surumielisyyden tulvehtimaan, jos sydän on alakuloisuuteen vaipunut, tahi painaa siihen kulumattomat jäljet, jos se on rakkauden tulitanssin pyörteissä. Julia puristi melkein tahtomattaan ystävänsä kättä. Tämä arka ilmehikäs puristus rohkaisi arkaa rakastajaa. Tämän hetken autuus ja tulevaisuuden toiveet, kaikki suli yhteen ainoaan tunteeseen, ensimäiseen hyväilyyn, siveään ja kainoon suuteloon, minkä rouva d'Aiglemont salli Charlesin painaa poskelleen. Juuri sentähden, että tämä suosio oli niin heikko, oli se mahtava ja vaarallinen. Molempain onnettomuudeksi ei siinä ollut teeskentelyä eikä vilppiä. Se oli kahden jalon sielun keskinäistä ymmärtämystä, sielun, joita eroitti kaikki, mitä kutsutaan laiksi, ja yhdisti kaikki, mikä on houkuttelevaa luonnossa. Tällä hetkellä astui kenraali d'Aiglemont sisään.
"Olemme saaneet uuden ministerin", sanoi hän. "Setänne on uuden kabinetin jäsen. Teillä on siis hyvin hyviä edellytyksiä päästä lähettilääksi, Vandenesse".
Charles ja Julia katsoivat punastuen toisiinsa. Tämä yhteinen kainouden tunne oli uusi side lisää. Heillä molemmilla oli sama ajatus, sama omantunnonvaiva, hirvittävä side, yhtä luja kahden rosvon välillä, jotka juuri ovat tappaneet ihmisen, kuin kahden rakastavaisen välillä, jotka ovat rikoksellisia suutelon perusteella. Täytyi vastata jotain markiisille.
"En tahdo jättää Pariisia", sanoi Charles de Vandenesse.
"Me kyllä tiedämme miks'ette", vastasi kenraali teeskennellen viekkautta, juurikuin olisi keksinyt salaisuuden. "Ette tahdo jättää setäänne, koska tahdotte tulla nimitetyksi hänen pääriarvonsa perijäksi."
Markisitar pakeni omaan huoneeseensa lausuen miehestänsä seuraavat hirmuiset sanat:
"Hän on todellakin liian tyhmä."
IV.
Barrière d'Italien ja Barrière de la Soutèn välillä, Jardin des Plantes'iin johtavalta ulkopuistokäytävältä on näköala, joka voi saattaa haltioihinsa taiteilijankin tahi silmänhuvituksiin tottumisesta veltostuneen matkailijan. Saavuttuanne pienelle kukkulalle, josta suurten tuuheiden puiden varjostama puistokäytävä poikkee sivuun kauniina kuin viheriöitsevä ja hiljainen metsätie, näette jalkojenne juurella syvän laakson, jossa sijaitsee puoleksi maalaismaisia tehdasrakennuksia; siellä täällä vihreikön ympäröimänä ja la Bières'in tahi les Gobelins'in ruskean veden huuhtelemana. Vastapäisellä rinteellä kätkevät muutamat tuhannet katot, tiheään sullotut kuin päät väkitungoksessa, Saint-Marceaun esikaupungin köyhyyden. Panthéonin komea kupukatto, Val-de-Grace'n synkkä ja surullinen tuomiokirkko hallitsevat ylpeästi puoliympyrän muotoon rakennettua kaupunkia, minkä portailta leviää mutkaisten katujen eriskummallinen kudos. Sieltäkäsin näyttävät molempain rakennusten mittasuhteet jättiläismäisiltä; ne aivan kuin musertavat sekä nuo hatarat asumukset että laakson korkeimmat poppelit. Näkötorni, jonka ikkunoiden ja kallerien läpi päivä paistaa, synnyttäen kuvaamattomia, mielikuvituksellisia tauluja, näyttäytyy vasemmalle käsin mustalta, riutuneelta peikolta. Etäämpänä loistaa les Invalides'in siro lyhtysikermä Luxembourgin sinertävien ryhmäin ja Saint-Sulpicen harmaiden tornien välillä. Täältä katsoen ovat nämä rakennustaiteelliset viivat sekoittuneet vihreikköön ja varjoihin, alistettuina taivaan oikuille, jotka lakkaamatta vivahtelevat valolle, väreille ja hohteelle. Kaukaa etäisyydestä pistäytyvät rakennukset korkealle ilmaan, ylt'ympäri huojuvat lainehtivat puut ja kiemurtelevat maalaiset polut. Oikealla, katsoen tähän merkilliseen maisemaan syöpyneen leveän uurroksen läpi, voi huomata Saint-Martinin kanavan pitkähkön, kimaltelevan pinnan punertavien kalliorantojen välissä, lehmusten ja jyvämakasiinien romanilaisten rakennusryhmäin reunustamana. Tuolla kaukana äärimmäisellä tasolla sekoittuvat Bellevilles'in, talojen ja myllyjen tyyten peittämät häämöittävät kukkulat pilvien ääriviivoihin. Mutta kaupunki, jota ei näe, on kuitenkin laaksoa reunustavien kalliorivien ja taivaanrannan, häälyvä kuin lapsuusmuisto, välissä, suunnaton kaupunki, ikäänkuin ripustettuna pohjattoman kuilun yli, La Pitién sairaalan harjan ja Est-kirkkomaan huippujen, kärsimyksen ja kuoleman, väliin. Sieltä kuuluu kumea kohina muistuttaen valtameren ääntä sen mylviessä kallion takaa kuin sanoakseen: "täällä olen". Auringon luodessa valovirtoja tämän Pariisin osan yli, sen jalostaessa ja hillitessä tämän piirteitä, sen sytyttäessä hehkunsa ikkunaruutuihin, kimallellessa kattotiilissä ja saadessa kultaristit välkkymään, sen valkaistessa talojen seinät ja muuttaessa ilman harsonkevyeksi hunnuksi, sen synnyttäessä rikkaita vastakohtia mielikuvituksellisiin varjoihin, taivaan ollessa sinisen, maan väristessä ja kellojen soidessa täytyy teidän tästä paikasta ihailla tätä kaunopuheliasta, tenhoavaa näytelmää, jota mielikuvitus ei milloinkaan unohda ja jota jumaloitte kuin jotakin ihmeellistä Neapelin, Stambulin tahi Floridan näköalaa. Mikään soraääni ei häiritse tämän konsertin sopusointua. Siellä porisee maailman melu ja soi yksinäisyyden runollinen rauha, miljoonien olentojen ja Jumalan äänet. Siellä on pääkaupunki Père-Lachaise'n rauhallisten sypressipuiden alla.
Eräänä kevätaamuna, auringon valaistessa koko tätä kaunista maisemaa, ihailin sitä nojautuen isoon jalavaan, joka ripotti tuuleen keltaisia kukkiaan. Katsellessani näitä rikkaita ja suurenmoisia tauluja ajattelin sitten sitä halveksumista, jota yksin kirjoissammekin osoitamme maatamme kohtaan. Kirosin niitä rikasraukkoja, jotka osoittavat vastenmielisyyttä meidän kaunista Ranskaamme kohtaan ostaen kullalla oikeuden halveksia isänmaatansa ja ajaa kiireenkaupalla tämän niin uusmuotiseksi tulleen Italian läpi katsellen sen näköaloja kiikarista. Katselin rakkaudella nykyistä Pariisia, haaveilin, kun äkkiä suutelon ääni häiritsi yksinäisyyttäni ja hajoitti filosofiset mietteeni. Sivukujassa, joka kaunistaa veden poreilemaa jyrkännettä, toisella puolella Les Gobelins'in siltaa, huomasin naisen. Minusta näytti hän vielä nuorelta, oli puettu hyvin hienosti vaikka yksinkertaisesti ja hänen lempeät kasvonsa näyttivät heijastavan maiseman valoisaa onnea. Muuan nuori mies asetti juuri maahan kauneimman pienen pojan, mitä milloinkaan on nähty, enkä minä siis milloinkaan saanut tietää, painettiinko kuulemani suutelo äidin vai lapsen poskelle. Sama hellä ja vilkas ajatus loisti molempain nuorten ihmisten silmistä, liikkeistä ja hymyilyistä. He ottivat toisiansa käsipuolesta niin iloisen nopeasti ja luikahtivat toistensa viereen niin merkillisellä keskinäisellä ymmärtämyksellä joka liikkeessään, että kokonaan syventyivät toistensa ajattelemiseen huomaamatta läsnäoloani. Mutta siellä oli vielä lapsi, lapsi, joka nurpeana ja tyytymättömänä kääntyi heihin selin ja katsahti minuun omituisin, läpitunkevin silmäyksin. Tämä lapsi, yhtä kaunis, yhtä soma kuin tuo toinenkin, mutta hempeämuotoisempi, antoi pienen veikkonsa juosta yksin milloin nuoren parin edellä milloin jälessä, seisten itse liikkumattomana kuin lumottu käärme. Se oli pieni tyttö. Kaunis nainen ja hänen seuralaisensa kävelivät omituisen koneellisella tavalla. Kenties hajamielisyydestä tyytyivät he kävelemään edes takaisin lyhyttä välimatkaa pienen sillan ja vaunujen välillä, jotka seisoivat puistotien mutkassa. He kävelivät lakkaamatta uudestaan tuon lyhyen matkan, seisahtuivat, katsoivat toisiinsa ja nauroivat toisinaan keskustelun aikana, joka vuoroin oli vilkasta, haaveilevaa, pulpahtelevaa ja vakavaa.
Piilostani ison jalavan takaa ihailin tätä kaunista kohtausta, ja olisin aivan varmaan kunnioittanut sen salaisuutta, ellen olisi tämän pienen haaveilevan ja vaiteliaan tytön kasvoissa keksinyt paljon syvempää ajatusta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Äitinsä ja nuoren miehen kääntyessä takaisin oltuaan lähellä häntä, taivutti hän usein salavihaisesti päätään silmäten heitä ja veljeänsä todellakin omituisin katsein. Mutta mikään ei voi kuvata sitä läpitunkevaa viekkautta, sitä lapsellista häijyyttä, sitä hurjaa tarkkaavaisuutta, joka kuvastui näissä lapsen kasvoissa keveine varjoineen silmien ympärillä, kauniin naisen tahi hänen seuralaisensa hyväillessä pikkupojan vaaleita kutria, hellästi silittäessä hänen pehmeätä kaulaansa ja valkeata kaulustansa pojan koettaessa lapsellisessa leikissään kävellä heidän rinnallaan. Tämän pienen omituisen tytön kapeissa kasvoissa oli ihan täysikasvuisen ihmisen intohimoa. Hän joko kärsi tahi ajatteli. Mikä onkaan varmin kuoleman enne näissä nuorissa olennoissa? Ruumiinko kärsimys, vai ennenaikaisesti kypsynyt ajatus, joka kalvaa heidän tuskin kypsynyttä sieluaan? Äiti kenties tuntee tämän. Mitä minuun tulee, en tiedä mitään kauheampaa kuin vanhuksen ajatuksen lapsen otsalla; kirosana neidon suussa on siedettävämpi. Tämän niin aikaisin ajattelevan tytön melkein veltto käytös ja vaiteliaisuus, kaikki kiinnitti mieltäni. Katselin häntä uteliaana. Minua huvitti verrata häntä ja veljeänsä toisiinsa ja koettaa huomata heissä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Pienellä tytöllä oli ruskea tukka ja mustat silmät sekä aikaisin kehittynyttä voimaa, muodostaen räikeän vastakohdan nuoremman lapsen tukan, merivihreitten silmien ja miellyttävän hentouden rinnalla. Tyttö saattoi olla noin seitsemän tahi kahdeksan vuoden vanha, poika tuskin nelivuotias. He olivat puetut samalla tavalla. Jos katseli heitä tarkkaan, saattoi kuitenkin huomata heidän kauluksissaan erilaisuutta, joka näytti mitättömältä, mutta joka vast'edes ilmaisi minulle kokonaisen romaanin menneisyydestä, kokonaisen murhenäytelmän tulevaisuudesta. Ja eroavaisuus oli kuitenkin niin pieni. Yksinkertainen päärme reunusti pienen tummaverisen tytön kaulusta, kauniiden koruompelusten koristaessa pojan samallaista pukinetta ilmaisten sydämen salaisuutta, äänetöntä etusijaa, minkä lapset lukevat äitiensä sieluista kuin Jumalan henki asuisi heissä. Leikkisä ja iloinen pieni poika muistutti tyttöä, niin hieno oli valkea hipiänsä, niin sulavat hänen liikkeensä ja niin lempeät kasvonsa samalla kuin sisar huolimatta voimastaan, kauniista piirteistään ja puhtaasta hipiästään oli kivulloisen pojan näköinen. Hänen vilkkaat silmänsä olivat vailla sitä kosteata kalvoa, joka tekee lasten katseet niin miellyttäviksi, ollen kuten hovimiesten, kuivuneet sisällisestä tulesta. Hänen kalpeutensa oli himmeätä oliivimaista sävyä, lujan luonteen merkki. Kaksi kertaa oli hänen pikku veljensä tullut ja liikuttavan hienosti, kauniin katsein ja ilmehikkäästi ojentanut hänelle pienen torvensa, jota aina välillä puhalsi, mutta joka kerta oli sisar ainoastaan epäystävällisellä katseella vastannut hänen hyväilevään kysymykseensä: "Tahdotko tämän, Helena?" Synkkänä ja pelottavana näköään välinpitämättömine ilmeineen punastui pikku tyttö ja säpsähti jotenkin kiivaasti veljensä lähestyessä, mutta pienokainen ei näyttänyt huomaavan sisarensa huonoa mielialaa, ja hänen iloisuutensa ja vilkkautensa suurensi vielä enemmän todellisen lapsenluonteen ja aikaihmisen huolestuttavan tietoisuuden välistä vastakohtaa, joka tietoisuus jo oli luettavana pienen tytön kasvoissa synkistyttäen ne tummilla varjoillaan.
"Äiti, Helena ei tahdo leikkiä!" huudahti pienokainen, joka käytti tilaisuutta hyväkseen valittaakseen, äitinsä ja nuoren miehen seisahtuessa vaieten les Gobelins-sillalle.
"Anna hänen olla, Charles. Tiedäthän, että hän aina on pahalla tuulella."
Äiti lausui nämä sanat hajamielisesti, kääntyen heti senjälkeen takaisin nuoren miehen keralla. Tämä houkutteli kyyneleitä Helenan silmiin. Hän nieli ne hiljaa, silmäsi veljeänsä syvällä, aivan kuin tutkimattomalla katseella, ja tarkasti ensin levottomuutta herättävällä älyllä rinnettä, jonka huipulla seisoi ja sitten Bièvre-jokea, siltaa, maisemaa ja minua.
Pelkäsin tämän onnellisen parin huomaavan minut, jolloin olisin varmaankin häirinnyt heidän keskusteluansa. Vetäydyin hiljaa takaisin koettaen piiloutua selja-pensaikon taakse, jonka lehdikkö peitti minut täydellisesti kaikilta katseilta. Istuuduin rauhallisesti rinteen huipulle katsellen väliin näköalan vaihtelevaa kauneutta, väliin pientä hurjaa tyttöä, saattaen vielä vilaukselta nähdä hänet lehtien ja seljan-rungon välitse, johon nojasin päätäni, melkein puistokäytävän tasalla. Kun Helena ei enää nähnyt minua, näytti hän levottomalta; mustat silmänsä etsivät minua lehtikujan toisesta päästä puiden takaa, harvinaisella uteliaisuudella. Minkätähden mahtoikaan hän välittää minusta? Juuri nyt kaikui Charles'in lapsellinen nauru keskeltä äänettömyyttä, kuin linnun viserrys. Kaunis nuori mies, joka oli vaaleanverinen kuten hän, leikki hänen kanssaan, nosti hänet korkealle ylös, suuteli häntä ja tuhlasi hänelle runsaasti sanoja vailla keskinäistä yhteyttä, irtikiskaistuja tavallisesta merkityksestään, kuten meillä on tapana puhutella lapsia. Äiti hymyili tälle leikille ja sanoi toisinaan varmaankin aivan hiljaa sanoja, jotka tulivat suoraan sydämestä, sillä hänen seuralaisensa seisoi onnellisena katsellen häntä loistavin silmin täynnä jumaloivaa kunnioitusta. Heidän äänensä sekaantuivat sanomattoman hyväilevinä lapsen lepertelyyn. He olivat ihastuttavia kaikki kolme. Tämä siro näytelmä ihanan maiseman helmassa loi siihen jotakin uskomatonta tuoreutta.
Kaunis, hienoihoinen, hymyilevä nainen, rakkauden lapsi, nuoruutta uhkuva mies, puhdas taivas, sanalla sanoen, kaikki luonnon sopusoinnut yhtyneenä ilahuttamaan mieltä. Yllätin itseni hymyilemästä, juurikuin tämä onni olisi ollut omani. Kaunis nuori mies kuuli kellon lyövän yhdeksää. Suudeltuaan seuralaistaan, joka oli käynyt vakavaksi ja melkein surulliseksi, meni hän ajoneuvojensa luo, jotka vanha palvelija hitaasti ajoi esiin. Pikku pojan löperrys sekaantui hänen nuorelta mieheltä saamiinsa viimeisiin suuteloihin. Hänen sitten noustua vaunuihinsa, ja nuoren naisen seistessä liikkumattomana kuunnellen niiden poisvierimistä ja katsellen niiden viheriäiseen lehtikujaan nostamaa pölypilveä, juoksi Charles sisarensa luo likelle siltaa ja minä kuulin hänen sanovan tälle hopeanhelisevällä äänellään:
"Miksi et tullut sanomaan hyvästi minun hyvälle ystävälleni?"
Kun Helena näki veljensä kumartuvan rinteen yli, katsahti hän häneen mitä kauhistavimmin silmäyksin, minkä milloinkaan olin nähnyt syttyvän lapsen silmiin, töykäten häntä vihaisella liikkeellä. Charles luiskahti jyrkkää mäkeä alas, kolhiutui juuriin, jotka kiivaasti heittivät hänet takaisin muurin teräviä kiviä vastaan; löi otsansa niihin ja putosi sitten verisenä virran mutaiseen veteen. Laine loiskahti tuhansissa ruskeissa pisaroissa hänen vaalean päänsä ympäri. Kuulin pikkuraukan vihlovat huudot, mutta pian tukahtuivat ne mutaan, jonne hän hävisi kumeasti loksahtaen kuin sinne alas heitetty kivi. Salama ei ole nopeampi kuin hänen putoamisensa oli. Nousin kiireisesti ja riensin porraskäytävälle. Helena päästi kauhistuneena läpitunkevan huudon:
"Äiti, äiti!"
Äiti oli siellä minun vieressäni. Hän oli lentänyt kuin lintu. Mutta eivät äidin eivätkä minun silmäni voineet varmuudella huomata sitä paikkaa, jonne lapsi oli vajonnut. Musta vesi poreili laajalla pinnalla. Bièvres'in jokiuomassa tässä kohden on kymmenen jalan syvyydeltä mutaa. Lapsen täytyi kuolla siihen, oli mahdotonta pelastaa sitä. Tähän aikaan sunnuntaista oli kaikki siellä hiljaista. Bièvres'illa ei ole venettä eikä kalastajaa. En nähnyt seivästä, jolla olisi voinut mitata haisevaa vettä, enkä ihmisolentoa läheisyydessä. Miksi olenkaan niin ollen puhunut tästä surullisesta tapauksesta tahi kertonut tämän onnettomuuden salaisuutta? Helena oli ehkä kostanut isänsä puolesta. Siitä huolimatta vavahdin katsoessani äitiin. Mihin kauheaan kuulusteluun pakoittaakaan hänet miehensä, hänen ikuinen tuomarinsa. Ja hän kuletti mukanaan lahjomatonta todistajaa. Lapsuudella on kirkas otsa ja läpikuultava hipiä, valhe lapsen suussa on kuin liekki, joka saa itse katseenkin punastumaan. Onneton nainen ei ajatellut vielä sitä rangaistusta, joka odotti häntä kotona. Hän tarkasteli Bièvrea.
Sellainen tapaus aikaansaa kauheita vaikutuksia naisen elämässä, ja kas tässä yksi niitä mitä hirveimpiä kaikuja, jotka aina väliin häiritsivät Julian lemmenonnea.
Kaksi tahi kolme vuotta tämän jälkeen eräänä iltana istui eräs notario herra de Vandenessen luona, joka kantoi silloin surua isänsä jälkeen ja jolla oli perintöasiat järjestettävänä. Se ei ollut pikku notario de Sterne, vaan isokasvuinen ja lihava notario Pariisista, yksi niitä kunnianarvoisia miehiä, jotka tekevät tuhmuuksia kohtuudella, asettavat raskaasti jalkansa haavalle, jota eivät huomaa, ja sitten kysyvät, minkätähden toinen valittaa. Jos he sattumalta saavat tietää kuolettavan tuhmuutensa syyn, sanovat he: "Hyvänen aika, sitä en tiennyt!" Se oli sanalla sanoen rehellinen, tuhma notario, joka ei nähnyt koko elämässä muuta kuin "asiakirjoja". Vandenessella oli rouva d'Aiglemont vieraisilla. Kenraali sanoi päivällisen lopussa kiltisti hyvästi ja lähti molempain lastensa kanssa johonkin puiston varrella sijaitsevaan teatteriin, Ambigu-Comique'en tahi la Gaieté'hen. Vaikka melodraamat kiihoittavat tunteita, pidetään niitä Pariisissa lapsille sopivina, koska viattomuus aina voittaa niissä. Isä oli mennyt odottamatta jälkiruokaa, sillä tyttärensä ja poikansa olivat niin kiihkeästi kiusanneet häntä lähtemään teatteriin ennenkuin esirippu nostettaisiin.
Notario, tämä järkähtämätön notario, joka ei mitenkään voinut käsittää, miksi rouva d'Aiglemont lähetti lapsensa ja miehensä teatteriin menemättä itse mukaan, istui päivällisten jälkeen kuin kiinninaulattuna tuolillaan. Keskustelu oli viivyttänyt jälkiruuan nauttimista, ja palvelija vitkasteli tarjoomasta kahvia. Nämä onnettomuudet kuluttivat varmaankin kallisarvoista aikaa, saaden nuoren naisen tekemään useita kärsimättömiä liikkeitä; häntä olisi voinut verrata täysiveriseen hevoseen, joka seisoo tömistellen jalkojaan odottaessaan juoksuun pääsyä. Notario, joka ei ymmärtänyt hevosia enempää kuin naisiakaan, luuli yksinkertaisuudessaan markisittaren olevan vilkkaan ja iloisen naisen. Notario oli ihastunut saadessaan olla huomatun naisen ja kuuluisan valtiomiehen seurassa ja koetti olla sukkela. Hän luuli markisittaren teennäistä hymyilyä suosionosotukseksi, ikävystytti hänet perinpohjin ja jatkoi puheluaan väsymättömästi. Talon herra oli jo samoin kuin markisitarkin useita kertoja vastoin kohteliaisuuden sääntöjä vaiennut tilaisuuksissa, jolloin notario oli odottanut kiittävää vastausta; mutta näiden merkitsevien vaitiolojen aikana istui kirottu mies tähystellen tuleen ja tapaillen kaskuja. Valtiomies koetti silloin ottaa kellonsa avuksi. Lopuksi pani kaunis nainen hatun päähänsä lähteäksensä, mutta ei lähtenytkään. Notario ei kuullut eikä nähnyt, oli ihastunut itseensä ja luuli varmasti huvittavansa markisitarta niin, ettei tämä mitenkään voinut lähteä.
"Saan varmaankin tästä rouvasta asiatuttavan", ajatteli hän.
Markisitar seisoi ja veti sormikkaita käsiinsä, väänteli sormiansa ja katsoi vuoroin markiisi de Vandenesseä, joka oli yhtä kärsimätön kuin hän, ja vuoroin notariota, joka jatkoi sukkeluuksiansa.
Joka kerta kun tämä kunnon mies keskeytti puheensa, hengähtivät nuo kaksi kuin antaen merkkiä toisilleen: "Aikooko hän vihdoinkin lähteä!" Mutta eipä vaan. Se oli henkinen painajainen, joka vihdoin ärsytti vihaan molemmat rakastajat. Notario vaikutti heihin kuin käärme lintuihin pakoittaen heidät tekemään jotakin hullua. Äkkiä, notarion par'aikaa kertoessa kelvottomista keinoista, joiden avulla Tilbet, eräs siihen aikaan hyvin suosittu liikemies, oli hankkinut omaisuutensa ja joiden halpamaisuutta sukkela notario seikkaperäisesti kuvasi, kuuli valtiomies pöytäkellon lyövän yhdeksää. Hän huomasi notarionsa olevan auttamattoman tyhmeliinin, jonka hänen aivan yksinkertaisesti tuli lähettää tiehensä, ja keskeytti hänet päättävällä eleellä.
"Haluatteko hiilihangon, herra markiisi?" sanoi notario ojentaen sitä asioimistuttavalleen.
"En, mutta minun täytyy valitettavasti pyytää teitä lähtemään. Rouva d'Aiglemont lähtee noutamaan lapsiansa ja minulla on onni saada seurata häntä."
"Jo yhdeksän! Aika kuluu kuin lentäen rakastettavassa seurassa", sanoi notario, joka jo tunnin ajan oli saanut puhua kuuroille korville.
Hän haki hattunsa, sitten meni ja asettui uunin eteen, tukahutti vaivalla nikotuksen ja sanoi asioimistuttavalleen, huomaamatta ollenkaan markisittaren musertavia silmäyksiä:
"Siis päättäkäämme asia, herra markiisi! Asiat ennen kaikkea. Huomenna siis lähetämme veljellenne muistutuksen, että hän suorittaisi sitoumuksensa, sitten tehdään pesäluettelo ja sitten, totta tosiaan…"
Notario oli siihen määrin väärinkäsittänyt markiisin käskyt, että luetteli päinvastaisessa järjestyksessä tämän hänelle antamat tehtävät. Tämä väärinkäsitys oli liian arka, jotta Vandenesse tahtomattaankin ryhtyi oikaisemaan tuhman notarion ajatuksia, ja siitä seurasi keskustelu, joka vei jonkun aikaa.
"Ei", sanoi valtiomies nuoren naisen tekemän merkin huomattuaan, "te saatte pääni pyörälle, tulkaa takaisin huomenna kello kymmenen, yhdessä asianajajani kanssa."
"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, herra markiisi, ettei ole varmaa, saammeko tavata herra Desroches'ia huomenna, ja jollei muistutus ole laadittu huomenna ennen kello kahtatoista, menee aika umpeen, ja…"
Juuri nyt ajoivat vaunut pihalle, ja niiden ratinan kuultuaan käänsi naisraukka päänsä salatakseen kyyneleensä, jotka tulivat hänelle silmiin. Markiisi soitti antaaksensa sanoa ei olevansa kotona, mutta kenraali, joka odottamatta palasi Gaieté-teatterista, astui sisään ennen kamaripalvelijaa taluttaen toisella kädellään tytärtänsä, jonka silmät olivat aivan punaiset, ja toisella pikku poikaansa, joka näytti vihaiselta ja kiukkuiselta.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi markisitar mieheltään.
"Sanon sen sitten", vastasi kenraali mennen toiseen huoneeseen, johon ovi oli auki ja jossa hän näki sanomalehtiä.
Markisitar kävi kärsimättömäksi ja heittäytyi epätoivoisena sohvalle.
Notario, joka luuli olevansa pakoitettu puhumaan lasten kanssa, sanoi makealla äänellä pikku pojalle:
"No, pikku ystävä, mitä näyteltiin teatterissa?"
"Vuorijoen laakso", vastasi Gustaf nurpeana.
"Minusta näyttää totta tosiaan", sanoi notario, "kuin olisivat kirjailijat tulleet hulluiksi nykyään! 'Vuorijoen laakso!' Miksei 'Laakson joki?' Onhan mahdollista, ettei laaksossa ole mitään jokea. Mutta jos sanotaan: 'Laakson joki', on kirjailija sanonut jotakin selvää, tarkoin kuvaavaa ja helposti tajuttavaa. Mutta älkäämme enää puhuko siitä, vaan koettakaamme selvittää itsellemme, kuinka näytelmä voi tapahtua laakson joessa? Te vastaatte ehkä, että nykyaikaan ovat koristukset tärkein seikka tällaisissa kappaleissa ja että nimestä päättäen voi siinä olla hyvin kauniita koristuksia. Oliko teillä hauskaa, pikku ystäväni?" kysyi hän ja istuutui vastapäätä poikaa.
Juuri notarion kysyttyä, mikä näytelmä voisi tapahtua joessa, kääntyi markisittaren tytär hitaasti poispäin ja itki. Äiti oli niin pahalla päällä, ettei huomannut mitä tyttärensä teki.
"Niin, minulla oli hyvin hauskaa", vastasi pienokainen. "Siinä näytelmäkappaleessa oli pieni poika, joka oli hyvin kiltti ja hyvin yksin maailmassa, siksi että hänen isänsä ei voinut olla hänen isänsä. Ja sitten seisoessaan korkealla sillalla, joka kulki virran yli, oli siellä iso, parrakas mies, ihan mustapukuinen, ja se heitti pojan veteen. Silloin alkoi Helena itkeä niin kauheasti, että kaikki ihmiset huusivat meille, ja silloin lähti isä heti meidän kanssamme…"
Herra de Vandenesse ja markisitar kuuntelivat liikkumattomina juurikuin jonkun pahan voiman lamauttamina, kykenemättä ajattelemaan tahi toimimaan.
"Ole hiljaa, Gustaf", huusi kenraali. "Olen kieltänyt sinua puhumasta siitä, mitä tapahtui teatterissa, ja sinä jo unohdit sen."
"Teidän armonne pitäisi olla hyvä ja antaa hänelle anteeksi", sanoi notario, "olin rohkea, kysyäkseni häneltä, mutta en aavistanut, kuinka vakavasti…"
"Hänen ei olisi pitänyt vastata", sanoi isä katsoen kylmäkiskoisesti poikaansa.
Syy, miksi lapset ja isä olivat palanneet niin aikasin, kävi siten selväksi valtiomiehelle ja markisittarelle. Äiti katsoi tytärtään, huomasi tämän itkevän, nousi ja meni hänen luokseen, mutta kasvonsa vääntyivät kiivaasti ja ilmaisten ankaruutta, jota mikään ei voinut hillitä.
"Jo riittää, Helena", sanoi hän, "mene viereiseen huoneeseen ja kuivaa kyyneleesi!"
"Mitä on hän sitten tehnyt, pikkuraukka?" sanoi notario tahtoen lauhduttaa sekä äidin vihaa että tyttären surua. "Hän on niin kaunis, että hänen täytyy olla kilteimmän lapsen maailmassa: olen varma, rouva markisitar, ettei hän milloinkaan tuota teille muuta kuin iloa. Eikö totta, pikku ystäväni?"
Helena katsoi vavisten äitiinsä, kuivasi kyyneleensä, koetti näyttää tyyneltä ja meni viereiseen huoneeseen.
"Ja varmastikin", jatkoi notario hämilleen joutumatta, "olette te liian hyvä äiti, rouva markisitar, ett'ette pitäisi yhtäpaljon molemmista lapsistanne. Te olette sitä paitsi liian kunniallinen antaaksenne jommalle kummalle heistä etusijan sillä ikävällä tavalla, josta etupäässä me notariot, saamme nähdä niin surullisia seurauksia. Yhteiskunta kulkee meidän käsiemme läpi. Me saamme myös nähdä sen intohimot niiden hirveimmässä muodossa, niin, oman edun. Milloin näemme äidin, joka tahtoo tehdä miehensä lapset perinnöttömiksi niiden lasten hyväksi, joista pitää enemmän, milloin taas miehen, joka tahtoo antaa omaisuuden sille lapselle, joka on ansainnut äidin vihan. Ja silloin syntyy riitoja ja tuskaa ja asiakirjoja ja vastatodistuksia ja valemyyntejä ja sukuperintöjä, niin, hirveätä kurjuutta, sanalla sanoen, hirveätä! On isiä, jotka kuluttavat elämänsä lastensa perinnön hävittämiseen varastamalla vaimonsa omaisuutta… Niin, varastamalla, se on juuri sopiva sana. Me puhumme näytelmistä: vakuutan teille, että jos me saisimme puhua, mitä monetkin lahjoitukset ovat, voisivat kirjailijamme kirjoittaa kauheita murhenäytelmiä porvarillisesta elämästä. En tiedä, mitä mahtivoimaa naiset käyttävät saadakseen tahtonsa perille, sillä vaikkei se siltä näytä ja vaikka he ovat heikompia, niin he kuitenkin aina hallitsevat. Mutta minua he eivät petä. Minä arvaan aina syyn tuohon erikoiseen rakkauteen jotakuta kohtaan lapsista, vaikka ihmiset niin kohteliaasti sanovat sitä selittämättömäksi! Mutta miehet eivät sitä milloinkaan aavista, se tunnustus pitää heille antaa. Te ehkä sanotte, että on…"
Helena oli yhdessä isänsä kanssa tullut takaisin salonkiin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti notariota ja ymmärsi hänet niin hyvin, että silmäsi äitiänsä pelästyneenä, sillä lapsen koko vaistolla tunsi hän, että tämä puhe kaksinkerroin lisäisi häntä painostavaa ankaruutta. Markisitar kalpeni ja eleellä osoitti Vandenesselle miestänsä, joka miettiväisenä katseli alas mattoon. Mutta nyt ei valtiomies, huolimatta maailmantavoistaan, voinut enää hillitä itseänsä, vaan silmäsi salamoivin katsein notariota.
"Tulkaa tänne!" sanoi hän mennen reippaasti salongin viereiseen huoneeseen.
Notario seurasi häntä vavisten ja lopettamatta lausetta, jota juuri oli sanomassa.
"Herraseni", sanoi markiisi de Vandenesse vihan vimmassa, sulkien kiivaasti oven perässään ja jättäen salonkiin aviopuolisot, "aina päivällisistä saakka ette te ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja lörpötellyt vain roskaa. Mutta lähtekää nyt jo toki tiehenne, muuten saatte aikaan todellisia onnettomuuksia. Te olette mainio notario, pysykää konttorissanne, mutta jos sattumalta joudutte ihmisten seuraan, niin koettakaa olla hienotunteinen…"
Sitten meni hän salonkiin jättäen notarion hyvästiä sanomatta. Notario seisoi hetkisen liikkumattomana, aivan ällistyneenä, lamautuneena, tietämättä missä oli. Kun hän tunsi huumauksensa vähenevän, luuli hän kuulevansa nyyhkytyksiä, kiivasta kellon soittamista ja että salongissa käveltiin mennen ulos ja taas tullen sisään. Hän pelkäsi tavata markiisi de Vandenessea vielä kerran ja sai niin paljon voimaa sääriinsä, että kykeni tallustelemaan portaille, mutta alhaalla törmäsi kahta palvelijaa vastaan, jotka juoksivat saamaan herransa käskyjä.
"Sellaisia ovat kaikki suuret herrat", sanoi hän vihdoin päästyään kadulle, missä etsi vaunuja, "he houkuttelevat ihmisen puhumaan, narraavat hänet siihen kohteliaisuuksillaan, niin että toinen luulee huvittavansa heitä. Kyllä kai! He käyvät nenäkkäiksi, pitävät toista loitolla itsestään, vieläpä heittävät ulos ovestakin ollenkaan ujostelematta. Minä olin todellakin hyvin hauska, en sanonut mitään, mikä ei olisi ollut tyyntä, maltillista ja sopivaa. Hän kehoittaa minua olemaan hienotunteisempi, juurikuin minä en se olisi. Saakeli soikoon, minä olen notario ja kamarini jäsen. No, se on vain lähettiläsoikku; eihän noille ihmisille ole mikään pyhää. Huomenna hän saa luvan selittää minulle, mitä tarkoittaa sillä, etten minä ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhunut vain roskaa. Minä pyydän häneltä selityksen huomenna, se tahtoo sanoa, minä pyydän hänen selittämään asian. Kun kaikki käy ympäri, olenkin ehkä väärässä… Minä olen todellakin liian hyväluontoinen vaivatessani aivojani sellaisella jutulla! Mitä se minulle voi?"
Notario tuli kotiin ja esitti kysymyksen aviosiipallensa, jolle kertoi illan tapahtumat pienimpiä yksityisseikkoja myöten.
"Rakas Crottat, hänen armonsa oli täysin oikeassa sanoessaan, ettet sinä tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhuit vain roskaa."
"Miten niin?"
"Niin, jos minä sanoisin sen sinulle, alkaisit sinä kumminkin alusta taas huomenna. Mutta pyydän sinua, ettet milloinkaan puhuisi seurassa muusta kuin asioista."
"Jos sinä et sano sitä, niin minä kysyn…"
"Hyvä Jumala, tuhmimmatkin ihmiset koettavat salata sellaista, ja sinä luulet, että lähettiläs sanoisi sinulle sen! Mutta, Crottat, minä en ole milloinkaan nähnyt sinua niin hulluna."
"Kiitos, kultaseni!"
V.
Muuan Napoleonin vanhoista käskyläisupseereista, jota me tahdomme nimittää vain markiisiksi tahi kenraaliksi ja joka oli kohonnut tavattomasti arvossa restaurationin aikana, oli muuttanut joksikin aikaa Versailles'iin asuen siellä kirkon ja Barrière de Montreuil'in välillä, Saint-Cloud'iin johtavan tien varrella sijaitsevassa talossa. Hänen hovivirkansa ei sallinut hänen poistua kauemmas Pariisista.
Tämä talo oli muinoin rakennettu jonkun korkean herran tilapäisen lemmenleikin turvapaikaksi ja oli hyvin avara. Se sijaitsi keskellä puutarhaa, joka ulottui yhtä kauvas oikealle ja vasemmalle, eroittaen rakennuksen Montreul'in ensimäisistä taloista ja rajaseudulla olevista mökeistä. Siten saattoi sen omistaja, asumatta liian yksinäisesti, nauttia kaikkia yksinäisyyden mukavuuksia aivan lähellä kaupunkia. Merkillisen ristiriitaisesti kyllä, antoi talon sisäänkäyntiportti ihan tielle, joka ehkä entiseen aikaan ei ollut niin vilkasliikkeinen kuin nyt. Tämä otaksuma näyttää varsin uskottavalta, kun muistaa, että talo sijaitsi aivan lähellä sitä viehättävää huvihuonetta, jonka Ludvig XV rakennutti neiti de Romans'ille, ja että tarkkaavainen katsoja, ennenkuin pääsee taloon, siellä täällä kohtaa useampia "kasinoja". Näiden sekä sisä- että ulkoasu todistavat esi-isiemme hienostuneista irstailuista, esi-isiemme, jotka kuitenkin paljon moititussa siveettömyydessään etsivät salaisuutta ja piilopaikkaa.
Eräänä talvi-iltana oli markiisi vaimoineen ja lapsineen yksin tässä autiossa talossa. Palvelijat olivat saaneet luvan mennä erään toverinsa häihin Versailles'iin, ja kun he arvelivat joulupyhän mainitun seikan yhteydessä olevan heille riittävänä puolustuksena isäntäväen silmissä, uskalsivat he empimättä viipyä juhlassa pitemmän aikaa kuin mitä heille oli myönnetty. Mutta koska kenraali oli tunnettu mieheksi, joka aina järkähtämättömän lujasti piti sanansa, tunsivat nämä viivästyneet kuitenkin tanssiessaan omantunnonvaivoja kun se hetki tuli, jolloin heidän olisi pitänyt olla kotona. Kello oli juuri lyönyt yksitoista, eikä yksikään palvelijoista ollut vielä palannut. Seudulla vallitseva syvä hiljaisuus salli toisinaan kuulla, kuinka kaakkoistuuli vinkui puiden mustien oksien välissä, ulvoi ympäri taloa ja nyyhkytti pitkissä käytävissä. Pakkanen oli niin hyvin puhdistanut ilman, kovettanut maan ja tiet, että kaikki kuului niin kuivan selvästi, jota ilmiötä me aina ihmettelemme. Myöhäisen kapakkavieraan raskaat askeleet tahi Pariisista ajavien vaunujen ratina kaikuivat kovaa, kuuluen paljon pitemmälle kuin tavallisesti. Kiivaat tuulenpuuskat pyörittelivät kuihtuneita lehtiä ilmassa ja pihan kivillä rapisivat ne kuin olisi yö saanut kielen juuri kun sen piti tulla mykäksi. Tämä oli yksi niitä kylmiä iltoja, jotka pakoittavat itsekkäisyytemme hedelmättömiin valituksiin köyhäin tahi matkustavaisten puolesta ja jolloin tunnemme kodin niin suloiseksi. Tällä hetkellä salonkiin kokoontunut perhe ei välittänyt palvelijain poissaolosta enemmän kuin kodittomista ihmisistäkään tahi talviyön säteilevästä runollisuudesta. Mietiskelemättä ja luottaen vanhan soturin suojelukseen, antautuivat naiset ja lapset kotielämän suloisuuteen, jolloin tunteita ei tarvitse peitellä, jolloin hellyys ja kotoinen tunne antavat eloisuutta keskusteluille, katseille ja leikeille.
Kenraali istui, tai oikeammin puoleksi lepäsi korkeassa, leveässä nojatuolissa kamiinin nurkassa. Oivallinen takkavalkea paloi uunissa levittäen tätä miellyttävää lämpöä, joka on merkkinä siitä, että ulkona on hyvin kylmää. Tuolin selkänojan varassa ja hiukan kumartuneena oli hyvän perheenisän pää asennossa, jonka huolettomuus ilmaisi täydellistä rauhaa, suloista mielihyvää. Käsivartensa riippuivat melkein hervottomina nojatuolin sivuilla, ikäänkuin olisi hän nukkunut, täydentäen hyvinvoinnin vaikutelmaa. Hän katseli nuorinta lastaan, tuskin viisivuotiasta poikaa, joka oli puoliksi riisuttu ja joka ei tahtonut antaa äidin kokonaan riisua itseään. Pienokainen juoksi pakoon paitaa ja yömyssyä, joilla markisitar häntä vähä väliä uhkaili. Hänellä oli vielä yllään koruommeltu kauluksensa, nauroi äidilleen, kun tämä kutsui häntä, ja huomasi, että äiti itsekin nauroi hänen lapselliselle uppiniskaisuudelleen. Silloin alkoi hän leikkiä sisarensa kanssa, joka oli yhtä lapsellinen, mutta veitikkamaisempi ja osasi jo puhuakin selvemmin. Hänen soperruksiaan ja hajanaisia ajatuksiaan saattoivatkaan tuskin vanhempansakaan ymmärtää. Pikku Moïna, joka oli kaksi vuotta veljeään vanhempi, aiheutti jo naisellisilla pikku kujeillaan alituisia naurunpurskauksia, jotka puhkesivat äkkiä ja ilman nähtävää syytä. Mutta kun näki heidän molempien piehtaroivan tulen edessä, kainostelematta näyttäen pieniä, palleroisia ruumiitaan, valkeita, pehmeitä jäseniään, toisen vaaleakutrinen pää aivan toisen tummatukkaisen rinnalla punaposkisine kasvoineen, joiden viattomista kuoppasista ilo loisti, silloin ymmärsi varmaankin isä ja erittäinkin äiti näitä pikku sieluja, joilla jo kumpaisellakin oli ominaisuutensa, oma tunnemaailmansa. Nämä molemmat enkelit vilkasvärisine, kosteine silmineen, punaisine poskineen ja valkeine hipiöineen saivat sen pehmeän maton, jolla heittelivät kuperkeikkoja, painiskelivat ja piehtaroivat leikkiessään, kukkaset kalpenemaan. Lepotuolissa, toisessa kamiinin nurkassa, vastapäätä miestänsä istui äiti mukavassa, vapaassa asennossa, punainen kenkä kädessään ja vaatekappaleet hajallaan ympärillänsä. Hänen epäröivä ankaruutensa suli lempeään hymyyn, joka jäi hänen huulilleen. Hän oli nyt noin kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha ja vielä kaunis, kiitos piirteitten harvinaisen säännöllisyyden. Lämpö, valo ja onni valoivat tällä hetkellä yliluonnollista loistetta hänen piirteilleen. Hän herkesi usein katselemasta lapsia luodakseen hyväilevän silmäyksen miehensä vakaviin kasvoihin. Kun molempain puolisojen katseet silloin tällöin kohtasivat toisensa, vaihtoivat he äänettömän onnen ja syväin ajatusten tunteita. Kenraalin kasvot olivat hyvin ahavoittuneet. Hänen leveätä, puhdasta otsaansa varjosti pari harmaantunutta hiussuortuvaa. Miehekäs tuli hänen sinisissä silmissään, urhoollisuus, joka kuvastui hänen kuluneitten poskiensa rypyistä, osoittivat hänen kovalla työllä ansainneen sen punaisen nauhan, joka koristi takkinsa nappiläpeä. Tällä hetkellä heijastui molempain lasten viaton ilo hänen lujista, voimakkaista piirteistään, joista kuvaamaton hyvänluontoisuus ja rehellisyys loistivat. Vanha soturi oli tullut lapseksi uudestaan ilman suuria ponnistuksia. Eivätkö sotilaat olekin aina lapsirakkaita? He ovat riittävästi kokeneet elämän onnettomuuksia voidakseen ymmärtää onnettomuuden surullista osaa ja heikkouden etuoikeuksia? Vähän etäämpänä pyöreän pöydän ääressä lampun kirkkaassa valossa, joka kilpaili kahden, kamiinin otsikolla seisovan vahakynttilän heikon valon kanssa, istui kolmentoista vuotias poika käännellen nopeasti ison kirjan lehtiä. Veljensä ja sisarensa kirkuna ei vähintäkään häirinnyt häntä. Kasvonsa osoittivat nuoruuden jännittynyttä mielenkiintoa. Hänen syvän mielenkiintonsa selitti täydellisesti viehättävä ihmeteos "Tuhat ja yksi yötä" sekä hänen lyseolaisen pukunsa. Hän istui liikkumattomana miettivässä asennossa, toinen kyynärpää pöydällä ja pää nojautuneena toiseen käteen, jonka valkeat sormet olivat upotetut hänen ruskeaan tukkaansa. Valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen ja koko muu vartalonsa oli varjossa. Näin istuessaan muistutti hän niitä tummia muotokuvia, joissa Rafaël on kuvannut itsensä tarkkaavaisena, miettivänä, uneksien tulevaisuudesta. Tämän pöydän ja markisittaren välillä istui pitkä, kaunis nuori tyttö työskennellen koruompelupuitteitten ääressä, joiden yli hänen päänsä milloin taipui, milloin taas kohosi. Kynttilänvalo loi loistettaan hänen ebenholtsimustalle, taiteellisesti solmitulle tukalleen. Helena jo yksinään oli katsomisen arvoinen näky. Hänen kauneutensa laatu oli merkillinen siinä ilmenevän voiman ja hienouden vuoksi. Vaikka tukkansa oli laitettu yli ympäri päätä, oli se niin tuuhea, ettei totellut kampaa, vaan kiemuroitsi voimakkaasti alas niskaan. Kulmakarvansa piirtyivät tuuheina ja säännöllisinä puhdasta otsaansa vastaan. Olipa ylähuulessaan joku uskaliaisuuden merkkikin, muodostaen keveän, tummahkon varjon hänen hienomuotoisen, kreikkalaisen nenänsä alle. Mutta muotojen houkutteleva pyöreys, muiden piirteitten avoin ilme, hieno, läpikuultava hipiä, huulien hekumallinen pehmeys, kasvojen hieno, soikea muoto ja varsinkin katseensa neitsyeellinen pyhyys, antoi tälle voimakkaalle kauneudelle naisellisen viehätyksen ja tenhoovan kainouden, jota me vaadimme rauhan ja rakkauden enkeliltä. Kuitenkaan ei tässä nuoressa tytössä ollut mitään heikkoa, ja sydämensä mahtoi olla yhtä lempeä, sielunsa yhtä luja, kuin hänen vartalonsa oli uhkea ja kasvonsa miellyttävät. Hän oli yhtä vaitelias kuin veljensä, lyseolainen, ja näkyi vaipuneen sellaisiin onnettomiin tutkisteluihin, jotka usein nielevät nuoren tytön, ja joihin tutkiva isä harvoin voi tunkeutua, eipä äidinkään tutkimuskyky. Sentähden oli mahdoton tietää, johtuivatko ne oikulliset varjot, jotka niinkuin keveät pilvet puhtaalla taivaalla vaelsivat hänen kasvoillaan, valon leikistä vai salaisista suruista.
Mies ja vaimo olivat tällä hetkellä kokonaan unohtaneet molemmat vanhemmat lapsensa. Kuitenkin olivat kenraalin kysyvät katseet useasti liukuneet äänettömän kuvan yli, joka osoitti niiden toiveitten otollista täyttymistä, joita lapsellinen leikki kotitaulun etualalla herätti. Nämä kuviot muodostivat tavallaan elävän runoelman, joka ilmaisi ihmiselämän eri asteita. Salonkia koristavien esineitten loisto, asentojen erilaisuus, samoinkuin näiden pukujen ja värienkin, vastakohtaisuus kasvoissa, joille eri ijät ja valon synnyttämät ääriviivat antoivat luonteenomaisuutensa, kaikki tämä valoi näihin ihmiselämän puoliin rikkautta, jota vaaditaan kuvanveistäjältä, maalaajalta ja kirjailijalta. Hiljaisuus ja talvi, yksinäisyys ja yö painoivat lopuksi majesteetillisuuden leiman tähän ylevään ja samalla lapsekkaaseen sommitelmaan, luonnon valikoittuun teokseen. Avioelämä on täynnä näitä pyhiä hetkiä, joiden kuvaamaton suloisuus johtuu kenties muutamista paremman maailman muistoista. Taivaalliset säteet leviävät varmaankin näiden kohtausten yli, joiden tarkoitus on korvata ihmiselle osa hänen suruistaan, sovittaa hänet olemassaolon kanssa. Näyttää kuin olisi maailmankaikkeus siinä meidän edessämme lumoavassa muodossa, kehittäen esiin suuria perusajatuksiaan, ja yhteiskuntaelämä puolustaen lakejansa puhumalla tulevaisuudesta.
Mutta huolimatta hellistä katseista, joita Helena loi Abeliin ja Moïnaan, kun nämä puhkesivat ilohuutoihinsa, huolimatta onnesta, joka kuvastui hänen ilmehikkäistä kasvoistaan hänen ohimennen tarkastellessa isäänsä, oli kuitenkin syvä alakuloisuus painanut leimansa hänen liikkeisiinsä, asentoonsa ja varsinkin pitkien silmäripsien varjostamiin silmiinsä. Valkeat, voimakkaat kätensä, joiden läpi valo heijastui, luoden niihin läpikuultavan, melkein sulan punerruksen, nämä kädet vapisivat. Yhden ainoan kerran kohtasivat — urkkimatta toisiaan — hänen ja markisittaren katseet toisensa. Nämä molemmat naiset ymmärsivät silloin toisiansa, Helenan katseen ollessa kuivan, kylmän ja kunnioittavan ja äidin synkän ja uhkaavan. Tyttärensä loi pikaa silmänsä alas ompelupuitteisiinsa, veti kiireesti silmäneulaa pitkään aikaan kohottamatta päätään, joka tuntui käyneen hänelle liian raskaaksi kantaa. Mahtoiko äiti olla liian ankara tytärtänsä kohtaan, vai katsoiko hän tämän ankaruuden välttämättömäksi? Kadehtiko hän Helenan kauneutta, jonka kanssa vielä saattoi kilpailla, vaikkakin ainoastaan käyttämällä kaikkia toalettitaidon apukeinoja? Vai oliko tytär yllättänyt hänet ja saanut tietää joitakin salaisuuksia, kuten niin monet tyttäret tekevät silloin kun alkavat ymmärtää asioita, salaisuuksia, jotka tämä näköään niin hartaasti velvollisuuksilleen uskollinen nainen luuli haudatuiksi sydämeensä, niin syvälle kuin hautaan?
Helena oli päässyt siihen ikään, jolloin sielun puhtaus pakoittaa sellaiseen ankaruuteen, että se kohoo yli määrän, jonka rajoissa tunteitten tulee pysyä. On henkilöitä, joiden mielestä erehdykset paisuvat rikoksiksi, mielikuvitusvoima kun vaikuttaa omaantuntoon. Nuoret tytöt liioittelevat usein rangaistuksen ankaruutta sen mukaan kuinka suurena pitävät rikoksia. Hänen entisen elämänsä salaisuus, ehkä vain satunnainen tapaturma, jota hän ensi aikoina ei käsittänyt, mutta jota hänen hieno älynsä, uskonnollisten käsitysten vaikutuksesta varsinkin, liioitteli, näytti viime aikoina romantillisesti ikäänkuin alentaneen häntä hänen omissa silmissään. Tämä muutos alkoi hänessä sinä päivänä, jolloin hän muiden äskettäin julkaistujen ulkomaalaisten näytelmäkappaleiden joukossa oli lukenut Schiller'in kauniin murhenäytelmän "Wilhelm Tell". Toruessaan tytärtään siitä, että tämä oli antanut kirjan pudota lattialle, oli äiti huomannut, kuinka valtavan vaikutuksen Helenan sieluun oli tehnyt kohtaus, jossa tekijä esittää Wilhelm Tell'in, joka vuodattaa yhden ainoan miehen veren pelastaakseen kokonaisen kansan, ja Johan Isänmurhaajan olevan tavallaan heimolaisia. Helena tuli nöyräksi, jumaliseksi, itseensä sulkeutuneeksi, eikä tahtonut enää käydä tanssiaisissa. Milloinkaan ei hän ollut ollut niin rakastavainen isäänsä kohtaan kuin nyt, varsinkin silloin kun markisitar ei nähnyt hänen hyväilevää hellyyttään. Jos Helenan rakkaudessa äitiänsä kohtaan olikin jonkunverran kylmäkiskoisuutta, niin ilmaistiin se niin hienosti, ettei kenraali koskaan ollut huomannut sitä, niin tarkka kuin hän olikin sen yksimielisyyden suhteen, jonka piti vallita hänen perheessään. Ei yhdelläkään miehellä voinut olla kyllin läpitunkevaa silmää voidakseen tutkia näiden molempain naissydämien syvyyttä. Toinen nuori ja jalo, toinen tunteellinen ja ylpeä; ensimäinen täynnä rikasta anteeksiantavaisuutta, toinen hienoutta ja rakkautta. Jos äiti rasitti tytärtään taitavalla naishirmuvallallaan, saattoi tämän huomata ainoastaan uhrin silmistä. Sitä paitsi ainoastaan tapausten kulku herättää tällaisia aivan ratkaisemattomia arveluja. Aina tähän yöhön saakka ei mikään syyttävä valo ollut virrannut näistä molemmista sieluista, mutta heidän ja Jumalan välillä oli varmaankin jokin synkkä salaisuus.
"No, Abel", huudahti markisitar käyttäen hyväkseen silmänräpäystä, jolloin Moïna ja tämän veli olivat väsyneinä vaienneet ja pysyivät hiljaa, "tule nyt poikaseni, sinun täytyy mennä maata"…
Markisitar katsoi ankarana poikaansa asettaen hänet reippaasti polvelleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi kenraali. "Kello on puoli yksitoista eikä ketään palvelusväestä ole tullut kotiin? Sellaisia viikaria! — Gustaf", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "annoin sinulle tuon kirjan vain sillä ehdolla, että panisit pois sen kello kymmenen. Sinun olisi itse pitänyt sulkea se määrätyllä ajalla ja mennä maata kuten olit minulle luvannut. Jos tahdot tulla mainioksi mieheksi, täytyy sinun tehdä sanasi toiseksi uskonnoksesi ja pitää siitä kuin kunniastasi." Fox, eräs Englannin suurimpia kaunopuhujia, oli erittäinkin ihmeteltävä jalon luonteensa takia. Uskollinen annettujen lupausten pitäminen oli hänen etevin ominaisuutensa. Lapsuudessaan oli hänen isänsä, eräs vanhasukuinen englantilainen, antanut hänelle niin voimakkaan muistutuksen, että sen on täytynyt tehdä unohtumattoman vaikutuksen lapsen mieleen. Kun Fox oli sinun ikäisesi, matkusti hän tavallisesti loma-ajoiksi kotiin isänsä luo, jolla, kuten kaikilla rikkailla englantilaisilla, oli iso puisto linnansa ympärillä. Puistossa oli vanha huvihuone, joka piti purettaman ja muutettaman toiseen paikkaan, mistä oli kauniimpi näköala. Lapsethan aina haluavat katsella esineiden hajalle nyhtämistä. Nuori Fox tahtoi vielä pari päivää koululomaa saadaksensa olla mukana huvihuonetta purettaissa, mutta isänsä vaati järkähtämättömästi hänen matkustamaan kouluun sen alkamispäiväksi. Tästä syntyi eripuraisuutta isän ja pojan välille. Äiti, kuten kaikki mammat, piti pikku Foxin puolta. Silloin lupasi isä juhlallisesti pojalleen, odottaa ensi lomaan asti, jolloin vasta huvihuone purettaisiin.