Kyynelvirta syöksyi hänen palavista silmistään. Hänen kaikki neljä lastansa päästivät valitushuudon ja juoksivat hänen luoksensa kuin kananpoikaset emänsä luo. Vanhin alkoi lyödä kenraalia katsoen häntä uhkaavin silmäyksin.
"Abel", sanoi Helena, "enkelini, minähän itken ilosta."
Äiti otti pojan polvilleen, lapsi hyväili häntä luottavasti ja kiersi käsivartensa hänen majesteetillisen kaulansa ympäri, niinkuin leijonanpoikanen, joka tahtoo leikitellä emänsä kanssa.
"Eikö sinun ole sitten milloinkaan ikävä?" puhkesi kenraali sanomaan hämmästyneenä tyttärensä kiihkeistä vastauksista.
"On", vastasi tämä, "silloin kun käymme maihin, ja kuitenkaan en milloinkaan jätä miestäni."
"Mutta sinähän pidit juhlista, tanssiaisista, musiikista?"
"Musiikkia, sitä on hänen äänensä; minun juhlani, niitä ovat koristukset, joita keksin hänen tähtensä. Kun jokin puku miellyttää häntä, eikö ole silloin kuin koko maailma ihailisi minua? Ainoastaan senvuoksi en heitä pois näitä timantteja, näitä jalokivisiä kaulanauhoja ja otsaripoja, rikkauksia ja kukkia, näitä taiteen mestariteoksia, joita hän tuhlaamalla lahjoittelee minulle, sanoen tavallisesti: Helena, koska sinä et voi mennä maailmaan, tahdon minä, että maailma tulee sinun luoksesi."
"Mutta onhan laivassa miehiä, julkeita, hirvittäviä miehiä, joiden intohimot…"
"Minä ymmärrän teitä, isäni", sanoi hän hymyillen. "Rauhoittukaa! Keisarinnaa ei ole milloinkaan ympäröinyt suurempi hienotunteisuus kuin se, mitä tuhlataan minulle. Nämä ihmiset ovat taikauskoisia, he luulevat, että minä olen laivan suojelushenki, heidän urotöittensä, heidän voittojensa suojelija. Mutta hän, mieheni, on heidän jumalansa! Eräänä päivänä, yhden ainoan kerran, eräs matruusi rikkoi kunnioituksen … sanoilla", lisäsi hän nauraen. "Ennenkuin Viktor oli saanut tietää sen, oli miehistö heittänyt hänet mereen, huolimatta siitä, että minä annoin hänelle anteeksi. He rakastavat minua kuin hyvää enkeliään, minä hoidan heitä kun he ovat sairaita, ja minulla on ollut onni pelastaa pari heistä kuolemasta valvomalla heidän vuoteensa ääressä naisellisella kärsivällisyydellä. Nämä ihmisparat ovat samalla jättiläisiä ja lapsia."
"Entäs heidän taistelujensa aikana?"
"Olen tottunut siihen", vastasi hän. "Minua peloitti vain ensimäisellä kerralla… Nyt on sieluni tottunut vaaroihin, vieläpä … olenhan teidän tyttärenne", sanoi hän, "pidän niistä."
"Entäs jos hän saisi surmansa?"
"Silloin minäkin kuolisin."
"Entäs lapsesi?"
"He ovat valtameren ja vaarojen lapsia, viettävät vanhempainsa elämää… Meidän olemuksemme on yhtä, sitä ei voi jakaa erilleen. Me vietämme kaikki samaa elämää, olemme kaikki merkityt samalle elämänkirjan sivulle, sama alus kulettaa meitä, ja me tiedämme sen."
"Sinä rakastat häntä siis niin korkeasti, että pidät häntä kaikkea muuta parempana?"
"Kaikkea muuta parempana", toisti Helena. "Mutta älkäämme tutkiko tätä salaisuutta! Katsokaa tätä armasta lasta, se on myös hän!"
Ja hän painoi Abelia kiivaasti poveansa vastaan, suuteli tulisesti hänen käsiänsä ja tukkaansa…
"Mutta", huudahti kenraali, "minä en voisi unohtaa, että hän on heittänyt yhdeksän ihmistä mereen!"
"Se oli varmaankin välttämätöntä", vastasi Helena, "sillä hän on inhimillinen ja jalomielinen. Hän vuodattaa ainoastaan sen verran verta kuin on tarpeellista tämän hänen suojelemansa pikkumaailman ja puolustamansa pyhän asian säilymiseksi ja eduksi. Puhukaa hänen kanssansa siitä, mitä pidätte pahana, ja saatte nähdä, että hän saa teidät muuttamaan mielipiteenne."
"Entäs hänen rikoksensa?" sanoi kenraali ikäänkuin olisi puhunut itsekseen.
"No", vastasi Helena kylmästi ja arvokkaasti, "entäpäs se olisikin hyve, ehk'ei inhimillinen oikeus voinut kostaa hänen puolestansa?"
"Kostaa omasta puolestaan?" puhkesi kenraali sanomaan.
"Ja mitä sitten on helvetti", kysyi Helena, "ellei ikuista kostoa muutamien jonakin päivänä tekemiemme harha-askeleiden vuoksi?"
"Ah, sinä olet hukassa! Hän on lumonnut ja turmellut sinut. Sinä hourit."
"Viipykää täällä päivä, isäni, ja jos tahdotte kuulla ja katsella häntä, olette tekin rakastava häntä."
"Helena", sanoi kenraali vakavasti, "olemme vain parin penikulman päässä Ranskasta…"
Helena säpsähti, katsoi ulos ikkunasta ja näytti merta, joka vieritteli vihreänkimaltelevien laineittensa äärettömiä ulapoita.
"Tämä on minun maani", vastasi hän osoittaen jalkansa kärjellä mattoa.
"Mutta etkö halua tulla tervehtimään äitiäsi, sisartasi, veljiäsi?"
"Voi, kyllä", vastasi hän kyynelistä vapisevalla äänellä, "jos hän tahtoo sitä, ja jos hän tulee mukaan."
"Siis sinulla ei ole enää mitään, Helena", sanoi hän ankarasti, "ei omaisia eikä isänmaata?…"
"Minä olen hänen vaimonsa", vastasi Helena ylpeästi ja jalolla äänellä. — "Tällä hetkellä nautin seitsemän vuoden perästä ensimäistä onnea, joka ei tule hänen kauttansa", lisäsi hän, tarttuen isänsä käteen ja suudellen sitä, "ja tämä on ensimäinen nuhde, minkä olen kuullut."
"Entäs omatuntosi?"
"Omatuntoniko? Hän on omatuntoni!" Helena säpsähti ankarasti.
"Hän tulee tänne", sanoi hän. "Taistelun tuoksinastakin voin eroittaa hänen askeleensa kannelta."
Ja äkkiä alkoivat poskensa punottaa, kasvonsa loistaa, silmänsä säihkyä ja hipiänsä tuli raukean kalpeaksi… Jokainen lihas hänessä, hänen siniset suonensa, vieno puistatus, joka kävi läpi koko hänen ruumiinsa, osoittivat onnea ja rakkautta. Tämä syvän liikutuksen merkki kävi kenraalin sydämelle. Hetken kuluttua astuikin merirosvo sisään, istuutui nojatuoliin, otti syliinsä vanhimman poikansa ja alkoi leikkiä hänen kanssaan. Hiljaisuus vallitsi hetkisen, sillä ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin mielikuvituksellisen unen valtaamana, tarkasteli kenraali tätä komeata kajuttaa, joka muistutti myrskypääskysen pesää. Tässä oli tämä perhe seitsemän vuotta keinunut valtameren aalloilla, taivaan ja veden välillä, luottaen mieheen, joka johti sitä taistelujen ja vaarojen läpi niinkuin perheen päämies johtaa perhettänsä yhteiskunnan vaarojen keskitse… Hän katsoi ihaillen tytärtänsä. Satumainen meren jumalattaren kuva oli hän, säteillen kauneutta ja rikas onnesta. Hänen sielunsa aarteet, silmiensä salamat ja olemuksensa kuvaamaton runollisuus voittivat loistossa kaikki häntä ympäröivät kalleudet.
Kaikessa tässä oli jotakin outoa, joka vaikutti kenraaliin valtavasti, jotakin ylevää intohimossa ja ajatuksessa, joka hämmensi hänen tavalliset ajatuksensa. Yhteiskunnan kylmät ja ahtaat käsitykset kuolivat tämän taulun edessä. Vanha soturi tunsi kaiken tämän ja ymmärsi myös, ettei tyttärensä milloinkaan luopuisi tästä vapaasta elämästä, joka oli niin rikas vastakohdista ja täynnä niin todellista rakkautta, ja ett'ei hän, joka jo oli maistanut vaaraa sitä kauhistumatta, enää voisi palata pikkumaisen ja ahtaan maailman pikkutapahtumiin.
"Häiritsenkö teitä?" kysyi merirosvo rikkoen hiljaisuuden ja katsoen vaimoonsa.
"Ette", vastasi kenraali, "Helena on sanonut minulle kaikki. Näen, että hän on hukassa meiltä…"
"Ei", jatkoi merirosvo vilkkaasti. "Vielä muutamia vuosia, ja kanneaika on umpeen kulunut. Silloin voin palata Ranskaan. Kun omatunto on puhdas, ja kun mies, rikottuaan teidän yhteiskuntanne lakeja, on totellut…"
Hän vaikeni. Hän oli liian ylpeä puolustautuakseen.
"Ja kuinka on mahdollista", kysyi kenraali, "ettei teillä ole omantunnonvaivoja niiden uusien murhien takia, jotka tapahtuivat silmieni edessä?"
"Meillä ei ollut ruokavaroja", vastasi merirosvo tyyneesti.
"Mutta jos olisitte vieneet nämä miehet maihin…"
"He olisivat katkaisseet meiltä paluumatkan jonkun aluksen avulla, emmekä me olisi päässeet Chiliin…"
"Ennenkuin he Ranskasta käsin", keskeytti kenraali, "olisivat tiedottaneet Espanjan amiraalivirastolle…"
"Mutta Ranska olisi voinut pitää vääränä, että mies, joka vielä oli sen tuomioistuinten alainen, oli vallannut Bordeaux'in kansalaisten vuokraaman aluksen. Ettekö muuten milloinkaan tappelun aikana ole ampunut yhtään tykinlaukausta liikaa?"
Kenraali vaikeni, säikähtäen merirosvon katsetta, ja tyttärensä tarkasteli häntä sekä voitonriemuisesti että alakuloisesti.
"Kenraali", sanoi merirosvo syvällä äänellä, "olen pitänyt lakinani, etten milloinkaan eroita mitään saaliista. Mutta minun osuuteni on epäilemättä isompi kuin teidän omaisuutenne oli. Sallikaa sentähden minun palauttaa se teille toisenlaisessa rahassa…"
Eräästä pianolla olevasta laatikosta otti hän tukun seteleitä.
Laskematta ojensi hän ne markiisille.
"Te ymmärrätte kai", sanoi hän, "etten voi huvitella katselemalla Bordeaux'seen matkustavia… Ja sentähden, jos meidän kiertolaiselämämme vaaroineen, Amerikan exotinen luonto, troopilliset yöt, meidän taistelumme ja huvi saada kohottaa nuoren kansakunnan lippu tahi Simon Bolivar'in nimi, jos tämä kaikki ei tunnu teitä houkuttelevan, täytyy teidän jättää meidät… Purjevene luotettavine miehineen odottaa teitä. Toivokaamme, että tapaamme toisemme kolmannen kerran täydellisesti onnellisina…"
"Viktor, tahdon olla isäni kanssa vielä hetkisen", sanoi Helena tyytymättömänä.
"Kymmenen minuutin tahi vielä lyhemmän ajan kuluttua voimme ehkä kohdata kasvoista kasvoihin jonkin fregattilaivan. Olkoon menneeksi! Saammehan vähän huvitella. Väkeni on ikävissään."
"Oh, lähtekää, isäni!" huudahti Helena. "Ja viekää nämä sisarilleni, veljilleni, … äidilleni", lisäsi hän, "muistoksi minulta."
Hän otti kourallisen timantteja, kaulanauhoja, jalokiviä, kääri ne kasimirihuiviin ja ojensi ujosti isälleen.
"Ja mitä sanon heille sinulta", kysyi tämä näyttäen hämmästyneeltä sen epäröimisen johdosta, mitä tyttärensä osoitti ollessaan lausumaisillaan äiti-sanaa.
"Oh, voitteko epäillä rakkauttani? Rukoilen joka päivä heidän onnensa puolesta."
"Helena", jatkoi isä katsoen häntä pitkään, "enkö koskaan enää saa nähdä sinua? Enkö sitten koskaan saa tietää pakosi syytä?"
"Se ei ole vain minun salaisuuteni", sanoi Helena vakavasti. "Kenties saan kerran oikeuden sanoa sen teille, kenties en saakaan milloinkaan. Olen kymmenen vuotta kärsinyt kuulumattomia tuskia…"
Hän ei jatkanut, ojensi vain isälleen lahjat, jotka tahtoi lähettää omaisilleen. Kenraali, joka sodan seikkailuissa oli saanut jotenkin väljät käsitteet, mitä saaliiseen tuli, vastaanotti tyttärensä tarjoomat lahjat mielihyvällä ajatellen, että niin puhtaan ja ylevän sielun, kuin Helenan, vaikutuksen alaisena, pysyi pariisilainen kapteeni rehellisenä miehenä sotimalla espanjalaisiakin vastaan. Hänen intohimonsa urhoollisiin miehiin valtasi hänet nytkin. Hänen mielestään olisi ollut naurettavaa esiintyä ylhäisesti ja sentähden puristi hän voimakkaasti merirosvon kättä, syleili Helenaa, vanhinta tytärtään, sotilaalle ominaisella sydämellisyydellä, antaen kyynelpisaran valua näille kasvoille, joiden ylpeys, joiden miehuullinen ilme niin monta kertaa oli hymyillyt hänelle. Merimies oli syvästi liikutettu ja ojensi lapsensa kenraalia kohti, jotta tämä siunaisi heitä. Lopuksi sanoivat he kaikki viimeiset hyvästit toisilleen pitkällä, hellällä katseella.
"Olkaa aina onnellisia!" huudahti äidinisä rientäen ylös kannelle.
Merellä näki kenraali omituisen näytelmän. "Saint-Ferdinand" oli määrätty liekkien saaliiksi ja paloi kuin suunnaton olkikasa. Poratessaan espanjalaista laivaa upoksiin, löysivät matruusit sieltä rommilastin, juoma, jota heillä oli yllin kyllin "Othellossa." He huvittelivat sentähden sytyttämällä suunnattoman punssimaljan keskelle merta. Tämän huvituksen saattoi kyllä antaa anteeksi näille miehille, jotka yksitoikkoisen merielämänsä vuoksi saivat helposti halun tarttua kaikkiin tilaisuuksiin tehdäkseen elämänsä vaihtelevammaksi. Kenraali laskeutuessaan "Saint-Ferdinand'in" purjeveneeseen, jota kuusi vahvaa matruusia souti, jakoi tahtomattaan huomionsa palavan "Saint-Ferdinand'in" ja tyttärensä kesken, joka seisoi merirosvoon nojaten laivan perällä. Niin monen muiston valtaamana ja nähdessään Helenan liehuvan hameen, kevyen kuin purje, nähdessään nämä jalot ja kauniit kasvot, kylläksi kunnioitusta herättävät hallitakseen kaikkea, yksinpä valtamertakin, unohti hän sotilaan keveällä mielellä, keinuvansa urhoollisen Gomez'in haudalla. Hänen yläpuolellansa leijaili mahtava savupatsas ruskeana pilvenä. Auringonsäteet, jotka siellä täällä tunkeutuivat sen läpi, loivat mielikuvituksellisen kimalluksen siihen. Se oli toinen taivas, tumma holvi, jonka alla loisti eräänlaisia valokruunuja ja yllä levisi taivaan muuttumaton sini, näyttäen tuhatta vertaa kauniimmalta tämän häipyvän vastakohdan vuoksi. Savun harvinaiset vivahdukset, milloin keltaiset, vaaleat, kumottavat, punaiset ja mustat, paksut sumut verhosivat laivan, joka räiskähteli, ratisi ja narisi. Liekit sähisivät, nuoleskelivat touveja ja taklausta ja lensivät ympäri laivaa, niinkuin väkijoukko kiitää kaupungin katuja. Raunioista kohosi sinisiä liekkejä, jotka liehuivat kuin olisi meren haltija ollut hämmentämässä tätä roihuavaa nestettä, kuten ylioppilas juhlassa iloisena sekoittaa tulista maljaa. Mutta aurinko, jonka valo oli voimakkaampi ja joka oli mustasukkainen tälle julkealle paisteelle, salli tuskin palon ruskon eroittua kirkkaitten säteittensä joukosta. Kuin verkko, kuin harso leijaili se keskellä tulimerta. "Othello" pakeni sieltä minkä tuulelta kerkesi tässä uudessa suunnassaan, kallistelihe milloin toiselle milloin toiselle kyljelleen kuin ilmassa liitelevä paperileija. Ylpeä priki kulki täysin purjein eteläänpäin. Milloin häämöitti se kenraalin silmiin, milloin katosi korkean savupatsaan taakse, joka loi haaveellisen varjon veteen, milloin taas näyttäytyi, miellyttävästi kohoutuen ja jälleen häviten. Joka kerta kun Helena saattoi nähdä isänsä, vilkutti hän hänelle nenäliinaansa tervehdykseksi. Hetken perästä upposi "Saint-Ferdinand" jättäen jälkeensä poreilun, jonka valtameren laineet pian tasoittivat jäljettömiin. Koko tästä kohtauksesta ei ollut muuta jälellä kuin tuulen ajelema pilvi. "Othello" oli kaukana poissa, purjevene lähestyi rantaa, pilvi uiskenteli tämän heikon aluksen ja prikin väliä. Viimeisen kerran näki kenraali tyttärensä tämän vyöryvän savupilven repeämän kautta. Profeetallinen näky! Valkea nenäliina ja hänen hameensa kuvastuivat tätä tummaa taustaa vastaan. Viheriän veden ja sinisen taivaan välillä ei voinut edes eroittaa prikiä. Helena ei ollut muuta kuin näkymätön pilkku, siro, kangastava viiva, taivaan enkeli, ajatus, muisto.
Hankittuaan uudelleen itselleen omaisuuden, kuoli markiisi uupuneena ja ylen rasittuneena. Muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen v. 1833, oli markisitar pakotettu seuraamaan Moïnaa muutamaan kylpypaikkaan Pyreneille. Oikullinen nuori tyttö tahtoi nähdä nämä kauniit vuoret. Paluumatkalla tapahtui seuraava kauhea kohtaus:
"Jumalani, äiti", sanoi Moïna, "kuinka väärin teimme, ett'emme viipyneet vielä paria päivää vuorilla! Siellä oli paljon parempi kuin täällä. Oletteko kuullut, kuinka tuo sietämätön lapsi lakkaamatta valittaa ja tämän naisraukan soperrusta. Hän puhuu varmaan jotakin murretta, sillä en ole voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan. Mitä väkeä me olemme mahtaneet saadakaan naapureiksemme? Viime yö oli kauhein mitä ikinä olen viettänyt."
"En ole kuullut mitään", vastasi markisitar, "mutta, rakas lapsi, puhun emännän kanssa ja vuokraan viereisen huoneen, niin saamme olla yksin tässä kerroksessa ja pääsemme kuulemasta melua. Miten voit tänään? Oletko väsynyt?"
Näitä sanoja lausuessaan nousi hän ja meni Moïnan vuoteen luo.
"No, kuinka on laitasi?" sanoi hän etsien tyttärensä kättä.
"Oh, anna minun olla, äiti", vastasi Moïna, "sinä olet kylmä."
Näin sanoessaan kipertyi nuori tyttö nurpeana päänaluselleen, mutta näytti samalla niin sievältä, että äidin olisi ollut vaikea loukkaantua. Samassa kuului viereisestä huoneesta valitus, jonka lempeä ja pitkäveteinen ääni saattoi särkeä naisen sydämen.
"Mutta jos olet kuunnellut tätä koko yön, miks'et ole silloin herättänyt minua? Me olisimme…"
Syvempi voivotus kuin äskeinen keskeytti markisittaren puheen, ja hän huudahti:
"Siellä on joku kuolemaisillaan."
Hän lähti kiireesti ulos.
"Käske tänne Paulina!" huusi Moïna. "Tahdon nousta ylös."
Markisitar meni nopeasti alas ja tapasi emännän pihalla ihmisjoukon keskellä, joka näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan häntä.
"Rouvani, te olette sijoittanut meidän viereiseen huoneeseen henkilön, joka tuntuu olevan hyvin sairas…"
"Oh, älkää puhuko enää!" huudahti hotellinemäntä, "olen juuri lähettänyt hakemaan määriä. Ajatelkaa, että tuo nainen, köyhä raukka, tuli tänne eilen illalla jalkaisin. Hän tulee Espanjasta eikä hänellä ole passia eikä rahaa. Selässään kantoi hän pientä lasta, joka oli kuolemaisillaan. Minun täytyi antaa hänen jäädä tänne. Tänä aamuna menin itse katsomaan häntä, sillä eilen, kun hän tuli tänne, kävi minun kauheasti sääli häntä. Naisparka! Hän makasi siellä lapsineen, ja molemmat kamppailivat kuolintuskissaan. 'Rouva', sanoi hän vetäen kultasormuksen sormestaan, 'minulla ei ole muuta kuin tämä, ottakaa tämä maksuksi, se riittää, sillä en viivy täällä kau'aa. Pikkuraukka! Me kuolemme yhdessä!' sanoi hän katsoen lastansa. Minä otin sormuksen ja kysyin, kuka hän oli, mutta hän ei tahtonut sanoa nimeänsä… Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä ja määriä."
"Mutta", huudahti markisitar, "antakaa hänelle kaikkea hoitoa, mitä hän tarvitsee. Jumalani, ehkä vielä voi pelastaa hänet! Minä maksan kaikesta, mitä kulutatte hänen hyväksensä."
"Ah, rouvani, hän näyttää hyvin ylpeältä, enkä tiedä, tahtoisiko hän sitä."
"Minä menen katsomaan häntä."
Ja markisitar meni heti ylös tuntemattoman luo ajattelematta, että surupukunsa voisi ehkä säikähyttää kuolevaa naista. Markisitar kalpeni nähdessään sairaan. Huolimatta kauheista kärsimyksistä, jotka olivat tuhonneet Helenan kauniit kasvot, oli hän tuntenut vanhimman tyttärensä.
Nähdessään surupukuisen naisen kohottautui Helena ylös vuoteestaan; parkasi säikähdyksestä ja kaatui hitaasti takaisin sänkyynsä tunnettuaan äitinsä.
"Tyttäreni", sanoi rouva d'Aiglemont, "mitä voin tehdä hyväksesi?
Paulina! … Moïna!…"
"En tarvitse mitään", vastasi Helena heikolla äänellä. "Olin toivonut näkeväni isäni, mutta surupukunne sanoo minulle…"
Hän ei lopettanut lausettansa. Hän puristi lastansa poveansa vastaan ikäänkuin lämmittääkseen häntä, suuteli sen otsaa ja loi äitiinsä katseen, jossa oli vielä luettavana moitetta, vaikka anteeksiannon lieventämänä. Markisitar ei tahtonut nähdä tätä nuhdetta. Hän unohti, että Helena oli lapsi, jonka hän oli synnyttänyt itkussa ja epätoivossa, velvollisuuden lapsi, lapsi, joka oli syynä hänen suurimpiin onnettomuuksiinsa: hän meni lempeänä vanhimman tyttärensä luo, ei muistanut muuta kuin että Helena oli se, joka ensimäisenä oli antanut hänen tuntea äitiyden iloa. Äidin silmät olivat täynnä kyyneleitä, hän suuteli tytärtään huudahtaen:
"Helena, tyttäreni…"
Helena makasi äänettömänä. Hän oli juuri vastaanottanut viimeisen lapsensa viimeisen hengähdyksen.
Samassa silmänräpäyksessä astuivat sisään Moïna, hänen kamarineitsyensä, Paulina, emäntä ja lääkäri. Markisitar piteli tyttärensä jääkylmää kättä omissaan katsellen häntä todellisella epätoivolla. Onnettomuutensa kiihdyttämänä merirosvon leski, joka juuri oli pelastettu haaksirikosta, missä oli menettänyt kaiken, paitsi tämän viimeisen lapsensa, sanoi äidilleen hirveällä äänellä:
"Kaikki tämä on teidän työtänne! Jos olisitte ollut minulle sama kuin…"
"Moïna, mene ulos täältä … menkää kaikki!" huusi rouva d'Aiglemont tukehuttaen Helenan äänen omallaan. "Armosta, lapseni!" jatkoi hän, "älä nyt taas ala näitä surullisia riitoja…"
"Olen vaikeneva", sanoi Helena tehden yliluonnollisen ponnistuksen.
"Olen äiti, tiedän, ett'ei Moïnan pidä… Missä on minun lapseni?"
Moïna tuli taas sisään uteliaisuudesta. "Sisareni", sanoi tuo hemmoiteltu lapsi, "lääkäri…"
"Siitä ei ole mitään apua", vastasi Helena. "Ah, miks'en kuollut kuusitoistavuotiaana, jolloin tahdoin surmata itseni! Onnea ei ole milloinkaan lakien ulkopuolella… Moïna … sinä…"
Hän kuoli painaen lapsensa päätä vasten omansa, samalla kun suonenvedontapaisesti puristi häntä rintaansa vastaan.
"Sisaresi tahtoi varmaankin sanoa sinulle, Moïna", sanoi rouva d'Aiglemont palattuaan huoneeseensa, missä puhkesi itkemään, "ettei tytär milloinkaan löydä onnea romantillisesta elämästä totuttujen käsitysten ulkopuolella, eikä varsinkaan kaukana äidistään."
VI.
Eräänä kesäkuun ensimäisistä päivistä v. 1844 käveli muuan noin viidenkymmenen vuotias, mutta vanhemmalta näyttävä nainen auringonpaisteessa puolen päivän aikaan erään Rue Plumet'in varrella sijaitsevan ison talon puutarhan lehtikujassa Pariisissa. Käveltyään pariin kolmeen kertaan lievästi mutkistelevaa polkua, pysyen sillä, jott'ei kadottaisi näkyvistään ikkunaa eräässä kerroksessa, joka näytti kokonaan kiinnittäneen hänen huomionsa, meni hän ja istuutui muutamalle näistä puoleksi maalaisista lepotuoleista, tehdyt nuorista, vielä kuoren peittämistä puunoksista. Paikalta, missä tämä siro tuoli oli, saattoi nainen puutarhan aidan läpi nähdä sekä keskipuistikot, joiden keskellä ihmeellinen Invalidikirkko kohottaa kultaista kupukattoaan tuhansien jalavien latvojen seasta — ihailtava maisema — että vähemmän suuremmoisen näköalan yli oman puutarhansa, joka päättyi muutaman Faubourg Saint-Germain'en kauneimman hotellin harmaaseen etuseinämään. Kaikki oli hiljaista, viereiset puutarhat, puistikot, Invalidihotelli, sillä tässä korkea-aateliston korttelissa alkaa päivä vasta puolen päivän aikaan. Mikäli ei ole kysymyksessä jokin oikku, mikäli joku nuori nainen ei tahdo tehdä ratsastusretkeä, tahi jollakin vanhalla valtiomiehellä ole pöytäkirja tarkastettavana tähän aikaan, niin nukkuvat kaikki, sekä herrasväki että palvelijat, tahi ovat juuri heräämäisillään.
Vanha nainen, joka oli niin varhain ulkosalla, oli rouva d'Aiglemont, tämän komean palatsin omistajattaren, rouva de Saint-Héreen'in äiti. Markisitar oli luopunut siitä tyttärensä hyväksi, jolle oli lahjoittanut koko omaisuutensa. Itselleen oli hän pidättänyt vain pienen elinkoron. Kreivitär Moïna de Saint-Héreen oli rouva d'Aiglemontin ainoa elossa oleva lapsi. Jotta tämä olisi päässyt naimisiin erään Ranskan kuuluisimman nimen perijän kanssa, oli markisitar uhrannut kaikki. Mikään ei ollut luonnollisempaa. Hän oli kadottanut kaksi poikaa toistensa jälkeen. Vanhin, Gustaf, markiisi d'Aiglemont, oli kuollut koleraan; toinen, Abel, kaatunut Constantinen luona. Gustaf jätti jälkeensä lesken ja lapsia. Mutta markisittaren jotenkin haalea rakkaus molempiin poikiinsa oli vielä enemmän laimennut kun sen piti siirtyä hänen lapsenlapsiinsa. Hän käyttäytyi moitteettomasti nuorempaa rouva d'Aiglemontia kohtaan, mutta rajoittui siihen pintapuoliseen tunteeseen, jota maku ja hyvä tapa määräävät meidän noudattamaan lähimmäisiämme kohtaan. Kun omaisuussuhteet hänen kuolleen poikansa jälkeen olivat täydellisesti järjestetyt, oli hän pidättänyt säästönsä ja omat tiluksensa rakkaalle Moïnallensa. Moïna, joka lapsuudestaan saakka oli ollut kaunis ja viehättävä, oli aina rouva d'Aiglemontin puolelta ollut tuon sisällisen, tahdottoman etuoikeuden esineenä, jollaisia äideillä toisinaan on, turmiollinen sympatia, joka näyttää selittämättömältä, mutta jonka havaintojen tekijä liiankin hyvin voi selittää. Moïnan ihastuttavat kasvot, rakastetun tyttären ääni, käytöstapa, käynti, kasvojen ilme, liikkeet, kaikki herätti markisittaressa niitä mitä syvimpiä tunteita, jotka saattavat elähyttää, tehdä levottomaksi tahi ihastuttaa äidin sydäntä. Johtavana ajatuksena hänen nykyisessä, vastaisessa ja menneessä elämässään oli nuoren tyttärensä sydän, sinne oli hän kaikki aarteensa työntänyt. Moïna oli onneksi elänyt kauvemmin kuin hänen muut neljä lastansa, kaikki vanhempia. Rouva d'Aiglemont oli mitä tuskallisimmalla tavalla, sen mukaan kuin suuressa maailmassa kerrottiin, kadottanut ihastuttavan tyttären, jonka kohtalo oli melkein tuntematon, ja pienen pojan, joka viisivuotisena menetti henkensä kauhean tapaturman kautta. Markisitar näki varmaankin taivaan merkin siinä kunnioituksessa, jota kohtalo näytti osoittavan hänen sydämensä lempitytärtä kohtaan, ja omisti ainoastaan heikkoja muistoja niille lapsille, jotka jo olivat kaatuneet kuoleman oikkujen uhreina ja jotka asuivat hänen sielunsa pohjalla niinkuin villien kukkien melkein peittämät haudat taistelutantereella. Maailma olisi saattanut vaatia markisittarelta ankaraa tiliä tästä välinpitämättömyydestä ja tästä puolueellisuudesta, mutta Pariisin maailma kulkee eteenpäin sellaisessa tapausten, muotiasiain ja uusien aatteiden pyörteessä, että melkein koko rouva d'Aiglemontin elämä oli tavallaan unohdettu. Kukaan ei ajatellutkaan lukea hänelle rikokseksi hänen kylmäkiskoisuuttansa ja unhoitusta, josta kukaan ei välittänyt, samalla kun hänen vilkas hellyytensä Moïnaa kohtaan kiinnitti useiden ihmisten mieltä ja näyttäytyi pyhyyden sädekehän ympäröimänä ikäänkuin fix idé. Sitä paitsi otti markisitar hyvin vähän osaa seuraelämään, ja useimmat perheet, jotka tunsivat hänet, pitivät häntä hyvänä, lempeänä, jumalisena ja anteeksiantavaisena. Eikö tarvitsekin tuntea jotenkin syvää mielenkiintoa tunkeutuaksensa pitemmälle kuin näiden ulkonaisten seikkojen tietämiseen, joihin ihmiset seuraelämässä tyytyvät? Ja sitä paitsi, mitä ei annettaisi anteeksi vanhuksille, kun nämä haihtuvat varjoina eivätkä tahdo olla muuta kuin muisto vain? Rouva d'Aiglemont tuli sanalla sanoen malliksi, josta lapset leikkiä laskien puhuivat vanhemmilleen ja vävyt anopeilleen. Hän oli vielä eläessään luovuttanut omaisuutensa Moïnalle, tyytyväisenä siihen, että nuori kreivitär oli onnellinen, eläen ainoastaan hänen kauttansa ja häntä varten. Jos vanhat ja viisaat murisevat sedät moittivatkin tätä menettelytapaa ja sanoivat: "Rouva d'Aiglemont saa ehkä jonakin päivänä katua, että on luopunut omaisuudestaan tyttärensä hyväksi, sillä jos hän tunteekin rouva de Saint Héreen'in sydämen, kuinka voi hän olla varma vävynsä rehellisyydestä?" niin yleinen paheksumishuuto kohosi näitä ennustuksia vastaan, ja joka taholta kaikui kiitossanoja Moïnasta.
"Tulee antaa rouva de Saint-Héreen'ille se tunnustus", sanoi eräs nuori nainen, "ettei hänen äitinsä ole tarvinnut tehdä mitään muutoksia jokapäiväiseen elämäänsä. Rouva d'Aiglemontilla on kaunis asunto; hänellä on vaunut käytettävänään, hän voi käydä kaikkialla kuten ennen…"
"Paitsi ei italialaisessa operassa", kuiskasi eräs kuokkavieras, muuan niitä henkilöitä, jotka luulevat olevansa oikeutettuja lausumaan pistosanoja ystävistänsä osoittaakseen olevansa muka riippumattomia. "Musiikki on ainoa, mistä leskimarkisitar pitää, niistä asioista, joista tuo hemmoiteltu lapsi ei välitä. Hän lauloi itse erinomaisen hyvin ennen aikaan! Mutta koska kreivittären aitio aina on täynnä nuoria perhosia ja koska hän siellä aina häiritsisi pikku rouvaa, joka jo käyttäytyy kuin suuri liehakoitsija, niin ei äitiraukka käy enää milloinkaan italialaisessa operassa."
"Rouva de Saint-Héreen", sanoi eräs nuori naimaikäinen tyttö, "pitää erinomaisia iltakutsuja äitinsä vuoksi, hänen salonkiinsa kokoontuu koko Pariisi."
"Salonki, jossa kukaan ei omista vähintäkään huomiota markisittarelle", vastasi kuokkavieras.
"Tosiasia on kuitenkin, ettei rouva d'Aiglemont ole milloinkaan yksin", sanoi eräs nuori keikari, joka piti naisten puolta.
"Aamulla", vastasi vanha ihmistuntija matalalla äänellä, "nukkuu rakas Moïna. Kello neljä on rakas Moïna Boulognen metsässä. Illalla menee rakas Moïna tanssiaisiin tahi teatteriin… Mutta on totta, rouva d'Aiglemont saa nähdä tyttärensä kun tämä pukeutuu tahi päivällisen aikana, jos rakas Moïna sattumalta syö yhdessä äitinsä kanssa. Vain kahdeksan päivää sitten", sanoi kuokkavieras ottaen käsipuolesta erästä nuorta, ujoa opettajaa, joka oli uusi vieras tässä talossa, "näin äitiraukan surullisena ja yksinään nurkassaan kamiinin vieressä. 'Mikä teitä vaivaa?' kysyin minä häneltä. Markisitar katsoi minua hymyillen, mutta olen aivan varma, että hän oli itkenyt. 'Minä ajattelin', sanoi hän, 'miten tuntuu omituiselta olla yksin, kun on ollut viisi lasta. Mutta se on meidän kohtalomme! Ja sitä paitsi olen iloinen kun tiedän, että Moïnalla on hauskaa.' Hän saattoi luottaa minuun, sillä minä olin ennen maailmassa tuntenut hänen miehensä. Tämä oli köyhä ja oli suuri onni hänelle, että sai hänet vaimoksensa. On aivan varma, että vaimoansa hän sai kiittää pääriarvostaan ja toimestaan Kaarlo X:nen hovissa."
Suuren maailman keskusteluihin pujahtaa kuitenkin niin paljon erehdyksiä, siellä tehdään ajattelemattomuudesta niin paljon todellista pahaa, että tapojen kuvaajan täytyy viisaasti punnita ne väitteet, joita joukko pintapuolisia ihmisiä ajattelemattomasi esiintuo. Mutta kenties ei milloinkaan tule sanoa, kuka on oikeassa, äitikö vai lapsi. Näiden molempain sydämien välillä on vain yksi, joka voi olla tuomarina. Tämä tuomari on Jumala! Jumala, joka usein panee kostonsa perheen helmaan ja ikuisesti käyttää aseenaan lapsia äitejä vastaan, isiä poikia, kansoja kuninkaita, ruhtinaita kansakuntia vastaan, kaikkea kaikkia vastaan, korvaa siveellisessä maailmassa tunteet tunteilla, niinkuin nuoret lehdet työntävät keväällä vanhat pois toimien horjumattoman lain perusteella, edessään päämäärä, jonka hän yksin tuntee. Epäilemättä kulkee kaikki hänen helmaansa, tahi oikeammin palaa sinne.
Nämä uskonnolliset ajatukset, niin luonnolliset vanhojen ihmisten sydämissä, liikkuivat hajanaisina rouva d'Aiglemontin sielussa. Ne elivät siellä puoleksi valaisevina, milloin maahan painuneina, milloin täysin puhjenneina niinkuin myrskyn sinne tänne häilyttämät kukkaset. Hän oli istuutunut sinne väsyneenä, uupuneena pitkästä mietiskelystä, haaveilusta, jolloin koko elämämme kohoo ja avautuu silmiemme eteen kun me aavistamme kuoleman tuloa.
Jos joku runoilija olisi sattunut kulkemaan puiston ohi, olisi tämä ennenaikojaan vanhentunut nainen ollut hänen mielestään mieltäkiinnittävä taulu. Kun näki hänen istuvan akasian heikossa varjossa puolenpäivän aikaan, olisi jokainen voinut lukea tuhansia asioita näistä kasvoista, jotka olivat kalpeat ja kylmät keskellä lämmintä auringonpaistettakin. Hänen ilmehikkäät piirteensä osoittivat jotakin vielä vakavampaa kuin elämän hämärä tahi syvempää kuin kokemuksen taivuttama sielu. Hän oli muuan niistä tyypeistä, jotka tuhansista kasvoista, joiden ohi kuletaan välinpitämättöminä, koska ovat vailla luonnetta, pakoittavat katsojan pysähtymään silmänräpäykseksi ja ajattelemaan, samoin kuin te tuhansien museon taulujen joukosta tunnette valtavaa liikutusta joko katsellessanne sitä ylevää päätä, jolla Murillo on esittänyt äidin tuskaa, tahi Beatrice Cencin kasvoja, joihin Quido on osannut maalata mitä liikuttavimman viattomuuden mitä kauhistuttavimman rikoksen pohjalle, tahi Filip II:n synkkiä kasvoja, joihin Velasquez ainiaaksi on painanut sen majesteetillisen kauhun, jota kuninkuuden tulee herättää. On ihmiskasvoissa hirmuvaltaisia kuvia, jotka puhuttelevat teitä, kysyvät teiltä, vastaavat salaisiin ajatuksiinne, vieläpä synnyttävät kokonaisia runoelmiakin. Rouva d'Aiglemontin jäykistyneet kasvot olivat muuan sellainen pelottava runoelma, muuan niistä kasvoista, joita tuhansittain on siroteltuina Dante Alighierin Jumalallisessa huvinäytelmässä.
Lyhyenä kukoistusaikanaan auttaa naista hänen kauneutensa ihmeteltävällä tavalla suoriutumaan siitä teeskentelystä, johon hänen luonnollinen heikkoutensa ja meidän yhteiskunnalliset lakimme tuomitsevat hänet. Tuoreitten kasvojensa loiston, silmiensä tulen, näiden hienojen piirteiden, näiden monilukuisten suorien ja kaarevien viivojen taakse, kaikki puhtaita ja täydellisesti hyvin piirrettyjä, saattavat kaikki hänen sielunsa liikkeet jäädä salaan. Punastuminen ei ilmaise mitään, sillä se vain kohottaa ennestäänkin niin vilkkaita värejä; koko sisällinen tuli sulaa tällöin niin hyvin yhteen hänen eloisuutta säihkyvien silmiensä loistoon, haihtuva surun liekki näyttää siinä vain lisäävän viehätystä. Mikään ei myöskään ole niin arkatuntoinen, kuin nuoret kasvot. Nuoren naisen kasvot ovat yhtä rauhalliset, peilikirkkaat ja raittiit kuin sisäjärven pinta. Naisten kasvot saavat todellisen ilmeen vasta kolmenkymmenen vuoden ijällä. Aina tähän ikään saakka ei taidemaalari näe heidän kasvoissaan muuta kuin punaista ja valkoista, hymyilyjä ja ilmettä, joka kertaa aina samaa ajatusta, nuoruuden ja rakkauden ajatusta, ilman vaihtelua ja ilman syvyyttä. Mutta kun nainen vanhenee, on kaikki hänessä puhunut. Intohimot ovat jättäneet jälkensä hänen kasvoihinsa; hän on ollut rakastajatar, puoliso, äiti. Mitä kiivaimmat ilon ja tuskan ilmaukset ovat viimein kiusanneet hänen piirteitänsä ja uurtautuneet niihin tuhansin rypyin, joista jokaisella on oma kielensä. Naisen pään tekee silloin kauhu yleväksi, surumielisyys kauniiksi ja tyyneys majesteetilliseksi; niin, jos on lupa täydentää näin omituista vertausta, kuivuneen järven pohja sallii meidän silloin nähdä kaikkien niiden lähteitten jäljet, jotka antoivat sille elinvoiman. Vanhan naisen pää ei kuulu pintapuoliselle maailmalle, joka pelästyy nähdessään siinä kaikkien totuttujen kauneuden kuvittelujen ratkaisun, eikä arkipäiväisille taiteilijoille, jotka eivät huomaa siinä mitään erinomaista, vaan todellisille runoilijoille, niille, joilla on kauneustunne riippumatta kaikista taidetta ja kauneutta koskevista valmiista käsityksistä ja ennakkoluuloista.
Vaikka rouva d'Aiglemontin päässä oli kuosikas kapottihattu, saattoi helposti nähdä, että hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli vaalennut julmien surujen vaikutuksesta. Mutta tapa, millä hän oli järjestänyt ja laittanut sen molemmin puolin päätä, todisti hänen hyvää makuaan, ilmaisi hienon naisen siroja tottumuksia ja muovaili oivallisesti hänen vaollisen, ryppyisen otsansa muotoon, jossa vielä näkyi jälkiä sen entisestä loistavasta kauneudesta. Hänen kasvojensa soikea muoto, hänen säännölliset piirteensä antoivat heikon aavistuksen kauneudesta, josta hän oli voinut olla ylpeä; mutta vielä selvemmin puhui tämä kaikki kärsimyksistä, jotka olivat olleet kyllin teräviä uurtaakseen nämä kasvot, tehdäkseen niiden ohimot kulmikkaiksi ja posket kuopalle painuneiksi, silmäluomet väsyneiksi ja riistäneet niiltä silmäripset, jotka kaunistavat katseen. Kaikki tässä naisessa oli jähmettynyttä, hänen käynnissään ja liikkeissään oli vakava, arveleva hitaus, mikä herättää kunnioitusta. Hänen kainoutensa, joka oli muuttunut arkuudeksi, näytti olevan hedelmä monivuotisesta tottumuksesta aina itse ikäänkuin haihtua tyttärensä läsnäollessa. Hänen sanansa olivat säästeliäitä, lempeitä, kuten henkilöitten, jotka ovat pakoitetut miettimään, kokoomaan ajatuksensa, elämään itseensä sulkeutuneina. Tämä tapa ja käytös herättivät muissa kuvaamatonta tunnetta, joka ei ollut pelkoa eikä sääliä, mutta johon salaperäisellä tavalla sulivat yhteen kaikkien näiden eri tunteitten herättämät ajatukset. Sanalla sanoen, hänen kasvojensa ryppyjen muoto ja surullisen katseensa raukeus, kaikki todisti selvästi hänen sydämeensä kuivuneista kyynelistä, jotka eivät milloinkaan olleet saaneet valua maahan. Ne onnettomat, jotka ovat tottuneet katsomaan ylös taivaita kohti uskoakseen sille elämänsä surut, voisivat helposti tuntea tämän äidin silmistä rukouksen julman tottumuksen, rukouksen, joka lausutaan joka päivän hetki, sekä näiden salaisten tuskien houreen, joka lopuksi kuolettaa sielun kukoistuksen, yksinpä äidillisyydenkin. Maalareilla on värejä näihin muotokuviin, mutta ajatukset ja sanat ovat voimattomia silloin kun on kysymyksessä uskollisesti kuvata niitä. Heidän ihon vivahduksissaan, kasvojen ilmeessään on selittämättömiä omituisuuksia, jotka sielu voi ymmärtää ainoastaan näkemällä, samalla kun kertomus tapauksista, jotka ovat aiheuttaneet niin hirveitä muutoksia kasvoissa, on ainoa, millä runoilija voi tehdä itsensä ymmärretyksi. Nämä kasvot puhuivat asettuneista myrskyistä, salaisista taisteluista sankarillisen äidintuskan ja meidän tunteittemme epätäydellisyyden välillä, tunteittemme, jotka ovat sammuneet samoin kuin me itse ja joissa ei ole mitään rajatonta. Nämä alituisesti tukahutetut kärsimykset olivat vihdoin tehneet tämän naisen kivulloisen näköiseesi. Muutamat liian kiivaat mielenliikutukset olivat varmaan fyysillisesti vahingoittaneet tätä äidin sydäntä, ja jokin sairaus uhkasi Juliaa hänen tietämättään. Todelliset huolet tuntuvat niin rauhallisilta kaivamissaan syvissä uomissa, joissa luulee niiden nukkuvan, mutta joissa ne yhä kalvavat sielua niinkuin syövyttävä happo, joka tunkee läpi kristallin. Kaksi kyyneltä valui pitkin markisittaren poskia ja hän nousi ylös ikäänkuin jokin vielä vihlovampi ajatus, kuin kaikki entiset, äkkiä olisi haavoittanut häntä. Hän oli aivan varmasti ratkaissut Moïnan tulevaisuuden. Ja kun hän aavisti ennakolta ne surut, jotka voisivat kohdata hänen tytärtään, olivat kaikki hänen oman elämänsä onnettomuudet painaneet hänen sydäntänsä.
Sen aseman, jossa hän eli, ymmärtää, kun tutustuu hänen tyttärensä elämään.
Kreivi de Saint-Héreen oli kuusi kuukautta sitten lähtenyt matkalle toimittamaan erästä valtiollista tehtävää. Hänen poissaollessaan oli Moïna, jossa pintapuolisen maailman naisen turhamaisuus ja hemmoitellun lapsen oikulliset mielijohteet olivat yhdistyneet, huvitellut joko ymmärtämättömyydestä tahi naisellisesta liehakoimishalusta tai kenties valtaansa koetellakseen, leikkimällä intohimolla, jota eräs älykäs, mutta sydämetön mies osoitti häntä kohtaan, mies, joka sanoi olevansa mieletön rakkaudesta, sellaisesta rakkaudesta, johon on yhdistynyt turhamaisen miehen koko yhteiskunnallinen kunnianhimo. Rouva d'Aiglemont, joka pitkän kokemuksen kautta oli oppinut tuntemaan elämän, arvostelemaan miehiä ja epäilemään maailmaa, oli nähnyt kuinka tämä juoni kehittyi yhä pitemmälle ja arvasi tyttärensä joutuvan turmioon nähdessään hänen lankeavan miehen käsiin, jolle mikään ei ollut pyhää. Hänestä täytyi tuntua kauhistavalta huomata veijariksi sen miehen, jota Moïna mielihyvällä kuunteli. Hänen rakastettu lapsensa oli kuilun partaalla. Hänellä oli kamala tieto siitä, mutta ei uskaltanut varottaa häntä, sillä hän pelkäsi häntä. Hän tiesi edeltäpäin, ettei Moïna tottelisi yhtä ainoatakaan hänen varoituksistaan. Hänellä ei ollut mitään valtaa tämän sielun yli, joka oli kuin rauta häntä ja sula pehmeys toisia kohtaan. Hänen rakkautensa olisi ajanut hänet tuntemaan osanottoa onnetonta lempeä kohtaan, jonka oikeutuksena olisivat viettelijän jalot ominaisuudet. Mutta hänen tyttärensä vaikuttimena oli mielistely. Ja markisitar halveksi kreivi Alfred de Vandenessea, koska tiesi tämän olevan miehen, joka tarkasteli taisteluaan Moïnan kanssa samalla tavalla kuin shakkipeliä. Vaikka Alfred de Vandenesse herätti kauhua tässä onnettomassa äidissä, oli tämä pakoitettu sielunsa syvimpiin kätköihin hautaamaan vastenmielisyytensä voimakkaimmat syyt. Hän oli läheisessä yhteydessä markiisi de Vandenessen, Alfredin isän, kanssa, ja tämä maailman silmissä moitteeton ystävyys antoi nuorelle miehelle oikeuden tuttavallisesti seurustella rouva de Sain-Héreen'in kanssa, teeskennellen tuntevansa tätä kohtaan lapsuuden mieltymystä. Olisi myöskin ollut turhaa, jos markisitar olisi päättänyt heittää kamalan sanan tyttärensä ja Alfred de Vandenessen välille erottaakseen heidät toisistaan. Hän oli varma, ettei onnistuisi, huolimatta tämän sanan voimasta, joka olisi häväissyt hänet tyttärensä silmissä. Alfred oli liian turmeltunut, Moïna liian viekas uskoakseen tätä paljastusta. Nuori kreivitär olisi kiertänyt sen ja pitänyt sitä ainoastaan äidillisenä viekkautena. Rouva d'Aiglemont oli rakentanut itselleen vankilan omin käsin ja muurannut itsensä sinne kuollakseen siellä, samalla kun näki tuhottavan Moïnan onnellisen elämän, tämän elämän, joka oli nyttemmin hänen kunniansa, onnensa ja lohdutuksensa, elämä, hänelle tuhat kertaa kalliimpi kuin omansa. Hirvittävät, uskomattomat, sanattomat kärsimykset! Pohjaton kuilu!
Hän odotti kärsimättömästi, että tyttärensä nousisi ylös, ja kuitenkin pelkäsi hän tätä hetkeä, niinkuin onnettomat kuolemaantuomitut, jotka toivovat elämänsä loppua, mutta kuitenkin kauhistuvat ajatellessaan pyöveliä. Markisitar oli päättänyt tehdä viimeisen ponnistuksen; mutta hän ei pelännyt ehkä niinkään paljon yrityksensä epäonnistumista, kuin saavansa vielä kerran vastaanottaa haavan, jotka olivat tunkeutuneet niin syvälle hänen sydämeensä, että olivat tyhjentäneet kaiken hänen rohkeutensa. Hänen äidinrakkautensa oli tullut tähän kohtaan: rakastaa tytärtänsä, aavistaa miekaniskua ja mennä suoraan sitä kohti. Äidinrakkaus on niin syvä rakastavissa sydämissä, että äiti, ennenkuin tulee välinpitämättömäksi, kuolee tahi hakee tukea joltakin korkeammalta voimalta, uskonnolta tahi rakkaudelta. Siitä saakka kun markisitar oli noussut ylös tänä aamuna, oli onneton muisto muodostanut hänen eteensä useita piirteitä, jotka saattavat näyttää vähäpätöisiltä, mutta jotka sielullisessa elämässä ovat suuria tapahtumia. Toisinaan voi yksi ele ilmaista kokonaisen murhenäytelmän, yhden sanan äänenpaino musertaa kokonaisen elämän, välinpitämätön silmäys kuolettaa mitä onnellisimman lemmen. Markisitar d'Aiglemont oli valitettavasti nähnyt liian monta sellaista elettä, kuullut liian monta sellaista sanaa, saanut vastaanottaa liian monta sellaista kamalaa silmäystä, jotta hänen muistonsa voisivat antaa hänelle mitään toiveita. Kaikki todisti hänelle, että Alfred oli karkoittanut hänet tyttärensä sydämestä, jossa hän, äiti, vielä eli, ei niin paljon ilon kuin velvollisuuden tunteesta. Tuhannet seikat, vähäpätöisetkin, osoittivat kreivittären inhoittavaa käytöstä häntä kohtaan, kiittämättömyyttä, jota markisitar ehkä katsoi rangaistukseksi. Hän koetti puolustaa tytärtänsä kaitselmuksen tarkoituksilla, voidaksensa vielä rakastaa sitä kättä, joka löi häntä. Tänä aamuna muisti hän kaikki, ja kaikki haavoitti uudestaan hänen sydäntänsä niin kipeästi, että suruja niin täynnä olevan maljan täytyi vuotaa ylitse, jos vain pisarakin tulisi lisää. Kylmä katse voisi tappaa markisittaren. On vaikea kuvata näitä kotielämän piirteitä, mutta pari niistä ehkä riittävät antamaan käsityksen kaikista. Markisitar, joka oli tullut hiukan kuuroksi, ei ollut voinut milloinkaan saada Moïnaa korottamaan ääntään hänen tähtensä. Eräänä päivänä, kun hän sairaan lapsellisuudella pyysi tytärtään toistamaan erään lauseen, josta ei ollut saanut selvää, oli kreivitär totellut, mutta niin vastahakoisesti, ettei rouva d'Aiglemont enää uudistanut vaatimatonta pyyntöään. Aina tästä päivästä asti kun Moïna kertoi jotakin tapausta tahi puhui, koetti markisitar lähestyä häntä, mutta usein näytti kreivitär olevan lopen väsynyt tähän heikkouteen, josta hän ajattelemattomasti moitti äitiään. Tämä esimerkki tuhansien toisten joukossa saattoi ainoastaan loukata äidin sydäntä. Kaikki tämä olisi ehkä jäänyt huomaamatta syrjästäkatsojalta, sillä ainoastaan naisen silmä saattoi erottaa niiden huomaamattomat vivahdukset. Niinpä oli Moïna esimerkiksi eräänä päivänä, kun markisitar oli kertonut prinsessa de Cadignan'in käyneen luonaan, aivan yksinkertaisesti huudahtanut: "Kuinka? Kävikö hän teitä tervehtimässä?" Tapa, jolla nämä sanat lausuttiin, äänenpaino, jonka kreivitär pani niihin, ilmaisivat kevein sävyin kummastusta, hienoa halveksumista, jotka voisivat saada aina nuoret ja hellät sydämet pitämään ihmisrakkautena villien tapaa surmata vanhuksensa kun nämä eivät enää kykene pysymään puun oksalla, jota voimakkaasti ravistetaan. Rouva d'Aiglemont nousi, hymyili ja meni pois itkeäkseen salaisuudessa. Hyvin kasvatetut ihmiset ja varsinkin naiset näyttävät tunteitansa ainoastaan tuskin huomattavien viittausten kautta, jotka kuitenkin ilmaisevat heidän sydämensä vavistuksen niille, joiden elämänkokemukset sopivat yhteen tätä äitiä kohdanneen iskun kanssa. Muistojensa painostamana löysi rouva d'Aiglemont niiden joukosta muutaman näitä pieniä tapauksia, jotka ovat niin loukkaavia ja niin julmia, ja joissa hän ei milloinkaan paremmin kuin tällä hetkellä ollut nähnyt hymyilyihin kätkeytynyttä kovaa halveksumista. Mutta kyyneleensä lakkasivat vuotamasta kun hän kuuli sen huoneen, missä tyttärensä makasi, sälekaihtimia avattavan. Hän riensi ikkunan luo pitkin aitauksen, jonka edessä äsken oli istunut, viertä kulkevaa polkua myöten. Kulkiessaan huomasi hän sen erityisen huolellisuuden, jolla puutarhuri oli haravoinnut hiekan tällä polulla, joka ennen oli ollut jotenkin huonosti hoidettu. Kun rouva d'Aiglemont pääsi tyttärensä ikkunan eteen, suljettiin sälekaihtimet nopeasti.
"Moïna!" sanoi hän.
Ei mitään vastausta.
"Rouva kreivitär on pienessä salongissa", sanoi Moïnan kamarineitsyt, kun markisitar oli tullut sisään taloon ja kysynyt, joko tyttärensä oli noussut.
Rouva d'Aiglemontin sydän oli liian täysi ja ajatuksensa liian jännityksessä, jotta hän tällä hetkellä olisi ajatellut pikkuseikkoja. Hän meni nopeasti pieneen salonkiin, jossa tapasi kreivittären aamupuvussa, aamumyssy huolimattomasti kiinnitettynä järjestämättömälle tukalle, jalat tohveleissa ja huoneensa avain vyössään. Kasvonsa olivat helakan väriset, ilmaisivat melkein myrskyisiä ajatuksia. Hän istui sohvalla ja näytti miettivän jotakin.
"Miksi tänne tulee joku?" sanoi hän tylyllä äänellä. "Ah, tekö se olette, äitini?" lisäsi hän hajamielisesti keskeyttäen itsensä.
"Niin, lapseni, se on äitisi."
Äänenpaino, millä rouva d'Aiglemont lausui nämä sanat, osoitti hänen sydämensä lämpöä ja uskollista liikutusta, jota olisi vaikea kuvata käyttämättä sanaa pyhyys. Hän oli todellakin niin kokonaan verhoutunut äidin pyhitettyyn olemukseen, että tyttärensä hämmästyi ja kääntyi hänen puoleensa liikkeellä, joka samalla osoitti kunnioitusta, levottomuutta ja omantunnonvaivoja. Markisitar sulki oven tähän salonkiin, johon ei kukaan voinut tulla ilman, ettei kolinaa olisi kuulunut viereisistä huoneista. Tämä varovaisuus turvasi kaikelta kuuntelemiselta.
"Tyttäreni", sanoi markisitar, "velvollisuuteni on huomauttaa sinua muutamasta meidän naisten elämän tärkeimmistä käännekohdista, jossa sinä nyt olet ehkä itsekään tietämättäsi, mutta josta minä tahdon puhua kanssasi ei niin paljon äitinä kuin ystävättärenä. Mennessäsi naimisiin sait toimintavapauden, sinä et ole velvollinen tekemään tiliä muille kuin miehellesi. Mutta minä olen niin vähän antanut sinun tuntea äidillistä holhousta, ja siinä olen ehkä tehnyt väärin, että luulen olevani oikeutettu vaatimaan sinun kuulemaan minua, ainakin kerran, tässä vakavassa asemassa, jossa sinä tarvitset neuvoa. Ajattele, Moïna, että minä naitin sinut huomattavalle miehelle, josta sinä voit olla ylpeä…"
"Äitini", keskeytti Moïna itsepäinen ilme kasvoillaan, "tiedän, mitä aiotte sanoa … te tahdotte saarnata Alfredista…"
"Sinä et olisi arvannut niin oikein, Moïna", jatkoi markisitar vakavasti, koettaen pidättää kyyneleitänsä, "ellet tuntisi…"
"Mitä?" sanoi Moïna melkein ylpeällä äänellä. "Mutta, äitini, minä saan todellakin…"
"Moïna!" huudahti markisitar tehden tavattomia ponnistuksia, "sinun täytyy kuunnella tarkkaavaisesti, mitä minulla on sinulle sanottavana…"
"Minä kuuntelen", sanoi kreivitär ja pani kädet ristiin teeskennellyllä, nenäkkäällä alistuvaisuudella. "Sallikaa minun, äitini", sanoi hän, "soittaa Paulinaa lähettääkseni hänet asialle."
Hän soitti.
"Rakas lapsi, Paulina ei saa kuulla…"
"Äiti", sanoi kreivitär niin vakavasti, että se tuntui äidistä omituiselta, "minun täytyy…"
Hän vaikeni, kamarineitsyt tuli sisään. "Paulina, mene itse
Baudran'in luo ja kysy, miksen minä vielä ole saanut hattuani."
Hän istuutui taas ja katsoi tarkkaavaisesti äitiään. Markisittaren sydän oli ylen täysi, silmänsä olivat kuivat ja hän tunsi liikutusta, minkä tuskallisuuden ainoastaan äidit voivat ymmärtää. Hän alkoi taas puhua selittääkseen Moïnalle sitä vaaraa, jossa tämä häälyi. Mutta kreivitär joko katsoi itsensä loukatuksi niiden epäilysten johdosta, joita äidillänsä oli markiisi de Vandenessen pojan suhteen, tahi oli hän jonkun tuollaisen käsittämättömän oikun vallassa, joka on selitettävissä vain kaikkien nuorten kokemattomuudesta, hän käytti hyväkseen äitinsä hetkellistä vaitioloa sanoakseen teennäisesti nauraen:
"Äiti, minä en luullut sinun olevan mustasukkaisen muiden kuin isän takia…"
Nämä sanat kuultuaan sulki rouva d'Aiglemont silmänsä, painoi alas päänsä ja huokasi tuskin kuuluvasti. Hän katsahti ylöspäin totellen sitä vastustamatonta tunnetta, joka pakoittaa meidät huutamaan avuksemme Jumalaa elämämme vaikeina hetkinä. Sitten loi hän tyttäreensä katseen täynnä synkkää ylevyyttä ja syvää tuskaa.
"Lapseni", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä olet ollut äitiäsi kohtaan julmempi kuin tämän pettämä mies, julmempi ehkä kuin itse Jumala on oleva!"
Rouva d'Aiglemont nousi ylös, mutta tultuaan ovelle kääntyi hän, ei nähnyt muuta kuin kummastusta tyttärensä silmissä, meni ulos ja ennätti tuskin puutarhaan. Siellä pettivät hänen voimansa. Hän tunsi rajuja tuskia sydämessään ja kaatui penkille. Katseensa harhaili ympäri hiekkaa ja hän näki siinä tuoreita miehen askeleiden jälkiä, jotka olivat jättäneet selviä merkkiä. Tyttärensä oli varmasti hukassa, hän luuli voivansa arvata Paulinalle annetun tehtävän tarkoituksen. Tätä julmaa ajatusta seurasi muuan vielä kauheampi havainto kuin kaikki muut. Hän ymmärsi, että markiisi de Vandenessen poika oli hävittänyt Moïnan sydämestä kunnioituksen, jota tytär on velvollinen tuntemaan äitiään kohtaan. Hänen tuskansa kasvoivat, hän pyörtyi ja istui siellä kuin nukkunut. Nuori kreivitär käsitti, että äitinsä oli ottanut vapauden antaa hänelle jotenkin ankaran läksytyksen, ja ajatteli pienen hyväilyn tahi huomaavaisuuden illalla riittävän tekemään kaikki hyväksi jälleen. Kun hän kuuli naisäänen huutoa puutarhasta, kumartui hän välinpitämättömästi sivulle juuri kun Paulina, joka ei vielä ollut mennyt, huusi apua pitäen markisitarta sylissään.
"Älkää pelottako tytärtäni!" olivat viimeiset äidin lausumat sanat.
Moïna näki äitiänsä kannettavan sisään kalpeana, elottomana, tuskin huomattavasti hengittäen, mutta liikuttaen käsivarsiaan ikäänkuin tahtoisi taistella jotakuta vastaan tahi puhua. Jähmettyneenä tästä näystä seurasi Moïna äitiään, auttoi äänettömästi häntä sänkyyn pantaessa ja riisuttaessa vaatteita hänen yltään. Tekemänsä vääryys valtasi hänet. Tällä juhlallisella hetkellä ymmärsi hän täydellisesti äitiänsä, mutta ei voinut auttaa mitään. Hän tahtoi olla yksin hänen kanssansa, ja kun kaikki olivat poistuneet huoneesta, kun hän tunsi tämän kylmän käden, joka aina oli hyväillen kosketellut häntä, puhkesi hän itkemään. Markisitar heräsi hänen itkustaan ja saattoi vielä kerran katsella rakasta Moïnaansa. Kuullessaan nämä nyyhkytykset, jotka näyttivät voivan särkeä tämän hennon, liikutetun rinnan, katsoi hän hymyillen tytärtänsä. Tämä hymy todisti nuorelle äidinmurhaajalle, että äidin sydän on kuilu, jonka pohjalla aina on anteeksiantoa.
Niinpian kuin markisittaren tila tuli tunnetuksi, lähetettiin miehiä hevosella hakemaan lääkäriä, kirurgia ja rouva d'Aiglemontin lapsenlapsia. Nuori markisitar lapsineen saapui samaan aikaan kuin lääkärit. Nämä kaikki muodostivat jotenkin monilukuisen mykän ja liikkumattoman joukon, mihin palvelijatkin sekaantuivat. Kun nuori markisitar ei kuullut mitään melua, koputti hän hiljaa makuuhuoneen ovelle. Tämän kuultuaan heräsi Moïna tuskastaan, työnsi kiivaasti auki kaksoisovet, ja loi rajun katseen tähän perhekokoukseen. Mielenliikutuksensa puhui enemmän kuin kaikki sanat. Tämän elävän omantunnontuskan nähdessään seisoivat kaikki ääneti. Teki hirvittävän vaikutuksen nähdä markisittaren jalat kylminä ja jäykkinä, suonenvedontapaisesti ojennettuina kuolinvuoteella. Moïna nojautui ovea vastaan, katsoi lähimpiinsä ja sanoi kolkolla äänellä:
"Minulla ei ole enää äitiä!"
End of Project Gutenberg's Keski-ikäinen nainen, by Honoré de Balzac