E-text prepared by Tapio Riikonen

KESKINÄINEN IHMISYYS

Kirj.

JOHN RUSKIN

Suomennos

Helsingissä, J. Simeliuksen perill. Kirjap. Osakeyhtiö, 1905.

SISÄLLYS:

   I. Keskinäinen ihmisyys.
  II. Naisista.
 III. Elämä yksin on rikkautta.
  IV. Kauneuden siunaus.

Keskinäinen ihmisyys.

1. Näihin kolmeen — työhön, tuskaan ja iloon on ihminen syntynyt. Jokaisella näistä kolmesta on ala-arvoisuutensa ja ylevyytensä. On olemassa ala-arvoista työtä ja ylevää työtä. Löytyy ala-arvoista surua ja ylevää surua. Löytyy ala-arvoista iloa ja ylevää iloa. Älä kuitenkaan luule voivasi välttää näiden tuottamaa turmiota, tulemalla toimeen ilman niitä. Eikä voikaan pitää oikeana elämänä sitä, missä nämä kolme eivät esiinny. Iloton työ on ala-arvoista. Tuskaton työ cm ala-arvoista. Työtön suru on ala-arvoista. Työtön ilo on ala-arvoista.

2. Jumala antaa jokaiselle luodulleen erikoisen tehtävän. Ja kun he sen tekevät ja osoittautuvat ihmisiksi, ja jos he itsessään olevaa valoa uskollisesti seuraavat ja varjelevat sitä kaikilta tunnottomilta, tukahuttavilta vaikutteilta, alkaa se epäilemättäkin niin hehkua, että se sillä tavalla ja siinä määrin, kuin säädelty on, alkaa näkyä ihmisille ja on oleva ainaiseksi siunaukselliseksi hyödyksi. Täytyy nimittäin löytyä äärettömän monellaista valoa. Sillä heikoimmallakin meistä on lahja, joka, vaikka se olisi näennäisesti kuinkakin mitätön, on hänelle kuitenkin ominainen, ja joka oikein käytettynä on ainaisesti oleva sukukunnallekin arvokas.

3. Kaikista saavutettavissa olevista vapauksista on sinun todellakin ennen kaikkea tavoitteleminen hyödyksi olemista. Olisi parempi, että lakkaisit puhumasta riippumattomuudesta; sillä et ole riippuvainen ainoastaan jokaisesta ympärilläsi asuvien, sinulle tuntemattomien ihmisten teosta, vaan jokaisesta olemassa olleesta jo tuhansia vuosia tomuna olleiden teosta. Samoin on tulevien vuosisatojenkin meno riippuvainen sinussa olevasta pienestä, katoovaisesta voimasta. Se on sittenkin aina oleva kyllä pieni, katoovainen ja palkitsematon, vaikka kuinkakin hyvin sitä käyttäisit. Ymmärrä minua oikein! Hyve ei ole sen tekemistä, mikä heti palkitaan, taikka sinulle, itsestään hyveelliselle, palkitaan. Tapahtukoon se sitten eli ei, joskus tulee se kuitenkin palkituksi; mutta hyveen elinehto on juuri se, että oma tekonsa on sen palkkana ja pikemmin toivoo palkan tulevan toisille, aivan samoin kuin pahekin tyytyy omaan tekoonsa ja toivoo, että kosto lankeisi toisille.

4. Kuinka paljon tuskaa säästyisikään tuhansilta ihmisiltä, jos he kerrankin avomielisesti ja nöyrästi käsittäisivät tämän suuren totuuden, tämän lain: — että jos jonkun suuren työn yleensä voi tehdä, voi sen tehdä helposti; jos se on tehtävä, on maailmassa kenties vain yksi ihminen, joka sen voi tehdä; mutta hän voi sen tehdä ilman minkäänlaista ponnistusta — s.t.s. ettei hänellä ole siitä enemmän vaivaa, kuin tavallisilla ihmisillä tavallisia töitä toimittaessaan, vieläpä on hänellä siitä vähemmänkin vaivaa. Ja mikä totuus ilmeneekään selvemmin kaikissa inhimillisissä ilmiöissä, kuin juuri tämä ja eikö kaikissa suurissa teoissa ole huomattavissa onnekkaan, vaivattoman työn selviä merkkiä. Osoittavathan ne meille selvästi — ei että "tämä on vaatinut paljon vaivaa, vaan että tässä on ollut vaikuttamassa suuri voima!"…

Älä kuitenkaan käsitä minua väärin luulemalla, että tähän suureen totuuteen sisältyisi tuo nuorille ihmisille mieluinen luulo, ettei heidän muka tarvitse tehdä työtä, jos heillä vaan on neroa. Asianlaita on päinvastoin niin, että nerokas ihminen on aina työhön halukkaampi, kuin muut ihmiset, ja työssään saa hän aikaan niin paljon parempaa, ja on hän niin vähän tietoinen itsessään asuvasta jumaluudesta, että hän aikaansaamansa pitää työn ansiona ja niille, jotka häneltä kysyvät, miten hän on tullut siksi, mikä hän on, vastaa hän: "Jos minä jotakin olen, mitä suuresti epäilen, niin on minut sellaiseksi tehnyt työ." Näin tapasi Newton puhua ja sama lie luullakseni ylimalkaan suurten aatemiestenkin ajatus. Nerokkuuden taiteessa on tavallisesti oleminen itsetietoisempi, mutta muillakin aloilla osoittautuu se voimiensa keskittämisessä ja hallitsemisessa kestävällä, tasaisella, hyvätarkoituksellisella, onnellisella ja uskollisella työllä, samoinkuin sen suorittamisen suuren suurella ja jakamattomalla helppoudellakin. Oikeastaan ei liikuta ketään, onko hän nerokas eli ei: työtä on hänen tekeminen, oli hän sitten minkälainen tahansa; mutta levollisesti ja kestävästi; ja semmoisen työn luonnollinen ja pakoton tulos on aina juuri se, mitä Jumala häneltä vaatii ja samalla hänen parastansa. Eivät mitkään sieluntuskat eivätkä sydämen surut saata häntä mitään sen parempaa aikaan saamaan. Jos hän on suuri henki, on hän toimittava suuria tekoja, jos hän on tavallinen ihminen, saa hän aikaan jokapäiväisiä tekoja; mutta jos teot tehdään levollisesti, ovat ne aina olevat hyviä ja todellisia, jos ne taas tehdään hätäisesti ja kunnianhimoisesti, ovat ne aina vääriä, turhia ja ylenkatsottavia.

5. Huolettoman elämän viettäminen toisten luotujen veren kustannuksella soveltuu hyttysille ja merianemoneille, mutta ei ihmisille. Eivät päivät eikä elämä voi sen kautta pyhittyä ja jalostua, että vietetään ne työttöminä. Paras rukous päivän alussa on, ettemme sen hetkiä turhaan kuluttaisi; paras ruokarukous on tieto, että olemme päivällisemme rehellisesti ansainneet.

6. Työ on taistelu, jonka ihminen vastustajan kanssa suorittaa; — sanaan "elämä" sisältyvät hänen järkensä, sielunsa ja ruumiilliset voimansa taittelemassa kysymyksien, vaikeuksien, koettelemuksien tai aineellisten voimien kanssa. Työ on suurempi- tai vähempiarvoinen aina sen mukaan, onko siinä enemmän tai vähemmän elon ainesta; — ja hyvin tehdyssä työssä, olkoon se minkälaatuinen tahansa, on aina niin paljon järkeä ja tunnetta, kuin tarvitaan ruumiillisen voiman eheään, sopusointuiseen säännöstelyyn. Jos on puhe työn siveellisestä ja aineellisesta arvosta, on sillä aina tarkoitettava jonkun määrätyn arvoista tai laatuista työtä, aivan samoin kuin puhumme määrätystä kullan tai hopean hienopitoisuudesta. Huonoa, s.t.s. itsekästä, kokematonta ja järjetöntä työtä ei voi arvostella, se on epäiltävällä tavalla sekoitetun kullan tai murenevan raudan kaltainen.

7. Inhimillinen työ on tehtävä kunnollisesti ja perusteellisesti, koska me nyt olemme ihmisiä; — jos me joskus toivomme tulevamme enkeleiksi, taikka jos me kerran olemme olleet tyhjäntoimittajia, ei sillä ole mitään käytännöllistä merkitystä. Nyt olemme kuitenkin inhimillisiä olentoja ja meidän on vastuullamme tekeminen työtä inhimillisesti, s.t.s. lempeästi, rehellisesti ja vakavasti. Päätös tehdä työmme hyvin on kaiken uskonnon ainoa terveellinen perusta ja yksinomaan tämän päätöksemme sekä sen mukaan, mitä olemme tehneet, eikä uskomme mukaan, on Kristus meitä ylösnousemisessa tuomitseva, kuten hän selvin sanoin on sanonutkin (joskaan ei kukaan tätä usko).

8. Ei kukaan meistä ole niin hyvä rakennusmestari, että hän tottumuksesta tekisi ala-arvoista työtä, ja kuitenkaan minun tuntemistani, viime aikoina perustetuista rakennuksista ei ole ainoatakaan, jossa ei olisi kyllin silmiinpistävä se seikka, ettei arkkitehti eikä urakoitsija ole panneet parastansa. Tämä on nykyaikaisen työn erikoinen tunnusmerkki. Melkein kaikki entisinä aikoina tehty työ oli kovaa. Olipa se sitten lasten tai barbaarien tai talonpoikien työtä; aina oli se kuitenkin heidän parastansa. Nykyajan työssä ilmenee aina palkan kieroileminen, sen keskeyttäminen, milloin ja missä vaan sopii, sekä veltto itseensä tyytyminen, mutta ei koskaan voimaimme oikeaa ponnistamista. Älkäämme koskaan tehkö tällaista työtä! Koettakaamme voittaa kaikkinainen sen suuntainen kiusaus; älkäämme vapaehtoisesi itseämme alentako sitten taas kykenemättömyyttämme napistaksemme ja surraksemme; tunnustakaamme köyhyytemme ja karuisuutemme, mutta älkäämme pettäkö itseämme. Ei olekaan kysymys, kuinka paljon meidän on tekeminen, vaan miten se tulee tehdä; ei ole puhe siitä, teemmekö enemmän, vaan teemmekö paremmin.

9. Missä toimitetussa työssä on sterlingin verta arvoa, johtuu tämä siitä sterlingin vertaisesta arvosta, minkä tämän työn tekijä on sielustansa siihen pannut, olkoonpa tämän sitten vaikka kuinkakin turmellut ja häväissyt syntinen tila, joka meitä usein sentähden enemmän hämmästyttää ja kummastuttaa, kuin kaikki, mitä omasta sydämestämme löydämme, sillä se on osa persoonallisuutta, joka on meitä suurempi ja jonka pimeyttä me voimme yhtä vähän arvostella kuin seurata sitä valkeudessa.

10. Työntekijän mieltymys ja mietteet olkoot meille suurempiarvoiset kuin hänen työnsä! Hänen työnsä ei voi olla muuta kuin epätäydellistä, mutta aatteensa ja mieltymyksensä saattavat olla todellisia ja syviä.

11. Ei voi arvostella työtä kukaan, joka ei itse ole uuttera; sillä hän ei tiedä, kuinka paljo vaivaa se on vaatinut, eikä hän voi arvostella todellista intohimoa, itse intohimoja omistamatta, taikka arvostella lempeyttä, olematta itse lempeä. Vienoimpiakin luonteen vikoja ja heikkouksia voi vain se arvostella, joka itse on samallaisien vikojen kanssa kamppailut.

12. On fyysillisesti mahdotonta olla olemassa tosi uskonnollista tietoa tai puhdasta siveellisyyttä yhdessäkään kansanluokassa, joka ei käsin leipäänsä ansaitse.

13. Luulen, että ylempien luokkien kestävästä, olkoonpa se vaikka kuinka kömpelöstä yrityksestä tahansa, hakea ruumiillista ponnistusta jostakin hyödyllisestä toiminnasta — sen sijaan että nyt etsivät sitä ehdottomasti huveista — olisi äärettömän suuri voitto terveydelle ja onnelle. Olisi varmaankin paljo parempi, että gentlemanni itse niittäisi omia peltojaan, sen sijaan että ratsastelee toisten ihmisten peltojen poikki.

14. Ei ole koskaan yksikään ihminen toimittanut sellaista suuremmoista työtä, jossa ei olisi pääasiallisena henkisenä voimana vaikuttanut vaisto taikka jonka järjestely ja suunnitelma olisi säännöillä ollut määrätty tai järjen käsittämä. Senpätähden mekaaninen toiminta hävittääkin taiteen tarmoa ja samalla uskonnollista tunnetta.

Vihdoinkin ovat kaikki kansat huomaavat sen, minkä ne, jotka voimalla ja hengellä johtaen ovat heidän edeltäjänsä olleet, jo aikoja sitten ovat havainneet: että nimittäin meidän sukukuntamme voima ja hyve alkaa oman alhaisen luontomme tuntemisella ja alistumalla korkeimman olennon lakien alaiseksi. "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" on ensimmäinen meitä itseämme koskeva totuus, mikä meidän on opittava. Ensimmäinen velvollisuutemme on viljellä maata, josta olemme tulleet: tähän työhön ja yhteyteen luontokappaleiden kanssa, johon yhteyteen se meidät johtaa, perustuvat korkeimman kykymme ja korkeimman onnemme ehdot: ilman tätä työtä on ihmisen mahdoton saavuttaa järkeä, taidetta ja rauhaa.

Mutta tätä työtä tehden — kuten se ylevän nöyränä tyytyy ruumiilliseen kuolemaan, jossa olemme alhaisempien luotujen kaltaiset ja päivästä päivään jalolla innolla sytyttää henkisen elämän, mikä tekee meidät alhaisempia luotuja etevämmiksi — voimme saavuttaa viisautta, rauhaa, epäitsekästä toivoa ja rakkautta sekä maan päällä että taivaassa, ja silloin meidän elämämme on todellakin vain hiukan vähäarvoisempi kuin enkelien.

15. Älkää kerrassaan milloinkaan antako tavaksi tulleen puheenparren "eroitusta tekemättömästä hyväntekeväisyydestä" pettää itseänne. Meidän ei ole käsketty ravitsemaan nälkäistä, joka on sen ansainnut, taikka ahkeraa nälkäistä tai miellyttävää taikka hyväntahtoista nälkäistä, vaan meidän on yksinkertaisesti ravitseminen yleensä nälkäisiä. On ehdottomasti totta, että joka ei tahdo työtä tehdä, hänen ei pidä syömänkään; muistakaa se, ja joka kerta, kun istutte päivällispöytään, sanokaa juhlallisesti, ennenkuin luette ruokarukouksenne: "Kuinka paljon työtä olen tänään tehnyt päivällisestäni?"

16. Maailmassa on kahdellaisia kalliita asioita: sellaisia, joita Jumala antaa meille ilmaiseksi, auringon paiste, ilma ja elämä (sekä ajallinen että ijankaikkinen elämä), ja sitten ne toiseksi kallisarvoiset asiat, jotka Hän meille antaa määrätystä maksusta; näitä, maallista viiniä ja maitoa voi vaan määrätyllä rahalla ostaa, eikä voi niitä koskaan saada halvemmalla. Ei petkuttamalla eikä tinkimällä voi puolesta hinnasta saada niin mitään luonnon taloudesta. Jos haluamme olla vankkoja — niin tehkäämme työtä! Jos taas tahdomme olla nälkäisiä, niin paastotkaamme!

Jos taas onnellisia, niin olkaamme lempeitä! — Jos tahdomme olla viisaita — havaitkaamme ja ajatelkaamme! Vaikka voisimme tunnissa matkata sata peninkulmaa, minuutissa saada aikaan tuhat kyynärää, ei se kumminkaan tee meitä vähääkään voimakkaammiksi eikä onnellisemmiksi eikä viisaammiksi. Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää, kuin ihmiset ovat saattaneet huomata, vaikka he olisivat kävelleet kuinkakin hitaasti. Nopeammin käyden eivät he sitä sen paremmin näe. Vihdoinkin he ovat pian huomaavat, että heidän suuret (omasta mielestään) tilaa ja aikaa voittavat keksintönsä eivät todellisuudessa mitään voitakaan; sillä paikka ja aika ovat itsessään voittamattomat, eikä niitä sitäpaitsi pidä millään tavalla voittaakaan, vaan käyttää. Hullu tahtoo paikkaa ja aikaa aina lyhentää; viisas haluaa ne ensin voittaa ja sitten elähyttää. Jos tahdot niitä oikein käsittää, niin on rautatie vain keino saattaa maailmaa pienemmäksi, ja mitä siihen tulee, että nyt kykenemme puhumaan paikasta toiseen, niin onhan se kyllä hyvä ja hauskaa; mutta ajattelehan, ettei sinulla olisikaan niin mitään sanottavaa! Vihdoinkin olemme pakotetut myöntämään, mitä meidän jo aikoja sitten olisi pitänyt käsittää, että todellisesti kalliit ovat ajatus ja näkeminen eikä kulkeminen ja käyminen. Pyssynluotia ei ensinkään hyödytä se, että se saapuu pian perille, eikä ihmiselle ole haitaksi käydä hitaasti, jos hän todellisesti on ihminen. Sillä hänen kunniansa on olemisessa eikä suinkaan kävelemisessä.

"Niin, mutta rautatiet ja sähkölennätinhän ovat niin hyödyllisiä levitettäissä tietoa villeille." Kyllä, jos teillä on heille jotain annettavaa. Jollette tiedä muusta kuin rautateistä ettekä voi antaa muuta kuin vesihöyryä ja ruutia — niin mitä hyötyä siitä on? Vaan jos teillä on jotakin muuta annettavaa, niin on rautatie vain siitä syystä hyödyksi, että se on välikappaleena sen levittämiseen, mutta herää kysymys — mitä se muu sitten on? Onko se uskontoa? Luulen että jos sitä todellakin olisimme tahtoneet levittää, olisimme voineet sen vähemmässäkin kuin 1800 vuodessa tehdä ilman höyryäkin. Minun tietääkseni on uskonnollista opetusta enimmin annettu jalan käyden, eikä sitä voi juuri nopeammin levittääkään muulla tavalla kuin hitaasti käyden. Onko se tiedettä? Mutta mitä tiedettä — liikkumisen, ravinnon tai lääkkeen? Hyvä! Kun sinä olet vaatettanut villin, ruokkinut nisuleivällä ja opettanut hänen vetämään jäsenensä sijoilleen — mitä sitten? Syvenny tähän kysymykseen. Kuvittele mielessäsi, että joka este on voitettu; tee villi osalliseksi kulttuurin joka kehityksestä yhä suuremmassa määrässä; otaksu, että olet pistänyt indiaanin ahtaihin kenkiin, olet opettanut kiinalaisen tekemään wedgwoodposliinia ja maalaamaan sitä kuluvilla väreillä, että olet saanut vakuutetuiksi kaikki hindunaiset siitä, että on paljo hurskaampaa ärsyttää puolisoitansa koko heidän elämänsä ajan, kuin poltattaa itsensä heidän hautajaisissaan. Vihdoinkin, kun ajattelemme askel askeleelta eteenpäin, havaitsemme, että kaikki tosionnellisuus ja arvokkaisuus ovat meitä lähellä ja kuitenkaan emme niistä välitä, ja että niinkauvan kuin emme ole oppineet olemaan onnellisia ja jaloja, ei meillä ole indiaaneillekaan paljon sanottavaa. Kilpajuoksut ja metsästys, yöllinen seuraelämä, kallis ja väsyttävä musiikki, kallis ja haitallinen puku, harmillinen kilpaileminen asemasta, vallasta, rikkaudesta, eli joukon suosiosta, kaikki tämä loppumaton tarkoitukseton puuha, tämä tyhjän toimittaminen ilman lepoa, ovat meidän keskuudessamme nautintoja, joita meidän ei luullakseni tarvitsisi pyrkiä muille jakamaan. Kaikki todellinen ja terve ilo, joka on ihmisen saavutettavissa, on pääasiallisesti mahdollinen rauhassa saavuttaa. Ja oli semmoista iloa jo silloin, kun ihminen ensin mullasta luotiin, aivan samoin kuin nytkin. Nähdä viljan kasvavan ja kukkasten silmikoituvan, saada kyntäessä ja lapioidessa syvään huoahtaa, lukea, ajatella, rakastaa, toivoa, rukoilla — tämä kaikki tekee ihmiset onnellisiksi; se on heille aina mahdollista; eivätkä he koskaan voi sen enempää tehdäkään. Maailman onni tai onnettomuus perustuu siihen, että nämä muutamat asiat huomaamme ja muillekin opetamme — mutta ei millään tavalla rautaan tai lasiin tai sähköön tai höyryyn.

17. Elämän ilot ovat kaikki teitä varten. Jumala on ihmisen luonut sitä varten, että hän käyttämällä näköänsä, järkeänsä ja jäseniänsä löytäisi iloa. Ihminen epäviisaudessaan koettaa aina elää näkemättä mitään, ajattelematta mitään ja tekemättä mitään, ja tulee sillä tavalla ei ainoastaan hirviöksi, vaan vieläpä onnettomimmaksikin kaikista hirviöistä. Kaikki laiskuus ja himot, joita hän keksii, saattavat hänet vaan vielä suurempaan kurjuuteen. Jos joku ihminen nyt juuri kävelisi Parisin kaduilla havaintoja tekemässä — kaduilla tuon kaupungin, jossa joka keksintö, jota tiede, järki ja rikkaus vain pystyvät keksimään, tuottaa tyhjäntoimittajien huveille vain kiihoketta ja vaihtelua, niin ei hän näkisi ainoitakaan rauhallisia ja onnellisia kasvoja, lukuunottamatta sellaisia alhaisesta, kovin raskasta työtä tekevästä kansaluokasta. Joka ilo, mikä saavutetaan Jumalan tahdon vastaisella tavalla, halvalla, varastamalla ja äkisti, sen sijaan että se Hänen määräyksensä mukaan olisi rehellisesti ja hitaasti ansaittava, muuttuu myrkylliseksi taakaksi ja pysyy, ilon haihduttua, painona ja päivästä päivään kasvaa sen rautapaidan kuolettava tuli. Vihan, taistelun, irstaisuuden, turhanpäiväisen tiedon ja alhaisen ylellisyyden ilot ne kaikki muuttuvat hitaiksi tuskiksi. Puhtaasta ilosta ei ihmiselle jää mitään. Eikä hänelle ole mahdollista mikään muu, kuin rehellinen rakkaus kanssaihmiseen, lakien tunto ja Jumalan ihanuus, ynnä sen lisäksi jokapäiväinen Jumalan hänelle antamien ruumiin ja sielun taipumusten käyttäminen.

18. Vaikka kuuluukin korkeimpien luontojen ylevyyteen omaksua heille määrätyt muutokset, ne osittain ymmärtää ja valmistautua niitä varten ja vieläpä niiden tulosta, jos ne, kuten tavallisesti ennen määrätyt muutoksetkin, johtavat korkeampaan tilaan, iloitakin, niin perustuu kuitenkin jokaisen ihmisen voima siihen, että se nykyaikana tyytyy kotitaloonsa ja vain sillä tavalla koettaa lähentää toivomaansa muutosta, että hän täyttää nykyisen tilansa velvollisuudet pienimpään asti.

19. Sinä olet luotu nautintoa varten. Ja elämä on täysi seikkoja, joista olet nauttiva, ellet ole liian ylpeä niistä iloitsemaan etkä liian ahne olemaan välittämättä jostakin, mikä sinulle tuottaa ainoastaan iloa. Ajattelepas, että kauniimmat kappaleet maailmassa tuottavat kaikkein vähin hyötyä; esim. riikinkukot ja liljat; minä ainakin luulen, että tämä kädessäni pitämä sulka kirjoittaa paremmin kuin riikinkukon sulka; ja Veveyn talonpojat, joiden pellot keväällä ovat liljoista valkoiset, kuin ikuisen lumen peittämä vuori, sanoivat minulle, ettei heidän heinänsä niiden vuoksi tulisi paremmiksi.

20. Missään muissa voimissa, paitsi ihmisen henkisissä, ei voi tulla kysymykseen, mikä elämä on ja mikä ei. Elintunne, olkoon se sitten vegetabiilinen tai animaalinen, voi joutua niin suureen heikkouteen, että sen olemassaolo käy epäilyttäväksi; mutta jos se yleensä on huomattavissa, niin on se selvästikin semmoisenaan havaittava. Ei mitään jäljentämistä tai uskottamista voi erehdyksestäkään pitää oikeana elämänä; ei mikään mekanismi tai galvanismi saata sen sijaa anastaa; ei mikään yhdennäköisyys ole niin silmiinpistävä, että se voisi arvostelua erehdyttää.

Usein kyllä sattuu olemaan yhdennäköisyyttä, jota ihmisen mielikuvitus mielellään suurentaa, kadottamatta kuitenkaan näkyvistä hetkeksikään elottomien asioiden oikeata luonnetta, mikä niitä elähyttää; se päinvastoin iloitsee omasta äärettömästä elämästään, joka pilville antaa värityksen, ilahuttaa laineet ja antaa kallioille kaikunsa.

Mutta niin pian kun olemme ihmisvoimien kanssa tekemisissä, huomaamme heti, että edessämme on kaksinaisolento. Hänen olemuksensa suurempi osa näyttää olevan epä-alkuperäistä toisintoa; se on ihmiselle vaaraksi, ellei hän siitä vapaudu ja kiellä sitä. Hänellä on siis oikea ja väärä usko, (jota tavallisesti sanotaan kait eläväksi ja kuolleeksi, teeskennellyksi ja teeskentelemättömäksi). Hänellä on todellinen ja väärä toivo, todellinen ja väärä rakkaus, ja lopullisesti todellinen ja väärä elämä. Hänen todellinen elämänsä on, kuten alhaisilla orgaanisilla olennoillakin, se riippumaton voima, minkä avulla hän ulkonaiset asiat muodostaa ja hallitsee; omistamisen voima, joka kaiken hänen ympärillänsä olevan muuttaa ravinnokseen tai keinokseen; joka nöyrästi ja kuuliaisesti saattaa kuunnella ja seurata etevämmän järjen johtoa, mutta ei koskaan luovu omasta ratkaisevan vaikutinperusteensa auktoriteetista, tahdosta, joka tahto kykenee sekä tottelemaan että vastustamaan. Hänen väärä elämänsä on todellisuudessa vaan kuolemantila, kangistuminen, mutta se on sentään toimiva, vaikka ei voisikaan sanoa sen elähyttävän eikä sitä ole aina helppo eroittaa oikeasta elämästä. Se on tuo tottumuksen ja sattuman elämä, jossa useat meistä viettävät ajastaan suurimman osan; se elämä, jossa teemme mitä emme aijo, puhumme, mitä emme tarkoita ja hyväksymme, mitä emme ymmärrä; se elämä, jonka tulee sortamaan ja muovailemaan ulkonaisten seikkojen paino, sen sijaan että se omaksuisi ne; sen sijaan että elähyttävän kasteen alaisena kasvaisi ja kukoistaisi, jäätyy se huuraan ja suhteutuu oikeaan elämään niinkuin vesa puuhun — se vieraiden ajatuksien ja tottumuksien kiteytynyt yhteenkutistuminen, hauras, vastahakoinen ja jäinen, joka ei voi taipua eikä kasvaa, mutta jonka täytyy tulla murskatuksi ja sirpaleiksi lyödyksi, jos se on meille esteeksi. Kaikki ihmiset ovat jossain määrin tälle jäähtymiselle alttiit; kaikki ovat ikäänkuin painostavan aineen raskauttamat ja niinkuin kuoren peittämät; mutta jos heissä on oikeata elämää, puhkaisevat he tämän kuoren aina uudelleen suuremmoisin repäisemin, kunnes ne, kuten koivussa tummat syyt, todistavat yksinomaan hänen sisällisestä voimastaan. Kaikista parhaidenkin ihmisten ponnistuksista huolimatta kuluu heidän olemuksestaan paljon unentapaisesti; he liikkuvat, he pelaavat osansa tyydyttävästi kanssauneksijoidensa mielestä, mutta he eivät ole selvästi tietoisia siitä, mitä heidän ympärillään tai heissä itsessään on, ja ovat toisia kohtaan sokeita ja toisia kohtaan vastaanottamattomia.

21. Kokemattomalle on sanoin vaikea selittää, mimmoisen jumalallisen leiman toimiva hurskaus ja rakkaus lyö kovimpiinkin ja koleimpiin kasvoihin, ja miten heijastavalla valolla se ne ympäröi, sekä minkälaisen varjon niiden katoaminen heittää suloisimmillekin kasvoille. Ei ole hyvettä, jonka harjoittaminen ei kasvonpiirteille heti antaisi uutta kauneutta.

22. Puhuinpa kuninkaista tai syvistä riveistä, niin on vankka vakuutukseni se, että ihmisen luonto on jotakin jaloa ja kaunista eikä mitään epäpuhdasta ja alhaista. Ihmisten syntiä pidän sairautena, enkä heidän luontonaan, siis vältettävissä olevana vähämielisyytenä, eikä välttämättömyytenä, johon yksinkertaisesti on alistuminen. Jopa asiain pahimmillakin ollessa sittenkin ihailen ihmisen luonnon saavutettavissa olevaa ylevyyttä. Pidän ihmisen luonnon jalona ja huomaan sen vielä jalommaksi kuin ajattelinkaan. Sitä vastoin ne, jotka pitävät sen alhaisena, huomaavat sen vielä alhaisemmaksi, kuin odottivatkaan: sillä se on rajaton, kykenevä rajattomasti kohoamaan ja rajattomasti lankeemaan, mutta sen sisäinen olemus — ja pysy kansani lujana uskossa — se se on ylevyyttä eikä turmiota.

23. Sielumme joka kyky ja pyrkimys on altis heille ominaiselle turmelustavalle: ja ihmisessä tai hänen ympäristössään koittaa pahan mahti tai tila yhtenään vetää hänen sielunsa ihanuutta sekä jokaista sen elämän voimaa alas äärimmäiseen, hänelle mahdollisen turmion asteeseen. Mitä kauniimmat nämät ovat, sitä kauheampi on heidän turmeltumistaan kostava kuolema.

24. Aina sanotaan ihmisen olevan luonnostaan sydämmettömän. Älä usko sitä! Ihmisen luonto on lempeä ja ylevä; mutta se on ahdas ja sokea sekä saattaa vaikeasti käsittää, mitä se ei juuri näe ja tunne. Ihmiset heti huolehtisivat yhtähyvin toisista kuin itsestäänkin, jos he vain voisivat syventyä toinen toistensa elämään, jos lapsi putoo veteen tylymmänkin miehen nähden, niin tämä tavallisesti oman elämänsäkin uhalla tekee kaiken voitavansa lasta pelastaakseen ja koko kaupunki on tuon pienen elämän pelastuksesta riemuitseva. Anna saman miehen nähdä satojen lasten kuolevan kuumeesen jonkun terveydellisen määräyksen puutteessa, jonka määräyksen toimeenpantavaksi saamiseen hänen olisi itseänsä vaivattava, niin hän ei ole ponnistava voimiansa sen hyväksi; mutta jos hän sen tekisi, niin koko kaupunki sitä luultavasti vastustaisi. Useiden ansiokkaiden naistenkin elämä kuluu pikkumaisten huolten pitkässä jaksossa, heidän ahtaan piirinsä pienen pienten harrastuksien ja muutamien ilojen jälkipoiminnassa, sillä heitä ei ole opetettu tämän ahtaan piirinsä ulkopuolelle silmäämään, ja havaitsemaan jotakin siitä mahtavasta maailmasta, missä heidän elämänsä kuihtuu, kuten kitkerän ruohon korret hedelmättömällä pellolla.

25. Jalostava eroitus kahden ihmisen välillä — kahden eläimen välillä — on juuri siinä, että toinen niistä tuntee enemmän kuin toinen. Jos olisimme sieniä, emme ehkä kykenisikään tuntemaan; jos olisimme onkilieroja ja siten joka hetki vaarassa tulla lapiolla kahtia leikatuksi, niin ehkä ei meitä liikanainen tunne hyödyttäisikään. Mutta kun olemme ihmisiä niin on se hyväksi meille. Niin, me olemme vaan sen verran inhimillisiä, kuin tunnemme ja kunniamme tarkasti suhteutuu intohimojemme voimaan.

26. Tyly käsi ja kuollut sydän sekä sairaloinen tottumus ja paatunut omatunto tekevät ihmiset alhaismielisiksi. He ovat siinä määrin ainaisesti halpamielisiä, kuin ovat osanottoon kykenemättömiä — kaiken sen nopeaan käsittämiseen, jota me käyttäen tavaksi tullutta, mutta kuitenkin tarkkaa sanaa "tunne" tai hienotunteisuus, kutsumme ruumiin ja sielun tunneaistiksi; se on sitä hienotunteisuutta, jota muihin kasveihin nähden on ennenkaikkea mimosalla ja toisten luotujen suhteen etupäässä puhtaalla naisella; — sitä tuntemisen hienoutta ja runsautta, joka on järkeä ylevämpi ja itse järkeäkin johtaa ja pyhittää. Järki vain voi määrätä, mikä on totta; — mutta tämä Jumalan meille antama voima se yksin voi käsittää hänen tekojensa ihanuutta.

27. Meidän kaikkien suuri tunteettomuus on elämän ensimmäinen salaisuus; se on kaiken käsittämyksen ja hyveen esteenä. Emme saata sitä kyllin ihmetellä. Ei ole käsitettävissä, että elämän puuhilta ja huveilta puuttuu vaikutusperuste; mutta — että se puuttuu itse elämältä, ettemme kysy, mihin se johtaa emmekä estä sen ainaiseksi meiltä poisottamista, se se todellakin on salaisuus.

28. "Voimakkaan sydämen ja ylevän hengen" omistaminen — "ylevänä" oleminen s.t.s. olla todellakin suuri elämässä; kasvaa siinä, tarkoittaa "edistymistä elämässä" — elämässä itsessään eikä sen komeudessa. Muistatko sinä vielä sitä vanhaa skytiläistä tapaa perheen pään kuollessa; miten hänet puettiin parhaimpiin vaatteisinsa, asetettiin vaunuun istumaan ja vietiin hänet siten hänen ystäviensä koteihin, kuinka hänet pantiin istumaan pöytänsä kunniapaikalle ja vietettiin juhla-ateriaa hänen läsnäollessaan? Otaksu, että sinullekin yksinkertaisin sanoin tarjottaisiin, kuten sinulle onkin kauheiden tositapahtumien kautta tarjottu, tämä skytiläinen kunnia vähitellen saavutettavaksesi, olettaessasi olevasi vielä elävä. Kuvittele mielessäsi tätä tarjousta: sinun täytyy kuolla hitaasti, veresi on päivä päivältä tuleminen kylmemmäksi, lihasi on kangistuminen ja sydämmesi on sykkivä lopulta vain kahden ruostuneen rautaisen läpän tavoin. Elämäsi on sinulta häviävä ja vaipuva Cainan jäähän; mutta päivä päivältä on ruumiisi tuleva loistokkaammin puetuksi ja asetettava istumaan korkeampiin vaunuihin, ja on rinnassasi oleva aina enemmän kunniamerkkejä, — kruunujakin päässäsi, jos haluat. Ihmiset kumartavat, katsoa tuijottavat ruumiisesi ja riemuitsevat äänekkäästi. He parveilevat kadulla sen ympärillä, rakentavat sille palatseja ja mässäävät yöt sen näkyvissä; niin paljon sielustasi on jäävä siihen, että se tietää, mitä he tekevät, että se tuntee kultaisen vaatteen painon olkapäällänsä ja kruunun reunan puristuksen pääkallossaan; — ei sen enempää. Ottaisitko tämän tarjouksen vastaan, jos kuoleman enkeli sitä sinulle ehdottaisi. Luuletko alhaisimmankaan meistä siihen suostuvan. Mutta käytännöllisesti todellisuudessa siihen kuitenkin myönnymme, jokainen meistä suostuu jossain määrin. Useat suostuvat siihen koko sen hirmuisuudessa. Kukin, joka toivoo elämässä edistyvänsä, ottaa sen vastaan, tietämättä, mikä elämä on. Hän luulee, että pääasia on, omistaa aina enemmän hevosia, yhä enemmän palvelijoita, enemmän ja enemmän omaisuutta ja saada aina enemmän yleistä kunniaa — eikä enemmän persoonallista sielua. Se vaan elämässä edistyy, jonka sydän tulee lempeämmäksi, veri lämpimämmäksi, järki terävämmäksi sekä se jonka henki omaksuu elävän rauhan. Ihmiset, jotka tällaisen elämän omistavat, ovat maailman oikeat herrat ja kuninkaat, — he ja yksinomaan he.

29. Niinkuin todellinen tietäminen on kuriin totutettu ja koeteltu — eikä sitä ole ensimmäinen heräävä ajatus — samoin on oikea intohimokin kuriin totutettu ja koeteltu, eikä suinkaan ensimmäinen esiintuleva intohimo. Ensin ilmenevät nuo turhat, väärät ja uskottomat; jos annat heille perää, niin he vievät sinut erehdyttävästi ja kauvas turhiin pyrintöihin ja onttoon innostukseen, kunnes sinulle ei enää jää lainkaan rehellistä pyrkimystä eikä todellista intohimoa. Ei asianlaita ole sellainen, että joku ihmiselle mahdollinen tunne itsessään olisi väärä; se on vaan väärä silloin, kun se ei ole järjestetty. Sen jalous on sen voimassa ja oikeudessa; se on väärä, jos se on heikko taikka ilmenee jonkin viheliäisen syyn aiheuttamana. Alhainen on ihmetteleminen lapsen, joka näkee silmänkääntäjän heittelevän kultaisia palloja; se on halpaa, jos haluat sen siten sanoa. Mutta luuletko, että ihmetteleminen on epäjaloa taikka vähäisempi vaikutus, millä ihmissielu on kutsuttu tarkastelemaan taivaan kultaisia palloja, kun sen maailman kaikkeuden halki heittää käsi, joka ne on luonut? Alhainen on lapsen uteliaisuus, joka kielletyn oven avaa, palvelijan uteliaisuus, joka nuuskii herransa asioita; — mutta jaloa on tiedonhalu joka vaaroja pelkäämättä tutkii suuren virran lähteitä korven tuolla puolen ja suurten maiden avaruutta meren takana; vielä ylevämpi on tiedonhalu, joka tutkii elämänvirran lähteitä, taivaallisten maiden avaruuksia, — asioita, joita enkelit nähdä haluavat. Samoin on jännitys, millä turhanpäiväisen kertomuksen kulkua ja kehitystä odotat, epäjaloa; mutta luuletko, olevan eroitusta pienemmän tai suuremman jännityksen välillä siinä, millä seuraat tai sinun ainakin pitäisi seurata sitä, kuinka kova onni ja sallimus kohtelevat kiusatun kansan elämää? Voi, se on sitä tunteen ahtautta, itsekkäisyyttä ja pikkumaisuutta, jota meidän tänäpäivänäkin on englantilaisissa surkuteltava; sen tunteen, jota kulutetaan kukkaisvihkoihin ja puheisin, pitoihin ja aterioihin, valetaisteluihin ja huvittaviin nukenleikkeihin, samalla kun voidaan estämättä, kyyneleittä katsella, miten jaloja kansoja melkein sukupuuttoon surmataan.

Mainitsin tunteen "pikkumaisuudesta" ja "itsekkäisyydestä". Olisi riittänyt puhua tunteen "puolueellisuudesta" ja "epärehellisyydestä". Sillä ei missään eroa ylevä ihminen tavallisesta ja ylevä kansanluokka (semmoisia on ollut) syvistä riveistä muussa kuin siinä, että edellisten tunteet ovat luotettavat ja todelliset, oikean tutkimisen ja puolueettoman ajattelemisen tulos. Syvät rivit voi puhumalla saada vaikka mitä tekemään; sen tunteet saattavat ylimalkaan olla jalomielisiä ja oikeita, ja ne ovatkin tavallisesti sellaiset; mutta heillä ei ole niille vahvaa perustaa eikä kestävyyttä. Sinä voit heitä mielesi mukaan pakoittaa vaikka minkälaisiin tunteisiin kutkuttamalla heidän turhamielisyyttään; suurimmaksi osaksi ajattelevat he toisien antamilla ajatuksilla ja mielipiteitä saavat he samoin kuin joku saa nuhan. Eikä mikään aihe ole niin pieni, etteivät he riehuisi villinä, kun tilaisuus siihen tarjoutuu, eikä mikään taas niin suuri, etteivät sitä tunnin kuluessa unohtaisi, kun kohtaus on ohi. Ylevän ihmisen ja ylevän kansan intohimot ovat oikeita, vakavia ja kestäviä.

30. Mene pakoveden aikana loivalle merenrannalle, ota kämmenellesi hiukan santaa ja eroita yksi santajyvänen toisista. Koeta sitten kuvitella mielessäsi tämän yksinäisen jyvän suhdetta kaukaisen rannan välkkyvän hietikon ja äärettömän etäisten maiden sannan paljouteen. Tähtientutkija sanoo sinulle, että maailmasi on sellainen santajyvänen verrattuna olemassa oleviin maailmoihin, mutta ettei hän voi huomata niissä mitään asukkaita, ei mitään elon- tai hyvyydenmerkkiä. Kauhistus ja sattumus, kylmyys ja tuli, hankaamisesta syntynyt valo, räjähtävien taivaankappaleiden ja kiitävien meteoorien lohduton hävittäminen! Entäs — sinä, santajyvälläsi, mikä sinä olet? Itse pikku jyvänenkin on suurimmaksi osaksi asumaton; se on kostean, vihreän vyön ympäröimä. Siinä santajyväsessä — raukat pikku matelijat — elätte lyhyet hetkenne, suurimmaksi osaksi taistelemalla keskenänne ravinnostanne, taikka jos teillä sattumalta on rauhaa, rakentamalla likaisia pesiä, joissa kuolette nälkään, keuhkotautiin, tai paheen tuottamiin tauteihin tai epätoivoon. Siinä teidän kulttuurihistorianne, lyhyempi kuin Bucklen ja todellisempi, jos tarkkaatte taivasta ja maata ilman Jumalaa.

Se on hirmuinen näkö ja sen lisäksi väärä. Millä tavalla se on väärä, sitä en tiedä enkä kysy. Mutta sen minä tiedän, että jos profeetta silmiinne koskettaisi, niin näkisitte hetkessä kaikki nämä ikuiset avaruudet taivaallisten sotajoukkojen täyttäminä, ja sen myöskin tiedän, että jos tahtoisitte ihmissilmin ruveta näitä tähtiä tarkastamaan ja oppimaan, mitä jalot ihmiset ovat niistä ajatelleet ja ruveta niiden valossa pyhiä tarkoituksia palvelemaan, niin saavuttaisitte paremman ilon ja paremmat tiedot, kuin silmänne ovat koskaan nähneet. Meillä ei ole taivaan avaruuden tapahtumien kanssa mitään tekemistä (taikka sen kanssa, mitä mahdollisesti kerran voi tapahtua), meidän on vain ottaminen vaari siitä, mikä täällä ja nyt tapahtuu. Tuolla tähdet nousevat! Oletko koskaan tarkannut niiden järjestöä, kuullut niiden vanhoja nimiä, ajatellut niiden olleen opettajina, "esilukijoina" noille muinaisajan viisaille yön aavassa avaruudessa? Oletko koskaan muistanut itsellesi annettua lupausta, että saatat olla heidän kaltaisensa, jos haluat? "Opettajat paistavat kuin taivaan valo ja ne, jotka monta opettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja iankaikkisesti."

Siis opettajat. Älä ajattele, että sillä olisi tarkoitettu niitä, jotka tietävät, kuinka suuri kuu on. Sillä tarkoitetaan, että sinä miehenä ja vaimona tiedät tehtäväsi; että tunnet velvollisuutesi isääsi, lapsiasi, naapuriasi ja kyläläisiäsi kohtaan.

31. Onko olemassa vain yksi tuomiopäivä? Jokainen päivämme on sellainen; joka päivä on "dies irae" (vihan päivä), joka piirtää vastustamattoman tuomion lännen tulihehkuun. Luuletko tämän tuomion odottavan siksi, kunnes hautojen ovet avataan? Kotienne ovella se jo odottaa, — odottaa katujenne nurkissa; olemme keskellä tuomiota — hyönteiset, joita olemme jaloin tallanneet, ovat tuomarimme, — hetket, joita olemme harmitellen ja vihotellen viettäneet, ovat nekin tuomarimme, — ainekset, jotka meitä ravitsevat, tuomitsevat meidät palvellessaan — ja huvitukset, jotka meitä pettävät, tuomitsevat meitä samalla kun ne meitä miellyttävät: tehkäämme elämämme tähden ihmisten töitä, niinkauvan kuin ihmishahmossa olemme, jos tämä elämä ei todellakaan ole höyryn kaltaista eikä haihdu.

32. Otaksukaamme, että luotettava lääkäri sanoisi sinulle, että sinulla on enää seitsemän päivää elettävänäsi. Ja olettakaamme, että sinun kasvatuksesi laita on samoin kuin monen muun, ettet olisi koskaan kuullut mitään tulevasta elämästä taikka et olisi kuulemaasi uskonut ja täytyisi sinun sentähden tämän lähestyvän kuoleman välttämättömyyttä kaikessa sen alastomuudessa katsoa silmästä silmään: et pelkäisi mitään rangaistusta jostakin synnistä, jonka olisit ennen tehnyt taikka voisit seuraavina päivinä tehdä, eikä sinulla samalla olisi mitään toivoa menneen taikka vielä mahdollisen hyveen palkinnosta; et edes odottaisi, että sinulle seitsemännen päivän kuluttua jäisi tietoa tekosi seurauksista rakkaillesi, eikä tietoa jonkun jälelle jääneen tunteistakaan sinua kohtaan: silloin olisi tapa, jolla vietät nuo seitsemän päivää, luontosi tarkka siveyden mittapuu.

Tiedän, että moni tässä tapauksessa eläisi ne heille myönnetyt päivät aivan niinkuin heidän pitäisikin. He eivät laskisi menneisyytensä virheitä eikä surisi niiden iloja; eivät tavoittelisi nykyisyyden halpaa tavaraa; eivätkä turhaan valittaisi tulevaisuuden salaperäisyyttä, mutta heti täyttäisivät he tosi toiminnalla, mitä heille olisi vielä tällä ajalla mahdollista, järjestäisivät asioitaan ja pitäisivät huolta tulevasta hyvinvoinnista ja — siinä määrin kuin he sen tiedonannon tai ilmoituksen kautta kykenisivät tekemään — lohdutuksesta niiden, joita he rakastavat ja joiden muistoon — ei omaksi hyväkseen — he tahtoisivat jäädä. Missä määrin voisi joku toinen taas inhimillisessä heikkoudessaan masentua ja jäädä jälelle hävetessään menneisyyttään ja joutuessaan epätoivoon siitä, mitä ei voinut loppupäivinänsä täyttää, taikka särjetyn rakkauden sietämättömyydestä, kaikki se riippuu siitä määrästä millä hänen luonteensa olisi hänen menneen elämänlaatunsa kautta masentunut eli vahvistunut. Luulen kuitenkin, että olisi harvoja, jotka eivät viettäisi näitä viimeisiä päiviä paremmin kuin edellisiä.

Jos tarkoin tutkimme niiden elämää, jotka ovat ihmiskuntaa parhaiten palvelleet, niin huomaamme, että paras, mikä tuli tehdyksi, tehtiin näin; — ja että kaikkien etevimpien henkien ja ylevimpien sielujen — isän oikeiden lasten, jonka isän edessä tuhat ajastaikaa on kuin yksi päivä — vajavaiset seitsemänkymmentä vuotta ovat kuin seitsemän päivää. Vaikka kuoleman varjo olisi heistä siirtynytkin epämääräiseen, mutta kuitenkin läheiseen etäisyyteen, ei se heiltä koskaan kuitenkaan poista sen välitöntä valvontaa. Jos heille onkin suotu muutamia valonhetkiä enemmän tai vähemmän, niin he kuitenkin täydellisesti käsittävät tietonsa ja työnsä äärettömän vajavaisuuden. Heidän lyhyen palveluksensa turhuus vie heidät ihanaan epätoivoon ja kun he päänsä levolle kallistavat eivätkä enää pidä ihmisen ääntä minäkään, jättävät he vielä kunniansa toisten iloksi.

Siten ovat parhaat toimet toimitetut ja siitä syystä surullisin sydämin. Mutta suurin osa kaikkea hyvää työtä maailmassa tapahtuu joko puhtaan häiritsemättömän velvollisuuden tunteen johdosta taikka on — ja se onkin vielä parempi — sen iloinen ja avulias tekeminen, mikä käsin on tehtävä siinä tiedossa, että mestari illalla antaa, mitä tarvitsemme.

33. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat lopullisesti tulevat olemaan, vaan sen kanssa, miten niiden laita on nykyään. Ja ne ovat usein perin huonoja.

34. Ihmisen järjen ja itsetunnon, jos ne ovat vakavia, ilmestyksen avulla aina saattaessa hänet kykeneväksi havaitsemaan, mikä oikein on, ei hänen järkensä eikä itsetuntonsa eikä tunteensakaan koskaan kykene (sillä se ei ole niiden tehtävä) päättämään, mikä hänelle on mahdollista. Ei hän tunne omaa eikä toveriensa voimaa, eikä hän tunne missä määrin hän voi omiin liittoutuneihinsa luottaa, eikä tunne vastustusta, jota hän voi vihollisiltaan odottaa. Intohimo voi hänen asiain arvostelunsa tehdä nurinkuriseksi, ja tietämättömyys voi niitä rajoittaa; mutta se on hänen oma syynsä, jos ne vaikuttavat hänen velvollisuuden ja oikeuden käsitykseensä. Mikäli olen tullut tuntemaan monellaisen epäonnistumisen syitä, joihin kokeneiden miesten ponnistukset ovat johtuneet, erittäinkin valtiollisella alalla, sikäli minusta näyttää, kuin johtuisi se suurimmaksi osaksi yhdestä hairahduksesta: nimittäin että epäilyttävien ja jossain määrin selittämättömien suhteiden tutkiminen, kyky, sattumus, vastustaminen ja epätäydellisyys on heistä tärkeämpi, kuin hyvän ja oikeuden puolustamisen ratkaisu, vieläpä edellinen tämän kokonaan syrjäänkin sysää. Eikä ole ihmeteltäväkään, että joskus voimamme liian kylmäverinen arvioiminen meitä ehkä liiankin helposti sovittaa riittämättömyytemme kanssa ja johtaa siihen vaaralliseen harhaluuloon, että paras, mitä luulemme tarvittavan tehdä, on hyvä sellaisenaan, tai toisin sanoen, että haittojen välttämättömyys tekee ne vahingoittamattomiksi.

35. Ei kukaan ole koskaan tietänyt eikä ole koskaan tietävä, mitä seurauksia voi lopullisesti olla hänelle tai toisille hänen yhdestä ainoasta toimitavastaan. Mutta jokainen voi tietää, ja suurin osa meistä tietääkin, mikä teko on oikea ja mikä väärä. Samalla tavalla voimme kaikki tietää, että hurskaudella on lopullisesti niin meille kuin muillekin mahdollisimman hyvät seuraukset, vaikka emme voikaan koskaan sanoa, mikä on parasta tai miten se mahdollisesti tapahtuu.

36. Utoopinen (haaveiltu) on myös yksi niitä paholaisen lempisanoja. Uskon, että maltillisuus ja myöntyväisyys, millä kaikki myönnämme, ettei jonkin seikan pidä koskaan tuleman oikeaksi, syystä että se kauvan on ollut nurinkurinen, on yksi niitä turmiollisimpia kurjuuden ja rikosten lähteitä, jotka ovat maailman vaivana. Varo ainakin miestä, joka koettaa sinua estää tekemästä hyvää siitä syystä, että täydellisyys on "haaveiltua". Pyyhi se sana kokonaan pois sanakirjastasi. Sinä et tarvitse sitä. Asiat ovat joko mahdollisia taikka mahdottomia saada aikaan — kumpaisestakin näistä molemmista voit sillä määrällä ihmistietoa, kuin sinulla on, päättää. Jos asia on mahdoton, niin ei sinun tarvitse siitä välittää; jos se taas on mahdollinen, niin tavoittele sitä. On liiaksi haaveiltua toivoa saada joskus poistaa kokonaan juoppous ja kurjuus Canongatista [osa Edinburgin vanhan kaupungin pääkadusta]; mutta haaveilu ei kuulu sinulle — vaan työ. Toivo opettaa joka lasta tässä kuningaskunnassa tuntemaan Jumalaa nuoruudestaan lähtien on haaveilevaa; mutta haaveilu ei kuulu sinulle — vaan työ.

37. Uskon pettymyksen olevan joskus terveellisen lääkkeen ja me voimme sitä seuraavassa yksinäisyydessä kuten Tiziankin mieluisassa puolihämärässä nähdä asian värit paljon syvemmässä totuudessa kuin häikäisevässä auringonvalossa.

38. Jokaisella suurella miehellä on aina tukensa; sillä hänen kykyynsä kuuluu ottaa aina kaikista asioista ja ihmisistä itselleen niissä löytyvä hyvä.

39. Ei ole olemassa todellista voimaa, muuta kuin auttamisen voima; eikä todellista kunniaa muuta kuin pelastamisen kunnia.

40. On tietenkin totta, että viho viimeinkin voittaa vain hyvä; vääryyden versovat ohdakkeet lopullisesti tulessa räiskyvät: ja kylvetystä hyvästä viljasta nousee jonakuna päivänä tuhansista yksi jyvä — ja jokainen saa siitä jyvästä henkisen ravintonsa; mutta suurin osa etevistä opettajistamme Carlyle ja Emersonkin lukuunotettuina tätä lohdutusta ilmoittaessaan rohkaisevat enemmän kuin onkaan hyödyllistä, peltomme ollessa nisun sijasta täynnä lusteita ja ohran sijasta täynnä aurankukkia. Minun mielestäni ei yksikään heistä ole kylliksi ilmi tuonut pahan pakkaavaa mahtia ja tarttumista sekä hyvän helposti ja kokonaan hävittämisen mahdollisuutta. Lääkkeeltä usein puuttuu tehokkaisuutensa, myrkyltä ei koskaan, ja muistelemalla kuluneen elämäni havaintoja, saatan totuuden mukaan sanoa, että olen tuhat kertaa nähnyt kärsivällisyyden toivossaan pettyneen ja viisauden tarkoitusperässään; mutta en ole koskaan nähnyt mielettömyyttä, joka ei olisi tuottanut onnettomuuden hedelmiä, ja paheita, jotka eivät olisi päättyneet kurjuuteen.

41. Ei koskaan voi muutos hyvään tapahtua helposti eikä nopeasti; ei se voi tapahtua äkkinäisen, säännönmukaisuutta vailla olevan ponnistuksen kautta, ei huonojen ihmisten kautta, eikä hyvienkään ihmisten kautta ilman suurta kärsimystä. Joka tapauksessa on suurien ratkaisujen aikana paljon kärsiminen; kysymys on vain, tahdommeko saavuttaa tarkoitusperämme (jos niitä koskaan saavutammekaan) kautta pakollisen ja osaksi tarpeettoman kurjuuden sarjan, mikä on meille arvotonta taikka tahdommeko heti saada tiedon kaikkein pahimmasta ja käydä sitä vastustamaan sillä viisaalla ja selvällä rohkeudella, jossa kanssamme on Jumala.

42. Kuten on vaaraksi, jos heimo laajentaa herruutensa paljaasta vallanhimosta, samoin on vielä suurempi vaara tarjona, jos se kieltäytyy ryhtymästä voimainsa mukaiseen hyökkäyssotaan, milloin hän vaan voi olla varma, että auktoriteettinsa voisi tuottaa apua. Älkää viitsikö kuunnella viisastelevaa vastalausetta, että on mahdotonta tietää, milloin apu on tarpeesen ja milloin ei. Pitäkää huolta, että kansallinen omatuntonne on puhdas, niin kansalliset silmännekin pian selkenevät. Ei yksikään mies, joka todellakin on valmis ottamaan jaloon taisteluun osaa, ole koskaan kauvan epäröivä, kuka tai mikä seikka hänen apuaan kaipaa. — Sanon teille arkailematta ja avomielisesti, että me englantilaiset olemme viimeisien kymmenen vuoden kuluessa ritarillisen kansan nimemme menettäneet; missä ei meidän olisi pitänyt taistella, siellä olemme kuitenkin voiton himosta taistelleet; missä meidän ei olisi pitänyt jäädä osaa ottamattomiksi, siinä olemme pelosta toimettomina katselleet. Sanon teille, että se sekaantumattomuuden periaate, jommoisena sitä meillä nykyään saarnataan, on niin itsekäs ja julma, kuin julmin valloittamiskiihko, ja eroittuu se tästä yksinomaan siinä, ettei se ole ainoastaan sydämetön, vaan samalla pelkurimainenkin.

43. Avomieliset ihmiset voivat aina nähdä asioita sellaisinaan, vaikka ei koskaan täydellisesti. Ei mikään inhimillinen kyky ole koskaan nähnyt asian kokonaisuutta; mutta voimme siitä sitä enemmän huomata, mitä kauvemmin sitä tarkkaamme. Joka-ainoa on huomaava siitä erilaisen luonnonlaatunsa mukaan jotakin erilaista, mutta kaikki erilaisuudet ovat siinä kuitenkin olemassa, jos vaan havainnon tekijän luonne on rehellinen. Jokainen edistys havaitsemistarkkuudessamme näyttää meille aina jotakin uutta; mutta se vanha, jonka ennen havaitsimme, on siinä myöskin jälellä. Ei uusien havaintojen vastustamana, vaan näiden kautta pehmeämpänä ja runsaampana käy se yhä kauniimmaksi sopusoinnussaan niiden kanssa sekä tulee pysymään aina enemmän ikuisen totuuden osana.

44. Täydellinen hurskaus ei todellakaan ole helpommin saavutettavissa kuin täydellinen totuuskaan; mutta oikeutta rakastava mies eroittuu väärämielisestä oikeuden halunsa ja toivonsa kautta, kuten todellinen mies väärämielisestä totuuden etsimisen ja toivon kautta. Ja vaikka täydellinen oikeus onkin saavuttamaton, voivat kuitenkin saavuttaa niin paljon oikeutta, kuin tarvitsevat käytännössä, kaikki ne, jotka sitä tavoittelevat.

45. Kaikki todellinen oikeus kostaa paheen, samoinkuin se hyveenkin palkitsee. Mutta — tämän kautta eroittuu se persoonallisesta kostosta — se kostaa tapahtuneen, ei kuitenkaan meille tapahtuneen vääryyden. Se on harkitun vihan ja harkitun kiitollisuuden kansallinen ilmaus. Se ei tahdo peloittaa, eikä parantaakaan, mutta kostaa. Se on koston mittaamaton taide, joka antaa kunnian sille, jolle se kuuluu, häpeän sille, jolle häpeä kuuluu, ja iloa sille, joka sen on ansainnut, ja tuskaa sille, joka tuskaa on ansainnut. Ei tahdo se kasvattaa; sillä ihmisiä kasvattavat terveelliset totuttamukset, mutta eivät palkinnot tai rangaistukset. Eikä se halua ehkäistäkään; sillä se hallitsee mistään seurauksista huolimatta; vain oikeuden tähden harjoittaa rehellinen kansa oikeutta ja tuomiota.

46. Vapaus on petollisin kaikista harhakuvista. Järjen heikoinkin säde saattaa meille varmuudella osoittaa, ettei ainoastaan sen saavuttaminen, vaan sen olemassaolokin on mahdoton. Semmoista ei ole maailman kaikkeudessa eikä tule koskaan olemaankaan. Ei sitä ole tähdillä. Eikä ole sitä maallakaan. Ja meidät ihmiset se sokaisee ja sen valo on meille vaan raskaaksi rangaistukseksi.

47. Käyttäydymme epäkunnioittavasti Jumalaa kohtaan, jos poistamme hänet ajatuksistamme emmekä vähäisissäkään aiheissa kysy Hänen neuvoaan. Hän ei ole rajoitettu auktoriteetti, jota ei saisi pienillä asioilla vaivata. Ei mikään asia ole niin pieni, ettemme kunnioittaisi Jumalaa pyytämällä siihen Hänen johdatustaan, taikka taas loukkaisi Häntä, omin päin sitä ohjaamalla. Ja niin todellinen kuin on jumaluus, niin todellinen on sen ilmestyskin. Käytämme sitä aina suuremmalla kunnioituksella, mitä enemmän totumme sitä käyttämään. On ylimielisyyttä, jos joskus toimimme siitä välittämättä, ja todellisesti sitä kunnioitamme, jos joka tilaisuudessa siitä vaarin otamme. Minua on moitittu sen pyhien sanojen tutunomaisesta käyttämisestä. Mieleni on paha, että olen siten loukannut. Haluni, että nämä sanat tulisivat joka todistuksen perustaksi, joka teon koetinkiveksi, puolustaa minua. Ei saata se kyllin usein olla huulillamme eikä kyllin syvällä muistissamme, eikä kyllin noudatettuna elämässämme. Lumi, savu, myrskytuuli täyttävät hänen sanansa. Ovatko tekomme ja ajatuksemme näitä kevyemmät ja rajummat, että sen unohtaisimme?

48. Jumalan lapset omistavat aina hänen korkeutensa pelokkaan ja nöyrän siihen tarttumisen ja käsittämisen, tuon pyhän pelon loukata häntä, jota pelkoa me kutsumme jumalanpeloksi, mutta ei se ole mitään todellista, oikeata pelkoa, vaan heidän turvautumistaan Häneen, niinkuin kallioonsa, linnaansa, Vapahtajaansa; täydellinen rakkaus poistaa pelon, niin että on mahdotonta, niinkauvan kun sydämemme Häneen oikein taipuu, että sydämessämme voisi olla maallista tai ylenluonnollista pelkoa. Mitä peloittavammalta suuruutensa korkeus näyttää, sitä vähemmän sen varjossa asuvat sitä pelkäävät. "Ketä minä pelkäisin?"

49. Puhdas kristillisyys antaa synnit vain sillä tavalla anteeksi, että se lopettaa ne, mutta valekristillisyys sopimalla ja suostumalla niihin.

50. On olemassa paljon uskontoja, mutta vain yksi siveys. On siveellisiä ja epäsiveellisiä uskontoja, mutta vain yksi siveys, joka aina on ollut ja aina tulee olemaan, luonnonvaisto kaikkien siveellisten ihmisten sydämissä, muuttumaton kuten sen ruumiillinen muotokin, jota uskonto ei hallitse eikä vahvista, vaan jolle se kuitenkin antaa sulaa toivoa ja jonka se ylen onnellisentaa.

51. Vilpittömyytesi perusteena älköön olko uskonto tai politiikka. Päinvastoin on niin hyvin uskontosi kuin politiikkasikin perustuminen siihen. Vilpittömyytesi olkoon kuin aurinko avaralla taivaalla. Leijailkoon se kuin päivää ja yötä vallitsevat valot taivaalla. Paljas kysymys, miksi pitäisi sinun olla rehellinen, on sinulle jo epäkunniaksi. "Sentähden että olet ihminen", on ainoa vastaus. Senpätähden sanonkin sinulle, että koko kasvatus alkaa sillä, että opetat lapsesi vilpittömiksi. Tee heidät ensin ihmisiksi, sitten uskonnollisiksi ihmisiksi, ja kaikki on sitten oleva hyvin; mutta konnien uskonnollisuus on aina heissä olevaa pahinta mätää.

52. Olipa sinussa oleva henki mitä olentoa tahansa, niin jos se antaa kätesi olla silmänkääntäjän kätenä ja sydämesi pettäjän sydämenä, ei ole se Pyhä Henki. Siitä saat olla varma! Muuten perustuu koko valtion talous, kuten kaikki korkeampi hyvekin, etu kädessä rehelliseen työhön.

53. Jos emme joka tahdonilmauksessa toimita elämän jumalanpalvelusta, niin emme toimita niin minkäänlaista. Ainoa jumalallinen teko — ainoa vaadittu uhri — on harjoittaa oikeutta, mutta siihenpä olemmekin vähimmässä määrin taipuvaiset. Teemme mieluummin kaikkea muuta kuin sitä! Niin paljon rakkautta kuin vaan tahdot, mutta ei vaan oikeutta! Mutta väität, että rakkaus on oikeutta suurempi; se on suurempi; se on oikeuden korkein kohta, temppeli, jonka perustusmuuri on oikeus. Mutta sinä et voi aikaan saada huippua ilman perustusta; et sinä voi rakkaudellekaan rakentaa. Oikeudelle on sinun rakentaminen pääasiallisestikin sentähden, että sinussa aluksi ei ole rakkautta. Se on hyvän työn viimeinen palkka. Myönnä oikeutta veljellesi (sen voit tehdä, joko sitten häntä rakastat eli et) ja sinä opit häntä rakastamaan; mutta jos et halua tehdä hänelle oikeutta siitä syystä, ettet häntä rakasta, niin alat häntä vihata.

54. (Pyhän Yrjön uskontunnustuksesta).

Uskon ihmisen luonnon jalouteen, sen voimien ylevyyteen, sen armahtavaisuuden runsauteen sekä sen rakkauden iloon.

Ja tahdon koettaa rakastaa lähimmäistäni yhtä paljon kuin itseäni, ja vaikka en sitä voisikaan, tahdon kuitenkin toimia, kuin sen tekisin.

55. Kaikissa pyrkimyksissä asettavat ihmiset totuuden etusijaan, syystä että he sillä käsittävät omia mielipiteitään; siis sillä aikaa, kun useat maailmassa kärsivät marttyyreinä sen asian tähden, jota he totuudeksi kutsuvat, olisi vain harvoja, jotka oikeuden ja armahtavaisuuden tähden olisivat valmiit kärsimään edes vähänkin ikävyyksiä.

56. Ihmisen hyveen ja hänen asumansa maapallon valaistuksen välillä on selvä yhtäläisyys — niiden voima vähenee alueidensa rajoilla samoilla asteilla ja ovat ne samalla tavalla eroitetut vastakohdistaan, — ne kohtaavat toisensa samallaisessa hämäryydessä. Vähän laajempi vyö kuin viiva, jota myöten maailma kiertää alas yöhön, on tämä omituinen hyveiden hämärä, on tämä hämärä, riitainen maa, jossa innostus käy kärsimättömyydeksi, kohtuus ankaruudeksi, oikeus julmuudeksi, usko epäuskoksi ja kaikki häipyy pimeyteen.

Huolimatta siitä voimme me suuremmassa osassa niitä, vaikka pimeytensä vähitellen lisääntyykin, huomata niiden päivänlaskun hetken, ja voimme onneksi poistaa varjon samaa tietä, kuin se on tullutkin. Yhtä lukuunottamatta on taivaanrannan reuna epäsäännöllinen ja epämääräinen, tämä yksi on ekvaattori ja kaiken vyö, — totuus; se on ainoa, joka ei ole asteista riippuvainen. Se on maan kannatin ja samalla pilvien pilari. Se on se kultainen, kapea viiva, jota juuri ne voimat ja hyve taivuttavat, jotka siihen nojaavat; jota viisaus ja varovaisuus salaavat; jota hyvyys ja kohteliaisuus lauhentavat; jota rohkeus omalla kilvellään varjostaa; jota mielikuvitus siivillään peittää ja jota ihmisrakkaus kyyneleillään pimentää. Kuinka vaikea mahtaa olla säilyttää tätä ylivaltaa, kun sillä on huonojen periaatteiden vihollisuus hillittävänä, sekä parhaiden periaatteiden väärinkäyttäminen rajoitettavana, — jonka kimppuun alituisesti muutamat hyökkäävät ja toiset taas pettävät ja joka samalla ankaruudella arvostelee sekä pienintä että julkisinta lakiensa loukkaamista. On rikoksia, jotka rakkauden mielestä ovat pieniä, ja erehdyksiä, joita viisaus pitää vähäpätöisinä; mutta totuus ei anna yhtäkään loukkausta anteeksi eikä kärsi ainoatakaan tahraa.

Tätä emme kylliksi ajattele, emmekä kyllin varo vähäpätöisiä, aina esiintyviä tilaisuuksia loukata sitä. Olemme liiaksi tottuneet näkemään vääryyttä sen kaikkein synkimmässä muodossa, jopa kaikkein huonoimpienkin tarkoitusten valossa. Hirmustumista, joka meidät täyttää selvää petosta huomatessamme, tunnemme todellisesti vain silloin, kun olemme tekemisissä julkisen petoksen kanssa. Inhoamme panettelemista, teeskentelemistä ja petosta, sentähden että ne meitä vahingoittavat, ei sentähden että ne ovat vääriä. Eroita häväistys ja vahinko petoksesta, niin se loukkaa meitä vähemmän. Yhdistä ne kiitokseen, niin voimmepa niistä vielä pitääkin. Eikä kuitenkaan juuri panetteleminen eikä petos saa maailmassa enimmän onnettomuutta aikaan. Sillä ne aina tukahutetaan ja on niille ominaista juuri se, että ne voitetaan. Mutta tuo välkähtelevä, lempeästi lausuttu vale, tuo herttainen petos, tuo historijoitsijan isänmaallinen vale, tuo politikoitsijan huolta pitävä vale, puoluemielien innokas vale, ystävän armahtava vale ja tuo huolimaton itsepetos, ne ne juuri verhoavat ihmisyyden tuohon tummaan salaisuuteen. Joka sen läpi tunkeutuu, häntä on meidän kiittäminen, kuten sitä, joka arosta löysi vettä; on onni, että meille on vielä jäänyt totuuden jano, vaikka olemmekin sen lähteeltä tahallamme lähteneet.

57. Ei ole tarkoitukseni vähentää loukkaavaa ja kiukkuista syntiä sekä itsekästä ja harkittua valetta kohtaavaa moitetta; mutta minusta näyttää se olevan lyhin tie pysäyttää petoksen synkempi laatu, että me nimittäin olemme perin varuillamme niitä vastaan, jotka ovat huomaamatta ja rankaisematta elämämme juoksuun sekaantuneet. Älkäämme ylipäänsä valhetelko! Älkäämme pitäkö yhtä valetta vaarattomana, toista vähäpätöisenä ja kolmatta harkitsemattomana. Poistakaamme ne kaikki itseltämme! Vaikka ne olisivatkin pieniä ja satunnaisia, ovat ne sittenkin helvetin savun rumaa nokea. Ja on parempi, että lakaisemme sydämemme siitä puhtaaksi, mieltämme suurestikaan vaivaamatta sillä, mikä niistä on tärkein ja mustin. Toden puhumisen laita on samallainen, kuin kaunokirjoituksenkin, sitä näet oppii vain harjoituksella; se on vähemmän tahdon kuin tottumuksen asia, ja epäilen, voiko olla vähäpätöinen mikään tilaisuus, joka tällaista tottumusta harjoittaa ja kehittää. Puhuessaan ja toiminnassaan tarkasti totuudessa pysyminen on melkein yhtä vaikea ehkäpä yhtä suuri ansiokin, kuin puhuisimme totuutta uhkaava rangaistus silmäimme edessä. On omituista ajatella, miten paljon enemmän on ihmisiä, jotka vakuutukseni mukaan pysyisivät totuudessa onnensa ja elämänsä uhalla, verraten yhteen, joka pysyisi totuudessa vähäisen jokapäiväisen vaivankin tähden.

58. Nuorten ihmisten alkukasvatuksessa pitäisi heidän mieleensä eritoten teroittaa ja heille alituisen vakavasti osoittaa, että valheen olemus on petoksessa eikä sanoissa. Vaikenemallakin voi valhetella, ja kaksimielisyydelläkin, tai panemalla jollekulle tavulle painoa, katseella, joka antaa jollekin lauseelle erikoisen merkityksen. Ja kaikki tällaiset valheet ovat paljon pahemmat ja alhaisemmat, kuin suorastaan sanoin puhuttu valhe. Ei mikään sokaistun omantunnon muoto ole niin syvälle langennut, kuin se, mikä valheteltuaan lohduttaa itseään sillä, että petos tapahtui liikkeellä taikka vaitiolemiselia, sen sijaan että se olisi tapahtunut ilmaistuin sanoin. Lyhyesti sanoen on Tennysonin syvällisen ja sattuvan lauseen mukaan valhe, joka on puoleksi totta, niitä pahimpia.

59. Joka totuttautuu etsimään totuutta kaikesta, mitä hän kuulee ja näkee, hänen sielullensa tämä totuus esiintyy jaloimmassa yhteydessään; ja joka etsii mitättömyyksiä ja petosta, se unissaankin näkee mitättömyyksiä ja petosta.

60. Oikealaatuisen ja oikeasuuntaisen sivistyksen ehtona on kärsivällinen sydän. Tämä viivähtää siinä, mikä on sen käsiteltävänä; se ei niitä jaloillaan tallaa — nehän saattaisivat olla helmiä, vaikka näyttävätkin liskoilta. Se on hyvä maaperä, joka on altis vastaanottamaan ja uskollisesti säilyttämään; joka ei verso lemmettömien ajatusten ohdakkeita, tukahduttaakseen heikon siemenen; joka on nälkäinenkin ja janoovainen ja joka imee kaiken sille lankeevan kasteen. Avomielinen ja hyvä sydän, joka ennen auringon nousua ei liian nopeasti vartu, mutta sitä ei sen jälkeen jätä tekemättäkään! Se epäilee itseänsä ja on altis kaikkia asioita uskomaan ja koettamaan ja on kuitenkin niin täynnä itseluottamusta, ettei se jätä mitään tutkimatta, eikä ota koettelematta mitään vastaan. Sen ilo uskollisiksi ja hyviksi osottautuneista asioista on niin suuri, että sen on mahdoton joutua harhaan kuosin ja ulkomuodon viekkauden ja petoksen kautta, eikä sitä voi päätöksessään rajoittaa puoluellisuus ja teeskentely. Sen tarkkaamiset ja ilot ovat liian läpitunkevat ja eloisat, ettei joku kaunisteltu asia tai laimea lähde voi sitä kauvan tyydyttää. Mitä se rakastaa, sen se niin hartaasti omistaa, että se kaiken onton musertaa.

61. Täydellinen maku on se kyky, joka ammentaa mahdollisimman suurta iloa aineellisista lähteistä, jotka meidän siveellistä luontoamme sen puhtaudessa ja täydellisyydessä luokseen vetävät.

62. Maku ei ole vaan siveyden osa tai sen näytteillepano; — se on siveellisyys kokonaan. Ensimmäinen ja viimmeinen ja tärkein koekysymys jokaiselle elävälle olennolle on: mistä sinä pidät? Sano minulle, mistä sinä pidät, ja minä sanon sinulle, mikä sinä olet. Mene ulos kadulle ja kysy kohtaamaltasi ensimmäiseltä mieheltä ja ensimmäiseltä naiselta heidän "makuansa"; jos he rehellisesti sinulle vastaavat, niin tunnet heidän ruumiinsa ja sielunsa. "Sinä hoiperteleva, repaleinen ystäväni, mistä sinä pidät?" "Piipusta ja katajaviina-neljänneksestä?" Nyt minä sinut tunnen. "Sinä, nopeajalkainen ja kaunishattuinen, hyvä rouvaseni, mistä sinä pidät?" "Puhtaaksi laastusta liedestä ja siististä teepöydästä, missä mieheni on vastapäätäni ja lapseni rinnallani". Hyvä, tunnen sinutkin. "Ja sinä, kultakutrinen ja lempeäsilmäinen tyttönen, mistä sinä pidät?" "Kanarialinnustani ja metsän kukista." "Entäs sinä, matala otsainen poikanen, likaisine käsinesi, mistä sinä pidät?" "Saada kivillä heittää varpusia ja nappikuoppaleikistä." Hyvä, tunnemme teidät kaikki. Mitä meidän vielä tarvitsee kysyä? — "Ei näin", vastaat ehkä, "pikemmin pitäisi meidän kysyä, mitä nämä ihmiset ja lapset tekevät muuta, kuin mistä he pitävät. Jos he tekevät sen, mikä on oikein, niin ei vahingoita heitä, että pitävät siitä, mikä ei ole oikein; ja jos he tekevät, mikä ei ole oikein, niin ei auta, että he pitävät oikeasta. Itse tekeminen on tärkein; ei tee mitään, vaikka mies pitää juomisesta, jos ei hän vain juo; taikka että tuo pikku tyttö on kanarialinnulleen hyvä, jos hän oppii läksynsä; taikka että tuo pieni poika heittää mielellään varpusia, jos hän vaan käy pyhäkoulua". Se on todellakin lyhyeksi ajaksi ja toistaiseksi totta. Sillä jos ihmiset päättäväisesti tekevät sitä, mikä on oikein, niin he vähitellen johtuvat siihenkin, että tekevät sen mielellään. Sillä silloin vasta ovat he oikeassa siveellisessä mielentilassa, jos he sen tekevät mielellään; niin kauvan kun eivät he tee sitä mielellään, ovat he turmeltuneessa tilassa: ei ole ruumiillisesti terve se mies, joka aina muistelee pulloa kaapissa, vaikka hän kestääkin janon urhokkaasti, mutta se on mies, joka miehukkaasti juopi aamulla vettä ja illalla viiniä, kutakin oikealla ajallansa ja oikeassa määrässä. Tosi kasvatuksen koko tarkoitus on saattaa ihmisiä siihen, etteivät he ainoastaan tee oikeita tekoja, vaan nauttivatkin niistä, — etteivät he vain ole ahkeria, vaan että ahkeruutta rakastavatkin, — etteivät ole vain oppineita, vaan rakastavatkin tietoa, — etteivät vain ole puhtaita, vaan rakastavatkin puhtautta — etteivät vain ole hurskaita, vaan isoovatkin ja janoovat vanhurskautta.

63. Suurin asia, minkä ihmissielu tässä maailmassa toimittaa, on se, että hän jotakin näkee ja näkemänsä yksinkertaisella tavalla esittää. Sadat ihmiset saattavat puhua verraten yhteen, joka voi ajatella. Mutta tuhannet kykenevät ajattelemaan, verraten yhteen, joka kykenee näkemään. Nähdä selvästi on runoutta, ennustamista ja uskontoa — kaikkia yhdessä.

64. On välttämätöntä että olet kyllin urhoollinen tuimasti katsomaan jokaista sinua kohtaavaa kysymystä silmästä silmään, ja että taas olet kyllin nöyrä tunnustamaan, jos se on sinulle liian vaikea. Varo ennen kaikkea ollaksesi nöyrä ajatuksissasi, sillä voimme olla aivan varmat siitä, että kaikki ajatuksemme ovat vain pimeyden asteita.

65. Profeetta ei koskaan ajattele itsestään suurta. Koko hänen voimansa perustuu siihen, että hän poistaa mielestään eikä enää muistele omaa olemassaoloaan ja tulee totuuden puhtaaksi todistajaksi ja peiliksi, — tarkkaamisen kirjoittajaksi, joka aina valittaa sitä, ettei hän voi näkemäänsä täydellisesti heijastaa eikä selvästi selittää, — mikä ei suinkaan ole miestä rohkaiseva tunne.

Mutta mies ilman korkeampaa päämäärää on aina valmis järjestämään asioita, maailmaa korjaamaan, parantamaan, kaunistelemaan ja kaikkea tätä tehdessään pöyhistelee hän kuin olisi tekonsa kaikin puolin erinomaista.

66. Luulen, että todellisesti suuren miehen ensimmäinen koetinkivi on hänen nöyryytensä. Nöyryydellä en tarkoita oman voiman epäilemistä taikka empimistä lausua ilmi mielipiteensä; vaan hänen tuumansa sekä toimensa ja maailman tuuman sekä toimen välisten suhteiden oikeata ymmärtämistä. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan käsitä tehtäväänsä, vaan tavallisesti tietävätkin sen käsittävänsä; he eivät ole oikeassa vain tärkeimpiin mielipiteisiinsä nähden, vaan tietävätkin olevansa siinä oikeassa; he vaan tässä asiassa eivät ajattele itseään kovin paljon. Arnolfo tietää, että hän kykenee rakentamaan Florensiin hyvän tuomiokirkon. Albrecht Dürer kirjoittaa levollisesti eräälle hänen työnsä moittijalle: "sitä on mahdoton paremmin tehdä". Isak Newton tietää ratkaisseensa muutaman probleemin, jossa joku toinen olisi epäonnistunut; vaan he eivät odota, että lähimmäisensä sentakia polvistuisivat heitä jumaloimaan. Heillä on ihmeellinen sisäinen tunne kykenemättömyydestään ja he tuntevat ettei suuruus ilmene heissä vaan heidän kauttaan, — etteivät voi tehdä tai olla mitään muuta kuin, minkä Jumala heidän antaa tehdä ja olla, ja he näkevät jotakin jumalallista, Jumalan vaikuttamaa jokaisessa kohtaamassaan ihmisessä, ja ovat rajattomasti epäviisaita sekä uskomattoman armahtavaisia.

67. Joka kerran on haudan partaalla seisonut ja silmäillyt taaksepäin ainaisesti päättyneesen elämänjuoksuun sekä tuntenut, kuinka voimattomia ovat siinä palava rakkaus sekä katkera suru antamaan sykkimättömälle sydämelle hetkiseksikään iloa ja vähimmässäkin määrin korvaamaan poistuneelle hengelle lemmettömyytensä hetket, hän tuskin tulevaisuudessa laskee sydämmelleen tuota syyllisyyttä, mikä vain tomulle voi tulla korvatuksi. Mutta opetuksia, joita ihmiset yksitellen oppivat, eivät he opi kansoina. Alituisesti ovat ne nähneet jaloimpia kansastaan menevän hautaan ja tyytyneet hautakiven seppelöimiseen, kun eivät ole heidän otsaansa seppelöinneet, sekä antamaan tuhalle kunniaa, jota ovat elävältä kieltäneet. Älköön se heitä loukatko, että heitä käsketään keskellä elämänsä puuhaavaa melskettä ja hyörinää kuuntelemaan niitä vähiä ääniä sekä ottamaan vaaria niistä harvoista valoista, joita viehättämään ja johtamaan Jumala on heitä virittänyt ja sytyttänyt, etteivät he vasta silloin tuntisi niiden suloutta, kuin ne jo vaikenevat, vasta silloin niiden loistoa, kuin ne jo sammuvat.

68. Tämänpä minä tiedän — minkä sinäkin uskollisesti työtä tehden olet kokeva — että nimittäin kunnioituksessa on elämän pää ilo ja voima; — sen kunnioittamisessa, mikä on puhdasta ja valoisaa sinun omassa nuoruudessasi sekä sen, mikä on todellista ja koettua toisten ihmisten vanhuudessa; ja kaiken sen mikä on elävien keskuudessa suloista, — suurta kuolleiden keskuudessa sekä ihmeellistä voimissa, jotka eivät milloinkaan kuole.

69. Tyhmä on kaikkien mielestä mies, jolla ei ole yhtään herraa, — joka sydämmessään on sanonut — ei ole ketään Jumalaa — ei yhtään lakia. Viisas tuntee herransa. Alemmalla tai ylemmällä viisauden kannalla ollen havaitsee hän alempia tai korkeampia herroja; mutta kuitenkin aina olennon, joka on häntä itseään korkeampi — lain korkeamman omaansa; lain, jota täytyy etsiä, oppia, rakastaa ja seurata. Keksiäkseen sen, täytyy hänen ensin parhaan tietonsa mukaan alkaa kuuliaisuudella. Tottele ja voit toivoa jonakuna päivänä löytäväsi sen, mitä on paras totella.

70. Mikäli voit löytää olentoja, jotka ovat sinua suurempia, joiden puoleen voit katsoa, juuri sikäli tulet jalommaksi, sikäli onnellisemmaksi. Ollapa että eläisit aina pääenkelin likisyydessä, silloin olisit onnellisempi kuin ihmisten joukossa; mutta jopa ihastusta herättävien ritarienkin ja kauniiden naisten seurassa olisit sitä onnellisempi, mitä jalompia ja loistavampia he olisivat ja mitä enemmän heidän hyvettään voisit kunnioittaa. Mutta jos sinä sitävastoin tuomitaan asumaan heikkomielisten, typerien, hupsujen ja pahojen ihmisten seassa, niin et voisi olla onnellinen aina tuntiessasi omaa etevämmyyttäsi. Samoin riippuu ilo ja ihmiskunnan edistymiskyky siitä, että löydetään jotain, jota voidaan kunnioittaa ja kaikki ihmiskunnan kurjuus alkaa tottumuksella halveksimaan.

71. Lapsen ensimmäinen velvollisuus on olla kuuliainen isäänsä ja äitiänsä kohtaan, samoin kuin kansalaisen ensimmäinen velvollisuus on totella valtionsa lakeja. Tämä velvollisuus on niin ankara, että luullakseni ovat sen ainoat rajat ne, jotka Isak ja Ifigenia ovat asettaneet. Toiselta puolen on myös isällä ja äidillä määrätty velvollisuus lasta kohtaan, olemaan yllyttämättä häntä vihaan. En koskaan ole kuullut saarnatuolista tätä isille ja äideille selitettävän; kumma kyllä. Ja minusta näyttää, että Jumala odottaa vanhempien vielä paremmin ymmärtävän velvollisuutensa lapsia kohtaan, kuin voidaan vaatia lapsilta heidän velvollisuuksiinsa nähden vanhempiansa kohtaan.

Mutta edelleen. Lapsen velvollisuus on olla kuuliainen vanhemmille. Ei missään raamatussa, ei missään hyvässä ja viisaassa kirjassa ole sanottu, että se olisi miehen tai naisen velvollisuus. Milloin sitten lapsi varmasti tulee mieheksi tai naiseksi, voidaan yhtä vähän sanoa, kuin, milloin se ensikerran voisi seistä omilla jaloillaan. Sekin aika tulee aivan varmaan. Missä ollaan ylevämielisiä, siellä koettavat lapset aina pysyä lapsina, ja vanhemmat tahtovat heistä tehdä miehiä ja naisia. Missä taas alhaisesti ajatellaan, siellä pyrkivät lapset aina tulemaan miehiksi ja naisiksi, ja vanhemmat koettavat pysyttää heitä lapsina. Voi olla, — ja onnellinen on se koti, missä niin on — että isän ainakin yhdensukuinen ymmärrys ja vanhempi kokemus pysyy hänen elämänsä loppuun asti lastensa lakina, ei väkivallan lakina, vaan lakina, joka kokonaan johtaa täydestä rakkaudesta. Harvoin on asianlaita niin, eikä se useinkaan ole mahdollista. Yhtä luonnollista on vanhoille olla kytkettyinä ennakkoluuloihin kuin nuorien olla yltiöpäitä. Vuosisatojen vaihtuessa on jokaisella suvulla jotakin itselleen tuomittavana ja päätettävänä.

72. Ei mitään velvollisuutta ole petolliset papit kaikissa kirkoissa niin ilkeästi kierrelleet ja vääristelleet kuin nuorison velvollisuutta itse valita se, ketä he tahtovat palvella. Mutta itse velvollisuus ei ole siitä syystä vähempi; jos kristinuskossa yleensä on totuus, niin tulee kaikille tosiopetuslapsille aika, jolloin heidän tulee ottaa sydämelleen nämä sanat: "kuka ikänänsä rakastaa isäänsä ja äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias".

73. Milloinka luulet lapsen kasvatuksen alkavan? Kuusikuukautisena voi se vastata hymyilyyn hymyillä, kärsimättömyyteen kärsimättömyydellä. Se voi tehdä havaintoja, nauttia ja kärsiä tarkoin aistimin ja jossain määrin ymmärryksellä. Arveletko, ettei hänestä ole mitään eroitusta, onko kodin järjestys täydellinen ja levollinen, ovatko isänsä ja äitinsä kasvot täysin rauhaisat, ovatko heidän lempeät äänensä hänelle suotuisat ja kuulostavatko yksin vierastenkin äänet hyväntahtoisilta; taikka heitelläänkö häntä kovien, varomattomien ja tyhjämielisten ihmisten sylistä syliin paheisen kodin synkkyydessä tahi irstaan kodin epäjärjestyksessä? Siveellisten taipumusten suunta tulee epäilemättä suuresti määrätyksi näinä ensimmäisinä puheettomina vuosina. Minä erittäin luulen, parhaimman ajatusvoiman muodostumiselle olevan tarpeen, että lasta ympäröi rauha ja että häntä pidetään kaukana kaikista esineistä, jotka häntä huvittaessaan helposti saattavat hänet hajamieliseksi, jotta hän voi häiritsemättä suunnata mielenkiintonsa jokaiseen pienimpäänkin piirissään ilmenevään seikkaan.