26. Parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan astu taulukokoelmaan, kuin että menisit sinne vain vetelehtiäksesi ja myhäilläksesi: parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan tartu siveltimeen, jos sivelet sillä vain oman mitättömän taitosi turhasta mielihyvästä; parempi, monta vertaa parempi on, ettet ollenkaan tarkkaa kuvia, ja jäät niihin tutustumatta, kuin että tietäisit juuri niin paljo, että voisit keksiä virheitä suurista teoksista ja leimata julkeuden hyväksymiseksi ja väärinkäsityksen terävänäköisyydeksi.
27. Mitä kauniimpi taide on, sitä enemmän se varsinaisesti on semmoisten ihmisten tekoa, jotka tuntevat olevansa väärässä, — jotka pyrkivät täyttämään lakia ja tavottamaan kauneutta, joita he eivät vielä ole saavuttaneet, ja joista he tuntevat olevansa sitä kauvempana, mitä enemmän he niitä tavoittelevat. Ja kuitenkin on taide vielä syvällisemmässä merkityksessä tekoa semmoisten ihmisten, jotka tietävätkin olevansa oikeassa. Juuri tämä aikomuksistaan ehdottomasti eksyvä tunne osoittaa tuon aikomuksen täydellisyyttä, ja epäonnistumisen pysyvä tunto johtuu yhä kirkkaimmin katsein näkemään totuuden kaikkein pyhimpiä lakeja.
28. Suurimman taiteilijan oikea tunnusmerkki on, — että hän vapaehtoisesti luopuu suuruudestaan; että hän tekee itse itsensä huonoksi ja huomaamattomaksi, mutta niin kohottaa ja kuvaa taiteensa esineen, että sinä mieluummin näkisit itse esineen, kuin taideteoksen. Et ole siis koskaan kylliksi ihaillut taiteilijan teosta, ennenkun olet alkanut sitä halveksia. Paras tunnustus, jonka voisi antaa Phidiaksen Athenelle, olisi halu nähdä mieluummin jumalatar ilmielävänä; ja kristillisen taiteen ihanimmilta madonnilta puuttuu heille kuuluva kunnia, jos ei ne herätä katsojassa tuskallista kaihoa saada nähdä neitsyt ilmielävänä.
29. Tunteminen ei todista mitään oikeata, sisäistä yhdennäköisyyttä. Kirjojamme tunnemme kansistaan, vaikka oikeat, varsinaiset tuntomerkit ovat niiden sisällä. Ihmisen voi koiransa tuntea haistamalla, hänen räätälinsä hänen takistaan, ystävänsä hänen hymystään: kukin näistä tuntee hänet, mutta tuntemisen tarkkuus riippuu hänen oman henkensä arvosta. Mikä itse asiassa on ihmiselle tutunomaista, sen tietää yksin Jumala. Ihmisen muotokuvassa saattavat kasvonpiirteet olla täysin tarkasti kuvatut, ilman että niissä on hituistakaan ilmettä; se saattaa olla, käyttääkseni tavallista lausepartta, "kuin ilmetty hän"; jokainen, jopa kissansakin tuntisi hänet. Toisessa muotokuvassa saattavat piirteet olla ehkä huolimattomasti tai huonosti kuvatut, mutta siinä on silmänvälke ja huulen omituinen väritys, jota hänessä huomaa vain korkeimman henkisen kiihoituksen hetkinä. Sen tuntisivat vain hänen ystävänsä. Toinen ehkä ei kuvaa mitään hänen tavallisesta ilmeestään, vaan jotakin hänen elämänsä kiihoittuneimmalla hetkellä ilmennyttä, jolloin kaikki salaiset intohimot ja korkeimmat voimat yhtaikaa pääsivät valloilleen. Vain ne, jotka ovat hänen sellaisena nähneet, kykenevät kuvan häneksi tuntemaan. Mutta minkälainen olisi sitten ihmisen todellinen kuva? Ensimmäinen osoittaa satunnaisuuksia ruumiista, — jossa turmelus asustaa; jota mato odottaa. Toinen antaa lihalle hengen leiman; mutta se esittää henkeä sellaisten mielenliikutusten aikoina, jotka melkein kaikissa ihmisissä ilmenevät ja jotka eivät ole sen henkilön olemukselle ominaisia, vaan saattavat olla tottumuksen, kasvatuksen ja sattuman tuloksia; — teeskennelty muoto, joka, olkoonpa se otettu tahallisesti tai tietämättä, on kenties kaikessa verhoamansa luonteen juurtuneelle ja todelliselle täydellisenä vastakohtana. Kolmannessa on ehkä jälkiä kaikesta salaisimmasta ja mahtavimmasta, kun kaikki teeskentely ja kaikki tottumukset, jokainen vähäpätöinen ja ohimenevä liikutus, — ainaisen virran jää, ranta ja vaahto — pirstoutuu, murtuu ja häviää sisällisen voimansa havahduttua; kun jumalallinen kiihoitin kutsuen ja vaatien on herättänyt ilmieloon nuo uinuvat voimat ja tunteet, joita hengen oma tarmo ei voinut esittää, eikä hänen tajuntansa voinut käsittää; jotka Jumala yksin tuntee ja Jumala yksin voi herättää; — juuri hänelle ominaisten, eroittavien tunnusmerkkien syvyyden ja salaisuuden. Samoin on ulkonaisen luonnon laita; sillä on ruumis ja sielu, kuten ihmiselläkin; mutta sen sieluna on jumaluus. On mahdollista esittää ruumis ilman henkevyyttä, ja se näyttää hyvin näköiseltä niistä, joiden aistit tuntevat vain ruumiin. Käy päinsä esittää henkeä sen tavallisissa, ala-arvoisissa ilmauksissaan; sitä pitävät hänen näköisenään ne, jotka eivät ole saaneet kuulla häntä hänen voimakkuutensa hetkinä. On mahdollista esittää henkeä sen salaisissa ja ylevissä vaikutelmissa, ja sitä pitävät näköisenä vain ne, joiden nähtäviin nämä vaikutukset ovat tulleet paljastetuiksi. Kaikki tämä on totuutta; mutta totuuden arvoa, jota se kykenee esittämään ja tuntemaan, vastaa taiteilijan mahti ja katsojan vilpittömyys.
30. Luonto säilyttää parhaansa lujasti sinetittynä, kunnes sitä kunnioituksella katsellaan. Taiteilijalle, joka sitä pitää kunniassa, voi se antaa aihetta kadun kerjäläisenkin kasvoista. Mutta sitä toisintavan maalarin työssä saattaa se Portiankin näyttämään epäjalolta ja Perditan viehätyksettömältä.
31. Taiteilijan tehtävä maailmassa on olla näkevä ja tunteva; olla sellaisen hienouden ja hellätuntoisuuden välikappale, ettei mikään varjo, eikä väri, eikä viiva, eikä hetkellinen, ohimenevä ilmaus häntä ympäröivistä, näkyvistä esineistä, eikä mikään mielenliikutuskaan, jota nämä kykenevät hänen siihen kohdistuneelle hengelleen antamaan, jää piirtäytymättä häneen tai tulisi poispyyhityksi hänen muististaan. Ajatella, arvostella, todistaa ja tietää ei ole hänen tehtävänsä. Hänen paikkansa ei ole hallituksessa, eikä tuomioistuimella, eikä oikeussalissa puolustajana, eikä kirjastossa. Kaikki tämä on määrätty toisten ihmisten tehtäväksi. Hän miettiköön noin sivumennen; hän tehköön silloin tällöin johtopäätöksiä, kun hänellä ei ole parempaa tehtävää; tietäköön, — ettei hän voi katkelmia, joita hän kyyristymättä saattaa koota, vaivatta saavuttaa; mutta älköön hän tästä kaikesta lainkaan huolehtiko. Elämäntyönsä olkoon paljaaltaan kahtalainen: nähdä ja tuntea.
Ehkä väittää lukijani, että tiedon suuri etu on juuri siinä, että se avaa silmät; että se tekee havaittaviksi seikkoja, joita emme olisi koskaan nähneet, jos emme olisi ennen niistä tienneet.
Ei niin. Sitä saattavat sanoa ja uskoa vain ne, jotka eivät tiedä, miten suuren taiteilijan havainto- ja tuntokyky suhteutuu toisiin ihmisiin. Ei ole yhdessäkään taiteessa minkäänlaista suurta maalaria tai suurta työntekijää, joka ei yhdessä hetkessä näkisi enemmän, kuin hän voisi oppia tuhattuntisessa työssä.
32. Suuri taiteilija käsittää luonnon semmoisenaan, ja suuntaa katseen ja ajatukset sen täydellisimpään osaan; epätodellinen taiteilija säästää itseltään vaivan poistamalla tieltään sen, mikä hänestä näyttää loukkaavalta taikka muuttaa hän sen. Tämmöisen menettelyn paha vaikutus on kahdellainen. Ensiksikin kauneutta, jolta taustansa lisäyksineen on ryöstetty, ei ole enää nautittava kauneutena, aivan samoin kuin valoa, jolta on ryöstetty kaikki varjo, ei ole enää nautittava valona. Valkoinen kangas ei voi kuvata päivänpaisteen vaikutusta; taiteilijan täytyy sen muutamin paikoin hämmentää voidakseen antaa sen loistaa toisissa paikoin. Ei kauniin keskeymätön jaksokaan voi tuottaa kauneuden oikeata vaikutusta; sen täytyy kohota vähemmän arvoisesta voidakseen oman mahtinsa levittää. Luonto on sen ala-arvoiset ja jaloimmat ainekset enimmiten sekoittanut, kuten se sekoittaa päivänpaisteen varjon kanssa antamalla sillä tavalla molemmille heille kuuluvan hyödyn ja vaikutuksen. Taiteilija, joka suvaitsee jättää varjon pois, nääntyy luomassaan paahtavassa korvessa. Fra Angelicon todellisesti korkea ja kaunis taide on aina säilyvä tuoreena ja voimakkaana munkkiveljiensä jokseenkin jokapäiväisten kasvonpiirteiden ujostelemattomassa ja vanhastaan tunnetun haperan pyhyyden kuvaamisessa; mutta nykyaikaiset saksalaiset ja rafaeliittiset koulut menettävät kunniatansa ja jalouttansa ihailemalla parturimaisesti kauniita kasvoja eikä niillä todellakaan ole oikeata luottamusta muihin kuin suoriin neniin ja kiharaisiin hiuksiin. Paolo Veronese asettaa taiteessaan kääpiön sotamiehen, neekerinaisen kuningattaren vastakohdaksi; Shakespeare asettaa Calibanin Mirandan ja Autolycuksen Perditan viereen; mutta tavallinen ihanteellisuus pelastaa kauneutensa salongin sekä viattomuutensa luostarin yksinäisyyden turviin; se väittää tekevänsä sen hienosta valinnasta ja puhtaasta tunteesta, samalla kun sillä todellisuudessa ei ole rohkeutta tehdä hirviölle vastarintaa eikä kyllin sukkeluutta varustaa veijaria. Vain totuttuamme kuvaamaan kaikki asiat vilpittömästi, voimme oppia, mikä on kaunista ja mikä ei. Rumimmissakin esineissä on jonkun verran kauneutta, ja tämä on aina heille ominainen aines, jota ei voi erottaa niiden rumuudesta, ja jota on ihailtava sen yhteydessä tai ei ensinkään. Mitä enemmän taiteilija ottaa luonnon semmoisena, jommoisena hän sen löytää, sitä odottamattomampaa kauneutta hän keksii ennen ylenkatsotussa; mutta juljetkoon hän kerrankin vain anastaa itselleen oikeuden paheksia, niin vähitellen nautintonsa piiri supistuu, kunnes se, minkä hän luuli jaloksi valinnaksi, vihdoin muuttuu ahtaaksi havaitsemiseksi. Esittämällä aina yksiä ja samoja tulee hänen taiteensa luonnottomaksi ja sairaloiseksi, kunnes hän lopullisesti sitäkään, mitä hän tahtoo säilyttää, ei enää voi uskollisesti kuvata.
33. Pikkumaiselle, itserakkaalle ja teeskentelevälle taiteilijalle meillä on, kun hän komeilee ahtaalla tiedollansa ja vähäisellä taidollansa, vain tämä sana sanottavana: "Mene sivulle äläkä kaihda minulta tätä luontoa." Mutta suurelle taiteilijalle, jolla on luova mielikuvitusvoima, — joka jokaiseen sielunsa kykyyn nähden on miljoonia kertoja meitä etevämpi — voimme kyllä sanoa: "Tule tämän luonnon ja minun välille, — tämän luonnon, joka minulle on liian suuri ja ihmeellinen: lauhduta se minulle, selitä sitä minulle, anna minun katsoa sinun silmilläsi, kuulla sinun korvillasi ja saada apua ja voimaa suurelta hengeltäsi." Kaikilla jaloimmilla tauluilla on tämä luonne.
34. Korkeimman kauneuden suojelusvartija kaikessa näkyvässä työssä on aivan sama, kuin on sielunkin turva ja johto, — nimittäin kohtuus sen laajemmassa merkityksessä; kohtuus, jonka näemme istuvan oikeuden kanssa samallaisella valta-istuimella neljän päähyveen keskessä, ja jota ilman jokainen muu hyve voi johtaa meitä epätoivoiseen erehdykseen. Kohtuudella jalommassa merkityksessä ei ole ymmärrettävä masennettua, epätäydellistä tarmoa, ei pysymistä jossain hyvässä, kuten rakkaudessa tai uskossa; vaan voimaa, joka hallitsee jännityintäkin tarmoa ja estää tätä toimimasta toisin, kuin sen täytyy. Seikkoihin nähden, joissa liikanaisuus on mahdollista, ei se tarkoita niiden epätäydellistä nautintoa, vaan semmoisen määränsä järjestämistä, joka tekee nautinnon niistä mahdollisimman suureksi. Niinpä ei merkitse esim. kohtuus värissä epätäydellistä tai velttoa värinautintoa; vaan värin hallitsemista, joka tuottaa kaikista värityksistä mahdollisimman suuret nautinnot. Huono värittäjä ei pidä kauniista väristä enemmän, kuin paras värittäjä, ei puoleksikaan niin paljon. Mutta hän käyttää sitä liikanaisesti; hän käyttää sitä suuressa määrässä ja hallitsematta sitä, ja silloin astuu niin yleisesti arvossa oleva laki voimaan, kuin painovoiman lakikin on, ettei hän nimittäin kykene siitä niin iloitsemaan, kuin jos hän olisi ollut kohtuullinen.
35. Ei mikään enemmän eroita suuria miehiä jokapäiväisistä, kuin se, että he elämässä sekä taiteessa aina tuntevat tien, jota asiat kulkevat. Tyhmä ajattelee näiden olevan paikallaan ja kuvaa niitä liikkumattomiksi; viisas näkee niissä vaihtelevaisuutta ja muuttelevaisuutta, ja piirustaa ne semmoisiksi, — eläimen liikkuvaksi, puun kasvavaksi, pilven kulkevaksi, vuoren pieneneväksi. Koeta aina muotoja nähdessäsi, huomata viivat, joilla oli voima menneen kohtalonsa yli sekä voima tulevaisuutensa yli.
36. Alkuperäisyys: kaikki riippuu siitä ainoasta ihanasta kyvystä saavuttaa asioiden alkuperä ja vaikuttaa sieltäkäsin. Se on suoraan lähteestä ammennetun tuoreen veden viileys, selkeys ja oivallisuus vastakohtana toisten ihmisten vainioiden sakeaan, kuumaan ja virkistämättömään pisaraan.
37. Kaikki ala-arvoiset taiteilijat pyrkivät aina välttämään pakollista perinpohjaista työtä, ja sanoen syyksi joko asian aiheuttaman ilon taikka rehennellen jaloilla perusteillaan he yrittävät, mitä eivät voi täyttää. Sitä vastoin käsittävät suuret miehet aina heti, että taiteilijan, kuten jokaisen muunkin ihmisen korkein velvollisuus on ymmärtää asiansa, ja he ottavat sen niin vakavalta kannalta, että monet, joiden elämän me heidän teoksistaan päättäen ajattelisimme olleen täynnä intohimoa, todellisuudessa, vaikka olisivat kyenneet voimakkaampaan, ovat pakottaneet itsensä semmoiseen täydelliseen levollisuuteen, jommoinen on ominaista syvälle, kätkössä olevalle vuorijärvelle, joka kuvastaa jokaisen pilvien liikahduksen taivaalla, jokaisen varjon vaihtelun vuorilla pysyen itse liikkumattomana.
38. Jos olettekin tunteneet viisaita ihmisiä jotka samalla ovat olleet laiskoja, niin ette kuitenkaan ole koskaan tunteneet suurta miestä, joka olisi ollut laiska. Ja syvennyttyäni elämän tutkimuksiin taiteilijoiden, joiden teokset kaikin puolin olivat jaloimpia, ei mikään tosiasia esiintynyt minulle niin suurena, — eikä minkään lain arvo jäänyt niin pysyväiseksi, kuin se tosiasia ja laki, että he ovat kaikki olleet suuria työntekijöitä: ei mikään heissä niin ihmetytä, kuin työn paljous, jonka he ovat elämässään aikaan saaneet; kun kuulen sanottavan nuoren miehen hyvin lupaavan lahjakkaaksi, on ensimmäinen kysymykseni aina: "tekeekö hän työtä?"
39. Tehdä hyvää työtä sanan ankarimmassa merkityksessä ei voi yksikään taiteen harrastaja, ja hyvää työtä sanan tavallisessa merkityksessä, s.t.s. hänelle tai jollekulle muulle hyödyllistä työtä voi hän vain tehdä, jos hänelle on alun pitäin selvitetty, mikä hänelle on mahdollista, mikä ei; — mikä on hänen saavutettavissaan, mikä ei; kun ikuisten tosiseikkojen ylevyys ja ankaruus ovat äärettömyydessään hänen eteensä asetetut. Ei haittaa ensinkään, jos hän pelästyy: ihminen on jo suuri, kun hän kykenee oikein pelästymään, emmekä ole järkeviä toivoessamme, emmekä käsitä mitään todellisesti, ennenkun toivomme on tehnyt meidät nöyriksi, ymmärtämisemme saattanut meidät kunnioittamaan. Väitänpä enemmänkin sanomalla uskaliaasti, että on vähemmän tärkeätä opettaa nuorille miehille, mitä he tekevät, kuin mitä he eivät kykene tekemään; tärkeätä on heidän antaa nähdä, kuinka paljon luonnossa on jäljittelemätöntä, kuinka paljon ihmisessä on sellaista, jonka vertaiseksi ei voi pyrkiä. Taidetta varten on oikein kasvatettu vain se, jolle kaikki työnsä on heikkona merkkinä ihanuudesta, jota hän ei kykene ilmaisemaan, ja heikko välikappale mittaamaan aina suuremmaksi kasvavalla ihailulla sitä ylipääsemätöntä kuilua, jonka Jumala on asettanut ihmiskunnan suurten ja pienten henkien välille.
40. Jos taide on teille pääasiana, niin olette taiteilijoita. Jos olette rahanne itse ansainneet, niin voitte olla saitureita ja koronkiskureita; jos olette kunnianne ansainneet, niin voitte olla kateellisia, ylpeitä, kurjia ja alhaisia, mutta sittenkin, niinkauvan kun ette tahdo turmella työtänne, olette taiteilijoita. Jos teillä sitä vastoin on raha pääasiana tai kunnianne, silloinpa saattaisitte olla hyvin armeliaita rahallanne, hyvin rakastettavia kunniassanne; mutta ette kuitenkaan ole taiteilijoita. Olette käsityöläisiä ja palkollisia.
41. Monilla taiteilla ja kyvyillä on ensimmäisissä ja viimeisissä edistyksen asteissa, lapsuudessa ja kypsyydessä monet yhteiset piirteet; samalla kun keskiasteet eivät ole ollenkaan näiden tapaisia ja ovat kauvimpana oikeasta. Samoin on taiteilijan edistyksen laita siveltimenkin käyttämisessä. Näemme, kuinka vakainen lapsi aakkosista alkaen pakostakin vetää katkonaisen, epätäydellisen, riittämättömän viivan, joka hänen edistyessään tulee vähitellen lujaksi, tarkaksi ja varmaksi. Mutta hänen kypsyytensä aikana tämä tarkkuus ja varmuus vaihtuu taasen kevyeen ja huolettomampaan viivaan, joka monessa suhteessa on enemmän lapsuudessaan kuin keski-ijässään tekemänsä kaltainen, ja eroittuu siitä vain täydellisen vaikutuksen kautta, jonka se saavuttaa näennäisesti riittämättömin keinoin. Siten on usean asian laita. Ensimmäinen ja viimeisemme soveltuvat yhteen, vaikka erilaisista syistäkin; se keskimäinen aste se on kauvimpana totuudesta. Lapsuus usein pitää hennoissa sormissaan totuutta, jota miehen luja käsi ei kykene pitämään, mutta jonka saavutuksesta korkein ikä ylpeilee.
42. Taiteesta ei pidä puhua. Ei kukaan kunnon taiteilija puhu tai ole koskaan paljon puhunut taiteestaan. Suurimmat eivät siitä puhu sanaakaan. Samana hetkenä, jolloin mies todellisesti työnsä käsittää, hän siitä vaikenee. Kaikki sanat ja selitteet käyvät hänelle tarpeettomiksi.
Suunnitteleeko lintu, miten se pesänsä rakentaa, rehenteleekö se, kun pesä on valmis? Kaikki hyvä työ tehdään varsinaisesti tällä tavalla, viivyttelemättä, vaikeudetta, suurentelematta. Jotka tekevät parasta työtä, heissä on sisäinen, tahdoton voima, joka sananmukaisesti lähenteleikse eläimen luonnonvaistoa, — eikä täydellisimmissä taiteilijoissa edes järki pakota pois vaistoa, vaan liittyy se vaistoon, joka on niin paljon jumalallisempi eläinten vaistoa, kuin ihmisen ruumis kauneudessa voittaa eläimen. Suuri laulaja ei laula vähemmällä vaistolla kuin satakieli, vaan päinvastoin suuremmalla. Suuri rakennusmestari ei rakenna vähemmällä vaistolla, kuin majava, vaan suuremmalla, synnynnäisellä muotoaistilla, joka tarttuu kaikkeen kauneuteen jumalallisella suoruudella.
43. Työsi yksin saat myydä, mutta et sieluasi.
ALKULÄHTEINÄ
Alkulähteinä on käytetty seuraavia teoksia:
Modern Painters (5 nidosta 1843-1860) I 2. 13. 16. 21. 38. 43. 48. 58. 59. 60. 61. 63. 65. 66. 67. III 18. 37. IV 9. 11. 12. 13. 14. 23. 24. 29. 30. 32. 33. 36. 41.
The Seven Lamps of Architecture (1849) I 8. 18. 20. 34. 46. 47. 56. 57. IV 16. 17. 18. 19. 20. 21. 22.
The Stones of Venice (3 nidosta 1851-1853) I 10. 19. 83. 85. III 27. IV 25. 31. 34. 40.
Pre-Raphaelitism (1851.) I 4. IV 15.
Lectures on Architecture and Painting (1854.) I 36.
The Political Economy of Art (1857.) I 55. III 20.
The Elements of Drawing (1857.) IV 35.
The Two Paths (1859.) III 32. 38.
Unto This Last (1860.) I 6. 35. 44. III 1. 2. 3. 4. 6. 7. 8. 9. 10. 12. 19. 30. 33. 34.
Sesame and Lilies (1865-1869.) I 15. 25. 26. 27. 28. 29. 31. 37. 78. 80. 89. 90. 91. 92. II 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 9. 10. 11. 13. 14. 16. III 23. 25. 28. 29. 36. IV 5. 27. 42.
The Crown of Wild Olive (1866-1869.) I 5. 22. 39. 42. 49. 53. 62. 70. 75. 84. II 12. III 11. 14. 15. 21. 22. 24. 26. 35. IV 4.
Time and Tide (1867.) I 1. 23. 40. 41. 51. 52. III 13. 16. IV 43.
Lectures on Art (1870.) 1 9. 11. 24. 32. 45. 50. 64. 68. 86. 94. IV 1. 2. 6. 7. 10. 37.
Fors Clavigera (8 nidosta 1871-1884.) I 3. 7. 12. 14. 17. 30. 54. 69. 73. 76. 77. 81. 87. 88. II 8. 15. IV 8.
Aratra Pentelici (1872.) IV 28.
The Eagle's Nest (1872.) I 82.
Munera Pulveris (1872.) I 79. III 5. 17. 31.
Mornings in Florence (1875-1877.) I 71. 72.
Frondes Agrestes (1875.) I 33.
The Art of England (1883.) I 74.
On the Old Road (miscellaneous pamphlets, articles and essays) (1834-1884.) I 93. IV 3. 26, 39.
Luvut sulkumerkkien välissä heti teoksen nimen jälessä osoittavat teoksen ilmestymisvuotta.