SEITSEMÄS LUKU
Hukkasen ja Mesikämmenen kunniaksi vietettiin nyt hovissa monta päivää komeita pitoja, joihin tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Kettu Repolainen yksin ei uskaltanut lähestyä hovia, vaikka hänen kieltään kyllä kutkutti kuullessaan, kuinka kuninkaan linnassa riemuittiin ja herkuteltiin.
Jo oli kahdeksan päivää yhtä päätä iloittu ja riemuttu, syöty ja juotu, tanssittu ja laulettu, ja yhä vielä kesti pitoja. Kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli hyvillä mielin hoviväkensä iloa. Mutta yhtäkkiä tuli juhlimisesta loppu.
Kuningas istui parhaillaan ylimyksineen päivällisillä, ja kuningatar istui hänen rinnallaan. Silloin kuului äkkiä etuhuoneesta haikeaa valitusta, ja sisään syöksyi Kani, Jänis Vääräsäären serkku, verisenä ja näännyksissä.
Hän heittäytyi kuninkaan eteen polvilleen ja alkoi vaikeroiden puhua:
— Oi suuri kuningas ja te korkeasukuiset ylimykset, armahtakaa minua poloista. Kuulkaa mitä teille kerron. Eilen aamulla kuljin kaikessa rauhassa Repolaisen linnan ohitse, aioin näet saapua tänne hoviin minäkin. Ovensa edustalla oli Repolainen toivioretkeläisen hurskaassa puvussa polvillaan kuin rukoukseen vaipuneena. Kun hän näki minut, nousi hän kohteliaasti pystyyn ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta voi kauheata, yhtäkkiä hän iskikin kyntensä korviini ja retuutti minua niin kauheasti, että luulin kaulani katkeavan. Kaikeksi onneksi pääsin kuitenkin pujahtamaan hänen käsistään ja pötkin pakoon niin nopeasti kuin suinkin kerkesin. Mutta toisen korvani siinä leikissä sentään kadotin. Katsokaa veristä päätäni, siinä on neljä suurta haavaa. Niistä voitte päättää, kuinka pahasti tuo hirviö minua raateli. Kuka nyt enää uskaltaa maantiellä kulkea? Kuka rohkenee hoviinnekaan saapua, kun moiset rosvot saavat rankaisematta hyökätä rauhallisten matkustajien kimppuun?
Tuskin oli Kani lopettanut puheensa, kun kuului siipien suhinaa, ja Varis Vaakkulainen lensi saliin ja laskeutui kuninkaan valtaistuimen eteen.
— Armollinen kuningas, nyyhkytti hän, — kauhea onnettomuus on minua kohdannut. Sydämeni on suruun pakahtua, tuskin saan sanaakaan suustani. Kuulkaa, mitä teille kerron. Tänä aamuna läksimme vaimoni, Terävänokka ja minä kankaalle hiukan jaloittelemaan. Hetken aikaa astuttuamme näimme Ketun makaavan kuolleena maassa. Silmät olivat ummessa ja kieli roikkui suusta. Eukkoni ja minä pelästyimme kovin ja aloimme ääneen huutaa ja päivitellä. Mutta Kettu ei jäsentäkään hievauttanut. Eukkoni, joka aina on ollut helläsydäminen, läheni kuollutta, tunnusteli, oliko hänestä henki kokonaan paennut, ja koetti nokallaan Ketun suuta huomatakseen, vieläkö hän hengitti, minä taas tutkin vatsaa ja päätä. Äkkiä kuulin kauhean parahduksen. Voi kauheata! — Kettu oli avannut ahnaan kitansa ja sieppasi nyt äkkiarvaamatta vaimoni pään poikki. En voi sanoin selittää, kuinka kauhistuin. Kieli kangistui suussani, en voinut muuta kuin huutaa: Voi minua, voi minua!
Mutta Kettu hirviö ei vielä ollut saanut tarpeekseen. Hän kavahti pystyyn ja olisi varmaan minutkin nielaissut, ellen hätäpikaa olisi pelastunut hänen kynsistään läheiseen puuhun. Oi, parempi olisi ollut, että minäkin olisin heittänyt henkeni! Omin silmin täytyi minun katsella, kuinka tuo peto ahmi suuhunsa eukko-kultani.
Pian ei hänestä ollut jäljellä kuin vähän verta ja muutamia sulkia. Katsokaa, armollinen hallitsijani, olen tuonut nämä höyhenet teille todistukseksi ilkeästä rikoksesta. — Oi, säälikää minua ja kostakaa pahantekijälle rakkaan vaimokultani kuolema! Olisipa totta tosiaan teidän arvollenne alentavaa, jos tuo ilkiö tälläkin kertaa pääsisi vapaaksi.
Synkkänä kuunteli Kuningas Jalo Vaakkulaisen valitusta. Viimein hän julmistuneena lausui: — Tuo konna on saava rangaistuksen, niin totta kuin elän. Korkean puolisoni rukouksista säästin hänen henkensä ja saan nyt sitä katkerasti katua. Mutta enpä toden totta ole ensimmäinen enkä liioin viimeinenkään, joka katuu naisen neuvoa seuranneensa. Mutta tästedes en anna itseäni pettää. Neuvotelkaamme nyt, arvoisat ylimykset, mitä meidän on tehtävä.
Hukka ja Mesikämmen kuuntelivat mielissään kuninkaan puhetta, mutta eivät uskaltaneet suutansakaan avata, kun näkivät kuninkaan niin vihastuneena.
Mutta kuningatar lausui rohkeasti: — Älä kiivastu, ystäväni, vaan malta mielesi ja punnitse asia tarkoin ja tyynesti. Kuulustelkaamme ensin Repolaista, ennenkuin hänet tuomitsemme. Kenties hän ei olekaan niin syyllinen kuin Kani ja Varis Vaakkulainen väittävät. Olen aina pitänyt Repolaista ymmärtäväisenä ja älykkäänä miehenä, hänen neuvonsa ovat olleet viisaat ja hyödylliset, sen vuoksi tahdoin pelastaa hänen henkensä. Ikävä kyllä, on hänen elämänsä moitittavaa. Mutta hänellä on monta mahtavaa sukulaista, älä siis, puolisoni, hätäile, vaan mieti asiaa joka puolelta.
— Pitääkö minun istua täällä linnassani odottamassa, kunnes tuo veijari suvaitsee minua läsnäolollaan kunnioittaa? huudahti kuningas tuimasti. — Olen jo kyllästynyt yhtämittaisiin kanteisiin ja syytöksiin. Älkäämme enää vitkastelko, vaan ryhtykäämme toimeen. Kuulkaa siis, ylimykset: kuuden päivän kuluttua tulee teidän kaikkien saapua hoviin rautapaitaan puettuina, jousilla ja keihäillä varustettuina. Sitten lähdemme piirittämään Veijanlinnaa. Oletteko valmiit seuraamaan minua kuuden päivän kuluttua?
— Me seuraamme käskyäsi, suuri kuningas, huusivat kaikki yhteen ääneen.
Kun Mäyrä Metsäsika tämän kuuli, kävi hän kovin surulliseksi. Nopeasti hän lähti kenenkään huomaamatta sukulaiselleen sanaa viemään.
— Tosin hän tuonnoin minua kuninkaalle kavalasti panetteli, mietti hän pitkin tietä juostessaan, mutta hän on kuitenkin sukumme päämies, ja hänen kuolemansa olisi häpeäksi koko heimollemme.
Hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja saapui illan suussa Veijanlinnalle. Repolainen istui ulkona hyvillä mielin. Hän oli juuri vastikään pyydystänyt kaksi lihavaa kyyhkynpoikaa. Ne olivat liian aikaisin lähteneet lentoon, olivat pudonneet pesästään ja joutuneet Ketun saaliiksi.
— Tervetuloa, Mäyräseni, huusi hän jo kaukaa. — Rakkaampaa vierasta en, totta vie, olisi voinut saada. Mutta miksi tulet sellaisella kiireellä? Olethan aivan hengästynyt. Tuotko tärkeitä uutisia?
— Tuonpa niinkin, vastasi Metsäsika, — mutta uutiseni eivät ole iloisia. Henkesi ja omaisuutesi ovat vaarassa. Kuningas on sinuun kauheasti vimmastunut. Kuulin omin korvin, kuinka hän uhkasi sinua julmasti rangaista. Kuuden päivän kuluttua hän saapuu suuren sotavoiman seurassa linnaasi piirittämään. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat taas päässeet kuninkaan suosioon. Kani ja Varis Vaakkulainen kävivät hovissa sinua syyttämässä. Pelkään pahoin, ettet tällä kertaa pääse leikistä eheänä.
— Joutavia, naurahti Repolainen: — Moiset uhkaukset eivät minua hitustakaan liikuta. Mitäs siitä, vaikka kuningas ja hänen neuvoskuntansa monenkertaisesti tuomitsisivat minut kuolemaan, kun taas pääsen itseäni puolustamaan, puhun heidät kaikki pussiin. Pelastuinhan viime kerrallakin heidän käsistään. He keskustelevat, keskustelevat, eivätkä tule hullua hurskaammiksi. Älä siis, kuomaseni, piittaa heidän lörpöttelyistään, vaan käy huoleti sisään. Äsken ikään pyydystin nämä lihavat kyyhkyset. Kyyhkysenpaisti on oikein mieliruokaani. Etpä usko kuinka makeilta ne maistuvat. Vaimoni on kerrassaan mainio kokki. Käy sisään, ystäväni, mutta älä kerro mitään vaimolleni. Hän on näet niin kovin arkatuntoinen ja helläsydäminen. Huomenaamulla seuraan sinua hoviin, ja toivon, että minua puolustat, kuten sukulainen ainakin.
— Henkeni ja omaisuuteni uhraan puolestasi, vastasi Mäyrä.
— Jos jään elämään, palkitsen kyllä uskollisuutesi, sanoi Kettu.
— Astu vain rohkeasti kuninkaan eteen, neuvoi Mäyrä Metsäsika, — ja puolusta itseäsi, miten parhaiten taidat. Pantteri, joka kuten tiedät, on kuninkaan serkku, ja kuningatar, ovat molemmat sitä mieltä, ettei sinua pitäisi kuulustelematta tuomita.
— Ole huoleti, vastasi Repolainen. — Minä kyllä keksin keinot. Saatpa nähdä, että kuninkaan viha lauhtuu, kun pääsen hänen puheilleen.
Sitten kävivät molemmat sisään. Rouva Mielevä vastaanotti Mäyrän ystävällisesti ja toi heille syötäväksi mitä parasta talossa oli.
Heidän syödessään Repolainen virkkoi Mäyrälle: — Oletko, kuomaseni, koskaan nähnyt hauskempia lapsia kuin nämä minun poikani? Mitä arvelet Mikostani? Entäpä pikku Repo? Eikö hän ole herttainen? He tuottavat vielä kumpikin suvullemme kunniaa, sen saat uskoa. He alkavat jo vähitellen kehittyä ja saattavat minulle iloa auringonnoususta iltamyöhään. Jospa näkisit, kuinka he ajavat takaa kanoja tai sukeltavat veteen sorsien kintereillä. Minä antaisin heidän useamminkin metsästää, mutta pelkäänpä, että heidän kasvatuksensa silloin tulisi laiminlyödyksi. Et usko, kuinka vaikeata lastenkasvatus on. Heidän tulee oppia viisautta ja varovaisuutta, jotta ymmärtäisivät välttää pauloja, metsästäjiä ja koiria. Täysikasvuisina täytyy heidän näet tulla omin neuvoin toimeen, vieläpä hankkia vanhemmilleenkin ruokaa. Heillä onkin jo aika terävät hampaat. Entä kuinka taitavasti he hyökkäävät saaliinsa kimppuun! Se on kerrassaan ihmeteltävää.
— Niin, sanoi Mäyrä, on todellakin suuri ilo vanhemmille, kun lapset ovat älykkäitä ja oppivaisia. Silloin he voivat pitää huolta isästä ja äidistä, kun nämä käyvät vanhoiksi ja heikoiksi. Minua ilahduttaa, että pikku poikasi kuuluvat sukuuni ja toivon heidän tuottavan kunniaa heimollemme.
— Mutta menkäämme nyt nukkumaan, sanoi Repolainen. — Olemme kaikki väsyksissä, varsinkin sinä, veli veikkonen, joka olet kulkenut pitkän matkan.
Sitten kaikki laskeutuivat levolle lattialle, jolle oli hajoitettu heiniä ja lehtiä.
Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä. Hän oli kovin huolissaan.
Koko yön hän mietti ja tuumaili, miten parhaiten pulastansa pääsisi.
Aamun valjetessa hän oli yhä vielä syvissä mietteissä. Hän nousi
vuoteeltaan ja sanoi vaimolleen:
— Älä ole levoton, kultaseni, mutta minun täytyy mennä Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin. Pysy sinä vain rauhassa kotona ja vartioi tarkoin linnaamme niin kauan kuin minä olen poissa.
— Voi, pitääkö sinun todellakin taas lähteä hoviin? vaikeroi rouva Mielevä. — Töin tuskin pääsit sieltä viime kerralla hengissä ja nyt pistät taaskin pääsi ansaan. Etkö muista, miten suuressa vaarassa silloin olit?
— Muistanpa kylläkin, vastasi Repolainen. — Se ei tosiaankaan ollut lapsenleikkiä. Selkääni vieläkin karmii sitä muistellessani. Mutta älkäämme huolehtiko, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Ole vain levollinen, eukkoseni, äläkä liikoja hätäile. Viiden, kuuden päivän kuluttua olen arvattavasti kotona.
Näin puhuen Repolainen lähti Mäyrän seurassa taivaltamaan kohti kuninkaanlinnaa.
KAHDEKSAS LUKU
Mäyrä Metsäsika ja Repolainen kulkivat suorinta tietä nummen yli hoviin. Matkalla lausui Repolainen:
— Kävi miten kävi, mutta tällä kertaa minusta todellakin tuntuu siltä kuin matkani päättyisi hyvin. Mutta kuulehan, rakas orpanani, ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että taas olen tehnyt syntiä sen jälkeen kun viimeksi itseni ripitin. Kerron sinulle nyt kaikki rikokseni, sekä suuret että pienet.
Ja sitten Repolainen alkoi iloisen näköisenä kertoa kepposiaan ja konnankoukkujaan. — Vielä on yksi asia mainitsematta, lausui hän lopuksi. Siihen aikaan kun Hukka ja minä olimme liittolaisia, näimme kerran metsässä hevosen ja lihavan, herkullisen näköisen varsan. Nähdessään varsan valahti Hukan suuhun heti vesi.
"Menepäs kysymään tuolta hevoselta, paljonko hän varsastaan tahtoo", sanoi hän minulle. Minä menin hevosen luo ja kysyin kohteliaasti: "Arvoisa rouva, sanokaa minulle, mitä tahtoisitte pikku varsastanne?" Hevonen vastasi: "Hinta on kirjoitettu takakavioihini." Minä palasin Hukan luo ja kerroin hänelle hevosen sanat. "Mene sinä itse katsomaan", sanoin, "minä olen niin huono lukumies".
"Minä sitä vastoin osaan lukea sekä latinaa että ranskankieltä", vastasi Susi ylvästellen. Sitten hän astui hevosen luo ja pyysi saada nähdä sen takakaviot. Hevonen kohottikin takakavionsa ja yks kaks — lensi Hukka poloinen korkealle ilmaan. Sitten hevonen nelisti tiehensä täyttä laukkaa, mutta Hukka rukka makasi tunnotonna maassa kauan aikaa. Viimein hän tointui ja alkoi kauheasti ulvoa, eikä kummakaan, hänen naamassaan oli kuuden ihka uuden rautanaulan jäljet.
Ja nyt, rakas veljenpoikani, olen kertonut kaikki syntini. Voitko antaa minulle tällä kertaakin synninpäästön?
— Minua surettaa suuresti, että jälleen olet tehnyt niin paljon pahaa, vastasi Mäyrä vakaasti. — Mutta koska nyt olet niin lähellä kuolemaa, en tahdo tehdä kuormaasi raskaammaksi, vaan julistan syntisi anteeksi. Pelkään näet pahoin, ettet tällä kertaa saa kuningasta leppymään. Vääräsäären kuolema on kovasti suututtanut häntä. Kuinka saatoitkaan, setäni, menetellä niin kevytmielisesti?
— Loruja, sanoi Repolainen. — Minäpä sanon sinulle, Mäyrä, ettei kannata olla niin arkatuntoinen tässä syntisessä maailmassa. Emme me voi elää täällä yhtä pyhästi kuin luostarissa. Se on kyllä totta, että jokaisen pitäisi rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään, mutta minulla on niin paha ja vilkas luonto. Kun näin Vääräsäären lihavana ja pyöreänä hyppivän edessäni, tuli minulle niin kova ruokahalu, etten voinut hillitä itseäni, vaan söin hänet. Entä Oinas! Hän on aina suututtanut minua typeryydellään. No niin, mitäpä heistä enää, mennyttä mikä mennyttä. Jättäkäämme heidät rauhaan ja haastelkaamme toisista asioista. Jos totta puhun, en ole rahtuakaan huonompi muita. Kuningas Jalopeura ja hänen ylimyksensä sieppaavat itselleen saaliin mistä vain ikinä saavat. Heitä ei kukaan uskalla moittia, mutta Kettu parkaa kaikki soimaavat ja parjaavat.
— Minusta on varsin kummallista, että rupeat puhumaan muitten synneistä, kun sinulla itselläsi on niin kirjava ansioluettelo. Pitäköön jokainen huolta itsestään, sanoi Mäyrä ankaralla äänellä.
Näin keskustellen he astuivat eteenpäin. Lähellä hovia he kohtasivat Martti Apinan, joka oli puettu pyhiinvaeltajan kaapuun. Hän tervehti ystävällisesti matkamiehiä ja sanoi Ketulle: — Pidä vain lujasti puoliasi, kuoma, äläkä yhtään hätäile.
— Voi, vastasi siihen Repolainen, — minun asiani ovat aivan hunningolla. Nyt ovat Varis Vaakkulainen ja Kani taas käyneet minua syyttämässä. Mitä minä sille taidan, että toinen on menettänyt vaimonsa ja toinen korvansa. Mutta ikävintä on se, että yhä vielä olen paavin pannassa. Jos vain siitä pääsisin, voisin paljoa paremmin vaikuttaa kuninkaaseen ja masentaa viholliseni. Olisin mielelläni lähtenyt Roomaan paavilta synninpäästöä anomaan, mutta valitettavasti en uskalla jättää perhettäni niin pitkäksi aikaa. Se ei silloin saisi hetkeäkään olla rauhassa Hukalta ja Mesikämmeneltä.
— Salli minun auttaa sinua kuoma, sanoi Martti Apina. — Minulla on paljon ylhäisiä tuttavia Roomassa ja heidän välityksellään voin helposti hankkia sinulle synninpäästön. Sinä olet aina ollut hyvä ystäväni, luota vain minuun, vanha veikko, kyllä minä asiasi ajan.
Repolainen kiitti hartaasti Martti ystäväänsä ja jatkoi matkaansa hoviin, jossa parhaillaan hommattiin suurta sotaretkeä Veijanlinnaan.
YHDEKSÄS LUKU
Kun Repolainen astui hoviin ja näki kaikki vihollisensa koolla, lannistui hänen rohkeutensa, ja häntä alkoi kovasti pelottaa. Mutta Mäyrä Metsäsika kulki uskollisena hänen rinnallaan ja kuiskasi hänelle: — Älä pelkää, kuoma, muista: rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan.
— Oikein puhuttu, kuomaseni, vastasi Repolainen, suoristi taas selkänsä ja astui rohkeasti vihamiestensä keskitse valtaistuimen eteen. Hän heittäytyi polvilleen ja tervehti liehakoiden ja suurella kunnioituksella sekä kuningasta että varsinkin kuningatarta.
Kaikki läsnäolijat tunkeutuivat lähemmäksi. Jokainen ihmetteli Repolaisen kukistumatonta rohkeutta. Oltiin uteliaita näkemään, pääsisikö hän tälläkin kertaa pulasta.
— Repolainen, sinä konnista viheliäisin, lausui kuningas kumealla äänellä, — turhaan liehakoit ja imartelet. Sinun loppusi on nyt vihdoinkin käsissä. Älä enää sanoja tuhlaa.
Nähdessään kuninkaan synkeät kasvot Kettu kauhistui, mutta hän koetti näyttää levolliselta, vaikka sydän ankarasti pamppailikin. Tyynellä äänellä hän pyysi puheenvuoroa ja alkoi sitten rohkeasti sukkelilla valheilla kumota Variksen ja Kanin kanteita. Pidettyään pitkän, loistavan puolustuspuheen hän viimeksi virkkoi:
— Ylevä kuningas, minä olen viaton; elleivät Varis Vaakkulainen ja Kani myönnä valehdelleensa minua syyttäessään, niin vaadin vakaasti heitä kaksintaisteluun. Silloinhan saamme nähdä, kuka meistä on oikeassa.
Kun Varis Vaakkulainen ja Kani tämän kuulivat, säikähtivät he pahanpäiväisesti ja puikkivat tuota pikaa tiehensä. Eivätkä he sen koommin oikeussalissa näyttäytyneet.
— Missä ovat syyttäjät? huusi kuningas kuuluvalla äänellä, mutta ei kukaan uskaltanut hiiskahtaakaan.
— Niin, sanoi Repolainen, — sellaista se on. Selän takana kyllä puhua pajatetaan mitä tahansa, mutta kuka rohkenee minulle vasten silmiä parjauksiaan uudistaa?
— Älä lörpöttele, petturi, ärjäsi kuningas vihoissaan. — Muista Vääräsäärtä, uskollista kirjeenkantajaani, jonka kavalasti surmasit. Ja sinun pahantekosi tähden kärsi Oinas Ollikka viattoman kuoleman.
— Mitä kummia kuulenkaan! huudahti Repolainen. — Onko Vääräsääri murhattu ja Ollikka kuollut? Sehän on kauheata! Voi kuinka turmeltunut tämä maailma sentään on! Kukapa olisi uskonut, että tuo kiltinnäköinen Oinas olisi voinut murhata lempeän Vääräsäären. Silloin ovat kai kaikki nuo kalliit aarteet, jotka heidän kerallaan kuninkaalle lähetin, teillä tietymättömillä. Surkeata, surkeata!
Mutta kuningas ei huolinut kuulla Repolaisen vaikeroimista. Vihoissaan hän lähti kammioonsa. Siellä istuivat parhaillaan kuningatar ja Martti Apinan puoliso. Rouva Ryppysilmä oli viisas ja kielevä vaimo. Kuningatar ja kuningas kunnioittivat häntä suuresti ja kuuntelivat mielellään hänen älykkäitä neuvojaan.
Koska ketut ja apinat olivat sukua keskenään ja sen lisäksi hyviä ystäviä, koetti rouva Ryppysilmä kaikin voimin puolustaa Repolaista kuninkaalle kehuen hänen hyviä ominaisuuksiaan, viisauttaan ja taitoaan.
Hiukan leppyneempänä palasi kuningas oikeussaliin ja alkoi uudestaan kuulustella Repolaista.
KYMMENES LUKU
Vetääkseen kuninkaan ajatukset pois Vääräsäären murhasta, alkoi Repolainen haikeasti valittaa sitä suurta vahinkoa, joka hänelle oli tapahtunut, kun Ollikka oli ryöstänyt hänen kalliit aarteensa.
— Oi suuri kuningas, lausui hän, — en voi sanoin selittää, kuinka suruissani olen. Salli minun kertoa sinulle ja ystävilleni, mitä kalleuksia siinä laukussa oli, jonka Ollikka ryösti.
— Puhu suusi puhtaaksi, lupasi kuningas, mutta lyhyesti.
Repolainen alkoi nyt surullisen näköisenä luetella niitä aarteita, mitkä oli kuninkaalle ja kuningattarelle lähettänyt.
Ensiksikin oli laukussa harvinaisen kallis sormus, johon oli kaiverrettu kolme hebrealaista sanaa. Sanoissa piili ihmeellinen taikavoima, mutta ei kukaan muu ymmärtänyt niiden tarkoitusta kuin eräs Abryon niminen juutalainen oppinut Jerusalemin kaupungissa. Onnellinen se, joka tämän sormuksen omisti. Hänen ei koskaan tarvinnut kärsiä nälkää, ei janoa, ei vilua eikä hellettä. Hän ei missään taistelussa jäänyt tappiolle. Myrkyt ja salamat eivät voineet häntä tuhota, ei tuli eikä vesi liioin. Se oli sanalla sanoen ihmesormus, jonka vertaista ei toista ollut taivaan kannen alla. Ja tämän sormuksen oli Repolainen muka lähettänyt kuninkaalle lahjaksi.
Kuningattarelle hän oli lähettänyt kamman ja peilin, jotka olivat ihmeellisiä ja tenhovoimaisia nekin. Repolainen selitti niin tarkkaan ja elävästi, kuinka ihanat ja kallisarvoiset nämä esineet olivat, että hovilaisten silmät lensivät ihmetyksestä selälleen. Niihin oli muka kaiverrettu ihmeen kauniita kuvia, ja joka kuvasta Repolainen tiesi jutella hauskan ja merkillisen tarinan. Näin hän kertomistaan kertoi, ja mielihyvällä häntä kuuntelivat kaikki läsnäolijat, alkoipa moni lopulta hänen puhettaan totenakin pitää.
Puheensa päätteeksi hän viimein kertoi, mitä kaikkea hyvää hänen isänsä oli tehnyt kuninkaan isävainajalle pelastaen hänen henkensä useita kertoja.
Mutta kuninkaan viha ei vieläkään ollut lauhtunut:
— Kenties oli isäsi niin oppinut ja taitava kuin minulle uskottelet, mutta mahtaapa siitä olla pitkä aika, kun hän eli, koska en ole hänestä mitään kuullut. Sinusta sitä vastoin kuulen joka päivä, mutta ne kuulumat eivät suinkaan ole kehuvaa laatua.
— Herra, vastasi Repolainen taaskin ovelasti, — totta on, etten ole likimainkaan sellainen kuin tahtoisin. Mutta hartain toivoni on aina ollut saada olla teille ja korkealle puolisollenne avuksi ja hyödyksi. Muistatteko, kuinka kerran kohtasitte Susi Hukkasen ja minut metsässä? Me olimme siihen aikaan vielä ystäviä ja olimme pyydystäneet lihavan sian. Te, armollinen kuningas, olitte kovin nälissänne ja pyysitte meiltä vähän lihaa. Minä olin tietysti heti valmis luovuttamaan teille koko oman osani, mutta Hukka ei ollut pyyntöänne kuulevinaan, hotkaisi vain osansa niin pian kuin kerkesi. Monta muuta samantapaista juttua voisin vielä kertoa. Ja jos oikein asiata ajattelette, huomaatte kyllä, kuka on uskollisempi ja uhraavampi, Hukkanen ja Mesikämmenkö vai kettuparka, joka mielellään antaisi henkensäkin teidän puolestanne.
— Oli miten oli, sanoi kuningas, — mutta minun täytyy seurata oikeutta. Astukoon siis esiin se, jolla on jotakin kannetta Repolaista vastaan, ja jos hän voi syytöksensä todistaa, tulee syyllinen rangaistavaksi.
Haudan hiljaisuus vallitsi oikeussalissa. Repolaisen pitkät ja älykkäät puheet olivat niin lumonneet koko hovin, että kaikki uskoivat häntä. Jo oli kuningaskin unohtanut vihansa.
— Koska ei ketään syyttäjää esiinny, julistan Repolaisen syyttömäksi. Minä puolestani annan hänelle anteeksi kaikki hänen entiset rikoksensa, sillä hän on aina ollut minulle uskollinen, lausui kuningas kuuluvalla äänellä.
Repolainen kumarsi syvään ja lausui: — En voi sanoin ilmaista kuinka kiitollinen olen, armollinen herra. Ja nyt lähden heti paikalla etsimään kadonneita aarteita, enkä ennen lepää kuin olen ne löytänyt.
Mutta nyt ei Hukka enää jaksanut vihaansa hillitä. Raivosta puuhkuen hän huusi:
— Armollinen herra, huomaan suureksi kummakseni, että taaskin uskotte tuon petturin valheita. Mutta minusta hän ei niinkään vähällä pääse. Minä vaadin hänet kaksintaisteluun, ratkaiskaamme siten, kuka meistä on oikeassa. Sillä sen minä tässä kaikkien kuullen julistan, että suurempaa lurjusta ja petturia ei ole maan päällä koskaan elänyt kuin Kettu Repolainen.
YHDESTOISTA LUKU
Värisevällä äänellä Hukka alkoi sitten luetella, mitä kaikkea pahaa Repolainen oli hänelle ja hänen vaimolleen tehnyt. Muun muassa hän kerrankin vietteli suden luolaan, jossa asui ilkeitä marakatteja. Nämä olisivat varmaankin repineet häneltä silmät ja korvat päästä, ellei hän olisi päässyt pakoon heidän kynsistään.
Tähän Kettu vastasi:
— Minua ihmetyttää suuresti, että Hukkanen syyttää minua seikasta, johon hän itse on syypää. Minkä minä sille voin, että hänen ahneutensa ja typeryytensä lakkaamatta johtaa häntä vaaroihin? Jos arvoisat läsnäolijat suvaitsevat, niin kerron, miten tämän jutun laita oikeastaan on. — Hukkanen ja minä eksyimme kerran tieltä ja pohjastuimme vuoreen, jonka kupeessa näimme pimeän onkalon. Hukkanen oli, kuten tavallista, kauhean nälissään. Senvuoksi sanoin hänelle:
— Tuossa luolassa on varmaankin jotakin syötävää. Koettakaamme pyrkiä sinne.
Hukkanen heittäytyi puun juurelle pitkälleen ja vastasi:
— Sinä, kuoma, olet minua mielevämpi. Pujahda sinä sisään, minä sillä aikaa lepään tässä. — Hän näet ei uskaltanut itse mennä pimeään luolaan, pelkuri kun aina on ollut.
Minä tottelin häntä ja hiivin sisään luolan aukosta. Huu, oikeinpa minua kammotti, kun aloin ryömiä pitkin pimeätä, mutkikasta käytävää. Kauan aikaa pilkkosen pimeässä haparoituani pääsin viimein luolan perälle. Voi kauheata, mitä näinkään! Suuria ja pieniä eläimiä niin rumia, etten kuuna kullan päivänä ole moisia ennen nähnyt. Niiden kita oli suuri ja ammottava ja täynnä teräviä, kauhistuttavia hampaita. Kädet olivat koukkukyntiset ja takana roikkui pitkä häntä. Sen lisäksi ne olivat kaikki niin likaisia ja saastaisia, että minun täytyi pidellä nenääni. Kauhistuin niin, etten ensin saanut sanaakaan suustani, mutta viimein rohkaisin mieleni ja tervehdin kohteliaasti kuten ainakin sivistynyt henkilö.
— Hyvää päivää, täti kulta, sanoin vanhalle marakatille. — Teilläpä somia lapsia on, aivanpa luulisi heitä kuninkaanpojiksi. Enpä toden totta ole koskaan herttaisempia pienokaisia nähnyt. Tästä vanha marakatti ihastui ikihyväksi. Hän sanoi minua serkukseen, vaikka emme ole rahtuakaan sukua ja toi eteeni herkkuja jos jonkinlaisia, siinä oli kalaa, oli peuranpaistia, lintua ja muuta metsänriistaa. Lopuksi hän vielä pisti kainalooni murean hirvenpaistin eukolleni viemisiksi. Pyysipä minua hartaasti toistekin talossa käymään. Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin pois likaisesta ja pahallehaisevasta luolasta, ja lähdin aika vauhtia juosta livistämään. Hukkanen loikoi yhä toimetonna puun juurella ähkien ja nälkäänsä valitellen. Minun kävi häntä niin sääliksi, että annoin hänelle hirvenpaistini. Ahnaasti hän heti paikalla hotkaisi sen suuhunsa, mutta mitäpä se hänelle olisi riittänyt. Varoituksistani huolimatta hän kömpi luolaan lisää himoiten. Mutta typeryydessään hän ei osannut säädyllisesti käyttäytyä. Nähdessään rumat marakatit hän kauhistuneena huusi:
— Hyi, sellaisia inhottavia elukoita! Enpä ole mokomia iljetyksiä ennen nähnyt. Hukuttaa ne pitäisi joka sorkka, hukuttaa ja tappaa.
— Kuka on käskenyt sinun tulla tänne minun poikiani moittimaan? ärjäisi marakattiäiti vihoissaan. — Mene matkoihisi, hävytön lurjus.
Mutta Hukkanen ei ollut marakattien vihasta millänsäkään. Vaati vain muitta mutkitta ruokaa itselleen. Silloin julmistuneet marakatit hyökkäsivät oikein miehissä hänen kimppuunsa ja purivat ja kynsivät häntä niin hurjasti, että Hukka-raukka oli henkensä menettää. Töin tuskin hän pääsi pakoon pötkimään.
Ja nyt kysyn teiltä, arvoisat kuulijani, kenen oli syy, että Hukkasta pideltiin pahoin marakattien luolassa? Minunko?
Näin tiesi Repolainen kääntää kaikki Hukan syytökset tämän omaksi häpeäksi. Viimein Hukkanen huusi tuimistuen:
— Turhaan täällä suuta soitamme. Oikeus pysyy oikeutena ja rehellisyys maan perii. Taistelkaamme mies miestä vastaan, niin saamme riitamme parhaiten ratkaistuksi. En kykene sinun kanssasi valheissa kilpailemaan, mutta rehellisessä taistelussa osaan kyllä puoliani pitää.
Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten Repolaisen naamaa.
Kuningas valitsi nyt takausmiehet molempain taistelijain puolesta.
Hukkasen takausmiehiksi tulivat Karhu Mesikämmen ja Mirri Kissa,
Repolaiselle Mukke-serkku, Martti Apinan poika, ja Mäyrä Metsäsika.
Kaikki Repolaisen ystävät ja sukulaiset kokoontuivat hänen ympärilleen, jokaisella oli hyvä neuvo annettavana.
Rouva Ryppysilmä neuvoi:
— Mieheni on opettanut minulle ihmeitä tekevän rukouksen. Minä luen sen huomenaamuna sinun puolestasi, silloin ei sinulle tapahdu mitään pahaa.
Nyt Rouva Ryppysilmä keritsi kaikki ketun karvat pois ja voiteli koko hänen ruumiinsa öljyllä ja rasvalla, niin että se tuli liukkaaksi ja sileäksi. Sitten hän laski kätensä ketun päälle ja luki:
Hur pur kulmu, kekka kee, hollin hellin, kekka hee!
Repolainen nukkui koko yön rauhallisesti, ja aamulla Saukko ja Mäyrä tulivat häntä herättämään. Saukko toi hänelle nuoren sorsan, jonka hän varta vasten oli Ketulle aamiaiseksi pyytänyt. Repolainen söi mielihyvällä ja lähti levollisena taistelupaikalle sukulaistensa ja ystäviensä seurassa.
KAHDESTOISTA LUKU
Kun kuningas näki Repolaisen voidellun ja sileäksi ajellun ruumiin, purskahti hän ääneen nauramaan.
— Voi sinua, Kettu Repolainen, sanoi hän, — ei sinua syyttä viekkaaksi mainita, aina sinä kepposen keksit.
Kettu kumarsi syvään kuninkaalle ja kuningattarelle ja hyppäsi rohkeasti piirin sisäpuolelle. Susi oli jo saapunut seuralaisineen, jotka uhkauksilla ja herjasanoilla toivottivat Repolaiselle surmaa. Sitten tuli pappi, ja molemmat kaksintaistelijat vannoivat juhlallisesti taistelevansa oikean asian puolesta. Tämän jälkeen molemmat astuivat aitauksen sisäpuolelle, ja kaksintaistelu alkoi.
Hukkanen hyökkäsi heti kita ammollaan Ketun kimppuun, mutta notkea Kettu hypähti syrjään, asettui myötätuuleen ja alkoi takajaloillaan kuopia maasta hiekkaa vastustajansa silmille. Kun Hukkanen tuli lähemmäksi, huiskasi Repolainen häntä tuuhealla hännällään vasten naamaa, niin että Hukkasen silmät tulivat täyteen tomua ja hiekkaa. Hukkanen alkoi hieroa silmiään, mutta niitä alkoi vain yhä enemmän kirveliä ja polttaa. Ja yhä uudelleen heitti Repolainen hiekkaa hänen kasvoilleen, niin että Susi viimein oli melkein sokea. Repolainen käytti tilaisuutta hyväkseen ja repi Hukalta toisen silmän päästä. Mutta raivostuen Susi silloin hyökkäsi Repolaisen niskaan, painoi hänet maahan ja iski hampaillaan hänen toiseen etujalkaansa. Ja nyt oli Repolainen satimessa. Luulipa hän jo itsekin olevansa kuoleman oma.
— Nyt olet vallassani, kunnoton petturi! huusi Susi kumealla äänellä. — Antaudu heti paikalla, tai isken sinut kuoliaaksi. Nyt maksan sinulle kaikki pahat tekosi. Tunnustatko itsesi voitetuksi?
Mikä nyt neuvoksi? ajatteli Repolainen hädissään. Olenpa totta maar pahemmassa kuin pulassa. Ellen antaudu, surmaa hän minut tuossa tuokiossa, mutta jos taas tunnustan itseni voitetuksi, olen ikipäviksi häväisty.
Kuten monesti ennenkin koetti hän viekkaudella pelastautua pälkähästä.
— Kuoma kulta, lausui hän hiljaa makealla äänellä. — Olen kovin pahoillani siitä, että satuin repäisemään toisen silmäsi, ja pyydän sitä nöyrästi anteeksi. Jos niin haluat, tunnustan sinut voittajaksi ja julistan tässä kaikkien kuullen olleeni väärässä. Koko elämäni olen uhraava sinun hyväksesi. Kaloja, hanhia, kanoja ja sorsia tuon sinulle joka päivä ruoaksi. Ja jos niin vaadit, rupean perheineni orjaksesi. Minä rukoilen sinua, Hukkanen, ole armelias ja säästä henkeni. Sinä olet suuri ja voimakas, ole myöskin laupias. Ja mitä hyötyä on sinulla siitä, jos minut surmaatkin? Anteeksianto on ihanin kosto. Ja jalomielinen voittaja saavuttaa kaikkien suosion.
— Viekas Kettu, sanoi Hukka, — vaikka koko maailma olisi pelkkää kultaa, ja sinä sen minulle lunnaiksi tarjoaisit, en kuitenkaan sinua päästäisi. Hengelläsi saat nyt maksaa ilkeytesi ja konnankoukkusi.
Näin puhui Hukka, mutta nyt kääntyikin onni Repolaisen puolelle. Salavihkaa oli hän näet iskenyt kyntensä Suden arimpaan kohtaan ja puristi häntä niin voimakkaasti, että sudelta pääsi kauhea parahdus. Mutta samalla vetäisi Kettu etukäpälänsä Hukan hampaista. Molemmin kynsin alkoi Repolainen nyt vapaaksi päästyään vastustajaansa repiä. Tuskissaan kellahti Hukka kumoon, mutta Kettu ei päästänyt häntä irti, puri vain ja kynsi niin armottomasti, että veri viimein purskahti Susi-raukan suusta.
Hukkasen ystävät pelkäsivät, että hän menettäisi henkensä, ja rukoilivat kuningasta keskeyttämään taistelun. Ja kuningas lausui:
— Yleisestä pyynnöstä lopetan täten kaksintaistelun. En suinkaan soisi Hukan kuolevan, Repolainen, jätä siis hänet rauhaan. Olemme nyt nähneet, että sinä, Repolainen, olet voittanut, ja oikeus on siis sinun puolellasi.
— Mielelläni tottelen kuninkaani tahtoa, lausui Repolainen. — Minä olen voittanut, muuta en pyydäkään. Ovatko ystäväni samaa mieltä?
— Olemme, olemme, kajahti yksimielinen huuto, ja kaikki Ketun ystävät tulivat häntä onnittelemaan. Tulipa sellaisiakin, jotka tähän asti olivat häntä vihanneet ja parjanneet. Saukot ja Mäyrät, Majavat ja Näädät, Oravat ja Sopulit, kaikki riensivät hänen käpäläänsä pudistamaan ja häntä kilvan kiittämään.
Mutta Repolainen astui kuninkaan valtaistuimen eteen, ja kuningas julisti nyt kuuluvalla äänellä hänet kaikista syytöksistä vapaaksi. Hän kutsui Repolaisen neuvostonsa jäseneksi ja korotti hänet ylimmäksi neuvonantajakseen eli ministerikseen. Kaikkien kuullen hän ylisti Repolaisen suurta taitoa ja viisautta ja käski kaikkien alamaistensa kunnioittaa häntä kuin kuninkaan läheistä ystävää konsanaan.
Niin oli siis Repolainen päässyt suureen kunniaan. Mutta kuinka oli Hukan laita? Puolikuolleena hän makasi taistelutantereella, kurjana ja verta vuotavana. Melkein kaikki hänen ystävänsä olivat hänet hylänneet, vain ani harva, kuten Mirri ja Mesikämmen, pysyivät hänelle uskollisina. Surren ja vaikeroiden he nostivat haavoittuneen ylimyksen paareille ja kantoivat hänet kotiin. Hellästi hoiteli häntä täällä rouva Hukatar, hänen murheellinen puolisonsa, ja itkien ympäröivät poikaset isänsä vuoteen. Mutta Hukka ei voinut unohtaa häpeätään, vaan vaikeroi ääneen pimeässä sairashuoneessaan.
Repolainen pyysi sitten kuninkaalta saada lähteä kotiin vaimonsa ja lastensa luo. Riemukulussa hänet saatettiin hovista, neljäkymmentä sukulaista seurasi häntä Veijanlinnan ovelle, ja ilomielin ja ylpeänä Repolainen kuunteli heidän imarteluaan. Riemuiten vastaanotti rouva Mielevä miehensä, ja pikku ketut huusivat ilosta.
Tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana elää nyt Repolainen. Ja, paha kyllä, on moni konna hänen laillaan noussut kunnian kukkuloille ihmisten herkkäuskoisuuden ja typeryyden turvissa. Mutta se, joka tahtoo oikein elää, välttäköön pahaa ja kunnioittakoon hyvettä.