KAHDEKSAS LUKU.
Valoisa kesäyö oli kulunut kutakuinkin hyvin, vaikka Pekka olikin heittelehtinyt vuoteellaan koko yön. Hän oli nukkunut levottomasti, nähnyt unta susista ja sudenpennuista. Ola valitti, että hänellä oli vissit ruumiinosat aivan hellinä, kun Pekka oli koko yön potkinut häntä.
— Se on kaikki Ollin syytä, joka ei malttanut olla ilmaisematta salaisuutta, puheli Kalle kenkiessään.
— Onkos sinulla, Olli, tuoreita kenkäheiniä, kysyi Ola, — Nämä entiset ovat käyneet niin ruusuiksi, ettei näillä enää marssi kilometriäkään.
— Noudapas, Leena, navetanladosta pari kenkäheinäkimppua pojille, kehoitti Olli, joka naureskeli Pekan touhulle. Tämä ei suostunut enää riisumaan kenkiään. Hän oli tukkinut entiset heinänruuput jalkineihinsa, kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota.
— Heinitettävä on sinunkin uudelleen kenkäsi. Et sinä noilla äskeisillä ruupuilla pitkällekään potki.
Pojat olivat pari päivää sitten vaihtaneet sukat heiniin. Niin oli heidän mielestään helpompi kävellä.
Mutta Pekka vakuutti kulkevansa vaikka avojaloin, kunhan vain ehdittäisiin hyvissä ajoin Laitiseen.
— Jaa — sanoi Laupiaisen Olli, kun hänen vaimonsa oli tuonut uusia kenkäheiniä, — milloinkahan sieltä Iijärveltä tahi Uujoelta tulee pappi alaspäin? Olisi tuo tyttö ristittävä.
Sitä eivät pojat tienneet. Kettusen poikain isä hyvin luultavasti matkustaisi syksyllä Norjan kautta tuomaan Sirkkaa kouluun. Mutta Iijärven pappi saattaisi hyvinkin kulkea.
— Mitäs se kulkisi… kesällä ainakaan. Se on tullut niin lihavaksi, ettei pääse paikaltaan päkähtämään. Saarnatuoliin juuri jaksanee kiivetä.
Olli kynsi korvallistaan ja oli olevinaan kärsimätön.
— Et sinä, Kalle, ole vielä niin pitkälle lukenut, että saattaisit tuon lapsen kastaa? kysyi hän sitten, teeskennellen viatonta naamaa. Mutta hänellä oli veitikka silmänurkassa.
Kalle heinitti kenkiään eikä ollut kuulevinaan. Ola pukkasi häntä kylkeen.
— Niin mitä se savolainen sanoo?
— Kato, kato, kun on olevinaan. Vai "savolainen".
— Niin, että mitä se Olli…?
— Sitä, että kastaisit tuon mukulan ennen lähtöäsi.
— Kyllähän minä muuten, mutta jäivät liperit kaupunkiin, tuumi Kalle vakavana.
— Ka, tehdään tuohesta miehelle papinkaulus, huudahti Olli ja kapsahti keskelle lattiaa seisomaan. — Niin teki ennen Taivalkosken pappikin, kun sattuivat oikeat jäämään kotia.
Olli Laupiainen oli sellainen lystikäs tomahtelija. Hänen tempuilleen oli pakko nauraa. Nytkin hän oli niin veikeän näköinen kuin kettu, joka katselee liesustaan.
Kalle huomautti siitä Ollille, mutta tämäpä vastata näpsähytti:
— Kettunenpa sen paremmin tietää.
— Ole tuossa nyt joutavoimatta! toruskeli emäntä, joka laittoi lapsille aamiaista.
— Ka, ollaan, ollaan, koska kerran emäntä käskee, virkkoi Olli ja rupesi puhdistamaan piippuaan.
Retkeläiset aterioivat ja olivat valmiit jatkamaan matkaansa. Laupiaisen Olli ei suostunut ottamaan maksua, vaikka sitä hänelle tarjottiin.
— Eihän toki oman puolen ihmisiltä, eihän toki. Menkää rauhassa vain ja poiketkaa taloon kulkiessanne.
Ja veräjälle saakka hyvästellen saatteli Olli emäntineen retkeläisiä.
Matka sujui taas reippaasti. Pekka, joka tavallisesti asteli viimeisenä, oli nyt asettunut etupäähän. Hän harppasi sellaista vauhtia, että toisten oli vaikea pysytellä perässä.
— Onpa Pekan sääret nyt venyneet, huomautti Kalle Olalle, joka virkkoi:
— Mutta se se pettymys olisi, jos ei Aleksilla olisikaan pentuja enää.
Kallen mieleen iski epäilys. Mitä, jos Laupiaisen Olli olisikin valehdellut! Ei niistä savolaisista koskaan voinut mennä takuuseen.
Mutta totta oli Olli puhunut. Saavuttuaan puolen päivän korvissa Laitisen kylään he menivät suoraan Aleksin pirttiin, ja Pekka ei kerennyt kunnolla päivää sanomaan, kun jo tiedusteli hukanpentuja.
— Onhan niitä kolme kappaletta, puheli Aleksi, joka istui pirtin perällä kirvesvartta vuoleskellen. — Tuolla ovat vasussa takan kupeella.
Pojat riensivät sinne oikopäätä. Ja aivan oikein. Siellä ryömi kopassa kolme vaaleanharmaata karvakerää, joille juuri oli puhjennut silmät. Ne vikisivät ja nuuskivat vasun reunoja, ja yksi rupesi heti imemään Pekan sormea ahnaasti ja halukkaasti.
— Mistä te nämä löysitte? kysyi Kalle.
— Tuolta Raututunturista, muutamasta kallion kolosta. Emä ei ollut kotona; oli nähtävästi ruokaa etsimässä. Mutta pian se ilmestyi paikalle, ja minulla oli täysi työ päästä siitä eroon.
— Eikö teillä ollut pyssyä?
— Oli kyllä, mutta ei sattunut haulikkoon kuin yksi panos, ja sen minä laskin sille päin kuonoa. Mutta haavoitettunakin se seurasi minua kilometrimääriä, kunnes Laupiaisen lähistöllä jäi jälkeen. Seuraavana päivänä minä yritin sitä ajattaa, mutta peto oli painunut Saariselkään. Liian heikko panos.
Olipa se seikkailu! Kalle tiedusteli, mitä Aleksi aikoi noilla pennuilla tehdä.
— Mitäpä noilla… se kun nitistää hengiltä ja käy nimismieheltä katin perimässä.
— Antakaa minulle yksi! huudahti Pekka. — Minä vien sen kotia ja kasvatan. Se kesyttyy kuulemma niinkuin koira.
Aleksi naurahti.
— Kohtuudella sen saat. Mutta miten sinä sitä kuljetat?
— Eikö teillä ole vanhaa kallokasta? Siinä olisi hyvä kantaa.
Löytyihän talosta aina sellainen. Pekka pani pennun kallokkaaseen ja ripusti sen selkäänsä. Sudenpentu vikisi ja vaikeroi. Mutta pian se tottui uuteen asuntoonsa.
— Sille pitää syöttää vain maitoa. Se on niin pieni vielä, ettei osaa muuta syödä. Minä olen niitä tällaisella vehkeellä elättänyt.
Aleksi näytti tavallista tuttipulloa.
— Eivätkö ne osaa vielä lakkia?
— En tiedä… en ole koettanut. Mutta pian se saadaan nähdä.
Pekan elätti nostettiin lattialle ja asetettiin maitovati nokan eteen. Se nuuski sitä aikansa, mutta sitten rupesi pikku kieli lippasemaan, ja pentu lakki aivan kuin koira.
— Hyvä tulee! huudahti Pekka. — Minä jo ajattelin, että pitäisi ostaa
Iijärven apteekista tutti ja ruveta sitä imettämään.
Pojat eivät malttaneet viipyä talossa, vaikka emäntä tarjoutui kahvia keittämään. He aikoivat painaa yhtä menoa Iijärven rantaan, jonne oli enää vajaa penikulma.
— Mutta jaksaako Sirkka? kysyi Pekka.
— Jaksan minä siinä missä sinäkin, vastasi Sirkka, joka kyllä olisi mielellään jäänyt, mutta ei kehdannut sanoa.
Lähdettiin siis. Matkalla mietittiin ahkerasti, mikä hukanpennulle annettaisiin nimeksi. Kalle, joka harrasti klassillisuutta, ehdotti "Romulusta", mutta se ei Pekkaa tyydyttänyt.
— No pane sitten "Jugurtha",
— Se sopii paremmin pässille.
— Mitä arveltaisiin "Odysseyksestä"?
— Joo… Otusseon, innostui Pekka. — Pannaan se.
— Sehän sopiikin, Otus-se-on. Sillä otushan se on susikin.
Mutta kun Pekka huomasi, että hänestä tehtiin pilkkaa, ei hän hyväksynyt "Odysseystäkään".
— Uju-juu! kuului samassa kallokkaasta, ja pojat heristivät korviaan.
— Minusta tuntuu, että se itse haluaa lausua mielipiteensä nimenannosta, nauroi Ola. — Pannaan "Uju".
— Kas… sehän sopii. Ja sitäpaitsi Pekkakin sitä nimeä tapaili eilen illalla nukkuessaan.
Mutta Pekka suuttui. Mokomatkin… kiusasivat häntä nyt, kun hän tunsi itsensä niin onnelliseksi. Ei, hän miettisi itse nimeä hoidokilleen.
— No, mieti sitten. Onhan tässä Uujoelle talsittaessa vielä aikaa.
Kesä oli tännekin jo ehtinyt. Se oli melkein edellä Maanselän tuonpuoleisten seutujen kesästä. Täällä olivat koivut jo puolilehdessä, kun ne vielä esim. Soasjoella olivat olleet vasta hiirenkorvalla. Mutta sääski ei ollut vielä tullut. Se tulikin tavallisesti vasta juhannuksen aikaan. Lintuja sitä vastoin näkyi paljon. Täällä olikin oikea siivekkäiden maailma. Läheisellä suolla päästeli kurki kovia, rämäjäviä ääniä, jotka muistuttivat metalliastioiden helinää. Jossakin pensaikossa lauleli peippo.
Kalle pysähtyi kuuntelemaan. Hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä.
— Neljä peipposta yht'aikaa. Hän kuunteli vielä hetkisen ja osoitti sitten oikealle.
— Ja tuolla laulaa viides… ei, siellä on kaksi. Kuusi peipposta yht'aikaa.
Kallella oli erikoinen taito erottaa linnut niiden laulusta. Hän selitti toisille, milloin mikin metsän laulaja oli äänessä. Niin saivat toiset kuulla punasiipirastaan, sinirintasatakielen ja monen muun linnun äänet. Olasta oli melko vaikea erottaa niitä toisistaan, sillä hän ei ollut harjoittanut korvaansa. Mutta Kallen avulla hän kuitenkin oppi paljon tällä matkalla.
— Kuulkaapas tuotakin, sanoi Kalle ja pysähtyi, — Kuuletteko?
Toiset kuuntelivat ja erottivat valittavan »fyy-id, fyy-id», jota yht'äkkiä seurasi maiskuttava »tseh-tseh-tseh!»
— Mikä se on?
— Se on leppälintu. Se on nähnyt meidät ja varoittaa toisia. Se on tavattoman arka lintu. Odottakaapas —.
Kalle katseli eteensä ja osoitti koivunlatvaan.
— Tuolla se istuu, ja sen laulu johtui siitä, että se näki meidät tai kuuli puheemme. Kuulkaapas… taas… fyy-id! fyy-id!… tseh-tseh-tseh!
Leppälintu oli Pekallekin tuttu, vaikk'ei hän ollut ennen tiennyt, että juuri tuo ääni oli sen varoitusmerkki. Pikku Sirkkakin muisti sen usein nähneensä Uujoen pappilan puutarhassa. Pieni punapyrstöinen lintu, joka heilui ja viiputteli — aivan kuin olisi ollut höyhen vain.
Kalle kertoi leppälinnusta ja sen elintavoista. Hän oli monesti löytänyt sen pesän, mutta siitä oli aina se ikävä seuraus, että emo hylkäsi sen. Se lauloi melkein koko kesän, välistä vielä elokuussakin. Mutta kesäkuussa oli sen paras lauluaika. Naaras ja poikaset muuttivat etelään vähän aikaisemmin kuin uros. Se jäi vielä joksikin aikaa, sitten sekin hävisi.
— Minne asti ne muuttavat? kysyi Sirkka.
— Eivätköhän mahtane mennä aina Afrikkaan saakka.
— Voi, niillä on paljon pitempi kotimatka kuin meillä!
— Mutta niillä on paremmat kulkuneuvotkin.
Niin — se oli totta. Sirkka ajatteli, että jos ihmiselläkin olisi siivet, ei olisi mikään vaikeus koulun loputtua lentää yks' kaks' Uujoelle. Yksi hurahdus, ja hän istuisi pappilan harjalla tai kirkontornin huipussa ja huutelisi sieltä isälle ja äidille terveisiä. Mutta ei oltu ihmiselle siipiä annettu täällä. Siellä toisessa maailmassa hän vasta ne saisi, jos oli totta, että ihminen muuttui kuolemansa jälkeen enkeliksi. Ja miksei se olisi totta. Pikku lapset ainakin saivat siivet, siitä oli Sirkka ihan vakuutettu.
Niin — oli täällä lintuja ja lintujen laulua — oli! Se oli sellainen konsertti, jota eivät mitkään soittokoneet olisi kyenneet saamaan aikaan. Lampien, "lompoloiden" rannoilla polskuttelivat ja räpistelivät kahlaajat; siellä oli kuovia, vikloja, tokkimuksia ja rantasipiä. Hanhia lensi heidän ylitseen. Ilma vain havisi, kun ne suuressa parvessa, siipiään raskaasti lyöden, porhalsivat yli. Koko seutu oli täynnä ääntä, metsä, suot ja tunturinrinteet.
— Kopek! kopek! kopek! kuului yht'äkkiä heidän edestään, ja pari riekkoa lensi koivikosta, vaaran kupeelta ja laskeutui sitten maahan. Ne olivat vielä osaksi valkeita, mutta huomasi, että ruskea väri vei voiton. Kesä oli tullut.
— Se on tyhmä lintu, sanoi Ola. Sumuisella säällä saa niitä naksuttaa yhden toisensa jälkeen, eivätkä ne tee muuta kuin lennähtävät muutaman askelen ja laskevat kopekoitaan.
— Lappalaisten onneksi, virkkoi Kalle. — Jos se olisi arka, niin mistähän rahaa saataisiin, Riekkomaat ovat lappalaisen kultakaivos.
— Niinpä niin. Vähänpä sitä on muuten täällä, vaikka joka kesä yritetäänkin.
He lähestyivät nyt niitä seutuja, joista todellakin huuhdottiin kultaa. Oli Olakin muutamana kesänä käynyt kullan "vaskuussa", mutta paljoa hän ei ollut saanut. Puolikymmentä neulannupin kokoista raetta vain.
— Mutta siitä huolimatta jättävät monet iijärveläiset talonsa ja peltonsa ja lähtevät Kultalaan.
— Ihminen on ahne. Kullanhimo…
— Mutta — minusta olisi parasta, jos tyydyttäisiin vain siihen, mitä luonto mielellään antaa, lausui Kalle. — Silloin tultaisiin hyvin toimeen ja elettäisiin tyytyväisinä. Meillä on Uujoessa lohipato, mutta se onkin oikea kultakaivos. Saamme välistä viisi, kuusi lohta päivässä.
— Kyllä kai isä on sen laittanut jo kuntoon? kysyi Sirkka silmät loistaen.
— On tietysti. Heti jäänlähdön jälkeenhän pato rakennetaan, selitti
Pekka.
— Ja sitten nämä Lapin kehutut kultalöydöt houkuttelevat tänne kaikenlaisia kulkureita, jotka turmelevat seudun ja jättävät ruman jäljen. Se on jo Rantakylässäkin saatu nähdä, puhui innostuneena Kalle, joka sydämestään harrasti kotimaakuntansa parasta.
— Hei jänis! huusi Pekka, joka oli pysähtynyt.
— Siellä viiletti tosiaankin jänöjussi polkua eteenpäin ja katosi harjun taa. Se tempasi Kallen ja Olankin äskeisistä mietteistä. Viimeksimainittu lausui:
— Kohta aukenee eteemme Iijärven ranta.
Ola olikin oikeassa. Puolen tunnin kuluttua rupesivat ensimmäiset Rantakylän talot näkymään. Retkeläiset laskeutuivat joenrantaan. Siitä oli mentävä venheellä yli.
He soittivat lautturia, joka hetken päästä ilmestyikin mökkinsä edustalle.
— Tulkaa noutamaan yli! huusivat pojat kuorossa.
Hetken kuluttua oli lautturi lasten puoleisella rannalla. Hän muhoili ystävällisesti.
— Päivää! Minä luulin, että se oli posti.
— Eikö posti ole vielä tullut?
— Ei, mutta pitäisi piakkoin tulla. Ettekö ole nähneet taipaleella?
— Emme. Me poikkesimme Laitiin ja viivyimme siellä kappaleen aikaa.
— Sitten on vielä jäljessä.
— Jokos Lesken-Matti on tullut kirkolta?
— On jo aikoja. Siellä odottelee kievarin pirtissä päästäkseen illalla palaamaan.
Lesken-Matti oli kirkonkylän postimies. Pojat olivat ennenkin kulkeneet hänen venheessään. Matti oli hiukan yksinkertainen, mutta muuten siivo ja hyvä mies.
— Mikäs sillä nuorella herralla on kallokkaassa? kysyi lautturi Pekalta. Pekka punastui, kun häntä kutsuttiin "nuoreksi herraksi". Hän vastasi:
— En minä ole mikään "nuori herra".
— Ei — sen nimi on "Hukka-Pekka", sillä sillä on sudenpentu selässä.
— Yhyy! pääsi lautturilta, — Kotiako aiot kuljettaa?
— Sinnepä sinne.
— Ei noita mokomia kannattaisi elättää. Kurikalla otsaan vain. Ilmankin syövät poroja tuhottomasti.
Mutta Pekka puolusteli elättiään.
— Tämä ei ainakaan tule syömään yhtään poroa. Siitä tulee kesy kuin koirasta.
Lautturi maksettiin, ja peräkanaa astelivat retkeläiset joen törmää ylös kievaria kohti.
YHDEKSÄS LUKU.
Posti saapui, ja iltamyöhällä lähtivät retkeläiset kirkonkylää kohti. He olivat nyt olleet matkalla kolmetoista päivää ja patikoineet kaksisataa kilometriä Soasjoelta lähtien — lukuunottamatta sitä taivalta, jonka Almasuvannon isäntä oli heitä venheellä saattanut. Järvimatkaa oli viisi ja puoli penikulmaa, ja se kuljettiin tavallisesti yhdessä yössä.
Somalta tuntui pitkästä aikaa saada liukua venheessä, jota myötätuuli kuljetti hyvää vauhtia. Lesken-Matti istui perässä ja hoiti purjetta. Tällä reitillä oli tavallisesti aina myötäinen alkumatkasta — lähtipä kummasta päästä järveä tahansa — ja lopussa vastatuuli. Niin oli nytkin hyvänlainen myötäinen, mutta Lesken-Matti pelkäsi, että puolivälistä kiskottaisi ankarasti. Ola ja Kalle lupasivat silloin avustaa häntä soudussa.
Tämä oli nyt se kuuluisa Iijärvi, jonka saaria ei ollut kukaan lukenut eikä syvyyttä mitannut. Rannat olivat kallioiset ja vesi kuultavan kirkasta. Monen syllän syvyydeltä erotti selvästi pohjan.
Saaret kasvoivat metsää. Niitä oli vähä väliä, suurempia ja pienempiä, asumattomia melkein kaikki. Muutamat kohosivat melkein äkkijyrkkinä vedenpinnasta, muistuttaen siten suurta laivaa, joka keula tuulta vasten halkoo veden pintaa. Iijärvessä olikin selkiä, joita saattoi verrata merenulappaan. Toista laitaa ei erottanut, vaikka olisi kuinka katsettaan teroittanut, ja sieltä puhalsi voimakas vihuri, joka sai pienen venheen ankarasti keikkumaan. Mutta Lesken-Matti oli taitava perämies, joka varmalla kädellä ohjasi pienen purtensa hyrskyjen halki. Pikku Sirkkaa pakkasivat pelottamaan nuo korkeat, vaahtopäälaineet, jotka vyöryivät venheen kupeella. Toisinaan näytti siltä, kuin olisivat ne suoraa päätä rynnänneet venheen sisään. Mutta lähellä reunaa ne ikäänkuin nöyrtyivät, hävisivät mataliksi ja kuin anteeksipyytäen ylpeyttään livahtivat pakoon venheen alitse. Se riippui taitavasta ohjauksesta.
Sirkka makasi postipussien välissä ja siirsi katseensa taivaalle. Se oli harmaassa pilvessä. Pilvet lensivät tietänsä hajanaisina, repaleisina kuin rauhattoman ihmisen mietteet. Alempana olevat kiitivät eteenpäin nopeaan, paljastaen toisinaan jostakin aukostaan näkyviin ylemmät pilvikerrokset, jotka purjehtivat tietään hitaammin ja juhlallisemmin. Niiden ylimpiä reunoja valaisi kellervä hohde. Aurinko oli niiden takana.
— Kylläpä tuli ryöttä ilma, lausui Lesken-Matti, katsellen purjeen alitse eteensä. — Saa nähdä, onko meidän yövyttävä välille ja odotettava tuulen tyyntymistä, Hautasaaren kohdalle se aina kulkee, mutta sitten tuleekin melkein suora vastainen.
Olisipa se yöpymispaikka — Hautasaari. Sirkka oli kuullut, että saaressa oli vanha lappalaisten hautausmaa, ja että paikalla kummitteli.
— Emme kai me Hautasaareen yövy? kysyi hän arasti.
— Niin jos ei päästä eteenpäin, on yövyttävä. Mitäs siinä?
— Huh! — Hautasaareen! Eikö siellä kummittele?
— Mitä tehnee… mutta ei ne kummitukset meille mitään mahda… kruunun postille.
— Ei niitä kummituksia ole olemassakaan, huomautti Ola.
Lesken-Matti ei vastannut mitään, hän ei ruvennut asiasta väittelemään, sillä paikkakuntalaisten tapaan oli hänkin taikauskoinen, vaikk'ei kehdannutkaan sitä näyttää.
Vaiettiin taas ja kuunneltiin tuulen laulua. Vene natisi liitoksissaan ja kulki eteenpäin tasaisin työnnähdyksin. Se oli pitkittäin keinumista, joka tuntui mukavalta. Pekka oli nukahtanut keulaan, kallokas vieressään. Sen suusta näkyi toisinaan pieni karvainen kuono, joka uteliaana nuuski ylöspäin. Silloin tällöin kuului sisältä heikkoa ujellusta. Sudenpentu ei näyttänyt nauttivan vesimatkasta.
Oli jo yli puolen yön, kun postivenhe hyvää vauhtia porhalsi salmeen, jonka toisesta päästä sukelsi näkyviin korkeaa petäjikköä kasvava matalarantainen saari. Sirkka muisti nähneensä erään maalauksen, joka kuvasi kuoleman saarta. Se oli erehdyttävästi tämän kaltainen. Hän arvasi sen Hautasaareksi.
— Hautasaari näkyy, huomautti samassa Kalle, aivan kuin olisi arvannut
Sirkan ajatukset.
Muutaman hetken kuluttua laskettiin rantaan. Lesken-Matti veti venheen hietikolle niin pitkälle kuin jaksoi ja rupesi kantamaan eväsreppuja maihin.
— Ainakin me tässä kahvistelemme, tuumi hän, katsellen ympärilleen ja samalla kaivaen takin povesta piippuvehkeitä esiin.
Pian leimusi iloinen nuotio saaressa, vanhassa tulenpitopaikassa, ja kahvipannu killui männynnäreen nokassa tulella. Matti oli avannut laukkunsa ja ruvennut syömään.
— Eikö se ruoka maistukaan? kysyi hän hymyillen.
Eipä oikein tuntunut siltä. Oli syöty vahvasti kievaritalossa tuoretta kalakeittoa. Mutta jos aikansa kuluksi koettaisi pureskella.
Kallekin avasi reppunsa ja otti eväät esille. Samassa hän huomasi, ettei Pekka ollutkaan muassa.
— Anna pojan nukkua. Hyvää se sille tekee. Mutta sudenpentu pitää ottaa tänne. Muuten se voi karata, ja me olemme helisemässä.
Ola nouti kallokkaan ja toi sen tulen ääreen. Pentu vikisi ja vaikeroi.
Sillä oli ilmeisesti kylmä.
Kalle otti sen syliinsä ja lämmitti tulen hohteessa. Pentu killisteli pienillä, harmailla silmillään, ja tulen valo peloitti sitä. Se rupesi kaivautumaan Kallen poveen ja innokkaasti nuuskimaan ja etsimään.
— Silläkin taitaa olla nälkä.
Pojat söivät ja syöttivät pennunkin, joka pian nukahti kallokkaaseensa. Mutta tuulen voima yltyi vain. Petäjikkö ryskyi ja kohisi. Näytti tulevan yöksi oikea myrsky.
Lesken-Matti istui mietteissään ja tuijotti tuleen. Mitä hän mietti, sitä oli mahdoton arvata. Ola oli usein nähnyt lappalaisen tuolla tavoin istuvan ja tuijottavan tuleen, ja se teki häneen joka kerta oudon ja melkein salaperäisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi noitavoimat liikkuneet ympärillä.
Tuuli yltyi yhä. Nyt se jo pauhasi täydellä voimalla. Tultakin oli melkein mahdoton pitää. Myrsky lennättikin puita ja tuhkaa ylt'ympäri. Lesken-Matti kävi katsomassa venhettä ja kiskoi sen ylemmäs rantahietikolle. Hän oli herennyt umpimieliseksi ja näytti jonkin verran levottomalta. Ilmeisesti hänestä oli vastenmielistä yöpyminen tähän paikkaan.
Hän risteili nuotion ympärillä, tehden pieniä kierroksia metsässä, aivan kuin olisi etsinyt jotakin. Ola piti häntä silmällä. Lesken-Matti ilmeisesti tutki paikan turvallisuutta.
Ola hymähti itsekseen. Hän ei uskonut kummituksiin, vaikka oli paljon niistä kuullut. Mutta tällaisena myrskyisenä yönä, täällä asumattoman erämaan keskellä, kävi mieli kuin itsestään herkäksi ja vastaanottavaksi kaikelle yliluonnolliselle. Hän muisti lappalaisten kertomuksia kastamattomista lapsista, jotka itkivät pimeässä. Täällä niitä varmasti oli kosolti, ja jos vanhoissa jutuissa oli perää, piti niitä tänä yönä kuultaman.
Laittauduttiin levolle. Lesken-Matti sammutti tulen ja kääriytyi peskikuluunsa. Yöt olivat vielä näissä pohjoisissa seuduissa tähän aikaan kylmät, vaikk'ei päivä enää mailleen mennytkään. Pojat olivat laittaneet rankisensa kuntoon, ja nyt lepäsivät matkamiehemme sen suojassa.
Mutta — uni ei vain tahtonut tulla. Jokaisen mieli oli siksi jännityksissä, että pakkasi väkistenkin valvottamaan. Pekka oli ainoa, joka nukkui heti. Hän oli väsynyt viime taipaleella, pitäessään niin uutterasti etumatkaa. Mutta Sirkkakin, jonka olisi myös luullut väsyneen, valvoi.
Lapset kuuntelivat myrskyn laulua, ja se soi heidän korvissaan kammoitta vana. Oli tämä Lappi sentään pelättäväkin, vaikka sillä olikin niin monta hyvää puolta. Siitä oli sentään hyvä mieli, ettei nyt ollut pimeä. Oli vain tuollainen vaisu ja kalpea valaistus, aivan kuin vainajain mailla.
Lopuksi sentään tuli uni, mutta se ei ollut rauhallista niinkuin tavallisesti. Heitä ahdistivat kaikenlaiset painajaiset ja yökyöpelit. Kalle uneksi, että vanha, jäkäläpartainen lappalainen, jonka kasvot olivat vahankeltaiset, ryömi nelin kontin hänen luoksensa, vaatien siirtymään pois. "Tässä on käytävä meidän maanalaiseen asuntoomme, ja sie makaat ihan oven päällä". Ja kun Kalle ei ollut kuulevinaan ukon kehoituksia, jatkoi hän: "Me myöhästymme vainajien karkelosta, kun eivät minun lapseni pääse ylös. Siirry pois siitä!"
Kalle vaikeroi unissaan, heittelehtien kovalla makuusijallaan, mutta ei tietysti voinut siirtyä mihinkään, koska nukkui. Silloin hän näki kummia: vanha lappalainen konttasi uudelleen hänen luokseen ja veti perässään pitkää puukankea. Ilkeästi nauraen hän työnsi kangen Kallen kyljen alle ja rupesi vääntämään. "Vai et aio lähteä! Kyllä minä sinut siirtymään saan!" Kalle tunsi tukin pään kylkensä alla, mutta jokin outo voima oli tehnyt hänet niin raskaaksi, ettei hän liikahtanutkaan. Vain ruumiin keskipaikka kohosi hieman, mutta vaipui takaisin. "Oletpas sinä painava!" tuumi lappalainen. "Mutta kyllä minä vielä konstit tiedän!" Samassa hän konttasi tiehensä ja jätti kangen Kallen kyljen alle. Kalle ajatteli, että mitähän se nyt meni hakemaan, kun samassa rupesi maan alta kuulumaan lasten itkua. "Siellä lappalaisen lapset valittavat, kun minä makaan niiden oven päällä", ajatteli Kalle ja päätti siirtyä pois, Samassa hän heräsi.
Tuuli oli vain yltynyt. Metsässä heidän ympärillään ryski ja paukkui. Rankisen seinässä olevasta harsoikkunasta näki, kuinka mäntyjen latvat taipuivat. Jossakin etempänä kaatui suuri petäjä rytisten maahan, ja hukanpentu parkui kallokkaassa. Sen ääni muistutti lapsen itkua. Kallen päässä vilahti ajatus, että puu voisi kaatua heidän päällensä, ja hän silmäili hätäisenä nukkuvia tovereitaan.
Kylkeä pakotti. Hän oli nukkuessaan kierähtänyt aivan rankisen reunalle ja joutunut makaamaan kivenmukulan päällä. Siitä pakottava kipu. Äskeinen oli ollut vain unta.
Samassa raoitti Lesken-Matti rankisen syrjää ja katsahti kauhistuneena sisään.
— Lähdetään pois tästä! Tämä on noiduttu paikka! Pian, pian!
Kalle herätti toverinsa. He kömpivät ulos rankisesta, ja Lesken-Matti osoitti venhettä. Sinne heidän piti rientää.
Saavuttuaan rantahietikolle, joka oli vain puolen sadan metrin levyinen, kuului takaapäin kauhea rytinä. Iso petäjä oli kaatunut heidän makuupaikkansa päälle.
Samassa Pekka parkaisi vihlovasti.
— Pentu, pentu! Hukanpentu jäi rankiseen!
Ola ja Kalle lähtivät ottamaan selvää, miten pennun oli käynyt. Rankisen toinen pää oli joutunut petäjän alle, mutta toisesta päästä kuului surkeaa vikinää. Siellä oli hukanpentu elossa.
Pojat kaivoivat sen esiin. Pennulle ei ollut tapahtunut minkäänlaista vahinkoa. He kiskoivat rankisen irti, ottivat reppunsa ja kapistuksensa ja palasivat venheelleen.
Siellä kyyröttivät toiset venheen laidan turvissa. Se antoi hiukan suojaa. Lesken-Matti oli hakenut pari tukipuuta ja pönkittänyt niillä venheen kohdalleen, ettei tuuli päässyt sitä röykyttämään. Hän kehoitti lapsia paneutumaan hietikolle, venheen laidan alle pitkäkseen ja levitti purjeen heidän alleen.
— Se oli viime tingassa, kun pelastuimme, höpötti hän hätääntyneenä. —
Jos ette olisi heti seuranneet, makaisitte nyt tuolla pää murskana.
Ja Lesken-Matti kertoi, että hän oli nähnyt unta, kuinka mahdottoman pitkä lappalainen oli tullut häntä herättelemään ja sanonut: "Nouse pois siitä! Siihen panee iso mies maata!" Hän oli heti ymmärtänyt, että he olivat joutuneet manalaisten asuinpaikoille, ja hypännyt rankiselle herättämään toisia. Ja niin oli käynytkin. "Iso mies" oli pannut maata heidän sijalleen. Matti osoitti kaatunutta petäjää.
Kallekin kertoi unensa, ja Lesken-Matti vahvistui uskossaan, että paikka oli noiduttu. Olan teki mieli panna vastaan, sillä hän rakasti asioiden luonnollista selittämistä. Mutta hänkin oli niin omituisten tunteiden vallassa, ettei viitsinyt puhua mitään. Pian he kuitenkin rauhoittuivat ja kyyröttäen venheen laidan suojassa he lopulta naureskelivat "isolle miehelle", joka oli ollut siksikin ystävällinen, että oli ennakolta varoittanut heitä.
— Se oli varmaan samaa joukkoa, joka koetti kangeta minua ylös, virkkoi
Kalle.
— Mutta sinä olisit vain maannut välittämättä lappalaisen ponnistuksista, jollei Matti olisi tullut meitä herättämään, torui Pekka.
— Kyllä minä olin jo ennemmin hereillä, puolusteli Kalle. Ja sitten kuunneltiin taas tuulen tohinaa.
— Minusta tuntuu, että se rupeaa heitättämään, virkkoi Ola hetken päästä. - Ehkäpä se aamuksi tyyntyy.
Sitä toivoivat kaikki, pikku Sirkka kaikkein innokkaimmin. Hän kyyhötti venheen laidan alla Matin pöykkyriin kääriytyneenä. Pannen kätensä ristiin hän rukoili oikein hartaasti, että Jumala asettaisi myrskyn, jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa.
Ja taivas kuuli pikku Sirkan rukouksen. Kun he avasivat silmänsä, paistoi aurinko täydeltä terältään. Pienet laineet liplattivat rantakiviä vasten, ja linnut lauloivat kilpaa. Tuntui siltä kuin olisivat nekin kiittäneet Jumalaa kauniista säästä, joka oli seurannut myrskyn jälkeen.
Mutta rumaa jälkeä oli tuuli tehnyt. Siellä täällä makasi petäjä maassa, juuret ilmassa törröttäen. Oli onni, että rantahietikko oli siksi leveä, ettei yksikään kaatunut puu ollut ulottunut venheelle saakka.
Keventynein mielin laittelivat retkeläisemme venhettä kuntoon ja lähtivät puolen päivän korvissa katkaisemaan loppupuoliskoa pitkästä järvimatkasta.
KYMMENES LUKU.
Levähdettyään pari päivää Olan kotona jatkoi Kettusen komppania matkaansa. Vielä oli taivalta kolmetoista penikulmaa, mutta jalkamatka supistui puoleen. Välillä voitiin nim. silloin tällöin käyttää venhettä pitempiä järviä halkaistaessa, ja loppumatka kuljettiin myötävirtaa kaunista Uujokea alas.
Thulesta, vanhan metsänhoitaja Thunebergin talosta, saivat Kettusen lapset postimiehen seurakseen. Siellä heitä myös olisi pidetty vieraina useampia päiviä, mutta Kettuset olivat jo käyneet malttamattomiksi: koti rupesi näistä puolin vetämään jo voimakkaammin. Se tuntui jo olevan tuossa aivan käden ulottuvilla.
Thulen setä oli muistellut heille matkastaan. Huonolla suomenkielellä hän oli selittänyt:
— Kylle teme Lappi on senten toista kuin se alamaa! En mine enne lähte pois kotoa muuale kuin kirkole ja farbruur Svenski tervehtimän. Minule riitte teme loppuikä kylle.
* * * * *
Thulen setä oli nauranut herttaisesti. Hän oli ihmeellinen ukko. Harrasti ilmatiedettä, metsästystä, kalastusta, kirjallisuutta ja kirjoittelemista. Hän lähetteli tuon tuostakin postikortteja pääkaupungin ruotsinkieliseen lehteen ja nuo "Brefkort från Iijärvi" olivat sisällöltään aivan erikoisia. Niissä kerrottiin kevään tulosta ja jäidenlähdöstä, siitä, milloin ensimmäinen pälvi ilmestyi Thulen pihalle, ja milloin ensimmäiset joutsenet saapuivat. Tuon lehden lukijat saivat valtiollisten asioiden lomassa tietää, minkälainen oli ollut "kaivos" Lapissa kuluneena talvena, tai millaiseksi sen luultiin talven päälle muodostuvan, kuinka paljon oli saatu kaloja ja mitä kalaa etupäässä, minkälainen oli ollut sateenmäärä ja lumentulo jne. Ja Kalle oli kuullut setä Svenskin sanovan, että noita pieniä uutispalasia Ultima Thulesta [Ultima Thule = äärimmäinen Thule. Roomalaisten käyttämä nimitys perimmästä Pohjolasta] rakastettiin pääkaupungissa enemmän kuin niiden lähettäjä vaatimattomuudessaan osasi aavistaa. Niin, Thulen setä oli vaatimaton, harvinaisen vaatimaton, ja se kaunisti häntä aivan erikoisesti. Ystävällisen vaimonsa kanssa hän palveli matkustavaisia ihailtavalla kärsivällisyydellä. Pikku Sirkka sanoikin:
— Oman isäni jälkeen minä rakastan Thulen setää kaikkein eniten maailmassa.
— Entäs setä Svenskiä? kysyi Pekka.
— Häntäkin… mutta Thulen sedän minä asetan toiselle sijalle.
Siihenpä tuntuikin sitten maailma loppuneen, kun Thulesta lähdettiin. Setä seisoi rannalla ja lasautteli haulikollaan kunnialaukauksia ilmaan. Se kuului talon tapoihin. Kallekin pudotteli pistoolistaan viimeiset panokset — kiitoksiksi kaikesta ystävällisyydestä.
Venhe liukui hyvää vauhtia. Postimies, Heikki Sarre, souti, ja Kalle piti perää. Sirkka istui keskellä venhettä postisäkin vieressä ja Pekka hukanpentuineen keulassa.
Hän oli neuvotellut Thulen sedän kanssa pennun nimestä. Monta ehdotusta oli setä tehnyt, mutta ne eivät olleet Pekkaa miellyttäneet. Ne kuulostivat liiaksi konstikkailta ja olivat vaikeita lausua. Oli menty läpi melkein koko skandinavialainen muinaistarusto jumalineen ja haltioilleen, mutta ei ollut sieltä löytynyt sopivaa. Pekalla oli kyllä se mieli, että pennun piti saada oikein kuninkaallinen nimi, mutta mistä sen keksisi. Hän oli jo kerran puoleksi tosissaan tiedustanut:
— Mitä, jos ristisin sen "Piispaksi"?
Mutta siihen ei Thulen setä ollut suostunut.
— Ei se passa! Isäken ei siitä pidäisi. Se herätteisi pahennusta.
— Se kun söi sen "Tösselin", oli Pekka huomauttanut.
— Vaikka… mutta ei se passa. Parempi nimi sinun pite keksi.
Niinpä niin. Mutta kuinka sen keksisi. Hän oli mielessään käynyt läpi kaikki mahdolliset nimet, mutta sopivaa vain ei näyttänyt löytyvän. Hän oli murheellinen, Ennen kotiatuloa piti pennulla olla nimi. Niinhän olivat Kalle ja Ola sanoneet. Kalle pääsisi taas häntä pilkkaamaan, kun ei hänessä ollut miestä keksimään. Mutta — vielä hän sen löytäisi; olihan tässä vielä kaksi päivää miettimisen aikaa.
Vene laski rantaan, ja nyt alkoi jalkamatka. Se ei kuitenkaan ollut pitkä, vajaa penikulma vain. Tie kohosi korkealle harjulle, joka kahden suon välissä mutkitteli pohjoista kohti. Harju kasvoi harvahkoa mäntymetsää ja kumisi somasti askelten alla, Kalle vyörytteli suuria kiviä sen rinnettä alas ja jäi jännittyneenä kuuntelemaan, kun ne roiskahtaen putosivat allaolevaan suohon. "Roiskis! porloiskis!" pani jänkä, ja lähellä olevat vaarat vastasivat.
Mutta Heikki paineli menemään suuri postisäkki selässä. Sirkka ihmetteli, kuinka hän jaksoi sitä kantaa. Mutta Heikki oli tottunut. Hän naureskeli vain:
— Kun sinua rupeaa väsyttämään, niin hyppää päälle. Kyllä sinä siinä vielä menet.
Näin he kulkivat iloisesti haastellen ja leikkiä laskien kilometrin toisensa jälkeen. Väliin laskeutui tie suolle, ja silloin piti kipittää yli kapeita porraspuita. Toisinaan taas noustiin harjun rinnettä ylös, jossa polku leveni parin kyynärän levyiseksi. Heikki selitti, että oli tarkoitus tehdä tästä oikea ratsutie, jotta selkähevosella voisi karahuttaa. Mutta sitä ennen pitäisi porraspuita leventää.
He poikkesivat taloihin tuon tuostakin. Ne olivat vielä Iijärven puolella, mutta lappalaiset puhuivat samaa kieltä kuin uujokelaisetkin. He suhtautuivat Kettusen komppaniaan kuin omiin ihmisiin ainakin, ja pikku Sirkasta tuntui, että he olivat jo puoleksi kotona.
Juotiin kahvia poronjuuston kanssa ja syötiin tuoretta siikaa. Leipää ei tahtonut enää näin myöhään olla, kun talvijauhot olivat loppuneet. Mutta Thulen setä ja täti olivat varustaneet retkeläiset hyvillä eväillä, joten heillä oli leipää yllin kyllin.
Mutta vaikea sitä oli toisinaan syödä, kun pikkulapset kerääntyivät pöydän ääreen seuraamaan heidän ateriointiaan. Pikku Sirkka jakoikin leipänsä lapsille, jotka ilosta loistaen puhkesivat huutelemaan:
— Laibbe, laibbe! [Leipää, leipää! (lapin kieltä).]
Pekan sudenpentu herätti huomiota. Naurettiin papinpojalle, joka moista otusta muassaan kiikutti. Mutta lappalaislapset katselivat pentua silmät pyöreinä. Ja jopahan sieppasi yksi sen syliinsä, retusti ympäri huonetta ja puheli:
— Gumpe, dat lä gumpe! [Susi, se on susi!]
Pekka ei oikein pitänyt mokomasta rehkimisestä, mutta häntä huvitti lapsen innokas juttelu.
— Mitä se sanoo? kysyi hän Kallelta.
— Se sanoo, että se on susi!
Ahaa niin, — gumpe — sehän oli suden lapinkielinen nimitys. Hän ei ollut monta sanaa lappia oppinut, sillä lappalaiset juttelivat heidän kanssaan aina suomea.
— Siitäpä minä saankin sille nimen! huudahti hän silmät loistaen. —
Gumpe! Sehän on melkein samaa kuin kumppani.
— Aivan niin… pane vain Gumpeksi, myönnytteli Kallekin.
Se oli päätetty. Hukanpentu oli saanut nimensä. Se oli Gumpe.
Lappalaispoika oli sen sanonut. Näin siis Lappi antoi nimen omilleen.
Pekka oli hyvin tyytyväinen.
Matka jatkui. Poikettiin autiotuvalle. Niitä oli tällä välillä kolme, mutta kolmannessa ei tavallisesti käyty, koska lähellä, puolen penikulman päässä, oli talo. Keskimmäisessä tuvassa tavallisesti poikettiin. Se oli korkealla tunturilla, ja illalla myöhään retkeläiset saapuivat sinne.
Autiotuvalta oli suurenmoinen näköala. Luoteisella taivaanrannalla kohosi seudun korkein tunturi, Rastekaise. Se muistutti suurta sotalaivaa, joka keula kohti pohjoista näytti halkovan pilvimerta. Huippua ei näkynyt; se oli sumun peitossa. Mutta pohjanpuoleinen mykevä laita erottautui selvästi kellahtavaa taivaanrantaa vasten. Kalle tervehti tunturia äänettömästi, ja hänen mielensä valtasi hartaus keskellä hiljaista, juhlallista luontoa.
Alhaalla, tunturin alapuolella olevalla suolla piipitti jänkälintu yksitoikkoisella, valittavalla äänellään. Muut lentäjät olivat hetkeksi vaienneet, sillä oli puolenyön aika. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä heti kun aurinko rupesi kirkastumaan, kajahti vuorilta, tunturirinteiltä, ilmasta, joka paikasta lintujen tuhatääninen kuoro. Kallesta tuntui, kuin olisivat enkelit laulaneet korkeudessa.
Toiset nukkuivat jo, kun hän hiipi tupaan. Avotakassa hiipui vielä tuli, ja pöydällä oli illallisen jäännöksiä. Kalle katseli tuvan sisustaa ja hänen huomionsa kiintyi kehystettyyn tauluun, jossa oli järjestyssäännöt autiotupia varten. Lasi oli lyöty rikki, ja paperin reunat piirusteltu täyteen. Kallen mieli painahti apeaksi. Kumma, ettei Suomen kansa oppinut sivistyneesti käyttäytymään. Hävitettiin ja raiskattiin yhteistä omaisuutta niinkuin esim. tällaista autiotupaa, kaikkien matkamiesten yhteistä kotia. Ihminen oli saastainen olento, joka jätti rumat jälkensä joka paikkaan, missä liikkui. Häneen ei vaikuttanut luonnon suuri, neitseellinen koskemattomuus. Hän hävitti, raiskasi, raateli… monesti pahemmin kuin metsänpeto. Ja hänen nimensä eläintieteessä oli Homo sapiens. [Viisas ihminen.]
Näihin sekaviin tunteisiin Kalle lopulta nukahti. Kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tehtävänsä ryhtyä siistimään tupaa. Pöytä raivattiin puhtaaksi ja pestiin. Pikku Sirkka toimitti sen. Sisarukset olivat oikein innostuneita, kun Kalle oli kertonut heille illallisista mietteistään. Heikki autteli myös. Hän pilkkoi puita ja kantoi niitä sisään, latoen ne sievään pinoon takan nurkkaan.
— On niin hauska matkamiehen tulla, kun on kuivat puut, virkkoi hän.
— Niin — ja tupa puhdas ja siisti, jatkoi Sirkka.
Kalle oli sitonut vaivaiskoivuista luudan, jolla Sirkka nyt lakaisi tupaa.
— Niin vain, puheli postimies. — Mutta niitä on sellaisia hummereita, jotka eivät välitä mistään. Särkevät ja sotkevat. Vaikka tuossa on seinällä kielto ja sakonuhka. Mutta… sakotapas niitä kaiken maailman lentojätkiä, jotka menevät ja tulevat, niin ettei koskaan tiedä.
— Syksyllä minä tuon uuden lasin tuohon tauluun, sanoi Kalle. — Ja varjele sitä, joka sen rikkoo!
— Minkäpäs teet!
— Minä tapan sen!
— Hm! pani Heikki, järjestellessään postisäkin kantohihnoja.
— Minä kirjoitan taulun päälle, että
Joka tämän rikkilyö, sille koittaa kuolon yö. Kalle Kettunen sen tappaa, kiväärillä otsaan nappaa!
— Hm! pani Heikki taas. — Sopiihan se. Mutta me taidammekin olla jo lähtökunnossa?
Valmiita oltiin. Sirkka asetti luudan nurkkaan ja sanoi sille pudistaen sormeaan:
— Pysy nyt siinä kauniisti, että muutkin voivat sinua käyttää.
Sitten hän kiepahti ketterästi kynnyksen yli ja liittyi toisten joukkoon.
— No, nokka pohjoista kohti taas! komensi Heikki. — Tänä iltana ryypätään kahvit Uujoen pappilassa.
Päivä oli kaunis. Nyt näkyi Rastekaisekin koko juhlallisessa komeudessaan. Sen huipulla kimalteli valkoisia läikkiä. Sinne ei ollut vielä kesä kerennyt kättänsä kurkoittamaan.
Tuli raja, pitäjien välinen raja. Kalle otti lakin päästään ja lausui juhlallisesti:
— Terve sinulle, sinä Suomen pohjoisin pitäjä, sinä suippolakki
Suomi-äijän päässä, kotipitäjämme korkea ja kultainen!
Kalle ja Sirkka heiluttelivat vaivaiskoivun oksia ja hurrasivat, Hukanpentukin yhtyi konserttiin, säestäen sitä pitkällä, valittavalla ulvonnalla.
— Kuulepas Gumpea, kun on oppinut laulamaan! Se kehittyy nopeasti.
Soudettiin halki Mierasjärvi, poikettiin samannimisessä talossa.
Emäntä, ynseydestään tunnettu, otti tulijat ystävällisesti vastaan,
Tarjosi viiliäkin.
— Hyvät on merkit, naureskeli Heikki, kun talo oli jäänyt taaksepäin. — Emäntähän oli kestipäällä. Toisinaan on niin ynseä, että vasemman käden kainalon alta tarjoo vieraalle kättä.
Seudut muuttuivat yhä vaihtelevammiksi. Petäjät tosin harvenivat, ja vaivaiskoivu ja tunturipaju asettuivat niiden tilalle. Mutta keltainen jäkäläpeitto verhosi vaarojen rinteitä, ja siellä täällä nosti jo vihreä nurmennokka päätään. Taivas oli kuulas ja selkeä ja vaaleni vain pohjoista kohti. Siellä näytti olevan ikuisen kirkkauden asunto.
Kahdeksan tienoissa iltapäivällä oltiin jo Jomppalassa. Matka oli kulunut nopeasti, sillä nyt oli kuljettu melkein yksinomaan venheellä. Jomppalasta oli enää matkaa yksitoista kilometriä, ja se ei vetäisi päälle puolentoista tunnin.
Jomppalassa ryypättiin viimeiset kahvit. Isäntä oli vanhaa pappissukua, vaikka täydellisesti lappalaistunut. Hän oli kuuluisa puukkoseppä, takoi erinomaisia peskipuukkoja, leukuja. Kallen isälläkin oli sellainen, ja itse hän oli myös päättänyt tilata samanlaisen.
Talonväki näytti heille muhkeaa hopealusikkaa, jonka he edellisenä syksynä olivat löytäneet perunamaasta. Se oli talon isännän esiäidin, entisen uujokelaisen papinrouvan ja hänen kolmannen miehensä vihkilusikka. Tämä kolmas mieskin oli ollut pappi, ja Kalle oli kuullut heidän elämästään sangen romanttisen tarinan. Se oli kaunis hopealusikka, jossa olivat nimikirjaimet M.G. ja H.S., ja lapset ihailivat sitä kilvan.
— Myykää se minulle, sanoi Heikki.
— Ei… ennen saa talo mennä kuin me siitä luovumme, vakuutteli emäntä.
Ja isäntä oli samaa mieltä.
Seikka oli sellainen, että Heikki oli kihloissa Maria Guttormin, uujokelaisen uudistalon tyttären kanssa, ja tuo lusikka olisi sopinut heidänkin vihkilusikakseen.
Yksi Jomppalan tyttäristä lähti heidän mukanaan kirkolle. Vene olikin talon; se kun Heikki sitä vain lainasi. Jomppalan Agneta asettui airoihin ja Heikki perään, ja niin lähdettiin viimeistä taivalta katkaisemaan.
Lasten jännitys kasvoi kasvamistaan, kuta lähemmäs kirkonkylää he saapuivat. Puolivälistä alkoi heille jo tuttuja paikkoja; he olivat usein retkeilleet joen varrella. Virta oli paikoitellen oikein vuolas, ja vene kiiti hyvää vauhtia. Heikki tunsi väylät. Vuoroin hän leikkautti viistoon poikki virran, laski niin läheltä toista rantaa, että pajupensaat pyyhkivät venheessä istujia. Mutta sitä kesti vain tuokion. Virta nielaisi heidät suvantoon, joka päilyi kuin peili iltapäiväauringon valossa. Ja suvannon keskeltä aukeni retkeläisten silmien eteen mahtava tunturin selkä, joka kohosi paljon ylemmäs joen verraten korkeita rantatörmiä.
— Ailigas! huudahti Sirkka ja risti hartaasti kätensä. — Kohta olemme kotona!
Niin — sieltä tervehti heitä Ailigastunturi. Se sijaitsi pappilaa vastapäätä, järven toisella rannalla.
Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin muutamasta joenmutkasta aukeni eteen avara järven selkä. Kierrettiin pitkä niemi ja — nyt sukelsi näkyviin kirkko ja pappila. Ne olivat järven vasemmalla rannalla, korkealla rantatörmällä. Pappilan mäenpuoleinen pää oli melkein maassa kiinni, mutta järvenpuoleinen lepäsi korkealla kivijalalla. Valkeaksi maalattu rakennus näytti somalta harmaata tunturinkylkeä vasten.
Kivikirkko, siro ja kaunis, jonka kaari-ikkunoiden yläosaa koristivat punaiset tiilet, ja joka tapuliluukkujen kohdalta oli samaa väriä, sijaitsi paljon pappilaa ylempänä. Mutta vaikka se olikin korkealla, ulottui tunturin laki vielä sen tornin huipunkin yli. Se näytti isolta linnulta, joka oli pysähtynyt siihen tunturin kupeelle outoa maailmaa ihmettelemään, tehden sen vaikutuksen, kuin olisi se ollut valmis minä hetkenä hyvänsä kohoamaan uudelleen siivilleen ja lentämään tiehensä. Lasten mielestä se oli maailman kaunein kirkko, ja he viittoivat riemastuksissaan temppeliä kohti.
Rannalla olevista kirkkotuvista oli joku huomannut heidät ja lähtenyt juoksemaan pappilaa kohti. Samassa helähti kirkonkello soimaan, ja sen ääni kajahteli juhlallisena yli hiljaisen seudun.
— Niin, nythän on lauantai-ilta, ja siellä soitetaan pyhää, lausahti Heikki, joka myös oli hätkähtänyt kellon ääntä. — Tällaisilla reissuilla tahtovat mennä päivätkin sekaisin.
Mutta Kettusen lapset eivät nyt kuulleet häntä. He tarkkasivat pappilan rantaa, johon nyt juoksi mies avopäin, ja tämän perässä nainen, vaalea esiliina vyöllä. Heitä seurasi kaksi lasta, jotka uteliaina tirkistelivät lähestyvää venettä. Lappalaisia oli myös kerääntynyt venevalkamaan, niin että ranta oli pian melkein mustana. Nenäliinaa heilutellen tervehti kirkkoherra rouvineen tulijoita.
— Hurraa! Eläköön! kajahti veneestä, ja Posti-Heikkikin heilutti hattuaan. Mutta pikku Sirkka oli purskahtanut itkuun. Hetki oli hänestä liian suurenmoinen.
— Äiti, äiti! huuteli hän hätääntyneenä ja pyrki maalle, kuin olisi pelastunut merihädästä. Pikku tytön sankarillisuus näytti tyyten loppuneen.
— Lapsi, lapsi! huudahti papinrouva, ja seuraavassa hetkessä lepäsi
Sirkka itkien äitinsä sylissä.
— Tervetuloa, pojat! lausui kirkkoherra ja syleili molempia. Lappalaiset paljastivat päänsä. Hetki oli heistäkin juhlallinen. Kirkkoherra risti kätensä ja luki siinä järven rannalla kiitosrukouksen hyvin päättyneestä matkasta. Lappalaiset kuuntelivat hartain mielin, ja melkein jokaisen silmä kyyneltyi, kun pappi tuli loppusanoihin:
— Herra, auta meitä kaiken vaivan, työn ja vaelluksen perästä iäiseen rauhaan taivaallisessa kodissa, että siellä lakkaamatta Sinulle kiitosta veisaisimme. Amen.
Ja sitten alkoi kätteleminen ja terveisten sanominen. Pekkaa se hiukan hermostutti, sillä hän olisi halunnut päästä kertomaan elätistään.
Kun viimeinen lappalainen siis oli kätelty, riensi Pekka isänsä luo ja ojentaen kallokasta huusi niin, että järvenranta raikui:
— Isä, minulla on sudenpentukin, ja sen nimi on Gumpe!