Kettusen komppanian Lapinmatka

language: Finnish

KETTUSEN KOMPPANIAN LAPINMATKA

Kertomus Kettusten ja Ola Svenskin matkasta koulukaupungista kotia Lappiin

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

WSOY:n koululaiskirjasto N:o 60.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

ENSIMMÄINEN LUKU.

»… Ja osta minulle Lundahlin kirjakaupasta puoli tusinaa Faberin lyijykyniä n:o 2 ja sitten pieksunkengäkset Kauralasta, Siellä on nahkatavara parasta. Varsinahkoja minulla on täällä, kun piti keväällä "Tösseli" teurastaa. Se on kyllä suuri pettymys Pekalle, joka oli kovasti kiintynyt mullikkaan. Mutta — kuten tiedät — meillä kävi piispa huhtikuussa, ja me olimme äidin kanssa sitä mieltä, että se piti teurastaa ("Tösseli" nimittäin). Se oli siis välttämättömyys, koska porot olivat jo kovin laihoja siihen vuodenaikaan…»

Kalle Kettunen lopetti kirjeen lukemisen. Hän oli papinpoika Uujoelta, Suomen pohjoisimmasta pitäjästä, Lapista. Kevätlukukausi oli loppumaisillaan, ja Uujoen papin lasten oli viikon päästä aloitettava kotimatkansa.

Pekka, Kallen veli, ei ollut vielä tullut kotiin kaupungilta. Hän oli lyseon toisella luokalla, kun Kalle oli jo viidennellä, Sitäpaitsi asui heitä samassa paikassa vielä kolmaskin, nim. heidän pikku sisarensa Sirkka, joka oli tyttökoulun ensimmäisellä luokalla.

Rouva Mehtonen, täysihoitolan pitäjä, kurkisti oven raosta. Hän oli neljänkymmenen ikäinen papinleski, joka elätti itseään ja viittä lastansa pitämällä koululaisia. Kalle Kettunen oli alusta alkaen asunut hänen luonaan, ja selvää oli, että nuoremmat, Pekka ja Sirkka, seurasivat vanhimman veljen jälkiä.

— Eikö Pekka ole vielä tullut? kysyi rouva Mehtonen.

— Ei ole. Hän meni postimerkkiukin luo.

— Ai, ai sitä Pekkaa! Tuhlaa kaikki rahansa postimerkkeihin. Mutta samanlainen oli meidän Aarokin pienempänä.

Rouva Mehtosen pää hävisi oven raosta. Hetken kuluttua tömisteli Pekka sisään, kasvot loistaen.

— Minä sain kolme guatemalalaista kolmellakymmenellä pennillä! huudahti hän heti ovessa.

— Ethän vain petkuttanut ukkia?

Pekka, reipas kaksitoistavuotias, katseli veljeään pitkään,

— Kuinka semmoisia puhut? Tiedäthän, etten minä petkuta ketään. Kas… onko kotoa tullut kirje?

Pekka sieppasi kirjeen pöydältä. Kalle piti häntä syrjästä silmällä.
Hyvä, että veli sai itse lukea surullisen uutisen.

Yht'äkkiä kirje lensi lattialle. Pekka seisoi punaisena keskellä huonetta.

— Kyllä minä vihaan sitä piispaa! huudahti hän, taistellen itkua vastaan, — Syödä Tösseli, joka oli niin viisas vasikka! Kaikki minun elättini syödään! Viime syksynä söivät Ruijan herrat kesyn hanheni, ja nyt piispan herrat Tösselin!

Pekka itki.

Kalle koetti lohduttaa häntä:

— Älä nyt ole milläsikään. Kyllähän vasikoita aina saadaan.

Mutta Pekka keskeytti hänet:

— Saadaan kyllä… mutta sellaista kuin "Tösseli" ei saada koskaan.
Joka juoksi perässä kuin koira…

Hän pyyhiskeli silmiään ja kiivastui uudelleen:

— Minä en nosta lakkia enää piispalle, en! Ja sitten hetken päästä hiukan tyynemmin: — Hyvä, että kokeet on jo ohi! Muuten olisin aivan varmaan kirjoittanut ruotsissa nelosen.

Sirkkakin joutui siihen hätään.

— Onko kotoa tullut kirje? Voi, antakaa minulle!

Hän huomasi kirjeen lattialla ja kiiruhti ottamaan sen ylös.

— Isän ja äidin kirje lattialla! toruskeli hän herttaisesti. Hän oli kymmenvuotias, terve ja punaposkinen, lyhyt pellavasaparo niskassa. — Ai, ai, täällä on äitikullalta terveisiä reunassa. "Hoitakaa hyvin Sirkkaa matkalla." — Kuule, Kalle, oletko lukenut tämän? veikisteli hän. — Mitäs Pekka itkee?

Pekka silmäsi häneen tuikeasti.

— Kuule, Sirkka, tervehtisitkö sinä sitä ihmistä, joka löisi sinun
"Sofia Margareetasi" rikki?

— Enpä tietysti! Mutta… mitä… mitä sitten?

— Piispan herrat ovat syöneet Tösselin.

Pikku Sirkka seisoi suu ammollaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt aloittaa kirjeen lukemista.

— Että äiti saattoikin suostua siihen! huudahti hän.

— Nyt, lapset, syömään! Ruoka jäähtyy.

Se oli täti Mehtonen, joka huomaamatta oli ilmestynyt huoneeseen.

— Mistä Tösselistä te puhutte?

Kalle sai selittää asian. Se oli se sonnin mullikka, josta oli ollut puhe, ja joka oli saanut nimensä kuuluisan kenraali Stösselin mukaan.

— Vai niin… semmoisia ne piispan herrat ovat.

Mutta ei sille voi mitään. Piispalle pitää tarjota parasta, mitä talosta löytyy. Kyllä minä tiedän.

Täti Mehtonenpa sen tiesi. Olihan hän papin leski.

Ruokasalissa odotti jo joukko poikia ja tyttöjä. Kun "Kettusen komppania" saapui, luettiin lyhyt pöytärukous ja käytiin käsiksi aamiaiseen.

Aterian aikana keskusteltiin siitä, pitikö Pekka Kettusen tervehtiä piispaa vai ei. Kuudesluokkalainen Väinö Virtanen, kruununvoudin poika, kannatti Pekkaa.

— Ne ovat byrokraatteja, sanoi hän. Hän edusti konventissa vapaamielistä suuntaa.

Mutta Timo Tapanila, joka itse aikoi papiksi, virkkoi arvokkuutta teeskennellen:

— Piispoille pitää olla piispain ruokaa.

Mutta silloin hän sai vastaansa Matti Muikun, talollisen pojan, joka ei voinut sietää Timo Tapanilaa, koska tämä hänen mielestään esiintyi liian mahtipontisesti.

— Jos minä olisin pappina, ja sinä tulisit minun seurakuntaani tarkastamaan, syöttäisin sinulle kissanraadon.

— Lapset, lapset! torui täti Mehtonen. — Pöydässä ollaan kauniisti.

Timo Tapanilan itsetietoisuutta oli verisesti loukattu. Hän virkkoi halveksivasti:

— Ja minä erottaisin sinut virasta!

— Älkää kinatko, rauhoitteli Väinö Virtanen isällisesti. —
Tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole pappeja eikä piispoja.

— Onkos kissanraatoja?

Se oli Kalle Kettunen, joka sen kysymyksen viskasi.

Papinpoikana hän katsoi velvollisuudekseen vastustaa Väinö Virtasta, joka ylpeili vapailla mielipiteillään.

Minkälaisen päätöksen olisi väittely mahtanut saadakaan, jollei täti Mehtonen olisi korjannut lautasia pois. Koko joukko odotti jännityksellä seuraavaa ruokalajia.

— Ai, viiliä! huudahtivat he kuorossa, kun huomasivat tarjottimella kymmenkunta pientä, lasista viilipyttyä.

— Se on kesän merkki, virkkoi talon vanhin poika, seitsemäsluokkalainen
Aaro. Ja keskustelu sai kuin itsestään uuden suunnan.

Puhuttiin kesästä ja kesän vietosta. Jokaisella oli omat suunnitelmansa. Talon poika, Aaro Mehtonen, aikoi mennä sahalle työhön. Hän oli köyhä ja hänen piti ansaita. Väinö Virtanen, vaikka itse suunnittelikin huvimatkaa Ruotsiin, hyväksyi arvelematta Aaron aikeen. Hänen mielestään oli hyvä tutustua kansaan, koska se oli se, joka tulevaisuuden yhteiskunnassa tulisi ottamaan komennon. Sitäpaitsi ruumiillisen työn tekijät olivat hänestä oikeita aatelisia, ja he "säätyläiset" pakostakin vain jonkinlaisia yhteiskunnan loisia.

Matti Muikku aikoi möyriä kotitalonsa pelloilla, silti yhtään pyrkimättä Väinö Virtasen aatelissäätyyn. Hänestä se oli yksinkertaisesti velvollisuus. Timo Tapanila pelkäsi saavansa ehdot matematiikassa, ja hänen kesänsä kuluisi siis kirjan ääressä. Se oli hänestä verinen vääryys, sillä mitäpä papit matematiikalla tekivät. Hehän eivät tarvinneet muuta kuin neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla, sillä eihän heillä ollut muuta laskettavaa kuin kantokirjansa. Tytöillä oli omat suunnitelmansa, millä puutarhanhoito, millä navetta. Mutta Kettusen pojat aikoivat ruveta eränkävijöiksi.

— Mitä ne semmoiset ovat? kysyi talon nuorin, kuusivuotias Eeva.

— Ne ovat sellaisia, jotka pyydystävät riistaa, kaloja ja lintuja, karhuja ja kettuja, yleensä kaikkea, mitä erämaassa liikkuu ja elää, selitti Kalle Kettunen.

— Siis myöskin sääskiä, huomautti Väinö Virtanen pilkallisesti.

— Miks'ei, vastasi Kalle huolettomasti. — Minä olen aikonutkin laittaa hyönteiskokoelman.

Väinö Virtanen ei puhunut mitään, sillä eläinoppi oli hänen kompastuskivensä.

— Niin… sellaisiksi me rupeamme, yhtyi puheeseen Pekkakin, suu täynnä viiliä. — Me otamme kuukauden eväät ja lähdemme samoilemaan tuntureita.

— Mutta — kuinka te jaksatte kävellä? uteli pikku Eeva.

— Me harjoittelemme kotimatkalla.

Niinpä niin. Olipa näillä lapsipoloisilla kotia matkaa… Uujoelle, Suomen pohjoisimpaan kärkeen. Rouva Mehtonen säälitteli pikku Sirkkaa ja epäili, mahtaisiko hän jaksaa.

— Jaksan kyllä, vastasi tämä reippaasti. — Ja jos uuvun, saavat Kalle ja Pekka laittaa paarit ja kantaa minua.

— Me kyllä emme rupea sinua kantamaan, huomautti Pekka. — Jos et jaksa, saat jäädä.

— Kuinka monta penikulmaa teille nyt karttuukaan matkaa?

— Ristiniemeltä kolmetoista Soasjoelle, mutta se ajetaan hevosella. Siihen loppuu maantie, ja sitten alkaa apostolinkyyti. Kolmekymmentä penikulmaa suunnilleen.

— Kolmekymmentä penikulmaa! Se on vallan hirveätä! Mutta tottakai sentään voitte käyttää venettä?

— Noin kymmenen penikulman verran. Loppu on käveltävä.

Toverit katselivat pelonsekaisella kunnioituksella "Kettusen komppaniaa". Se oli eri väkeä.

— Mutta eikö nyt löydy mitään keinoa päästä helpommin? tiedusteli Väinö
Virtanen, joka lukukauden alussa vasta oli muuttanut Kallen kouluun.
Hän ei olisi kävellyt penikulmaakaan, saatikka sitten kahtakymmentä.

— Ei ole… jaa, jos Ruotsin ja Norjan kautta matkustaisi, niin sitten kyllä. Mutta se tulee kovin kalliiksi.

Kalle Kettusella oli aikamiehen ilme, kun hän tämän sanoi.

— Hm! Tulevaisuuden yhteiskunnassa, — aloitti Väinö Virtanen, mutta rouva Mehtonen oli ruvennut lukemaan pöytärukousta, joten Virtasen filosofia keskeytyi.

Aamiaisen jälkeen hajaantui kukin taholleen. Oli käsissä viimeiset koulupäivät ja läksyistä vielä huolta. Toiset lähtivät kello kahdeltatoista kouluun. Mutta Kalle, jolla sattui olemaan lupa, lähti toimittamaan isänsä määräämiä ostoksia.

Kadulla hän pysähtyi hetkiseksi. Ylhäältä ilmasta kuului omituisia rämäjäviä ääniä. Kurkiparvi lensi kaupungin yli, kiila pohjoista kohti.

Kallen sydän sykähti ilosta.

— Terveisiä Uujoelle! kuiskasi hän, seuraten lintujen lentoa, kunnes ne hävisivät kirkontornin taa. Pian hekin kolme olisivat matkalla pohjoiseen, Lappiin, rakkaaseen, valoisaan Lappiin!

TOINEN LUKU.

Koulu oli loppunut ja todistukset saatu. "Kettusen komppania" oli komeasti päässyt luokalta, Kalle kuudennelle, Pekka kolmannelle ja Sirkka toiselle. Ostokset oli ostettu, selkäreput kunnossa, ja nyt seisoivat kaikki kolme vaununsillalla, jutellen täti Mehtosen kanssa, joka oli tullut "lapsiaan" saattamaan. Hän oli jo aamupäivällä saattanut yhden joukon etelään päin, ja tässä olivat nyt hänen pohjoiseen lentävät lintunsa, niinkuin hän leikillään sanoi.

— Sirkkaa minun tulee sääli. Kuinka ihmeessä sinä jaksat, lapsi parka?

— Kyllä minä jaksan, vastasi tyttönen, jolla oli jalassa paulakengät ja vyöllä pieni puukko. — Tädin ei tarvitse yhtään olla huolissaan.

— Älkää nyt kulkeko pitkiä päivämatkoja, ettei Sirkka väsy. Kalle, sinun pitää muistaa…

— Kyllä minä muistan.

Hän katseli väkijoukkoa ja huomasi Väinö Virtasen, joka hieno keppi kädessä käveli laiturilla. Hän oli saanut ehdot ruotsissa, jotenka suunniteltu huvimatka nyt muuttui opintoreissuksi. Hän oli jäänyt kaupunkiin, vaikka olisi voinut matkustaa jo aamulla. Ilmeisestikin tuon kävelykepin vuoksi.

— Jaha… täälläkö ne lappalaiset nyt ovat menossa?

Hän heilutteli keppiään, mutta huomasi samassa täti Mehtosen ja pujahti väkijoukkoon.

Kallea nauratti. Mokomakin hepsake! Tarpoisipa heidän kanssaan Lapin jänkiä, niin lähtisi herrastelemishalu.

Samassa soi kolmannen kerran, ja junailija puhalsi pilliinsä. Veturi vihelsi, juna nykäisihe liikkeelle. Nenäliinaa heilutellen jäi täti Mehtonen asemasillalle.

— Hyvästi, lapset! Terveisiä kotiin.

Kaupunki taloineen soljui heidän ohitseen. Tuossa oli hautuumaa, muuten kaunis paikka. Siinä vilahti maantie, jolla Kalle ja Pekka olivat kevätiltaisin harjoitelleet pyöräilyä. Tuolta näkyi lyseon punainen peltikatto ja kauempaa tähtitorni. Merikin käväisi pari, kolme kertaa näkyvissä, mutta sitten painuttiinkin jo leikkaukseen. Kasarmi… oluttehdas… pumppu… rautasilta. Kohisten porhalsi juna yli sillan, kiljahdellen hyvästiksi kaupungille, jonka tehtaiden piiput vielä viimeiseksi viittoivat retkeläisille.

Kettusen komppania meni vaunuun. He olivat aloittaneet "anabasiksensa", ylämatkansa, niinkuin kreikankielen opettaja koulussa oli heidän kotimatkaansa nimittänyt.

* * * * *

Ristiniemellä liittyi heidän matkaansa Iijärven nimismiehen poika, joka kävi ruotsalaista lyseota samassa kaupungissa. Hänen nimensä oli Ola Svensk, ja hän oli reipas ja solakka nelitoistavuotias, päässyt jo viidennelle luokalle. Ola oli tullut jo edellisenä iltana ja jäänyt sopimuksen mukaan Kettusen komppaniaa odottamaan, Iijärvi oli Uujoen naapuripitäjä, ja heillä oli yhteistä matkaa kolmisenkymmentä penikulmaa.

He yöpyivät samaan majataloon ja olivat kuin saman perheen jäseniä. Vaikka he kaupungissa kulkivat eri koulua ja puhuivat eri kieltä, he kuuluivat nyt yhteen, Lappi, kotimaakunta, yhdisti heidät.

Aamulla varhain he istuivat rattaille, ja hevosmatka alkoi. Majatalon isäntä itse oli heitä auttelemassa. Hän oli leikkisä mies, jolla aina oli mukava sana matkamiesten varalle.

— Sanokaa niille papoille, että muuttavat pois sieltä tunturista, veisteli hän nytkin muhoillen ystävällisesti. — Poroksihan siellä ihminen muuttuu.

— Ei muutu, sanoi Sirkka nauraen.

— No varmasti! Heti kun nilkat alkavat napsua, se on merkki, että jo rupesi muuttumaan.

— Sitten minun olisi pitänyt olla jo aikoja poro, sillä minun nilkkani ovat napsuneet niin kauan kuin muistan, tuumi Pekka totisena.

Majatalon isäntä nauroi ja viittasi kädellään hyvästiä.

Svenskin Ola ajoi pikku Sirkan kanssa toisella, ja Kalle ja Pekka toisella hevosella. Tie kulki suurten metsien ja laajojen soiden halki. Siellä täällä näkyi jokin yksinäinen talo. Mäkeä ylös ja toista alas sujui taival. He vaihtoivat hevosia kievareissa ja merkitsivät nimensä päiväkirjaan. Sirkka pani merkille, että Olakin teki merkiltänsä suomeksi. Niin — mitäpä hän olisi ruvennut erottautumaan toisista. Täällä kaukana kiveliössä oli vain yksi mieli ja yksi kieli. Mutta ainoa, joka merkitsi päiväkirjaan säätynsä, oli Pekka. Hän kirjoitti säännöllisesti: "Lyseolainen Pekka Kettunen."

Samoin he täyttivät ahkerasti muistutussarakkeita, mutta aina myönteiseen suuntaan. Jos he majatalossa sattuivat juomaan kahvia, piirsi Pekka heti muistutuksen: "Tässä kievarissa on sitten eri hyvä kahvi!" Taikka: "Kettusen komppania ja Svenskin Ola ovat tähän majataloon erittäin tyytyväiset." Nuo päiväkirjat korjasi aikanaan nimismies ja lähetti lopuksi lääninhallitukseen. Sielläkin saivat siis niiden tarkastajat havaita, että kirkkoherra Kettusen lapset ja nimismies Svenskin poika olivat suurella riemulla matkanneet kesälomalleen.

Kahden päivän perästä he saapuivat Soasjoelle. Ola oli selittänyt Sirkalle, että kaikkein ensimmäiseksi, ennenkuin tultiin itse kylään, näkyisi tien käänteessä kirkon katto. Ja niin kävikin. Toisen päivän iltana vilahti muutamasta tienkäänteestä näkyviin sinkkipeltikatto. Sirkka silmäsi kysyvästi Olaan. Tämä nyökkäsi päätään. Aivan oikein: he olivat Soasjoella. Muutamia satoja metrejä vielä, ja he laskeutuivat joen rantaan ja rupesivat huhuilemaan lautturia. Tämä tulikin, vanha pahkaposkinen äijä, joka jutteli tuttavallisesti Olan ja Kallen kanssa.

— Jaahah… se on tuota… taas koulu lopussa. Ja pohjoiseenko sitä… tuota… painetaan?

— Sinnepä sinne, vastasi Ola. — Ja siellä oltaisiinkin, jollei tarvitsisi koulua käydä.

— No, no… kyllä sitä sentään pitää koulua käydä. Ei herraslapsista muuten tule mitään, jolleivät koulua käy. Rupeavat töllöttelemään ja innistelemään ilmaa… niinkuin tämä meidän hosmestarin poikakin.

— Ettepäs tekään ole koulua käynyt ja olette päässyt lautturiksi, virkkoi Pekka, joka oli ruvennut auttamaan lautan hilaamisessa.

— Minun ei ole tarvinnutkaan.

— No, miksi meidän tarvitsee?

— Ka… siinäpä se on, kun teidän tarvitsee. Rupeatte muuten töllöttelemään.

Lapset nauroivat. Heistä oli tämä lautturi kerrassaan mukava mies. He sanoivat hänelle hyvästiä kädestä pitäen, ja pikku Sirkka niiasi oikein kauniisti.

— Uujoen papin tyttökö se sinä olet? kysyi lautturi. — Sinuapa ei ole ennen näkynyt.

— Hän tuli syksyllä isän kanssa Norjan kautta, selitti Pekka.

— Ja nyt yrittää ensi kertaa jalkamatkaa. Ai, ai, pienet ovat jalat vielä, mutta sirkeältäpä muuten näyttää.

— Kyllä minä jaksan siinä missä toisetkin, vakuutti Sirkka punastellen.

He lähtivät pappilaan, sillä se oli heidän tavallinen majapaikkansa. Kirkkoherra Koivula rouvineen otti heidät ystävällisesti vastaan. Ola ja Kalle saivat kertoa kirkkoherralle kaupungin kuulumisia. Vaikka posti tuli tänne jo kolmesti viikossa, olivat matkamiesten tuomat uutiset silti aina tervetulleita. Kirkkoherra kyseli koulun opettajista; pari niistä oli hänen koulu- ja ylioppilastoveriansa. Myöhään yöhön saakka istuivat pojat kirkkoherran työhuoneessa, ja tämä näytteli heille munakokoelmaansa. Hän oli nim. innokas lintumaailman tutkija, voipa sanoa pienoinen tiedemies, ja hänen kokoelmansa käsittivät monta suurta kaappia. Ola ja Kalle, jotka olivat kumpikin huvitettuja luonnontieteistä, kuuntelivat jännittyneinä kirkkoherran selityksiä. Tämä näytti heille erästä harvinaista linnunmunaa, jota kumpikaan ei ollut ennen nähnyt. Sitä he tarkastelivat nyt innokkaasti.

— Mistä setä tämän löysi?

— Tästä pappilan haasta, jutteli kirkkoherra, ja hänen oikean silmänsä alla rupesi mukavasti nykimään. — Mutta arvatkaapa, kuinka kauan haetutti, ennenkuin löysin pesän?

Sitä oli poikien mahdoton arvata.

— Kolme kokonaista viikkoa! Sinä aikana en tehnyt mitään muuta kuin hain tätä yhtä ainoata pesää, (Tietysti kävin sunnuntaina kirkossa ja toimitin jumalanpalveluksen.) Hätäisesti joudin syömään.

Pojat katselivat ihmeissään harvinaista setää. Ei ollut mikään ihme, että hän oli saanut "Lintu-Jussin" liikanimen.

— Mutta kuinka setä sen löysi?

Kirkkoherra sytytti piippunsa ja kertoi:

— Näin muutamana päivänä postista palatessani harvinaisen linnun, jota epäilin Pohjan pajulinnuksi. Sehän pesii Jäämeren rannoilla eikä sitä juuri koskaan tavata näin etelässä. Seurasin sitä, kun se lenteli edelläni puusta puuhun, ja arvasin sen pesineen jonnekin tänne lähitienoille. No, ei muuta kuin hakemaan. Kulutin yhden päivän ja kuljin pappilan ympäristön ristiin rastiin, mutta en löytänyt. Pari kertaa näin sen haassa ja vahvistuin olettamuksessani, että se on pesinyt sinne. Kun se on uunilinnun sukulainen, ajattelin sen muuranneen itselleen pesän jonkin mättään koloon. Mitäs muuta kuin järjestelmällisesti etsimään. Jaoin haan ruutuihin ja hain ruudun päivässä. Kolmen viikon kuluttua löysin sen mättään kolosta koivun juurelta. Siinä oli neljä munaa. Yhden niistä otin, ja tuossa se nyt on.

Poikien piti uudelleen katsoa tuota harvinaista munaa.

Se oli vaalea, sormenpään kokoinen, ja siinä oli vaaleanpunertavia täpliä.

Setä Koivulan arvo oli poikien silmissä kohonnut moninkertaisesti. He tunsivat suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Sellainen luonnontutkija! Sellainen harvinainen pappi! Kukaties he olisivat valvoneet aamuun asti ja kuunnelleet hänen kertomuksiaan, jollei kirkkoherran rouva olisi tullut ajamaan heitä levolle.

— Kyllä meidän pappa valvoo vaikka viikon, kun pääsee linnuistaan puhumaan, toruskeli hän, — Mutta poikien pitää aamulla taipaleelle. Siellä vanhemmat odottavat jännityksellä, ja minä tiedän, että odottavan aika on pitkä.

Eikä poikien auttanut muu kuin totella. Pekka ja Sirkka olivat jo aikoja menneet "höyhensaarille".

Mutta vielä unissaankin he olivat kuulevinaan setä Koivulan matkivan lintujen ääniä ja näkevinään, kuinka hänen oikean silmänsä alla poskilihas mukavasti nyki. Ja he nauroivat onnellisina.

KOLMAS LUKU.

Ja nyt alkoi jalkamatka, hei!

Soasjoen pappilan pihalla seisoi retkikuntamme reput selässä ja leppäsauvat kädessä, valmiina aloittamaan ylämatkansa. Kirkkoherra Koivula rouvineen antoi heille rappusilta viimeisiä neuvojaan.

— Siellä on Pomokairassa paljon tikan ja palokärjen pesiä… niitä teidän sopisi mennessä tarkastaa.

Koivulan setä se vain huolehti linnuistaan. Kirkkoherran rouva huomauttikin:

— Eivät lapset jouda koluamaan lintujen pesillä. Käy muuten niin, etteivät ehdi koko kesänä kotiin. Muista sinä vain sitä sinun kerrallista käräjäsaarnaasi.

Pojat olivat kuulleet jutun. Setä Koivulan oli pitänyt muutamana keväänä mennä käräjäsaarnaa pitämään, kun hän kirkon ja pappilan välillä oli huomannut palokärjen, joka naputteli onttoa hongan runkoa. Käräjät olivat sinä vuonna siirtyneet tavallista myöhempään, ja setä Koivulan oli tehnyt mieli katsoa, aikoiko palokärki pesiä puuhun. Hän oli kiivennyt honkaan ja unohtunut sinne. Tuomari lautakuntineen odotti kirkossa, mutta pappia ei vain kuulunut. Silloin oli kirkkoväärti tullut portaille katsomaan. "Siellä on pappi puussa… on tainnut löytää uuden pesän", oli suntio huuaissut hänelle tapulin luukusta. "Eiköhän soiteta uudestaan papin kellot?" Sanottu ja tehty. Setä Koivula oli säikähtänyt ja ollut vähällä pudota puusta alas. Kauhtana oli pahasti revennyt, mutta siitä huolimatta hän oli pitänyt käräjäsaarnan. Tuomari oli ollut vähän suutuksissaan, sillä käräjät pääsivät alkamaan vasta tuntia myöhemmin. Mutta saatuaan kuulla selityksen, hän oli nauranut. "Se on se Lintu-Jussi sellainen, että sille pitää antaa anteeksi."

Setä Koivulalle se oli vähän kiusallinen juttu, eikä hän mielellään kärsinyt kuulla siitä puhuttavan.

— Mitäpäs tuosta… mutta ne ovat klassillisia herroja ne palokärjet… saaneet nimensäkin Mars-jumalan mukaan. Niiden elämää on soma seurata.

— Ole tuossa nyt… aina sinä niistä linnuistasi! Sanokaa nyt, lapset, paljon terveisiä isälle ja äidille.

— Niin… Jumalan haltuun nyt sitten!

Pojat nostivat lakkiaan, pikku Sirkka niiata nyksäytti, ja reippaina astuivat retkeläiset pappilan veräjästä ulos, suunnaten kulkunsa jokiahdetta pitkin läpi kirkonkylän pohjoiseen. Yksi ja toinen vastaantulija, joka tunsi heidät, toivotti onnea matkalle. Ja kylläpä sitä tarvittiinkin, sillä Olan kotia Iijärvelle oli tasan kaksikymmentä penikulmaa, puhumattakaan Kettusista, joiden kotiin Uujoelle tuli vielä Iijärveltä kolmetoista.

Mutta hyvin olivat retkeläiset varustettuja. Evästä oli riittävästi. Koivulan täti, jolla itsellään ei ollut lapsia, oli pitänyt heistä huolta kuin omistaan. Hän oli paistanut lettuja ja pannut mukaan yhtä ja toista hyvää. Oli suolattua kalaa, oli kuivattua poronlihaa, kahvia ja sokeria. Leipää oli myös, sillä sitä oli usein vaikea saada köyhistä Lapin taloista. Mutta retkeläiset luottivat siihen, että he saattoivat matkan varrella vahvistaa eväsvarastojaan pyytämällä kalaa. Sitä varten oli Kalle varustanut mukaansa onkia ja uistimia. Ola oli ripustanut reppunsa kielekkeeseen rautapeltisen paistinpannun, ja Pekka oli saanut kannettavakseen pienen kahvipannun. Olalla oli muassaan salonkikivääri ja Kallella pistooli. Vielä kuului Kallen kantamukseen rankinen, valkoinen telttakangas, jonka saattoi mukavasti jännittää kahden puun tahi seipään väliin, ja jonka alla oli lämmin nukkua.

Sääskistä ei ollut vielä näin varhain haittaa. Ne tulivat tavallisesti vasta juhannukseksi. Mutta sateen ja kylmän vuoksi oli tuollainen rankinen hyvä olemassa.

Alkutaipaleella oli vielä kyliä ja taloja, joten heidän ei kolmeen, neljään päivään tarvinnut yöpyä taivasalle. Mutta kuta pitemmälle matka kului, sitä autioimmiksi kävivät seudut. Maat rupesivat kohoamaan, ja viidentenä päivänä Soasjoelta lähdön jälkeen he näkivät ensimmäiset varsinaiset tunturit. Olihan niitä näkynyt tosin jo ennen Soasjokeakin, kuten Pyhätunturi ja Luosto, mutta ne olivat yksinäisiä ilmestyksiä, kuin sattumalta joutuneet niin kauas muista erilleen. Mutta täällä Soasjoen pohjoisosissa niitä näkyi kokonaisia ketjuja pitkin taivaan rantaa. Sieltä täältä pisti esiin jokin korkeampi huippu. Lapset koettivat arvata, mitä ne mikin olivat.

— Nuo ovat Nattaset, sanoi Kalle, osoittaen korkeaa tunturia, jossa oli kaksi pyöreäpäistä huippua rinnakkain.

He seisoivat jylhän vaaran laella ja katselivat valtavaa näköalaa, tuntien oman pienuutensa. Kalle ja Olakin, jotka olivat melkein aikamiehiä, seisoivat vaieten. Heitäkin kammotti tämä yksinäinen, pitkä taival. Mutta Pekka, joka joutui hurmion valtaan nähdessään tuntureita, huudahti osoittaen sauvallaan pohjoista kohti:

— Tuolla… noiden tunturijonojen takana on kotimme!

Hän oli kuin sotapäällikkö, joka aikoi johtaa joukkonsa voittoon.

Pikku Sirkan sydäntä ahdisti. Kaukana, kaukana oli koti vielä. Matka sinne tuntui loppumattomalta. Hän oli nyt kävellyt kymmenen penikulmaa, ja jalat tuntuivat raskailta kuin lyijy.

Mutta Kalle lohdutti häntä:

— Älä ole milläsikään. Me emme kulje tänään pitemmälle kuin tuon seuraavan vaaran laitaan. Siihen teemme tulen ja yövymme.

He lähtivät jatkamaan matkaa, jota Kallen kertoman mukaan ei pitänyt olla päälle kolmen kilometrin. Mutta pikku Sirkasta tuntui tämä lopputaival toivottoman pitkältä. Eikä kumma, sillä hän oli ensimmäistä kertaa tällaisella retkellä.

Mutta hän oli urhoollinen pikku tyttö. Hän ei nurissut. Ola tarjoutui kantamaan häntä selässään yli soiden, mutta Sirkka ihan närkästyi. Kyllä hän yksinkin pääsi. Oikeastaan hän olisi ollut ketterin koko joukosta, jollei kenkä olisi ruvennut hankaamaan jalkaa. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä mitään toisille. Pelkäsi näiden joutuvan neuvottomiksi. Hyppien mättäältä toiselle hän eteni kauas toisten edelle, jotka kantamuksiltaan eivät voineet niin nopeasti seurata.

Yhdeksän tienoissa illalla he saapuivat määräpaikkaan. Aurinko meni vain puoleksi tunniksi piiloon keskiyön aikaan, mutta nyt se vielä paistoi puiden latvain yläpuolelta. Erämaa oli hiljainen kuin hauta. Vain haukat leijailivat heidän yläpuolellaan ja niiden naukutus tuntui tässä suuressa äänettömyydessä pahaenteiseltä. Laululinnutkin olivat vaienneet. Lähelläolevalta suolta kuului vain jänkälinnun yksitoikkoinen piipitys.

Vaaran juurella oli yksinäinen, puolittain sortunut heinälato. Joku uutistalokas oli sen siihen rakentanut, korjaten vaaran alta leviävältä jängältä heinän. Mutta nyt ei sitä oltu käytetty enää moneen vuoteen. Kaipa oli uutisasukas löytänyt paremmat heinämaat lähempää taloaan, koska oli hylännyt tämän kaukovainionsa.

Kalle ja Ola rupesivat tekemään tulta. Sirkka istahti kivelle ladon viereen, katsellen kuusankaa, joka kuusen oksalta toiselle hypellen näytti tarkkaan seuraavan heidän puuhiaan. Sitä kutsuttiin täälläpäin "kuukkeliksi", ja se oli uteliaisudestaan tunnettu. Se seurasi matkamiestä välistä kilo metrimääriä ja oli toisinaan kyllin rohkea siepatakseen leipämurusen ihan miehen selän takaa, tämän aterioidessa. Se eli tavallisesti kuusen silmuilla, mutta saattoi heittäytyä toisinaan kaikkiruokaiseksi kuin Pohjolan jätkä. Se oli kaunis lintu, jota sen tungettelevaisuuden perusteella ei olisi luullut sellaiseksi "salonkilaulajaksi" kuin se todellisuudessa oli.

Pekka oli mennyt joelle, joka virtasi vaaran ohitse. Hän viipyi siellä hyvän aikaa eikä vastannut huhuiluun. Toisilla oli kahvi aikoja valmiina, mutta Pekkaa vain ei kuulunut. He päättelivät silloin hänellä olevan jotakin tärkeämpää tekeillä ja jättivät hänet rauhaan. Vasta kun ateria oli valmis, he rupesivat uudelleen huhuilemaan häntä.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun poikaa ei ruvennut kuulumaan. Ola lähti silloin joelle, mutta palasi hetken kuluttua takaisin ilmoittamaan, ettei joella näkynyt ketään. Onkivapa ja suuri, ainakin kolmen kilon painoinen hauki olivat ainoat, mitä hän löysi. Mutta onkijaa ei näkynyt, ei kuulunut.

Silloin valtasi pelko koko retkikunnan. Kalle meni aivan kalpeaksi, ja
Sirkka hyrähti itkuun. Oliko Pekka hukkunut?

He kiiruhtivat joelle, mutta se oli kauttaaltaan niin matala, että hyvin olisi erottanut, jos siihen joku olisi pudonnut.

He rupesivat yksistä voimin huhuilemaan:

— Pekka… Peek-kaah! Tännepää-in!

Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin kaiku, joka mahtavan ukkosen jyrinän tavoin kiiri pitkin saloa.

Silloin heidät todella valtasi pelko.

Päätettiin, että Kalle lähtisi ensiksi etsimään. Jollei hänen onnistuisi Pekkaa löytää, niin sitten lähtisi Ola. Sirkkaa ei sopinut jättää yksikseen, siliä hän oli kovin järkytetty.

Kalle lähti, ja Ola jäi Sirkan luo. He kuuntelivat Kallen huhuilua. Ääni loittoni loittonemistaan, kunnes se lopulta kantausi heidän korviinsa heikkona kuin sääsken laulu. Sitten sekin häipyi, eikä kuulunut mitään.

Noin tunnin kuluttua Kalle palasi — yksin. Hän oli aivan neuvoton. Hän kertoi kulkeneensa jokivartta alas pitkän matkaa, menneensä parissa paikassa joen ylikin, mutta ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään.

Nyt oli Olan vuoro lähteä liikkeelle. Kalle jäi sisarensa luo lohduttelemaan tätä. Sirkka oli jo aivan varma, että Pekka oli joutunut surman suuhun ja hän itki katketakseen.

Kuin olisi ymmärtänyt pikku koulutytön surun rupes kuukkeli yht'äkkiä visertämään. Nyt sai Sirkka oppia tuntemaan, kuinka tuossa lintumaailman "mustalaisessa" asui hieno ja herkkä sielu. Se lauloi osaaottavasti, mutta samalla iloisesti ja heleästi, niin että Sirkasta rupesi tuntumaan, kuin olisi laulaja erikoisesti tahtonut lohduttaa häntä.

— Kuulepas kuukkelia, kuinka kauniisti laulaa, sanoi Kalle, joka samalla seurasi Olan etääntyvää huhuilua. Tämä oli lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin hän.

Kului tunti ja kului toinen, eikä Olaa kuulunut. Oli jo käsissä keskiyö. Vieno kesäyön hämy kääri hetkeksi vaippaansa metsän ja suon. Tuli loisti kirkkaammin, ja Kalle lisäsi siihen puita. Sirkka rupesi jo pelkäämään, että Olakin oli eksynyt. Mutta Kalle rauhoitti häntä, OJa oli siksi iso poika, ettei hän niinkään vain eksyisi. Lapissa syntyneenä hän oli tottunut metsiä kulkemaan. Kyllä hän varmasti palaisi ja toisi Pekan tullessaan.

He vaikenivat hetkeksi ja kuuntelivat. Ei kuulunut risahdustakaan. Kuukkelikin oli herennyt äänettömäksi. Ilma oli tummansinertävää kuin savun sekaista, ja jängältä, vaaran alta, alkoi nousta usvaa. Oli melkoisen kylmää.

Silloin — yht'äkkiä rasahti jossakin katkennut oksa. Kalle ja Sirkka höristivät korviaan. Kuului askeleita ja matalaäänistä puhetta. Lapset hypähtivät pystyyn. Oliko se Ola vai kuka se oli?

Askelet lähenivät; nyt kuului jo puhekin selvempään. Sirkka tunsi Olan äänen. Samassa tämä ilmestyi harjun takaa, taluttaen Pekkaa kainalosta.

— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? huudahti Kalle ja syöksähti tulijoita vastaan.

— On… ja ei ole, vastasi Ola nauraen? - Tämä mies vain hourii.

Kalle tarkkasi Pekkaa. Tämä oli kalpea ja pelästyneen näköinen.

— Missä olet ollut?

Pekka yritti puhua, mutta tuokioon hän ei saanut sanaa suustaan. Suupielet vain nykivät, ja näytti siltä, kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan. Lopulta hän änkytti:

— Kar… kar… karvainen pää.

— Mistä karvaisesta päästä se puhuu?

Lopuksi aukeni Pekan puheväylä. Hän kertoi menneensä joen rantaan uistattamaan. No, se tiettiin. Entä sitten? Niin… hän oli uistellut aikansa ja saanut suuren hauin sekä ollut juuri huutamaisillaan toisille, että tulisivat katsomaan, kun metsästä hänen takaansa oli kuulunut outoa töminää, ja puiden välistä oli näkynyt karvainen pää ja kaksi mustaa silmää. Hän oli ensin luullut sitä karhuksi, mutta yks'kaks' oli pää siirtynyt toiseen paikkaan ja katsellut sieltä… noin kaksi metriä siitä, missä hän oli sen ensiksi huomannut. Se oli liikkunut aivan äänettömästi, lopulta niin nopeasti, ettei hän ollut erottanut, missä se kulloinkin oli. Koko metsän laita oli ollut täynnä karvaisia päitä, ja ne olivat heiluneet edestakaisin, hävinneet hetkeksi ja sukeltaneet jälleen uudelleen näkyviin. Oli vain kuulunut omituista tuhkimista, aivan kuin olisi joku lujaa puhaltanut kouransilmäänsä. Silloin hän oli lähtenyt juoksuun, aikoen luonnollisesti toisten luo. Mutta hätäännyksissään hän oli juossutkin jokivartta ylös, ja koko ajan oli karvainen pää seurannut häntä. Hän oli parantanut vauhtia, langennut, noussut jälleen ja pinkaissut kuin henkensä edestä, — kunnes oli suin päin syöksähtänyt muutamaan kallion koloon, jonne oli jäänyt makaamaan puoleksi tiedotonna. Vain kerran hän oli nähnyt tuon karvaisen kummituksen ja kuullut sen tuhauksen. Sitten se oli hävinnyt, ja hän oli maannut kolossa siihen asti kuin Ola oli hänet löytänyt.

— No etkö kuullut meidän huutojamme?

— Kuulin kyllä, mutta en uskaltanut tulla ulos. Ajattelin, että se uudelleen rupeaa minua ahdistamaan.

Seurasi pitkä äänettömyys. Lapset katselivat toisiaan säikähdyksestä kalpeina. Mikä kumma se oli ollut?

— Ei se ole voinut olla muu kuin karhu, virkkoi Kalle viimein.

— Mutta kun minä en nähnyt muuta kuin pään.

— Karhu on taitava piiloutumaan. Sehän juoksee metsässä niin mestarillisesti, ettei sitä juuri koskaan pääse näkemään.

— Karhu se on ollut, vakuutti Olakin.

— Lähdetään pois tästä, se syö meidät, itki Sirkka.

— Ei se enää tule, vakuutti Kalle. — Jos se on ollut karhu — ja mikäpä
muu se olisi voinut olla — niin se on säikähtänyt yhtä paljon kuin
Pekkakin ja kaikonnut matkoihinsa. Ei — kyllä me tässä olemme yötä.
Eihän Sirkkakaan jaksa kävellä kauemmas.

He päättivät siis yöpyä siihen. Tulta kohennettiin, ja pian loimusi iso valkea kesäöistä taivasta kohti. Ruvettiin syömään, ja hetken kuluttua jo naurettiin Pekan seikkailulle.

Varovaisuuden vuoksi levitettiin rankinen vanhaan heinälatoon. Oviaukko tukittiin kiinni ladon pohjalta nostetuilla lattiapuilla, ja tuokion kuluttua makasivat retkeläiset rankisen alla suloisessa sovussa.

Pikku Sirkka nukahti heti, mutta pojat valvoivat jonkin aikaa. Heistä oli jännittävää nukkua keskellä ääretöntä saloa, kaukana ihmisasunnoista. Olisivatpa opettajat saaneet olla heitä katsomassa.

Väsymys valtasi lopulta pojatkin. He vaipuivat sikeään uneen.

Parin tunnin kuluttua Kalle heräsi omituiseen murinaan, joka tuntui tulevan kuin maan alta. Murinaa seurasi äkäisiä, lyhyitä tuhahteluja, aivan kuin olisi joku käsipalkeilla voimakkaasti puhaltanut. Kalle kömpi hiljaa rankisesta ulos ja koetti tirkistellä ladon seinän raoista, mutta mitään ei näkynyt. Ulkona oli valoisaa kuin päivällä, ja jossakin lähellä lauloi rastas.

Muriseva ääni kuului uudelleen ja nyt aivan ladon peränurkan takaa. Kalle hiipi sinne ja huomasi samassa suuren, tumman otuksen, joka päätään edestakaisin heilutellen kaivoi vihaiseti ladon nurkan juuressa. Mättään palasia lenteli ilmaan sakeana tuiskuna, ja otuksen suuri ruho nytkähteli pehmeästi kuin olisi se ollut liitoksistaan irti.

Se oli karhu.

Kalle tunsi polvensa käyvän heikoiksi. Pidellen molemmin käsin ladon seinästä kiinni hän koetti pysyä pystyssä, mutta askeltakaan hän ei uskaltanut ottaa. Murina eteni ladon seinää pitkin, ja joku heikompi seinäpuu pullistui sisäänpäin pedon painaessa sitä raskaalla ruhollaan. Karhu pysähtyi, kaivoi taas maata, murisi vihaisesti ja lähti jatkamaan kulkuaan ladon ovea kohti.

Silloin muisti Kalle pistoolinsa. Hän hiipi rankisen luo horjahtelevin askelin. Lattiapuut kolahtelivat hiljaa, mutta sittenkin tuntui niiden aiheuttama kolina hänestä tuskallisen kovalla. Hän silmäsi oviaukkoa. Se oli onneksi illalla tukittu. Mutta muutamalla tempaisulla saattoi nuo harvat puut iskeä hajalle, ja silloin he olisivat kaikki karhun kidassa.

Hän herätti Olan, joka kuorsasi seljällään. Tämä hieroi silmiään eikä tahtonut pitkään aikaan tajuta, mistä oli kysymys.

— Ola, Ola, karhu on ulkona ladon edessä ja tulee sisään!

Ola kavahti pystyyn kuin ammuttu. Hän sieppasi salonkikiväärinsä, ja ennenkuin Kalle ehti häntä estää, oli hän ladon seinän raosta lähettänyt luodin pedon turkkiin.

Mutta — silloinkos kajahti ulkoa karjaisu, joka sai korven raikumaan. Siihen heräsivät Pekka ja Sirkkakin ja rupesivat yhteen ääneen huutamaan. Mutta nyt ei pojilla ollut aikaa rauhoittaa heitä.

Haavoittunut peto hyökkäsi kahdella jalalla ladon ovea kohti, karjahdellen kauheasti. Toisella kämmenellään se tuon tuostakin tapaili paistiaan ja huhtoi sitten ympärilleen hurjasti. Muutama silmänräpäys vain, ja jo alkaisivat ovipuut rutista. Pekka ja Sirkka olivat kömpineet ladon etäisimpään nurkkaan ja kädet silmillä parkuivat kuin henkensä edestä.

Nyt olivat pikaiset neuvot tarpeen. Kalle tempaisi pistoolinsa, ja vaikka hän olikin kasvoiltaan kalpea kuin palttina, hän seisoi keskellä ladon lattiaa uljaana kuin sotasankari. Hän ojensi oikean kätensä laukaistakseen, mutta karhu liikkui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt laukaista. Näytti siltä, kuin olisi se etsinyt vihollistaan ladon edestä, sillä se penkoi ja repi turvetta ihan vimmatusti. Yht'äkkiä se nosti päätään, ja kuin kuunnellen, mikä sen korviin kantautuva ladosta kuuluva outo ääni oli, se seisoi kahdella jalalla ladon oven edessä.

Silloin pamahti laukaus. Kalle oli ampunut ja tähdännyt suoraan rintaan. Ja nyt kajahti erämaan hiljaisuuteen karjahdus kahta kauheampi. Peto syöksyi oviaukkoa vasten, ja koko lato heilahteli kuin olisi se ollut paperista. Kalle lähetti toisen laukauksen, ja tällä kertaa peto aukaisi veristävän kitansa kuin aikoen nielaista koko ladon. Sitten se ääntä päästämättä keikahti selälleen ja jäi, käpälät taivasta kohti, makaamaan liikkumattomana.

Mutta nyt olivat Kallenkin voimat lopussa. Jännitys oli ollut liian suuri. Hän lysähti ladon lattialle kuin lankavyyhti ja pistooli kirposi hänen kädestään. Ola riensi häntä auttamaan, nostaen hänet istumaan ladon seinää vasten. Unohtaen pelkonsa riensivät Pekka ja Sirkkakin hänen luokseen lohduttamaan häntä.

— Älä ole milläsikään, Kalle, se on kuollut, sopottivat he yhtä aikaa.

Mutta Kalle kohottautui omin varoinsa istumaan ja virkkoi raukeasti hymyillen:

— Minä ta-poin sen!

Vähitellen he toipuivat pelästyksestä ja rupesivat neuvottelemaan. Ei pitänyt vielä lähteä ladosta ulos, sillä ei ollut aivan varmaa, oliko peto todella kuollut. Kalle otti jälleen pistoolin käteensä, ja Ola salonkikiväärin. Niin he istuivat hiljaa kuiskutellen ainakin runsaan tunnin. Mutta kun ladon edessä makaava peto ei hievahtanutkaan, he uskalsivat viimein kömpiä ladosta ulos.

Ohoo! Olipa se koko köriläs! Melkein yhtä suuri kuin täysikasvuinen lehmä! Pekka, jonka pelko oli jo aikoja sitten hävinnyt, kiipesi seisomaan karhun vatsan päälle ja lakkia heilutellen hihkaisi niin, että korpi raikui:

— Eläköön karhunkaataja!

Olaa nauratti. Olipa se Pekka nyt miestä poikaa, kun ei ollut vaaraa enää.

Pekka häpesi ja puitti nopeasti alas. Mutta Kalle virkkoi sovittavasti:

— Ei pidä Pekkaa pilkata. Luulenpa, että pelkäsimme vähän itsekukin. Ja astuen metsän kuninkaan luo hän jatkoi juhlallisesti:

— Turkin riistämme nyt sinulta, mesikämmen!

NELJÄS LUKU.

Nyt alkoi karhun nylkeminen, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä. Pojille ei ollut ennen sattunut sellaista hommaa. Mutta he olivat neuvokkaita miehenalkuja, jotka eivät niinkään vain masentuneet vaikean tehtävän edessä. He siis neuvottelivat, miten tuo työ olisi suoritettava.

Kalle muisti kuulleensa, että karhua nyljettäessä oli ensin viillettävä nahka raajojen sisäpuolelta ja vatsan kohdalta halki ja sitten ruvettava nylkemään sivuille päin. Siis tuumasta toimeen. Pojat kävivät innostuneina työhön käsiksi, ja ennen puolta päivää oli mesikämmeneltä riisuttu turkki.

Mutta kylläpä he olivatkin sen näköisiä. Yltäpäätä veressä ja karhun talissa kuin teurastajat konsanaan. Pekalla oli naamakin ihan veren vallassa, kun hän verisellä kämmenseljällä oli tuon tuostakin pyyhkäissyt hikistä otsaansa. Aurinko kiersi rataansa jo toista kertaa, kun he illalla kyykkivät paitasillaan nuotion ympärillä pestyään vaatteensa joessa ja asetettuaan ne kuusen oksalle kuivamaan.

Kalle oli pystyttänyt ladon eteen tukevan seipään ja ripustanut siihen karhun taljan kuin voiton merkiksi. He istuivat nyt kaikki tulen ympärillä, syöden illallistaan ja karkoitellen tungettelevia muurahaisia loitommas.

— Neiti Sirkka saa nyt suoda anteeksi, että esiinnymme vähemmän sopivasti puettuina. Mutta me olemme tulleet sodasta kuningas Mesikämmentä vastaan ja huuhtoneet hurmetta valuvat vaatteemme joessa, lausuili Ola juhlallisesti.

— Mitä te minusta välitätte! Minä kuvittelen, että te olette hurstikauhtanaisia muinaissuomalaisia, jotka ovat kokoontuneet uhrijuhlaan. Opettaja näytti sellaisen taulun koulussa. Siinä oli johtaja ihan Kallen näköinen.

— Entäs minä… näitkö minua siinä kuvassa? uteli Pekka.

— Kyllä… sinä pitelit johtajan miekkaa hänen selkänsä takana.

— En minä halua olla palvelija. Minä tahdon olla vapaa mies niinkuin toisetkin.

— Niin… vapaita miehiä olemme jokainen… metsän urheita poikia, jotka veroitamme Tapion aittaa. Siinä köljöttää ukko ilman turkkia. Pojat, osoittakaamme kaatuneelle vihollisellemme kunniaa ja peittäkäämme hänen ruumiinsa havuilla.

Kalle nousi ensimmäisenä ja rupesi karsimaan oksia lähellä olevasta kuusesta. Hetken kuluttua oli karhu haudattu valtavan havukasan alle.

— Mutta mistä ihmeestä metsän kuningas eksyi tänne? kummasteli Ola, kun pojat olivat jälleen istuneet tulen ympärille ja hörppivät Sirkan keittämää kahvia.

— Siitä pitää ottaa selvä. Kukaties on tässä lähellä haaska.

Vaatteet olivat jo kuivuneet, ja pojat pukeutuivat nopeasti. Kulkien jokivartta ylös, Pekan piilopaikan ohi, he saapuivat pienen jängän laitaan, jota yhdeltä puolen reunusti tiheä pajupensaikko. Siellä, muutaman pajupensaan takana, makasi lehmän raato, josta taka-osa oli jo melkein syöty.

— Tässä on nyt arvoituksen selitys, sanoi Kalle. — Karhu on maannut myöhään pesässään ja lähtenyt sitten saalistamaan. Koko talven nukuttuaan se on ollut nälkäinen ja käynyt uutisasukkaan lehmän kimppuun armotta. Kukahan onneton laski karjansa näin aikaisin ulos?

— Siltä on loppunut heinät, niinkuin usein käy täällä pohjoisessa, ja niin on lehmät täytynyt laskea ulos, selitti Ola.

— Niin, sanoi Pekka, joka ei ollut kuunnellut Kallen selitystä. — Siksi oli karhukin niin levoton, kun me yövyimme liian lähelle sen aterioimispaikkaa, Kesäkarhu voi toisinaan yltyä ihan hirmuiseksi, jos sitä häiritään.

— No… se ukkeli ei enää syö toista lehmää, yhtyi puheeseen Kalle. —
Me olemme pitäneet siitä huolen.

— Niin… me olemme pitäneet siitä huolen, toimesi Pekkakin.

— Ainakin sinä huusit niin paljon kuin kurkusta lähti, veisteli Ola.

— Mitäpäs muutakaan olisin voinut tehdä, puolusteli Pekka. — Peto pelkää ihmisääntä. Siinä on kuninkaallinen kaiku, joka ilmaisee luomakunnan herran ja käskijän.

Paluumatkalla käytiin katsomassa Pekan piilopaikkaa. Se oli kuin pienoinen luola kahden kallion välissä.

— Ja siinä on sitten sen kuninkaallisen käskijän palatsi, nauroi Ola, joka ei malttanut olla tekemättä kiusaa Pekalle.

Pekka suuttui ja lähti juoksemaan.

— Minä eksyn uudestaan, niin pääsette minusta, huusi hän.

Mutta Kalle rupesi sovittamaan. Ei pitänyt leikistä suuttua. Ja sitäpaitsi saatettiin hän jo jättää Pekka rauhaan. Eikö päätetty niin kerta kaikkiaan?

Sama se. Pekka houkuteltiin jälleen seuraan, ja niin lähdettiin leiripaikkaa kohti.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun karhun päältä oli kuusenhavut viskottu syrjään. Ilmeisesti oli joku heidän poissaollessaan käynyt täällä.

— Tämähän on merkillistä, tuskitteli Ola. Hän alkoi jo kohta toden teolla uskoa kummituksiin.

Oli suunnilleen puolen yön aika, ja aurinko ajelehti taivaalla huntuunsa verhoutuneena. Se paistoi punaisena, ja sen laidat liekehtivät ja leimusivat sulan metallin tavoin. Sitä saattoi paljain silmin katsoa.

— Kuka kumma on täällä käynyt nuuskimassa? ihmetteli Kallekin.

Pekkaa ja Sirkkaa alkoi jo uudelleen pelottaa. Läheltä piti, etteivät he ruvenneet itkemään. Mutta he olivat jo kuitenkin siksi paljon kokeneet tämän vuorokauden kuluessa, että jaksoivat hillitä itsensä.

— Se on varmaankin ollut ihminen, virkkoi Sirkka vapisevin äänin.

— Kukapa muu… mutta haluaisin tietää, kuka, vastasi Ola. — Hei, jos siellä metsässä on joku, niin astu esiin! jatkoi hän huutaen. — Taikka muuten —.

Hän ei ehtinyt lausettaan lopettaa, kun Sirkka nykäisi häntä takin helmasta ja viittasi oikealle, metsän laitaan.

— Tuolla seisoo mies…

Pojat katsoivat osoitettuun suuntaan ja heidät valtasi kumma olo. Jos he olisivat olleet autiolla saarella, he olisivat voineet vannoa, että heidän edessään seisoi ilmetty Robinson Crusoe. Niin merkillisen näköinen oli vieras. Paksu köysikimppu olalla, päässä tuohilipalla varustettu lapinlakki ja jalassa rikkinäiset nahkahousut hän muistutti metsäläistä, joka on vuosikausia asunut yksin, erillään muista ihmisistä. Tukeva ryhmysauva kädessä hän astui nyt retkeläisiä kohti, jotka vaistomaisesti perääntyivät muutaman askelen.

— Päivää… vaikka yöpä nyt taitaa olla, tervehti hän. — Tekö sitä olittekin!

Ei se ollut mikään Robinson Crusoe, vaan Almasuvannon isäntä, Jaakko
Musikka, joka oli lähtenyt lehmäänsä hakemaan.

— Se ei ole enää elävien ilmoilla, ilmoitti Kalle. — Tuossa on teidän lehmäntappajanne.

Hän osoitti nyljettyä karhua.

— Niinpä ajattelinkin, kun ei sitä ruvennut kotiin kuulumaan. Vai te sitä olette tämän pedon kaataneet. Teittepä hyvän työn.

Ja Almasuvannon isäntä kertoi, että useana keväänä oli karhu näillä main asustanut. Kerran ennenkin se oli jo heiltä lehmän syönyt. Ja nyt meni toinen.

Almasuvannon isäntä huokasi ja tuijotti tuleen. Lasten kävi häntä sääli.

— Mutta — minkäpä sille tekee. Kun on mennyt, on mennyt, eikä sitä auta surra.

Hän tarkasteli karhun raatoa ja kysyi:

— Ette kai te tätä mihinkään kuljeta? Meillä on syötävät vähissä.
Etteköhän luovuta tätä minulle, niin saan vellin höystöä?

Pojat suostuivat siihen ilolla. Mitäpä he karhun lihalla tekivät,

Sovittiin, että almasuvantolainen lähtisi hakemaan hevosta talosta, joka sijaitsi vajaan penikulman päässä joen yläjuoksun varrella. Hän vedättäisi sapilailla karhun raadon kotiinsa ja panisi lihat suolaan.

— Korpit sen muuten nokkivat, tuumi hän puheensa päätökseksi.

- Siinä samassa menee kai sitten taljakin. Sillä me olemme tässä neuvotelleet, miten sen saisimme kulkemaan.

— Aivan niin… mutta se pitää ensin kytkeä. Muuten se menee pilalle.

Ja Almasuvannon isäntä ryhtyi heti taljaa kytkemään.

Saatuaan työnsä valmiiksi hän asetti sen ladon seinää vasten ja virkkoi:

— Siitä tulee komea nahka Uujoen pappilan lattialle, kunhan se pehmitetään ja muokataan. Minä kyllä voin senkin tehdä, kun sain karhun lihat. Sittenpä talvella toimitan sen postin mukana Uujoelle.

Almasuvannon isäntä lähti hevosta hakemaan. Menomatkalla hän poikkesi lehmän haaskalle, jonne pojat neuvoivat hänelle tien.

— Ehkäpä siitäkin voi vielä jotakin korjuuseen panna, virkkoi hän mennessään.

Lapset rupesivat laittautumaan levolle. Edellinen yö oli ollutkin hiukan katkonainen, jotenka uni nyt oli hyvään tarpeeseen. Ei ollut myöskään enää pelkoa, että heitä nyt häirittäisiin. He nukkuivat pitkälle, puoleenpäivään.

Aurinko paistoi täydeltä terältään, kun he heräsivät ja rupesivat laittamaan tulta. Karhun lihat ja talja olivat hävinneet; Almasuvannon isäntä oli käynyt ne hakemassa. Lapset haukkasivat hiukan aamiaista, kokosivat tavaransa ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Iltapäivällä he saapuivat Almasuvannon uudistalolle, jossa talonväki otti heidät ystävällisesti vastaan. Emännällä oli pata liedellä; hän keitti parast'aikaa karhun lihaa.

— Vai sellaisia karhunkaatajia te olette, puheli hän hyväntuulisena. — Teittepä hyvän työn, kun tapoitte pedon; se olisi koko kesän ollut karjaa uhkaamassa. Äpyli-riepu! huokasi hän sitten, — Minä jo aavistin, että sille on käynyt huonosti, kun ei alkanut kuulua. On täällä metsän kiveliössä oltava, on.

— Miksei isäntä ole koettanut ampua sitä? kysyi Ola. Hän ihmetteli sitä tyyneyttä, millä erämaan ihmiset alistuivat kohtaloonsa.

— No kun ei ole oikein niitä pyssyvärkkiäkään… pahanen haulikon räiskä vain. Eikäpähän tuota ole liettynytkään pitkiin aikoihin, puolusteli isäntä itseään.

— Mitenkäpä se talvella tiettyisi? Makaahan se… karhu. Olisit kiertänyt… joutessasi ja neuvottanut sitten vaikka lensmannin ampumaan. Ainahan se kyselee karhun pesiä…

— No… ammuttuhan tuo nyt on. Ei siihen enää tarvita lensmannia.

Almasuvannon isäntä oli kaivanut piippuvehkeensä esiin ja istui pirtin pankolla hiukan nyreän näköisenä.

Emäntä kantoi karhukeiton pöytään ja kehoitti lapsia syömään. Mutta -ei ottanut rokka oikein maistuakseen. Se maistui liiaksi metsälle, niinkuin isäntä sanoi. Pikku Sirkka ei voinut syödä ollenkaan, eikä juuri Pekkakaan. Mutta Ola ja Kalle pistelivät keittoa puulusikalla, vaikka sisu tuntui panevan vastaan. He eivät kuitenkaan viitsineet kieltäytyä — Kalle varsinkaan. Ja niin he söivät hyvän annoksen tuota kitkeränmakuista ruokaa.

— Eihän se metsäperäläinen osaa ruokia valmistaa, puheli emäntä. —
Mutta kyllä nuo meidän mukulat sen sijaan pistelevät.

Ja hyvin näytti keitto talon lapsille maistuvankin. Pieni, viisivuotias pojan tenavakin, jolla ei ollut muuta yllään kuin risainen paita, pisteli keittoa suurella puulusikalla ja virkkoi tuon tuostakin, kääntyen nauraen vierasten puoleen:

— Karhutoppaa!

Mutta olipa ystävällisellä emännällä sen sijaan viiliä Sirkalle ja Pekalle. Kokonainen suuri pytty kannettiin kummankin eteen. Ja ylpeinä kuin kuninkaat he istuivat pyttyjensä ääreen. He jakoivat viilin keltaisen pinnan eri valtakuntiin ja maanosiin ja sitten kilpailivat, kumpi heistä ennemmin sai jonkin valtakunnan "hävitetyksi". Pekka se tavallisesti peri voiton. Mutta voitti Sirkkakin kerran. Hän popsaisi Portugalin yhdellä siemauksella. Pekka ei kerinnyt sitä kyllin nopeasti löytämään — hän oli hiukan heikko maantieteessä. Mutta se olikin Sirkan ainoa voitto. Venäjät, Turkit ja Unkarit söi Pekka puolta nopeammin kuin Sirkka, eikä tämä sitä pahakseen pannut.

— On ne nuo lapset, ihmetteli Almasuvannon isäntä, — kun pitää viilipyttykin riikeihin jakaa.

Ilta kului haastellessa. Almasuvannon isäntä oli mainio kertoja. Emännän sanojen mukaan hän olikin oikeassa virassaan, kun pääsi "muistelemaan". Ja kylläpä Jaakko Musikalla muisteluksia olikin.

Hän kertoi tietäjistä ja noidista, jommoisia oli ennen vanhaan asunut ympäri Lapinmaata. Ne olivat olleet niin väkeviä, että olivat tappaneet toisensa penikulmien päästäkin. Ja paljaalla sanansa voimalla vallan.

Sellainen oli ollut Kiurun Hannukin. Hän oli kerran riitaantunut erään toisen noidan kanssa mikkelikirkolla. "Katto sie etheesti, näetkö kevättä vielä!" oli Hannu kerskunut. "Aina mie senthään siinä pärjhään kuin siekin!" oli toinen rinnustellut. "Sepä saahaan nähhä. Ennenkuin jäät lähtevät Kiurujärvestä, oIet sie lautojen välissä!" Ja niin oli käynyt. Ennenkuin Kiurujärvestä lähtivät jäät, tuotiin Vesman Jeremi kuolleena kirkolle. Hän oli kaatunut höyläpenkin päälle, sanaa puhumatta. Kiurun Hannu oli hänet tappanut viiden penikulman päästä.

Lapset kuuntelivat höröllä korvin. Olipa hyvä, että nyt oli valoisa vuodenaika, muuten olisi Sirkkaa ruvennut pelottamaan. Musikan Jaakko näytti kovin salaperäiseltä kertoessaan. Hänen mustat silmänsä kiiluivat kuin karhulla. Emäntäkin unohtui hetkeksi kuuntelemaan hänen juttujaan.

— Kyllä se meiän isä noita osaa, hymähti hän sitten kuin puolittain pilkalla.

Mutta Jaakko sylkäisi pitkän syljen ja virkkoi rauhallisesti

— Toet ne kuitenkin on.

Ja hän rupesi juttelemaan Ahimelekista, joka oli asunut Sompion puolessa vanhaan aikaan. Siinä se oli sitten ollut noita! Niin taitava, että oli saattanut muuttaa itsensä milloin ketuksi milloin karhuksi — aina tilanteen mukaan. Olipa kerran muuttanut itsensä säynäjäksi ja uinut Luiroa alas ottaakseen selvää, mistä johtui, ettei lohi noussut jokea ylös. Aina jokisuulla saakka oli käynyt ja joutunut jo kerran uutistalokkaan nuottaan, mutta pelastunut viime tingassa potkaisemalla itsensä yli venheen laidan. Oli neuvonut vaimolleen ja tyttärelleen, millä keinoin nämä herättäisivät hänet lovesta, kun hän kotirannassa tarttuisi heidän nuottaansa. No niin… muutamana päivänä vetivätkin sitten vaimo ja tytär suuren säynäjän maalle, arvaten sen Ahimelekiksi, joka oli palannut retkeltään. He kantoivat kalan pirttiin ja rupesivat muistelemaan loitsulaulua, jonka isä oli heille lähtiessään opettanut. Mutta kuolemakseenkaan he eivät kumpikaan enää muistaneet sitä. Kala rupesi jo mätänemään pirtin penkillä, kun tytär muutamana päivänä kehrätessään yht'äkkiä muisti:

"Ahimelek Anterias, paijelee jo pajas!"

[Ahimelek Antelias, nousepas jo ylös! (lapin kieltä).]

Silloin ilmestyi isä Ahimelek yht'äkkiä pirtin penkille istumaan. Äiti ja tytär jo riemastuivat. Mutta — samassa kuin Ahimelek yritti ruveta puhumaan, loksahtivatkin hänen leukansa irti ja putosivat lattialle. Hän oli kuollut.

Lapset kuuntelivat jännittyneinä. Olivatpa ne merkillisiä juttuja — totta tosiaan! Ola muisti lukeneensa Amerikan intiaaneista melkein samankaltaisia kertomuksia. Istui kaksi noitaa vastakkain ja tuijotti toisiaan tulen yli, joka paloi heidän välissään. He olivat päättäneet kaksintaistella sillä tapaa. Tuijottivat tuntikausia silmät kovina, kunnes yht'äkkiä — toinen, heikompi, kellahti selälleen ja oli kuollut. Toinen tappoi hänet henkensä voimalla.

Niinpä niin… maailmassa oli paljon salaperäistä, niinkuin täällä Lapissakin. Oli sellaisia paikkoja metsissä ja tuntureilla, joissa ei saanut unta. Ylös ajettiin väkisellä, ja niin piti siirtyä toiseen paikkaan. Ne olivat haltioiden asuntoja.

Olipa Lapissa vanhaan aikaan asunut jättiläisiäkin, oli kokonaisia kyliä, joiden asukkaat polveutuivat jättiläisistä. Niinkuin Nilivaarakin Kittilässä. Kerrankin olivat hukat ajattaneet muuatta jättiläistä kokonaisen päivän. Tämä oli lopulta päässyt pujahtamaan erään kalastajan tupaan. Kalastaja asui järven saaressa ja makasi korkealla, katonrajassa olevassa vuoteessaan, jättiläinen hyppäsi vuoteen reunalle. Sieltä eivät sudet tavoittaneet häntä, kun hän istui niin korkealla. Jalkojaan heilutellen oli jättiläinen vain lauleskellut:

"Hei, killeririepuja, hei, killeririepuja!"

Silloin oli kalastaja herännyt ja huomannut, kenet oli saanut vuodetoverikseen. Hän rupesi miettimään, millä keinoin pelastuisi. Kun jättiläinen nyt siinä istui ja lauleskeli, työnsi hän tämän yht'äkkiä sängyn reunalta alas. Jättiläinen putosi lattialle, ja silloin hänen vyönsä ratkesi. Kaikki siinä olleet hopearahat holahtivat pitkin permantoa. Sudet hyökkäsivät jättiläisen kimppuun ja repivät kappaleiksi. Kun ne sitten olivat lähteneet tiehensä, kiipesi kalastaja vuoteeltaan alas, kokosi jättiläinen hopeat ja tuli rikkaaksi mieheksi.

Tällaisia tarinoita Almasuvannon isäntä kertoi. Retkeläiset istuivat korvat hörössä. Lappi rupesi tuntumaan heistä vielä salaperäisemmältä kuin ennen. He kulkivat tonttujen, tietäjien ja jättiläisten valtakunnassa. Kukaties he vielä itsekin kohtaisivat sellaisia.

Oli jo myöhäinen, kun Jaakko Musikka lopetti. Päät mitä ihmeellisimpiä asioita täynnä paneutuivat lapset nukkumaan. Emäntä oli kantanut sisään tuoksuvia heiniä ja levittänyt heille oikein mukavat vuoteet. Tyytyväisinä matkaansa, talonväkeen ja koko maailmaan he nukahtivat, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, kun he seuraavana aamuna heräsivät.

Käki kukkui lähelläolevassa koivikossa.