VIIDES LUKU.
Almasuvannon isäntä lähti heitä venheellä saattamaan. Joki oli useita penikulmia kuljettava, ja olisi ollut jo aikaisemminkin, jos retkeläisemme vain olisivat halunneet sitä käyttää. Mutta heillä oli vähän rahaa, ja se oli saanut heidät kieltäytymään. Sitä suuremmalla ilolla he nyt tervehtivät Almasuvannon isännän ystävällistä tarjousta.
Joki mutkitteli korkeiden rantojen välissä. Toisinaan ne kohosivat niin korkealle, että sai melkein pystyyn katsoa, ennenkuin erotti törmän reunan. Kesällä ne lainehtivat hyväntuoksuista luonnon heinää. Jaakko Musikka selitti, että tällaisia niittyjä kutsuttiin keläsniityiksi, koska ne sijaitsivat korkeilla jokitörmillä.
Seutu oli aivan asumatonta, Almasuvannon uudistalosta oli kolme penikulmaa lähimpään naapuriin, ja sinne, Kunnasenvaaraan, oli Almasuvannon isäntä luvannut lapset saattaa. Hän aikoi kalastella paluumatkalla, sillä ruokavarat olivat näin kesän alussa sangen niukat.
— Ettekö ole koettaneet onkia? tiedusteli Almasuvannon isäntä.
Eivätpä he vielä olleet isosti kalastaneet. Viimeistä edellisessä yöpaikassa he olivat uistelleet, ja Pekka oli saanut kolmen kilon painoisen hauin.
— Täällä on runsaasti kalaa… näissä vesissä, ja tähän aikaan vuodesta on kala hyvä ottamaan. Nälkä se on hänelläkin talven jälkeen.
Pojat selittivät, että heillä kyllä oli aikomus koettaa kalaonneaan, kun löytävät sopivan paikan. Näihin saakka olivat eväät vielä riittäneet. Mutta eihän kalakeitto luotaan lykännyt.
— Eipä ei, arveli Jaakkokin. — Siikatauro varsinkaan…
Sirkka uteli, mikä se "tauro" oli. Jaakko selitti. Tauroksi sanottiin sellaista keittoa, joka oli tuoreesta kalasta keitetty. Kun kala turposi ja paisui, sanottiin sitä tauroksi.
Sirkasta oli hauskaa kuulla outojen sanojen selityksiä. Hän kyllä osasi paikkakunnan kieltä, mutta aina silloin tällöin tuli esiin outo sana, jonka merkitystä hän ei ymmärtänyt. Jaakko-isäntä selitteli mielellään. Hänestä tuntui mukavalta olla opetusmestarina näille isoja kouluja käyville, eikä hän huomannut haastellessaan, että kilometri toisensa perästä livahti kuin itsestään.
Suvanto loppui, ja nyt oli tartuttava sauvoimiin. Jaakko siirtyi perään, sillä se oli tärkein paikka sauvottaessa. Kalle vuorotteli Olan kanssa keulassa, ja koko hyvin he tuntuivat olevankin taitoon perehtyneitä. Almasuvannon isäntä antoi heille tunnustuksensa, ja siitä olivat pojat mielissään.
— Pitää vain katsoa, ettei päästä venettä kankoamaan, huomautti
Jaakko-isäntä.
Mutta sitä sanaa ei taas Sirkka ymmärtänyt. Jaakko Musikka sai ruveta selittämään.
— Kankoamiseksi sanotaan sitä, kun vene, kääntyen hiukan poikkiviistoon, rupeaa jurraamaan vasten virtaa niinkuin itsepäinen nautasonni, joka ei tahdo seurata taluttajaansa.
Ja Almasuvannon isäntä painallutti täydellä voimalla, niin että vene viuhuen halkaisi virran vuolletta.
Nyt Sirkka ymmärsi. Hänestä oli tämä Perä-Pohjolan kieli ihmeellisen rikasta sanoista ja sanankäänteistä. Oli oikein jännittävää kuulla Almasuvannon isännän selityksiä.
— Katsokaapa tokkimuksia! huudahti samassa Pekka, joka uteliaana oli silmillään seurannut joen molempia rantoja.
— Kas… siellähän näkyy olevan koko virkakunta, nauroi Almasuvannon isäntä.
Rannalla, muutamassa lahdenpoukamassa hyppi ja päristeli joukko eriskummallisen näköisiä, töyhtöpäisiä lintuja. Ne melusivat aivan kuin olisivat riidelleet, hyppivät ja lentelivät edestakaisin ja näyttivät todellakin olevan sotajalalla keskenään, päättäen niiden kirkumisesta ja toistensa nokkimisesta. Ne olivat töyhtöhyyppiä. Muutamalla oli valkoinen läikkä kurkun alla aivan kuin papin kaulus. Almasuvannon isäntä selitti:
— Se on "pastori". Ja osoittaen eräitä toisia hän lisäsi:
— Ja nuo tuolla ovat "lautamiehiä".
Pekka seurasi uteliaana lintujen leikkiä. Häntä huvitti erikoisesti, että niillä Almasuvannon isännän selityksen mukaan oli kullakin omat nimensä. Sillä siellä oli paitsi edellämainittuja vielä "lukkari", "tuomari" ja "kruununvouti". Olipa "nimismiehiäkin" pari kappaletta. Todellakin kokonainen virkakunta!
— Mistä ne ovat sellaiset nimet saaneet? tiedusteli Pekka.
— No kun ne hääräävät juuri kuin herrat… pitävät käräjiä ja kekkuloitsevat. Katsokaapa nyt pappia. Eikö se ole aivan ilmeisesti kuin mikäkin pitäjän rovasti, arvokas ja juhlallinen. Ja lautamiehet unisen näköisiä kuin konsana virkaveljensä käräjillä.
Sinne jäivät tokkimukset välejänsä selvittelemään, ja venhe liukui hyvää vauhtia jokea ylös. Almasuvannon isäntä oli mestari sauvomaan. Pienellä painalluksella hän sai venheen kulkemaan. Se oli hän, joka varsinaisesti ohjasi.
— Taitoa sitä tähänkin tarvitaan, kehaisi hän, kun Sirkka ihmetteli venheen kepeätä kulkua.
Puolenpäivän korvissa he saapuivat Kunnasenvaaran uudistaloon.
Pirtinväki kerääntyi rantaan tulijoita vastaan. Vieras oli harvinainen täällä kaukaisessa kiveliössä. Lasten saapuminen viritti iloisen mielialan uudistalossa. Kunnasenvaaran emäntä, pieni, tiitterä nainen kapsahti heti lieden ääreen ja keikautti mustakylkisen kahvipannun tulelle.
— Oikeassa oli meidän isä, kun sanoi, että tänä päivänä tulevat Uujoen papin lapset, touhusi hän naureskellen.
Iiska-isäntä istui penkillä lynkäpäittensä varassa ja muhoili tyytyväisenä.
— Mistä te sen tiesitte? utelivat lapset.
— Sääsket kertoivat, vastasi isäntä. — Niitä ei ole täälläpäin vielä näkynytkään, mutta jo oli aamulla kuin pilveä tuolla alhaalla lepikossa. Isäntä viittasi tuvan peräikkunaan.
Sirkasta siinä oli uusi ihme. Oliko se totta vai ei? Kunnasenvaaran isäntä oli niin totisen näköinen, että ihan teki mieli uskoa.
— Eipä vainkaan, puuttui emäntä puheeseen. — Mutta kun se tämä meidän ukko on vähän niinkuin tietäjän sukua. Se tietää asiat etukäteen. Tuossa makoili aamulla sängyssään unenhorteessa ja laukaisi yht'äkkiä: "Uujoen papin lapset tulevat tänään!" Minä siihen, että "älä höpötä taas". Mutta ei se muuta kuin vänkäsi, että tulevat ne. No minä, että tulkootpa sitten, eivät ne vieraita ole, ovat tulleet ennenkin ja käyneet talossa. Ja eikös tuo äijänköntys arvannut oikein!
— Unissasiko näit? tiedusteli Musikan Jaakko. Häntä kiinnosti kaikki salaperäinen ja outo.
— Niin kai se oli, murahti isäntä, joka näytti harvapuheiselta. — Niin oli kuin olisi joku sanonut, että tulevat. Ja vielä sanottiin, että tytöllä on kenkä hieronut, jalkaa…
Lapset katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja Sirkka punastui ja kalpeni vuoron perään. Se oli aivan totta. Jo ensimmäisenä päivänä oli vasemman jalan kenkä hangannut pahanlaisesti, mutta hän ei ollut siitä hiiskunut mitään toisille. Illalla toisten huomaamatta hän oli sitä voidellut sinkkisalvalla, jota hänellä sattui olemaan repussaan. Hän oli pelännyt toisten hätääntyvän ja sen vuoksi ollut vaiti. Nukkumaan pannessaan hän oli rukoillut, että Jumala lähettäisi enkelin auttamaan häntä, koska hän muutoin pelkäsi jäävänsä jälkeen. Almasuvannossa se oli jonkin verran asettunut, ja tänä päivänä oli ollut helppo, kun oli saanut istua venheessä. Ihmeellistä, että Kunnasenvaaran isännälle oli lähetetty sana. Se oli enkeli, joka sen oli tuonut.
— Onko sinulla kenkä hangannut jalkaa? kysyi Kalle.
— On, vastasi Sirkka hiljaa.
Lapset katselivat vuoroin toisiaan vuoroin talonväkeä. Oli tämä maailma kummallinen.
— Riisupas kengät pois, niin katsotaan, kehoitti talon isäntä.
Sirkka totteli. Kunnasenvaaran isäntä otti kengät tarkastaakseen, sillä aikaa kuin pojat tutkivat Sirkan jalkaa.
— Nämä ovat voitelun tarpeessa. Kyllä näistä kalu tulee, rauhoitteli
Iiska-isäntä.
— Etkä ole puhunut mitään, toruivat veljet Sirkkaa.
Tämä pillahti itkuun. Eihän hän ollut uskaltanut puhua. Oli pelännyt, että toiset hätääntyisivät.
— Urhoollinen pikku neiti, toimesi Kunnasenvaaran emäntä. — Älä ole milläsikään, kyllä me sen parannamme. Voitelemme suolattomalla voilla ja haudomme pehmeäksi. Huomen aamulla voit taas jatkaa matkaa.
Sovittiin siis, että lapset yöpyisivät taloon ja vasta seuraavana aamuna lähtisivät edelleen. Pojat käyttivät aikansa tutkimalla talon läpikotaisin. He kävivät tallissa ja navetassa. Viimemainitussa paikassa kiintyi Pekan huomio sonnivasikkaan, joka leveäotsaisena katseli karsinastaan. Pekan mieli painahti apeaksi. Hän muisti Tösselinsä.
— Mikä teidän vasikan nimi on? kysyi hän emännältä.
— Nuurperi.
Pekasta se oli outo nimi. Miksi sellainen oli annettu?
— No kun meillä on täällä sellainen paha nimismies, joka kiskoo köyhältä viimeisenkin pennin. Niin tuo meidän isä, kun sattui kärsimättömälle päälle, ja lapset tiukkasivat vasikan nimeä, sanoa tokaisi, että "olkhoon vaikka Nuurperi!" Lensmanni oli käynyt samana päivänä ulosotolla.
Emäntä huokasi, valmistaessaan haudetta lehmille ja jatkoi:
— Eihän se ole kyllä sopivaa, että elukoille annetaan ihmisten nimiä, mutta se on tuo meidän isä niin itsepäinen… ja sitä paitsi — minä olen kieltänyt lapsia, etteivät puhuisi vierasten aikana.
— Ja kuitenkin sanoitte meille!
— No… miten tuo nyt lie livahtanut, hätäili emäntä. — Pelkään, että nimismies vielä sakotuttaa, jos saa kuulla.
— Eikä sakotuta! huudahti Pekka. — Meillä oli sonnivasikka, jonka nimi oli Tösseli ja se oli kenraali. Mutta sen söi piispa.
Kalle ja Ola nauroivat. Pekan selityksestä saattoi saada ihan hassunkurisen käsityksen. Kalle selitti emännälle asian.
— No niinhän minä sanoin! kiivaili Pekka.
— Sinä sanoit: meidän Tösseliä kenraaliksi, kiusoitteli Kalle.
— Enpähän sanonut!
— Sanoitpahan!
— En sanonut! Ja samassa karkasi Pekka Kallen kimppuun, ja navetassa alkoi aika rätäkkä.
— Pojat, älkää viitsikö! rauhoitteli Ola, Mutta Kunnasenvaaran emäntä nauroi:
— Ai, ai noita Uujoen papin poikia! Kyllä nuo vain perille kostuvat, kun ovat noin kipakoita.
— Tuo Pekka on sellainen tosikko, nauroi Kalle.
— Siitä tulee pappi niinkuin isästäänkin, arveli emäntä.
— Ei tule! puuskutti Pekka.
— No mikäs sinusta sitten tulee?
— Insinööri.
— No sitten sinä rakennatkin meille rautatien, nauroi emäntä.
Siitä ei Pekka ollut yhtään varma. Häntä hiukan harmitti, että emäntäkin ilkkui hänelle. Se oli kyllä väärinkäsitys Pekan puolelta, sillä Kunnasenvaaran emäntä oli oikein ystävällinen ja hyvä ihminen.
Pojat lähtivät kiertämään ympäristöä, kun heillä kerran oli hyvää aikaa. He painuivat metsään täydessä sovussa. Pekka oli unohtanut suuttumuksensa, ja heillä oli yllin kyllin juteltavaa. Ola ihmetteli kansan huumorintajua.
Paiskatapa nyt vasikka nimismiehen kaimaksi! Se oli mainiota! Olikohan Iijäven lappalaistaloissa yhtään "Venskiä", kun hänenkin isänsä oli nimismies?
— Enpä luule, virkahti Kalle. — Sinun isäsihän on tunnettu lempeydestään.
— En minäkään uskoisi, sillä pappa on kovin pehmeänahkainen.
Ja siitä sukeusi poikien kesken periaatteellinen keskustelu, miten kansaan oli suhtauduttava. Historian opettaja oli tunnilla maininnut vanhan sananparren, että "gör bonden rätt, men aldrig gott" [tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää], ja sen johdosta oli Mikko Muikku välitunnilla kiivaillut ihan punaisena, että "kunpa tekisivät oikein!" Mutta sitä ei oltu tehty. Talonpoikaa oli sorrettu vuosisatoja. Ei siis ihme, että hänessä oli herännyt epäluulo ylempänä olevia kohtaan. Siitä olivat pojat yksimielisiä. Mutta siinä erosivat heidän mielipiteensä, että Kalle väitti talonpojan kyllä ymmärtävän hyvääkin. Almasuvannon isäntä oli siitä selvänä esimerkkinä. Kun hän sai karhunlihat, hän lupasi parkita taljan ja vielä päällepäätteeksi kyyditsi heitä ilmaiseksi. Ja tässä talossa heitä oli hoidettu kuin omaisia. Siskon kipeä jalka vahvisti taas sen tosiasian.
— No niin… ei väitellä. Hyviä ihmisiä täällä on joka paikassa. Sovitaan siitä, että tuo vanha sananparsi pitää paikkansa kaikkialla muualla, mutta ei Lapissa, Se on se poikkeus, joka vahvistaa säännön.
— Sovitaan! Se on oikein! Pojat löivät kättä sen päälle. Lappi oli rauhoitettu alue, jonne eivät ulottuneet muun maailman riidat.
He olivat nousseet korkealle vaaralle, jolta oli laaja näköala ylt'ympäri. Etelässä hohti taivaanranta sinisenä, mutta vaaleni pohjoista kohti. Suuret metsät levittäytyivät joka puolella silmänkantamattomiin. Täällä oli vielä puuta, mutta tuolla pohjoisessa, mistä tunturit välkkyivät heitä vastaan, se harveni, kunnes se kokonaan loppui Iijärven ja Uujoen välillä. Siellä ei kasvanut enää muuta kuin vaivaiskoivu.
— Kaukana on jo kaupunki, tuumi Kalle. — Missähän lie Väinö Virtanen? On tietysti matkalla Ruotsiin ja herrastelee laivankannella kävelykeppeineen.
— Niin… se Virtanen on vähän "knapsu", virkkoi Ola.
— Siitä ei olisi näiden maiden tarpojaksi.
Siitä olivat toverukset yhtä mieltä. Sellaisista herrahtavista koulupojista, joiden mieliharrastuksena oli hakkailu ja viime kuosin mukaiset vaatteet, ei ollut Lappiin. Täällä ne olisivat uupuneet suohon damaskeineen ja kävelykeppeineen.
— Minä en sitten välitä tytöistä! huudahti Pekka. — Meidänkin luokalla on muutamia poikia, jotka ovat olleet haaleissa. Ätsh, sellaisia mammanpoikia!
— Kyllähän niistä tytöistäkin saattaa välittää, mutta ei niiden perässä pidä hypätä Väinö Virtasen lailla.
Olalla oli oma salaisuutensa. Hän oli "pihkassa" muutamaan suomalaiseen tyttökoululaiseen, joka asui samassa pihassa. Mutta Olan "tykkääminen" rajoittui vain iltahaaveiluihin ja kömpelöihin lemmenlauluihin, joita hän kyhäsi muistikirjaansa.
— Ahaa… sinä tarkoitat Tyyne Haapalaa, ilkkui Pekka.
Olaa satutettiin arkaan kohtaan. Hän punastui korvia myöten. Mutta tällaisessa tilaisuudessa, jolloin ympärillä aaltoilee aava erämaa ja pojan rinta on eränkävijän mieltä täynnä, hempeys vaihtuu suuttumukseksi. Olan tukeva käsivarsi tarttui Pekkaa kaulukseen ja uusi rytäkkä oli nousemassa.
Mutta Kalle ehätti nyt väliin:
— Pojat, äskenhän sovimme siitä, että Lappi on rauhan maa. Me emme hyväksyneet tänne Väinö Virtasen kaltaista kekkuloitsijaa, vaan karkoitimme hänet ulos. Emmeköhän nyt karkoita Tyyne Haapalaakin saman tien? Ulos femina [nainen] paratiisista! Mitä arvelette, pojat?
— Samantekevä! Ulos femina paratiisista! Vain äidit ja sisaret tekevät poikkeuksen.
— Ja se vahvistaa taas säännön, sanoi Kalle.
— Minusta se rakkaus on vähän niinkuin ripulia, tuumi hän hetken päästä kuin itsekseen.
Katseltuaan vielä jonkin aikaa ympärilleen pojat lähtivät paluumatkalle. Auringon asemasta päättäen oli päivä jo pitkälle kulunut. Linnut pyrähtelivät alempana vaaran kupeilla, ja ylhäällä heidän päänsä päällä lensi iso lintu siivet levällään.
— Kotka! huudahti Kalle ja osoitti lintua, joka näytti katselevan vaaran nokalla seisovia poikia.
— Ensi kertaa näen sen, — vaikka olen Lapissa syntynyt, sanoi Ola.
Hän seurasi kiinteästi komean linnun lentoa.
— Ilmojen kuningas! huudahti Pekka, joka ei myöskään ollut sitä ennen nähnyt.
Kotka lensi suoraan pohjoista kohti. Pojat seurasivat sitä katseillaan niin kauan kuin se näkyi. Viimein se erottautui vain pienenä mustana pisteenä ja hävisi tunturien sineen.
— Se meni viemään tietoa, että me olemme tulossa, sanoi Pekka.
— Me olemme kuin roomalaiset, joiden edellä kotkat lentävät! huudahti
Kalle. — Me olemme matkalla Iijärveä ja Uujokea valloittamaan. Eläköön!
Kolmen pojan huuto kajahti hiljaisessa kiveliössä, saaden lähiseudun vaarat raikumaan. Pojat heiluttivat lakkeja pohjoista kohti kuin hyvästiksi kotkalle ja lähtivät sitten astumaan vaaran rinnettä alas.
KUUDES LUKU.
Seuraavana aamuna oli Sirkan jalka siksi parantunut, että saatettiin lähteä jatkamaan matkaa. Hyvä taival olikin jo kuljettu — satakolmekymmentä kilometriä. Ja matkalla oli jo oltu runsas viikko. Maat kohosivat yhä enemmän: lähestyttiin Maanselän tuntureita.
Polkua oli helppo seurata. Vuoroin se kulki jokivarsia pitkin, vuoroin poikkesi metsään. Soita oli vähäväliä, joiden yli kuljettiin porraspuita pitkin. Paikoitellen olivat ne kuitenkin niin lahonneet, että kulku kävi hankalaksi. Eräässä paikassa Pekka suistui suohon, ja hänet oli sieltä vedettävä yhteisvoimin. Sirkka huusi täyttä kurkkua, että "Pekka hukkuu!" Mutta Pekka puuskutti kuin mursu yltäpäätä kurassa, ja huikeasti hurraten vetivät Ola ja Kalle hänet kuiville. Onneksi oli lähellä lappalaisasumus, Pikku-Mattuksen kesäkota, ja siellä sai Pekka kuivata riepujaan ja valmistautua uusien matkan vaivojen varalle.
Pikku-Mattus oli paikkaamassa verkkojaan, kun Kettusen komppania kolusi sisään. Hän oli vanha lappalainen, joka aikoinaan oli siirtynyt tänne Norjan puolelta. Vanhan vaimonsa kanssa hän asusti kesät turpeista tehdyssä kodassaan, ajelehtien talvet uudistalokkaiden pirteissä.
Hän oli pojille vanha tuttu. Joka syksy ja kevät he poikkesivat hänen kodalleen. Sillä paitsi tuoretta kalaa kestitsi Mattus vieraitaan hauskoilla tarinoillaan, joita pojat eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan.
Nytkin hänellä oli vereksiä juttuja yllin kyllin. Kun pojat olivat kertoneet karhun kaadosta, sai Pikku-Mattus siitä aiheen ruveta kertomaan karhuista. Niitä oli monenlaisia, oli loihdittuja karhuja ja oikeita karhuja. Loihditut mesikämmenet olivat ennen olleet ihmisiä, jotka joku noita oli loihtinut karhuiksi. Ne tunsi aina niiden eriskummallisesta käytöksestä. Ne eivät tavallisesti tehneet pahaa, vaan saattoivat esim. aivan rauhallisesti seurustella karjan kanssa. Sellainen oli ollut sekin karhu, josta Muotkajärven vanha setä oli Pikku-Mattukselle kertonut. Se oli ollut ihmeellinen karhu. Joka aamu se lähti lehmien kanssa metsään. Isäntä ihmetteli, miksi kellokas aina takaisin tullessa jäi jälkeen. Hän lähti kerran katsomaan ja huomasi ihmeekseen karhun istuvan mättäällä lehmänkelloa läppäämässä. Kellokas märehti rauhallisena sen vieressä mitä suloisimmassa sovussa. Se oli ollut entinen suntio, joka äkkiä muutamana kesäpäivänä oli heinäniityltä hävinnyt. Muuan kuuluisa noita, jonka suntio oli markkinoilla suututtanut, oli kostanut tälle tällä tavoin. Senvuoksi suntio vielä karhuksi muututtuaankin pyrki entisiä virkatoimiansa toimittamaan. Kun hän ei enää kirkonkelloon käsiksi päässyt, hän läppäili lehmänkelloa.
Lapset kuuntelivat jännittynein mielin. Pikku-Mattuksella oli ihmeellinen kertojalahja. Hänestä ei oikein päässyt selville, uskoiko hän itse omia juttujaan. Mutta kaikesta päättäen niin oli laita, koskapa hänen mustat silmänsä aina rupesivat niin omituisesti loistamaan, kun hän tuli muisteluspäälle. Satuja ne tietysti olivat nuo hänen kertomuksensa, mutta yhtäkaikki niitä oli soma kuunnella. Sirkasta tuntui, että he istuivat tontun luolassa. Niin omituisen vaikutuksen teki Pikku-Mattus ja hänen pyöreä eukkonsa.
— Mitä ne ovat ne suuret kuopat, joita on siellä täällä postitien varrella? kysyi Pekka, kun Pikku-Mattus oli lopettanut kertomuksensa. — Niitä on tuolla kankaallakin, tuon viimeisen suon takana kolme.
Pikku-Mattus vilkastui. Hän laski kävyn kädestä lattialle, sytytti piippunsa ja kertoi:
— Ne ovat peuranpyyntihankaita. Niiliin pyydystettiin ennen peuroja, kun niitä asusti runsaasti näillä main. Kaivettiin syvä kuoppa, jonka suu peitettiin pyöreällä kannella. Keskellä oli akseli, ja kun peura sattui kannen päälle, pyörähti luukku, ja peura putosi kuoppaan.
Pikku-Mattus näytti käsillään, kuinka tuo "manööveri" tapahtui. Se oli selvä. Lapset sen kyllä hyvin käsittivät. Siten oli Pikku-Mattus kerran Muotkajärven vanhan sedän kanssa saanut peuran, jonka sarvet painoivat kolme vanhaa leiviskää.
— Kolme vanhaa leiviskää! huudahti Ola. — Etköhän muista nyt väärin,
Pikku-Mattus?
Mutta puhuteltu ei kärsinyt vastaansanomista. Hän tarttui käpyynsä ja silmäten Olaa halveksivasti tuhahti:
— Kun et usko, niin ole uskomatta! Ei se ole uskonkappaleeksi luotukaan.
Kalle antoi merkkejä Olalle, jotta tämä pysyisi vaiti. Mattus lopetti muisteluksensa, jos vain joku rupesi tekemään huomautuksia.
Mattuksen vaimo tarjosi kahvia. Sitä juotaessa lappalainen lauhtui ja puhaltaen vatiinsa niin, että kahvi lainehti kuin pieni järvenselkä myrskytuulella, hän virkkoi:
— Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei kouluissa opita.
— Niin on, Pikku-Mattus, tyynnytteli Kalle. — Kyllä me sen uskomme.
Kallea halutti kuulla lisää Mattuksen muisteluksia. Sen vuoksi hän esiintyi sovittavasti.
— Niin — älä ota pahaksesi, Mattus. — Se kun minä vain ilman aikojani…
Pikku-Mattus leppyi kokonaan, ja hetken päästä oli juttu uudessa käynnissä. Olivat kai pojat huomanneet, että monessa paikassa, varsinkin luolissa, oli kasoittain poronsarvia?
— Niinkuin Ukonsaaressakin! huudahti Pekka.
— Niin — siellä ja… muuallakin. Tiedättekö, mitä ne ovat?
Kyllä pojat tiesivät, tiesi Sirkkakin.
— Lappalaisten vanhoja uhrisarvia.
— Niin ovat, vahvisti Mattus, ja hän pääsi puhumaan tästä mieliaineestaan. Ennen oli Lappi ollut rikas ja mahtava. Jokaisella lappalaisella poroja tuhatmäärin. Se oli ennen tämän nykyisen maailmanjärjestyksen aikaa. Lappalaiset uhrasivat seidoille [lappalaisten pakanuuden aikainen jumala], ja porot lisääntyivät. Ei varastettu toisiltaan, vaan elettiin rauhassa. Jokaisella oli, ja jokaiselle seita siunasi.
— Mutta eikö se ollut pakanuutta? uskalsi Sirkka kysyä.
— Niinhän sitä sanotaan, mutta kuka tuon nyt oikein tiennee. Silloin ainakin lappalaiset uskoivat.
— Älä sinä semmoisia juttele! torui Mattuksen vaimo. — Pakanuutta se tietysti oli. Nyt eletään kristityssä maailmassa.
Pikku-Mattus lakkasi muistelemasta. Eukon huomautus oli koskenut arkaan paikkaan. Paikkakunnalla kerrottiin, että hänkin vielä toisinaan teki taikoja ja uhrasi seidoille. Mutta ei näyttänyt Mattuksen loitsuista olevan apua, koska köyhänä pysyi.
Lapset olisivat pitempäänkin kuunnelleet hänen pakinoitaan, mutta Mattus oli herennyt äänettömäksi. Pyytämälläkään ei häntä saatu enää jatkamaan.
Retkeläiset lähtivät siis jatkamaan matkaa. He jättivät hyvästit vanhuksille, ja Kalle sanoi lähtiessään Mattukselle:
— Syksyllä tuon sinulle suuren pussin sikarinpätkiä. Mutta sitten sinun pitääkin muistella.
Pikku-Mattus murahti jotakin, josta ei saanut selvää, oliko hän hyvillään vai pahoillaan.
Lapset työntyivät taipaleelle. Olikin jo hyvä hetki istuttu Mattuksen turvekodassa. Kalle pahoitteli, että äijän jutut katkesivat kesken.
— Pitikin sen ämmän tulla siihen huomautuksineen.
Mutta Sirkka oli toista mieltä. Häntä peloittivat nuo monilukuiset jutut seidoista ja staaloista [peikko, tonttu]. Miksi piti Lappi tehdä kammottavaksi noituuden ja taikauskon maaksi? Eikö ollut hauskempi kuvitella, että täällä kulkivat heidän edellään enkelit ja että juuri täällä olivat taivaan tikapuut?
— Mikä mistäkin tykkää, vastasi Kalle hiukan happamena. Pikku Sirkka kulki vaieten ja näytti kovin väsyneeltä.
— No niin! huudahti Kalle sitten iloisemmin nähtyään sisarensa alakuloisen ilmeen. — Olkaamme pikku Sirkan kanssa yhtä mieltä, että kuljemme kohti taivasta! Maanselän tunturit, jotka tuolta edestä käsin pohottavat, näyttävätkin johtavan suoraan sinne.
— Et saa pilkata! torui sisar loukkaantuneena.
— Enhän minä pilkkaa, sisko rakas. — Minusta on vain hauskaa yhtyä kannattamaan sinua. Sillä minustakin tämä Lappi on niinkuin taivaan esikartano.
Taivallettiin äänettöminä. Jokainen mietti omia ajatuksiaan. Kalle ajatteli, mitenkä tuon kaiken, jota he olivat matkalla kokeneet ja kuulleet, voisi yhdistää sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän oli siksi suuri Lapin ihailija, ettei hänellä pohjimmalta ollut mitään pikku Sirkankaan ehdotusta vastaan. Kaikki, mikä kaunisti Lappia, olipa se sitten Raamatusta saatua tahi lappalaisten vanhasta muinaistarustosta, sopi hänen mielestään sen koristukseksi, kunhan tuo koristaminen vain tapahtui maulla ja kunnioituksella. Hän oli ajattelevainen poika, joka yksinäisinä iltahetkinään oli tätäkin asiaa mietiskellyt, vaikk'ei hän vielä pystynytkään aivan selviä johtopäätöksiä tekemään.
— Uskotko sinä, mitä Pikku-Mattus kertoi karhuista? kysyi Ola häneltä, kun he olivat vaieten kulkeneet kappaleen matkaa.
Kalle huitaisi kädellään.
— Satuahan se on! huudahti hän, mutta jatkoi sitten kuin äskeisiä mietteitään muistaen: — Mutta kun se sopii tänne Lappiin, niin samantekevä. Se ei ollut mikään hullumpi historia.
— Minä kyllä uskon, vakuutteli Pekka. — Uskon senkin, että karhunhammas tuottaa onnea ja varjelee pahasta.
— Siksikö sen otit? kysyi Ola.
— Siksi juuri! Uskon, että kun pidän sitä ensi lukukaudella taskussani, vetelen paljaita kymppejä vain!
Toiset nauroivat. Pekka oli toisinaan mainio. Hän oli takonut äsken tapetulta karhulta torahampaan irti.
He kulkivat pari tuntia vaieten. Sade oli kastellut heidät likomäriksi. Onneksi se oli kuitenkin mennyt ohi verraten pian, ja taas paistoi aurinko täydeltä terältä. He saapuivat pienen joen partaalle, jonka yli johti kaadettu petäjä. Ylikulku kysyi verraten suurta taitoa. Pekka suoriutui kyllä omin voimin, samoin Ola. Mutta pikku Sirkka ei uskaltanut lähteä yli. Ola otti hänet selkäänsä ja kantoi. Kalle tuli viimeisenä.
Mutta — miten ollakaan — päästyään keskelle jokea hän katsahti alas. Hänestä näytti, että mustasta vedestä katseli häntä vastaan kaksi omituista, kuumeista silmää. Tuntui siltä, kuin olisi kaadetun puun alla ollut piilossa jokin suuri, hirveä olento, joka tavoitti häntä saaliikseen. Se oli tietysti kiihtyneen mielikuvituksen vaikutusta kaikki tyyni, ja Kalle naurahti itsekseen. Toiselta rannalta huuteli Pekka iloisesti; hän oli jo päässyt yli. Kalle katsahti sinnepäin ja kompastui samassa isoon oksaan. Polskis! Hän räpiköi kylmässä joessa, ja virta vei häntä jonkin matkaa alaspäin. Mutta hyvänä uimarina hän pääsi hetkisen ponnisteltuaan rannalle, jossa toiset ihmetyksissään ja peloissaan olivat seuranneet hänen uimanäytöstään.
— Tahallasiko hyppäsit? kysyi Ola, jolle Kallen päähänpistot eivät olleet outoja.
— Eikö mitä, vastasi tämä hampaat loukkua lyöden. — Minä putosin.
— Sinulla olisi pitänyt olla karhunhammas, veisteli Pekka. — Emmeköhän vasta teekin niin, että heitämme sen joen yli aina sille, joka vuorollaan yrittää yli. Siten pääsemme jokainen ehjin nahoin.
— Voimmehan koettaa, sanoi Kalle. — Mutta nyt pian tuli, jotta saan kuivata vaatteeni.
Pojat laittoivat tulen, ja Kalle sai riisua märät vaatteensa. Olan takki yllään hän kykki nuotion ääressä kuin joku ihmissyöjä, paljain säärin. Pian hän kuitenkin pääsi lämpenemään, kun sai kuumaa kahvia.
— Enempi puita nuotioon! komensi Ola, — Mene sinä, Pekka, ja lyö tuolla kassaralla muutamia kuivia oksia tuosta kaatuneesta pökkelöstä tuolla.
Hän osoitti joen rannalla makaavaa suurta honkaa, jonka oksat törröttivät taivasta kohti kuin apua anoen.
— Mutta älä lyö jalkaasi, nauroi hän.
— Minä kyllä tulen toimeen, sillä minulla on karhunhammas, sanoi Pekka iloisesti ja lähti.
Kun hän palasi hetken päästä, syli täynnä kuivia oksia, oli Olalla käsi kääreessä.
— No mikä nyt? kysyi hän hämmästyneenä,
— Ola poltti kätensä, kahvipannu kaatui, selitti Sirkka silmät pyöreinä.
Ola oli omituisen näköinen. Suu naurun mujeessa hän näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Se johtui polttavasta kivusta.
— Vahinko, ettei meillä ole enempi karhunhampaita, ähki hän ja purskahti sitten nauramaan.
— Mikähän on seuraava vahinko? kysyi Sirkka, joka puolittain pelkäsi, puolittain oli huvitettu tapahtumasta. — Sanotaanhan, ettei kaksi kolmannelta.
— Hameesi palaa! huudahti yht'äkkiä Kalle ja tempasi maasta kuusen oksan, jolla rupesi hosumaan Sirkkaa niin paljon kuin jaksoi. Tyttö oli ihan kalpea säikähdyksestä ja vikisi ja valitti kuin linnunpoikanen. Palo saatiin kuitenkin heti sammumaan. Hameeseen vain tuli iso reikä.
Retkeläiset eivät enää nauraneet. He olivat kokeneet onnettomuuksia yhden päivän osalle enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki tuntui hyvin kummalliselta. Oliko todellakin olemassa salatuita voimia? Nyt saattoi sitä kysymystä vakavasti miettiä. Kalle, joka oli eniten lukenut, tuskitteli itsekseen. Mokomaakin voi sattua. Hän ei jaksanut uskoa mihinkään sellaiseen. Se oli sattumaa kaikki tyyni.
Vähitellen mieliala keveni, kun he saivat uuden kahvin valmiiksi. Paikalle oli hyvä jäädä yöksi. Siksi he levittivät rankisensa kahden puun väliin joen rannalle. Kalle, jonka vaatteet olivat kuivuneet, lähti ongelle.
— Annapa minulle nyt se karhunhammas, niin saadaan nähdä, tuottaako se onnea niinkuin Pikku-Mattus sanoi, nauroi hän ja lähti.
Sillä aikaa toiset kaivoivat eväät esille. Puolen tunnin kuluttua palasi Kalle kantaen vittaksessa neljää komeaa harria. Yksi niistä painoi ainakin puolitoista kiloa.
— Karhunhampaassa on taikavoima, nauroi hän ja heitti kalat nuotion viereen. — Siinä on herrasväelle illallinen, silvuplee!
Rattoisan melialan vallitessa syötiin illallinen. Vastoinkäymiset olivat unohtuneet.
Tuntui siltä, että täysinäinen vatsa selvitti päänkin (niin luonnontiedettä vastaan kuin se tuntui olevankin). Juteltiin matkan vaiheista ja naurettiin oikein sydämellisesti. Tästä retkestä se ainekirjoitus syntyisi! Kalle ja Ola päättivät kirjoittaa siitä syksyllä ja kuvata Lapin niin kammottavaksi, että opettajalla nousisi tukka pystyyn sitä lukiessa.
Aurinko oli kiertänyt jo melkein luoteeseen. Ola katsoi kelloa. Oli jo lähellä puolta yötä. He kohensivat tulta, korjasivat kamppeitaan hiukan syrjään ja vetäytyivät rankiseen. Tapettuaan huolellisesti sen sisään tunkeutuneet sääsket he kallistuivat levolle, ja pian ilmoitti tasainen hengitys retkeläisten vaipuneen syvään ja rauhalliseen uneen.
Mutta jonkin hetken perästä Sirkka heräsi. Hän teroitti kuuloaan ja hänestä tuntui, että rankisen ympärillä omituisesti risahteli ja rasahteli. Hänen mieleensä muistui Pikku-Mattuksen kertomus karhuksi muuttuneesta noidasta, joka ajoi heitä takaa siksi, että he olivat siltä hengen riistäneet. Hän silmäsi sivulleen ja katseli Kallen rauhallisia kasvoja. Siinä nukkuivat veljet kummallakin puolen häntä, ja äärimmäisenä vasemmalla Ola, selkä heihin päin. Kenellä heistä nyt oli karhunhammas? Se kysymys tunkeutui terävänä ja samalla pelottavana pikku Sirkan mieleen. Risahtelu rankisen ympärillä alkoi jälleen, ja samalla kantautui Sirkan korviin omituinen, valittava, puoleksi haukkuva ääni, joka teki kammottavan vaikutuksen. Hän herätti Kallen.
— Mikä hätänä? kysyi tämä karistellen silmiään.
— Etkö kuule? kuiskasi Sirkka, ja hänen äänensä vapisi.
Kalle kohottautui istumaan, nyt hänkin kuuli jotakin. Valittava ääni kantautui joen rantaa reunustavan harjun takaa, ja siihen vastasi toinen aivan rankisen vierestä. Mitä, mitä se oli?
Hän katseli ympärilleen. Missä oli hänen pistoolinsa?
Samassa hän muisti, että oli jättänyt sen nuotion ääreen. Mutta Olan salonkikivääri oli sisällä, ja Kalle kurottautui ottamaan sen nukkuvan toverinsa jalkopäästä. Olan takki oli Sirkalla peitteenä, ja Kalle muisti, että sen taskussa oli patruunoita. Hän kopeloi taskuja vapisevin käsin ja löysikin mitä etsi. Ladaten kiväärin niin hiljaa kuin mahdollista hän kohotti rankisen oviverhoa ja katseli hiljaiseen yöhön.
Jotakin valkoista vilahti nuotion vaiheilla, mutta Kalle ei ehtinyt nähdä mitä se oli. Se vilahti ohitse kuin pitkä juova, ja arvelematta yhtään Kalle laukaisi kiväärinsä. Sen pamahdukseen heräsivät toiset.
— Joko nyt taasen rikeeraa? kysyi Ola.
— Tämähän on merkillistä, kun ei enää saa yönkään rauhaa. Täällä kummittelee, kuiskasi Kalle vapisevin äänin.
— Minä näin pitkän, valkoisen juovan. Se hävisi pensaitten väliin.
— Minkä näköinen se oli? kysyi Pekka silmät pyöreinä pelosta.
— Johan minä sanoin, että se oli pitkä, valkoinen juova. Ja sitten risahti pari kertaa.
Samassa silmänräpäyksessä tunkeutui heidän korviinsa sama valittava haukahdus, jonka Sirkka ja Kalle olivat aikaisemmin kuulleet.
— Kummittelee täällä, vaikeroi Pekka ja itku näytti taas olevan tulemaisillaan.
— De' ä' nu förbaskat! [Se on nyt kiusallista!] sanoi Ola ja puhui ensi kerran ruotsia koko matkan aikana. Hän syöksyi ulos rankisesta ja huusi niin että vaarat raikuivat:
— Tule tänne kirottu otus, manalainen, kööpeli tai mikä mööpeli lienetkin! Saat lyijyä pakaroillesi!
Mutta yöstä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hetken päästä kuului jälleen
Olan ääni:
— Tulkaa katsomaan! Tämähän on noiduttua.
Toisetkin ryömivät rankisesta esiin. Pikku Sirkka vain jäi oviaukolle eikä uskaltanut etemmäksi.
— Katsokaa, huudahti Ola ja osoitti paikkaa, jossa Kalle oli illalla perkannut kalat, — Kaikki suolet syöty.
— Naali! huudahti Kalle, jolla oli kymppi eläinopissa.
— Canis lagopus, vahvisti Ola, jonka vahvin puoli oli myöskin sama aine. — Se veitikka se on ollut. Se oli naaras, joka haukkui tuolla vaaran takana. Uros oli tutkimassa meidän leiripaikkaamme.
Retkeläiset rauhoittuivat ja vetäytyivät takaisin rankiseensa jatkamaan unta. Yö kuluikin sen suuremmitta häiriöittä.
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamuna alkoi nousu Maanselän tuntureille. Päivä oli kaunis, ja iloisin mielin lähtivät retkeläiset matkaan. Yöllä sattunut häiriö oli vaikuttanut virkistävästi heihin. Tuntui kuin he olisivat saaneet raikkaan kylvyn. Tunturit hohtivat heidän edessään, kohottaen paljaita, sinisiä huippujaan taivasta kohti. Peipponen lauloi rantalepikossa, ja jossakin alempana joessa polskahti purolohi. Kalle oli aamulla käynyt nykäisemässä puoli tusinaa noita koreakylkisiä kaloja, ja he olivat syöneet oikein herkullisen aamiaisen.
Päästyään vaaran laelle, joka loivasti vietti pohjoista kohti, ja jonka takaa toisia korkeampia kohosi retkeläisten eteen, Kalle asettui matkueen etunenään ja aloitti reippaan laulun:
— Käy kohti tuntureita
retkemme riemuinen.
Kyliä, kaupungeita
ah, näin jo kylliksen!
Hoi-laa! Hoi-laa!
Ja kaiku tuntureista
nyt vastaa:
Hoi-laa!
Hei, katso Kaunispäätä!
Se tuolta tuijottaa.
On patalakki jäätä,
ja harteet huuruaa.
Hoi-laa! Hoi-laa!
Ja kaiku tuntureista
nyt vastaa:
Hoi-laa!
Jäämerta kohti täällä
vedetkin virtailee.
Ja taivas pääni päällä
oudosti vaalenee.
Hoi-laa! Hoi-laa!
Ja kaiku tuntureista
nyt vastaa:
Hoi-laa!
Lumottu mailma alkaa
huipulta vuoren tään.
Et astua voi jalkaa
täält' enää Etelään.
Hy-väst! Hy-väst!
Ja kaiku tuntureista
nyt vastaa:
Hy-väst!
Toisetkin olivat yhtyneet lauluun, joka reippaana kiiri ilmoille. Se oli jonkun kuljeksivan "lantalaisen" tekemä, jonka runosuoni oli täällä puhjennut, ja joka tällä tavalla oli tahtonut osoittaa rakkauttaan Lappiin, ja samalla ehkä lausunut viimeiset jäähyväiset etelälle. Kalle oli kopioinut sen muutaman autiotuvan seinään kiinnitetystä paperilapusta, ja siitä oli muodostunut hänen mielessään oikea Lapin marssi, jonka tällaisena päivänä sopi ilmoille kajauttaa. Hän oli opettanut sen toisillekin, ja he osasivat sen jokainen, pikku Sirkkakin. Tämä joutui omituisen vaikutelman valtaan tätä laulua laulettaessa. Tuntui siltä kuin olisi lopullisesti jättänyt kaupungin. Täältä käsin ajatellen häipyivät koulu, toverit ja täti Mehtonen jonnekin saavuttamattomaan etäisyyteen. Koulussa-olo rupesi tuntumaan kuin unelta. Mutta hänestä se ei ollut paha. Päinvastoin. Tämä tunnelma nosti häntä yhä lähemmäs kotia, rakasta, kultaista kotia, josta hän oli ollut niin kauan poissa. Tuntui siltä kuin olisivat isä ja äiti ja pikku siskot olleet tuolla tunturin kaltaalla vastassa, valmiina sulkemaan hänet syliinsä. Hän lauloi täyttä rintaa hennolla äänellään ja hänet valtasi jonkinmoinen joulutunnelma.
Matka kului reippaasti. Nousu tuntureille vain oli vaivalloista. Tavantakaa heidän piti pysähtyä levähtämään. Tunturi näytti kohoavan ihan taivaaseen asti, vaikka polku kulkikin sen matalimman kohdan yli. Päästyään puolenpäivän tienoilla korkeimmalle kohdalle he ponnistivat vielä voimiaan ja kiipesivät Kaunispäälle. Sieltä oli suunnattoman laaja näköala jokaiseen ilmansuuntaan.
Tuolla ylhäällä tunturin huipulla tuntui pikku Sirkasta maailma niin mahdottoman avaralta ja ihminen näin pienen pieneltä. Ola ja Kallekin, vaikka olivat jo isoja poikia, vaikenivat kokonaan. Niin valtavasti vaikutti heihin mahtava ympäristö.
Etelää kohti, niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui metsien vihreä vyö. Metsää, yhä vain metsää. Siellä täällä kohosi joku korkeampi vaara, mutta ne olivat vielä pieniä tämän uhkean tunturijättiläisen rinnalla… jollakin tavoin litteähköjä ja matalia. Kaunispään laki oli paljas, ja osittain peitti sen rotkoja vielä sulamaton lumi. Se oli omituisen keltaista, aivan kuin soraa, mutta kun sitä kädellään koetti, uhkui siitä jäistä kylmyyttä. Vaarojen välissä kimalteli pistävän kirkkaasti, aivan kuin olisi sinne valettu sulaa hopeaa. Ne olivat jokia ja järviä, joiden pintaan aurinko paistoi. Erään yksinäisen vaaran huipulta kohosi hieno savupatsas ilmaan, osoittaen, että sinne oli asettunut ihminen, joku kalastaja tahi uudistalokas. Hänen majaansa ei näkynyt, sillä se oli kovin pieni ja metsän peitossa.
Pohjoiseen käsin aukenivat taas mahtavat tunturi — jonot, jotka ketjujen lailla kiersivät taivaanrantaa. Maat rupesivat nyt alenemaan sitä ilmansuuntaa kohti, Iijärven rantaan käsin. Sitä ei erottanut, sillä matalammat rantatunturit estivät sen näkymästä. Mutta kaukana, pohjoisen taivaan rannalla häämöittivät Uujoen rajatunturit. Niiden yli oli Kallen, Pekan ja Sirkan vielä mentävä, ennenkuin he saapuisivat kotiin.
— Katsokaapa poroja! huudahti äkkiä Pekka, osoittaen vasemmalle, tunturin rinnettä alaspäin.
Siellä oli todellakin joukko poroja muutamalla kallion kielekkeellä, ja musta pilvi leijaili niiden yläpuolella.
— Porot pyrkivät tuntureille kesäajaksi. Siellä eivät sääsket pääse niitä ahdistamaan, selitti Kalle, joka oli hyvin perillä näistä asioista.
— Miksikähän Jumala on luonut sääsket? kysyi Sirkka. Hänen oli vaikea ymmärtää sellaisten elukoiden olemassaoloa.
— Ei niitä ole Jumala luonut, vaan paholainen, nauroi Ola. — Uskonnonopettaja selitti meille, että Beelsebub merkitsee "kärpästen päämies". Siis ne ovat sen äijän luomuksia.
— Sitten minä sen ymmärrän, innostui Sirkka. —
Ne kiusaavat ihmisiä ja eläimiä, koska se itse on kiusaaja.
— Ja eräässä koululaulussakin sanotaan, että hyttynen on hämärän renki, tiesi Pekka. — Mutta täällä ne eivät tarvitse hämärääkään.
Pekka matki sääsken ääntä, ja toiset purskahtivat nauruun.
— Jaa — jos ne olisivat vasikan kokoisia, niin niistä olisi melkoinen kiusa. Silloin ei auttaisi pikiöljykään, tuumi Kalle vakavana.
— Mutta — silloinpa niitä saattaisi metsästää niinkuin peuroja, huudahti Pekka.
— Mutta — saattaisikohan niiden lihaa sittenkään syödä? kysyi Sirkka.
— Enpä tiedä. En ole syönyt sääskipaistia muulloin kuin silloin, kun se mokoma on ihan suuhun lentänyt, veisteli Ola.
— Ojah! Kukaties lihakin muuttuisi ko'on mukaan, lausui Kalle. — Vaikka en minä puolestani haluaisi niitä isommiksi.
— Väinö Virtanen kysyi kerran, että ovatko Lapin sääsket pääskysen kokoisia, nauroi Pekka.
— Mitä vastasit?
— Sanoin, että ovat ja ihan valkeita.
Naurettiin taas. Se Väinö Virtanen heisteli nyt jossakin Ruotsin puolessa ehtoja parantamassa. Huvimatka oli muuttunut opintoreissuksi.
— Mutta täällä on kylmä, hätäili Sirkka. — Emmeköhän lähde jo alas?
Tunturilla kävikin todella vinkeä tuuli. Hiestyneessä ruumiissa rupesi tuntumaan vilunväreitä.
Retkeläiset lähtivät siis laskeutumaan alas, joka sekin kysyi taitoa ja varovaisuutta.
— Nicht heruntergucken, nicht heruntergucken! [Ei kurkistella alas!] varoitteli Ola, matkien alppioppaiden ääntä. Hänen isänsä oli käynyt Sveitsissä ja kertonut alpeille noususta.
— Minun mielestäni suomalaisten ei tarvitse matkustaa Sveitsin alppeja ihailemaan, kun omassa maassa on kerran tällaisia tuntureita, selitti Kalle innostuneena.
— Ei kyllä… mutta kun se on "chic".
— Mitä se on? kysyi Sirkka.
— Sinä turmeltumaton naissuvun edustaja! Sinä et tiedä vielä, mitä "chic" on, naureskeli Ola.
Sirkka punastui. Oliko se jotakin — pahaa?
Eivät muutkaan »Kettusen komppanian» jäsenet sitä tienneet. Ola sai siis selittää.
— Chic de Paris… [Pariisin muoti] ettekö ole sellaista lausetta missään tavanneet?
Ahaa! Jopa Sirkka hoksasi. Hän oli saanut viime jouluksi täti Mehtoselta hienon hajuvesipullon, jonka paperikuoressa oli seisonut tuo lause.
— Johan minä sanoin, että Sirkalla on parhaat edellytykset tuon sanan käsittämiseen.
— No mitä se sitten on? kysyi Pekka jurosti. — Minä en ymmärrä muuta kuin "hik! hik!" ja silloin on ihmisellä hikka.
— Se merkitsee suomeksi "tapa" eli "muoti".
— Jaa… hikkako?
— Sinä pönteri! Eipäs kuin "chic".
No olkoon! Ei Pekka Kettunen sellaisesta välittänyt. Hänellä oli nälkä.
— Näettekö tuota punaista pistettä tuolla tunturin juurella? kysyi
Kalle.
Kyllähän se nähtiin. Mitäs siitä sitten?
— No siellä lähtee nälkä.
— Ahaa, Laupiaisen emännällä on maailman parasta viiliä! huudahti Pekka ja kompuroi toisten jäljessä tunturia alas.
* * * * *
Runsaan tunnin matkan jälkeen saapuikin komppaniamme uudistalon pihalle. Sen oli rakentanut muuan Savosta muuttanut kulkumies maantien toivossa, niinkuin hän itse sanoi. Hän oli väittänyt, että Iijärvellekin vielä rakennettaisiin maantie, ja se tulisi kulkemaan juuri postipolun suuntaa, tunturin matalimman kohdan yli. Silloin hänen mökkinsä joutuisi ihan tien laitaan, ja hän etuilisi itselleen kievarin sekä löisi rahaa kuin roskaa. Miestä kiusoiteltiin tämän tulevaisuususkon vuoksi, mutta Laupiaisen isäntä virkkoi:
— Kun kerran Soasjoelle ovat kruununtien kiskoneet, kiskovat vielä tännekin. Ja silloin minä olen voittanut.
Hän oli sanonut sen vallesmannillekin.
Oli miten oli, joka tapauksessa oli Laupiaisen Ollin mökistä tullut kievari jo ennen maantien tuloa. Jokainen matkustaja poikkesi taloon, joka olikin kuin kosteikko keskellä erämaata. Tunturille nousu oli siksi rasittava, että paraskin urheilija poikkesi Ollin pirttiin levähtämään ja kahvittelemaan. Ja Olli-isäntä keri pennit pois kulkijoilta. Tulevaisuuden mies se Olli Laupiainen.
Ollin mökkiin poikkesivat siis retkeläisemmekin. Pihalla heloitti jo tuore nurmen alku, ja navetasta kuului lehmän mölähtely. Eikö Olli ollut vielä laskenutkaan karjaansa ulos?
— Päivää! hihkaisi Pekka heti ovessa.
— Sus siunatkoon! säikähti Leena, Ollin vaimo ja riensi katonorresta riippuvaa pärekoppaa liekuttamaan. — Ihan minä säikähdin.
Olli itse seisoi pirtin perällä piironkinsa edessä. Sitä sanottiin kylän kesken "pankiksi", ja silloin kuin Ollilla oli silmälasit nenällä, tiettiin hänen hoitavan pankkiasioita.
— Jaaha! Kettusen komppania! Se on sitten lehmien uloslaskuaika.
Olli Laupiainen nauroi veitikkamaisesti. Hän oli tunnettu leikilliseksi mieheksi, jonka huulilta sinkosivat sukkeluudet ihan itsestään.
— Ja röökynöitä matkassa. Niinhän ne herrat kulkevat.
Pikku Sirkkaa hävetti. Tämä vasta taisi ollakin majapaikka. Ja pojat kun olivat tätä kiittäneet.
— Liekutahan, Olli, lasta. Minä käväisen navetassa laittamassa
"Tanstokalle" hauteen. Se kuuluu mölähtelevän siellä.
Olli iski silmää Olalle. Tällä tavalla hän koetti tasoittaa sitä jyrkkää laskua, jonka hän mielestään nyt oli tehnyt — piirongin äärestä kehdon laitaan — "pankkihommista" lapsenpiian tehtäviin. Hän laski silmälasinsa pöydälle ja rupesi juttelemaan retkeläisten kanssa.
— Vai sitä tullaan taas. Ja hyvinkö on jaksettu?
Hyvinhän he olivat jaksaneet. Pikku Sirkkaa vain kävi hiukan sääli, kun hän tahtoi uupua.
— En minä ole uupunut. Pojat puhuvat omiaan.
— Se on oikein! Kyllä noin iso ihminen jo hyvin jaksaa. Niinhän sillä on puukko vyöllä kuin aikamiehellä.
Sirkka pyörähti navettaan emännän luo. Häntä huvitti erikoisesti tutkia talojen lehmiä, tiedustella varsinkin niiden nimiä. Täällä päin oli kaikilla lehmillä hyvin omituiset nimet. Hänellä oli jo pitkä kokoelma niitä muistissaan. Paitsi "Äpyleitä", "Helunoita" ja "Ruusunnuppuja" oli joukossa sellaisia kuin "Vakkerkukka", "Prinsessa", "Keisarinna" ja "Kullanmuru". Mutta paras hänestä sittenkin oli "Tanstokka", jonka nimen hän nyt oli ensi kerran kuullut.
— Eikö teidän lehmiä ole vielä laskettu laitumelle? kysäisi Pekka, jota myös kaikki kotieläimiä koskevat asiat erikoisesti kiinnostivat.
— Ei ole, mutta tänä päivänä päästetään, nauroi Olli.
— Miksi juuri tänään?
— No johan minä sanoin, että kun "Kettusen komppania" saapuu, on se merkkinä siitä, että kesä on tullut.
Olli se osasi. Pekka katseli häntä kulmat rypyssä. Hän ei pitänyt savolaisista, vaikka oma isä oli sieltä syntyisin. Hän itse lukeutui pohjalaisiin tai paremmin lappalaisiin.
— Onko paljon käynyt matkustavaisia? tiedusteli Ola, joka tiesi, että Olli piti päiväkirjaa. Hän halusi jo käydä kievarista, vaikk'ei hänellä mitään kievarinpito-oikeuksia ollutkaan.
— Onhan niitä kulkenut… herraa jos narriakin. Tuolla se on päiväkirja piirongilla.
Olli heitti päiväkirjan Olalle, joka ryhtyi aita selailemaan. Hänestä oli erikoinen nautinto tutkia majatalojen päiväkirjoja. Niissä vilisi ohitse elämän virta, joka sykähteli milloin kovemmin, milloin hiljemmin. Ja luonteesta sekä maailmankatsomuksesta jätti yksi ja toinen matkustaja näihin päiväkirjamerkintöihin aina jonkin merkin jäljelle.
Niinpä oli nytkin. "Er. Arv. Björkman" kulkenut "suksilla Torniosta Norjaan". Se ei ollut ollutkaan mikään mammanpoika. "Olli Olematon" oli matkannut "kaikkeen maailmaan". "Alfr. A. Gustafsson" oli varmaankin ollut Olli Laupiaisen taloon erityisesti tyytyväinen, koskapa oli merkinnyt nimensä perään: »Mången tack!» »E. Aminoffin» matkareitti oli ollut "Åbo-Vadsö". Ja Iijärven vanha setä, metsänhoitaja M.W. Thuneberg oli kulkenut »Suomesta Thuleen.»
— Jaa… se on vanha setä Thuneberg'kin ollut pitkästä aikaa alhaalla, sanoi Ola, jolle kyllä oli kotoa kirjoitettu tästä matkasta.
— Kävihän se ukko, missä saakka lie käynytkin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei sanonut liikkuneensa, kertoi Olli. — Tässä oli yötä mennen tullen ja paljon oli kertomista, varsinkin paluumatkalla. Kuivaksi paikaksi kiilasi sitä Helsinkiä. Niin sanoi ihmisten siellä elävän kuin muurahaispesässä.
Thule oli Iijärvellä, puolen penikulman päässä Olan kotoa.
Siellä käytiin usein kylässä, ja talo olikin hyvin tunnettu
vieraanvaraisuudestaan. Siellä ruokittiin sekä jätkä että virkamies.
Kaikille oltiin yhtä ystävällisiä, ja lukemattomia matkustajia oli
Thulen setä pitkän Lapissa oloaikansa kuluessa holhonnut.
Vanha metsänhoitaja oli yleisesti rakastettu. Hän oli tunnettu suuresta anteliaisuudestaan. Palkkansa hän jakoi seurakunnan köyhille, eikä hänellä juuri koskaan ollut itsellään rahaa. Mutta hänellä olikin vapaa "ylöspito" joka paikassa, missä vain sattui liikkumaan. Ja hän kulkikin kuin keisari alamaistensa keskellä.
— Onpa yksi engelsmannikin taas ollut liikkeellä.
Ola luki nimiä päiväkirjasta: »A.H. Bromby, Finsbury Circus Building
London E. 7.»
— Aina niitä niitäkin maleksii. Ne ovat omituista kansaa. Muut ihmiset ovat niille kuin paljasta ilmaa. Ne eivät näytä näkevän eivätkä huomaavan mitään. Tämäkin istui tuossa penkillä lasin alla, pitkän tovin piippuansa poltellen ja tuijotti peräikkunasta ulos. Oppaansa kanssa vain haasteli jonkin sanan. Ja kummaa se on se engelskan kielikin. Niin tuntuu meikäläisestä, kuin olisi puhujalla koko ajan kuuma peruna suussa. Liekö tuo Jumalan luoma koko kieli?
— Kukapas sen muu olisi luonut.
— Minä en ainakaan pidä engelsmanneista! huudahti Ola ja heitti päiväkirjan piirongille.
Mutta Kalle puolusteli heitä. Hänen isänsä, joka papiston matkastipendillä oli opiskellut Englannissa, antoi heistä mitä parhaimman todistuksen. Vierasvaraisempia ja ystävällisempiä ihmisiä sai hakea. Vain ulkomailla liikkuessaan muuttui englantilainen suljetuksi ja jäykäksi. Ja se kai johtui siitä, että hän tunsi joutuneensa vieraalle pohjalle ja pelkäsi loukkaavansa toisten tapoja.
— Niin kai se on, innostui Olli. — Jos tuota nyt meikäläinen lapinjussi lähtee vaikka Ouluun, niin ymmälle joutuu ensi päivänä. Minä eksyin kerran siellä, eikä auttanut muu kuin ruveta huutamaan.
— No mitenkä sitten kävi?
— Poliisi juoksi luo ja kysyi: "Mikä hätänä?" Minä toimitin, ettei vielä hätää ole, mutta se voipi tulla, jos ei kortteeri löydy. "No miksikä huudat?" tiukkasi sapeliniekka. "No ka, kun siten paraiten herättää huomiota! Ette tekään olisi tullut minun luokseni, jollen olisi huutanut." Poliisilla ei ollut mitään sanomista, neuvoihan vain minulle "vartteerin", joka ei ollutkaan varsin kaukana.
Olli nauroi veitikkamaisesti ja liekutti kiivaasti kehtoa, josta kuului pientä kitinää.
— Tuota ei teillä ollut viime vuonna, huomautti Kalle.
— Ka ei… miten lie haikara erehtynyt tänne ja tipautti tämän uuuinpiipusta sisään.
Laupiaisen Olli naureskeli ja iski silmää Olalle. Hän oli toista kertaa naimisissa; ensimmäisen vaimon lapset olivat jo kaikki aikuisia ja hajaantuneet ympäri maailmaa.
Pekka silmäsi Ollia halveksivasti. Mokomakin savolainen, syötti heille pajuköyttä… aikamiehille! Eivät ne lapset sillä tavalla maailmaan tulleet. Kyllä hän sen tiesi.
Nyt rynnisti Sirkka sisään ja huusi heti ovessa:
— Siellä on sitten vasta kaunis vasikka! En ole koskaan nähnyt.
— Mikset sanonut ennemmin?
Pekka seisoi lattialla lakki kourassa.
— Enhän minäkään ennemmin tiennyt, puolusteli Sirkka.
— Mennään katsomaan!
Lapset työntyivät uudelleen pihalle ja olivat mennessään kaataa nurin emännän, joka täysinäinen maitokiulu kädessä tuli pirttiin.
— Sus siunatkoon noita lapsia! Ei uskoisi, että ovat marssineet satoja kilometrejä!
— Jaa… teillä on tainnut lehmä poikia? kysyi Kalle.
— Poikihan se "Tanstokka" riepu. Toissapäivänä juuri, Satuittekin parhaaseen aikaan. Saatte uunijuustoa illalliseksi. Kai te olette yötä talossa?
Ola arveli, että olisi parasta jatkaa vielä matkaa Laitiseen ja ehkäpä Iijärven rautaan. Olisihan silloin tämä jalkamatka ainakin hänen osalleen lopussa.
— Mutta ei sieltä lähde postikaan ennen kuin ylihuomenna, tiesi Olli.
Se oli totta, Soasjoen postimies oli heidän jäljessään. Oli lähtenyt kolme päivää myöhemmin Soasjoen kirkolta.
— Ka, kun ette malttaneet odottaa häntä?
— Ei maltettu.
— Eihän tämä ole enää se posti, muisti Olli, — Sehän meni jo viime viikolla. Te olette viipyneet matkalla kauan.
— Ei ole viitsitty pitää kiirettä, kun ovat pieniä nuo toiset vielä.
— Kuuluuko Laitiseen mitään uutta?
— Eipä sinne erikoista, Laitisen Aleksi löysi vain viime viikolla hukanpesän ja sai kolme elävää pentua.
Kalle Kettunen vihelsi. Sepä oli uutinen! Sitä ei saanut kertoa
Pekalle, jos mieli talossa yötä olla.
— Emmeköhän sentään lähde? Yöksi me ehdimme perille, ehdotti Ola.
— Pelkään, ettei pikku Sirkka jaksa, huokasi Kalle.
— No jäädään sitten, mutta muistakin, Olli, ettet hiisku Pekalle mitään sudenpennuista. Silloin ei auta muu kuin taipaleelle.
Olli nauroi.
— Kyllä se minun takanani pysyy, kunhan ette vain itse päästätä.
Oli siis sovittu, että lapset yöpyisivät taloon. Iltapäivä kului pakistessa. Syötiin uunijuustoa ja tuoretta ohrarieskaa viilin kanssa. Retkeläisillä oli oikeat makean leivän päivät. Hyvissä ajoin laittauduttiin levolle.
Mutta illalla, juuri kuin lapset olivat ojentautuneet tuoksuville heinä vuoteilleen, hiiviskeli Laupiaisen Olli Pekan päänpuolessa ja näytti kuiskuttelevan tälle jotakin. Kalle höristi korviaan.
— Mitä? kuuli hän Pekan kuiskaavan.
— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja.
Pekan kurkusta pääsi ujellus, joka muistutti jänistä ajavan jahtikoiran ulinaa.
— Eikö Olli muistanutkaan—?
Olli käpsehti sänkyynsä ja hiljaisessa tuvassa kuului hänen pidätetty naurunsa.
Senkin savolainen — —!
Kalle oli pahalla päällä.
— Kalle! kuului lattialta.
Tämä oli nukkuvinaan.
— Kalle! uudistui taas.
— No mitä?
— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja. Eikö lähdetä?
— Vaikka olisi löytänyt kameelikurkia, ei nyt lähdetä mihinkään!
— U-ju jun! kuului Pekan puoleksi tyytymätön, puoleksi onnellinen ujellus.
— Nyt nukutaan, komensi Kalle. — Kuulethan, että Ola ja Sirkka jo kuorsaavat.
— U-ju-ju-juu! pani Pekka ja käänsi rauhattomana kylkeään.
Senkin savolainen!