Hän saapui taitavia mutkia tehden sammalpesäänsä, johon hän laski huolellisesti säilyttämänsä tammenterhon, ja kiipesi piiloon viereisen puun latvaan, tutkien syvyyttä allaan ja kuunnellen poistuvan koiran etenevää haukuntaa. Koiran poistuttua vaimeni hiljalleen hänen peljästyksensä ja hänen vihansa lauhtui.
Kuinka olikaan tuo kömpelö eläin, joka uhkasi häntä maasta, voinut sinkahuttaa hänen jälkeensä nuo vinkuvat rakeet, jotka saivat pakenijan karvat nousemaan pystyyn ja hänen raajansa herpautumaan! Mutta metsässä ei enää ollut mitään häiritsevää ja Ollervo lähti uudelleen keräämään ruokavaroja, kulkien pitkin tuttua polkua, aukoen nopeilla ja rajuilla hypyillään sen reunalla olevia vihreitä uutimia ja siten auttaen urkkivaa aurinkoa, joka heti pujahti rikostoverinsa tekemistä verkonsilmistä.
Näin kului useita päiviä rauhallisessa, iloisessa keräystyössä.
Ollervo kulki jälleen polkuansa alaspäin, tällä kertaa hampaissaan pähkinä. Sen hän aikoi kantaa siihen aittansa komeroon, joka tälle muonalle oli varattu. Äkkiä säpsähti hän maiskahtavaa ääntä, jonka jälkeen kuului useita kurkkuääniä. Peljästyksissään kiipesi hän suoraapäätä siihen korkeaan puuhun, jonka alitse hän kulki.
Kun hän oli tullut ensimäisille oksille ja tunsi olevansa tavalliselta hyökkäykseltä turvassa, pysähtyi hän äkkiä ja katsahti maahan. Hän näki siellä oudon, kaksijalkaisen olennon, joka häntä tarkkaavaisena katseli. Ollervo kääntyi heti päin miestä, kätkeytyen pyökkipuun rungon suojaan, ja katseli hänkin vuorostaan tuota outoa, moniväristä olentoa, valmiina ensimäisen uhkaavan liikkeen huomatessaan hyppäämään syrjään ja eksyttämään vihollisensa, kuten edellisellä kerralla oli rähisevän koiran jätiltään haihduttanut.
Mutta mies ei haukkunut kuin koira eikä tehnyt uhkaavia liikkeitä, ei siis voinut olla vaarallinen, olihan vain hiukan hullunkurinen, sitäkin hullunkurisempi kun näkyi ikäänkuin pienenevän ja vajoovan kokoon.
Se kävi yhä vähemmän uhkaavaksi, näyttipä olevan aivan peloissaan tästä kohtauksesta. Aivan ihmeissään katseli Ollervo sitä.
Silloin tuo toinen nosti olkapäälleen pitkän putken, johon sen pää näytti kuin hengetönnä nojaavan, ja kohotti sen tarkkaan siihen suuntaan, missä Ollervo oli. Tämä ei käynyt vähääkään levottomaksi, katseli vain toista hievahtamatta.
Pian putki pysähtyi liikkumattomaksi. Upottaessaan katseensa tähän mustaan reikään, joka Ollervoa tarkasti tähysteli ja miehen pyöreään silmään, joka tähtäsi piipun päällitse ja samoin häntä tarkasti, tunsi orava äkkiä kaamean hädän vahaavan koko olentonsa.
Hän olisi tahtonut paeta, vaikkei voinut huomata vaaraa. Hän tunsi kuitenkin selittämätöntä ahdistusta tuon oudon nähtävän edessä, josta hänen katseensa ei enää voinut irtaantua, sen kun oli tuo liikkumaton ja ammottava putkenreikä vanginnut.
Hänen päänsä painuu pitemmälle eteenpäin, tuska ahdistaa mieltä yhä enemmän, ja katse kiintyy entistä tarkemmin tuohon ammottavaan, tyhjään kuiluun ja siihen leimaavaan silmään, joka näkyi piipun yläpuolelta.
Voi vilja-aittaa, kauniita keltaisia pähkinöitä, täyteläisiä tammenterhoja, tyyniä talvipäiviä rauhallisessa, turvallisessa, lämpimässä, korkealla sijaitsevassa asunnossa!
Ollervo tuntee, että päässä ei enää ole yhtään ajatusta. Täytyy paeta, paeta! Äkkiä hän aikoo riuhtautua irti tästä lumouksesta, yrittää päästä liikkeelle, ottaa vauhtia. Liian myöhään! Kauhea, punainen salama leimahtaa tyhjästä aukosta, entistä ahdistavampi ja mielettömämpi kauhu valtaa pienen pääpakuran lyijyrakeiden iskeytyessä eläinparan rinnan alle lämpimään sydämeen. Ja Ollervo pudota kupsahti alas maahan, hampaissaan vieläkin suuri, keltainen pähkinä, jota hän entistä lujemmin likisti kuolemassa jäykistyvien leukapieliensä väliin.
KUOLEMAA PAKOON.
Lammikossa oli vesi ummehtunutta, kesäkuun helteisen keskipäivänauringon paahtamaa. Läpinäkyvä, melkein huomaamaton höyryharso, joka näytti olevan reunoiltaan kiinniharsittu rannan korkeihin ruokokasveihin, peitti sen kirkkaan peilipinnan hienolla hunnullaan. Vesikasvien suuret, leveät lehdet, tyynessä vedessä kasvavat tahmeat ajokkaat, putkilevien toisiinsa kietoutuneet vihertävät varret lepäsivät sen välkehtivällä peilipinnalla, joka väreili päivänaikana voimakkaiden auringonsäteiden kosketuksesta ja öisin maidonvalkean kuunvalon hyväilystä.
Pajut lammen länsipuolella kietoivat varjonsa runkonsa suojaksi kuin naiset, jotka kokoovat hameensa jalkojensa ympärille suojellakseen niitä lätäköiltä ja polttavalta katupölyltä.
Keveät, haihtuvat kaasukuplat särkyivät aika-ajoin raskaaksi huokaukseksi kulkiessaan pitkin ulpukan paksuja varsia kuin henkitorvea myöten. Nämä reunustivat leveät lehtensä alituiseen vaihtuvalla vesivärepitsillä, ikäänkuin tahtoen salaa ottaa mahdollisimman laajan tilan tällä taivasta kuvastavalla ikuisella peilipinnalla.
Mutta melkein tuokiossa vaipui kaikki painostavaan horrostilaan, jota ei tuulen henkäyskään häirinnyt, ei linnunlaulu ilahuttanut, ja jota säesti tuutulaulullaan ainoastaan niitetyillä kedoilla surisevain heinäsirkkain yksitoikkoinen ääni.
Vihreä sammakkoparvi oli aamunkoitosta saakka ollut melkein ääneti. Ainoastaan jotkut harvat, muutamat innostuneet solistit, joilla oli valkoinen kaulakupu leuan alla, olivat aamulla, pullistaen rumpukalvonsa ihon tasalle, vetäneet yksitoikkoista nuottiansa: kurnuu, kurnuu.
Mutta nyt ei näkynyt liikettäkään. Koko parvi oli kuin jähmettyneenä lehdillä, uupumuksen yllättämänä. Siellä ne lepäsivät, kultareunaiset silmät selkiselällään, vetäen keuhkoihinsa avaraa ilmaa mitään miettimättä, ääneti, eivätkä edes huolineet silmätäkään varomattomia heinäsirkkoja, jotka julkeina äkkiarvaamatta olivat hypänneet heidän joukkoonsa, tai monivärisiä kärpäsiä, jotka melkein kuin hukkuneina vesihöyryyn lentelivät heidän tyyssijojensa ympärillä.
Sammakoilla oli nyt suuren rauhan ja syvän levon hetki. Hekin vaipuivat yleiseen horrostilaan, he olivat osallisia yhteisestä levosta, joka vaivutti heidät uneen samoinkuin kaiken elämän, ja yhdisti heidät muuhun luomakuntaan itsetiedottoman luottamuksen siteellä, niin ettei vaaraa tuntunut olevan tarjona eikä vihollista pelättävänä.
Muutamat olivat lähteneet seikkailumatkoille rannan korkeihin ruohostoihin, ja hekin antautuivat täysin nauttimaan tästä hyväätekevästä horrostilasta, johon elämä iloineen oli vaipunut, levätessään kosteassa maassa, joka tällä hetkellä ei kumahdellut askeleista.
* * * * *
Auringon paahtamassa lammikossa oli vesi ummehtunutta. Pää pystyssä, raajat koukussa, selkä tylsänä kulmana, maha turvoksissa, lepäsi Rana siinä pyhässä asennossa, johon hänet keskipäivän aurinko oli vaivuttanut, lepäsi keinuvalla lumpeenlehdellä, jonka väriin hänen vihreä, kultakuituinen pukunsa hyvin sulautui.
* * * * *
Rana oli jo viisi tai kuusi kertaa nähnyt sen vuodenajan palaavan, jolloin veri vähitellen jähmettyy samoin kuin näinä helteisinä puolipäivähetkinä. Silloin kuljetti salainen mahti hänet tylsistyneiden ja mykkien tovereinsa kera tuohon vihreään, ajokkaiden reunustamaan vesikasvimetsään etsimään talvisuojaa savipohjaisista syvänteistä.
Viisi tai kuusi kertaa oli hän nähnyt lammikon syksysateiden aikana täynnänsä vallattomia parvia: oli ruskahtavia, tummaohimoisia sammakoita, ja oli muuttolintuja, jotka keväisin, lemmenajan loputtua, jättivät lammen ja läksivät kedoille ja niityille pyydystämään heinäsirkkoja ja matoja.
Lammikolla vallitseva hiljaisuus oli entistä painostavampaa ja uuvuttavampaa kuin käänteen edellä. Melkein huomaamattomat merkit näkyivät ilmaisevan, että elämä vähitellen, asteittain oli uudelleen tarttuva kaikkeen ja viepä kaikki virtansa mukana.
Rana lehdellään vilkaisi ympärilleen. Antoiko hän täten elämälle merkin, että se saisi alkaa uudelleen — tai tuliko tuo merkki muuten taivaasta vai maasta? — Lämmin ja kevyt tuulenhenkäys sai lammikon pinnan melkein huomaamatta karehtimaan; joku lintu vihelsi; etäällä kumahti maa painavista askeleista, jota Ranan rannan ruokokasveissa piileksivät toverit vapisivat. Elämä alkoi uudelleen vaaroineen ja taisteluineen, eikä kukaan kyennyt arvaamaan, mikä näkymätön, salassa vaikuttava mahti sen oli havahuttanut siitä unen tilasta, johon se vähitellen oli vaipunut.
Suuri, vihreä, lihavaraajainen heinäsirkka, jonka pitkät tuntosarvet olivat kuin hevosen tupsukoristeet keikailevasti heitetyt taaksepäin, hyppäsi Ranan eteen. Sen koukkujalat olivat kuin kaksi yhdensuuntaista sauvaa ruumiin kummallakin puolen. Heinäsirkan hentoja kasvinlehtiä muistuttavat ohutsuoniset siivet eivät olleet vielä ehtineet sulkeutua kun Rana, ojentaen takaraajojansa, avasi kitansa ja nielaisi sen, pudoten itse veteen, jonka pinta tuntui kimmoisena painuvan hänen allaan.
Metsästeleminen alkoi uudelleen.
Värillisiä hyönteisiä ja kärpäsiä kierteli lähellä lammikon pintaa, ja niiden hiljainen surina säesti veden pinnalla lämmenneiden ilmakerroksien alituista väreilyä.
Alituiset molskahtavat äänet ruovostossa ilmaisivat, että lammella oli elämää. Lentävät lintuparvet näkyivät juovina sinitaivaalla, heinämiesten huutoja, hevosten hirnuntaa kuului kedoilta, härkien raskaat askeleet tömisyttivät maata.
Rana oli jälleen heräämässä tajuunsa. Äkkiä havahuttivat hänet täysin valveille toverinsa, jotka hätäisin, kiihkein hypyin syöksyivät peräkkäin veteen ilmaisten, että vaara oli tarjona.
Mikä vaara? Oliko ihminen vai härkä täällä astumassa?
Mutta sihinä saraheinissä juuri hänen edessään sai hänen äkkiä tyrmistymään.
Ruokokasvien pylväikköjen keskellä mateli suuri kyykäärme, jättäen vihreään virvilään, joka tällä kohtaa peitti lammikon, kolkon jäljen, jota vesikin vieroi. Käärme käänsi latuskaista päätään Ranaan päin, tähdäten häneen tiukasti terävät silmänsä.
Säikähdys esti sammakkoa vaistomaisesti seuraamasta tovereitaan ja kasvoi herpauttavaksi hädäksi. Hän jäi voimattomana veden pinnalle, airoiksi ojennettujen, liikkumattomain takaraajojen tukiessa häntä haaraisilla räpylöillään hänen tahtomattaan. Kyykäärme tähysteli häntä pyöreillä, terävillä silmillään, varmana saaliistaan, jota se ei jättänyt näkyvistä. Sen kirkkaanvärinen kaulajuova vaihteli vaaleankeltaisen ja oranssinvärin välillä sen kiihkon mukaisesti, joka käärmeen oli vallannut; sen selkä ja vihertävän väriset sivut tuskin huomattavasti erosivat siitä suokasvullisuuden väristä, jota sen mustansinervä vatsa hipaisi.
Kita oli vielä kiinni. Eläin näytti olevan hievahtamatta paikoiltaan, mutta huomaamatta kohosi sen pyrstö, joka oli levännyt ruohossa, päätä ylemmä, ja leveästä kidasta, joka hitaasti aukeni venyvien leukapielien välistä, työntyi esiin hieno, kaksiteräinen, läpättävä kieli.
Rana ei enää huomannut elämää ympärillään. Hän oli kuin poissa maailmastaan, kuin erossa toveriensa seurasta ja lammikostaan, jota hän ei enää tuntenut. Hän oli aivan kokonaan voittamattoman mahdin vallassa, joka hänet yhdisti itseensä ja repi tai paremmin sanoen kalvoi poikki kaikki siteet, jotka hänet olivat kiinnittäneet elämään.
Hän näki kidan aukenevan kuiluksi, johon hän oli vaipuva. Tässä oli jotakin, joka häntä ei hellittänyt, yhtä vähän kuin tuo kohtalokas vaisto, joka ohjasi hänet syys-sateiden aikana talviasuntoonsa. Mutta hän ei tuntenut ahdistavaa hätää silloin, kun kaivoi pienen kuoppansa lammikon mutaan, jotavastoin se hätä ja pelko, jota hän tuon oudon eläimen edessä auttamattomasti tunsi, sai hänen tuskissaan vetäytymään kokoon.
Kita aukeni aukenemistaan; välimatka väheni, tuon toisen tahto ahdisti äskeistä ankarammin ja leppymättömämmin, otti hänet kokonaan valtoihinsa, sekä hermot että lihakset, ja ennakolta valmisti koko hänen olentonsa aijottuun päämäärään.
Rana ei enää nähnyt muuta kuin selkiselällään olevan kidan, joka tuskin oli puolen jalan päässä hänestä, ja hän veti jalkansa kokoon mahan alle.
Silloin viskautui hän äkkiä yhdellä ainoalla matemaattisen täsmällisesti harkitulla hypyllä pää edellä kuiluun.
Laaja kita venyi vähitellen yhä laajemmaksi. Rana ei enää tuntenut mitään, vaikka hänen sitkeä sydämensä yhä sykki ja hänen haarallaan olevat takaraajansa vielä heikosti sätkivät syvyyden ulkopuolella ikäänkuin sanoakseen viimeiset hyvästit elämälle.
Tahmea ja lämmin lima ympäröi hänet, hidas ja vastustamaton liike painoi hänet säälimättä luisumaan syvyyksiä kohti.
Ja kaikki kävi hiljaiseksi.
Näin kulki kuolema hänen ylitsensä, tai oikeastaan tämä ei ollut vielä kuolemaa, se oli passiivista, melkein negatiivista elämää, ei levollista lojumista keskipäivän paahteessa, vaan niin sanoaksemme elämän kiteytymistä tuskan tuntoon. Sillä vielä väreili hänessä heikko elonliekki, hitunen tajuntaa tuskaa käsittämään.
Sitten tuntui ankara täräys, jonka hän epäselvästi tajusi vielä vapaissa raajoissaan, ja vähitellen, itsekseen, väheni ja häipyi sammuneen tahdon tuska jättäen jälelle pelkkää ruumiillista kärsimistä.
Nielemisliike, joka häntä kuljetti mustaa kuilua kohti, oli itsestään tauonnut. Kuilun ympäristöt, kyykäärmeen emätin oli pehmeä ja antoi helposti myöten. Ranan takaraajat olivat riipuksissa vetäen häntä hiljalleen taaksepäin. Silloin sätkäytti hän niitä etsiäkseen tukikohtaa: hän ei kohdannut mitään vastusta. Hän tunsi liukuvansa vähitellen taapäin saamatta selville mitä oli paraillaan tapahtumassa, ja yhtäkkiä, ikäänkuin outo sallimuksen voima olisi vetänyt hänet ulos kuilusta, pääsi hän kömpelösti pujahtamaan kidasta ja kupsahti alas tyhjyyteen.
* * * * *
Kyykäärmeen ahneesti nieleskellessä saalistansa lätäköllään, paikaltaan hievahtamatta, leukapielet kauheasti venyneinä, turvallisuuttansa ajattelematta, oli suuri petolintu, jättiläishiirihaukka sen huomannut, oli yhdellä nokaniskulla halaissut sen pääkallon ja vienyt sen kynsissään pois iltamurkinakseen.
Tämän täräyksen oli Rana epäselvästi tajunnut, tuntiessaan vapautuneensa ryöstetyn eläimen hypnoottisesta vaikutuksesta. Käärme oli linnun kynsissä taittunut kahtia ja sen pää oli riipuksissa. Ranan oma paino oli vetänyt häntä alaspäin saaden hänen liukumaan ryöstäjänsä kidan limaista pohjaa myöten.
Ja hän putosi raskaasti, raajat hajallaan alaspäin. Sillävälin häipyi hänen tuntematon pelastajansa jäljettömiin, katosi äärettömyyksiin, jonne Rana ei sitä jaksanut silmillään seurata.
Koska hän ei vielä ollut täysin tointunut horroksistaan, ei hänellä ollut selvillä mitä oli tapahtumassa. Silloin syöksähti koko hänen ruumiinsa hurjasti kovaa ja säröistä maata vasten, lyöden hänet äkkiä litteäksi. Iskun voimasta jäykistyivät raajat tuskissaan, vatsanpohja kävi araksi, keuhkot, joista ilma puhaltui ulos kuin rykäistessä, litistyivät kokoon, ja sisälmykset ja vatsa pyrkivät ulos kidasta leveän ja lihaisen kielen ylitse, joka pysyen kiinni entisissä liitteissään sekin iskun täräyksestä työntyi eteenpäin.
Päivä kului, hetket vierivät. Rana pysyi edelleen paikoiltaan hievahtamatta. Olisipa luullut hänen siihen kuolleen, jollei sisälmykset, vatsa ja kieli olisi jonkun ajan kuluttua, hitaasti, sisäisten, näkymättömien voimien vaikutuksesta, sijottuneet kidan kautta paikoilleen.
Vähitellen täyttyivät myöskin keuhkot. Rana tunsi paisuvansa kuin rakko, hämärän puhaltaessa häneen henkeä. Surmaniskun sulkemat silmäluomet kaartuivat jälleen kultareunaisten silmien yli, joiden katse oli hämmästynyt. Hän räpäytti silmiänsä, ne sulkeutuivat jälleen ja raajat vetäytyivät vaistomaisesti kokoon ruumiin alle.
Uudelleen tunsi hän ulkomaailman: hänen silmänsä näkivät, hänen rumpukalvonsa pingottuivat, hänen kyhmyinen ihonsa värisi. Hän antoi aistimuksilleen vapaan tien, sitten pyrki niitä tajuamaan; hän näki ja kuuli.
Ylhäällä pimeydessä loistivat taivaan tulet, kuten joka ilta, nuo luvatun paratiisin tummien niittyjen saavuttamattomat kiiltomadot, muistuttaen hänelle toverein kultareunaisia silmiä. Mutta häneltä puuttui tavanmukainen toveriseura, ruokokasvipalatsit ja lammikon tuttu, suloinen kosteus.
Kuinka hän olikaan voinut joutua pois tuosta turvallisesta paikasta? Mikähän lemmon heinäsirkkajahti oli hänet kuljettanut näin kauas? Mitä oli tapahtunut? Ei mistään kuulunut vastausta. Täytyi kaikin mokomin löytää elämän tärkein alkuaine: hyvää, lämpöistä vettä, jossa hän mielihyvin, ilolla huvitteleisi. Hänen ympärillään oli outoja ja pehmeitä, voimakastuoksuisia yrttejä; heinäsirkat sirkuttivat, viiriäiset kuhersivat, vanhat peltopyyt vetivät nuottiansa "ti-irui".
Ja äkkiä kantautui hänen korviinsa kaukaa tiheän, tuoksuvan ruohoston, jäykkävartisten, täytelätähkäisten heinäkasvien, villien porkkanain, tummaterttuisten ukonputkien ja suurten, hopeateräisten satakaunojen takaa toverien yksitoikkoinen kurnutus.
Mitään muistamatta, yrittämättäkään mielessään liittää toisiinsa näitä kahta, seikkailun erottamaa elämänsä jaksoa, hyppi hän läpi tiheikköjen ääniä kohti, pysähtyi joka hypyn jälkeen uudelleen määräämään kulkunsa suuntaa, näin estyäkseen eksymästä ja aikaa hukkaamasta.
Hän hyppi, hyppi nopeaan, yhä nopeampaan, kuohuvan elämän virran mukana, joka hänet tempasi matkaansa.
Pian kohosi hänen edessään neliönmuotoinen saraheinäala, joka idässä reunusti lammikkoa. Sen hän kiersi saapuakseen pajujen juurelle veden pinnan yli kohoavalle lammin töyräälle, josta pisti esiin pieniä, valkopahkuraisia päitä.
Silloin siirtyi hän yhdellä komealla ja keveällä hyppäyksellä jälleen maailmaansa ja liitti äänensä kumppaniensa ääniin, jotka kurnuttivat tähtikirkkaassa yössä.
HÖLPÄN VANKEUS.
Höpisten tyhjänpäiväisiä kuin lapsellinen vanhus, joka tietämättään kertaa saman sanan, nuotilleen yksitoikkoisen ja tyhjäsisältöisen, juovuksissa aamusta iltaan, tuntematta sitä metsäneläimen arvoa, jonka vankinakin oli voinut säilyttää vanginvartijainsa silmissä, oli Hölppä-harakka, alentuessaan ihmisten leluksi, jo kauvan sitten unohtanut katkerat mietteensä, jotka olivat synkentäneet hänen vankeutensa ensi päiviä.
Nyt olivat kaukana, hyvin kaukana nuo aaltoilevat lehdistöt, vehreät käytävät, vierasvaraiset tammipuut, joissa hän muinoin nuorena, vapaana ollessaan huvittelihe keskellä tuoksuvaa metsää. Miksikä olikaan hän antanut ottaa itsensä kiinni, kun kerta kumminkin oli päässyt pujahtamaan pakoon lammikon linnunliimaa, linnustajan sadinta, salametsästäjän lyijyä ja houkuttelulintua! Ja tässä tilassa hänen täytyi vihdoin kuolla!
* * * * *
Eräänä aamuna, lennettyään pesästään muutaman siivenkantaman päähän, oli hän yht'äkkiä tullut tietoiseksi elämästään, kun ei enää emon nokasta saanut tavallista hyönteis- ja hedelmä-ravintoansa. Ei yksikään lihassyy hänessä ollut värähtänyt hänen huomatessaan olevansa näin orpo; lapsenvaistoa, joka muutamilla korkeammilla eläimillä joskus kestää yli kasvuajan, ei hänellä ollut ensinkään, ja emon huolenpito oli lakannut samalla kun hänessä tietoisuus heräsi. Eipä hän tuntenut edes sitä huolta, joka johtuu tietämättömyydestä ja ahdistaa olentoja, jotka ensi kertaa ovat jätetyt oman onnensa nojaan, katsomaan olemassaolon kaikkia ongelmoita silmiin. Jokin hänen sisässään sanoi hänelle, että hänen ei tarvinnut pelätä elämää. Metsä aukeni hänelle alana, joka kuohui väriä, valoa, ääntä, joka hehkui lämpöä, joka oli ylen täynnä ruokaa. Hänen tarvitsi vain kulkea sen läpi, vain heittäytyä elämän aallon varaan, joka oli syntynyt hänen kerällään ja kuin häntä varten; ja keveänä, huoletonna, lörpötellen ja nauraen toverien joukossa, joilla heilläkin oli metsä asuntonaan, eli hän iloista elämää, ja hänen mielestään, kuten ainakin nuoren, onnellisen mielestä, oli elämä vain valoa ja juhlaa.
Toverit olivat hänelle vain kotoinen seura tultuine tapoineen ja yhteisine tottumuksineen, se kiinnekohta, johon hänen oma elämänsä, hänen eläinitsekkyytensä saattoi nojautua; heidän eleensä olivat hänelle vain tuiki tarpeellisena tunnusmerkkinä, jonka mukaan hän saattoi arvostella toisia siivekkäitä olentoja, jotka hänen laillaan oleksivat metsähonkien tuuheilla oksilla. Hän säilytti niiden ja koko heimonsa kesken sen rodun yhteistunteen, joka ei ole niin voimakas talvi- kuin muuttolinnuilla, sillä näillä jälkimäisillä on suurempi tarve liittyä yhteen, auttaa ja puolustaa toinen toisiansa.
Ei hän olisi kuten Räikkä, korppi, tuonut apua veljelleen, joka oli vaaralliselta petolinnulta riitelemässä ryöstettyä saalista. Hän kuului niihin metsän etuoikeutettuihin, joissa altruistiset vaistot ovat vähimmän kehittyneitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen tarpeensa, nämä tunteiden ja vaikuttimien mahtavat herrat, olivat vähemmän pakottavat ja vaaransa vähemmän uhkaavat.
Varpuis- ja hiirihaukoilla ei ollut aikomustakaan laittaa itselleen Hölpästä ateriaa, sillä parempana kuin epätietoista seikkailua ja taistelua niin vähän herkullisesta suupalasta, pitivät ne pienempien lintujen, varpusien, villien hyvänmakuisten kanalintujen pyydystämistä, jotka ainoastaan pakenemalla saattoivat varjeltua heidän tarmokkaalta ja hurjalta hyökkäykseltään.
Hänen ei tarvinnut ylenmäärin huolehtia ravinnostaan, sillä ollen vähemmän tarkka ruoanvalinnassa, ahmi hän väliä pitämättä hyönteisiä, hedelmiä, saattoipa tilaisuuden tarjoutuessa hävittää ja hotkia suuhunsa myöhästyneen pesällisen pikkulinnun poikasia, kovilla nokaniskuilla tapettuaan tai karkotettuaan emän, jota äidinvaisto pidätti pesässä.
Hänen monivivahduksinen ruumiinverhonsa, hänen pitkä- ja kaitaliepeinen höyhenpukunsa ei juuri pystynyt houkuttelemaan ihmisiä enempää kuin hänen kitkeränmakuinen ja sitkeä lihansakaan, eikä hänellä todellakaan ollut syytä peljätä muuta kuin joutilasta, murhamielistä metsästäjää, silloin kun tämä oli koettelemassa ampumataitoansa. Mutta hänestä ei Hölppä tiennyt.
Kadehtimatta muilta metsän yltäkylläistä ravintoa, kutsuikin hän usein näpistelyretkillä olevia tovereitaan vieraikseen käheällä, hiukan kyyhkysen ääntä muistuttavalla säkättävällä naurullaan, joka ei ollut vailla suloa ja kuulosti melkein hellältä. Sitten jakoi hän heidän kanssaan jossakin korkeassa tammipuussa metsäaukealla tai metsänrinnassa saaliinsa, milloin tammenterhoja, milloin jälkiruuaksi sopivia, punaisia ja makeita hedelmiä, joita he kaikki kilvan ahmivat, jaaritellen kuin hieman juopuneet miehet runsaan juomapöydän ääressä.
Joskus, aika useinkin, saivat he vieraakseen Närhi-Jaakon, iloisen, keikailevan serkkunsa, joka komeili punaisenruskeassa, sinireunaisessa puvussaan. Hän tuli heidän kutsumanaan ottamaan osaa ateriaan ja täytti kivipiiransa niin pullolleen että oli tukehtua.
Ja joka ilta joivat he yhdessä jostakin syrjäisestä lätäköstä tai metsälähteestä, jonka jälkeen he oikutellen lähtivät lentoon kohti taivaanrantaa. Hajaantuen sitten eri haaroille metsään vastasivat he vanhan Hölpän, metsän vanhimman harakan kutsuun, joka kehotti heitä kokoontumaan tammeen tai pyökkipuuhun; sen hän huolellisesti oli kuun, sään, tuulten tai muiden toisarvoisten seikkojen mukaan, eläinvaistonsa ja äidillisen huolenpitonsa opastamana yöksi valinnut.
He tunsivat toisensa vähäisistä, iloisista, hillityistä, melkein hellistä huudahduksista. He hyppivät oksalta oksalle, epäröivinä, oikullisina, hiljaa kiistellen paikasta, jota eivät halunneet, tuuppien toisiansa, elävöittäen puun, jonka oksat heiluivat ja lehdet lepattivat heidän alituisesta liikehtimisestään ja joka näytti iloitsevan siitä, että sai kätkeä sisäänsä tätä kuohuvaa ja onnellista elämää.
Mikäli sitten aurinko vähitellen vaipui alemma, valo heikkeni ja salaperäinen yö vaaroineen levisi heidän yllään, vaimeni melukin, ja lopulta häiritsi hiljaisuutta enää vain siellä täällä oksilta kuuluva kevyt huudahdus, myöhäinen hyvän yön toivotus tai kehotus nukkumaan.
Näin oli kulunut auringon alla onnellisia päiviä lörpötellen ja herkutellen tiheiden metsien monimutkaisissa ja vaihtelevissa palatseissa, halkometsän aurinkoisissa, kirkkaissa huvimajoissa moukkamaisten närhien, reippaiden ja vilkkaiden rastaiden, töykeiden ja ikävien korppien ja harmillisten tai pelkurien laulurastaiden parissa.
Hän tunsi vierasvaraiset puut, suojaiset solatiet, raikkaat lähteet, ystävät, kilpailijat ja viholliset lintujen joukossa.
Hän hämmästyi aikalailla nähdessään närhien aamukaudet matkaavan metsän ylitse, laskeutuvan kuin ennakollisesta sopimuksesta samaan, suureen, kuivaoksaiseen tammeen kuin tarkoin määrättyyn levähdyspaikkaan ainakin. Hän oli alussa kulkenut ensimäisten mukana, mutta nähdessään niiden etääntyvän metsästä ja painuvan etelää kohti pitkänä harmaana ketjuna, oli hän ne jättänyt palatakseen lähtöpaikkaansa, ja oli vartijana, huvitettuna ja uteliaana, kokonaisen viikon ajan saattanut niiden yksitoikkoista ja pitkää jonoa niiden kulkiessa hänen alueensa läpi.
Minnekkähän ne noin kulkivat? Mikä mahtava vihollinen, mikä tavattoman verenhimoinen petolintu ajoi heidät pois synnyinmetsästä samaan aikaan kuin metsäkyyhkyisten hiljaiset laumat ja nuo tummat kottaraisparvet, jotka kiertelivät kuin pilvet rajuilman edellä, ennenkuin laskeusivat ruohoisille sänkipelloille tai vasta käännetyille kesannoille? Hän seurasi ällistyneenä heidän hankkeitansa, tarkaten vähintäkin uutta näytelmää, vähintäkin outoa kirkunaa.
* * * * *
Uteliaisuus oli Hölpän vika, samoinkuin kaikkien hänen siskojensa helmasynti. He riensivät ottamaan selvää kaikesta mikä heille oli vähänkin uutta.
He olivat kaukaa ja arkaillen ympäröineet Ollervo-oravan, joka lensi ilman siipiä, uskomattomia hyppyjä tehden, yli puidenvälisten syvyyksien ja kiipesi pystysuoraan käsittämättömän ketterästi, vieläpä jäniskoirien haukunnan säestäessä hänen liikkeitään.
Eivät kimeimmätkään äänet, ei hurjinkaan melu pelottanut Hölppää vähintäkään. Hän oli kuullut ukkosen jyrinää, joka oli pakottanut pitkäkorvaisen arvelematta keskeyttämään ravinnonhakunsa; hän oli uteliaana ja mitään ymmärtämättä seurannut miehen liikkeitä tämän viskatessa olkapäälleen pitkän, savuavan putken ja toisella kädellään riiputtaessa kuollutta jänistä, jonka veden hän laski maahan metsästäjien vanhan tavan mukaan, painamalla toisella kädellä mahaa.
Ainoastaan ruudin savu oli hänestä vastenmielistä ja oli herättänyt hänessä epäluuloja, mutta siitä huolimatta oli hän piilopaikkaakaan hakematta jäänyt alalleen katselemaan tuollaisia näytelmiä, jotavastoin rastaat olivat kimakasti kirkuen paenneet ja korpit lentäneet pois rääkyen hyvin merkitsevästi.
Hölpälle ei milloinkaan ollut koitunut vaaraa ihmisen läsnäolosta, mutta nähdessään jäniksen liikkumatonna voittajansa käsissä oli hänestä kuitenkin tuntunut, että ihmiseen ei sopinut luottaa. Ei hän sittenkään voinut huomata, että häntä, siivekästä olentoa, joka ei ollut noiden outojen, maassa liikkuvien olentojen saavutettavissa, voisi uhata samat vaarat kuin tuota tapettua jänistä. Hän oli melkein yhtä rauhallinen kuin Ollervo, joka ihmisen nähden kiipeilee lähimmässä puussa, asettuu siinä oksantyveen ja luullen toistaiseksi olevansa turvassa kurkistelee sieltä piilostaan ja odottaa uhkaavaa liikettä lähteäkseen vasta sitä pakoon, ja antaa näin salametsästäjän tähdätä häntä rauhassa, kunnes keikahtaa alas korkeasta turvapaikastaan.
Mutta näytti tosiaankin siltä, kuin syyspäivien kera ja närhien ja metsäkyyhkysten poismuuttaessa, kaitselmuskin, joka hänen elämänsä ensi kuukaudet oli tehnyt niin suloisiksi, olisi kerrassaan hänet jättänyt.
Kieltämättä pysyi ravinto runsaana ja vaihtelevana, purot lirisivät yhtä kristallikirkkaina, mutta ensimäiset syyskylmät, jotka olivat seuranneet syyskuun viime päivien myrskyisiä, alituisia sateita, saaden hänen vilusta värisemään, olivat pukeneet metsän ikäänkuin surupukuun. Siivekäs joukko kävi siellä yhä harvalukuisemmaksi, ja kosteus, joka auringon häipyvässä lämmössä haihtui tuoreiksi, pitkällisiksi sumuiksi, kietoi hänet, kuten sairas kääritään pumpulivanu-siteisiin, yksinäisyyteen ja ikävään. Lehtirikkaisiin puidenlatvoihin ilmestyi aukkopaikkoja, ne kellastuivat ja harvenivat vähitellen, ja kavalasti antoivat sadepisaroiden kastella puiden tutut asukkaat, jotka oksilla olivat hakeneet turvaa, vieden kiillon heidän höyhenpuvustaan ja kangistaen heidän siipensä.
Lehdet putoilivat puista. Tyyninä iltoina laskeutuivat ne maahan hitaasti, vastenmielisesti, yksitellen, ja ainoastaan niiden väristä saattoi arvata, että niiden häviö oli lähellä. Pohjatuulen puhaltaessa lensivät ne puuskittain, ja niiden kuiva ja terävä kahina pelotti punaisenruskeat jänikset lymypaikkoihinsa vadelmapensaikkoon tai kesannon harmaiden vakojen väliin, jotka näyttivät yhtä viluisilta kuin vanhat, ruskeat jänöset.
Metsässä yltyi yltymistään yksinäisyys, ikävä ja tuska, painaen Hölpän ja hänen toveriensa mieltä. Auringon noustessa lähtivät he vaistonsa ohjaamana yhdessä parvessa, hätäisesti kiillotettuaan yön sumun pörristämät höyhenet, lentämään auringonvaloa kohti. Sitten varisivat he kuin aamutuulen sirottamat siemenet pitkin pensasaitoja, jotka reunustivat laakson tai tasangon niittyjä. He tulivat sinne etsimään hedelmiä, joita helposti olisivat löytäneet metsästä, mutta mieluummin muualta hakivat.
Ja ikäänkuin luonnonvoimat eivät yksistään olisi riittäneet häiritsemään hänen elämäänsä, synkistyttämään hänen päiviänsä, myöskin tapahtumat tuntuivat rupeevan näiden rikostovereiksi ja liittoutuvan hänen heimoansa vastaan.
Eräänä kauniina iltana hämärissä, jolloin auringonvalo silasi pienen, pajun varjostaman lammen kirkkaan pinnan kuparinväriseksi, oli hän, nokka vieläkin pensasaitojen makeiden marjojen tuhraamana, iloisena yhdyttänyt toverinsa; nämä laskeusivat sinne kaikki hetkiseksi, ennenkuin lähtivät vanhimman valitsemaan yömajaan.
Mutta silloinpas sattui, että kun yksi tovereista aikoi lentää pois, se ei voinutkaan kohota ilmaan. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin.
Hermostuneet, koukistuneet jalat koettivat turhaan kohota vauhtia ottamaan. Ne kieltäytyivät irtautumasta maasta ja kohoamasta hyppyyn, mikä oli välttämätöntä lentoon pääsöä varten, sillä siipiä ei levitetä lentoon suoraan maasta. Siinä olivat nuo onnettomat yhtä saamattomina kuin liian lyhytjalkaiset pääskyset, haaksirikkoutuneina liejuisella rannalla.
Ikäänkuin näkymättömän voiman pidättäminä jäivät ne siihen jalat liikkumattomina, räpytellen siipiään ja kirkuen hädissään. Ja Hölppä ihmetteli itsekseen, mikä niitä vaivasi. Suurella vaivalla onnistui vankien vitkalleen nostaa uupunutta jalkaa koholleen, jonka joka kynteen oli tarttunut jotakin taipuisan köyden näköistä, joka venyi hiljalleen, silti katkeamatta, sitten pysyi sellaisenaan, venyen ja supistuen aina jalan liikkeen mukaan toisen jalan pysyessä hievahtamatta sen limaisen painon alaisena, joka sitä veti alaspäin. Ja jos he aikoivat nostaa vuorostaan tätä toista jalkaa, täytyi heidän ensinnä levähtää kootakseen tarpeeksi voimaa ponnistukseen, riuhtautuakseen uudelleen irti maasta.
Kolme oli sillä tavalla vankina, ne jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle ja valinneet mukavimmat tilat juodakseen siitä lammin vettä. Muiden, muunmuassa Hölpän, oli täytynyt kiivetä suurille kiville, joita siellä ei näkynyt edellisinä päivinä. Näitä oli lammen ympärillä muualla paitsi siellä, missä vankiraukat koettivat riuhtautua irti, ja ne ympäröivät vettä kaulakoristeen tai kaidepuiden tapaan.
Harakkain täytyi, ylettyäkseen lammen pinnalle, kyyristyä kokoon ja kaula ojona kumartua eteenpäin, ollen vaarassa pudota ja hukkua tuon vihertävän sammaleen sekaan, joka peitti pehmeän mutapohjan.
He keskeyttivät työlään, nopeatahtisen särpimisen ja koettivat, vaikka turhaan, ymmärtää onnettomuutta, joka äkkiä oli kohdannut heidän tovereitaan. Turhaan lentelivät he näiden yläpuolella ja ympärillä; nämä vain ruikuttivat yhä mielettöminä nostaen vuorotellen jalkojaan, ikäänkuin hulluudenpuuska olisi ne äkkiä yllättänyt.
Aurinko vaipui lännessä purppuranvärisen pilvimuurin taa. Oli aika lähteä autiolta kedolta ja jälleen käydä levolle metsään. Kaukaa kuului vanhan harakan kutsu. Ja yksitellen, hitaasti, melkein vastenmielisesti olivat Hölppä ja hänen toverinsa lähteneet lentoon jättäen vankiparat, jotka, nähdessään heidän lähtevän, riuhtoivat vielä hurjemmin jalkojansa ja pieksivät ilmaa voimattomilla siivillään, kirkuen epätoivoisesti, sydäntävihlovasti.
Luonnollisesti kertoivat he seikkailusta harakkavanhukselle. Mutta kun he aamun koittaessa palasivat takaisin lammelle, eivät he siellä enää löytäneet muuta kuin revityitä höyheniä ja muutamia nakerrettuja luita, jotka puhuivat öisestä, salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä.
Tästälähtien olikin lammikko Hölpälle ja kaikille harakoille kirottu paikka, eivätkä he enää koskaan, ei edes helteisinä kesäpäivinä, antaneet sen raikkaan, peilikirkkaan veden houkutella itseään kastamaan siinä nokkaansa ja kiillottamaan sulkiansa.
* * * * *
Seurasi ikäviä päiviä täynnä vastoinkäymisiä, sillä kaikesta huolimatta vähenivät tästäpuoleen ruokavarat. Kypsät hedelmät putoilivat puista ja mätänivät maassa, hyönteiset kuolivat tai hakivat itselleen suojan puunkuorien lämpimän viitan takaa; tuli tähkien korjuun ja niukkojen ateriain aika.
Mutta näissä vaistoilleen uskollisissa linnuissa vallitsi kumminkin itsekunkin piintyneestä itsekkyydestä huolimitta jonkinlainen korkeampi, syvälle olentoon kätketty tarve: huolenpito elämän ja rodun säilymisestä. Ja ikäänkuin joku säkättävä kiusanhenki olisi heitä yllyttänyt, pääsi heiltä ruokaa löytäessä kurkusta kokoonkutsuva kirkuna kuin vahingossa, ja silloin tulivat joka ilmansuunnalta hajallaan olevat toverit koolle, joiden kanssa alkoi sitten hurja kilpailu niukasta ateriasta, jonka kimppuun kaikki ahneesti hyökkäsivät.
Oli sumuinen iltapäivä; hetkeä oli mahdoton sanoa. Väijyen paljaalla puunoksalla, jolla lepäili tuloksettoman saaliinhaun jälkeen, tarkasteli Hölppä avaruutta urkkivin ja vilkkain katsein. Silloin kuuli hän vielä tiheästä metsiköstä, vielä lehtensä säilyttäneen tammen juurelta heimonsa kutsuhuudon ja vastasi siihen heti.
Kohotessaan ilmaan puoleksi paljaan metsän yläpuolelle, huomasi hän etäällä kaksi muuta harakkaa täyttä vauhtia lentämässä yhtymäpaikkaa kohti, josta merkki oli annettu, ja sinne hänkin suuntasi lentonsa.
Pian tunsi hän sieraimissaan vastenmielistä ruudinhajua, ihan samaa kuin sinä päivänä, jolloin oli nähnyt ammutun jäniksen. Hän ei välittänyt jyrisevästä pamauksesta, joka oli kajahtanut ennenkuin ruudinhajua alkoi ilmassa tuntua, kosk'ei tiennyt mitään tämän seikan syistä ja seurauksista ja koska nuo äänet hänelle eivät olleet läheskään niin vastenmielisiä kuin haju.
Hän jatkoi kulkuaan, ja ruudinhaju nousi ilmaan paksumpana ja vastenmielisempänä uuden pamauksen jyrähtäessä. Ei mikään pelottanut häntä pysähtymään; Hänkin saapui perille, vaikka vasta taitavampien siskojensa jälessä, juuri kun uusi salamanleimaus repäisi ilmaa kaameasti valaisten näreikön. Silloin kuului hänen korvissaan kimeää vinkunaa, ja rinnassa tuntui viiltävää kipua, niin että hän parkaisten käännähti lennossaan ja lähti pakenemaan pois.
Ja melkein samassa tämä havainto liittyi hänen tajunnassaan erääseen entiseen: mies pitää pitkää, savuavaa piippua ja kiirehtii nostamaan maasta murhatun toverin liikkumatonta ruumista.
Oma veri, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, putoeli punaisina pisaroina, näivettyneiden pihlajanmarjain näköisenä kirjavalle höyhenpuvulle, jonka tahratut höyhenet takertuivat toisiinsa kuin luonnon suomaksi siteeksi haavalle. Yksi lyijyrae oli tunkeutunut hänen lihaansa ja oli täten opettanut hänelle, asettamatta alttiiksi hänen henkeänsä, että ihminen oli vaarallinen. Mutta mitähän merkitsi murhaajan vieressä tuo petturisisko, joka heidät viekoitteli ansaan? Kutsumerkki annettiin aina samasta paikasta tyyninä iltapäivinä syksyn lopussa, jolloin ei ilman värähdystäkään tuntunut metsässä, ja heikkojen oksien viimeiset lehdet viittoivat hyvästinsä surullisina kuin rumat kädet; ääni kantautui etäisyyksiin ja aika-ajoin sama kaamea pamaus kuului vihlaisevana ilmassa. Harakoita, närhejä, myöhästyneet laulu- ja viimeiset mustarastaat joutuivat väijymäpaikkaan; ainoastaan vanhat talvilinnut, kokeneet ja varovaiset, viisaat, tarkkakorvaiset korpit eivät sinne hairahtuneet ensinkään, koska osasivat sangen tarkasti erottaa linnun äänen viekkaasta matkijasta, metsästäjän kavalan houkuttelulinnun kutsusta.
* * * * *
Näin alkoi hän oppia elämän ankaroita läksyjä taistellessaan yht'aikaa tuota kolmiliittoa: luonnonvoimia, nälkää ja ihmistä vastaan.
Niin, ihmistä! Hän pelkäsi tätä nyt kovasti, olipa tämä aseissa tai ei. Sillä koska hän ei ollut niin älykäs kuin korpit ja vanhat siivekkäät toverit, ei hän ensinkään erottanut vaarallista, murha-aseilla varustettua metsästäjää rauhallisesta kävelijästä, jolla oli viaton keppi kädessään. Hän pakeni heitä kaikkia, vaikka uteliaisuus, hänen vallitseva intohimonsa, malttamattomuutensa tyydykkeeksi usein asetti hänet alttiiksi vaarallisille kohtauksille.
Oli yksi noita viimeisiä, vielä aurinkoisia jälkisyksyn päiviä, joiden kuulakas kauneus saa talven tulon tuntumaan kolkolta. Hölppä oli noudattanut haluaan nähdä erästä perintövihollistaan, tarhapöllöä, hyypiää tai huuhkajaa, hirveää yölintua, joka oli päivänvalossa eksynyt, hukkunut ja haaksirikkoutunut, ja aikoi ilkamoiden ja nokallaan iskien ruhjoa sen mäsäksi.
Kuinka uljaasti päivälinnut hyökkäsivätkään tuon yhteisen vihollisen kimppuun, jonka kaameaa parkunsa ympäristön kaiku kertasi!
Kaikki syöksyivät katsomaan, kuinka se räpytti siivillään, aukoi hurjia silmiään, jotka eivät mitään nähneet, ja kuinka se oli kykenemätön vastaamaan vihollisten vimmastuneisiin nokaniskuihin. Kuului monenlaista, kiihkeätä, vastakkain iskevien siipien kahinaa. Kuului pesistään puunrungoista lähteneiden kultarintakerttujen siipien keveätä kahinaa, joka säesti niiden monivivahteista "tui-tui" laulua. Ja tämän jatkona kuului suurten, räyhäävien korppien kumeaa siivenpieksäntää. Ahneet korpit ojenneltuine kynsineen näyttivät vapisevan halusta ajatellessaan, että pian saisivat lujalla nokankärjellään viiltää tuoretta lihaa.
Mutta yhtäkkiä mustien lintujen piiri hajaantui. Heidän taistelurintamassaan syntyi epäjärjestystä. Yhden huudosta laskeutui kuriin tottunut joukko, kuuliaisena annetulle merkille tai käskylle, tammipuihin muutamien satojen metrien päähän. Ja juuri kun Hölppäkin saapui paikalle ottamaan osaa yhteisiin saaliinjakajaisiin, putosi yksi lintu metsästäjän murhaavan lyijyn lävistämänä. Samalla kajahti ilmassa hyvin tuttu pamahdus, korpit lähtivät päättävästi pakosalle ja tekolinnun ympärillä kiertelivät enää vain varomattomat, joita ihmisen lyijyrakeet ehtimiseen pudottelivat maahan.
Hän oli välttänyt vaaran.
* * * * *
Rauhallisena, leppeänä talvi-iltana laskeusi lumi kuin kevyt pöly maahan, peittäen sen ohuella verholla, jossa siellä täällä näkyi kosteita paikkoja. Seuraavana aamuna esiintyivät sen valossa oksien vienon sirot piirteet selvinä kuin liidulla piirrettyinä.
Koska Hölpällä ei ollut mitään syötävää, lähti hän kuljeskelemaan ympäri kylää etsimään hedelmäpuutarhoja ja hakamaan aitojen suojista ihmisten hylkäämistä jätteistä itselleen päivän ravintoa. Pensasaitojen suojassa, johon lumi ei ollut päässyt tunkeutumaan, näkyi paljasta maata. Hän hyökkäsi sinne, vilkuen sivulle suojaisiin taloihin, joiden ovet olivat pakkasta vastaan tiiviisti suljetut.
Sieraimiin tunkeusi murenneen mättään turvekokkareiden seasta suloinen lihantuoksu. Olipa hyvä onni! Ja aimo suupala aamiaiseksi! Mutta juuri kun hän oli kajonnut näkymättömästä pyydysraudasta viekkaasti esiinpistävään silavaviipaleeseen, sai hän kummallekin puolen päätä kauhean korvapuustin, pyörtyi ja jäi paikalleen vangiksi.
Kuinka kauan hän lienee ollut siinä tilassa?
Hän heräsi kumeaan ääneen ja maa, jossa hän lepäsi, tömähti. Tuolla näkyi jonkun suuren olennon hahmopiirteet.
Silloin huomasi hän olevansa vankina, ymmärsi näkemänsä satimeksi ja syötiksi, ja ponnistaen hurjasti jaloillaan, pingottaen kaikin voimin lihaksiansa, ojentaen päänsä ja nokkansa kuin kaulan jatkoksi, onnistui hänen irtautua niistä kahdesta metallisilmukasta, jotka häntä pidättivät. Paikalle kiirehtivän ällistyneen miehen nähden lähti hän lentämään, halveksien silavapalaa, joka lopulta oli käynyt viattomaksi, ja painui, kirkuen pelosta, häikäisevää lumista taivaanrantaa kohden, jonne keskipäivän lämmin aurinko vähitellen vaipui.
Tähän saakka oli hän onnellisesti päässyt ihmisten kynsistä, ja hän lupasi itselleen juhlallisesti, että vasta olisi varovaisempi ja antautuisi seikkailuun vain silloin, kun toverien esimerkki olisi hänelle riittävästi vakuuttanut, ettei siitä olisi mitään vaaraa.
* * * * *
Oli talviaamu. Valkoinen huurre kimalteli puissa monenvärisenä nousevan auringon valossa. Tasangon lumipeite välkähteli suurena monisärmäisenä timanttipintana. Ei tuntunut lähellä eikä kaukana olevan pelättävissä sadinta eikä vihollista. Miksipä ei Hölppä olisi siskojensa mukana rientänyt kärsivän toverin luo sen hätähuudon kuultuaan!
Ehkäpä täällä tarjoutui nähtäväksi samallainen tapaus kuin kerta ennen hämärissä lähellä kirottua lampea. Mutta täällä ei ollut vettä eikä yhtään puuta. Etäältä multavallin takaa nousi sinertävä savu tyynenä ja suorana kylmään, kuivaan aamuilmaan.
Niinkuin kerta lammen rannalla, oli täälläkin todella harakka omituisella tavalla joutunut vangiksi. Se makasi selällään leveähköllä lankulla, ikäänkuin tahtoisi suojata itseään maan kosteudelta, tuhkatiheään nostaen ilmaan jalkaparkojansa ja ruikuttaen epätoivoisesti. Vaikea oli arvata, mikä tässä aiheutti tuollaista kärsimistä ja hätää.
Ja joka haaralta yht'aikaa, metsästä ja läheisistä puista, saapui tuota tyhjännaurajaväkeä paikalle kutsun kuultuaan, vähemmän tuodakseen apua vaarassa olevalle toverille kuin katsellakseen huvittavaa näytelmää, joka tyydytti näiden joutilaiden uteliaisuutta.
Siivet parista kohdasta kiinni lankussa, pään oikea puoli sitä vasten painuneena makasi vanki siinä epämukavassa asennossa, julmia tuskia kärsien, jalat ja vatsa ylöspäin. Kuin koko avaruus olisi romahtamassa hänen päälleen, tutki hän tuskan huumaamana ainoalla aukiolevalla, kivun ja kauhun suurentamalla silmällään sinitaivaan ääretöntä syvyyttä, jonka nyt nuo kirkuvat ja kieppunevat siskot häneltä pimittivät.
Vähitellen kävivät he lähemmä vankia lentäen yhä alemmas ja asettuivat vihdoin kaikki uteliaina hänen ympärilleen, kaula ja nokka oikosenaan, supistaen hiljalleen piiriä tuon heidän uteliaisuutensa esineen ympärillä. Pian hääri Hölppä, joka oli toisia kiihtyneempi, unohtaen entisen päätöksensä, pahaa aavistamatta edestakaisin kirkujan yläpuolella, jonka jalkojen kynnet alituiseen koukistuivat, avautuivat ja sulkeutuivat ikäänkuin etsien tukikohtaa mihin tarttua pystyyn päästäkseen.
Toiset harakat kävivät myös lähemmäs. Ei yksikään saanut selville asiaa, ja onnetonta hermostutti toverien loppumaton säkätys. Siinä toiset tunkivat tieltään toisia, siinä näkyi jos jonkinlaisia eleitä, ällistyneitä, urkkivia katseita. Mutta äkkiä tarttui tuo onneton jaloillaan hurjasti Hölppää kaulaan, tämän joutuessa vangin kynsien ulottuviin ja kumartuessa hänen ylitsensä paremmin asiasta selvän saadakseen. Onneton, jonka hermot epätoivo oli ylenpalttisesti kiihottanut, takertui häneen kaikin voimin. Toinen huuto, tukahtunut ja kimeä, Hölpän oma huuto kuului vastauksena vangin kirkunaan ja heidän äänensä yhtyivät oudoksi epäsoinnuksi, joka sai toiset hämmästyksestä pysähtymään liikkumattomiksi ja kauhusta jäämään ääneti.
Hölppä tahtoi kaikin mokomin irtautua, ja koska hän ei huudoillaan saanut toista hellittämään heikkoa ja liikkuvaa tukeaan, syntyi molempien välillä ällistyneen joukon nähden outo ja tuima kaksintaistelu.
Vangin kynnet, tarttuvat kuristaen Hölpän kaulaan, joka vetäytyy kaikin voimin taaksepäin päästäkseen hänestä vapaaksi; turhaan. Hänen kiukun ja pelon jäykistämät jalkansa tepastelevat jäätyneessä maassa, ne luiskahtavat ja hän kaatuu toverin päälle pitkäkseen, mutta nousee heti taas hirmuisesti rynnistäen pystyyn ja koettaa puoleksi hervottomalla nokallaan lävistää vangin rinnan tai puhkaista hänen silmänsä. Hän on taas jaloillaan ja upottaa kynnet toisen vatsaan, tempautuen hurjin nykäyksin taaksepäin. Hän polkee vankia raivokkaasti; tämä taas, ikäänkuin olisi tunnoton toisen iskuille, kouristaa kynsiänsä piintyneen itsepintaisena entistä lujemmin.
Hölppä on tukehtumaisillaan, hänen silmänsä punertaa, hänen nokkansa aukeaa alituiseen vetääkseen tyhjiin keuhkoihin ilmaa, hänen sydämensä lyö rajusti. Lauma hänen ympärillään, huvitettuna tästä raa'asta ottelusta, kikattaa ja säkättää. Noiden taistelevien, vihaa puhkuvien, olemassaoloaan puolustavien ruikuttavat äänet kohoovat ilmaan yhä kimeämpinä, yhä hätäisempinä, yhä tukehtuneempina. Äkkiä pyrähtävät ympärillä-olijat lentoon halkaisten siivillään ilmaa ja molempien taistelevien yllä syntyvä hiljaisuus tuntuu yhtä oudolta kuin virran pauhu erämaassa.
Epäilemättä on näköpiiriin juuri ilmestynyt yhteinen vihollinen. Ja vaikkei Hölppä näe mitään, aavistaa hän, että ihminen on tulossa. Hän ymmärtää, että ihmisvihollista on väistettävä ja senvuoksi oltava ääneti, mutta ei kumminkaan jätä rajua tappeluaan vihollistensa vastaan. Toinen ruikuttaa kumminkin edelleen täyttä kurkkua, ja kohta saa pelätty vaara etäisyydestä huolimatta selvät piirteet ja töykeän muodon. Kaukaa, hiljalleen kasvaen, jättiläiskokoisena, hirviömäisenä lähestyy ihminen. Hän on parikymmentä kertaa Hölppää pitempi, hirveä, eriskummainen, liikkuva massanpaljous. Hänen askeleensa tömisyttävät maata, joka niiden alla lohkeilee, ja painavat pitkän, kaamean hävityksen leiman ruohoiselle töyräälle, missä kaste timanttihelminä kimaltelee niitetyllä nurmella.
Hän tulee pelottavan näköisenä, kähisevänä, puhkuen kuin tulivuori kuumaa hengitystään, joka höyryää aamupakkasessa, ja muistuttaa uuninpiippua tai halkometsän sysihautaa.
Mies onkin pelottavan näköinen, sillä hänet havaitessaan Hölppä unohtaa kuristavan tuskan kaulassaan, ja mieleen muistuvat entiset vaarat, jotka saavat hänen kauhun valtaan. Oi! häntä uhkaa sama vaara kuin tuota tapettua pitkäkorvaa ja lyijyraesateessa hukkuneita siskojaan. Ja vaikkei hän ymmärrä kuolemaa, tuntee hän sen tulevan noiden raskaiden, lähenevien askeleiden mukana.
Hän on epäilemättä merkillisen näköinen pörröisine höyhenineen ja hurjine katseineen, sillä tarkastaessaan häntä kylmin silmin purskahtaa mies äänekkääseen, ilkeään nauruun, joka saa harakan koko ruumiin vapisemaan ja hänen mielensä entistä suuremman kauhun valtaan.
Sitten mies kumartuu ja harakka tuntee jalkainsa olevan miehen känsäisessä kourassa, noissa hirveissä pihdeissä, jotka ovat moninverroin voimakkaammat kuin ne kynnet, jotka häntä pidättävät. Hölppä kadottaa tasapainonsa ja jää riippumaan tappelutoverinsa yläpuolelle, ollen kovassa puristuksessa toisen harakan vihaisien kynsien sekä miehen kuumien ja epämiellyttävien pihtien välissä. Korinan tapainen ääni pääsee hänen kurkustaan. Hän luulee turmion hetken tulleen ja kuolemanpelon huumauksessa antaa hän miehen tarttua hervottomiin siipiinsä, jotka ovat kuin elottomat airot.
Mutta äkkiä tuntee hän miehen lihaksisen peukalon voimakkaana vipusimena painuvan hänen lihaansa vasten ja irrottavan hänet vangitsevien kynsien puristuksesta. Hän hengittää vihdoin, hän ei ole kuollut, hänen päänsä on irti, hänen kaulansa vapaa. Hän on nyt enää vain tuon miehen vankina, joka pitelee häntä jaloista, katsellen häntä vangitsevalla, pyöreällä, terävällä silmällä, hymyillen voittajan julkeaa hymyä, josta hän ei ymmärrä mitään, paitsi että hänen asemansa on kauhea ja että hän ei milloinkaan enää näe metsäänsä.
Silloin yrittää hän hurjassa itsensäsäilyttämispuuskassa taistella vangitsijaansa vastaan ja iskee heti kaikin voimin kartiomaisella nokallaan päästäkseen irti käsistä, jotka häntä pitelevät.
Mutta salametsästäjän kourat ovat kovat kuin vanhat tammipölkyt, joiden kuoren sisäpuolella hyönteisiä kesällä liikkuu, ja mies vastaa hänen vimmattuihin ja voimattomiin hyökkäyksiinsä äänekkäillä naurunhohotuksilla, jotka saavat harakan vielä entistä hurjemmin iskemään häntä nokallaan itsensäsäilytysvaistonsa kuumeisessa kiihkossa.
Ikäänkuin olisi tähän lopen väsynyt, avaa mies suuren häkin, jonka asiaa viisaasti edeltäpäin harkiten on tuonut mukanaan. Häkin hän on laskenut maahan ja heittää sinne Hölpän sulkien heti vankilan rautaristikko-oven.
Hölppä hyökkää ristikkoja vastaan, yrittää nokkansa ja jalkojensa, kynsiensä ja siipiensä avulla murtaa rikki tuon metalliseinän, jonka takana hän on vankina, pistää ulos jalkansa, iskee päänsä ristikkoja vastaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa ovat turhia: häkin seinät eivät liikahda, eivät anna myöten, eivät taivu.
Ja hänen päänsä yläpuolella kuljettaa pilkallinen, raaka ja kauhea käsi, jota hän ei voi haavottaa ja johon hän ei ulotu, koukusta tuota liikkuvaa vankilaa vieden häntä tuntematonta kohtaloa ja kuolemaa kohti.
* * * * *
Mitä erilaisimpia ja aavistamattomimpia ääniä soi Hölpän korvissa, vaan hän ei niistä välittänyt. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: pakeneminen; hänellä oli yksi ainoa silmämäärä: rautaristikon murtaminen tai irrottaminen. Ja kun hän näki jättiläismäisen ihmismuurin ympärillään, oli hänen mahdoton arvata, kuinka ja millä ihmeen vauhdilla vihollislauma oli voinut kasvaa noin moninkertaiseksi.
Hän ei kyennyt erottamaan niitä toisistaan; ne olivat kaikki toistensa kaltaisia, huolimatta erilaisesta koostaan, erilaisista kasvoistaan ja erilaisista puvuistaan. Niissä oli kaikissa hänen mielestään sama haju, ne olivat hänen pyövelinsä ystäviä ja yhdessä edustivat yhtä ainoaa käsitettä: vihollista, vaaraa, kuolemaa.
Vihollispiiri liikkui hänen mukanaan. Sieltä kuului hurjia huutoja, naurua, sanoja, jotka kauhistuttivat Hölppää, sillä hän ei ymmärtänyt ihmisten naurunhohotuksesta hituistakaan. Ja kun hänessä edelleen sangen valtavana eli itsensäsäilytysvaisto, luuli hän, sovittaen itseensä näkemänsä tapahtumat, näiden huutojen ilmaisevan vain surmanhalua, jotta sitten hänen lihansa joutuisi nautittavaksi. Niin oli hän ennen nähnyt ahneiden korppien tekevän, oli nähnyt niiden kauheasti rääkyen sikinsokin iskevän puoleksi mädänneen eläimenraadon kimppuun tai piirittävän jäniksen, joka nokaniskuilla haavotettiin, tapettiin ja tuokiossa kilpaa syödä ahmittiin. Näin epäilemättä kävisi hänenkin, ja jokainen huuto, sana tai naurunpurskahdus joka pääsi ihmiskurkusta, sai hänen lämpimän, nuoren, vilkasverisen linnunsydämensä kiivaammin sykkimään mustanvalkoisen, pitkäliepeisen höyhenpuvun alla.
Keskellä tätä sekasortoa ja rähinää, outojen hajujen, raskaan ja kuuman ilman tunkeutuessa Hölpän sieraimiin, kävi hänen ympärillään äkkiä pimeäksi. Tämä yllättävä pimeys koski kipeästi hänen mustiin silmiinsä, joiden silmäterät kauhusta suunnattomasti laajenivat.
Huono ilma ja kolkko pimeys piti Hölpän muutamia hetkiä pelon vallassa; sitten hän vähitellen tottui. Tämä ei ollut yön pimeyttä, se oli likaisen talonpoikaiskeittiön harmaata puolihämärää. Talonisäntä oli palannut kaupungista taskussaan joku vähä rahaa, ja kunnianhimon harhaan johtamana muuttanut talonsa ravintolaksi, missä keittiöstä kylläkin tyhmästi tehtiin anniskeluhuone.
Keskellä huonetta kohosi tukeva kivipylväs kömpelöille kankirautakoukkuineen, joita siihen oli sinne tänne lyöty. Ne olivat yhtä vanhat kuin itse pylväskin, ja niihin oli ripustettu epäiltävän näköisiä käsipyyhkeitä. Kahdessa nurkassa näkyi mataloita pöytiä, joilla oli puolityhjiä sameita laseja, ja toisella puolen kookas, lyhyt-torvinen, punaluukkuinen kaakeliuuni, jonka kirkas takkavalkea levitti koko huoneeseen ummehtunutta lämmintä. Vihdoin, huoneen perällä, oven puolella kohosi tupauunirakennus, suunnattoman suuri maalaisuuni, jonka pohja oli neljää neliömetriä laaja. Se suippeni ylhäältä pyramiidin muotoiseksi, ja avattiin ja suljettiin kahdella liikkuvalla laudalla. Nämä muodostivat katolla liikkuvan laitoksen, jota sisäpuolelta hoidettiin pitkällä, kovettuneella ja mustuneella hamppuköydellä lähellä leipäuunin suuta. Pylvääseen yhtyi suorassa kulmassa kaksi tynnyriholvia, jotka tukivat uunirakennuksen huoneen puoleisia kylkiä; talon seinät muodostivat samalla muurin ulkosyrjät.
Katonrajassa kannattivat paksut, kuivat, mustat ja kovat poikkiorret kuivattuja liikkiöitä ja lihamakkararivejä, ja kahdella vastakkaisella seinällä riippui seinään muuratuissa suurissa rautakoukuissa kaksi mahdottoman suurta sianlihakimpaletta, teurastetun porsaan veriset puolikkaat, joiden alla paloi hiljainen katajavalkea. Ja keskellä kaikkea tätä puuhaili punakkana ja lihavana emäntä pesten kullankiiltäviä kupari- ja kalisevia pöytäastioitansa huuhdelaitteen ääressä, josta vesi johtui pihalle, ja hänen apunaan hyöri isäntä ja kaksi lasta, pieni poika ja tyttönen. Näistä piti nyt lyhyen sopimuksen nojalla tulla Hölpän isäntäväki.
Äkkiä heitettiin häkki pöydälle likaisten lasien keskelle, joissa vieläkin näkyi juopuneiden sormien tahmeat jäljet, ja viisi kuusi ihmistä oli heti Hölpän ympärillä.
Hän näki suurien käsivarsien ja käsien tyrkkivän toisiaan ja seurasi hurjistuneilla, kauhun suurentamilla silmillään näitä liikkeitä kauhistuneempana kuin milloinkaan, ikäänkuin nyt olisi näkemässä surmansa valmistuksia. Näkyi pieniä sormia liikkuvan vankilan ristikoilla; ne ehkä halusivat tutustua Hölppään ja hyväillä häntä, mutta ne olivat hänestä kovin uhkaavia, ja hän heittäytyi kokonaan pahki häkin vastakkaiseen seinään miettien itsekseen, uhkaisiko ja iskisikö nokallaan noita viholliskynsiä, jotka olivat heikommat kuin hänen ja joiden kärjet olivat hyökkäykseen kelpaamattomat.
Mutta Hölpän pelko kiihtyi kiihtymistään. Hänen ympärillään kuului toisiaan vastaan iskevien lasien kilinää, näkyi kumartuvia päitä, turpeita kauloja, liikkuvia käsivarsia, virtaavia nesteitä.
Oli varpuis- ja hiirihaukkoja sata, tuhat kertaa pelottavampia olivat nämä jättiläisviholliset monine vehkeineen. Nämä olisivat yhdellä ainoalla pikarillisella voineet juoda kuiviin kirkkaan vesilätäkön, joka näreikön kosteassa ja liejuisessa maaperässä oli karjalta säilynyt ja yhdellä ainoalla kulauksella olisi se tuollaisen ihmismahan mahdottoman suureen säiliöön hävinnyt.
Entä sitten kaikki nuo oudot esineet, jotka Hölpästä näyttivät vihollisilta: terävät, häikäisevän kirkkaat veitset, joiden ohuen terän, ihmisen rikostoverin, hän näki vaivatta kahtia halkaisevan suuret leipäkimpaleet; kupariastiat, jotka helähtivät vähimmästäkin sysäyksestä; ja eräällä seinällä naulaan ripustettuna hyvin tuttu metalliputki, pyssy, jonka hän ennen oli nähnyt jäniksen ja varomattomien siskojen murhaajan käsissä.
Mutta vielä enemmän kuin kaikki tämä, pelottivat häntä nuo kauheat ihmisjoukot, jotka vetelehtivät huoneessa. Ne näyttivät ilmestyvän salasta ja häviävän avaruuteen. Tuo suuri, joka puolelta umpinainen katto ahdisti häntä koko painollaan, ja epäselvästi pelkäsi hän sen luhistuvan. Kaiken tämän lisäksi sai ruhjoutumisen pelko hänen huumaantuneena lyyhistymään kokoon joka kerta, kun jokin seinällä riippuva esine heilahti, tai peräytymään häkkinsä kaukaisimpaan soppeen ympärillä olevien häärivien miesten vähimmästäkin liikkeestä.
Tässä sanoin kuvaamattomassa ajatusten ja tunteiden hämminkitilassa, johon seikkailu hänet oli saattanut, tunsi hän kaikesta huolimatta jonkunlaista tyydytystä huomatessaan itsensä ja pyöveliensä välillä ohuen rautaristikkoverkon. Häkki oli alussa hänen vihollisensa, mutta kävi sitten liittolaiseksi ja suojelijaksi, sillä Hölppä ei voinut tätä aselepoa selittää muuten kuin siten, että hänen vihollisensa olivat nyt kykenemättömiä halujansa tyydyttämään.
Hänen täytyi pian luopua tästä käsityksestä, mutta niin kauan kun hän ei ollut selvillä siitä, missä määrin ristikot voisivat kestää äkkiarvaamatonta hyökkäystä, tunsi hän niiden takana olevansa suojassa surmalta, jonka hän ilman niitä luuli auttamattomasti uhkaavan.
Koko päivä kului näin ylenmääräisessä levottomuudessa, alituisessa pelossa keskellä loppumatonta vihollisten hyörinää, jotka kaikki uudelleen ja uudelleen tekivät saman liikkeen, kohottivat huulilleen täyden lasin, ikäänkuin ymmärrettävällä merkkikielellä näyttääkseen Hölpälle mikä kohtalo häntä odotti.
Kuitenkaan ei kukaan tehnyt hänelle pahaa. Ilkeimmät ottivat vain pyörittääkseen häkkiä, mikä suunnattomasti kauhistutti harakkaa, hän kun ei voinut arvata syytä asuntonsa tutinaan. Tämä oli epäilemättä hyökkäystä hänen turvapaikkaansa vastaan, mutta minkälaista? — Ja hän luuli, että seinät ne pyörivät, miehet juoksivat, pöydät kääntyivät, kastrullit, huonekalut rupesivat heilumaan nielaistakseen hänet ja vetääkseen hänet tuohon rähisevään ja sekavaan mylläkkään.
Vihdoin tuli pimeä. Väsymyksen, mielenliikutuksien ja nälän uuvuttamana sulki vanki, joka oli tottunut rupeemaan aikaisin levolle, kaikesta huolimatta silmänsä. Viileä leyhäys hänen yläpuolellaan sai hänen ne jälleen avaamaan: hänen yllään liiteli kaameannäköinen käsi koskettaen häntä ja kadoten, samalla kun kuului vieterin lipsahtava ääni. Häkin oven oli vihollinen uudelleen avannut; hän ei ollut turvassa rautaristikkojen takana. Vielä säilyneen tahtonsa viimeisetkin voimat ponnistaen harakka aprikoi ja mietti tätä kauheata ajatusta, kun keinotekoinen valo, ensin punertavana ja savuavana, näkyi puolipimeän läpi, sitten säteili kirkkaasti, suurina, selvinä valojuovina, jotka tekivät salaperäisiksi varjopaikat, missä mellastelevien hahmot epäselvinä häälyivät.
Hölpän silmäluomet, kirkkaaseen lampunvaloon tottumattomina, sulkeutuivat äkisti verhoten riittämättömästi silmiä, sillä tämän ohuen ihokalvon läpi tunkihe tuska, sille kun hänen ensimäinen kauhea näkemänsä avasi tien. Ja koko illanvieton ajan rasitti häntä painajaisena sekava ja kaamea tunto ympärillä liikkuvista häärivistä olennoista, joita vastaan hän oli aivan kykenemätön puolustautumaan.
Lopulta kuitenkin koitti yö ja tuli hiljaisuus ja uni. Tämä uni oli lepoa. Ei se luonnollisestikaan ollut kesäöiden hiljaista autuutta, lepoa kimmoisten vihreiden katosten suojassa toverien läheisessä seurassa. Mutta Hölppä ei kuulunut niihin korkeampiin eläimiin, joiden itsensäsäilytysvaisto on voimakkaampi kuin levon tarve, ja jotka jaksavat valvoa kauan katsoen vaaraa silmästä silmään ja teeskennellä tajuttomuutta, siten saadakseen jälleen kadotetun vapautensa; hän vaipui siis levolliseen uneen.
Herättyään aamunkoitteessa kaikkien muiden talossa vielä nukkuessa näki hän esineiden hitaasti sukeltavan esille hämärästä, näki ne liikkumattomina, elottomina seinällä tai lattialla. Ja nyt pystyi hän tekemään ensimäisen jaotuksen näiden, liikkumattomien esineiden ja liikkuvain ihmisten välillä: edelliset eivät olleet vihollisia, niillä oli hänen metsänsä kaltainen elämä; ainoastaan elävät olivat pelättäviä.
Tämän ensimäisen ja pitkän tutkimuksen jälkeen, jonka kestäessä uteliaisuus melkein aina lopulta vei kauhistaviin tuloksiin, kävi hän väliä pitämättä tuttujen, häkin pohjalla olevien siemenien sekä toisten, outojen tavaroiden, sulotuoksuisten ja houkuttelevien herkkujen kimppuun yhtä luontevasti kuin olisi ollut metsässään, miettimättä mistä hänelle mahtoi tulla tämä odottamaton ravinto. Siinä oli piirakkaa, leivosta, sokuria, jota kaikkea joku kaitseva käsi oli ristikkojen läpi vankilaan pistänyt.
Pieni kulpponen oli täynnä haalistettua vettä, jonka pinnalla pölyhiukkasia ryhmittäin uiskenteli. Hän ojensi kaulansa melkein vaakasuoraksi, aukaisi nokan vedenpinnan tasalla, pisti sen upoksiin raottaen sen hyvin teräväksi kulmaksi, kohotti sitten jälleen päänsä nopeasti nielaistakseen näin ammennetun veden, kaula ja nokka oikoisenaan, kuin olisi katsellut kattoa tai ollut salaperäisessä haltioitumistilassa. Ja näin hän teki useampia kertoja. Näin joi hän ennen vapaana ollessaan näreikköjen savipohjaisissa notkelmissa lymyilevistä raikkaista lätäköistä.
Silloin syntyi hänen mielessään, joka kipeimpäin tarpeiden saatua osittaisen tyydytyksen oli melkein rauhottunut, ensi kerta ajatus, että nuo rähisevät ja kauheat olennot hänen ympärillään eivät ehkä tahtoneetkaan saattaa häntä hengiltä: olivathan he murtaneet auki turvapaikan hänelle pahaa tekemättä ja antaneet hänelle tarpeellista ravintoa. Mutta kuullessaan läheisestä navetasta kukon kiekunaa ja koiran haukuntaa, kiirehti hän ahmimaan kitaansa kaikki ruuan tähteet peljäten uudelleen joutuvansa satimeen ja vangittavaksi, ehkäpä myöskin varoen tämän rautaristikkojen sisälle joutuneen ravinnon hukkumista.
Koirat olivat hänelle tuttuja. Ne saattoivat hänet vain vähäisen levottomaksi, sillä hänen ei ollut tarvinnut kärsiä mitään niiden tähden eikä vähintäkään varoa noita nelijalkaisia rähisijöitä, joiden nokka, niiden hurjimmassakin laukassa ja rajuimmassakin innostuksessa, ei koskaan jättänyt maata ja halveksi avaraa ilmaa, jossa hän elämänsä vietti. Mutta hän pelkäsi aikalailla peuhaavia kanoja, joista hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia. Ja kun kohta huoneen seinien takaa alkoi kuulua sysäyksien ja kumean kolinan säestämiä ihmisääniä, valtasi hänen mielensä taas outouden ankeus.
Pian näyttäytyi mies astuen kiireesti kömpelöillä puukengillään. Hölppä piti sitä vielä vihollisenaan, ja se hänestä muistutti hänen vangitsijaansa. Sillä myöhemminkin, kun hän jo tunsi erikseen talon joka asukkaan, ei hän pystynyt heistä milloinkaan erottamaan sitä, joka oli hänet siirtänyt härmäiseltä kedolta korisemasta toverinsa kynsissä, tähän kolkkoon ja savuiseen taloon.
Hän katseli syrjäsilmällä miestä uteliaana ja epäluuloisena, nokka ojennettuna, puolustukseen valmiina, ja tuo toinen, nähdessään että harakka oli ahminut ruokansa, puhkesi ilonpurkaukseen, jonka sisällöstä vanki erehtyi, sillä hänen kaulahöyhenensä pörristyivät ja hänen musta silmänsä välkkyi suurenneena ja entistä tuimempana.
Silloin tuo vihollinen heitti taas siemeniä häkin pohjalle ja laski ristikkojen välistä uusia makeita herkkuja, Hölpän siivet levällään peloissaan peräytyessä vastakkaiselle puolelle, nokka miestä kohti tähdättynä.
Sitten mies ryhtyi työhönsä ja siistiessään keittiötä luuta kädessä piti syrjästä harakkaa silmällä nähdäkseen, koskisiko se herkkuihin, joita hän taas oli sille antanut. Hölppä ei sitä ensinkään ajatellut; hän näki pölypilvien kohoovan ja pakenevan vaaniskelevan miehen luutaa; hän tunsi mieltään painavan kysymyksen, mitä miehen syrjäkatseet mahtoivat merkitä; hän luuli olevansa miehen ponnistuksien ja työn päämääränä ja koetti tarkasti tutkia miehen tekoja ja eleitä, saadakseen niiden nojalla käsityksen miehen aikeista hänen suhteensa.
Kaksi pääajatusta taisteli keskenään hänen aivoissaan: olivatko miehen liikkeet ja äänet hänelle suosiollisia vai olivatko ne vihamielisiä? Tai tarkemmin sanoen — sillä nuo kaksi alituista ajatusta olivat tarkoin määrätyt ja selvät — tahtoiko mies laskea hänet vapaaksi vai tappaa? Sillä Hölppä ei arvannut, että näiden kahden mahdollisuuden välillä saattoi olla kolmas, koskei milloinkaan ollut nähnyt vankia eikä itse ollut vankina.
Hänen olonsa häkissä näytti hänestä siis ohimenevältä välitilalta, jonkinlaiselta pysähdykseltä vapautumisen tai kuoleman tiellä.
Ja heti syntyi hänen mielessään toivo, että mies laskee hänet vapaaksi, koskapa hän jo kauan oli antanut hänen olla rauhassa ja tarjonnut hänelle ruokaa, jonka puutetta vapaat, laihat toverit nyt saivat paljaassa metsässä kärsiä.
Tällä hetkellä liikahti kamarin ovi uudelleen ja emäntä astui sisään. Kysymys kävi monimutkaisemmaksi, Hölpän katseet siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen, hän koetti huomata eroavaisuuksia näiden kahden samanlaisen olennon välillä ja tutkia, oliko hänen syytä epäillä toista enemmän kuin toista.
Hajuaistinsa ja kuulonsa, etupäässä hajuaistinsa nojalla aavisti hän vaimon olevan hyväntahtoisemman, sillä tämä ei hajahtanut tupakalle, ja vaikka hänen äänensä olikin epämiellyttävä ja kirkuva, muistutti se soinnullaan jonkun verran Hölpän heimoon kuuluvien olentojen ääntä, sillä se ei ollut niin karhea ja käheä kuin miehen ääni. Mutta kun lapset näyttäytyivät, arvosteli hän ne edellisistä eroaviksi, koska ne ylettyivät vain pöydän tasalle. Hänen ei tarvinnut nostaa nokkaansa tarkatakseen niiden silmiä eikä peljätä että ne kaatuvat hänen päälleen ja musertavat hänet.
Näin oppi hän tuntemaan kodin ihmiset ja tavarat. Lapset kävivät piipittämässä hänen häkillään puhellen hänelle lempeitä ja hyväileviä sanoja, joita hän kuunteli naisellisin, hiukan keikailevin elein pää kallellaan. Usein he pistivät ristikkojen läpi pieniä korpun ja kakun palasia, joita hän silloin tällöin noukkasi kiihkeästi ja hätäisesti, mikä hänen suureksi ällistyksekseen sai lapset purskahtamaan nauruun.
Mutta koska he eivät yrittäneetkään tehdä hänelle pahaa, — eivät ylipäätään enempää kuin muutkaan ihmiset, jotka päivän kuluessa kävivät istuskelemassa pöydän ympärillä, kilistämässä lasia, kirkumassa ja nauramassa ja toisiaan tuuppimassa —, sai hän pian luottamusta talon ihmisiin, ja iltapuolella otti vastaan melkein kaikki ne herkut, joita hänelle ristikkojen läpi tarjottiin. Koska oli aamusta lähtien ylenpalttisesti ahminut ruokaa, kajosi hän niihin vain hiukkasen makuun päästäkseen, sitten antoi niiden pudota vadin viereen muka talteen, ties minkä vaiston opastuksesta, jota ei milloinkaan hänen vapaana ollessaan oltu nähty, vaan jonka epäilemättä synnytti hänen vangiksi joutuessaan salainen levottomuus ja haihtumaton epäluulo ihmisiä kohtaan.
Näin kului useampia päiviä peräkkäin hitaassa ja tyynessä totuttautumisessa ihmisiin ja esineisiin. Ja yhä toivoi hän vapautuksen olevan lähellä ja ilmaisi tätä vapaudenikäväänsä iskemällä nokallaan vankilan ristikkoseiniä.
Hän tunsi nyt talon kaikki asukkaat. Hän oli oppinut muista erottamaan lapset niiden erikoisen hajun ja puvun perusteella ja antautui niiden kanssa tekemisiin mikäli ne hänessä luottamusta herättivät. Eikä hän saanut niihin luottamusta niin paljon omien persoonallisten kokemuksiensa kuin lasten erikoisominaisuuksien, niiden hajun, äänen, puvun, liikkeiden, koon nojalla. Hän luotti vaistoonsa enemmän kuin siihen mitä näki. Hän piti emännästä ja pienestä hiljaisesta tytöstä enemmän kuin meluavasta ja vilkkaasta pikkupojasta, ja erittäinkin enemmän kuin lasten karheaäänisestä isästä, jonka kudotun mekon joka silmukka tuli tupakalle ja joka suustaan puhalteli saastuttavaa savua. Tämä oli vastenmielisempää kuin se savu, mikä hänen sieraimiaan kiusasi sinä päivänä, jolloin hänen punainen verensä helmeili hänen tuuhealla, kirjavalla puvullaan.
Hän odotti väsymättömästi vapautustaan, uskoen siihen koko elämänrakkautensa täydellä voimalla, jonka vitkalleen saatu luottamus häntä ympäröiviin olentoihin oli lisännyt kymmenkertaiseksi.
* * * * *
Hän eli pian jonkunlaisessa kuumeessa, jonka vallassa katseli tavallisimpiakin toimia, joita näki suoritettavan, niitäkin joihin jo oli tottunut ja joiden tarkotuksesta oli päässyt selville, yhdeltä ainoalta näkökohdalta, antaen niille kokonaan toisen, halunsa ja tarpeensa mukaisen merkityksen. Toiselta puolen selittivät vanginvartijat tuon oudon vilkkauden, hyppelehtivän kepeyden, alituisen lörpöttelyhalun kohtaloon tyytymiseksi ja aikoivat vihdoinkin toteuttaa tuumansa ja antaa Hölpälle hänen lopullisen paikkansa perheessä.