PER ASPERA
EHEU FUGACES!
Kymmenen pitkää vuotta turhaan jo etsinyt oon! Kaikki on häipynyt suotta aikojen uumentoon.
Kaikki on häipynyt — haaveet,
korkeat unelmat; —
öin vain käy ohi aaveet
— muistoni kalpeat.
Vuotten hautaussaatto
taa yhä kasvaa vaan!
Kohta sun laillasi, taatto,
hautaan maatua saan.
Rikkaat ilot ja surut! teistä mi jäljelle jää? — Köyhät laulujen murut, kalpeat lehtiset nää!
PITKÄ ON TUSKAN TIE!
Pitkä on tuskan tie!
Etsijä uupuu.
Toivoni viimeinen
pettänyt on.
Nääntyy sieluni tuskaan —
ah, minä vaivun!
Kolkko on kulkea yksin
kuoleman tie!
PER ASPERA.
En unta saa, yön hiljaisuuden äänettömät, synkät soimat täyttää.
Kuin korkealle
yli tähtitaivaan
prometheusunelmani suuret nousi!
Kuin syvään — itsehalveksinnan tuskaan, epätoivon liejuun vaivuin! —
Jo hämärtää elämäni lyhyen päivä. — Autiona — tuhlattuna, — hyljättynä, itsetuomittuna! — —
Kointähti, ainut ystäväni, johda halki yön mun tumma tieni Lethen, mun lemmittyni luo!
SATAA —
Sataa —
raskaat pisarat kuin kyyneleet
valittaen vasten ikkunaa
surullista säveltänsä soi.
Kadulla on liike hiljennyt,
tuolloin tällöin tylyt rattaat vain
karkealla rämyllänsä särkee
sateen sanattomat sävelet.
Kuule! —
Kaukaa yli kaupungin
kaikuu hiljaa kumahtavat lyönnit
harmaan taivaan ääriin häipyen. —
Ne mieliin loihtii ylhän tunnelman,
kuin kutsun, viestin jostain kaivatusta,
korkeasta, salatusta tuoden
takaa näköpiirin — ahtaan elämän. —
Kavioiden kapse verkkainen, kumman hillitty ja juhlallinen kuuluu korviini. Käyn ikkunaan. — Rinnassani sydän vavahtaa: musta murheellinen saatto verkkaan kulkee raskahasti ohi ikkunan, sateen valittaen säestäissä kuolinkelloin ylhää ennustusta yöstä, joka kerta kaikki yllättää. —
Hetket kuluu. — Vaienneet on soinnut kellojen, kaikki ohitse nyt on! — Hämärtää, — — sataa yhä — raskaat pisarat kuin kyyneleet valittaen vasten ikkunaa surullista säveltänsä soi.
HÄN ON KUOLLUT!
Hän on kuollut! — Hänen haudallaan on kukkaset kuihtuneet. Ja kellastuneet lehdet nyt peittävät kummun.
Oi! multa kuolema vei ystävän parhaan, — ainoan lohtuni vei! — Yö-tummat sävelet soi nyt sielussain.
— Soi yli haudan hiljaa, syksyn tuuli! Soi hänen kuiskeenaan, jota kaipaa syön, — soi yli elämän tuskan ja kuolemanyön — yli kuolemanyön!
KEVÄT ON MENNYT —
Kevät on mennyt ja kuulaat yöt, — niinkuin ne häipyvät kaikki: koittaa uusi — ja kuihtuu pois, — yksi on viimeinen kerran!
Saapuu syksy, ja kukkaset maan kuoloon painavat päänsä: — niin ikirauhaan sa, ihminen, käy tyynnä ja kauniina kerran!
KAHLITTU PROMETHEUS.
Väärinkö tein? Suottako nousin halki äärettömyytten kirkkauteen? Suottako näin, mitä nähneet ei muut? Suottako toin tulen maailmaan noille, jotka sen liekkiä kammoo, koska se polttaa maiset muodot, koska se polttaa ja kirkastaa?
Miksikä valon kaipuu sieluuni syttynyt on? Sammuakseenko? — Ei! Olen noussut Olympoon, siksi nyt kärsin keskellä elämän yön, siksi — kuin Haadeen kolkko tyhjyys! — kaikki mainen katoova kauhistaa, — siksi nyt polttaa sieluani jumalten tuli.
Vaan kerran ma nousen vielä, kerran, kun kaikki maiset tahrat poltettu on, — kerran, kun allani tuolla halvat nauttijat, pilkkaajat kaikki kätkee Haadeen toivoton, äänetön yö: — silloin kirpoo kalvavat kahleet, silloin luokse henkien kuolematonten sieluni tuskain roviolta nousee.
KUUTAMO-OODI.
Yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys! — Kirkas, kuulas niinkuni kuu on hetki, jonka rauhaan kuin säde onnen lankee elämän kauneus.
Häipyy vuodet — vuossadat tyhjyysyöhön, — leikkii lapset haudalla muinaisella: — yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys kuoleman unhon!
FINAALI
ENSI LUMI.
Hiljallensa putoo hiutaleet, äänettöminä kuin öiset aaveet, rauhallisina kuin turhat haaveet, nuoruusmyrskyt loppuun riehuneet.
Hiljallensa putoo hiutaleet
— unho ylle sydämeni unten,
peittyy kaikki alle talven lunten,
— hiljallensa putoo hiutaleet.
Hiljallensa putoo hiutaleet, peittyy jäljet sen, ken yöhön haipuu: — hetki verkkaan hetken ylle vaipuu — hiljallensa putoo hiutaleet.