Kevät-ajoilta

— Mitä se on? — kuiskasi Eeva ja hiipi vavisten Aadamin luo, — mitä se on, joka uikuttelee ikäänkuin olisivat ne ääniä omasta sydämestämme?

— Voi, voi, — kuuli hän vieressään vienon valittavan äänen — on niin surullista, säälittää niin teitä, ihmislapsi-raukkoja, mutta minun täytyy jättää teidät. Tuolla kauniissa yrttitarhassa, siellä viihdyin niin hyvin, sinne olisin ainiaaksi jäänyt luoksenne, mutta täällä ulkona synnissä, surussa ja pimeässä, täällä en voi elää. Kun Eedenin yrttitarha on suljettu, täytyy minun lähteä pois maan päältä.

— Kuka olet? — kysyivät Aadam ja Eeva.

— Olen noita pieniä ilonenkeleitä, jotka alituisesti ympäröivät teitä, kun kävelitte Eedenin yrttitarhassa, — vastasi vieno ääni, — nimeni on "hyvän omantunnon ilo". Mutta täällä ei minun sovi olla, täällä on pimeää ja ilotonta, ja huomaan, ett'emme enää, te ja minä, ymmärrä toisiamme. Voi, voi, minun täytyy pois maan päältä!

Taas kuulivat Aadam ja Eeva vienon vikinän, — sitten ilmassa surkean suhinan, niinkuin soitinkieli jossakin olisi katkennut, ja kun he katsoivat ylös, huomasivat he jotain valoisan utuista häviävän tummaan avaruuteen.

— Voi, — kuulivat he samassa aivan vieressään toisen äänen valittelevan, — minua pahoittaa niin jättää teitä, ihmisraukkoja, mutta minun on mahdoton jäädä. Minun täytyy päästä pois niin pian kuin mahdollista.

— Ja kuka sinä sitten olet? — huokasi Eeva.

— Olen terveyden ilonhenki, — vastasi vieno ääni kiireesti, — ja täällä ei ole mitään sijaa minulle. Tauteja, kärsimyksiä kaikenlaisia tulee teille, en voi jäädä tänne kauemmaksi, hyvästi!

Taas kuulivat he tuon kummallisen, valittavan äänen, ikäänkuin katkenneesta kielestä lähteneen, taas näkivät he jotakin valoisaa häviävän avaruuteen…

Ja sitten kuului valittavien äänien kööri huokailevan heidän ympärillään. "Minä olen yksimielisyyden ilonhenki", kuiskaili joku, "tuolla sisässä elitte rauhassa ja sovussa, täällä ulkona riitelette ja taistelette keskenänne, minun täytyy pois, pois, hyvästi!" — "Olen kuuliaisuuden ilonhenki", — huokaili toinen, "minun on vilu läheisyydessänne, sillä rikoitte Jumalan käskyn, en voi jäädä, hyvästi!"

Ja koko avaruus näkyi täynnänsä surusäveliä, ja toinen valo-olento toisensa perästä liiteli pois ja hävisi ainiaaksi yläilmoihin.

Vihdoin oli kaikki hiljaista. Pienien ilohenkien koko joukko oli hävinnyt, ja oli ikäänkuin pimeys synkemmin, raskaammin olisi painautunut arolle.

Eeva väänteli käsiään ja uikutti ääneen.

— Kaikki ilo on paennut maan päältä, — huokasi hän, — rauha, yksimielisyys, terveys, kaikki, kaikki on poissa, kaikki on vain syntiä ja tuskaa!

Silloin tuli kuu näkyviin suuren, mustan pilven alta ja sen valossa hän näki lähellään pienen valkoisen olennon istuvan kyyryllään ja tuijottavan häneen surullisin, kysyvin katsein.

— Kuka olet? — kysyi Eeva tauoten hetkeksi nyyhkyttämästä.

— Olen rakkauden ilonhenki, iloitsen, kun muut tehdään onnelliseksi, — vastasi pikku olento, — mutta minun täytyy nyt mennä pois, en voi jäädä, kun kaikki toverini ovat jättäneet minut. Ja mitäpä on minulla enää täällä tekemistä, ihmiset vihaavat toisiaan ja ovat riitaisia, erimielisiä, ei ole rakkautta enää, voi teitä, ihmisraukkoja, voi teitä, kun minunkin täytyy jättää teidät! — Ja hän nousi, levitti pienet, valkoiset siipensä ja kohosi verkalleen ilmaan.

Mutta silloin Eeva ryntäsi esille, tarttui hänen toiseen siipeensä ja koetti pidättää häntä.

— Laske, laske minut lentämään, — kuiskasi pienokainen surkeasti — tiedäthän, ettei enää ole rakkautta, ei rauhaa maan päällä, kuinkapa silloin voisin jäädä luoksenne.

— Voit, — huusi Eeva epätoivossaan, — sinä voit! Vaikkapa emme enää voi iloita omasta puolessamme, vaikkapa rakkaus, rauha, terveys ja toivo on paennutkin meistä, kun synti on tullut sydämiimme, niin sinua, juuri sinua, joka olet muiden onnellisiksi tekemisen ilo, tahdomme ja voimme pidättää.

Ja niin alkoivat he taistella keskenään; pikku henki rimpuili rimpuilemistaan irti päästäkseen, mutta Eeva piti lujasti kiinni siivistä. Ja kun he siinä ponnistelivat, katkesivat molemmat hennot siivet ja tuo pieni olento kaatui verta vuotaen maahan.

Hämmästyneenä ja peloissaan tuijotti Eeva siipiin, joita vielä piti kädessään. Olihan tosin nyt pikku ilonhenki tänne jäänyt, mutta silpoutunut, verissään, siivetön, kipujen lapsi, kuten hänkin.

Ja Eeva istui maahan ja alkoi jälleen itkeä. Silloin tunsi hän jonkun koskevan käteensä ja valittavan äänen kuiskailevan: "sido haavani!"

Hän nosti silmänsä; vieressään seisoi pikku siivetön olento pyytäen apua. Itsekäs surunsa taukosi heti; hän otti pienokaisen polvelleen, puhdisti haavat, sitoi ne nahkapalasilla, jotka repi hameestaan, johon oli puettu. Ja tätä tehdessään, unhotti hän kokonaan omat kipunsa, ja kun pienokaisen silmät kiitollisina hymyilivät hänelle, tunsi hän ensi kerran, paratiisista karkoitetuksi tultuaan, uuden, oudon ilontunteen, ilon siitä, että oli voinut muita auttaa.

Siitä päivin on pikku ilonhenki uskollisesti jäänyt ihmisten luo ja koettanut ilahuttaa ja lohduttaa heitä. Tunnonrauhan, terveyden, levon ja toivon henget, kaikki ovat hävinneet maan päältä, kun synti tänne tuli; mutta rakkauden ilonhenkeä ei Eeva voinut laskea, ja vaikeimmissa, syvimmissä suruissamme tulee aina tuo pikku henki, jota ihmiset niin usein halveksivat, kun se on silpoutunut, siivetön, näyttämään meille, että rauha, terveys, toivo, luottamus, kärsivällisyys voitetaan jälleen, kun vaan ihminen unhottaa itsensä ja koettaa toimittaa muille iloa.'

— Niin, nyt on, Charlieseni, satuni loppunut, mutta nyt tiedät myöskin, mikä on kaikkein hupaisinta maailmassa: koettaa tehdä muita onnellisiksi.

Äiti vaikeni, ja Charlie ei vastannut heti; äidin kertomus antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

— Äiti, — sanoi hän vihdoin, — mielestäni Eeva käyttäytyi hyvin tyhmästi. Hänen sijassaan olisin kiiruhtanut pidättämään muitakin ilonhenkiä ja riistänyt heiltäkin siivet, silloin olisi ollut paljon hauskempaa täällä maan päällä.

— Mutta hän ei ehtinyt, Charlieseni, lensiväthän ne niin nopeaan pois, ja oli niin pimeä, ettei voinut niitä nähdä. Olkaamme kiitolliset Eevaraukalle, että hän voi yhdenkin ilon meille pidättää.

Taas Charlie mietti hetkisen.

— Mutta äiti, — sanoi hän sitten arvellen, — minusta on mieluisampaa itse huvitella kuin toimittaa sellaista muille.

— Oletko sitä koskaan koettanut? — kysyi äiti hymyillen, — oletko koskaan koettanut unhottaa itseäsi ja hankkia muille iloa?

— En, sitä en koskaan ole tehnyt, — vastasi poika avomielisesti.

— No, kuinka sitten voit tietää, eikö juuri se olisi kaikkein hupaisinta. Mitä, jos kerran vain koettaisit! Olet nyt sairas, etkä saata ehkä pitkään aikaan juoksennella niinkuin ennen, ja tuolla ulkona porstuassa on vanteesi, ja tiedän erään pienen, köyhän pojan, joka mielellään tahtoisi sitä hetkisen pyöritellä. Mitäpä, jos nyt täyttäisit hänen toivomuksensa, niin, jos vielä lahjoittaisitkin hänelle vanteen, jota et kumminkaan pitkään aikaan voi pyöritellä.

Charlie-raukka tuli purppuranpunaiseksi tästä ehdotuksesta, ja silmänräpäyksen tuijotettuaan äitiin vavahti alahuuli ja kyyneleet tulivat silmiin.

— En, äiti, — huudahti hän malttamattomasti, — sitä en tee, en tahdo antaa pojalle vannettani.

— Kas niin, Charlieseni, älä itke, — sanoi äiti mielistellen, — ei kukaan sinua pakota, jos et tahdo antaa vannettasi, niin en sinua pyydä. Nyt emme enää puhu vanteesta, mieti asiaa itseksesi, ja rukoile oikein Jumalaa, että hän tekee sydämesi rakastavaksi ja anteliaaksi.

Charlie ei vastannut, ja, niinkuin äiti oli sanonut, sinä päivänä ei enää puhuttu vanteesta. Mutta iltasella, kun Charlie oli lukenut tavallisen rukouksensa, lisäsi hän: "Hyvä Jumala, tee niin, että tahdon antaa pojalle vanteeni, amen!"

Yöllä hän alinomaa näki unta Kallesta ja vanteesta. Milloin hänestä Kalle seisoi sängyn luona ja veti painoja, jotka riippuivat hänen kipeässä jalassaan ja hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut esille ainoatakaan ääntä. Milloin näki hän unta, että Kalle vihdoin oli saanut vanteen ja takoi sitä suurella vasaralla laulaen, niinkuin Charlie kerran oli kuullut sepän laulavan:

    Ho hei, ho hei!
    Takoa kalkutelkaa!
    Takoa kalkutelkaa!
    Ho hei, ho hei!

Seuraavana päivänä oli Charliella kova taistelu taisteltavana. Itsekkäisyytensä ei tahtonut antaa perää, hänestä oli mieletöntä äidin pyyntö, että antaisi pois kauniin, oivallisen vanteensa. Mutta samalla oli jotakin hänessä, joka ei jättänyt häntä rauhaan: hän tunsi halun saada maistaa tuota iloa, josta äiti niin paljon oli puhunut, tunsi kummallista utelemista, olikohan äiti todellakin oikeassa väittäessään, että hupaisinta kaikista oli tehdä muita iloisiksi.

Näin kului hetki hetkeltä, mutta juuri ennen päivällistä, kun äiti istui Charlien vuoteella ja puheli hänen kanssansa, sanoi pieni poika äkkiä:

— Äiti, tahdon antaa pojalle vanteeni. Laita niin, että hän tulee tänne, niin saamme antaa hänelle sen.

Äiti tuli niin iloiseksi tätä kuullessaan, että kyyneleet nousivat hänelle silmiin. Hän kumartui, syleili ja suuteli pikku poikaansa monta kertaa. Sitten hän soitti palvelijatarta sisään ja käski hänen mennä etsimään pientä Kalle-nimistä poikaa, joka asuisi torin viereisellä mäellä.

Sill'aikaa äiti toi sisään vanteen, jonka asetti vuoteen viereen, jotta olisi saatavissa, kun Kalle tuli.

Tämä ei kauan viivytellyt. Oli tapansa mukaan mennyt torille kuljeskelemaan, kun palvelijatar sai hänet nähdä ja otti hänet mukaansa.

Likaisena, repaleisena, paljain jaloin, kuten aina, hän palvelijattaren perästä porstuan ja salin kautta tuli huoneesen, jossa pikku Charlie vuoteellaan odotti häntä. Kalle-raukka oli hyvin hämillään; hän ei käsittänyt, mitä tämä kaikki tarkoitti. Vanhaa, kulunutta lakkiaan piti hän molemmin käsin ja pureskeli sen reunaa, siten salataksensa hämmästystään.

Kun äiti sai nähdä hänet, otti hän ystävällisesti hänen pienen likaisen kätensä omaansa ja vei hänet sängyn luo.

— Tässä on pieni sairas poika — sanoi hän hymyillen, — joka mielellään tahtoo tavata sinua, koska hänellä on sinulle vähän sanomista.

Hetkisen aikaa katsoivat pikku pojat toisiaan silmiin sanaakaan sanomatta. Sitten Charlie äkkiä otti vanteen ja ojensi sen Kallelle, katsellen äitiinsä.

— Saat sen, — sanoi äiti hymyillen, — saat sen lahjaksi, se on tästä lähtien sinun. Charlie antaa sen, ja sinä saat sillä tehdä, mitä tahdot.

Ei kukaan uskone Kallea kiittämättömäksi pojaksi, mutta hän oli niin ällistynyt ja hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan. Kun Charlie tarjosi vanteen, tarttui hän siihen kiireesti ja seisoi sitten aivan ääneti ja liikkumatta tuijottaen siihen. Ei, se ei voinut olla totta, oli vaan unta kaikki tyyni. Vanne … vanne, jota hän niin paljon oli ajatellut, niin halusta tahtonut pyöritellä edes kerrankin, sekö olisi hänen … hänen. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Ei hän uskaltanut puhua, ei liikkua, peljäten ihanan unelman silloin häviävän.

— Saat sen, Kalle kulta, — toisti äiti, — se on omasi, saat mennä ja pyöritellä sitä niin paljon kuin tahdot.

Silloin Kalle heräsi huumauksestaan ja käsitti, että vanne todellakin oli hänen. Mutta ilonsa oli niin valtaava, ettei hän nytkään voinut sanoa mitään, vaan purskahti remakkaan nauruun. Sitten hän kääntyi ja aikoi juosta ulos, mutta äiti pysähdytti hänet.

— Nyt sinun ensin tulee kiittää sairasta poikaa, joka on sinulle tahtonut luovuttaa vanteensa.

— Kiitos, — sanoi Kalle heti ojentaen pienen likaisen, mielenliikutuksesta vapisevan kätensä Charlielle. Sitten riensi hän ulos minkä ennätti, palaen innosta saada pyöritellä uutta vannettaan.

Charlie katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä.

— Kuinka hän oli kummallinen, äiti, minkätähden hän noin nauroi?

— Niin, poikaseni, sen hän teki, koska oli niin riemuissaan ja onnellinen, että oli aivan suunniltaan. Luulen, Charlieseni, ettei tällä hetkellä ole koko maailmassa niin iloista ja onnellista ihmistä kuin Kalle, kun hän nyt ensi kerran pyörittelee uutta vannettaan. Eikö mielestäsi ole hyvin hauskaa ajatella, että hän sinun kauttasi on näin onnelliseksi tullut?

Charlie mietti hetkisen.

— On, — vastasi hän, — on kyllä hauskaa, äitiseni. Mutta mielestäni olisi hauskempaa, jos minäkin olisin terve ja saisin nähdä, kuinka hupaista Kallella on.

— Mutta jos niin olisi, poikani, et luultavasti koskaan olisi antanut Kallelle vannettasi. Jumala on pannut sinut tautivuoteelle opettaaksensa sinua käsittämään, että itse ollessamme murheellisia ja onnettomia meidän tulee etsiä onneamme tekemällä toisia iloisiksi. Käsitätkö sen, poikani?

— Käsitän, — vastasi Charlie miettien.

— Ja olinhan oikeassa sanoessani olevan kaikkein hupaisinta unhottaa itsensä ja hankkia muille onnea?

— O-olit, — vastasi Charlie yhtä miettivästi ikäänkuin hän mielestänsä kumminkin kernaasti ajattelisi vähän itseänsäkin.

Mutta iltasella, kun Charlie oli lopettanut tavalliset rukouksensa, hän taas pani kädet ristiin ja rukoili hartaasti:

— Hyvä Jumala, laita niin, etten ajattele omaa itseäni ja huviani, vaan ainoastaan sitä, kuinka tekisin muita iloisiksi ja onnellisiksi. Ja anna minun oikein, oikein sydämestäni suoda Kallelle vanteeni. Tee se, Jeesuksen tähden. Amen.

"ISÄ MEIDÄN."

Oi, kuinka ihana kesäpäivä! Kuinka kirkas ja korkea taivas, kuinka kirkkaana sinikukka loisti viljapellossa, kuinka apilas tuoksui, kuinka valkoiset, keltaset, punakirjavat pikku perhoset liitelivät lämpimässä, ihanassa kesäilmassa! Oi, kuinka hauskaa oli sellaisena päivänä kierrellä maita, metsiä, pyytää perhosia niityllä, poimia kukkia, loikoa metsässä pehmosella sammalvuoteella ja kuunnella, kuinka suhisee, kihisee kuusen oksilla! — Kaikkihan on hupaista semmoisena päivänä. Hupaista oli nousta aikaseen aamulla, kun kaikki vielä luonnossa oli hiljaa, nukuksissa, ja sitten mennä Greetan kanssa niitylle katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin, ja kuulemaan heidän ammumistaan raittiissa aamuilmassa; hupaista oli äidin kanssa kävellä mökeissä väkeä tervehtimässä; hupaista istua venheessä auttamassa suurta veljeä, kun tämä meni kalastamaan. Mutta kaikkein hupaisinta oli käydä asioilla rovastissa, joka asui neljännespeninkulman päässä. Sillä tie sinne oli niin kaunis, niin kaunis metsän kautta, niittyjen poikki, ja kun tuli perille, niin rovastin rouvalla aivan varmasti oli jotakin hyvää tarjottavana.

Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että pikku Ebba tänään heräsi sanomattoman hyvänvoinnin tunteella. Sillä ilma oli, kuten sanottu, loistavan ihana, ja isä oli edellisenä iltana sanonut: "Huomenna, lapseni, jos ei sada, saat mennä rovastinpappilaan suorittamaan sanomalehtitilauksen".

Nyt oli pikku Ebba, harjattuna, pestynä, puhtaassa esiliinassaan, isänsä edessä saamassa ohjekäskyä.

— Kas tässä, pienoiseni, — sanoi isä antaen Ebballe viiden markan setelin ja markan, — tässä on rahat. Ne jätät nyt sedälle, sanot terveisiä isältä ja kiität kaikesta vaivasta, mitä sedällä on ollut. Ymmärrätkö, lapseni?

— Ymmärrän, isäni, — vastasi Ebba, otti rahat ja katsoi isään vakavin, huolellisin silmin.

— Mutta kuinka nyt teemme, jott'et kadota rahoja, — jatkoi isä, — ehkä panemme ne johonkin? Jos otat pikku nenäliinasi, niin sidomme rahat siihen.

— Ei, isäni, — vastasi Ebba yhtä vakavana, — ei käy päinsä. Sillä silloin saattaa tapahtua, että unhotan nenäliinassa olevat rahat, otan sen taskusta ja kadotan sen. Sillä tällä tavalla usein kadotan nenäliinoja.

— Mutta, rakas lapseni, silloin en tiedä, uskallanko lähettää sinua, — vastasi isä nauraen — jos olet tuommoinen pikku hutilus, niin ehkä kadotat rahatkin.

— En, isä, sitä en tee, — vakuutti Ebba uskollisesti, — rahoja en kadota koskaan, sillä niitä minulla on niin harvoin; kun niitä on, niin ajattelen aina minulla niitä olevan, ja silloin en voi kadottaa niitä. Pidän ne näin, isä, enkä avaa kättäni ainoatakaan kertaa.

Ja hän ojensi pikku kätensä, jossa piti rahat niin lujaan, ikäänkuin olisi peljännyt jonkun ryöstävän ne häneltä.

— Niin, laita nyt, että oikein toimitat asiasi, — sanoi isä hymyillen ja taputti Ebbaa poskelle, — silloin isä näkee, että hänellä on jotain hyötyä pikku tytöstänsä. Hyvästi nyt, terveisiä sedälle, ja tule ajoissa kotiin päivälliseksi!

Pikku Ebba nousi varpailleen, kiersi kätensä isän kaulan ympäri, pani suunsa suppuun jäähyväis-suudelmaa varten ja juoksi sitten ulos innoissaan päästä niitylle kukkien luo ja kuulemaan linnunlaulua sekä toivoen saavansa pappilassa leikkiä ja muuta huvitusta sekä makeisia.

Ensi osan matkasta, s.o. maantiellä kulkiessaan, käveli Ebba tasaisin, vakavin askelin, otsa rypyssä ja yhä silmäillen käteensä, jossa lujasti säilytti hänelle uskotun aarteen. Mutta kun hän poikkesi niitylle, jonka poikki oikotie vei metsään, silloin vakavuus käynnissä ja katseessa hälvenemistään hälveni. Oi, kuinka hauska tuo niitty! Tuolla oli päivänkukkia niin tiheässä, että näyttivät valkoisilta lumentäpliltä vihantavalla kedolla. Tuolla, tuolla ojanreunalla kasvoi varmaankin mansikoita, olivatkohan jo kypsiä? Ebban täytyi välttämättömästi ottaa siitä selvä. Ja hän poikkesi polulta, astui ojaan ja sitten toiselle puolelle, sai esiliinansa kurttuiseksi ja pikku jalat mutaisiksi. Mutta se ei ollut mitään, sillä hän löysi kokonaista neljä mansikkaa, ensimmäiset tänä vuonna, ja vaikka täytyi tunnustaa, etteivät ne vielä olleet oikein kypsiä, ainoastaan noin puoleksi, niin ei hän voinut olla poimimatta niitä ja pistämättä heinän korteen.

Kumminkaan ei hän sill'aikaa unhottanut rahojaan; pannessaan mansikat korteen, hän piti rahat polvellaan ja puristi ne sitten taas tiukasti käteensä. Heinän kortta mansikkoineen hän piti toisessa kädessä; sen hän antaisi Malin-tädille ja ajattelepa, kuinka iloiseksi ja hämmästyneeksi tämä tulisi, kun saisi kypsiä tai kypsymäisillään olevia mansikoita!

Ebba riensi nyt eteenpäin, hyppäsi pienen ojan yli ja tuli polulle, joka vei metsään. Täällä metsässä oli vielä paljon hauskempaa. Täällä lauloivat linnut niin suloisesti, täällä auringon säteet niin kauniisti kimaltelivat kuusien välissä, ja, oi kuinka houkuttelevalta kuului tuo alituinen suhina ja rasahtaminen synkässä metsässä. Ebba ihmetteli aina, mitä syvimmässä metsässä olisi. Oliko siellä maahisia ja peikkoja, joista vanha Loviisa tiesi kertoa niin monta satua? Mutta äiti sanoi aina, ettei semmoisia ollut olemassakaan. Mutta mitä se sitten oli, joka oli niin kummallista tuolla metsässä? Olihan oikein kammottavaa, kävihän hän täällä niin yksinänsä, jospa kumminkin olisi maahisia ja peikkoja, ja jos äkkiä saisi kuulla taottavan tuolla suuren kiven sisässä, ja pikku kääpiö ilmestyisi ja houkuttelisi häntä vuoreen. Hui, kuinka kauheata oli ajatella semmoista! Pelokkaana hän katseli ympärilleen ja joudutti vielä enemmän askeleitaan. Mutta silloin muistui hänelle mieleen pieni virrenvärssy, jonka usein oli kuullut äitinsä lausuvan:

    Korkeudesta taivahan
    Pimeimmälläkin polulla
    Silmä valpas Jumalan
   Valon on loiste minulla.

Hän toisti tuon pienen värssyn pari kertaa, ja vaikka sydän vielä levottomasti sykkieli, tyyntyi hän tyyntymistään ja vihdoin oli hänestä niin suloista, ikäänkuin ei kääpiöt ja peikot, vaan Jumalan enkelit olisivat olleet häntä saattamassa.

Metsästä tultuaan kulki hän ensin koivikon kautta, sitten jälleen niityn poikki. Hänen mielestään oli niin reipasta ja iloista täällä päiväpaisteisella niityllä. Äkkiä näki hän suuren perhosen lähtevän lentoon ojan reunalta. Se oli kaunihin perhonen, minkä hän koskaan oli nähnyt; siipensä säteilivät kaikenmoisissa komeissa värivivahduksissa. Oi, jos onnistuisi saada se kiinni! Eipähän se olisikaan niin vaikeata — se lenteli niin alhaalla, aivan Ebban edessä! Ja pikku tyttö alkoi juosta oikeaan ja vasempaan, kaikenlaisissa mutkissa, miten vaan perhonen lensi. Mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni; Ebba oli niin lähellä, niin lähellä, mutta juuri kun oli saamaisillaan sen käteensä, lensi perhonen pakoon. Pikku tyttö juoksi niin, että posket punottivat, silmät säihkyivät, mutta ei se auttanut. Kun hän tuli aidan luo, joka vähän viivähdytti häntä, lensi perhonen ketterästi aidan yli ja hävisi sinitaivaalle.

Ebba pysähtyi hetkeksi ja hengähti. Niin, sitä ei nyt voinut auttaa, perhonen lentäköön matkaansa, sitä ei voitu saavuttaa. Hän silmäili ympärilleen; tuolla ojan toisella puolella oli jalkaportaat, joita piti astua. Hän hyppäsi siis ojan yli, juoksi pitkin aitaa ja kiipesi portaille. Mutta juuri päästyään ylimmäiselle astuimelle, huomasi hän ettei enää pitänytkään vasenta kättään suljettuna, vaan että hän sillä oli tarttunut aidanseipääseen. Rahat! Hän säikähtyi niin, että heti hellitti kätensä ja tuijotti tuohon avonaiseen kädenpohjaan. Mutta siinä tietysti ei ollut mitään rahoja. Mansikkakorsi oli kyllä vielä tallessa, mutta rahat, ne olivat poissa, ne oli hän kokonaan unhottanut niin innokkaasti ajaessaan perhosta takaa.

Pikku Ebba-raukka oli aivan epätoivoissaan tämän huomatessaan, ettei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan itkeä nyyhkytteli seisoessaan tuossa aidan portailla.

Mutta kun ensimmäiset katkerimmat kyyneleet oli itketty, astui hän portaita alas ja alkoi etsiä rahoja maasta. Mutta vaikka kuinkakin etsiskeli ruohikossa, oli kumminkin mahdotonta löytää niitä; rahat olivat ja pysyivät poissa.

Hän istui kivelle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ajatella onnettomuuttaan. Mitäs tekisi hän? Jatkaa matkaa rovastin luo, sitä hän ei voinut, kun ei ollut mitään rahoja jättää hänelle. Kotiin ei uskaltanut mennä, sillä isä varmaan tulisi hyvin, hyvin vihaiseksi, kun hän oli ollut niin huolimaton, hän, joka niin varmaan oli luvannut pitää vaarin rahoista. Ja Malin-tädin makeiset, niitäkään hän nyt ei voisi viedä! Oi, kuinka hyljätty, onneton tyttö hän oli! Kaikenmoiset surulliset, katkerat mietteet tulivat hänen mieleensä. Jospa pakenisi syvälle metsään, kauas, kauas, mihin ei kukaan ihminen vielä ollut tunkenut, ja mistä siis ei kukaan voisi löytää häntä! Hän alkoi ajatella, mitä kotona sanoisivat, jos hän ei ollenkaan palajaisi. Hän kuvitteli mielessään, kuinka isä ja äiti surisivat pikku tyttöään, kuinka siskot itkisivät ja leikeissään kaipaisivat häntä. Silloin he kyllä katuisivat, että monta kertaa olivat olleet hänelle ilkeitä. Silloin Frits katkerasti surisi, ettei eilisiltana tahtonut mennä soutelemaan hänen kanssansa, joka niin hartaasti pyysi häntä, ja Anna paheksuisi, että oli tehnyt pilkkaa Ebbasta, joka yöllä pimeässä pelkäsi. Oi, jos vain tietäisivät, ettei pikku sisarensa koskaan enää tulisi kotiin, kyllä silloin pyytäisivät anteeksi, ja aina, aina olisivat hyviä hänelle.

Ebbasta oli miltei suloista mielessään kuvitella, kuinka kotona surisivat häntä, mutta samalla niin surullista, että hän taas purskahti itkemään. Oi, mitä hänen pitäisi tehdä? Oli niin kauheata ajatella, ettei koskaan tulisi kotiin, mutta yhtä kauheata tulla isän luo tunnustamaan, että oli ollut huolimaton tyttöhutilus. Ei koskaan enää, sen hän tiesi, isä voisi luottaa häneen.

Mutta istuessaan tuossa itkien, sai hän yht'äkkiä kuulla sydämessään äänen, jonka selvästi erotti kaikista muista, joka kuiskasi hänelle, aivankuin hän muiden äänien joukosta heti olisi tuntenut äitinsä äänen. Ja ääni — hän ymmärsi sitten, että se oli Jumalan — kuiskasi hiljaa ja lempeästi, mutta kumminkin varmasti: "Rukoile!"

Pieni tyttö laskeusi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Hän oli niin hämmentynyt, levoton ja tuskissaan, ettei voinut omintakeisesti rukoilla, vaan alkoi vapisevalla äänellä lausua: "Isä meidän!" Ja niin hän rukoili koko Herran rukouksen niin hartaasti ja sydämestään, ettei vielä koskaan niin ollut tehnyt, ja vähitellen hänen mielensä rauhoittui. Oli aivankuin Jumala olisi pannut kätensä hänen sydämelleen ja lauhduttanut sen levottomuutta, ja kun hän lopetti rukouksensa ja nousi ylös, oli hän aivan levollinen ja alkoi uudestaan etsiä rahojaan.

Hän etsi kauan väsymättä, lannistumatta, kävi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, hyppäsi ojan yli, etsi niityllä, jossa oli ajellut perhosta. Sitten palasi hän aidan portaille ja sai silloin nähdä rahansa aivan aidan vieressä, vaikk'ei ennen kiihtymyksessään ollut huomannut niitä. Ilonhuudahduksella hän tarttui seteliin, johon markanraha vielä oli kääritty, juoksi portaita ylös, niin nopeaan kuin mahdollista ehtiäksensä pappilaan.

Mutta sitten hän muisti, ett'ei vielä ollut kiittänyt Jumalaa, ja kumminkin se oli hän, joka oli näyttänyt, missä rahat olivat.

Ei hän nytkään voinut lausua omaa rukoustaan. Sydän sykki kiihtymyksestä, ajatukset liitelivät sinne tänne, mutta hän tunsi että hänen tuli kiittää Jumalaa. Ja niin hän lankesi polvilleen ja alkoi taas lukea "Isä meidän".

Ja kun oli päättänyt vanhan, rakkaan rukouksen, joka kiitollisuuden huokauksena nousi hänen täyteläisestä, levottomasta lapsensydämestään, silloin hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, että hänen mielestään oli ikäänkuin kaikki koko luonnossa olisi tullut entistään kauniimmaksi. Hänestä tuntui, kuin linnut laulaisivat, kukat tuoksuisivat ainoastaan yhtyäksensä hänen iloonsa.

Ja hän juoksi niin nopeasti ja ketterästi loppuosan matkaansa, että huolimatta viivytyksestä aidan luona, tavallistaan lyhyemmällä ajalla joutui perille pappilaan, jossa, aivan niinkuin hän oli arvellutkin, rovastin rouva tarjosi hänelle kahvia ja makeisia.

KAIKKEIN RAKKAHINTA.

Ei ollut koko kansakoulussa siivompaa, ahkerampaa poikaa kuin Janne Hallinen. Hän osasi aina läksynsä, oli hiljainen ja tarkkaavainen opetustunneilla, ja oli mahdotonta ajatellakaan sävyisämpää, ystävällisempää toveria kuin pikku Janne. Ei ihmettä siis, että sekä opettajat että oppilaat paljon pitivät hänestä.

Mutta Janne olikin kodissaan saanut oppia pelkäämään Jumalaa ja rakastamaan Vapahtajaansa. Koti oli hyvin, hyvin köyhä; isä oli kuollut pari vuotta sitten, ja äidin, joka sairasti keuhkotautia, täytyi yksin pitää huolta neljästä pienestä lapsestaan. Vaivaishoidolta sai hän kymmenen markkaa kuukaudessa, mutta ne menivät hyyryyn, ja sitten täytyi olla ruokaa, vaatteita ja puita, ja näitä ei ollut helppo hankkia, kun tauti teki sen, että hän vaan vähän voi tehdä työtä. Joskus Jumala tosin lähetti hänelle apua armeliaitten ihmisten kautta, mutta sattuipa niinkin, ettei ollut ruokapalastakaan kodissa ja että hän ja lapset saivat mennä levolle nälkäisempinä kuin aamulla olivat heränneet. Pikku Jannella oli vähän parempi; hän usein muiden köyhien kansakoululasten kanssa kävi ruokapaikassa, jossa sai hyvää ja runsasta ravintoa ja josta sai varata kotiin muutaman leipäpalasen ja pari potaattia äidille ja pikkusiskoille.

Mutta köyhällä vaimolla, joka ei omistanut niinkään paljon, että olisi voinut antaa lapsilleen leipää, hänellä oli suuri rikkaus varmassa uskossaan, sydämellisessä luottamuksessaan Jumalaan, ja tästä rikkaudestaan hän jakeli lapsilleenkin. Ja toinen aarre hänellä myöskin oli, nimittäin pikku Jannen lapsellinen rakkaus. Sillä Janne rakasti äitiään enemmän kuin mitään muuta maailmassa; hän ei tietänyt mitään parempaa kuin äiti oli; hän oli iloinen, kun tuli kotiin koulusta ja saattoi kertoa saaneensa kiitosta "neidiltä", ja kun äidillä oli yskänkohtauksensa ja hän kalpeana, menehtyneenä makasi vuoteellaan, silloin itki pikku poika, jotta sydän oli pakahtua ja rukoili niin hartaasti, että Jumala pian tekisi äidin terveeksi jälleen.

Eräänä päivänä uudella vuodella istuivat kansakoululapset, niinkuin joka keskiviikko oli tapana, järjestyksessä odottamassa opetusta raamatunhistoriassa. Pikku Janne oli kuten ainakin ensimmäinen paikallaan; kalpeana ja laihana hän istui siinä, kasvot kapeat, silmät surunvoittoiset, tarkasti kuunnellen, kuinka opettajatar selitti kertomusta Iisakin uhraamisesta ja mitä lapsilla siitä oli oppimista. Iisak, hänhän oli rakkahinta, mitä Abrahamilla oli; Iisakhan oli hänen vanhuutensa ilo, tulevaisuuden toivonsa. Ja kumminkin vaati Jumala Abrahamia uhraamaan Iisakin. Eikö tämä ollut kummallista, eikö Abraham syystä voinut nousta tuommoista kovuutta vastaan? Tosin, ellei hän olisi ymmärtänyt Herran tarkoitusta. Mutta Abraham ymmärsi sen, ymmärsi, että juuri koska Iisak oli hänelle rakkahinta, niin Jumala vaati tämän ainoan pojan uhriksi. Hän ymmärsi, että Jumala tahtoi omistaa hänen rakkautensa kokonaan, niin ettei hän epäilisi Jumalalle uhrata rahkahinta, mitä hänellä oli. Ja samalla tapaa Jumala vielä tänä päivänä tulee meidän jokaisen luo ja kysyy: Rakastatko minua niin, että tahdot antaa minulle rakkahimman, mitä sinulla on?

Opettajatar vaikeni ja silmäili hetkisen lasten rivejä, kunnes katseensa kiintyi Janne Halliseen. Pikku poika oli koko selityksen aikana hartaasti katsellut opettajattareen, mutta vihdoin alkoi silmänsä sumeutua kyyneleistä, alahuuli värähteli ja, kun neiti lausui viimeisen sanansa, purskahti hän hiljaiseen, hillittyyn itkuun.

Kaikki lapset katsoivat uteliaina Janneen, joka istui pää kumarruksissa ja rinta hiljaa vavahdellen, mutta neiti kuiskasi pojille, että antaisivat hänen olla rauhassa, ja jatkoi opetustaan välittämättä pikku Jannesta, joka häiritsemättä sai itkeä tarpeeksensa.

Mutta kun tunti oli loppunut, otti neiti Jannea kädestä ja meni toiseen huoneesen.

— Kuinka on laitasi, pikku Janne, — sanoi hän ystävällisesti silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, — puhu minulle, mikä sinua niin pahoitti opetustunnilla?

Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä.

— Neiti, — kuiskasi hän nyyhkien, — en voi uhrata äitiä, niinkuin
Abraham uhrasi Iisakin…

— Pikku Janne-kulta, — lausui neiti ja veti hänet luoksensa, — eihän Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että mielellään annat hänelle tämän uhrin.

Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä.

— En voi uhrata äitiä, neiti … en koskaan sitä voi, neiti … sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta…

Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet, pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi.

Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua, juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi. Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan pian vaativan häneltä suuren uhrin, — hän oli niin tottunut kuulemaan äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille leskille, joilla oli neljä lasta.

Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien: "En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"…

Näin kului talvi, ja Hallisen leski tuli yhä huonommaksi. Vielä hän kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään, silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana, hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää, mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä äitiä, vaan tekisi terveeksi.

Mutta Jumala ei täyttänyt pikku Jannen rukousta; hän, tuo rakkaudesta rikas Isä, ymmärsi sen paremmin. Hän tiesi, että sairas, väsynyt vaimo tarvitsi tulla lepoon, tiesi hetken tulleeksi, jolloin uskollinen palvelijatar saisi maistaa levon suloisuutta ja mennä Herransa iloon.

Keväämmällä jäidenlähtö-aikana kuoli Hallisen leski. Hänet pantiin mustaan puu-arkkuun ja vietiin uudelle hautausmaalle, jossa laskettiin suureen hautaan, — "köyhäin kuopaksi" kuuli Janne heidän nimittävän sitä, koska sinne pantiin semmoisia, joilla ei ollut varoja ostaa eri hautaa. Pikku Janne-raukka oli itkenyt niin paljon, että oli kuin kyynellähteet olisivat kuivuneet. Nyt vain seisoi tuossa väristen nyyhkytyksistä; mutta kun hauta luotiin umpeen eikä hän enää nähnyt arkkua, silloin alkoivat kyyneleet tulvia jälleen, ja hänestä oli, kuin tahtoisi hän hypätä hautaan kätkeytyäksensä äidin viereen.

Mutta Jannen täytyi jatkaa elämistään, sillä hänen hetkensä ei vielä ollut tullut, ja täytyi tehdä työtä voidakseen elää. Armeliaat ihmiset pitivät huolen hänestä ja siskoista, ja kun hän oli kymmenvuotias, arveltiin hänen olevan kyllin suuren hoitamaan itseään, ja niin hän pääsi suutarin luo juoksupojaksi.

Täällä hän sai tehdä työtä aamusta iltaan, juosta sateessa ja päivänpaisteessa saapas- tai kenkäpari kädessä tai toimittaa muitakin asioita mestarilleen; niin että päivällä hänellä tuskin oli aikaa ajatella äitiä, mutta iltasin, kun hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja ylt'ympärillä oli pimeää, silloin äiti muistui mieleen, silloin hän kurotti kätensä häntä halataksensa ja itki epätoivoisena, kun tunsi itsensä niin yksinäiseksi, hyljätyksi. Silloin hänestä Jumalakin oli ollut niin julma; hän ei voinut nöyrtyä ja antaa Jumalalle rakkahinta, mitä hänellä oli, hän oli vielä siihen niin kiintynyt, vaikka se oli vain muisto, varjo, ja joka ilta hän nukkui sitä itkiessään.

Mutta eräänä yönä Jumala lähetti niin ihanan, ihmeellisen unen pienelle toivottomalle pojalle…

Unissaan oli hän mitä ihanimmassa seudussa. Kultaisia hedelmiä oli suurissa tuuheissa puissa, tiet olivat jalokivillä lasketut, ilma niin puhdas ja lauhkea kuin ihanimpana kesäpäivänä, ja kristallikirkkaita puroja porisi tuoksuvien kukkaislavojen välissä. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että kaikki ihmiset, joita hän tapasi, näyttivät niin onnellisilta; täällä ei ollut köyhiä, ei surevia. "Täällä tahtoisin olla", — ajatteli Janne, — "täällä pääsisin juoksemasta asioita, ja saisin tarpeeksi syödäkseni, enkä kärsisi vilua". Ja niin hän kulki eteenpäin kivitetyillä, kiiltävillä teillä, joita tuuheat puut varjostivat, niin ettei päivänpaahde vaivannut kävelijää. Ja alinomaa tapasi uusia ihmisryhmiä, kaikilla sama onnellinen hymyily huulilla, sama iloisuus silmissään. "Mihinhän nuo menevät?" arveli Janne, mutta ei uskaltanut kysyä, näki vain, kuinka joukko toisen jälkeen kiiruhti ohitse kepein askelin, aivankuin riennetään johonkin hyvin ikävöityyn määräpaikkaan. Hän tahtoi seurata heitä, mutta ei voinut; he kulkivat niin nopeaan, ja toinen ryhmä toisensa jälkeen hävisi, kunnes hän yksin oli jälellä.

Silloin hän jatkoi matkaansa, kunnes vihdoin tuli portille, jonka avasi. Ja kuljettuaan siitä, meni portti lukkoon hänen takanaan, ja hänestä oli, kuin paikka, jossa hän oli, olisi ollut tuttu. Ja niinhän se olikin; tuossahan seisoi joukko repaleisia lapsia ja sairas ukko käydä nilkutti tiellä, oli sateista ja sumuista, hänen oli vilu aivan niinkuin aamusilla juostessaan kansakouluun. Ja kaikki ihmiset, jotka hän tapasi, olivat niin suruisen, kärsivän ja köyhän näköisiä; hän näki monta naapureista katukujasessa, jossa äiti asui, näki vanhan Jussin kainalosauvoineen ja Ryysy-Maijan, jolta särky oli ajanut silmän päästä ja kaikki Kaskis-mummon pojat toinen toistaan likaisempana, nälkäisempänä…

Vihdoin näki hän naisen istuvan kumarruksissaan kivellä, kasvot käsiin kätkettyinä ja hiljaa nyyhkien. Vavistus puistutti häntä; hän aavisti, kuka se oli, mutta samalla pelkäsi saada sen tietää. Miksi tapaisi hän hänet juuri täällä, kaikkien näiden murheellisten, kärsivien ihmisten joukossa ja kylmässä ilmassa, joka värisytti luihin asti, miksi ei tuolla, kultaisen portin sisäpuolella, kiiltävillä katukivillä, kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikkien onnellisten ihmisten joukossa? Siellä olisi hän niin mielellään nähnyt hänet, mutta ei täällä…

Ja hän tahtoi juosta tiehensä, mutta ei voinut; hänen täytyi mennä tuon naisen luo ja kysyä, miksi itki.

— Siksi että minun täytyy jäädä tähän murheenlaaksoon, sairauteen, köyhyyteen, suruun — nyyhki nainen hiljaa.

— Ja minkätähden sinun täytyy jäädä? — kysyi Janne.

— Pienen pojan rukoukset pidättävät minua, — huokaili nainen. — Herra oli kutsunut minut, kultaportit olivat jo avatut, tunsin ijankaikkisen autuuden tuulahduksen, mutta pienen pojan palavat rukoukset pidättivät minua maan päällä. Voi, voi, kuinka täällä on pimeätä, raskasta, yksinäistä!

Vavistus puistutti pikku poikaa; hän tahtoi koskettaa vaimoon, nostaa kumartunutta päätä saadaksensa katsoa häntä kasvoihin, mutta ei voinut nostaa kättä, ei muuttaa jalkaa.

Samassa katsoi nainen ylös. Janne näki kelmeän kamalat kasvot, ikäänkuin ruumiin, tahtoi huutaa, tahtoi rukoilla, sillä hän tunsi äitinsä, mutta ei voinut saada sanaakaan huuliltaan, hänen kurkkunsa oli kurtistunut, kieli halvaantunut. Hän ponnisti tuskissaan päästääksensä äänen, mutta silloin alkoi näky hälvetä, pimeä tuli hänen ympärilleen, toisessa kädessä oli jotakin kovaa, jota hän kiskoi; nyt hän heräsi täydellisesti ja huomasi makaavansa suutarissa sängyssään ja tuskissaan puistelevansa sängyn laitaa ja nyyhkyttävänsä niin, että suutarin rouva heräsi ja käski olemaan vaiti öillä, jolloin jokainen oli väsynyt ja tarvitsi lepoa.

Mutta siitä hetkestä oli pikku Jannella rauhaa surussaan. Tosin hän vielä suri äitiä kauan, mutta kun ikävä liian raskaana painoi, ja hänen mielensä ei tahtonut taipua Jumalan tahdon alle, silloin hän muisti unensa ja toisti itsekseen: "Oi, nyt on äiti niin onnellinen, niin onnellinen! Jos Jumala olisi kuullut rukoukseni, olisi hän nyt täällä sairaana, murheellisena, köyhänä, mutta nyt kävelee hän tuolla ylhäällä kultaisessa kaupungissa muitten autuaallisten ihmisten kanssa ja on niin onnellinen!"

Ja myöhemmin elämässään, kun tuli nuorukaiseksi ja mieheksi ja itse sai taistella surua ja köyhyyttä vastaan, muisti hän unensa ja ajatteli:

"Jumalan kiitos, hän on onnellinen! Herra olkoon ylistetty, ettei kuullut lapsellista rukoustani, vaan otti rakkahimman mitä minulla oli, luoksensa, ikuiseen lepoonsa!"

JOULU.

Kun kesä kukkineen, ruohoineen oli kulunut ja Kyösti ja Elli muuttaneet kaupunkiin, kun pimeä syksy alkoi saada vallan, yöt pitenivät, päivät lyhenivät ja synkistyivät, silloin syttyi vähitellen lasten mieleen kirkas valonvälke, joka yhtyi heidän unelmiinsa ja teki pilviset päivät kirkkaiksi ja kauniiksi.

Olipa se kummallinen tuo valonvälke. Milloin näkyi ikäänkuin kiilto suuresta tähdestä, joka verkalleen kulki tummalla taivaalla, milloin se oli kuin tuikkivien vahakynttilöiden loiste; milloin kimalteli, ja säteili kuin kirkkaista tina-astioista tai hopeahelyistä.

Mistä se siis tulee tuo valo, joka lasten mielestä päivä päivältä kasvaa suuremmaksi, kauniimmaksi?

Ah, sehän on joulu, joka on tulossa, sehän on Betlehemin tähti, joka aina heittää valoansa synkkiin syyskuukausiin, sehän on tuo ihana juhla, joka lähestyy, tuo suuri päivä, jolloin Jeesus syntyi, jolloin kaikkien ihmisten tulee olla onnellisia ja, niinkuin Itämaan tietäjät antoivat Jeesus-lapselle pyhää savua ja mirhamia, antaa toisilleen lahjoja iloissaan siitä, että Jumala niin on rakastanut ihmisiä, että antoi ainokaisen Poikansa tulla meidän vertaiseksemme.

Oi, kuinka hupaista, kuinka sanomattoman hupaista, että pian on joulu, että saa ikävöidä semmoista kuin joulu-aattoa, ajatella sitä, riemuita siitä!

"Päivää ennen, päivää ennen, päivää ennen … aattopäivää" alkoivat Elli ja Kyösti laskea kahdeksan päivää ennen joulua, s.o. sinä päivänä, jolloin saivat luvan koulusta. Ja joka päivästä, joka näin "kuitattiin", he sydämestään riemuitsivat; mutta vasta silloin, kun vihdoin saattoivat sanoa: "nyt on aattopäivä", uskalsivat he oikein huutaa ilosta, sillä nyt ei joulu voinut paeta heitä, tähän asti olivat he levottomina ajatelleet, että ehkä ei mitään joulunaattoa tänä vuonna tulekaan.

Kerran, kun olivat iso-isän ja iso-äidin luona, katosi äkkiä pikku Kyösti ja saatiin hyvän aikaa etsiä häntä huoneista. Vihdoin hänet löydettiin vaatekammiosta, jossa istui lattialla nurkassa hiljaa nyyhkien. Kaikki ympäröivät hänet, iso-äiti otti Kyöstin syliinsä, hyväili häntä, pyysi rauhoittumaan ja sanomaan, mistä oli niin pahoillaan.

Ei mitään vastausta — ainoastaan syvää suonenvedon tapaista nyyhkyttämistä.

— No, poikaseni, rauhoitu, — sanoi iso-äiti hyväillen häntä ja pyyhki hiukset pois hikiseltä otsalta, — rauhoitu ja sano iso-äidille, mitä on tapahtunut.

— Iso-isä … sanoo … — kuului kuiskaus keskellä kyyneleitä, — että … ei … ei mitään jouluaattoa tule tänä vuonna.

Kaikki ympärillä olijat purskahtivat nauruun, mutta pikku Kyösti-raukka ei huomannut heidän hänelle nauravan. Hänet oli katkera surunsa niin vallannut, toivotonta oli hänen ympärillään, joulukynttilät olivat sammuneet, oli niin hiljaa ja autiota, missä muuten joulun häikäisevä valo välkähteli hänen mielikuvituksessaan. — Oi, kuinka onneton hän oli! Niin pimeä koko elämä!

— Pikku hupakko! — sanoi iso-äiti tarttuen häntä leukaan ja pakottaen hänet katsomaan ylös, — etkö ymmärrä iso-isän laskeneen leikkiä kanssasi?

Kyösti kiinnitti itkettyneet silmänsä iso-äitiin, niinkuin hukkuva tarttuu oljenkorteen. Mutta ei vielä uskaltanut antaa sydämessään tilaa alkavalle toivolle.

— Iso-isä sanoi … että … joulu … lakkautetaan … tänä vuonna … kun ajat … ovat … niin huonot … — sanoi hän koko ruumis vavisten nyyhkytyksistä.

— Tyhmä poikanulikka! — nauroi iso-isä, nipistäen häntä korvaan, — luuletko todellakin joulua voitavan "lakkauttaa?" Luuletko voitavan tehdä tyhjäksi suurta Jeesuksen syntymisen ihmettä? Etkö ymmärtänyt että puhuin leikilläni sinulle? En todellakaan uskonut sinua niin typeräksi pikku pojaksi!

Mutta Kyösti oli "pikku typerä poika"; oli uskonut kaikki, mitä iso-isä sanoi, koska iso-isä oli ilmi lausunut hänen salaisen pelkonsa, ja kesti kauan, ennenkuin saatettiin häntä lohduttaa ja vakuuttaa, että iso-isä oli vaan piloja puhunut. Ja koko illan hän katseli iso-isää jollakin epäluuloisuudella, tuntien jotakin tulleen iso-isään, joka ei ollut niin "hyvää" kuin hän oli tottunut hänessä näkemään.

Mutta nyt, nyt oli kaikki tuo ikävä ohi, sillä nyt oli vihdoin "aatto-päivä", ja saattoi olla varma, ett'ei joulua "lakkautettaisi".

Aamupäivällä lapset kävivät ostoksilla, ensin äidin ja sitten Liinan, palvelijattaren kanssa. Sitten syötiin päivällinen ja "kahvitettiin" isovanhempien kyökissä, ja iltapäivällä meni äiti lasten kanssa Ison torin joulumarkkinoille. Se oli vanha tapa, jota äiti noudatti pienuudestansa asti, jolloin hänen isovanhempansa asuivat Ison torin vieressä ja hän aina jouluaattona söi päivällistä heillä ja sitten meni joulumarkkinoille.

Kyöstin ja Ellin mielestä oli markkinoilla hyvin hauskaa; oli niin paljon väkeä tunkeilemassa torilla, ja katupojat nauroivat ja vihelsivät, ja tuntui niin "suloiselta" peloissaan rientää äidin turviin ja kovasti puristaa hänen kättänsä.

Eräälle kauppakojulle pysähtyivät he ja ostivat monta leikkikalua, hyrriä, tina-astiain rasioita y.m. Kun juuri olivat valitsemisen puuhassa ja Kyösti ja Elli innoissaan kääntelivät tavaroita ja myyjä-matami hymyillen palveli "nuorta herraa" ja "pikku neitiä", äiti näki noin kymmenvuotisen pikku tytön, joka seisoi ääressä, silmät kiintyneinä Kyöstiin ja Elliin ja heidän leikkikaluihinsa. Pienokainen oli köyhän ja viluisen näköinen, puettu harmaasen, rikkinäiseen päällysnuttuun ja pienet, kylmästä punottavat kätensä hihoihin kätkettyinä suojellakseen niitä pakkaselta. Hän oli kasvoiltaan kaunispiirteinen lapsi, kalpea, laiha, suuret siniset silmät. Hän katsoi Elliin ja Kyöstiin, niinkuin olisi nähnyt jotakin ihmeellistä — ei kateudella, vaan tutkivana, tarkasti.

Elli ja Kyösti eivät huomanneet häntä, kiintyneinä kun olivat omiin asioihinsa; mutta äiti ei voinut irroittaa katsettaan kalpeasta, ikäisekseen pikkuvanhasta lapsesta, joka alinomaa katseli molempia lapsia. Vihdoin hän kumartui tytön puoleen, taputti häntä päähän ja teki ystävällisiä kysymyksiä. Pienokainen ei vastannut; katsoi vaan hetkisen vieraaseen rouvaan ja käänsi sitten jälleen silmänsä Elliin ja Kyöstiin. Silloin äiti valitsi pöydältä leikkikaluja, tarjosi ne pienelle tytölle, ja kysyi, tahtoisiko hän niitä?

Mutta tyttönen ei ottanut kaluja vastaan. Hän astui askeleen taaksepäin, pudisti päätään ja katsoi vieraaseen rouvaan vakavin silmin.

— Saat ne, — sanoi äiti hymyillen ja tahtoi pakottaa tyttöä ottamaan leikkikalut, — saat ne lahjaksi. Etkö tahdo niitä?

— En, — vastasi tyttö ja pudisti taas päätään.

— Oi, mikä lystikäs lapsi! Miksi et tahdo niitä?

— Sillä heillä ei ole yhtään kynttilää kotona, — vastasi tyttö entiseen tapaan, ei katkerasti, ei valittaen, ainoastaan niin ihmeellisen vakavasti ja hiljaa.

Äiti tunsi taas pistoksen sydämeensä. Hän näki omat lapsensa hienoissa, lämpimissä vaatteissa, hymyilevinä, punaposkisina, ja toisella puolen pienen köyhän tytön luonnottoman vakavine silmineen, paljon kokenut, vilustunut lapsi, joka lykkäsi luotaan leikkikalujen ilon, kun "kotona ei ollut yhtään kynttilää".

Hän kääntyi Elliin ja Kyöstiin, näytti heille pienen tytön, kertoi, ettei hänellä ollut yhtään joulukynttilää kotona, ja antoi lapsille kullekin markan annettavaksi pikku tytölle joulukynttiläin ostamiseksi.

Mutta Elli ujosteli ja vitkasteli. Hän hiipi äitinsä taa ja tirkisteli salavihkaa köyhään tyttöön.

— Etkö tahdo, että tyttö saisi rahat? — kysyi äiti hämmästyneenä.

— Tahdon, — mutta eikö äiti voi antaa niitä?

— Sen kyllä voin. Mutta luulin sinulle olevan mieleen tehdä se. Eikö mielestäsi ole sääli pientä tyttöä, joka seisoo tuossa niin yksinänsä ja köyhänä?

Elli ei vastannut. Hän vain hankausi äitiinsä ja näytti kuin olisi tahtonut päästä koko puhelusta.

— Sano, eikö mielestäsi ole sääli häntä? — toisti äiti milt'ei ankarasti.

— Enhän tunne häntä, — vastasi Elli nyrpeissään.

Äiti ei vastannut, mutta muuttui äkkiä vakavaksi, murheelliseksi, hämmästyneeksi. Hän ei voinut käsittää tätä Ellin vastausta; hänen mielensä joutui kuohuksiin, hän miltei tunsi katkeruutta pikkusta, huoletonta, itsekästä olentoa kohtaan, joka samettipuvussaan seisoen noin sydämettömästi lykkäsi luotaan köyhyyttä, puutetta kärsivän. Samalla omatuntonsa nuhteli häntä, kun hänen lapsensa oli tuommoisen vastauksen voinut antaa. Kenen oli syy?

Hän otti kiihtyneenä rahat lapsilta, antoi ne tytölle ja pyysi hänen niillä ostamaan kyntteliä. Sitten hän kääntyi pois, maksoi leikkikalut ja otti Kyöstin ja Ellin kädestä mennäksensä kotiin. Mutta astuttuaan pari askelta välähti kuin salama hänen mieleensä vastaus tuohon äskeiseen kysymykseensä: kenen oli syy? Oliko hän koskaan opettanut lapsiaan tuntemaan köyhyyttä? Oliko koskaan opettanut heitä käsittämään köyhien kovaa kohtaloa? Oliko edes koettanutkaan selittää heille rakkauden suloista salaisuutta? Kenen oli syy? Ei suinkaan heidän…

Hän kääntyi äkkiä, veti Ellin ja Kyöstin mukanaan ja kiirehti, minkä ennätti väentungoksesta kauppakojulle, josta juuri oli lähtenyt. Pikku tyttö seisoi vielä paikoillaan kädet kätkettyinä nutunhihoihin.

— Tule, lapseni, — sanoi äiti ystävällisesti, — tule, ostakaamme yhdessä kuusi ja kynttilät, ja näytä sitten meille tie kotiisi, niin saan nähdä, kuinka teillä on laita.

Tyttö oli hämmästyneen näköinen, mutta ei väittänyt vastaan. Vastustelematta hän seurasi vierasta rouvaa, joka nyt meni ostamaan kuusen kynttilöineen, jonka tyttö sai kantaa.

Eivät he paljon puhuneet käydessään. Tyttö meni kotiinpäin pitkin valtakatua ja poikkesi sitten kapeaan, pahanhajuiseen katukujaan. Perästä tuli äiti Ellin ja Kyöstin kanssa. Lapset olivat nyt pelkkää uteliaisuutta täynnä, he olivat unhottaneet leikkikalunsa, niin jouluaatonkin, tuon "ihmeen" tähden näin saada mennä "köyhiä" katsomaan.

Äiti kysyi pieneltä tytöltä, oliko heitä monta sisarusta, ja sai silloin tietää hänellä olevan kaksi pientä sisarta. Sitten oli isä ja äiti, mutta isä oli sairas, oli taittanut jalkansa, ei voinut käydä eikä tehdä työtä.

Tultuansa talolle, jossa tyttö asui, vei tämä heidät pienen, ahtaan pihan poikki ja vielä ahtaampia portaita ylös. Keskellä portaita oli silta, joka johti ovelle; sen tyttö avasi ja astuttiin sisään. Heillä ei todellakaan ollut yhtään kynttilää kotona, sillä täällä oli niin pimeä, että tuskin saattoi nähdä huonetta tai siellä olijoita. Ja hiljaista oli myöskin; ainoastaan nurkasta kuului ähkyvää, uikuttavaa hengähdystä, niinkuin joku olisi maannut ja unissaan uikutellut.

— Äiti, — sanoi pieni tyttö ovesta sisään astuttuaan, — eräs rouva on antanut minulle kaksi markkaa ja joulukuusen ja kynttilöitä, ja on itse mukana katsomassa, kuinka meillä on laita.

— Niin, eipä juuri ole paljon katsomista, — vastasi pimeästä tyly ääni, jossa kumminkin huomattiin mielihyvää noista kahdesta markasta ja käynnistä.

— Ettekö tahdo sytyttää tulta? — kysyi äiti, joka tunsi mielen ahdistusta seisoessaan tuossa ovella lasten kanssa, jotka säikähtyneinä ja puoleksi itkien tunkivat hänen luoksensa ja pyysivät päästä täältä pois. — On jouluaatto tänä iltana, eikä kenenkään silloin pitäisi istuman pimeässä.

— Niin, eipä ole niinkään hyvä sytyttää kynttilätä, kun ei ole yhtään sellaista, — vastasi tuo äskeinen ääni, ja samalla kuultiin hapuilemista pöydällä, selvästi tullen yrityksestä etsiä hävinneitä tulitikkuja, — ja mitä jouluaaton viettämiseen tulee, niin ovat meikäläisille kaikki päivät yhdenarvoiset.

Sill'aikaa saatiin tulitikut käsille, vieraan rouvan tuoma kynttilä sytytettiin, vanha pullo pantiin tekemään kynttiläjalan virkaa. Nainen, joka oli puhunut, ja jonka nyt kynttilän valossa nähtiin olevan laihan, repaleisin puetun, noin neljänkymmenen vanhan, silmät kuopalla, tarjosi tuolin vieraille, heitti syrjään repaleita, joita oli sikin sokin huoneessa. Pieni tyttö pani kuusen pöydälle ja alkoi ääneti sytyttää kynttilöitä siinä. Kyösti ja Elli katselivat kaikkea suurimmalla mielihartaudella.

Nuo monet kynttilät levittivät pian juhlallisen valonhohteen likaiseen huoneesen. Niiden valo tunki pimeimpään soppeen, valaisten sänkyä epäsiistine liinoineen, sängyssä makaajan takkuista tukkaa, laihoja, siistimättömiä kasvoja. Joulukynttiläin lempeässä loisteessa näkyi nokinen katto, rikkinäiset tuolit, pari nukkuvaa lasta, jotka heräsivät ja hämmästyksissään tuijottivat vieraisiin.

Kyösti ja Elli katsoivat ympärilleen pelokkain, kummeksivin katsein. Minkänäköistä täällä oli! Niin likaista ja tomuista, — ajattelepa, jos iso-äiti sen näkisi, kuinka hän suuttuisi! Ja kuinka ilkeältä täällä haisi, — ja kuinka likaiset nuo lapset olivat! Kyösti ja Elli katsoivat heihin, ikäänkuin nämä olisivat olleet kummituksia; toinen heistä jäi makaamaan sänkyyn, toinen oli kiivennyt alas ja meni kuusen luo, jossa iso sisar otti hänet käsivarrelleen ja näytti joulukynttilät. Sitten he seisoivat ja lakkaamatta katselivat Kyöstiin ja Elliin, jotka yhtä hartaasti silmäilivät heitä.

Äiti tiedusteli sill'aikaa köyhän perheen oloja, puhui heille joulun merkityksestä ja antoi heille pienen rukouskirjan ja rahoja, joista vastaanottajat lausuivat monta kiitosta. Sitten hän nousi ylös, sanoi hyvästit ja lupasi tuonnempana muistella heitä. Kyösti ja Elli hyvästelivät myös äitinsä käskystä ujosti, johon köyhät lapset yhtä ujoina vastasivat. Vaimo otti nyt pullon kynttilöineen ja näytti herrasväelle tietä portaita alas kadulle.

Äiti ja lapset kulkivat hetkisen ääneti. Äiti ei tahtonut sanoa mitään; hän halusi tietää, mitä Kyösti ja Elli ajattelivat, mutta toivoi, että he itsestään ilmaisisivat ajatuksensa.

— Äiti, — sanoi Kyösti viimein, — miksi asuvat he niin pienessä, likaisessa huoneessa?

— Sentähden ettei heillä ole varoja hyyrätä kalliimpaa, — sentähden että ovat köyhiä.

— Minkätähden ovat he köyhiä? — kysyi Elli.

Äiti oli vähän kahden vaiheella. Niin, minkätähden nuo ihmiset oikeastaan olivat köyhiä? Siihen kysymykseen ei ollut niinkään helppo tyydyttävästi vastata.

— Sentähden, — sanoi hän vihdoin — että isä on kauan aikaa ollut kipeänä eikä ole voinut ansaita rahaa.

— Niin, mutta meidän isämme oli niin kauan sairaana, emmekä kuitenkaan tulleet köyhiksi, — jatkoi Elli.

— Se tuli siitä, että meillä jo ennen oli rahoja elääksemme…

— Miksi ei heillä sitten ole rahoja?

— Sentähden, lapseni, ettei kaikilla ihmisillä ole yhtä paljon, sentähden että köyhyyttä ja kärsimyksiä löytyy paljon maailmassa.

— Vai niin, — vastasi Elli tyynesti, — tahtooko Jumala niin?

— Ei Jumala sitä tahdo, hän vaan sallii sen tapahtua.

— Minkätähden hän sitä sallii?

— Hän sallii sen, — vastasi äiti puoleksi epäröiden, — sentähden että on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Sitä paitsi niin vähän ymmärrämme hänen teitänsä, — muistathan, että aina olen sen sanonut teille; yhtä vähän kuin te lapset ymmärrätte miksi me aika-ihmiset niin tai niin teemme, yhtä vähän ihmiset ymmärtävät, miksi Jumala sallii sen tai sen tapahtua. Ja paljon mikä mielestämme on pahaa ja kauheata, saattaa olla hyvin hyvää ja hyödyllistä.

— Mutta minkätähden on tuolle väelle hyödyllistä asua niin pienessä huoneessa? — jatkoi Elli.

— Sitä en tiedä; yhtä vähän kuin tiedän minkätähden oli hyödyllistä, että isä, joka oli niin nuori ja vahva, ja jota kaikki niin rakastimme, otettiin meiltä pois. Mutta tiedän kumminkin, että se oli hyödyllistä, kun Jumala sen teki!

He kävelivät hetkisen puhumatta. Pikku Kyösti puristi äitinsä kättä molemmilla käsillään ja painautui hyväillen häntä vasten.

— No, — sanoi äiti, poistaen mielestään esille tunkevia muistoja, — eikö nyt mielestänne ole sääli pientä tyttöraukkaa, jonka tapasimme kauppakojulla. Sano sinä, Elli?

— Ei, — vastasi Elli päättävästi.

Äiti niin hämmästyi ja pani pahakseen tämän vastauksen, että kyyneleet tulivat silmiin.

— Eikö mielestäsi ole häntä sääli, kun hän asuu niin likaisessa huoneessa, kärsii nälkää ja vilua, ja hänen isänsä on sairas?

— Niin, mutta Jumalan mielestä ei ole häntä sääliä, — vastasi Elli, — sillä Hän tahtoo, että hän olisi köyhä.

— Käsität minua väärin, Elli, — sanoi äiti innokkaasti, — että hän Jumalan mielestä on säälittävä, siitähän juuri tänään olet nähnyt selvimmän todistuksen. Heidän suurimmassa hädässään lähetti hän meidät antamaan heille joulukyntteliä ja rahoja ruuan ostamiseen.

— Jumalako meidät lähetti?

— Totta kai. Ja niin tekee Jumala aina. Kun kärsimys on kovimmillaan, lähettää Hän aina avun.

— Oi, äiti, kuinka Jumala on hyvä! — huudahti Kyösti ja katsoi taivaasen ihastunein, innostunein katsein.

Elli kävi hetkisen mietteissään. Vihdoin sanoi hän myöntyvästi nyökäten:

— Siinähän Jumala teki hyvin!

— Mutta tiedättekö, mitä Jumala meiltä vaatii, kun Hän sallii niin erilaista kohtaloa, että toisella on niin paljon, toisella niin vähän?

— Emme.

— Hän vaatii, että kaikkien niiden, jotka ovat saaneet paljon, tulee jakaa niille, joilla on vähän, että pienet lapset, joilla onneksensa on hyvä koti, ruokaa ja vaatteita, yltäkylläisyydestänsä antavat köyhille. Sitä Jumala tahtoo!

Lapset eivät vastanneet. He miettivät hetkisen ääneti.

— Äiti, — huudahti Elli vihdoin innostuneena, — me rukoilemme iso-isää ja iso-äitiä, joilla on niin paljon huoneita, antamaan puolet niistä köyhälle väelle, että saavat hyvän asunnon.

— Ja sitten, — sanoi Kyösti, joka ei tahtonut olla huonompi, — pyydämme Gerhard-enoa, joka on niin rikas, antamaan niille rahoja, että saavat ostaa ruokaa ja vaatteita…

— Ei, — vastasi äiti hymyillen, — sitä ei teidän tule tehdä. Antakaa iso-isän ja Gerhard-enon olla rauhassa ja koettakaa itse auttaa köyhiä.

— Niin, mutta meillähän ei ole mitään antamista.

— Onpa niinkin. Saatte niin usein rahoja, joilla ostatte namusia, säästäkää ne; ajatelkaa, kuinka suloista On itse voida auttaa köyhää ja saada nähdä, kuinka iloiseksi hän tulee! Ja kaikki leikkikalut, kuin teillä on … kyllä aina voi antaa, jos vaan oikein tahtoo!

— Tahtooko Jumala sitä? — kysyi Kyösti.

— Aivan varmaan; hän tahtoo sitä, koska sinä rakastaessasi köyhiä, sillä osoitat rakastavasi häntä.

Niin puhuen olivat he käyneet Pitkän Sillan yli ja tulleet iso-isän ja iso-äidin talolle ja porstuaan. Täällä tapasivat he Kaisan ja Leppäsen, jotka kantoivat suurta korillista kääryjä. Yht'äkkiä valtasi heidät joulu-into, joka vähäksi aikaa oli laimentunut; — pimeä, likainen huone, repaleiset lapset, hyväntekeväisyystuumat, kaikki oli silmänräpäyksessä pyyhkäisty heidän mielestään. Unohdettu oli kaikki paitsi tuota hauskaa ajatusta, että nyt todellakin oli joulu-aatto, nyt lauletaan jouluvirsi, sytytetään joulukuusi ja avataan lahjakääryt. Oi, oli niin iloista, että melkein "teki kipeätä!"

Ainoastaan äidin mielessä pysyi tuo köyhän, pimeän huoneen muisto, ja jyrkkä eroitus, mikä oli olemassa kotoisen jouluilon ja tuon kurjuuden välillä tuntui keskellä iloa hänen sydämessään tuskallisena tunnon vaivana…

Vasta yhtätoista käydessä tulivat äiti ja lapset kotiin. Mutta lasten mielestä oli kumminkin hyvin ikävää, kun täytyi mennä nukkumaan mieli täynnä iloa ja onnea ja huomispäivän odottamista, sillä silloin saisivat he mennä joulukirkkoon, — edellisinä vuosina olivat olleet liian pienet, mutta tänä vuonna oli äiti luvannut, että he saisivat olla mukana, ja sehän kumminkin oli hupaisinta kaikista.

Heidän olikin vaikea nukkua iloisine, ihmeellisine ajatuksineen, ja kun vihdoin toiset olivat nukkuneet, kun ei Elli enää väännellyt ja huokaillut vuoteellaan, ja äitikin säännöllisen tasaisesti hengittäen oli uneen vaipunut, silloin pikku Kyösti vielä oli valveilla ja mietiskeli. Oli niin äänetöntä hänen ympärillään, hän vain avosilmin tuijotti pimeyteen, ja silloin tuntui hänestä niin juhlalliselta, kun nyt oli joulu-yö, se yö, jolloin Jeesus syntyi seimessä ja paimenet ja enkelit lauloivat. Hän toisteli hiljaa mielessään jouluvirren:

    Enkeli taivaan lausui näin:
    Miks' hämmästyitte säikähtäin?
    Ma suuren ilon ilmoitan
    Maan kansoille nyt tulevan.
    Herramme Kristus teille nyt
    On tänään tänne syntynyt,
    Ja tää on teille merkiksi:
    Seimessä lapsi makaapi.

Ja lausuessaan näitä sanoja tuntui niin väljältä, vapaalta hänen ympärillään, ikäänkuin huone olisi väljennyt äärettömiin, — ja tuo ihana jouluyön ihme tapahtui uudestaan hänen mielikuvituksessaan. Hän näki seimen ja tallin, missä maailman Herra syntyi tullakseen kaikkien ihmisten veljeksi, kaikkien, suurien ja pienien, köyhien ja rikkaiden, vieläpä Kyöstinkin, vaikka hän oli tuommoinen vähäpätöinen poika, joka usein oli paha ja tottelematon. Oi, kuinka tämä oli suurta ja ihmeellistä, ja kuinka Kyösti mielestään tällä hetkellä rakasti pientä Jeesus-lasta. Hän näki paimenten pitkät sauvat kädessä paimentavan laumaansa pimeällä kedolla, ja sitten ihmeellisen valon välähtävän taivaasta, ja ilmassa kuului suloinen laulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto…"

Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennenkuin seuraavana aamuna, kun Liina huusi hänen nimeänsä hänen korvaansa ja pudisteli häntä olkapäistä saadakseen häntä nousemaan ylös.

Mutta voi, kuinka vaikeaa oli nousta. Kerta kerraltaan hän letkahti vuoteellen ja oli jälleen nukkumaisillaan, mutta silloin sai kuulla sanan "joulukirkko" ja tuli siitä aivan hereilleen, hyppäsi nuolen-nopeudella sängystään, pukeutui kiltisti ja oli määrä-ajaksi valmis pienessä palttoossaan, lakki päässä ja virsikirja kädessä. Äiti ja lapset menivät nyt kirkkoon, joka oli vain neljännestunnin matkan päässä heidän asunnostaan.

Kyösti ja Elli tulivat aivan hämilleen nähdessään suuren temppelin satojen kynttiläin valaisemana. Ja sitten tuli vähitellen syvä äänettömyys koko suuressa ihmisjoukossa, ja ylhäältä parvelta kuuluivat urkujen sävelet ja seurakunta lauloi: "Oi ihana aamuhetki".

Pikku Kyösti oli aivan kalpea ja painautui monta kertaa äitiään vasten.

— Kuinka on laitasi, kultaseni? — kuiskasi äiti ja otti hänen kätensä, — kuinka?

— En tiedä, äiti, — änkytti Kyösti kyyneleet silmissä, minusta on vaan niin … niin … suurta.

— Niin, lapseni, niin se onkin, — vastasi äiti, — se on suurinta ja ihaninta, jossa olet ollut mukana. Sehän on niin suurenmoista, että pikku sydämesi siitä sykkielee, mutta etkö myöskään tunne itseäsi hyvin onnelliseksi?

— Tunnen, — kuiskasi Kyösti puristaen äitinsä kättä ja katsoen häneen säihkyvin silmin…

Joululuvalla lapset saivat mennä jäälle oppimaan luistelemista, kun olivat äidiltä saaneet luistimet joululahjaksi. He kaatuivat kumoon kymmenen, viisitoista kertaa ja koskettivat itsensä sekä edestä että takaa, mutta oli yhtä hauskaa kumminkin; tuli vaan nousta ylös jälleen ja kömpiä eteenpäin, kunnes he vihdoin oppivat pysymään jaloillaan.

Uudenvuoden aattoa heillä oli tapana viettää iso-isän ja iso-äidin luona, mutta iso-äiti oli kylmettynyt ja makasi vuoteellaan, sentähden he tänä vuonna olivat kotonaan.

Aamupäivällä esitti äiti, että menisivät katsomaan köyhää perhettä, kuinka sen laita oli. Lapset suostuivat innolla tähän ehdotukseen, kiiruhtivat saliin, olivat hyvin olevinaan ja neuvottelivat kuiskaten keskenään. Sitten juoksivat lastenkamariin, etsiskelivät piironkilaatikoistaan ja tulivat saliin jälleen äidin luo kullakin toisessa kädessään 50 penniä ja toisessa, Ellillä nukke-astiasto posliinista ja Kyöstillä kypäri ja miekka.

— Äiti, tahdomme antaa nämä köyhille lapsille, — sanoi Elli innoissaan ja ojensi leikkikalut äidille.

— Se on hyvin tehty, — sanoi äiti iloisesti hymyillen, — kuinka onnellisiksi köyhät lapset tulevat! Mutta sanon teille jotakin, hakekaamme heille toisia leikkikaluja, sillä en luule näiden oikein sopivan; en luule lasten oikein osaavan leikkiä näillä.

— Mutta me tahdomme niin mielellämme antaa nämä, — sanoi Elli vielä innokkaammin, — sillä pidämme eniten juuri näistä joululahjoistamme!

Äiti veti hänet luoksensa, hyväili ja suuteli häntä otsalle.

— Mutta ehkäpä kumminkin, — arveli Kyösti, jonka oli hyvin vaikea luopua miekastaan, — teemme kuten äiti sanoo ja annamme toisen lahjan, joka heille on soveliaampi.

— Niin, tehkäämme se, — vastasi äiti hymyillen.

— Ei, — sanoi Elli vielä innokkaammin, — tahdomme niin mielellämme antaa juuri nämä; saammeko?

Äiti koetti näyttää, että pari pientä kynttilänjalkaa tinasta tai kyökkikalua puusta olisi yhtä tervetulleita. Mutta Elli yhä vain pyysi saada antaa pienen posliinisen nukke-astiastonsa, jossa koristeina oli niityn kukkia ja perhosia, ja piti niin lujasti rasiasta molemmin käsin, ja hänen silmänsä osoittivat niin suurta rakkautta ja intoa, että äiti antoi hänen tehdä toivomuksensa mukaan…

Kantaen posliini-astiastoansa meni nyt Elli äidin ja Kyöstin kanssa köyhän perheen luo, joka tietysti suuresti hämmästyi tästä lahjasta.

Kyösti taas ei ollenkaan halunnut antaa rakkainta leikkikaluansa, vaan lahjoitti torven ja piiskan, jotka kalut kumminkin aikaansaivat yhtä suuren ilon kuin Ellin astiasto.

Lapset pyysivät hartaasti iltasella saada olla valveilla "näkemässä", kun uusi vuosi alkoi. Äiti tosin vakuutti heille, ettei siinä ollut mitään "nähtävää", mutta he eivät tahtoneet sitä uskoa; Kyösti oli niin varma, että jotakin tapahtui taivaalla, kun kello löi kaksitoista uuden vuoden yönä — hän luuli varmasti vanhan vuoden vierivän alas suurella rytinällä tuolla hyvin kaukana, missä taivas "kaarenee", ja uuden vuoden jossakin nousevan ylös, ja että silloin tulisi olemaan "toisin".