—Mitä, poisko? Minne te menette? Te ette saa mennä! Teidän täytyy jäädä meidän kihlajaisjuhlaamme! Me panemme toimeen kokkojuhlan harjulla, te pidätte puheen, kirjoitatte meille runon…

Naimi pyörähti ympäri ja löi käsiään yhteen.

—Jääkää nyt! Mamma, sinä et saa päästää maisteri Hagmania!

—Entä se meidän koulumme, joka meidän piti avata? kysyi Kaarina äitinsä takaa.

—Jaa, niin,—sekin! yhtyi Naimi.

—Eikö sulhasenne?

—Hänkö? Ei hän välitä semmoisista … mutta kyllä minä vielä hänet käännän…

Antero kumarsi ja tarjosi kätensä ja pakotti heidät ottamaan sen.

—Minne sinä oikeastaan menet? Et kai sinä vielä kokonaan pois näiltä mailta? kysyi Robert.

Päästäkseen niin pian kuin suinkin …. hänen täytyy, hän ei mitenkään enää jaksa! … sanoi Antero, että hän nyt lähtee vain muutamaksi viikoksi … kiertelee vain vähän täällä … että hän ehkä kohtakin palaa…

—No, siinä tapauksessa…

Hän tunsi koskettavansa heidän käsiään, kuuli vielä puhuvansa jotain, kärsi sisäistä kipua jokaisesta teeskennellystä sanastaan, ja väkinäisistä hymyilyistä syntyneet rypyt viiltelivät kuin tylsät veitset hänen kasvojaan.

25.

Antero käveli kiivaasti alas kosken sillalle tavatakseen siellä venemiehen, jonka kanssa hän…—Vasta sillalle tultuaan huomasi hän uskoneensa omaa valettaan. Eihän siellä kukaan häntä odottanut…

Minne hän menee?

Hänen päätänsä huimaa—jos hyppäisi yli huojuvan kaiteen—tai murtaisi mädän puun ja se sylissään syöksyisi kuohuihin—ja rovasti löytäisi hänet verkostaan ja vetäisi rantaan—ja Naimi tulisi katsomaan. Tai jos olisi se sulhanen tässä ja hän heittäisi sen menemään ja se menisi verkkoon ja vedettäisiin maihin ja Naimi tulisi häntä katsomaan!

Tämä on nyt valetta! Minä tahallani kiihoitan itseäni, teeskentelen tuskiani…

Ja suuttuneena itseensä riensi hän sillalta.

Mutta silloin tuli kipu takaisin, pettymyksen, nöyrtymyksen, yksinäisyyden tunteen kipu vihlaisi häntä läpi ruumiin, että hän oli siihen paikkaansa vaipua. Mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja juoksi törmää ylös.

Sen päältä näkyi eteenpäin linjasuora maantie halki alavan korven ja toisessa päässä kaukana nousi tie ylös toiselle mäelle ja päättyi pystysuorana pilveen. Joku ajoi sieltä tänne päin. Ei hän sinne, ei sinne millään ehdolla! Oli polku synkkään metsään, ja hän poikkesi sille. Astui, astui, riensi, kiirehti. Täytyi kai yöksi jonnekin. Tie vie suuren suon laitaan. Siinä oli lato metsän reunassa kuivemmalla maalla. Miksei hän voisi viettää yötään tässä yhtä hyvin kuin jossain muualla! Se on tyhjä, tähän ei voi yöpyä, mutta hän istuutui kuitenkin sen kynnykselle.

Siinä hän selvisi, mielenkuohu laskeutui, vaahto painui ja sen viimeiset kuplat vain mielessä sihisivät.

Tähän oli siis tämä taival päättynyt. Ei näkynyt tämä paikka Rajavaaralle silloin, kun hän sieltä katseli luvattuun maahansa, jonne oli elämänsä korvesta viimein kohonnut.

Hän oli luullut löytäneensä kodin, luullut saaneensa ystäviä ja työtovereita, rakastetun, äidin, ymmärtäviä sisaria ja veljiä. Eivät ne hänestä välitä, eivät ainakaan hänen tähtensä. Eivät ne hänen apuansa tarvitse. Ei ole hän heille mitään. Eikä ole hän kenellekään mitään, ei itselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen unelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin lapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin kihlajaisissa!… Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla, mykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin kihlajaisissa! Se olisi suurta—sillä tavalla tulisi hänestäkin suuri mies—edes omissa silmissään. Hänet haudattaisiin kaikkien tuntemattomien suuruuksien panteoniin!—tämän metsätemppelinkö lahonneen sillan alle? »Tässä lepää nimetön ja kyvytön, joka ei mitään ollut, ei miksikään tullut.» Ja miksi ei ollut ja miksi ei tullut? Siksi, ettei kukaan ollut häntä rakastanut.—Jää tähän sinä, joka itsestäsi jotain uskoit, ja tule pois sinä, joka et mitään usko. Ja hänestä tuntui todella siltä kuin hän olisi itsestänsä siihen osan jättänyt, niinkuin ei olisi enää sama kuin siihen tullessaan. Toinen mieskö? Jospa olisikin toinen! Mutta kun ei sittenkään, ei sittenkään muuta kuin se sama, sama, aina sama!

Mutta jonnekin hänen kai täytyy mennä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei osannut päättää, mistä päin oli tullut. Tie oli yhtäläinen kummannekin päin. Hetken kuluttua hän huomasi palanneensa vanhoille jälilleen, mutta ei viitsinyt kääntyä. Juuri kun hän nousi takaisin maantielle, näki hän sieltä tulevan miehen, jonka samassa tunsi Jaakko-sedäksi.

—Oletko se sinä, vai onko se sinun haamusi? huusi ukko ja kohotti kätensä torjuen häntä vastaan.

—Minä se olen ja minun haamuni myös!

—No, tule sitten syliini, kadotettu poikani! Sainpahan sinut käsiini!
Mutta mistä sinä tulet? Kuinka sinä olet täällä?

—Kuinkas te olette täällä?

—Minä tulin ratsain! Himoni selässä! Loppui viinat, täytyi lähteä uutta noutamaan. Kun minä kerran pääsen makuun enkä saa täyttä tarvettani, niin murran minä vaikka helvetin portit! Hei sitä kyytiä koskesta koskeen!—Tule tänne! Mennään minun vanhalle viftipaikalleni.

Hän vei Anteron takaisin maantietä sillankorvaan, kääntyi siitä rantaan ja kulki ensin lepikossa poimuttelevaa rantapolkua, sitten ylös metsäistä rinnettä, joka oli suvannon toisella puolella vastapäätä kirkkoa ja pappilaa. Siinä oli sileää nurmikkoa lehdon aukeamassa, ja siihen istui ukko, veti pullon poveltaan, toisen taskustaan.

—Hoida sinä tuota, minä hoidan tätä!

Antero maistoi ja maistoi uudestaan, itsensä uhalla.

—Ei ole kuin yksi jumala, viinan jumala, ja hänen profeettansa Valamon erakko. Se on sangen itserakkaasti sanottu, mutta kun minä olen häntä kaiken ikäni uskollisesti palvellut ja hänen oppiansa kaukaisiin maan ääriin levittänyt olen ja monta pakanaa käännyttänyt olen—miltä maistuu?

—Mainiolta!

—Kappas poikaa, semmoinen kulaus!

Se kihahti melkein samassa Anterolle päähän.

—Katsohan ihanaa maailmaa! virkkoi hän osoittaen kahdella sormella eteensä. Järvi, koski, kirkko, pappila! Mikä paratiisi! Maailma ei ole Jumalan luoma!

—Kenenkäs se on?

—Pirun!

—Kuka sen sanoi?

—Minä sen sanoin!

—Vai sinä? He!—Ja miksi se on pirun luoma?

—Siksi, että se on niin ihana! Jumala ei olisi osannut luoda maailmaa niin ihanaksi; piru auttoi häntä, Jumala teki piirustuksen, mutta piru veti väriä päälle!

—Se on totta! Se on totta! ihastui ukko.—Sinä kehität minun teoriaani.

—Hurraa kirkolle ja hurraa pappilalle! Nyt minä näen sen uudessa valossa! Eläköön isänmaa, eläköön kansa! hurraa! Hip! Hip!

Antero oli hypännyt ylös, lyönyt ilmassa käsillään polviinsa ja pudottautunut rennosti istualleen.

—Joko sinä päihdyt? Pianpa sinä!

Mutta Antero huitoi ja haastoi, avopäin, harasilmin, tukka pystynä päässä.

—Eikö täällä ole meidän hyvä olla? Elämämme on tanssia ruusuilla, käyskentelyä kukkasten keskessä—pirun paratiisissa! Mitä ne ruikuttaa ja voivottaa ja valittaa ja sadattelee, että maailma on murheen laakso? Eikö meillä ole kaikkea, mitä tarvitsemme? Eikö meillä polteta tervaa ja valmisteta makkaroita ja saippuaa ja pelata korttia? Eikö meillä ole vakituinen viinamme läpi vuoden—pappilan viina! Was willst du noch mehr?

—Tuo on Snellmania! Sinä plagieeraat!

—Hyvät herrat ja naiset! On voiteen haaskausta importeerata ideoita ulkomaalta—Hegelin filosofiaa—antaa saksalaisten syödä omat suuteensa, mitä te niitä meille tyrkytätte!

—Nyt sinä taas plagieeraat—minua!

—Pysykäämme omassa mitättömyydessämme ja lahjattomuudessamme!—Minulla oli suuri aate ja suuri tehtävä, mutta minä tapoin sen.

—Niin minäkin!

—Kuka sinä olet?—Minä väänsin siltä pään poikki, niskat nurin, niinkuin kukolta, koska se kirkui korvissani ja häiritsi rauhaani! Minä raastoin sen sydämestäni kuin kotka Prometeuksen sydäntä—! Minä en ole mitään, en omista mitään, enkä tahdokaan; minä vihaan, halveksin, kiroon kaikki, itseni, isänmaan, ystävyyden, rakkauden, Juma—!

Hän oli nostanut puristetun kätensä ylös, mutta laski sen samassa ja purskahti hermostuneeseen nauruun, jota ei saanut hillityksi, ennenkuin se vääntyi ja vaihtui itkuun.

Ukko oli kiinnittänyt laimeat silmänsä Anteroon, ne olivat selvinneet ja teroneet, hän oli käynyt totiseksi ja kysyi yht'äkkiä tiukasti:

—Kuule, mies, mikä sinun oikein on?

—Ei mikään, vastasi Antero vihaisesti hampaitaan kiristäen.

—Mitä sinulle on tapahtunut?

—Ei mitään.

—Näin ei voi miestä muuttaa mikään muu kuin onneton rakkaus.—Ahaa, nyt minä tiedän!

—Tiedät? Sinä et tiedä mitään, et rakkaudesta etkä mistään, rahjus!

Ukko kimposi ylös kuin oikeneva jousi.

—Ja mitä tiedät siitä sinä? Sanonko minä, mitä minä tiedän? Varo, ettet joudu sille jäljelle mille minä. Varo, ettei sinustakin tule juoppo, renttu, heittiö, hylky…! Varo lumoutumasta toisen omaan!

He seisoivat siinä vastakkain, käsissään pullot. Toisen jälkihumala sai hänet, yht'äkkiä heltyen, vesissä silmin sopertamaan:—Mutta jos hoidat sitä hyvin, niin voi siitä tulla synkän elämäsi päivänsäde.

Mutta toinen paiskasi pullon maahan, hyppäsi pitkän hypyn ja katosi törmän alle.

Ukko jäi huutamaan:

—Antti! Antti!—Hullu!—Nyt se menee koskeen!—Katsohan tuota, kun särki pullon…

86.

Antero on herännyt virren veisuuseen, joka jostain ei aivan kaukaa on soinut hänen korvaansa. Hän huomaa makaavansa pehmeällä sammalella kahden kiven välissä, mutta ei jaksa nostaa pakottavaa päätänsä nähdäkseen, missä on. Hän painaa silmänsä kiinni ja kuulee edelleenkin veisuuta, mutta yhä epäselvemmin. Kun hän taas herää, on veisuu lakannut, mutta nyt hän kuulee naisäänten puhelua. Ne puhuvat Ilpolan häistä ja seuroista ja Paavosta, kertovat hänen sanojaan ja muistelevat hänen puheitaan. Heidän äänensä on tyyni ja tyytyväinen. Antero ei jaksa seurata kaikkien sanojen sisältöä, mutta päättää niiden soinnusta, että nuo ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä, rauhansa löytäneitä.—»On ne meillä opettajat ja neuvojat. Ei sitä yksin selviä, vaikka koettaa sanaakin seurata.»—»Kyllä kai minusta nyt tuntuu siltä, kuin osaisi ja jaksaisi taas kuinka kauan tahansa.»—»Elähän vain herkeä huolettomuuteen.»—»Eihän toki.»—»Jo se oli paikallaan se Paavon sana—niin oli kuin olisi ihan minulle puhunut.»—Joku kolmas taas aloitti virren, ja sen loputtua he lähtivät.

Anteron tuli halu lähteä heidän mukaansa, hän nousi, löysi reppunsa vähän matkan päästä ja astui polulle. Siellä ei näkynyt ketään. Oliko hän nähnyt unta? Hän ei saanut selville, minne ne olivat menneet. Eikö siinä ehkä ollutkaan ketään?

Hän lähti kuitenkin seuraamaan jotain polkua.

* * * * *

Uupuneena, rääsyisenä, melkein menehtymäisillään saapuu Antero illalla vaaralle, jonka tuntee Rajavaaraksi vasta sitten, kun näkyy mylly ensin ja sitten se suuri kivi. Oli ollut kylmä, kolkko pohjoistuuli koko päivän.

Ei näkynyt pihasalla ketään, ja tupakin oli tyhjä. Siellä tuoksahti häntä vastaan lämmin ilma ja vasta paistettujen leipien lemu. Oli suloista laskea kontti hartioiltaan ja riisua jalasta kastuneet kengät.

Hän istui eikä ajatellut mitään.

Hetken päästä tuli isäntä, mutta ei tuntenut häntä heti hämärässä. Mutta kun hän sitten tunsi hänet, näytti hän ilostuvan. Ei kuitenkaan kysynyt, mistä tuli ja minne oli matkalla. Mutta kun Antero kertoi, että hän taaskin oli kulkenut eksyksissä ja oikeastaan tullut tänne erehdyksestä, niin hän virkkoi:

—Hyväpä tuo, kunhan vain tulitte.

Antero vastasi:

—Eihän sillä väliä, mitenkä perille tulee, kunhan vain tulee perille.

—Sepä se. Pahempikin, jos eksyy eikä koskaan tule perille. Niitä on kahdenlaisia eksyjöitä tässä maailmassa … semmoisia, jotka eksyksissäänkin jonnekin tulevat, ja toisia, jotka aina tulevat samaan paikkaan.

Mitä tuo mies tarkoitti? Hän katsahti merkitsevästi Anteroon, ja Antero huomasi taas, niinkuin jo ennenkin, että tällä isännällä, samoinkuin useilla muillakin heränneillä, oli katseessa jotain aina tutkivaa ja aina läpinäkevää, mutta nyt myöskin jotain ymmärtävää ja anteeksiantavaa.

—Saisiko olla yötä talossa? ja ehkä viipyäkin jonkun päivän?

—Kun vielä kysyy…

Isäntä oli melkein liikutettu: hän pyöräytti piipun luuta hampaissaan ja liikautti jalkateräänsä.

—No, johan nyt toki saapi meillä olla, niin kauan kuin vain haluttaa.
Vaan tuota—eikö vieras—totta kai matkamies—lähtekääpäs saunaan.

Kylvettyään suloisen viihdyttävän kylvyn ja istuen taas lämpimässä puolihämärässä pirtissä, jossa paitahihasillaan olevat miehet liikuskelivat kuin haamut, oli Anterosta kuin olisi kulunut mittaamaton aika siitä, mitä viimeksi oli nähnyt, elänyt ja kokenut. Raukea rauha täytti hänen mielensä, hän ei tahtonut mitään ajatella, ei mitään muistaa. Miehet juttelivat, hänestä sen suurempaa väliä pitämättä, töistään ja toimistaan. Hallaa tuntuivat pelkäävän. Jos tänäkin vuonna, niinkuin edellisenä, tulisi koko maakunnan halla, niin miero olisi useammalla turvana. Mutta he puhuivat siitä niinkuin jostain luonnollisesta ja jokapäiväisestä asiasta ja siirtyivät pian muihin. He tuntuivat jo tietävän käräjistä, jotka uhkasivat heränneitä. Ei ollut sekään heistä mikään kumma asia. Kuulosti siltä, kuin ei heidän mielestään olisi voinutkaan muuten käydä. Mutta yhtä he ihmettelivät: rovastin pojan viimepyhäistä saarnaa. Se oli luvannut iloita ja huvitella, kunhan tuo vain tapahtuu oikeassa hengessä. »Opettanut tekemään syntiä ristillisessä hengessä»—oli Paavo sanonut kirkosta tultuaan.—»Yhtenä päivänä pistetään polkaksi kirkonmäellä, toisena kirkossa saarnataan. Mitähän sekin lienee.»—»Jotain häntä on.»— »Tuleekohan siitäkin pappi?»—»Isänsä apulainen.»—Mutta oli sillä ollut joitain muitakin puheita, joista eivät kuulijat olleet käsittäneet muuta kuin että sekin puhui »herätyksestä», Suomen kansan »oikeasta» herätyksestä. Että on herättävä kansaksi. Mutta siihen se oli sotkeutunut, eikä siitä sen parempaa selvää saatu. Mutta Helander oli sanonut, että se oli koettanut puhua samaa, mitä se Kuopion koulupappi kirjoittaa, joka kuuluu olevan jumalankieltäjä.

Antero hymähti itsekseen ja hymähti itselleen. Jotain semmoistahan hän oli hänkin täällä tuonnottain touhunnut. Mutta hänestä näytti, että nämä täällä olivat sen unohtaneet.

—Hohhoo—voi, voi!—huokasi vanha emäntä ulos mennessään ja lausui
Anteron mielestä tuomionsa kaikesta tuosta—lausuiko ehkä hänestäkin?
Mutta ei se tuntunut nyt häntä liikuttavan, vaikka olisi niin
tehnytkin.

Naisväki seurasi emäntää. Vähän päästä vetäytyivät miehetkin pois.

—Jos vierasta raukaisee, niin olisi tila aitassa.

Kun Antero isännän seuraamana meni ulos, tuulahti häntä vastaan yökylmä. Taivas oli kajakka, ja nurmi pihamaalla tuntui kankealta jalkaan. Isäntä koetteli sitä kädellään, mutta ei puhunut mitään. He seisoivat solalla, johon näkyi tyynet, pilvetöntä taivasta kuvastavat järvet. Ei lehtikään enää liikahtanut.

—Ei taida nousta sumu tänäkään yönä.

—Tuleekohan halla?

—Jos ei nouse sumu, niin vaarassa saattaa olla alemmilla mailla.

—Suojeleeko sumu hallalta? kysyi Antero.

—Suojeleehan se, jos Jumala tahtoo.

—Ei ole täällä ylhäällä kuitenkaan pelkoa?

—Harvoinpa se tänne on tullut. Mutta eipä siltä, ettei ylettäisi tännekin.—Mitähän pappilassa taas poltetaan?

Kokkomäeltä kirkon harjan takaa näkyi hulmuava tuli.

—Nousee kohtisuorana ilmaan. Ei ole tuulesta tietoa.

Isäntä meni, mutta Antero jäi vielä vähäksi aikaa tuijottamaan tulta kohti. Ne olivat Naimin kihlatulet, jotka siellä paloivat. Hän seisoi siinä ja katseli, kunnes liekki alenemistaan aleni ja painui vähitellen kirkon harjan taa. Hän kääntyi pois ja meni aittaan, jonka musta ovi ammotti häntä vastaan… Mutta ihana se oli sittenkin ollut, hänen unelmansa. Että hän todella oli saanut, vaikka vain mielikuvituksessaan, semmoisen elää… Naimi istuu yliopiston juhlasalin lehterillä ja katselee alas saliin. Hän näkee minut ja nyökäyttää päätään ja kuiskaa jotain vierustoverilleen. Kai hän sanoo, että tuo on veljeni ystävä, jolla ei ollut seppeleen sitojata, niin sidoin minä sen samalla kuin veljeni seppeleen.

Kuinka ihanaa oli ollut se toivo, kuinka autuaallinen oli se aamu täällä vaaralla ja ne päivät pappilassa!

Minne minä nyt ja mitä minä nyt? Ja mitä varten? Hän mietti sitä kauan vuoteellaan valvoen yössä niin hiljaisessa, ettei risahdustakaan kuulunut. Ei nyt linnut laulaneet, ei käki kukkunut. Hänen tyhjä mielensä alkoi hiljalleen täyttyä. Ilman häntä en minä mitään voi, en mitään jaksa. Mutta hänen kanssaan. Eikö hän ole minun? Hänen aateolentonsa on minun. Niitä on paljon, jotka eivät ole omistaneet ja ovat kuitenkin omistaneet! Elää hänessä. Kohota hänen kanssaan ylhäisimpiin taivaisiin. Jos on taivas—ja se on!

Virsiruno alkoi kehittyä, asettua epämääräisiksi sanoiksi. Hän hyräili sitä ajatuksissaan…

Hän häilyi kuin valoisan pilven päällä—alhaalla maassa oli pimeä— yläpuolella usvia, auringon alla, kirkkaan ja viileän, joka lämmitti kuin kevätaurinko hangelle heittäytynyttä.

Kun hän aamulla heräsi, ympäröi häntä vielä kuin sama kirkkaus. Aurinko paistoi höyryäville katoille, ja varjopaikat olivat vielä valkeina kuurasta. Koko alempi maisema mäen alla oli sumussa. Sama näky kuin silloin—se oli suurenmoisen ihana!

Isäntä tuli jo pelloiltaan, katkennut olki kädessä.

—Onko halla käynyt?

—Kävi. Ylhäältä tuli tällä kertaa kylmä ja ylhäältä otti, alemma jätti. Menn'yönä oli taivaallinen halla, niinkuin sanotaan.

—Entäs sitten?

—Täytyy lähteä oravalta velkaa ottamaan.

Anteron rinta vähän vavahti. Halla? Oli yhtenä ainoana yönä vienyt kaiken elämisen, kaikki vuoden vaivannäöt. Eikä isännän kasvoissa näkynyt vähintäkään tyytymättömyyden, moitteen tai napinan ilmausta. Hän ei raivonnut, sadatellut, ei kohottanut kättään kiroten taivasta kohti.

Ja Antero häpesi itseään.

* * * * *

Kun hän muutaman päivän perästä lähti talosta ja oli noussut veräjäpuun ylitse, virkkoi vanha emäntä isännän kanssa hänen jälkeensä katsellen:

—Se oli nyt kuin toinen mies. Ei puhunut mitään niistä tuonnoisista tuumistaan.

—Olisiko saanut jostain piston tuntoonsa.

TAKATALVI

1.

Kontolan pappila oli asettunut talviteloilleen. Väli-ikkunat oli pantu paikoilleen, valkeat matot vaihdettu karvamattoihin, huonekalujen päältä oli riisuttu niiden valkeat peitteet, ja salin kynttiläkruunu oli vapautettu kesäisestä harsostaan. Ulkona oli milloin harmaata ja ruskeaa, märkää ja sateista, milloin kirkasta ja kolisevan kylmää. Viljat oli aikoja sitten korjattu—ne, joita halla ei ollut korjannut— puutarhamaa oli kynnetty auki, portit kannettu pois ja pistetty rakennuksen alle.

Ei ollut viimeinen kesä ollut yhtä onnistunut kuin edelliset. Sen lehdille ei ollut kirjoitettu yksinomaan iloisia muistoja, niinkuin niin usein ennen. Ruustinna suri Robertia ja oli huolissaan Lauristakin, josta hän ei ollut päässyt selvyyteen Heddan asiassa, mutta aavisti kuitenkin, ettei kaikki ollut lopussa, vaikka oli siltä näyttänyt.

Rovastia vaivasi ja painoi hänen suhteensa Helanderiin. Välit olivat kiristyneet niin, että he tapasivat toisensa vain virkatoimissa. Ja kun tuomiokapituli oli määrännyt hänet antamaan lausuntoa Handolinin ilmiannon johdosta, oli hänen täytynyt se antaa, sekä yleensä herännäisyyden leviämisestä että erittäinkin Helanderin vaikutuksesta ja esiintymisestä, eikä ollut tässä voinut salata totuutta ja olla mainitsematta siitä tavallaan kiihoittavasta ja hajoittavasta vaikutuksesta, joka hänen saarnoillaan oli ollut seurakuntaan. Eikä hän tiennyt, kuinka olisi kirjoittanut sen toisinkaan, kuin oli kirjoittanut, sillä totuushan oli sanottava. Olisi sen voinut ja olisi se ehkä pitänyt sanoa paljoa ankarammin, mutta tietysti ne tulisivat syyttämään häntä ja sanomaan, että hän kyllä olisi voinut estää juttua syntymästä, jos olisi tahtonut. Mutta vastatkoot teoistansa.

Ja oli rovastilla harmin paikka sekin, kun oli halla viime syksynä pannut hänen rukiinsa. Syy oli tietysti se, että suurin osa suota oli viljelemätön ja ojittamaton ja huokui kylmyyttä hänen saroilleen. Yksin hän ei jaksa sitä koskaan kuivata, talonpojista ei ollut mitään apua, ja nyt oli hallituskin evännyt hänen anomansa viljelyslainan huolimatta siitä, että lanko oli tehnyt parastansa asian puolesta. Tulee vielä käymään niin, että hänenkin kaivamansa ojat vyöryvät umpeen ja koko hänen hyvä aatteensa jää toteuttamatta… Usein tahtoivat tulla mieleen nämä alakuloiset mietteet synkkinä syysiltoina. Ei ollut ketään, kenen kanssa niistä puhua. Täytyi turvautua viuluun, mutta eihän sitäkään voinut itsekseen soittaa, kun eivät tytöt halunneet säestää. Mikä lienee heilläkin ollut, eivät olleet oikein entisensä laiset.

Ei ollut kulunut kesä jättänyt tytöillekään mieluista muisteltavaa. Hannan mieli ei ollut, niinkuin ruustinna oli toivonut, vieraiden tulosta virkistynyt. Hän oli jo heti alussa vetäytynyt pois muiden seurasta ja eli omaa elämätään. Hänen ainoa ystävänsä oli Helanderin Maria. Sen kanssa hän istui sunnuntaisin heränneiden penkissä. Rovasti häntä siitä kerran moitti, pyysi häntä menemään muiden kanssa herrain penkkiin, ainakin silloin, kun äiti on kirkossa. Sen jälkeen jäi Hanna aina kotiin, kun muut menivät kirkkoon. Eikä hän enää antautunut mihinkään puheisiin niistä asioista. Ruustinna oli varma siitä, että hän ennen pitkää tulisi pukemaan päälleen heränneitten puvun.

Kaarina näytti siltä kuin hän aina olisi jotain kaivannut, ehkä surrutkin. Hänen innostuksensa kouluun oli yht'äkkiä sammunut. Kun tuli kerran siitä puhe, sanoi hän hiukan kärtyisesti:—»Enhän minä sitä yksin mitenkä voi, kun ei siitä kuitenkaan kukaan muukaan välitä.»— »Kun saisit sen vain alkuun—jos kirjoittaisit sille maisteri Hagmanille ja kysyisit häneltä neuvoa?»—»Eiköhän hänellä ole muuta parempaakin tehtävää.»—»Olipa se omituista, että hän ei tullutkaan takaisin, vaikka lupasi.»—Kaarina puri poikki rihman ompeluksestaan eikä nostanut päätään.—»Tule, Naimi, niin koetetaan, sopiiko tämä nyt» sanoi hän.

Se oli Naimin hääompeluksia, ja siinä työssä kuluivat tyttöjen päivät. Se oli nyt se puuha, joka antoi pappilan naisväen elämälle hiukan ulkonaista sisältöä ja sai ruustinnankin vähäksi aikaa unohtamaan muut huolet. Kudottiin kankaita, neulottiin ja ommeltiin ja odotettiin postia.

Posti viipyi syksyllä useampia päiviä määräpäivän yli. Se voi tulla joko yöllä taikka päivällä. Ruustinnalla ei ollut mitään rauhaa. Hän teki tuon tuostakin asiaa aittoihin ja väentupaan pihan yli, kuulostaakseen rattaiden jyrinää sillalta. Sillä välin hän vähän väliä meni rovastin kamarin ikkunaan, josta lehtien karistua puista oli yhtä vapaa näköala sillalle kuin kesällä verannalta. Naimi oli yhtä levoton kuin äiti, mutta ei koettanutkaan sitä salata. Yht'äkkiä hän hyppää kankaansa takaa ja huudahtaa: »Nyt minä kuulen korvissani, että kello soi kahden virstan päässä!»—heittää vähän vaatetta ylleen ja menee sillalle, josta näkee suoraa tietä yli suuren suon toiselle mäelle, minkä taakse on nähnyt sulhasensa katoavan, hänen tästä sille liinaa vilkuttaessa. Kun hän palaa kotiin kävelyltään, näkee hän aina äitinsä seisovan ikkunassa valkoisine myssyineen.

Robertilta oli tullut vain yksi kirje sen jälkeen, kun hän lähti. Se oli Venäjän rajalta Kuusamosta, jossa hän oli astunut poron pulkkaan lähteäksensä taipaleelle Venäjän Lappia kohti. Hän ei voisi antaa itsestään tietoja ennen kuin mahdollisesti jouluksi. Mutta siitä huolimatta odotti ruustinna joka postissa kirjettä ja oli aivan varma siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut, kun ei kirjettä tullut. Ja tuon tuostakin hän huokasi:

—Kuka olisi voinut uskoa tätä Robertista, että vaihdapas stipendi ulkomaanmatkaa varten Lapinretkeen. Laurista, siitä ajattelemattomasta yltiöpäästä, sitä nyt vielä olisi voinut ajatella, mutta että Robert— enkä minä suinkaan ole yksin sitä kummastelemassa, kyllä monet muutkin pitävät sitä yhtä mielettömänä kuin minäkin, Helsingissäkin.

—Jos nyt täti ja setä pitävätkin, niin ei se vielä mitään merkitse— setä ja ne semmoiset.

—Kaarina, kuinka voit sinä noin puhua!

—Laurihan päinvastoin juuri kirjoittaa, että Robertin tekoa kaikkialla ihaillaan—ja juuri sentähden, että se on hänen tekonsa, joka olisi niin monella muullakin alalla voinut menestyä.

—Kuka ihailee?

—Kaikki Laurin toverit.

—Laurin toverit … matki ruustinna.

—Mamma ei tykkää Laurin tovereista, kun yhtenä iltana söivät suuhunsa kaikki mamman Laurille laittamat eväät.

—Niin, niin naurakaa te vaan.

—Posti tuli! huudettiin ja laukku kannettiin sisään.

Naimi riennätti laukun rovastin kamariin, ja ruustinna meni jälestä. Hanna ja Kaarina jäivät istumaan ompelupöydän ääreen. He eivät odottaneet kirjeitä keneltäkään.

—Ei tullut nytkään mitään Robertilta, huokasi ruustinna takaisin tullen, mutta tässä on sinulle, Kaarina, Laurilta.

Kädet helmassa jäi ruustinna avutonna istumaan.

—Saihan mammakin, keneltä se on?

—Tädiltä se vain on.

—Miksei mamma lue?

—Ehdinhän minä sen vielä—mitä Lauri kirjoittaa?

Kaarina luki:

—»Sano mammalle, että niinkuin hänelle jo kirjoitin, niin hänen ihanat eväänsä jo ensi iltana pantiin parempiin suihin. Mamma saa olla ylpeä siitä—»

—Jaa, jaa—

—»—ylpeä siitä, että hänen ruoka-arkkunsa ääressä hänen rakas poikansa sai solmita tuttavuuksia elämänsä iäksi ja että sinä iltana tehtiin suuria päätöksiä isänmaan ja Suomen kansan hyväksi. Saatte vielä kuulla asioita, jotka tulevat teitä innostuttamaan yhtä paljon kuin mekin olemme niistä innostuneet. Me aiomme myöskin toimia jotain, vaikkemme vielä ole aivan selvillä siitä, mitä ja kuinka. Mutta kaikki me olemme yhtä varmat siitä, mistä isänmaan onni on etsittävä ja kuka sen on pelastava ja mistä sen pelastus on tuleva. Ja eikö ole ihme, että sama innostus, sama aate on meitä toisistamme tietämättä eri tahoilla samalla tavalla innostuttanut. Snellman on sankarimme, Saima on lippumme, tulisoihtumme, joka edellämme kulkee luvattuun maahan, minkä olemme pian omin silminemme näkevät. Muut ovat vain lukeneet, mitä hän on kirjoittanut, mutta me olemme hänet nähneet ja kuulleet hänen aatteensa hänen omasta suustansa.»

—Onpa se nyt koko onni, josta kannattaa kehua, sanoi ruustinna.

Kaarina lakkasi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

—»Antero oli myöskin siellä muutamien vanhempien toveriensa kanssa.
Hän ehkä muuttaa minun luokseni asumaan, kun minulla on suuri huone—»

—Se nyt olisi hyvä, sanoi ruustinna.

—»Muuten ei Antero enää ole aivan sama mies kuin viime kesänä meillä. Hänessä on tapahtunut silmiinpistävä muutos. Hän on ikäänkuin alakuloisempi ja totisempi ja näyttää oikeastaan sangen vähän välittävän muusta kuin luvuistaan. Hän on ruvennut tutkimaan varsinkin filosofiaa, ja niin aion minäkin. Meidän täytyy tuntea Hegelimme. En tiedä muuten vielä, minkä aineen valitsen pääaineekseni, mutta siitä minä nyt kuitenkin olen selvillä, että minusta ei ole papiksi.»

—Sen minä sanoin hänelle jo kesällä sen epäonnistuneen saarnan jälkeen, sanoi Hanna.

—Miksei Laurista voisi tulla pappi yhtä hyvin kuin kenestä hyvänsä? sanoi ruustinna.

Rovasti tuli sisään, kädessä virallisen näköinen kirjeenkuori.

—Mikä se on? kysyi ruustinna.

—Siinä se nyt on tuomiokapitulin määräys.

—Tuleeko siitä sittenkin juttu?

—Siltä näyttää. Mutta emme huoli siitä puhua.

Hanna oli nostanut päänsä ompeluksesta ja luonut pitkän katseen isäänsä.

—Mitäs täti kirjoittaa? kysyi Kaarina.

—Ah niin,—ruustinna oli unohtanut syliinsä sisarensa kirjeen.

Professorska kirjoitti tarkemmin heidän paluumatkastaan Helsinkiin. Kuopiossa he olivat olleet kutsutut kuvernöörin luo—pidot olivat nähtävästi olleet juuri heitä varten—ja siellä oli ollut koolla koko kaupungin noblessi, paitsi Snellman. Sitä oli selitetty monella tavalla, mutta se oli hyvin ansaittu mielenosoitus sen jälkeen, mitä Saima on katsonut sopivaksi kirjoittaa eräässä artikkelissa »Man af heder». »Hän riistää kunnian ja maineen niiltä, jotka tunnollisesti täyttävät Hänen Majesteettinsa korkeita käskyjä. Teillä kun on Saima, niin olette luultavasti lukeneet tuon pamfletin. Se on kuulumatonta. Kuvernööri on kuitenkin mies, joka asettuu yläpuolelle semmoista, mikäli se häntä koskee. Ei sanallakaan hän ilmaissut mitään loukkautumista. Meillä oli asiasta kuitenkin semmoinen ikävyys, että Thure ja Lauri eivät tulleet kutsuihin, vaan olivat menneet siksi illaksi Snellmanin luo. Kuvernööri ei antanut mitään huomata, mutta kuvernöörskä ei voinut olla siihen viittaamatta. Se olikin mitä suurinta epäkohteliaisuutta ja tahdittomuutta. Apropos Thure, niin tiedätkö, että hän meidän paheksumisestamme huolimatta ei ole ruvennut juristiksi, vaan kirjoittautunut historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan voidakseen muka paremmin antautua »ihanteiden» palvelukseen ja päästäkseen menemästä Pietariin, jossa hänellä olisi ollut varma tulevaisuus. Anette tukee häntä tässä päätöksessä, ja yhdessä ne nyt ovat ruvenneet lukemaan suomea. Ne ovat nyt kaikki nuoret kuin missä kuumeessa sen suomenkielensä kanssa.»

»Tämä nyt ei kuitenkaan olisi mitään, mutta se, mikä kaikkia yliopiston opettajia mitä suurimmassa määrin huolettaa, on, että ylioppilasnuorisossa on yhä selvemmin alkanut ilmetä henki, josta, jos se pääsee kehittymään ja ajattelemattomiin tekoihin puhkeamaan, voi olla mitä arveluttavimpia seurauksia ei ainoastaan yliopistolle, vaan myöskin koko maalle. Ei ole epäilystäkään siitä, että mitä oppositsionia ilmaantuukaan, se asetetaan yhteyteen Saiman kiihoituksen kanssa, eikä suinkaan syyttä. Se on sitä enemmän anteeksiantamatonta, kun relatsionit tätä nykyä ovat niin hyvät, kuin ne suinkin voivat olla, ja ruhtinas on maallemme erittäin suosiollinen.»

Kaarina, joka oli jatkanut Laurin kirjeen lukemista, huudahti yht'äkkiä:

—Se ei voi olla mahdollista!—»Täällä huhutaan, että Saimaa olisi uhattu tai että Snellman ystäviensä kautta olisi saanut ylhäiseltä taholta neuvon, että ellei hän vedä kynsiänsä sisään, sekä kynnet että kädetkin voivat olla vaarassa. Me emme täällä kuitenkaan vielä ota sitä uskoaksemme. Mutta jos se toteutuisi, niin kyllä ainakin minä—ja samaa mieltä ovat muutkin—aavistan, miltä taholta se tulee. No, ei siitä sen enempää, etkä saa kertoa kenellekään asiasta. Sen kuitenkin tietäkööt, että Snellmanilla on nuorison kaikki sympatiat puolellaan ja että mitä nuoriso tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin.»

—So, so, madalla ääntäsi, poikani, sanoi rovasti, mutta lisäsi sitten hetken aikaa keinutuolissa heiluttuaan:

—Olisipa se suuri vahinko, jos niin kävisi, ettei Saima enää saisi ilmestyä.

Mutta ruustinna huokasi sukankutimeensa tarttuen:

—Missähän Robert-parkakin lienee?

—Ehkä ajaa karettelee Lapin tuntureita revontulten leimutessa.

—Taikka lepää sairaana hatarassa lapinkodassa.—Eikö Lauri enää muuta kirjoita?

—Ei muuta kuin terveisiä paljon kaikille Laurilta itseltään ja
Anterolta.

Oli siinä kuitenkin sivun laidassa omakätinen tervehdys Anterolta, jota Kaarina ei lukenut: »Ettehän vain jätä kouluaatettanne, vaikka minä olin niin epäkohtelias, etten tullut takaisin, niinkuin lupasin. Mutta osaattehan te saada sen kuntoon yhtä hyvin ilman minuakin. Tarvitseekohan siellä aluksi opettaa muuta kuin sisälukua ja kirjoitusta.»

* * * * *

Kului taas pitkät päivät ja viikot, ja postin odotus jatkui. Oli tullut talvi, ja nyt saapui posti aikanaan.

Tuli taas kirje Laurilta, joka yhteisesti luettiin.

Hän kirjoitti, että heidän seuransa oli nyt muodostunut, vaikkei aivan niin suureksi ja laajaksi kuin olivat sitä ensin ajatelleet. »Olimme ensin koettaneet herättää kansallista innostusta osakunnassa kaikkien toverien piirissä, mutta siellä on niin paljon sellaista vetelää ja välinpitämätöntä väkeä, ettei heistä ole ollut muuta kuin kiusaa. Ei heillä ole muuta innostuksen aihetta joutohetkinään kuin kortit ja totilasit. Kun kurkiparvi pyrkii korkeuteen, niin ei se ota variksia mukaansa. On hauskempaa ja hyödyllisempää pohtia asioita ja niistä innostua ensin ahtaammassa piirissä. Meidän salimme on nyt se paikka, johon kerta viikossa yhdymme aatteita vaihtamaan ja mielipiteitä selvittelemään. Viime kokouksessa venttileerasimme teesiä: »Onko mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi?» Kaikki olivat sitä mieltä, että voi, mutta siitä, kuinka ja milloin, syntyi eri mieliä. Toiset olivat sitä mieltä, että kansamme suomalaistuminen on mahdollinen jo sen ollessa riippuvainen muista valtioista, jota vastoin toiset katsoivat itsenäisyyttä suomalaistumisen välttämättömäksi ehdoksi.—Eräässä kokouksessa teki Thure esityksen, joka heti saavutti kaikkien yksimielisen kannatuksen. Jos siitä tulee tosi, ja miksei tulisi, niin voitte te tytötkin olla meille ylioppilaille avullisina asian edistämisessä. Thure ehdotti, että rupeaisimme julkaisemaan »lukemisia kansan hyödyksi», joissa kansantajuisessa muodossa esitettäisiin kaikenlaisia hyviä asioita ja tietoja. Thure meni vielä edemmä ja olisi tahtonut, että heti ruvettaisiin kääntämään maailmankirjallisuuden mestariteoksia suomenkielelle. Hän sanoi, että vain kaikkein paras on tarpeeksi hyvää kansalle. »Jos minä osaisin suomea, niin minä heti paikalla suomentaisin Wilhelm Teliin», sanoi hän. Me muut olimme sitä mieltä, ettei tämmöisiin yrityksiin voitaisi vielä ryhtyä, mutta hän sanoi, että hän ryhtyy, kunhan oppii kielen, ja hän oppii. Hän luulee, ja voi hän olla oikeassakin, että semmoiset suurten nerojen teokset herättäisivät äärettömästi kansan lukuhalua, ja voipi niin ollakin. Hän oli siitä vähän vain kiusataksensa puhunut isälleen, ja se oli aivan kauhistunut ja huutanut, että sehän on hurjuutta, hurjuutta!»

»Antero on yhä enemmän uppoutunut filosofiaansa, mutta minä luulen, että hän samalla kaikessa hiljaisuudessa palvelee myöskin runottaria. Minä näin hänen pöytälaatikossaan vihon, jossa oli suunnitelmia useihin runoihin. Kuulkaa, onhan teillä siellä se hänen kesällinen runonsa, se olisi sopiva lukea jossain meidän iltamassa, mutta hän ei löydä sitä papereistaan. Jos se on teillä tallella, niin lähettäkää siitä kopio. Siihen voisi vaikka sepittää sävelen ja laulaa sitä.»

—Sinähän otit sen minulta, Kaarina, kai se on sinulla? kysyi Naimi.

—Kyllä kai.

»Risto Tolonen on jättänyt historialliset tutkimuksensa ja ruvennut lukemaan juridiikkaa. Hän on kyllä meidän miehiämme, mutta emme hänestä oikein pidä, sillä paitsi hänen pientä narrimaisuuttaan on hänessä jotakin kylmää, terävää ja itsekästä, eikä hän koskaan innostu, mutta rautaa ja lujuutta siinä pojassa on. Hän vastasi purevasti eräälle aatelisherralle, joka kysyi, miksei hän ole vaihtanut rumaa nimeään kauniimpaan: »Minun nimeni on yhtä vanhaa aatelia kuin herrankin».— »Aatelia?»—»Niin, Suomen kansan vanhinta aatelia, ei sitä saksalaista »von»-aatelia, joka on saanut aateluutensa palkkioksi veritöistään vierailla mailla, vaan sitä ikivanhaa suomalaista »-nen»-aatelia, joka on rauhallisella työllä perannut Suomen siksi, mikä se on.»—»Mutta se kuuluu niin rumalta.»—»Se on ainakin yhtä kaunis kuin Sianpää tai Härkäpää. Tolosilta kyllä puuttuu vielä heidän kilpensä ritarihuoneen seinällä, mutta malttakaa, kyllä se kerran vielä sinnekin ripustetaan, ja kerran on tämä Risto Tolonen vielä istuva senaatissa, jonne hän on kohoava kansan hartioilla».

—Kyllä kai, ne on niitä hullutuksiaan ne … naurahti rovasti.

—Ei siis nytkään tullut kirjettä Robertilta, huokasi ruustinna.

* * * * *

On satanut pysyvän lumen, ja posti alkaa saapua ennenkuin sitä arvataan odottaakaan. Ruustinna on eräänä päivänä Kaarinan kanssa vanhassa tuvassa vehnäsiä leipomassa. Valkoinen niskaan solmittu liina päässä ja valkoinen esiliina edessä puuhaa hän pöydän ja uunin väliä. Rovasti tulee sisään, lähestyy ruustinnaa, joka on työntämässä peltejä uuniin. Kaarina odottaa hänen takanaan leipälapio kädessä. Samalla kun rovasti taputtelee ruustinnaa hartioille, laskee hän salaa kirjeen lapiolle. Ruustinna tarttuu lapioon ja aikoo työntää sen uuniin, kun huomaa kirjeen.

—Elähän sentään pane Robertin kirjettä paistumaan.

Ruustinna lyykähtää penkille, ja käsi vapisee niin, ettei tahdo saada kuorta rikki.

Kirje on päivätty Inarissa, se ei ole viipynyt matkalla kuin kuukauden, se on tullut poromiesten mukana Ouluun. Robert ei puhu mitään itsestään, sanoo vain, että hän on ollut oloihin nähden hyvissä voimissa. Sitä enemmän puhuu hän matkoistaan, kertoo seikkailuistaan, mutta ennen kaikkea työnsä tuloksista. Hän kulkee kuin löytöretkellä vieraissa maissa, missä joka askeleella jotain uutta ja ihmeellistä häntä odottaa. Joka päivä kohoo hän yhä ylemmä, joka hetki avartuvat hänen näköalansa. Hän on tullut siihen huomioon, että kielen tutkimus ei ole ainoastaan kielen tutkimusta, mutta myöskin historian. Se on hänelle vielä hyvin hämärää, mutta hän aavistaa kuitenkin jo, että suomalaiset heimot ovat kieliinsä ja murteisiinsa painaneet jälkiä kulttuurinsa kulusta… Ja monta muutakin uutta aatetta hän on saanut ja tahtoo niitä tutkimuksillansa valaista. Ja hän on niin innostunut, että ruustinnakin lämpenee etupäässä siksi, että tästä mielialasta päättäen Robert on terve, sillä jos ei olisi, ei hän voisi noin innostua.—»Kyllähän te vastustitte, kun minä lähdin, ja kyllä minä sen ymmärrän, mutta elkää, rakkaat, kaihit vanhemmat, enää olko pahoillanne. Tieto siitä, että seuraatte minua ja minun työtäni myötätuntoisuudella, antaisi minulle uutta intoa ja uutta voimaa—ja ennen kaikkea, huomaa se, rakas mamma, pitäisi minua terveenä ja vastustuskykyisenä kaikissa uhkaavissa vaaroissa.»

—Enhän minä—, mutta kyyneleet estävät häntä sen enempää sanomasta.

Oli tullut usein kirjeitä Helsingistä, Laurilta tytöille, professorskalta ruustinnalle.

Lauri kirjoitti:

»Nyt se on tapahtunut, Saima on lakkautettu. Tekoa niin katalaa ei historia tunne. Suu on tukittu siltä ainoalta, joka uskalsi ja voi julistaa totuuden niille, joiden tarvitsi sitä kuulla. Tämän mustan teon tekee vielä mustemmaksi se, että se, vaikka sitä kyllä väitetäänkin vääräksi, aivan varmaan on kotimaisten miesten työtä tai ainakin heidän alkuunpanoaan. Saimme juuri kuulla sen ollessamme koolla tavallisessa viikkokokouksessamme meidän luonamme. Emme vielä tiedä, mitä sen johdosta tulemme tekemään, mutta perästä kuuluu, sanoi torventekijä. Vaikkei siitä vielä olekaan varmuutta, niin en minä omasta puolestani ollenkaan enää epäile, että herra Hartmannilla on riepunsa tässä pyykissä. Minusta näyttää, että Thurekin sitä luulee, vaikken tietysti ole tahtonut sitä häneltä kysyä. Hänen päässään ne kaikki muutkin vehkeet punotaan. Hänen vaikutustaan se on, että kaikki etevät kyvyt syrjäytetään yliopistosta. Hän pyrkii itsevaltiaaksi konsistoriossa. Kaikin tavoin koettaa hän rajoittaa ylioppilaiden oikeuksia. Nyt ei saisi enää pitää serenadejakaan. Kun me osakunnassa tahdoimme ottaa esille suomenkielen asian, niin kielsi hän inspehtorin vallalla siitä keskustelun. Se oli muka politiikkaa, ja ylioppilaiden ei ole lupa—eikä tarviskaan—sekaantua politiikkaan. Minä ja kaikki meikäläiset tahdoimme panna vastalauseen pöytäkirjaan, mutta sitä ei sallittu. Minua hävettää, että olen hänen sukulaisensa, mutta minä olen ylpeä siitä, että hän näyttää sietävän minua yhtä vähän kuin minä häntä. Tavalla tai toisella aiomme osoittaa, että häntä halveksimme, tätä kätyriä ja häntyriä. Ei, se on niin hävytöntä, että kun ajattelenkin sitä—Saima lakkautettu!—niin käteni vapisee vihasta. Mutta oli miten oli. »Det går ett rop från norr tili söder, att världen hör de fria tili.» [Käy huuto pohjolasta etelään, että maa on vapaiden.]—Teidän ei tarvitse näyttää tätä kirjettä papalle—»

—Ai…

* * * * *

Professorska kirjoitti, että ylioppilaspiireissä oli alkanut ilmaantua yhä suurempaa levottomutta. Haettiin milloin mistäkin aihetta päästä esimiehien kimppuun. Lauri oli osakunnan kokouksessa esiintynyt sangen sopimattomasti Hartmania vastaan. Se on se radikaalinen Snellmanin lietsoma henki, joka nyt leviää kaikkialle riehumaan. Hän ei ole mistään varoituksista ja pyynnöistä, ei edes parhaimpien ystäväinsäkään, mitään välittänyt. »Minä luulen, että on onni maalle, että hänen nyt täytyy vaieta, vaikken tietystikään voi olla valittamatta, että sen täytyi näin tapahtua. Mutta onhan hänen oma syynsä, että tähän keinoon on pitänyt ryhtyä. Yhden miehen itsepäisyyden, maltittomuuden ja suuruudenhulluuden vuoksi ei saa koko maata saattaa vaaraan. Ei mitään pelätä Pietarissa niin kuin auktoriteettien halventamista ja loukkaamista. Hänen majesteettinsa näkee jokaisessa moitteessa viranomaisia kohtaan moitteen omaa korkeaa persoonaansa kohtaan. Eikä Pietariin kuulu muu kuin moite ja tyytymättömyys. Pieninkin aivastus Helsingissä on kanuunanlaukaus Pietarissa. Niin kauan kuin olemme rauhalliset, saamme olla rauhassa ja lakiemme ja traditsioniemme suojassa kehittyä, mutta kaikki uusi, kaikki ryntäileminen on meille mitä turmiollisinta. Tätä eivät nuoret yltiöpäät joko käsitä tai tahdo käsittää, ja valitettavasti on yhtä lyhytnäköisiä ja yhtä epäpoliitillisia vanhempiakin miehiä liittynyt oppositsioniin, jolla muuten ei ole mitään varmaa vaatimusta, mutta vain kirjoittaa ja puhuu. Toivokaamme, että tämä kiihko pysyy sanoissa ja seinäin sisäisissä väittelyissä. Ei kuitenkaan ole täysiä takeita siitä, että näin tulee tapahtumaan. Mutta jos täällä tätä nykyä ryhdytään epäjärjestyksiin kuinka pieniin tahansa, niin olemme myydyt. Suokaa, hyvät ystävät, anteeksi, mutta minun täytyy pyytää teiltä jotain, jota en tekisi, ellei Hartman olisi minua siihen kehoittanut. Kirjoittakaa, sekä sinä että Olai, Laurille ja varoittakaa häntä. Hän on, minun täytyy sanoa se suoraan, pahimpia yltiöpäitä. On saatu selville, että hänen ja hänen asuntotoverinsa Hagmanin luona on kaiken levottomuuden pesäpaikka. Thure kuuluu hänkin heihin. Heitä olisi välttämättä kehoitettava pysymään rauhallisina. Hyvä olisi, jos tytötkin kirjoittaisivat heille, sillä nuoret kuulevat aina mieluummin toisiansa kuin meitä vanhoja.»

—En ainakaan minä mitään kirjoita, sanoi Naimi.

—En minäkään, säesti Kaarina.

—Pojat kyllä itse parhaiten tietävät, mitä tekevät.

—Se vielä puuttuisi, että me … ei ikänä!

—»P. S.—Hartman pyytää minua vielä sanomaan, että tulossa oleva oikeusjuttu oli oikealla ajalla aloitettu. Korkeimmassa paikassa ei katsota suosiollisin silmin uusia suuntia kirkonkaan alalla, ja on kuulunut, että tässäkin liikkeessä jo on alettu vainuta jotain valtiollista. Pidetäänhän salaisia kokouksia metsissä ja taivasalla. Jos semmoinen puhe kuin Helanderin viime juhannuksena, jossa yliopistoa syytetään turmeluksen pesäksi ja piispoja jumalankieltäjiksi, tulisi tunnetuksi ennenkuin sen johdosta on ryhdytty tarpeellisiin toimiin, niin voisi siitä asianomaiselle tuomiokapitulille olla pahojakin ikävyyksiä. On sentähden tärkeää, että lain ja järjestyksen valvojat voivat osoittaa, ettei semmoista suinkaan tapahdu heidän suostumuksellaan.»

Ei puhuttu hetken aikaan mitään.

—On minusta nyt kuitenkin niin, kuin he näkisivät aaveita keskellä päivää siellä Helsingissä, sanoi ruustinna.

—Niin on vähän minustakin, sanoi rovasti kävellen edestakaisin.

Kun tytöt illallisen jälkeen olivat vetäytyneet kamariinsa, sanoi ruustinna rovastille:

—Luuletko, että se todella on Hartmanin syy?

—Eihän tiedä. En vielä oikein uskoisi.—Vaikka kyllähän hänen mielipiteensä jo kesällä hyvin menivät siihen suuntaan.

* * * * *

Mutta Naimi ja Kaarina olivat heti varmat siitä, että oli niinkuin Lauri oli kirjoittanut. Naimin suu suippeni, ja hänen huulensa huippenivat, ja hänen silmänsä saivat terävän ilmeen, kun hän virkkoi:

—Jos niin on, niin en tiedä, mitä minun on ajatteleminen.

—Minusta tuntuu kuin en minä tämän jälkeen voisi lukea heitä sukulaisikseni.

—Ketä?

—Setää ja tätiä tietysti.

—Nyt te vasta, sanoi Hanna. Minun puolestani on se sukulaisuus jo kauan sitten ollut rikottu, siitä saakka kun setä alkoi yllyttää pappaa heränneitä vastaan, ja nyt se näkyy, mitä he oikein ovat.

—Mutta miksi ovat ihmiset sellaisia? huudahti Naimi heittäen vaatteensa menemään.

—Siksi, että ovat jumalattomia.

—Minä näin papan silmistä, sanoi Kaarina,—ettei hän, vaikkei mitään virkkanutkaan, hyväksynyt tädin kirjettä.

* * * * *

Rovasti istui sinä iltana kauan kamarissaan ja mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa siitä, mistä käly oli kehoittanut. Hänen kai täytyi tehdä se, koska sitä siellä niin tarpeelliseksi katsottiin. Hänen oli yleensä vaikea ketään nuhdella ja torua, ja tässä asiassa oli se sitä vaikeampaa, kun Lauri pohjaltaan luultavasti oli oikeassa. Saiman lakkauttamista ei voinut mitenkään puolustaa, ei edes isänmaan edun kannalta. Onhan niillä olemassa sensuuri. Ja kuka tietää, mitä yksityisen vihan ja koston vaikuttimia tuon toimenpiteen alla piilee? Onhan ymmärrettävää, että se suututtaa ja kiihottaa nuorisoa semmoinen. Se on loukkaus heidän parhaita ihanteitaan kohtaan. Heitä täytyy kunnioittaa siitä, etteivät ota loukkausta äänettöminä vastaan.— »Niinkuin minä otin», tuli hän väkisin sanoneeksi itselleen. Se oli hänen elämänsä ainainen varjo, ettei oltu aikoinaan tehty mitään Arwidssonin puolesta. Hän, joka niin paljon uskalsi ja uhrasi, ei saanut mitään osoitusta myötätuntoisuudesta, vaikka sitä oli paljon olemassa. Ei sitä hänelle millään tavalla osoitettu. Rovasti koetti puolustaa itseään nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin sillä, että hän ei ollut Turussa siihen aikaan, mutta ääni sanoi aina, että siihen oli muitakin syitä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hän odotti nimitystään dosentiksi. Ja kun eivät muutkaan, mikäli hän tiesi … olisivat aloittaneet, kyllä hän olisi liittynyt. Mutta mitä olisi millään mielenosoituksella voitettu? Olisi silloisissa oloissa ollut mahdoton löytää sopivaa tapaa, josta ei olisi ollut vaaraa… Nyt oli nuorilla sama edessä… Tehkööt mitä tekevät, en minä pane lusikkaani siihen soppaan…

Mutta mitä tekevätkin, se täytyy tietysti kuitenkin tehdä sopivalla tavalla… Ja siitä hän kyllä voisi heille kirjoittaa.—Ja rovasti ihastui tästä aatteestaan niin, että pani nopeasti piippunsa syrjään ja tarttui kynäänsä.

Ensin pieni esipuhe siitä, että ylioppilaan päätehtävä ei ole politikoiminen, vaan opintojen harjoittaminen. Ei kuitenkaan voi kieltää, että esiintyy tapahtumia, joihin nähden ylioppilaskin tuntee tarvetta määrätä kantansa ja joista nuoriso ei voi olla lausumatta mielipidettään. Se on sen oikeus. Mutta on kuitenkin muistettava, että oikeus ei päästä velvollisuudesta. Jokaisella akateemisella kansalaisella on oikeus arvostella esimiehiensä mielipiteitä ja toimia, mutta hänen velvollisuutensa vaatii samalla, että arvostelu ei tapahdu sopimattomalla, kaikkein vähimmin millään loukkaavalla tavalla. »Sinun kirjeesi hengestä näkyy, että teillä on mielessänne joku protesti, demonstratsioni tai semmoinen. Jättäkää se kuitenkin tekemättä. Tahtoisin mitä vakavimmin varoittaa semmoisiin ryhtymästä, koska laki ja hyvä tapa sen kieltävät. On myöskin ja ennen kaikkea muistettava, ettei vielä ole mitenkään todistettu, että henkilö, jota epäilet, olisi ollut vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Mutta vaikka olisikin totta, mitä epäilette, niin olisi vähänkin huomattavampi mielenosoitus suuri onnettomuus maallemme. Koston kärki mielenosoituksen johdosta käännettäisiin meille epäsuopealla taholla kokonaan toisaanne, ei ylemmä eikä alemma kuin itseensä yliopistoon. Siitä voisi olla arvaamattomia seurauksia myöskin juuri sille asialle, joka teitä ja, sanon sen peittelemättä, myöskin minua innostuttaa. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin jättäisin kaikki antipatian ilmaukset sikseen ja suuntaisin sen sijaan sympatiani häntä kohtaan, joka on joutunut kärsimään, joko adressin tai hänen kunniakseen toimeenpannun akateemisen juhlan muodossa. Itsestään kohdistuisi Snellmanille annettu tunnustus moitteeksi noille toisille, keitä sitten lienevätkin.»

»Lopuksi tahtoisin, rakas poikani, laskea sydämellesi vielä yhden asian. Sinun isäsi on entinen yliopiston opettaja, ja meidän nimellämme on vanha, hyvä kaiku maassa. Joukko virkamiehiä, kaikkein korkeimpiakin, professoreita, senaattoreita y.m. on sitä kantanut. Meidän suvustamme ei kukaan, ellemme ota lukuun setä Jaakkoa, ole sitä himmentänyt. En tiedä, kuinka minun poikani tulevat sille kunniaa tuottamaan. Ainakin minä Robertista ja sinusta tahdon toivoa, että tulette pitämään kilpemme kirkkaana. Tämän kaiken sanon minä sentähden, että jos sinä jollakulla tavalla liiasta innostuksesta, ajattelemattomuudesta tai jostain sentapaisesta joutuisit tekemisiin pedellien ja yliopiston kurinpitokomitean kanssa, sinä et voisi tuottaa suurempaa surua ja mielipahaa isällesi.»

Rovasti luki kirjeensä läpi ja oli siihen tyytyväinen. Hän oli lämminnyt, pitänyt kuin pienen puheen vanhaan totuttuun tapaan nuorisolle. Saattaahan olla, että tämä kaikki nyt on turhaa hälytystä ja ettei ole aihetta mihinkään pelkoon. Mutta oli hän kuitenkin hyvillään, että oli tarjoutunut tilaisuus sanoa sana nuorisolle sen oikeuksista ja velvollisuuksista.

2.

Oli kuutamoinen sunnuntai-ilta. Rovasti ja tytöt, Kaarina ja Naimi, palasivat kävelyltä, jonka olivat tehneet sillalle postia vastaan. Kun ei sitä kuulunut, poikkesivat he vielä kirkolle, nousivat sieltä kokkomäelle, jonka poikki talvitie kulki Korpivaaraan. Nämä kävelyt, joille rovasti heitä joskus pyysi, olivat tytöille erityisen viehättäviä ja mieluisia. Isä oli silloin aina tavallistakin herttaisempi ja puheliaampi, ja pitäen häntä kumpainenkin käsipuolesta pääsivät he häntä likemmä kuin muulloin. Ukko kertoi heille muistoistaan, entisistä ystävistään, ylioppilasajoistaan, kuinka oli haaveiltu, toivottu ja petyttykin. He saivat hänet kertomaan, kuinka hän oli tutustunut äitiin—ollessaan kotiopettajana hänen hienossa perheessään Turussa—kuinka olivat tulleet tänne erämaahan, hänen entiseen kotiseutuunsa, miten oli täällä ensi aikoina eletty—kertoi kovista halla- ja nälkävuosista, kuinka oli hänkin koettanut kansaa herättää ja saanutkin lukutaidon sille kannalle, ettei nyt ollut montakaan ripillä käymätöntä. Mutta paljonhan oli jäänyt aikaan saamatta, mitä olisi ollut aikaan saatava. Maantien oli hän hommannut, mutta ei saanut kiitosta siitä ainakaan alussa. Ja koskia oli perkkauttanut, niin että Kontokoskestakin nyt voi päästä kuka hyvänsä, kun siihen ennen hukkui joka vuosi monta veneellistä. Ja kertoi rovasti haaveistaan, jotka eivät olleet toteutuneet, eikä tiedä, toteutuisivatko milloinkaan: kanavista, joita olisi tännekin saatava. Nyt rakennetaan Saimaan kanavaa, mutta sitten vasta sen merkitys olisi oleva täydellinen, kun latvavesistöt täältä ja muualta paikallisten pienempien kanavain avulla siihen yhdistettäisiin. Se olisi aikaa se, kun tässäkin Kontokoskessa olisi kanava ja ylempänä myös ja merijahdit pääsisivät uimaan aina Korpivaaraan ja siitäkin sivu! Saataisiin alas tervat, talit, mastopuut, ja takaisin tullessa tuotaisiin viljaa Pietarista, ja voitaisiin perustaa rautatehtaita ja käyttää hyväksi meidän järviemme malmirikkautta. Uusia elinkeinoja sillä tavalla synnytettäisiin. Niin, niin, ne on niitä kuutamotuumia, niistäkin voi, lapsikullat, kuutamossa haaveksia, eikä vain sulhon suloisista silmistä…

Tytöistä oli erityisen mieluista, että isä kaikesta tästä heille kertoi, että siten piti heitä kuin vertaisinaan, niinkuin poikia. He voivat näillä kävelyillä olla hänen kanssaan vapaita ja avonaisia, ja heitä ilahutti varsinkin se, kun näkivät, kuinka suurta iloa ja tyydytystä heidän harras kuuntelemisensa tuotti isälle nyt, kun ei ollut kenen muunkaan kanssa puhella lempiaineistaan… Ja hän oli palkkioksi siitä heidän kanssaan leikillinen, kertoi kaskuja, teki pientä pilaa tai heltyi ja taputti heidän poskiaan ja hyväili heidän käsiään.

—Jaa, jaa, elämällä on surunsa, mutta sillä on ilonsakin. Pääasia on, että ihminen ainakin joskus koettaa nähdä kaikki kauniissa valossa. Tällaisena ihanana iltana se joskus onnistuukin.

He olivat tulossa takaisin pappilan pihalle, astellen kuutamoista koivukujaa, jossa puut seisoivat suurina huurusta kuin kesällä lehdistä, mutta kuitenkin läpikuultavina kuin kristallikruunut.

—Kylläpä tämä on kaunista! sanoi Kaarina.

—Voi, voi! huokasi Naimi. Täytyykö minun todellakin jättää tämä kaikki?

—Vesille venosen mieli tervaksiltakin teloilta, neidon nuoren miehelähän kullaisestakin kodista.

—Ei, ei, minä en tahdo täältä minnekään.

—Etpä suinkaan, vaan annat väkisin viedä itsesi.

—Jos Björn olisi edes pappi, että olisi voinut tulla tänne apulaiseksi.

—Ei puhuta apulaisista, ei niistä ainakaan meillä ole suurta iloa ollut, huokasi rovasti.

—Niin, ei, virkkoi Naimi kuin katuen.

Hetken päästä sanoi Kaarina:

—Onkohan Hanna taaskin mennyt Honkaniemeen?

—Hanna-parka, sanoi rovasti.—Tytöt, meidän täytyy päättää yksi asia: jättää Hanna rauhaan. Minusta mamma vähän liiaksi näyttää hänelle pahaa mieltään eikä malta olla moittimatta ja pistelemättä. Mutta se yhä vain vieroittaa häntä meistä muista.

—En minä sitä oikeastaan ollenkaan kummastele, sanoi Kaarina.

—Toivotaan, että se vielä sittenkin menee ohi ja että hän ainakin joskus voi katsoa maailmaa yhtä valoisin silmin kuin mekin näin— tämmöisinä ihanina iltoina.

—En minä luule, että hän koskaan luopuu siitä, mistä kerran on lohdutuksensa löytänyt.

Kaarinan ääni oli värähtänyt. He pysähtyivät pihamaalle. Koko talo seisoi siinä huurteisten koivujen ympäröimänä.

—Tuskin on maailmassa mitään niin kaunista, niin haaveellisen yliluonnollista, kuin tämmöinen talvinen näky, sanoi rovasti pysähtyen portille. Se on kuin aatetta ilman sanoja, sisältöä ilman muotoa, se on kuin kiteytynyttä musiikkia. Se on vaiti, ja kuitenkin se soipi.

—Miksei sinusta ole tullut runoilijaa, pappa?

—Etkö luule, että minulla kaiken muun ohella on ollut sekin heikkous— nuoruudessani. Paranin siitä taudista kuitenkin verrattain pian. Mutta nyt tahdoin vain sanoa, että tässä tämmöisessä illassa, samalla kuin siinä on jotain sanomattoman ihanaa, on aina aavistusta jostain surullisesta, jopa jostain uhkaavasta onnettomuudestakin.

—Mistä se tulee?

—Kuka voi selittää mielialojen ja aavistusten tiet? Minä luulen, että ne lähettää meille Jumala. Ne ovat hänen enkelejänsä, jotka näkymättömin käsin koskettavat meissä kieliä, joita emme voi itse soittaa. Suurilla runoilijoillakin on se lahja.

—Minusta tuntuu ihan, kuin olisi jo joulu, ja kohtahan se onkin, sanoi Naimi.—Pappa, saako Lauri tulla jouluksi kotiin, vaikka onkin niin pitkä matka? Kun nyt on minun viimeinen jouluni. Ehkä tulee Anterokin, jos hänet kutsumme. Ja tiedättekö, että minua aavistuttaa, että Robertkin toimittaa meille sen yllätyksen, että saapuu.

—Sano se mammalle, se tekee hänelle hyvää.

—Mutta missä on mamma, kun ei istukaan papan kamarin ikkunassa meitä odottamassa?

—Ei, mutta postihan on tullut.

Lentäen riensi Naimi sisään.

Ruustinna istui salissa postilaukku sylissä.

—Mamma, onko minulle kirjettä?

—En tiedä.

—Mitä sinä itket, mamma? Mitä on…?

—Lauri on erotettu yliopistosta.

—Mitä se merkitsee? kysyi rovasti ovessa.

—Lue itse … ja Robert makaa sairaana Inarin pappilassa.

Ruustinna meni omaan huoneeseensa itkemään. Rovasti otti pöydälle heitetyn kirjeen ja luki.

Se oli professorilta. Siinä ilmoitettiin, että joukko ylioppilaita oli pannut toimeen mielenosoituksen häntä vastaan yliopiston eteisessä ja sitten siirtynyt sieltä luentosaliin hänelle rähisemään ja jalkoja tömistämään. Seuraavana yönä oli särjetty ikkuna hänen työhuoneestaan, luultavasti samain toimesta, vaikka ne sen kieltävät ja sysäävät syyn katupoikain niskoille. Mielenosoittajain joukossa ovat valitettavasti esiintyneet ensimmäisinä Lauri ja hänen asuntotoverinsa maisteri Hagman. »Mistä syystä minulle suotiin kunnia tulla tällä tavalla huomatuksi, siihen ei minulla ole tilaisuutta tällä kertaa puuttua. Olen tehnyt voitavani rangaistusta lieventääkseni enkä omasta puolestani olekaan esittänyt mitään edesvastuuvaatimusta, mutta oikeuden kulkua en ole voinut pysähyttää. Konsistori on tuominnut syylliset yhden vuoden relegatsioniin yliopistosta.—Ikävintä asiassa on se, että tapahtumalle on annettu valtiollinen leima, vaikka kaikki ehkä oli tähdätty minun vähäpätöistä persoonaani vastaan tai oikeammin minun valtiollisia mielipiteitäni vastaan, joita en koskaan ole salannut, en varsinkaan ajatustani Snellmanista ja hänen esiintymisestään. Minua epäiltäneen osallisuudesta Saiman lakkautukseen, mutta tieto siitä tuli minulle yhtä odottamattomana kuin muillekin. Asemaa vaikeuttaa ja kiristää mitä arveluttavimmassa määrässä se, että samassa talossa kuin me asuu eräs venäläinen upseeri ja että melua ja naukumista pantiin toimeen hänenkin ikkunansa alla. Sillä hetkellä, jona tätä kirjoitan, ei vielä tiedetä, millainen myrsky on taivaanrannalta nouseva, mutta näköpiiri on kovin uhkaava ja voipi puhkeava pilvi millä hetkellä hyvänsä lakaista pois yliopistomme vähän vapauden, kenties pyyhkäistä Suomen kansankin kansakuntien joukosta. Siihen asemaan on meidät nyt saattanut tuo Kuopion yllyttäjä, sillä hänen kylvöänsä se sittenkin on. Jos jotain on pelastettavissa, jos Suomelle vielä saadaan sen tulevaisuus säilytetyksi, niin saamme kiittää siitä niitä miehiä, ja ainoastaan niitä, jotka valtioviisaudellaan tähänkin saakka ovat onnistuneet luotsaamaan meitä salakarien sivu.»—Lopuksi professori esitti kirjeeseensä toivomuksen, ettei tämä hyvin valitettava tapahtuma tulisi heidän, sukulaisten ja vanhain ystäväin, persoonallisia välejä hämmentämään. Siihen toivoon oli hänellä sitä enemmän syytä kun hän tiesi, että rovasti oli paheksuva poikansa tekoa yhtä paljon kuin hänkin. »Sinun isällisten tunteittesi katkeruuden ymmärrän muuten sitä paremmin kun oma poikanikin, vaikkei aktiivisesti ollutkaan mukana, kuitenkin on aatteellisesti ottanut osaa siihen, mitä on tapahtunut, ja siis moraalisesti ollut täydestä sydämestään mukana. Tulen itse hänet relegeeraamaan lähettämällä hänet ulkomaille viisastumaan.»

Rovasti istui sinä iltana kauan kansliansa keinutuolissa tulta sytyttämättä kuutamon puolihämärässä. Tytöt olivat hiipineet hiljaa pois, uskaltamatta mitään virkkaa.

3.

Huone on täynnä tupakansavua. Sen keskellä on pöytä laseineen ja maljoineen. Pöydän ympärillä seisoo ja istuu nuoria miehiä puhuen, huutaen ja tuon tuostakin laulahtaen. Kuuluu kaiken keskestä yht'äkkiä kilinä maljan laitaan ja senjälkeen tuima: silentium! Pieni kalpea mies seisoo kiintein kasvoin pöydän päässä odottaen hiljaisuutta.

—Silentium! Thure puhuu! huutaa Lauri, jonka posket hehkuvat ja silmät palavat. Hänellä on matkapuku yllä ja jalassa pitkävartiset pieksut.

—Toverit! kuuluu tyyni, mutta samalla väräjävä, läpitunkeva ääni sanovan.

—Ylös tuolille! vaati joku huoneen perältä, ja samalla työnnetään
Thuren taa tuoli, jolle hän hypähtää.

—Eron hetki on tullut, toverit. Hevoset ovat valjaissa. Sallikaa minun sentähden sanoa sana, vain muutama sana viimeisiksi hyvästeiksi. Ottakaa mukaanne, Antero, Lauri ja muut ystävämme, meidän lämpimin kiitoksemme siitä, mitä olette tehneet yhteisen asiamme hyväksi. Yhteinen asiamme on ennen kaikkea oppositsionia, meidän nuorten oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on vanhaa ja mädännyttä, meidän nuorten innostuneiden oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on meillä laimeata, uupunutta ja velttoa, meidän rohkeiden protestia sitä vastaan, mikä on arkaa, pelkurimaista, kurjaa ja matelevaista. Se on meidän pienen piirimme tuomio kaikesta siitä reaktsionista ja vapauden sorrosta, joka nyt meillä ja muualla maailmassa rehoittaa…

Kuului hyvä-huutoja.

—…. mikä koko maailmassa on lyönyt kahleisiinsa kansojen ja yksityisten vapauden. Me olemme protesteeranneet sitä vastaan, mikä on meitä lähinnä, mutta peitsemme kärki on samalla ollut käännettynä sitä sanan vapauden sortoa ja sitä vallan väärinkäytöstä vastaan, jota idässä ja lännessä harjoitetaan. Kansain kallein oikeus, josta kaikki sen eläminen ja oleminen riippuu, on vapaa kritiikki, sitomaton sananvapaus. Se on kahlehdittu kaikkialla maailmassa, mutta meillä enemmän kuin muualla. Muualla kahleet ehkä piankin onnistutaan katkaista, mutta meidän täytyy toistaiseksi tyytyä siihen, että kahleitamme vain kalistelemme. Ja sen me olemme tehneet ja tehneet tavalla, joka kenties on kuulunut niiden muurien ulkopuolellekin, jotka meitä ympäröivät. Meidän tai oikeastaan teidän—sillä minä en voinut teille ymmärrettävistä syistä olla mukana muuten kuin hyväksymiselläni —teidän protestinne muotoa ovat moittineet nekin, jotka muuten ovat samaa mieltä kanssamme. Mutta jos kerran on sallittu, niinkuin Antero sattuvasti kurinpitotoimikunnan edessä sanoi, hyväksyvän mielipiteen osoituksena ja ilmauksena taputtaa käsiään, niin miksei olisi sallittu paheksuvan arvostelun ilmauksena huutaa myöskin »alas» ja »ulos?» Ette kohdistaneet niitä henkilöihin…

—Kyllä niihinkin!

—Ette kohdistaneet niitä ainoastaan henkilöihin, vaan koko systeemiin.
Sille te tahdoitte huutaa »alas».

Semmoisena oli manifestatsioni täysin oikea muotonsakin puolesta. On jo kylliksi kauan ja ilman mitään tulosta pantu vastalauseita pöytäkirjoihin. Täytyi kerran huutaa niin, että se kuuluu, toimia niin, että se näkyy!

—Alas meidän pikku tyrannit!

—Alas! Alas!

—Olkoon, että se olikin epäviisasta tällä hetkellä, mutta jos me yhä ja yhä odotamme sopivata otollista hetkeä, niin milloin sitten tulee aika? Ei milloinkaan. Aina on niitä, jotka sanovat epäviisaaksi sitä, mikä tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun sen täytyy tapahtua. Jos Snellman olisi ollut niin »viisas» kuin hänen eräiden mielestä olisi pitänyt olla, olisimme me nyt »tyhmät», emme mitään tietäisi, emme mitään tuntisi, eläisimme samassa horrostilassa, missä kansamme on kaiken ikänsä elänyt. Mutta nyt olemme me heränneet, ja koko kansa on vielä heräävä. Nuoriso ei voi olla valtioviisas eikä se saakaan sitä olla. Sen tulee sanoa, mitä se tuntee ja silloin, kun se tuntee, ja sillä on siihen sitä suurempi oikeus, kun se aina on valmis vastaamaan seurauksista, alistumaan tekojensa konsekvenssien alle, asettamaan oman tulevaisuutensa muurin aukkoon ja siinä joko voittamaan tai kaatumaan. Kaiken nuorison tulee niin toimia ja etenkin ylioppilasnuorison, jonka käteen tulevaisuuden ihanteiden lippu on annettu kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa. Puhunko sydämistänne, toverit?