KEVÄT

Kirj.

Sigrid Undset

Suomentanut

Väinö Jaakkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

I.

I.

Aksel käveli pankin edustalla ja odotti veljeänsä.

Sataa tihuutti yhtenään. Usvaan kietoutunut harju kohosi talojen yli. Tämä oli kaupungin pääkatu, enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja, jotka olivat siististi maalatut vaalein, tympein värein, harmaankeltaisiksi ja harmaanvalkeiksi, ohuen, kylmän suklaanruskeiksi. Etempänä sillan luona pisti yksi kivitalo kalkinvalkoisena silmään jonosta, alastomana ja köyhänä punaisine palomuureineen, muistuttaen murheellisesti oikeita kaupunkeja.

Jos olisi ollut päivänpaiste, olisin ehkä pitänyt tätä idyllisenä, ajatteli Aksel. Hän katsoi kelloonsa, oli odottanut neljänneksen.

Silloin pujahti äkkiä veljen pieni punainen jäniskoira hänen jalkojensa välitse, pyörähti ympäri ja istahti isäntäänsä vastapäätä. Torkild tervehti:

"Sinun täytyy antaa anteeksi, että olet saanut odottaa —"

"Luulin tosiaankin, että te pankkiväki olisitte täsmällisiä pienimmässäkin", sanoi Aksel, ja Torkild nauroi:

"Sinähän puhut ihan puhdasta tanskaa. Sinun on katsottava, että palaat takaisin äidinkieleesi, poika."

"Sehän muuten onkin äidinkieleni", virkkoi Aksel miettivästi.

Oli kuin kaikki hänen alakuloisuutensa olisi äkkiä ja väkivaltaisesti tihentynyt kyllästymykseksi ja masentuneisuudeksi. Minkä ihmeen tähden hän oikeastaan oli tullutkaan tänne! Ja hän lausui äkkiä sen, mitä oli ajatellut mielessään koko päivän:

"Kuulehan, Torkild — käykö sinun mielestäsi päinsä, isän puolesta nimittäin, että teen matkan jonnekin kauemmas täältä — tuntureille esimerkiksi?"

"Luonnollisesti. Ymmärräthän toki, ettei isä voi odottaa sinun tallustelevan tässä kolossa koko kesää."

"E—ei", virkkoi Aksel keventyneenä. "Minunhan on astuttava toimeeni vasta kuuden viikon päästä —"

"Ei, herra varjelkoon. Kulkea täällä kuusi viikkoa, kun ei ole siihen pakkoa — sitä ei tottavie kukaan jaksaisi."

He kääntyivät hotellin portista sisään. Ja riisuttuaan päällysvaatteensa ja istuessaan ikkunan vieressä pimeässä, epäviihtyisässä ruokasalissa ei kumpikaan veljeksistä oikein tiennyt, mistä he puhelisivat. He katselivat ulos ikkunasta katua ja sadetta, kunnes Aksel sanoi:

"Rose Wegner tulee siis huomenna."

"Niin." Torkild punastui äkkiä hiukan. Mutta Aksel hymyili ja sanoi:

"Hän oli kaunis lapsena, mikäli muistan. Voisi ehkä kuluttaa aikaansa hakkailemalla häntä hiukan. Jollei hän vain ole muualle kiinnitetty?"

"Siitä en tiedä mitään. Mutta luulen muuten, ettet sinä tule huomaamaan häntä miksikään hauskaksi hakkailtavaksi."

Akselilla oli tunne, ettei Torkild mielellään puhunut tästä aiheesta.
Mutta hän ei voinut keksiä mitään muutakaan, siksi hän virkkoi:

"Rouva Wegnerhän on nyt kuollut —"

"Niin, hän kuoli useita vuosia sitten."

Ruoka tuotiin. Ja hetken he söivät äänettöminä. Kunnes Torkild tarttui lasiinsa:

"Terveeksi. Hauska että tulit kotiin viimeinkin. — Se on kyllä ollut suuri ilo isällekin —" lisäsi hän hetkisen perästä.

"Tokko?" Aksel katsahti ylös. "Luuletko niin — vakavasti puhuen?"

Torkild nyökkäsi. "Isähän on kärsinyt siitä kovin, hänkin."

Mutta Aksel ei vastannut. Nyt, kun hän olisi voinut saada jonkunlaisen aiheen puhuakseen veljensä kanssa kotioloista, huomasi hän, ettei hän sittenkään voinut sitä tehdä.

Hän oli ilostunut, kun Torkild aamulla oli ehdottanut, että he tapaisivat toisensa pankkiajan jälkeen ja menisivät syömään päivällistä yhdessä. Sillä hän oli ajatellut, että toinen halusi samaa kuin hän itsekin. Halusi puhella hänen kanssaan — halusi heidän tutustuvan toisiinsa. Herra nähköön — olivathan he veljeksiä —.

Olihan hänelläkin ollut koti kerran kauan sitten — hänkin oli kantanut mukanaan kaikkina kodittomina vuosina muistoa kodista — sellaista kuin tuo muisto hänellä oli. Hän oli aina ajatellut Hellerudia —.

Kuinka hyvin hän muisti Hellerudin pihan! Valkoisen asuinrakennuksen pihalle ulkonevine portaineen, keltaisen tuvan, jossa arentimiehen väki asui, pylväitten nenässä seisovan aitan ja punaiset ulkohuoneet, korkean, muuratun ylissillan ja sen edustalla olevan saarnen, jonka rungon ympärillä haasiaseipäät törröttivät pystyssä. Keskellä pihaa kasvoi suuri vaahtera; hän muisti millaiselta se näytti syksyllä, kun latva alkoi palaa punaisena ja keltaisena ilta-auringon paisteessa — alempana peltomaita pitkin leviävä kylä oli jo varjossa; lepikko paartoi vielä kesäisen vihreänä virran rantamia. Hän muisti keltaiset lehdet, jotka varisivat ympäri pihaa ja tallautuivat lokakuun liejuun, hän muisti millaiselta se näytti keväällä, kun keltaiset sokerikukat viruivat lehvistön alla, hienolla, nuorella, kiiltävällä ruohikolla. Niinpä niin, tuo lyhyt, tallattu, jyrsitty pihan ruohikko, hän luuli tuntevansa siinä miltei joka kasvin, nokkosmetsän sikalan seinustalla, polut, jotka oli kuljettu ovien välille, pihakummun hän saattoi nähdä edessään milloin vain tahtoi, heinineen ja rojuineen ja sirpaleineen. Hän oli kai ollut niin pieni silloin, että hänen silmänsä olivat lähellä maata, ja niin nuori, että jotakin erinomaista löytyi joka nokkospensaastakin.

Puutarhan hän muisti paljon hämärämmin. Sen vain, että se oli ruohottunut ja rappeutunut ja että siinä oli omenapuita, joiden kiemuraiset oksat olivat keltaiset jäkälästä. Hän oli kai harvoin ollut siellä.

Arentimiehen tuvassa ja läävässä ja heinäparvella ja tallissa ja pajassa alhaalla pellon laidassa — siellä hän varmaan olisi tuntenut jokaisen kattoparrun, jokaisen kynnyksen ja lattialaudan. Mutta kotinsa asuinhuoneita ei hän oikeastaan kunnollisesti muistanut. Ja hän muisti Mariuksen ja Evenin, arentimiehen lapset, ja arentimiehen ja vaimon ja Antonin, renkipojan, ja Emilien, vanhan karjapiian, paljon selvemmin kuin isän ja äidin ja sisarukset.

Jos hän tahtoi olla rehellinen — niin ei hän kai pohjaltaan ollut tuntenut mitään erikoista kiintymystä kehenkään heistä siihen aikaan. Asia oli kai niin, että hän oli ollut rasavilli, joka mieluummin oleskeli jokirannassa syvien, aaltoilevien savitörmien alla tai talon yläpuolella olevassa metsässä kuin kotonaan. Ja koti oli tuskin ollutkaan erikoisen houkutteleva — lapsen vaisto oli varmaankin tuntenut, että se oli alkanut jo hajota sisältäpäin siihen aikaan, jonka hän saattoi muistaa. Vanhemmat olivat eläneet omaa kiihkeää elämäänsä niin voimakkaasti, etteivät joutaneet paljon ajattelemaan lapsiaan ja oliko yleensä koskaan ollut mitään kotia siellä, missä hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet yhdessä.

Torkild ja Doris olivat hänelle vain "kakaroita" siihen aikaan. Hän oli kiukuissaan useimmiten, milloin hänen täytyi ottaa heidät mukaansa, ja hän ja arentimiehen pojat puikkivat tiehensä aidan suojassa ja piiloutuivat metsään Torkildilta — ja pikku veli mankui ja itki ja huusi hänen jälkeensä.

Hänen tuntoaan pisti nyt, kun hän muisteli tätä. Ja hän kohotti äkkiä lasiansa veljeään kohti:

"Terveeksi. Muistatko, Torkild, kun Marius Hansen ja minä pujahdimme pois — sinun luotasi emmekä huolineet sinua mukaamme leikkimään? Saat uskoa, että olen katunut sitä monta kertaa!"

Torkild pudisti päätään. "En muista sitä."

Aksel oli ollut yksitoistavuotias, kun koti hajosi. Hän oli joutunut äidinisänsä luo Hindevadgaardeniin. Kodittomaksi hän oli tuntenut itsensä siellä, vielä kodittomammaksi sedän luona Kööpenhaminassa, aina vain yhä kodittomammaksi koulussa Hannoverissa ja tehtaassa Berlinissä. Ja hänelle oli tullut päähänpiintymäksi, että hänen täytyi saada paikka Norjassa ja päästä kotiin. Sinä päivänä, jona se todellakin oli tapahtunut, oli hän kirjoittanut veljelleen — häntä hävetti tuo kirje nyt, kun hän istui silmätyksin tämän veljen kanssa, joka oli hänelle vieras. Mutta hän oli kaivannut tätä veljeä ja sisartaan kaikkina ulkomaalla viettäminään vuosina — vieläpä lopulta isääkin. Vaikka hän oli vihannut isäänsä vuosikausia — niin oli hän ulkomailla oleskellessaan lopulta johtunut ajattelemaan hänestä toisella tapaa — kuvitellut, että hänen isällään ehkä oli ollut jonkinlainen oikeus elää elämäänsä niinkuin hän oli elänyt. — Nyt täysikasvuisena hän kykeni paremmin arvostelemaan äitinsä sukua, jonka hän tunsi niin hyvin — eikä hänen ollut kovin vaikea keksiä mielessään puolusteluja isän käytökselle.

Kun he istuivat kahvia juoden, tuli seurue kaupungin herroja huoneeseen. He tervehtivät Torkildia, ja muuan pieni paksu punakka mies, jolla oli voinkeltainen tukka, tuli hänen luokseen:

"Hitto, oletteko te täällä, Christiansen! Sehän on harvinaista! Mitä hittoa te hommaatte päivät pitkät — taidatte istua kotona kanavaompelun ääressä, vai mitä?"

"Kyllä, enimmästi", sanoi Torkild nauraen.

Aksel esiteltiin herroille. Näistä oli pari insinööriä, yksi konttoripäällikkö ja yksi isännöitsijä. Kamalia otuksia he näyttivät olevan, ja Aksel ajatteli, mahtoivatko he olla Torkildin tovereita. Juuri tällöin hänelle selveni, missä suhteessa veli erosi näistä ja useimmista muista miehistä, joita hän oli tuntenut — hänestä näytti sillä hetkellä, että Torkildin solakkuudessa ja kalpeudessa oli miltei suvustaan huonontuneisuuden leima; kädet suippoine, pitkine sormineen olivat sairaalloisen valkeat.

Kaikkityynni tuntui hänestä nyt yhtäkkiä niin kumman epätodelliselta. Että hän oli eksynyt norjalaiseen maaseutukaupunkiin, jota hän ei ollut eläessään ennen nähnyt, etsiäkseen itselleen kotia ja omaisia ventovieraiden parista — olivathan isä ja sisarukset, joiden joukkoon hän oli tulla tupsahtanut viikko sitten, todellisuudessa ventovieraita hänelle — viikon vanhoja tuttavuuksia, joita hän koetti pitää lähisukulaisinaan, kuten hän itsekseen sanoi. Nyt, kun nuo kamalat, maalaismaiset, tympeät herrasmiehet olivat ilmestyneet asiaankuuluvaksi ympäristöksi, oli koko asia hänen omissa silmissään pelkkä höperö, harkitsematon päähänpisto.

* * * * *

"Sinä et varmaankaan ole erikoisemmin hurmautunut meidän kaupunkiimme", sanoi Torkild heidän kävellessään kotiin päin sateessa.

"En vain ymmärrä, miten te jaksatte tulla toimeen täällä", vastasi
Aksel.

"Tjaa. Doris sanoo tahtovansa lähteä Kööpenhaminaan ja olla siellä ensi talven. Olen aikonut puhua siitä isän kanssa. Doriksella on kutsu tulla asumaan Holger-sedän luokse — mutta en oikein tiedä. Ei silti — enhän minä juuri tunne noita ihmisiä. Mutta olen ajatellut, että hän voisi käydä siellä talouskoulua —. Ja minä haen silloin erästä paikkaa Kristianiassa, jonka varmasti saan. Pankilla on osaa siinä liikkeessä, ja se suosittaa minua."

"Sitten jää isä yksin tänne —" sanoi Aksel.

"Eihän täällä ole kerrassaan minkäänlaisia tulevaisuudenmahdollisuuksia."

He kävelivät hetken ääneti. Kumpikin odotti toisen puhuvan. Lopulta virkkoi Torkild:

"Ei hän muuten tule olemaan paljonkaan yksinäisempi kuin hän jo on."

Aksel katsahti veljeensä.

"Niin. Täällä on aina sellaista kuin olet näinä päivinä nähnyt", sanoi
Torkild.

"En ole kuullut teidän puhuvan sanaakaan isän kanssa — paitsi musiikista."

Torkild hymyili:

"Niin, siitä kai ei sinulle liene suurtakaan huvia — sinähän sanot olevasi epämusikaalinen. Omituista kyllä muuten — äitikin oli läpeensä musikaalinen."

"Se olikin kai ainoa, mitä heillä oli yhteistä", sanoi Aksel. "Niin — ja lisäksi me."

"Me." Torkild hymyili eräänlaista vinoa pikku hymyä. "Meitä he eivät ole koskaan omistaneet — saaneet vain — ja sitten antaneet meidän ajelehtia. Isä ei välittänyt omistaa meitä — ja äiti ei voinut —. Ei, onnettomuus johtui kai pikemminkin siitä, että he olivat liian samanlaisia monessa suhteessa."

II.

Tohtori Christiansen tuli illallispöytään. Ei puhuttu musiikista sinä iltana — mutta yleensäkään ei juuri puhuttu paljoa. Isä nousi heti kun oli syönyt, kiitti Dorista ruoasta ja meni omaan huoneeseensa.

Palvelijatar korjasi pöydän. Aksel meni ikkunan luo ja katsoi ulos:

"Millaista viheliäistä ilmaa te pidättekään tässä maassa!"

"Hyh tuota rumaa ilmaa!" sanoi Doris. "Ajatelkaahan, jos olisi ollut kaunista — niin olisimme voineet olla vuonolla tänä iltana."

Torkild katsoi ulos:

"Tuuli on nyt idässä — ilma kirkastuu huomiseksi."

"Niin, sillä silloin tulee Rose", sanoi Doris nauraen. "Minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, Aksel — Rose on Torkildin suuri Liebe, näetkös —."

Veli käännähti ärtyneenä:

"Sinähän sen muka tiedät."

"Sepä oli tottavie ikävää", nauroi Aksel. "Minä olin nimittäin toivonut, että voisin mahdollisesti hieman rakastua Roseen."

"Sinäkö — ei ikimaailmassa! Minä en voisi ikinä kuvitella, että Rose voisi olla sinulle jotakin. Uh ei —"

"Vai niin? Aamupäivällähän sinä itse vakuutit ja ylistelit minulle, kuinka viehättävä ja suloinen hän on."

"Uh, mutta ei hän sinulle sovi, siitä minä olen varma — sellainen jääneito. Mutta yhdenpä minä tiedän — tahdotko, että esittelen sinut hänelle?"

"Suuri kiitos — saattaisihan tuota ainakin katsoa —"

"Eva Møinichen — kas häneen sinä tulet ihan hurjasti rakastumaan! Etkö usko, Torkild? Torkild ei näet voi sietää häntä. Mutta hän onkin niin kerrassaan pikantti. Ja niin intohimoinen sitten! Ja tiedätkö mitä minä luulen, Aksel, sinä olet pohjaltasi hirveästi isän lainen —"

Torkild kääntyi ympäri ikkunan luona:

"Olenhan sanonut sinulle, Doris, etten suvaitse tuota sävyä."

"Minun olisi kai pitänyt kysyä sinulta — niinkuin en olisi sitä nähnyt!" Doris istui ruokapöydällä ja heilutteli jalkojaan.

"Kuulkaa, eikö olisi koetettava keksiä jotakin?" sanoi Aksel.

"Vedetään verhot alas arkihuoneessa", ehdotti Doris, "ja sytytetään lamppu — sitten pelataan korttia ja pidetään hauskaa ja ollaan niinkuin olisi talvi."

"Minulla on whiskyä", sanoi Torkild. "Onko seltteriä jääkaapissa,
Doris?"

"Ei tippaakaan. Mutta onhan hanassa vettä."

"Voimmehan mennä minun huoneeseeni noutamaan sitä. Tulkaa —"

* * * * *

"Täällähän sinulla on oikein miellyttävä pesä", sanoi Aksel katsellen ympärilleen veljensä huoneessa.

"Torkildin huone on ainoa hauska koko talossa", — Doris painautui sohvankulmaan ja veti jalat käppyrään helmojensa alle.

"Sinun huoneesi voisi olla ihan yhtä hauska — jos viitsisit järjestää siellä silloin tällöin", sanoi Torkild.

"Hyi sentään, Doris — sinun neitsytkammiosi pitäisi toki —"

"Äh, neitsytkammio", keskeytti sisar. "Mutta nuorenmiehenhuoneet — minä olen ihastunut miesväen asumuksiin — ja whiskyyn! Maljanne, pojat!"

Torkild lojui takakenossa keinutuolissa. Hän katsoi sisareensa — pyyhkäisi tuhkan savukkeestaan — ja naurahti hieman väkinäisesti:

"Voit olla huoleti siitä, ettet pääse Tanskaan niin kauan kuin sinulla on noin lapsellinen maku. On parasta odottaa, kunnes olet tullut vähemmän vihreäksi."

Doriksen ääni kävi äkkiä pehmeäksi:

"Uh Torkild! Tiedäthän hyvin, että minä vain höpsin. Aksel! Etkö voi hyvin ymmärtää, että minulla on kauhean ikävä toisinaan? Ja sitten minusta tuntuu lystiltä ärsyttää Torkildia, sillä hän on niin hanakka kasvattamaan minua. Hän voi kyllä olla niin miellyttäväkin, mutta —. Uh ei, Torkild, sinun olisi pitänyt ruveta papiksi — sinä et kyllä olisi koskaan tullut langenneeksi kiusaukseen —"

"Doris!" Torkild nousi seisoalleen. Akselkin hätkähti.

Sisar katsoi uhmaillen vuoroin kumpaankin. Sitten hän äkkiä purskahti itkuun:

"Ooh! Täällä on niin inhottavaa, niin inhottavaa minun mielestäni —"

Hän syöksähti samassa ovelle. Torkild meni hänen jälkeensä. Aksel kuuli Doriksen nyyhkyttävän hysteerisesti käytävässä ja veljen puhelevan hänelle tyynnytellen. Sitten he tulivat sisään hetken perästä. Doris kiipesi jälleen sohvalle — hän niisti nenäänsä pari kertaa ja pyyhki silmiään kokoonrutistetulla pienellä nenäliinalla.

"No terveeksi, Doris", sanoi Torkild, ja Aksel otti lasinsa ja virkkoi:
"Terveeksi, Doris!"

Nyt hymyili sisar — ja hän hymyili, kun Torkild työnsi savukelaatikon häntä kohti:

"Pohjaltaan Torkild on kiltti poika, näetkös, Aksel."

Aksel katseli ympärilleen huoneessa. Hän nyökäytti päällään seinällä riippuviin floretteihin päin:

"Miekkailetko sinä —?"

"Yhteen aikaan minä harrastin sitä aika paljon. Täällä kaupungissa oli eräs luutnantti Moberg pari vuotta sitten — me miekkailimme aika paljon."

"Minä miekkailin melko hyvin aikoinani — haluatko koettaa jonakin päivänä —"

"Minä olen aivan harjaantumaton nyt — mutta on kyllä hauska koettaa —"

"Sinähän oletkin kova urheilija", sanoi Aksel. "Innokas metsästäjä —"

"Uh ei, älkää nyt puhuko metsästyksestä —" valitti Doris. "Äh, minä vihaan koko urheilua!"

Mutta toiset olivat mielissään, kun olivat tavanneet jotakin, mistä saattoivat puhella ilman vaitioloja ja ilman kiusallista haparoimista.

Doris joi whiskyä ja vettä, tupakoi ja haukotteli väliin.

"Uh, minusta te olette ikäviä! Ajattele, että Rosen mielestä on hauskaa puhella metsästyksestä Torkildin kanssa. Viime vuonna minä todella luulin joskus, että hän oli rakastunut Torkildiin sittenkin, kun hän jaksoi istua ja kuunnella tuollaista —"

"Sinun pitäisi kai muuten mennäkin jo nukkumaan!" Torkild katsoi kelloonsa,"— muuten et joudu ylös ennenkuin hän on täällä."

"Heti — yksi tippa whiskyä vain vielä —"

"Ei, nyt ei sinun ole enää terveellistä juoda whiskyä, äitiseni!"

"Vain yksi tippa vielä."

Torkild kaatoi hieman epävarmasti tilkan hänen lasiinsa. Doris joi.

"Eikö ole oikeastaan omituista, Torkild, että Aksel on niin isän näköinen. Hänellä on ruskeat silmätkin. Hän ei muistuta hituakaan meitä —"

"Äidinisän mielestä minä olin äidin näköinen", sanoi Aksel.

"Et rahtuakaan. Minähän olen hänen näköisensä, — enkö olekin, Torkild?"

"Olet." Torkild nyökkäsi. Ja hän lisäsi hiukan viivytellen: "Senpätähden minä tahdonkin, että sinun on oltava varovainen — sekä yhden että toisen suhteen."

"Olethan sinäkin äitiin", sanoi Doris.

"Kyllä." Torkild nyökkäsi jälleen. Ja hän virkkoi hiljaa kuten äskenkin: "Mutta siinä on se ero, että minä tiedän sen."

He olivat hetkisen vaiti kaikki kolme. Kunnes Torkild sanoi:

"Nyt sinun pitää mennä nukkumaan, Doris."

"Entäs te?"

"Me menemme myös heti."

* * * * *

"Eikö Doris ole jokseenkin hermostunut?" kysyi Aksel, kun sisar oli mennyt.

"Hysteerinen", sanoi Torkild. Hän heilui edestakaisin keinutuolissa. Sitten hän lausui, ikäänkuin pitemmän harkinnan tuloksena: "Mutta — se ei luonnollisesti tule paremmaksi siitä, että hän pysyy täällä."

"Ei —." Aksel istui hypistellen sohvatyynyjä. Ne olivat koristetut kanavalle ommelluilla helmiruusuilla. Ja hän nauroi ja kysyi: "Onko totta, että sinä ompelet kanavalle?" Torkild purskahti nauruun. Aksel nosti katseensa hämmästyneenä — Torkildin terve, poikamainen iloisuus sai hänetkin nauramaan, ja heillä oli molemmilla vaistomainen tunne, että he olivat siirrähtäneet lähemmäksi toisiaan.

"Niin, enhän minä tiedä mitään teistä kenestäkään", sanoi Aksel. "Mutta — sinä ehkä tahdot panna maata —?"

"Ei, istu sinä vain — se on vain hauskaa. Minä panen aina myöhään maata."

"Sinulla on täällä miellyttävää. Oma pianokin —"

"Se on äidin. Nämä ovat kaikki äidin vanhoja huonekaluja kotoa."
Torkild oli hetkisen vaiti. "Tämä oli nimittäin äidin huone —"

"Täälläkö hän kuoli —?" kysyi Aksel hiljaa.

Torkild nyökkäsi.

Aksel kuiskasi vielä hiljemmin:

"Hän teki sen itse — eikö niin?"

Torkild taivutti päätään myöntävästi ja kouristi lujasti tuolin käsinojaa.

"— Luulin muuten sinun tienneen sen."

"Minä arvelin sitä — joistakin Holger-sedän lausumista sanoista.
Ymmärsin, että se oli niin — ja että he tahtoivat salata sen minulta.
Hehän koettivat ylipäätään salata minulta kaiken, mikä koski kotioloja."

"Se oli muuten varsin omituista. Sinähän olit kahdeksantoista vuoden vanha silloin —"

"Siinä oli kai myös jonkinlaista hienotunteisuutta isää kohtaan", sanoi
Aksel. Hän joi vähän ja katsoi veljeensä:

"Sen jälkeisenä kesänä, kun te olitte Hindevadgaardenissa — minä oikeastaan kaipasin kovasti saada puhella sinun kanssasi. Saada — no niin, sinä ymmärrät. Minä tunsin itseni aina niin yksinäiseksi siellä. Mutta tiedäthän — siinä iässä — sitä on arka, kaino, niin sanoakseni —"

Torkild kurotti eteenpäin ja kilisti lasiaan veljen lasiin. He joivat sanomatta mitään.

Aksel jatkoi:

"En saanut koskaan puhuneeksi sinun kanssasi äidistä. Häpeä sanoa muuten, minä tuskin muistankaan häntä — vaikka olin sentään kaksitoistavuotias, kun jouduin pois kotoa. Mutta minä kaipasin häntä — tai ehkä kuvittelin kaipaavani häntä — sittenkun olin poissa. Olin sangen epätoivoissani joka kesä, kun äidinisä oli kirjoittanut hänelle ja kehoittanut häntä tulemaan kotiin, eikä hän tahtonut. — Se oli muuten omituista — olisi voinut luulla, siitä päättäen millaista hänellä oli Kristianiassa, että hänen täytyisi kaivata omaan kotiinsa — teidän kanssanne — lepäämään — eikö niin?"

"Hän ei kai uskaltanut. Ei kai myös tahtonut, että omaiset siellä saisivat nähdä koko surkeuden —"

"Senkö että hän —"

"Käytti morfiinia. Se oli vain morfiinia alussa. Se mikä sitten tuli, se kävi paljon pahemmaksi sen jälkeen kun olimme muuttaneet takaisin isän luo. Se seuraa kai aina perästäpäin morfinisteilla. Mutta Teresenkadulla asuessamme oli pitkiä aikoja, jolloin hänen laitansa oli aivan hyvin."

"Se oli siis —" Aksel hamuili sohvatyynyn pintaa — "hyvin pahasti?"

"Hän koetti lakata. Äiti-parka. — En muuten luule, että isä olisi voinut auttaa häntä. Ei vaikka hän olisi lopettanut suhteensa rouva Ritteriinkin. Joskus äiti sulkeutui lukon taakse viikoksi tai niille vaihein —"

"Sellaisessa sinä ja Doris kasvoitte —"

"Niin. — Toisinaan, ollessaan parempi, äiti puheli minun kanssani — silloin hän myös soitti. Ei muuten juuri ollenkaan viime talvena. Muistan, kuinka kerran juuri joulun jälkeen, kun istuin hänen luonaan, hän soitti erästä Chopinin balladia — silloin tuli isä huoneeseen. Saanko istua kuuntelemaan soittoasi, Regitze, sanoi hän. Minä muistan sen, sillä en ollut kuullut isän mainitsevan hänen etunimeään koko aikana tänne tulomme jälkeen. Sitten isä käski minua menemään vähäksi aikaa ulos. Senjälkeen äiti oli terveenä, jonkun aikaa. Ja sitten raukesi kaikki — hän oli — sairaana — yhtämittaa."

He istuivat vaiti jonkun hetken. Kunnes Torkild jatkoi:

"Olen arvellut itsekseni, että hän teki viimeisen yrityksen. Ja ymmärsi, ettei se hyödyttänyt. Hän ei voinut vapautua myrkystä. Senvuoksi hän sitten ampui itsensä."

Aksel istui tuijottaen Torkildin valkeisiin kasvoihin.

"Minä nukuin käytävän toisella puolen siinä huoneessa, jossa sinä nukut nyt. Olin juuri riisuutumassa. Silloin minä kuulin sen. Ovi oli lukittu, mutta minä juoksin alas ja kiipesin kuistin katolle ja sieltä ikkunan kautta sisään. Silloin äiti makasi tuolla vuoteella. Hän kuoli vasta seuraavana päivänä, mutta ei tullut tajuihinsa —"

Torkild nousi ja meni ikkunan luo.

"Hän oli selvänä, kun hän teki sen. Hän oli näet ollut minun luonani noin tuntia aikaisemmin. Hän tuli sisään ja kysyi — luullakseni, oliko minulla parsittavia sukkia, tai jotain sellaista. Ja sitten hän kysyi, enkö panisi nyt maata. Minä istuin nimittäin lukemassa — ja siihen minä vastasin myöntäen. Sitten hän tahtoi suudella minua —"

Hän vaikeni. Aksel nousi ja meni veljeään kohti, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan pianoon nojaten. Torkild nyyhkytti tukahtuneesti otsa ikkunan poikkipuuta vasten.

Hetken kuluttua hän suoristautui. Aksel näki vain solakan tumman varjon ruutua vasten.

"Minä en ollut suudellut äitiä viime kuukausina. Kun hän lähestyi suudellakseen, en ollut sitä näkevinäni. Kerran hän pyysi — ja silloin minä juuri hätimiten kosketin hänen poskeansa. Silloin hän tarttui minun päähäni, ja minä — et saa, äiti, sanoin minä. Oi herra Jumala niitä äidin silmiä. Kuinka olenkaan katunut, etten sanonut hänelle sitä silloin. — Mutta minä olin kuudentoista vanha — tiedäthän millaisia ollaan silloin —"

"Niin. Silloin voidaan olla säälimättömiä."

"Ei, ei. Ei se ollut sitäkään. Minä olin saanut — taudin. Mutta sanoa sitä äidille —"

He olivat vaiti molemmat. Kunnes Torkild virkkoi — ja Aksel saattoi erottaa hänen sairaan hymynsä äänestä:

"Isä keksi sen viikkoa jälkeen äidin kuoleman. Hän tapasi jonkun lääkkeen —"

He seisoivat hiljaa hetken aikaa. Kunnes Aksel meni ikkunan luo. Pilvet kulkivat repaleisina itätuulen ajamina — kalpeansinisellä taivaalla leijui valkoinen, ohut alakuun suikale.

"Sinä taisit olla oikeassa. Ilma kirkastuu huomiseksi."

"Siltä näyttää."

"Alkaa jo vaaleta", sanoi Aksel. "Yöt ovat vielä lyhyemmät täällä kuin
Tanskassa."

Torkild katsoi kelloonsa.

"Niin. Kahden tunnin päästä nousee aurinko. Sinä menet kai nukkumaan nyt?"

"Menen. Sinun on sitäpaitsi mentävä noutamaan neiti Wegneriä kello kahdeksan —"

"Niin, minä arvelen, että menen Doriksen kanssa häntä noutamaan."

"Minä en kai ole nähnyt Rose Wegneriä sen jälkeen kun hän oli kymmenvuotias", virkkoi Aksel miettivästi. "No hyvää yötä sitten —"

"Hyvää yötä."

Torkild seurasi häntä ovelle. Aksel pani äkkiä kätensä hänen olalleen:

"Kiitos sinulle siitä, että kerroit minulle tämän — äidistä."

He puristivat toistensa käsiä — hieman hämillään.

"Hyvää yötä vain —"

"Hyvää yötä —"

Torkild sammutti lampun ja istuutui ikkunalaudalle. Aamuilma tulvahti häntä vastaan kuin merikylpy, viileänä ja raikkaana ja täynnä kuusamain tuoksua, jotka vihreän maton tavoin peittivät hänen ikkunansa alla olevaa kuistinkattoa. Hän istui ja antoi sen huuhdella yltään paljon whiskyn ja tupakan nauttimisen synnyttämää painostusta ja epämieluisuutta — ja samalla omassa sisimmässä itsessään pyörivää ja surisevaa epämieluisuutta — tunnetta, että hän myöhemmin ehkä mielessään arvelisi sanoneensa liian paljon.

Taivas oli jokseenkin kirkas nyt, ja melkein valkea. Korkealla taivaanlaella purjehtivat viimeiset tummansiniset pilvenriekaleet, ja idässä vuonon yläpuolella oli usvaharju, joka punoitti ruosteeseen vivahtavana sillä kohtaa, mistä aurinko tulisi nousemaan. Meri aaltoili vielä raskaana ja harmaana ja levottomana — rannan kohina kuului pohjasävelenä puutarhan lehvistöjen suhinan ja aidan viereisten saarninlehtien lepatuksen ja kaikista oksista valuvien vesipisarain tipahtelun läpi.

Oli ikäänkuin kaikki värit olisivat nukkuneet nyt ennen auringon esiinpuhkeamista — ulkona oli ihan valoisaa, mutta niityt olivat harmaanvihreät ja pensaikko mustanvihreä ja harjut harmaansiniset — ja Rokken talojen punaiset ja keltaiset ja valkeat rakennukset vuonon toisella puolen olivat loistottomat.

Kun hän nukkui, olivat varmaankin hänen kasvonsa yhtä hiljaiset ja viileän raikkaat kuin aamuinen maailma tuolla ulkona —.

Rose — minä tahdon nukkua sinun sylissäsi, Rose, äänsi hän valittaen ulos aamunkoittoon.

— Muutaman tunnin kuluttua hän saisi jälleen nähdä hänet. Tämä valvottu yö, jona hän oli penkonut muistoja, jotka aina saivat hänen hermonsa värisemään, tuntui hänestä kuin jälleennäkemisen valmistelulta. Ja koko hänen olemuksensa vapisi kaipauksesta häneen ja jännityksestä niitä kesäisiä vuorokausia kohti, joita hän nyt lähestyi.

Vaikka eihän hän odottanut, että mitään tapahtuisi. Kaikesta siitä huolimatta, mitä heillä oli ollut yhteistä, — heidän välillään ei ollut koskaan tapahtunut mitään. Ei mitään ollut tapahtunut, muuta kuin mitä tapahtui hänessä itsessään.

Ja jokainen nyt lähenevistä päivistä tulisi olemaan täynnä tapahtumia hänelle, mutta Roselta menisivät päivät ohi poutineen ja sateineen; uimassakäyntejä ja mustikkaretkiä ja kalamatkoja nuotioineen ja kahvinkeittoineen saarilla jäisi niistä hänen mieleensä. Ja Torkild muistaisi retkiltä, millaiselta Rose oli näyttänyt seisoessaan vyötäisiään myöten vaapukkapensaissa solakat käsivarret eteenpäin kurotettuina marjoja poimien, ja saarilla vietetyistä kesäöistä hän muistaisi Rosen levolliset silmät ja kaukaisen ilmeen hänen kasvoillaan, hänen tuijottaessaan tyynen meren yli, ja nuotion leimusta hän muistaisi, miten se oli punannut Rosen hohtavan tukan, ja hän muistaisi, kuinka Rose tuli kävellen puutarhan halki Doriksen kanssa, ja hänen vankka tukkansa riippui raskaana ja sitkaana ja tummana merivedestä solakkaa selkää pitkin. Ja hän muistaisi, kuinka hänen oma sydämensä oli takonut mykkänä hänen sisässään, aina, aina, aina, päivät ja yöt, että hänen pitäisi heittäytyä maahan ja anoa itselleen kotia Rosen helmassa.

Ja jokaisena unettomana, valvottuna yönä hän ajattelisi — huomenna ehkä. Huomenna voin ehkä sanoa sen. Saattaisi tapahtua jotakin — niin että minä voin sanoa hänelle kaikki. Mutta mitään ei tule tapahtumaan. Rose tulee olemaan lempeä ja raikas ja kuulas kuin kesäaamu, sisarellisen suloinen ja ystävällinen. Hän tietää, että minä rakastan häntä, koska en ole voinut olla sanomatta sitä — niin monta, monta kertaa. Mutta kun hän ei aavastakaan, mitä rakastaminen merkitsee —.

Hän oli sanonut, minä rakastan sinua. Mutta kun Rose ei ymmärtänyt, mitä se oli, niin oli hänen sisäisen kainoutensa vastaista selittää sitä. Kaipuutaan häneen, joka oli sellainen kuin hän, Torkild, olisi tahtonut olla, mutta jollaiseksi hän ei ollut saanut rauhaa tulla. Niin kauan kuin hän oli tuntenut Rosen, Oli tämä omistanut kaiken, mitä hän, Torkild, hartaimmin ja toivottomimmin oli halunnut. Ja niin hän oli johtunut halajamaan Rosea — hänestä tuntui, että sinä hetkenä, jona hän saisi ottaa syliinsä tämän, syleilisi hän kaikkea, mitä hän oli halannut niin epätoivoisesti, niin katkerasti, kaikkina lapsuutensa pitkinä kodittomuuden ja epätoivon ja häpeän vuosina.

* * * * *

Alhaalla löi kello kolme. Kolme tuntia oli hänellä aikaa nukkua. Hän nousi seisomaan.

Huone näytti vastenmieliseltä aamun valossa — tahraisella pöydällä olevine tyhjine whiskypulloineen ja likaisine laseineen. Savukkeenpätkiä ja tuhkaa oli kaikkialla, pianon kynttiläjalustoille kasattuna ja lattialle viskeltynä —. Hän ei jaksanut mennä nukkumaan täällä —.

Hän otti lakkinsa. Tøsa, joka oli nukkunut keinutuolissa, kapsahti alas ja hyppäsi häntä vastaan. Torkild hiljensi koiraa ja hiipi hiljaa portaita alas, ulos talosta.

Peltojen välitse kulkevan polun vierillä oli sateen litistämiä sinikello- ja keltamataramättäitä. Ensimmäinen auringonjuova hohti kultaisena talon takana olevan harjun ylimmällä huipulla. Oli hiljaista ja viileää — hiukan pikkulintujen piiskutusta, kun hän tuli metsään, missä sade oli huuhtonut havuneulaset pieniin kinoksiin polun poikki. Sammal ja kanerva kiilsivät kosteudesta paisuneina. Hän riipi kourallisen mustikoita — ne maistuivat niin hyviltä ja raikkailta tupakan ja whiskyn jälkeen. Tøsa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien sinne ja tänne. Kun hän saapui vanhalle miilunpohjalle, loisti aurinko kuusenlatvoissa.

Ja hän kutsui vanhaa iloaan, ylpeää ja alistunutta iloa jota hän oli kasvattanut kaikkina kuluneina vuosina —:

Eikö hänen pitäisi olla onnellinen sittenkin jo siitä mitä oli: että Rose oli sellainen kuin oli ja että hän voi nähdä; sen ja että hän rakasti Rosea. Ja muutaman tunnin kuluttua hän kohtaisi hänet jälleen, olisi lähellä häntä, kuulisi hänen äänensä, koskettaisi hänen käsiään, näkisi hänet, joka oli ihaninta maailmassa hänelle —.

Mitään ei tulisi tapahtumaan. Kyllä varmasti tulisi tapahtumaan jotakin. Kaikki maailmassa hänelle tulisi tapahtumaan — joskaan ei se, mitä hän toivoi. Se mitä heidän välillään oli tapahtunut — se oli ehkä liian vähän Roselle nyt — jonakin päivänä se muuttuisi toiseksi. Ja hänelle, Torkildille, oli se hänen elämästään se, minkä hän muistaisi vielä kuolinhetkellään —.

Torkild sulki silmänsä hetkiseksi. Uhmaista riemua! tuntien hän imi vanhan muiston makeutta. Hän muisti kevätillan rouva Wegnerin pienessä arkihuoneessa Stensgatenin varrella. Viimeisen kullankeltaisen auringonsäteiden valelun ikkunan veripunaisilla pelargonioilla, pienillä valkoisilla empirehuonekaluilla, joiden risaiset ja haalistuneet päällykset olivat kerran olleet vihreäjuovaista silkkiä. Kirpeän raikkaan lemun, joka levisi kaikkialle huoneeseen maljakoissa ja laseissa olevista kevätlehvistä ja kukista. Suuren orvokeilla täytetyn kulhon ompelupöydällä ikkunan luona, missä Rose istuu äidin nojatuolissa. Niin, hän muisti lempeän, kellertävän ilta-auringon loisteen Rosen hohtavalla tukalla, hienossa untuvassa pitkin lapsellisesti pöyristyvän posken viivaa, huulet, jotka auringonpaisteessa kävivät läpikuultaviksi kuin helakat vaapukat, silmät, jotka imivät itseensä valonsäteitä kuin tyyni vesi. Sileässä tummassa kävelypuvussaan näytti Rosen ruumis niin äärettömän neitseelliseltä, hennolta ja vienolta, hiukan kulmikkaan tyttömäiseltä.

He olivat tehneet kävelyretken yhdessä iltapäivällä Gaustan puron varrelle ja poimineet kukkia. Silloin oli ilma ollut harmaa, joku yksityinen vesipisara tipahti silloin tällöin. Valkovuokot versoivat kalpeanvihreän, valkotähtisen maton kaltaisina harmaiden lepänrunkojen välissä pitkin puron rantamaa, kuihtuneenkeltaisten mäenkaltaiden juurella.

Rose oli puhellut heidän kävellessään — siihen tapaan kuin hän joskus puheli — ainoastaan hänelle, sen Torkild tiesi. Vain Torkild tunsi sen levottomuuden, sen kärsimättömyyden, joka kätkeytyi Rosen rauhallisen, lempeän olemuksen taakse. Kevät ja ilma, kalpeanharmaa taivas, kalpeat viluiset kevätkukat sateenpisartelussa, kaikesta versovasta ja kukkivasta nouseva raskas uho, ne ne varmaan houkuttelivat surumielen Rosesta esiin sinä päivänä. Se johtui hänen ikuisesta tuskastaan ajan kulumisen tähden, niistä nuorista voimista, jotka hän tunsi itsessään ja joita hän ei saanut käyttää. Se johtui kai yksinkertaisesti hänen terveestä ruumiistaan, joka kapinoi toimettomuutta vastaan — niitä pitkiä työpäiviä vastaan, jolloin hänen sormensa hyppelivät kirjoituskoneen näppäimillä ja aivojen täytyi työskennellä lakkaamatta, sillä välin kuin lihakset olivat tuomitut lepäämään ja verenkierto kävi hitaaksi ja veltoksi hänen toimettomassa ruumiissaan.

Torkild oli tuntenut tämän — että Rosen raskasmielisyys oli itse terveyden kapinoimista. Ja hänen omansa oli sairaan toivotonta raskasmielisyyttä. Niin hän oli kulkenut vaiti ja kuunnellut — voimattomasti kaivaten, että voisi kaivata samoin kuin Rose. Heidän kulkiessaan kotiin liukui pilvipeitto taivaanrantaan, aurinko painui sen harmaan reunan alle, ja sen viistot kultaiset säteet näyttivät Torkildin mielestä valelevan Rosea kuin kaste. Kun he tulivat Rosen huoneeseen, oli se täynnä valoa, ja heidän istuessaan siellä Rose ikkunan luona auringonpaisteessa, Torkild varjossa nojasohvalla, oli Torkild äkillisen mielijohteen valtaamana kertonut Roselle saman, minkä oli kertonut veljelleen tänä yönä.

Hänen lopetettuaan olivat he istuneet hiljaa jonkun hetken. Avoimista ikkunoista leyhyi kevätilma huoneeseen tuoden mukanaan tuoreen pölyn hajua kadulta ynnä leikkivien ja huutelevien lasten ääniä. Äkkiä oli Rose noussut ylös. Hän tuli Torkildin luo, otti hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja suuteli häntä, ensin otsalle ja sitten äkkiä suulle.

Hän ei puhunut mitään, eikä Torkildkaan. Torkild liukui lattialle Rosen eteen ja makasi siinä polvillaan pää painettuna Rosen lanteeseen.

Silloin hän kuuli rouva Wegnerin pistävän avaimen eteisen oveen, ja hän nousi nopeasti ylös.

Rosen äiti tuli sisään, sanoi hyvää iltaa ja kysyi, oliko hän tullut jäädäkseen juomaan teetä. Torkild sanoi ei kiitos, hänen täytyi mennä kotiin lukemaan. Mutta hän tiesi tuskin itse, mitä sanoja hänen huulensa lausuivat. Ajan ja paikan ulkopuolella olevalta näyltä, merkiltä koko hänen elämäänsä varten näyttivät hänestä nuo molemmat naiset, jotka seisoivat rinnakkain hämärtyvässä huoneessa — toista hän oli rakastanut kautta koko lapsuutensa, ja toista hän tiesi tulevansa rakastamaan kautta koko täysi-ikäisyytensä —.

Tuo ilta — tuo hetki tuntui hänestä siltä kuin kaikki, mitä hän oli elänyt, olisi kokoutunut siihen, ja kaikki, mitä hänen oli elettävä, olisi tullut nyt määrätyksi. Hän oli tiennyt sen silloin, ylpeänä kuin varhaisnuoruus on ylpeä siitä, minkä se tuntee kohtalokseen. Lapsellisesti hän oli silloin ajatellut tovereitaan — hän kävi kauppaopistoa — mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet. Ei se olisi näyttänyt heidän mielestään miltään — niin viatonta asiaa kuin lapsuudenystävättären sisarellista suudelmaa eivät he suinkaan pitäisi minään seikkailuna. — Hän, hän oli kohdannut kohtalonsa, tuntenut sen ja hyväksynyt sen. Mutta nyt aikuisena — tuo elämys oli vielä hänen edessään samassa kohtalon valossa. Jos Rose kerran tulisi hänen omakseen — sisimmässään hän ei ollut koskaan epäillyt sitä, että tämän kerran piti tulla hänen omakseen — niin se olisi vain kaiken sen täyttymys, mikä oli alkanut sinä iltana. Lopulta, sittenkuin hänen elämänsä olisi valmis, tulisi hänestä kai tuntumaan, että tuo päivä, jolloin hän tuli Rosen omaksi, merkitsi enemmän kuin se päivä, jona Rose tuli hänen omakseen.

* * * * *

Ehkäpä se seikka, että hän jo poikana oli häätynyt miettimään tuota ainaista aihetta vanhempien välisestä suhteesta, vaikutti sen, että Torkildin aistit olivat heränneet niin varhain — liian varhain. Hän muisti poikuuspäivänsä ja poikuussyntinsä kuin hekuman ja katumuksen, kiusausten ja lankeemusten ja häpeän painajaisen. Ja äidin kuoleman edellisenä kesänä hän oli palatessaan jalkamatkalta joidenkin vanhempien toverien kanssa tullut Kristianian kautta. Eräänä iltana, juotuaan aika paljon, he olivat menneet tyttöjen luo.

Jo silloin oli hän itse nimittänyt tunnettaan Rosea kohtaan rakastumiseksi. Hän kulki uneksien Rosesta, sepitti keskusteluja ja tilanteita, mutta hänen kuvitelmansa olivat aivan ruumiittomia. Hänelle oli rakkaus juuri kaikkea ruumiitonta — kalpeansinisestä, surunvoittoisesta unelmamaailmastaan, jossa hän palvoi Rosea, sulki hän intohimoisesti pois sen vietin, joka oli luonut kurjuuden hänen lapsuusmaailmaansa ja hänen omaan ruumiiseensa. Tuntuipa hänestä, että tuo unelmien paratiisi, joka sisälsi kaiken mitä hän tiesi onnellista ja kaunista, toivottomasti katoaisi ja tallautuisi lokaan, jos hän vain kerrankaan ajatuksissaan kajoaisi Roseen muuten kuin kunnioittavin sormenpäin ja mitä hellävaraisimmin suudellen hänen käsiään ja poskeaan.

Hän oli sairastunut, oli luullut joutuneensa tuhon omaksi, ja hän oli ollut mielessään varma siitä, että hän tekisi lopun kurjuudestaan samoin kuin äiti oli tehnyt — ennemmin tai myöhemmin. Mutta hänen suhdettaan Roseen se ei ollut lainkaan muuttanut. Hänen elämänsä, niin kauan kuin hän oli ollut tietoinen siitä, että hän eli, oli ollut jakso inhoittavia ja karkeita onnettomuuksia — tämä viimeinen merkitsi hänelle loppua. Rose eli toisessa maailmassa, heidän välillään oli ammottava kuilu, ja Torkild saattoi vain uneksia itsensä Rosen puolelle.

Sitten oli Rose suudellut häntä. Sinä ainokaisena sekuntina, jona hän oli tuntenut Rosen suun omalla suullaan, oli käynyt kuin liekki hänen lävitseen. Heidän välillään ei ollut kuilua, Rose oli ottanut hänen päänsä käsiensä väliin, hän oli tuntenut Rosen ruumiin omaansa vasten, sinä hetkenä, jona hän oli polvillaan Rosen edessä, hän oli ymmärtänyt, että he elivät samassa maailmassa, että tuon olennon, joka oli itse kauneus ja puhtaus, terveys ja rauha, hän saattoi sulkea käsiinsä ja painaa syliinsä. Tuo lämmin, joustava tytönruumis oli se ihana, elävä todellisuus, johon sisältyi kaikki se, mitä hän oli kaivannut koko ikänsä.

Torkild ei mennyt kotiinsa sinä iltana — hän palasi takaisin niille poluille, joilla hän oli päivällä kulkenut Rosen, kanssa. Yö oli kuulas ja kylmä; taivasta vasten, joka oli keltaisenvihertävä kuin reininviini, piirtyivät metsäiset harjut mustina terävin kuusenlatvoin, siellä täällä kohotti alaston lehtipuu latvakudoksensa ilmaa vasten. Torkild käveli alhaalla mäkien välissä, seuraten puron juoksua ylöspäin, ja kun hän työntyi tiheikön läpi, hipoivat nuoret, märät, kirpeän mahlanlemuiset lehvät hänen kasvojaan — kastetta laskeutui runsaasti siellä puronlaaksossa. Märässä, kylmässä ilmassa oli pelloilta tulevan rydönpolton, mullan ja idun hajua, hän tunsi sen vaatteiden läpi, ihossaan asti kuin kylvyn, joka lupasi hänelle puhtauden ja terveyden jälleen. Ylhäällä mäenkaltaalla hän heittäytyi maahan, upotti kasvonsa valkovuokkomattoon, painoi huulensa kosteaa multaa vasten. Hänestä tuntui kuin ei hän olisi koskaan ennen sitä ajatellut — että kaikki elämän kauneushan oli juuri ruumiin, aistein valloitettava. Ei mitään taivasunia voinut sielu luoda, jollei ruumis, aistit keränneet ainesta — taivaan kukat oli luotava niiden mukaisiksi, jotka kasvoivat maan päällä, enkelien täytyi laulaa niiden sävelten mukaan, joita ihmiset maan päällä olivat luoneet, kaiken ilmestyskirjan loiston, katujen kullan ja porttien päärlyt, perustuksen ametistit ja krysoprasit ja kalliit kivet olivat ihmiset kantaneet taivaaseensa ruman, ihanan maansa pinnalta —.

Aisteillaanhan hän joi tämän kevätyön sanomattoman raikasta ja puhdasta kauneutta, ilman tuoksua, kukkien viileyttä, taivaan kaunista kuulautta, laulurastaan säveliä Gaustan metsästä ja puron solinaa ja pulpahtelua sen mäen juurelta, jolla hän makasi. Ja se, jota hän rakasti, hänen kauneutensa, hänen raikkautensa oli yhtä maallista ja todellista kuin kaikki rumakin hänen elämässään. Rinnakkain he kulkivat saman maan pinnalla, niin lähellä toisiaan, että heidän huulensa voivat yhtyä suudelmassa.

* * * * *

Auringonsilta kulki leveänä ja valkoisena vuonon yli, kun Torkild laskeutui rantaan. Hän riisti yltään vaatteet, ojenteli itseään hetken alastomana auringonpaisteessa ja liukui sitten hitaasti veteen selkä jyrkkää rantakalliota vasten. Levät hipoivat ryömien ylös hänen jalkojaan pitkin, hän antoi itsensä painua aivan niiden sekaan. Tässä juuri rantakallion juurella oli kuin kokonainen niitty kauniita kullanruskeita merikasveja. Hän oikaisihe niiden sekaan hetkiseksi, ennenkuin lähti uimaan ulommaksi päivänpaisteessa.

III.

Torkildin muistot Rosesta alkoivat eräästä kesäisestä sunnuntaista, jolloin hän ja Doris olivat olleet äidin kanssa vierailemassa Wegnerillä. Hän tiesi tosin olleensa Rosen seurassa ennemminkin. Hänen vanhempiensa yhdessäolon viimeisinä vuosina oli rouva Christiansen ollut yhden kesän Tanskassa kaikkien kolmen lapsensa kanssa. Torkild muisti hyvin, kuinka silloin Karen-täti oli tullut eräänä päivänä ja sanonut, että he saisivat lähteä mukaan ajelemaan Nyborgiin tervehtimään pientä norjalaista tyttöä, "niin suloista pikku tyttöä", sanoi hän. Torkild kuvitteli kuitenkin tältä matkalta muistavansa linnakaivannon vieressä olevan vanhan kauppiaskartanon — mutkaisen, päivänpaahtaman kadun kanavan partaalla, minkä vihreään, tiiviiseen veteen vastapäätä olevan linnasaaren puut kastoivat oksiaan ja missä joutsenet liukuivat kukkivien kaislojen seassa, Vogeliuksen suuren pihan, missä ruohoa kasvoi kivityksen lomissa ja missä oli lukemattomia piiloja talleissa ja varastohuoneissa ja torikojuissa ja heinäylisillä ja kanakopissa. Mutta Rosea hän ei muistanut siltä kerralta, jolloin hän, Torkild, ajoi Hindevadgaardenista häntä tervehtimään — kaksi lihavaa ruskeaa hevosta vaunujen edessä ja helyjä valjaissa.

Ensimmäinen muisto Rosesta oli siltä ajalta, jolloin hän ja Doris asuivat äitinsä kanssa Teresenkadulla.

Edellisenä syksynä he olivat lähteneet Hellerudista. Hän muisti sen kuin jonakin epäselvänä, unentapaisena kauhuna. Mitä heidän ympärillään tapahtui, sitä eivät kolme pientä sisarusta ymmärtäneet. Mutta Torkild oli sentään käsittänyt, että jotakin hirmuista se oli, ja häntä ahdisti kuolettava pelko, että hän saisi tietää, mitä se oli. "Voi niitä lapsiraukkoja sentään", oli hän kuullut karjapiian sanovan joillekin toisille pihalla — hänen istuessaan lastenkamarin ikkunassa. "Oi voi sentään, että ihmiset voivat sillä lailla asiansa laittaa —" silloin hän juoksi pois ikkunasta ulos käytävään, peläten saavansa kuulla enemmän. Hän alkoi väristä ahdistuksesta, kun joku katsoi häneen siihen osaaottavaiseen tapaan, jolla kaikki katsoivat heihin lapsiin silloin — tahi kun heidän äänensä kävi araksi ja miltei itkunsekaiseksi, niinkuin lapsenpiian, silloin kun tämän piti kutsua heitä sisälle syömään. Hän tunsi kauhua, samanlaista kuin silloin, kun hänen pimeinä iltoina oli mentävä yläkerrassa olevasta lastenhuoneesta alas ensi kerrokseen. Käsi seinähirsiä vasten hän haparoi eteenpäin sysipimeässä käytävässä, peläten, että lattia äkkiä loppuisi ja hän syöksyisi päällään portaita alas, niinkuin hän oli tehnyt kerran pienenä ollessaan.

Eräänä päivänä heille kerrottiin, että heidän isänsä oli matkustanut pois. Hän ei tullut takaisin, eikä kukaan vastannut, kun Doris kyseli häntä. Torkild tunsi, ettei hänen pitänyt kysellä. Ja eräänä aamuna jonkun aikaa sen jälkeen noudettiin heidät äkkiä alas ruokasaliin — äidinisä oli tullut. Siinä hän istui lahjoineen, tuo satuhenkilö, jonka he muistivat juhlallisilta kesäisiltä Tanskan-matkoiltaan—mutta kuitenkin Torkild aavisti, että hänen tulonsa merkitsi jonkin olevan hullusti. Niin, kun äidinisä ja äiti istuivat kahdenkesken tuntikausia lukittujen ovien takana huoneessa ja kävelivät yhdessä edestakaisin ulkona hoitamattomassa syksyisessä puutarhassa ja lapset ajettiin pois, jos he tulivat jälkeen, tunsi Torkild peloittavaa kaameutta sen johdosta. Eräänä iltana istui Aksel ylhäällä lastenkamarissa kulmat rypyssä ja kiharatukan alla oleva leveä, matala otsa uhkamielisesti eteenpäin työnnettynä, niin että hän muistutti pientä vihaista sonnimullikkaa. "Minä en tahdo", toisti hän vain tuon tuostakin. "Minä en tahdo lähteä sen kanssa." Torkild sai tietää palvelijalta, että Akselin piti seurata äidinisänsä mukana takaisin Tanskaan. Ja seuraavana päivänä oli Aksel hyvin halukas lähtemään ja kerskui pikkuveljelle ja arentimiehen pojille ukin monista hevosista.

Niin riistettiin myöskin veli pois kodista. Ja lopuksi tultiin ja kerrottiin hänelle, että hän ja Doris ja äiti matkustaisivat Kristianiaan. Silloin hän tuli iloiseksi — he matkustaisivat sinne junalla, ja se oli niin hurjan lystiä.

Mutta hän heräsi aamulla isossa huoneessa, missä huonekalut olivat sikinsokin röykkiöön pinottuina töryn ja pakkauspaperin seassa. Ikkunan eteen, joka oli lähinnä sitä sohvaa, missä hän oli nukkunut, oli ripustettu ruskea saali, mutta se ei ylettynyt kuin ikkunan puoliväliin, ja toinen verhoton ikkuna irvisti alastomana. Tympeä ja iloton harmaa valo valautui huoneeseen, jossa oli vaaleanharmaat seinät täynnä naulanreikiä ja läiskiä taulunkehysten jäljiltä. Kadulta kuuluva vaunujen räminä raastoi maalaislapsen korvia. Hän juoksi ikkunaan katsoakseen kaupunkia, johon saapumista hän oli niin jännittyneenä odottanut. Suoraan vastapäätään hän näki suuren, likaisenvalkoisen talon, jossa oli paljon ikkunoita; vaikka monissa niistä oli kukkia, oli talo hänestä kuitenkin vankilan näköinen, sellaiseksi kuin hän sitä kuvitteli; se oli työläisasunto.

Hän pujahti ulos huoneistosta, missä laatikoita ja säkkipakkauksessa olevia huonekaluja oli huiskin haiskin, alas kulunutta ja likaista porraskäytävää, missä oli inhoittava haju — jokaisessa portaiden käänteessä oli käymälänovi. Vaaleanvihreät seinät olivat kirjoitetut täyteen nimiä ja rumia sanoja. Hän kurkisti alas pihamaalle; se oli kivetty, ja sen takana oli vielä harmaampi ja rumempi rakennus kuin se, jossa he asuivat. Ilma vaikutti häneen ahdistavasti — ja nälkä hänellä myöskin oli; äiti vastasi, ettei hän ollut ehtinyt vielä ostaa ruokaa, kun hän pyysi syötävää. Hän pujahti portista kadulle.

Se näytti hänestä loppumattoman pitkältä, rakennusröykkiöt tekivät valtavan vaikutuksen, niin suuria ja raskaita ja harmaita ne olivat ja kaikki kivestä. Hän alkoi hiljakseen kulkea katua pitkin — ja vähitellen hän unohti pelokkuutensa. Siellä oli maitopuoteja, joiden ikkunoissa oli enemmän suklaata ja makeisia kuin Torkild oli luullut maailmassa olevankaan. Siellä oli teollisuusliikkeitä, joissa oli huimaavan suuret määrät leikkikaluja, ja muuan tupakkaliike, jossa oli sieviä kortteja ja piippuja ja kävelykeppejä. Talot olivat paljon, paljon suurempia kuin Nyborgissa — ja kaikkityynni mielenkiintoisempaa siksi, että hän tiesi asuvansa täällä. Hän seisoi loppumattoman kauan töllistelemässä joka ruudun edessä — kaikki huolet olivat hetkeksi unohtuneet.

Mutta sitten hän saapui talorivien päähän. Katu loppui kenttään, jota ympäröi korkea pystyaita. Kentän takana oli mäkiä ja niillä yksityisiä kaupunkitaloja, mutta ne olivat harvassa kaukana toisistaan, se ei muistuttanut maaseutua, josta hän tuli, eikä kaupunkiakaan, millaisena sen tuli olla hänen käsityksensä mukaan — hän tunsi itsensä ikäänkuin pettyneeksi, seisoessaan siinä tuijottelemassa. Hän ryömi aidassa olevan reiän läpi ja astui varovasti kentälle. Ruoho oli lyhyttä ja ohueksi kulunutta, ja sillä risteili leveitä tallattuja polkuja. Kentän halki juoksi puro, se kulki alhaalla pienessä laaksossa suurten leppien välissä. Mutta kun hän tuli laaksoon, näki hän, että se oli ruma, täynnä pullonsirpaleita ja kellastunutta sanomalehtipaperia ja törkyä. Vesi purossa oli harmaata ja pahalta haisevaa. Puron toisella puolen mäen rinteellä makasi joitakin miehiä liikkumattomina — hän kuvitteli äkkiä, että ne olivat kuolleita, murhattuja — hänellä oli jonkinlainen epäselvä käsitys, että kaupungissa murhattiin ihmisiä. Hän kääntyi ympäri ja juoksi, kunnes oli jälleen kadulla.

Kaukana katukäytävällä hän näki Doriksen. Tämä näytti niin pikkuruikkuisen pieneltä suurten harmaiden talojen juurella. Doris huusi hänelle, että hänen piti tulla sisään syömään. Ylhäällä keittiössä oli pitkä vieras herrasnainen, joka purki auki hienoja kääröjä. Torkild ei ollut koskaan maistanut sellaista ruokaa mitä tuo vieras rouva oli tuonut eikä koskaan niin hyvääkään — kaakaota ja lihapullia, jotka oli kastettu tiilenpunaiseen jauhoon, ja leivoksia ja viinirypäleitä lopuksi. Kun hän oli syönyt, sanoi rouva, että hänen tulisi auttaa häntä ja äitiään; häntä lähetettiin sinne ja tänne, tuomaan milloin hohtimia, milloin purjelankaa, nauloja ja vasaraa, sillävälin kuin he purkivat pakkauksia ja järjestivät. Rouva sanoi "kiitos, ystäväni", ja "oi Torkild, tahdotko olla niin ystävällinen —". Hän oli niin kaunis ja kiltti. Hän puhui tanskaa kuten hänen äitinsäkin. Hän oli Rosen äiti.

Eräänä sunnuntai-aamupäivänä seuraavana keväänä he sitten menivät käymään Wegnerillä. He kävelivät loppumattoman kauas ja tulivat sellaiselle kaupungin syrjälle, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut. Hän ei tuntenut siitä paljon muuta kuin Teresenkadun ja Pajukujan, joiden kautta tie kulki vanhalle katedraalikoululle, jota hän kävi. Täällä oli kuin aivan eri kaupunki, rikas ja kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa oli huviloita pienissä puutarhoissa. Kaksi kertaa hän oli nähnyt suihkukaivon puutarhoissa, ja hänen ja Doriksen täytyi välttämättä saada seisahtua katselemaan. Vihantaa ja kukkasia oli talojen ympärillä, hienoja verhoja ja messinkiruukkuja ikkunoissa. He tulivat kadulle, joka oli liidunvalkoinen päivänpaisteesta ja pölystä; toisella puolen oli hienoja huviloita hyvinhoidetuissa puutarhoissa, toisella kohosi vuorenseinä pystysuorana, ylinnä ravistuneita kuusia ja petäjiä silkinkiiltävää, vaaleansinistä kesätaivasta vasten. Katua pitkin ajoivat punaiseksi lakeeratut leipurinvaunut, ja jonkunlaisesta epämääräisestä halusta panna vastalause, hän ei oikein tiennyt mitä vastaan — sitä tunnetta vastaan, ettei hän kuulunut tähän huolettomaan, itsevarmaan maailmaan, Torkild juoksi vaunujen jälkeen ja tarrautui riippumaan niiden taakse, mutta äiti huusi hänet pois. Eräässä huvilassa seisoi pieni valkopukuinen tyttö kuistilla — se oli Rose, hän asui siellä.

Wegnerillä oli valkeaksi lakeeratut, silkkipäällyksiset huonekalut arkihuoneessa, ja lapset saivat suklaata. Rouva Wegnerillä oli kultainen nuoli pistettynä ruskean hiussykerön läpi ja valkoinen aaltoileva kesäpuku. Häntä vastapäätä istui sohvassa Torkildin äiti — hänen äitinsä harmaine hiuksineen, jotka koholle pöyhöttyen kääntyivät taaksepäin kapeilta, harmaankalpeilta ja uurteisilta kasvoilta. Hänen silmäluomensa olivat ohuiksi kuluneina ja tummanruskeina suurten, vaaleansinisten silmien yllä, joiden valkuaiset olivat verestävät, ja veltto, täyteläinen suu oli halkeillut ja ruskea. Hänellä oli yllään helmilläkirjailtu takki, ainoa päällysvaate, minkä hän muisti äidillä nähneensä koko heidän Kristianiassa-oioaikanaan. Se vivahti vihreälle päivänpaisteessa, ja joistakin kohti oli kirjailu rikkunut, niin että helmet riippuivat heiluen irrallaan langoissa. Ja kuten aina oli äidillä mustat nahkahansikkaat, jotka olivat sormenpäistään vaalahtavat ja hasuiset.

Heti kun lapset olivat juoneet suklaata, saivat he mennä Heftynmetsään poimimaan marjoja. Huvilapuutarhojen valkoisten säleaitojen välissä oli jäljellä kaistale metsää; petäjissä oli lehvistöä vain vähän latvassa, pihlajista oli karsittu oksat niin ylös kuin kädet ulottuivat ja rungot olivat kiiltäviksi hankautuneet pojanvekarain kiipeillessä niissä päivät pitkät. Jokainen pensas ja puu oli riistetty ja raastettu, oksat katkottu ja kuori nyljetty, mutta kuitenkin olivat orjanruusut saaneet puhkeamaan joitakin vaaleanpunaisia kukkia ylimpiin oksiinsa. Muutamia marjojakin he löysivät; Rose pujotti kaikki omat löytämänsä heinänkorteen, pienet valkoiset mansikat ja punaiset mustikanraakilat. Niistä tuli viimein kaksi kortta. Oi, miten suloinen hän oli — hän tuli ja niiasi Torkildin äidille, tarjosi tälle toisen ja omalle äidilleen toisen. Kun hän kumartui, näki Torkild koko hänen valkean housujentakamuksensa lyhyiden hameiden alta, mikä houkutteli räpsäyttämään varvulla. Ja hiukkasen maidonvalkeaa ihoa polventaipeessa. —

Herra ties miltä hänen äidistään lienee tuntunut vierailla kuluneessa helmitakissaan kauppias Vogeliuksen tyttären kodissa, missä jokainen esine näytti olevan valittu kauneimmista ja hienoimmista, mitä saatavissa oli, vain kehystämään hänen kauneuttaan ja onneaan. Kun he olivat nuorina tyttöinä Tanskassa, oli Regitze Hammerich Hindevadgaardenista ajanut helyvaljain, käydessään tervehtimässä ystävätärtään kauppiaantalossa. Vaikka — ei liene koskaan ollut ketään, joka oli tuntenut Rose Fredrikke Vogeliuksen olematta sitä mieltä, että oli niinkuin pitikin, että hän sai kaiken mitä raha ja rakkaus voivat hankkia. Häntä oli pidetty koko Fyenin kauneimpana tyttönä, hemmoteltu ja mielitelty lapsesta asti, kaikki "ihmisiin" lukeutuvat Nyborgissa ja laajalti ympäri läheisen maaseudunkin olivat ihastelleet häntä, kakki olivat sietäneet hänen oikkujaan ja päähänpistojaan, ja kun hän joutui naimisiin Norjaan, kulki kotona Fyenillä taruja hänen miehensä jumaloinnista ja hänen kotinsa loistosta ja rikkaudesta. Ja kaikkien mielestä oli luonnostaan lankeavaa, että Rose Fredrikke oli saanut kodin vieraassa maassa ja että hänen kotinsa oli tarumaisen loistelias.

Rose oli äitinsä näköinen, ja kuitenkin he olivat äärettömän erilaiset. Piirre piirteeltä oli hänellä äidin kasvot, silmät olivat äidin ja tukka oli äidin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin äidillä — eikä hän kuitenkaan häikäissyt. Rosen yllä ei ollut loistoa.

Ja loistoa oli ollut rouva Wegnerin yllä hänen viimeiseen elinpäiväänsä asti — enemmän loistoa kuin konsanaan, Torkildin mielestä, silloin kun hän asui Stensgatenin varrella olevassa pienessä huoneistossa lähellä Torkildin omaa kotia.

Rosen isä oli kuollut tuhkuriin, eikä hän ollut jättänyt jälkeensä mitään. Kun Torkild kuuli sen, oli se tuntunut hänestä niin epätodenmukaiselta, että hän ensin oli nauranut — tuhkurihan hänellä oli ollut itselläänkin, sehän oli sellainen pikkulasten tauti, eikä mikään voinut olla uskomattomampaa, kuin että Rosen ylhäinen, komea isä saisi tuhkurin. Tai että Rose ja hänen äitinsä olisivat köyhiä niinkuin hekin. Mutta se oli totta. Huvila ja irtaimisto myytiin, leski luovutti yksityisomaisuutensa, vaatteet ja korut, pesään, ja Paul Wegner saattoi maata velattomana haudassaan. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että pesästä jäi parituhatta kruunua yli hänen vaimolleen; hän sai ostetuksi takaisin joitakin yksityisiä huonekaluja kodistaan ja muutamia pieniä maalauksia, jotka hän oli saanut mieheltään ja jotka oli silloin arvioitu alhaalle. Eräs miehen ystävistä oli toimittanut hänelle paikan saksan- ja ranskankielen kirjeenvaihtajana suuressa välitysliikkeessä.

Joka aamu pukeutuessaan arkihuoneessa, missähän nukkui, näki Torkild rouva Wegnerin menevän ohi matkalla konttoriinsa. Hän talutti kädestä pikku tyttöään. Rosesta Torkild näki vain tuuhean kultaisen hiuspaljouden, joka riippui koululaukun yllä. Rouva Wegnerin kookas ja solakka vartalo, hänen pienet hienot kasvonsa alinomaa vaihtuvine ilmeineen eivät milloinkaan olleet näyttäneet kauniimmilta kuin hänen kulkiessaan mustassa leskenpuvussaan köyhää, kolkkoa katua pitkin. Hänen häilähtelevä, eloisa mielensä oli löytänyt polttopisteen, hänen oikukas ja uhmaisa tahtonsa oli keskittynyt ja lujittunut nyt, kun hän oli yksinäinen ja köyhä ja työskenteli päivät ja yöt, kaupungilla ja kotona, rakkaan lapsensa hyväksi.

Torkild tähysti ikkunassa, kunnes molemmat olivat menneet ohi ja rouva Wegner oli tervehtinyt häntä. Hänen takanaan huoneessa, jolla hänen silmissään aina säilyi ensimmäisen aamun tyhjyyden ja epäviihtyisän järjestämättömyyden leima, kulki hänen oma äitinsä kuluneissa kengissä ja siivosi, kantaen hänen vuodevaatteensa pimeään pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa hän ja Doris nukkuivat, ja asettaen pöytään aamiaisen. Äiti ei koskaan virkkanut sanaakaan koko aamuna. Kun rouva Wegner oli mennyt ohi, istuutui Torkild pöytään ja söi, lukien samalla läksyjään. Mutta rouva Wegnerin hymy jäi valaisemaan häntä sisällisesti ja täytti hänet äärettömän suloisella kaiholla. Hän kaipasi rouva Wegneriä — kaipasi iltapäivätunteja hänen huoneessaan, missä hän istui odottaen pientä rapinaa eteisen ovessa, kun rouva Wegner avasi lukon tullessaan kotiin, kaipasi hymyä ja tervehdystä, jonka hän ja Doris saivat, kun hän ensin oli suudellut ja syleillyt Rosea. Mutta kuinka Torkild olikaan toivonut, että rouva Wegner suutelisi ja syleilisi häntäkin. Torkildille oli rouva Wegnerin koti ihana, lumottu maailma, äärettömän erilainen kuin se, missä hän muuten eli ja liikkui.

Joka ainoa päivä häntä halutti mennä sinne — vaikka hän harvoin oli siellä useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa. Hän pelkäsi, että tultaisiin sanomaan hänen leikkivän tyttöjen kanssa. Muuten hän tuskin koskaan leikki pikkutyttöjen kanssa ollessaan siellä. Makuuhuoneessa, missä suuret mahonkisängyt olivat rinnatusten — Rose nukkui isänsä sängyssä — leikkivät nämä porsliini- ja paperinukeilla tai "näyttelivät teatteria", puettuina pöytäliinoihin ja aikuisten vaatteisiin. Torkild istui arkihuoneessa, luki ja katseli kuvateoksia tai soitti vanhaa taffelipianoa. Pakkalaatikko, jonka rouva Wegner oli karttuunilla verhonnut istuimeksi, oli aivan täynnä nuotteja, vanhoja tanskalaisia kappaleita ja Berggrenin kansanlauluja, mutta myöskin monen monta nidettä Mozartia ja Bachia ja Gluckia sekä joitakin Haydnin sonaattien vanhoja painoksia, joissa oli vanhanaikaista painotyyliä vihertävällä, pehmeällä, hasuisella ja nystyräisellä paperilla ynnä viehättävät kuparipiirrospäällykset. Niihin oli kirjoitettu "Marie Sophie Johanne Vogelius", mutta muste oli vanhuuttaan melkein valkeaa.

Piano ja valkoiset empirehuonekalut olivat rouva Wegnerin lapsuudenkodista — kuten melkein kaikki, mitä hän oli ostanut takaisin. Seinät olivat melkein umpipeitossa valokuvia, etupäässä Rosen isän ja Rosen, sitä lähinnä kaikkien rouva Wegnerin sukulaisten, ja lisäksi oli koko joukko kuvia paikoista, joissa hän oli käynyt miehensä kanssa häämatkallaan, ja vanhasta taiteesta, enimmäkseen madonnia lapsineen. Maalauksistakin esitti kaksi äitiä ja lasta, mutta ne olivat uusia, kahdeksankymmenluvulta, ja Torkild oli myöhemmin tullut ymmärtämään, että ne olivat erittäin hyviä. Ikkunat ja pöydät ja jakkarat ikkunain lähellä notkuivat kukkia ympäri vuoden. Mutta talvi-iltapäivinä oli rouva Wegnerin huoneissa puolipimeää. Joka huoneessa paloi pieni varmuuslamppu ylhäällä seinällä. "Jos lamppu alkaa käristä, lapset, tai palaa epätasaisesti — pitää teidän heti mennä portinvartijan luo ilmoittamaan — ette saa yrittääkään korjata tai sammuttaa", tämän määräyksen he saivat vielä silloin, kun Torkild oli neljäntoista vanha. Rouva Wegner-parka, mitä tuskia hän lieneekään kärsinyt joka ainoa iltapäivä istuessaan kolmea tuntia konttorissa, sillaikaa kuin tytär oli yksin kotona. Mutta Rosea olikin kielletty koskemasta tulitikkuihin, uuneihin, lamppuihin, veitsiin, ikkunoihin, ihan niinkuin hän olisi ollut pikkuruinen vauva. Rouva Wegner oli aina hengästyksissään niinkuin olisi juossut, kun hän tuli kotiin illalla, ja joka ainoa ilta hän rutisteli ja suuteli Rosea, niinkuin hänen lapsensa olisi juuri välttynyt kuolemanvaarasta.

Rose ei saanut tulla keittiöön, sillä siellä oli leipäkone ja muita vaarallisia kapineita. Torkild auttoi rouva Wegneriä illallispöydän kattamisessa. Se oli hänelle aina yhtä ihmeellisen juhlallinen, vaikkeivät he koskaan saaneet muuta kuin teetä, leipää ja margariinia — ja vuorotellen lihamakkaraa tai herajuustoa. Jos rouva Christiansen tuli, saivat he sen lisäksi munaa ja hedelmiä. Niin, ja sitten he saivat kernaasti tuoretta krassia, jota rouva Wegner viljeli laatikoissa ja vanhoissa huopahatuissa — Torkildin muistossa tuoksuivat rouva Wegnerin pienet, kapeat, karkeissa taloustöissä sierettyneet ja halkeilleet kädet aina kirpeältä ja väkevältä krassilta ja geraniumilta. Kun hän liikkui kotonaan työskennellen, oli hän tuon tuostakin kukkiensa luona ja puuhasi niiden ääressä hiukan, ikäänkuin hyväillen niitä, ja lasten täytyi katsoa ja ihailla jokaista nuppua ja jokaista kukkaa, joka kasvoi ja aukeni.

Milloin rouva Wegner ei ottanut ompelustaan, heti kun he olivat syöneet — hän ompeli itse vaatteet itselleen ja Roselle — luki hän heille ääneen tai soitti. Enimmästi hän luki vanhoja tanskalaisia runoja, ja hän soitti mieluimmin vanhoja tanskalaisia lauluja, kansanlauluja ja sen sellaisia. Torkild tiesi kyllä, ettei hän soittanut hyvin, vaan jokseenkin niinkuin ahkera ja tunnollinen koulutyttö — hänen miehensä oli lahjoittanut hänelle flyygelin, ja mikä rakastunut päähänpisto se olikaan ollut! — mutta hän rakasti rouva Wegnerin yksinkertaista musiikkia ja vanhan pianon hauraita, kuluneita ääniä, ja soitellessaan sillä itse iltapäivisin siellä ollessaan hän tiedottomasti jäljitteli rouvan lapsellista soittotapaa.

Milloin rouva Wegner ei lukenut tai soittanut heille, tarinoi hän heille istuessaan ompelemassa. Aina sellaisista ajoista ja ihmisistä, joita Torkild ei tuntenut — tyttöajoistaan Tanskassa, eriskummallisista vanhoista ihmisistä, jotka olivat eläneet hänen lapsuutensa aikana ja nyt olivat kuolleet — usein myöskin miehensä kanssa tekemistään matkoista. Hänen ääneensä tuli äärettömän harras hellyys, kun hän mainitsi Rosen isän. Muuten vaihteli hänen äänensä ja ilmeensä alinomaa — hänellä oli lystikkäitä äänensävyjä, jotka naurattivat lapsia, kaikki mitä hän kertoi, tuli eläväksi ja havainnolliseksi.