"Hyvää yötä sitten." Torkild antoi hänelle lyhyen, lujan kädenpuristuksen.

Rose meni huoneeseensa ja puuhaili siellä järjestellen kukkia. Hänellä ei ollut tarpeeksi laseja ja maljakoita kaikille, täytyi panna joitakin vesikannuun huomiseksi.

Seisoessaan pesukaapin yllä olevan pienen peilin edessä ja hajoittaessaan tukkaansa katseli hän kauan ja miettivästi omia kasvojaan.

Koskaan ennen ei hän ollut ajatellut sitä, että hänellä oli Torkild. Hän oli ottanut tämän rakastumisen jonakin luonnostaan lankeavana, joka oli aina kuulunut hänelle, koettamatta koskaan arvioida mitä se hänelle, Roselle, merkitsi. Hän tiesi sen nyt. Torkild ei ollut se, jota hän kaipasi, mutta hän tiesi myöskin, ettei hän voisi koskaan repiä tätä pois sydämestänsä, ilman että jäisi jäljelle paljas, kipeä paikka. Ja hän tiesi, ettei hän myöskään tahtonut olla ilman Torkildin rakkautta —.

XI.

Rose oli joutunut irto-laiturille, hän seisoi hieman syrjässä ja katseli ihmisvirran myllerrystä, kun mustat, talvitamineisiinsa pyntätyt olennot häärivät matkalaukkuineen ja myttyineen. Kaksi vuonoalusta höyrysi lähtövalmiina; oli joulun aatonaaton iltapuoli ja kova liikenne. Laiturin puusilta kolisi ja jysähteli, kun laatikoita ja laukkuja vyöryteltiin, ihmiset huutelivat ja kyselivät kaupunginlähetti- ja juoksupoikaparvelta, vesi kohisi ja kuohui laivan potkurin alla, höyrykoneen säännöllinen jytkytys tuntui valtimonsykintänä läpi melun.

Sisempää satamasta kuului jyrinä ja räminä vaunujen ajaessa kivisillan yli. Tuon tuostakin viiltäytyi meteliin veturinvihellyksiä ja laivapillien ulvahduksia. Koko kuurapakkasen kolkkous ja kylmyys oli noissa kovissa ja viiltävissä äänissä.

Rose meni laiturin päähän. Jääkappaleiden hilahtelu alhaalla kylmänharmaassa vedessä kuului niin tyynnyttävältä ja rauhaisalta. Silmillään hän seurasi tummaa, täyteenahdettua höyrylaivaa sen viilettäessä keikkuvien punaisten poijujen ohi ulospäin tummien saarten välitse, missä matalalla oleva, himmeä auringonpallo loi kuparinhohtavan juovan kelmeään veteen. Taivas oli harmaa ja raskas — ilmassa oli jotakin, mikä sai toivomaan, että nyt ehkä pian saataisiin lunta.

Sataman ja rautatien noenmustaamien tonttien takana kohosi Ekeberginharju raskaana ja tummana — huolimatta ruskeita mäkiä ja raudanmustaa näreikköä peittävästä ohuesta huurrekalvosta. Oli kuin rinteellä kyyhöttävistä pienistä puutaloista olisi niiden iloiset värit paleltuneet pois.

Savusumu vaappui matalalla kaupungin yllä. Valot oli sytytetty pitkin satamaa, valkoisia kaarilamppuja ylhäällä raskasta taivasta vasten, pieniä punaisia kipunoita tavarasuojissa, keltaisia tyyniä valoläikkiä, ikäänkuin öljypaperin läpi kuultavia, Itäradan aseman suurten ikkunoiden takaa.

Rose tunsi poskiensa olevan sinisenvalkeat kylmästä. Hänen musta kävelypukunsa oli oikeastaan kevätpuku, mutta hänellä ei ollut ollut varaa hankkia itselleen talvitamineita tänä syksynä; loma oli tullut niin kalliiksi. Siksi hän käytti kevätpukuaan ja sen alla villaröijyä; oli hyvä onni, että hän oli laihtunut. Mutta hän oli nyt läpiviluissaan seisottuaan tuolla laiturin päässä; hän hytisi lähtiessään kävelemään. Siten väristessään hän tunsi oman ruumiinsa niin alastomana vaatteissaan — ja tietämättä mistä tuo ajatus tuli, tunsi hän liikutettuna, kuinka kurjan yksinäinen se oli, tuo pieni alaston, kalpea, hento ruumis suuren, mustan kotelonsa kätkössä. Se oli hieno ja kaunis, mutta kenenkään muiden silmät kuin hänen eivät olleet sitä nähneet, ei mikään lämmin, rakastava käsi ollut hyväillyt sitä. Ehkä se kuihtuisi, turmeltuisi vuosien vaikutuksesta siten näkemätönnä ja koskematonna. Joka kerta kun häntä puistatti, tunsi hän koko ruumiinsa käyvän kananlihalle — ja hän tunsi äärettömän surumielistä kaipuuta saada lämmitellä ihoaan toisen ihmisen lämmintä ihoa vasten.

Tuo tunne kylmyydestä puhtaasti ruumiillisena yksinäisyytenä jäi vallitsemaan hänen mieleensä hänen kävellessään ja kiertäessään pitkin laitureita. Hän näki itsensä alastomana koko ajan, vaatteet olivat ulkopuolella kuin näkymättömyysviittana. Hän tunsi kuin uivansa siinä savusumumeren pohjassa, äänettömästi ja näkymättömänä. Keskellä kaikkea tuota hyörinää, joka ei häntä liikuttanut. Keskellä kaikkia noita ihmisiä, joista hän ei tuntenut ainoatakaan. Hekin kätkivät alastoman ruumiin vaatteittensa sisälle, heilläkin oli alaston minä, joka oli näkymätön hänelle. Kun hän ajatteli sitä, tuntui hänestä oma yksinäisyydentunteensa tavallaan oikeutetuksi. Hän oli koettanut liittyä toisiin — rehellisesti ja vilpittömästi oli hän mielestään sitä koettanut, mutta onnistumatta. Nyt kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että heillä kaikilla oli alaston ruumis sen sisäpuolella, mitä hän heistä näki, tunsi hän oikeutetuksi sen vastenmielisyyden, joka hänellä sisimmässään oli useimpia ihmisiä kohtaan, joita hän oli tavannut. — Minulla on kai oikeus peittää itseni heiltä, oikeus vaatia, etteivät he riisuudu edessäni —.

— Hänellä oli tapana usein kävellä täällä laitureilla — päivänlaskussa, kun kaikki ihmishyörinän valot sytytettiin. Hän ajatteli jonkinlaisella itsetietoisella rakkaudella kaikkia yksinäisiä teitään — omituisia, rappeutuneita, kauniita loukkoja kaupungin laiteilla, teitä, joilta hänellä oli laaja näköala koko tuon vieraiden kotien kattomeren yli, solia, jotka pujottelivat pienten köyhien puutalojen välitse, joissa asui ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Minä olen ulkopuolella toisten iloja, ajatteli hän — toisilla on joku, josta he pitävät, tai on heillä joku, jonka kanssa he seurustelevat, jota he panettelevat, josta he juoruavat tai jonka kanssa he juoruavat, tanssivat, menevät kävelemään —. Minulla on joitakin muita pieniä iloja, mutta minä suljen ne kätteni suojaan aivan kuin ne olisivat pieniä lämpimiä linnunpoikasia —.

Hän ajatteli pientä huonettaan, johon hän oli muuttanut syksyllä. Se oli Teresenkadulla, mutta se antoi puutarhaan päin, jossa oli vanha keltainen puurakennus, vanhainkoti. Kun hän muutti sinne lokakuussa, oli hänellä ollut silmäänsä edessä vain keltaisia puunlatvoja, kun hän katsoi ulos. Hän oli iloinnut siitä, asuttuaan yli vuoden näköalanaan ahtaan pihan musta kaivo. Hän oli tutustunut joihinkin kodin vanhoihin eukkoihin, oikeammin sanoen ensi sijassa vain yhteen, Nora-nimiseen. Rose oli pudottanut ompeluksensa ikkunasta eräänä päivänä; Nora, joka oli puutarhassa, otti sen ylös, ja kun Rose juoksi alas sitä noutamaan, joutui hän puheisiin vanhuksen kanssa. Hän oli kotoisin Eidsbergistä, oli tullut kaupunkiin erään papinperheen mukana lapsentyttönä, ollessaan aivan nuori. Ja sitten yhdeksäntoistavuotiaana hän oli mennyt kihloihin, joutunut sairaalaan — ja sitten hän oli neljäkymmentä vuotta elänyt vaivaishoidon nojassa, muuttanut sairaalasta sairaalaan, ollut viime vuosina sieltä poissa, elänyt viidentoista kruunun kuukausirahalla vuoden ympäri pienissä ullakkokopeissa kaupungin ulkolaidoilla — herra ties miten — nähden nälkää ja vilua, mutta sentään varsin tyytyväisenä, puheesta päättäen — kunnes he ottivat ja panivat hänet tähän vanhainkotiin. Mutta täällä ei mikään ollut hänelle mieliksi. Hän kaipasi takaisin yliskoppiinsa, jossa hän sai olla rauhassa omine pikku talouksineen. Rose ymmärsi sen niin erinomaisen hyvin. — Papinperhe ei ollut koskaan tiedustellut entisen palvelijansa oloja. Yksi pojista oli nyt valtioneuvos, ja Rose oli koettanut kertoa Noralle tämän hoidokin menestyksestä, luullen sen kiinnittävän hänen mieltään. Mutta ent. lapsenpiialle hän oli ja pysyi sinä pojanvesana, jota hän oli hoitanut. "Niin, se Edvart se oli niin joutava sen puolesta kun se kasteli vuoteensa, niin ihan. Joka ikinen yö, tietäkää se! Vielä niin suurena poikana — yhdennellätoista, oletteko kuullut hullumpaa!" Joka kerta kun Rose nyt näki sanomalehtien pohtivan valtioneuvoksen viimeistä puhetta, täytyi hänen hymyillä —.

Hän oli ostanut villaliivin Noralle joululahjaksi ja tilannut munakaakun. Sillä hän tietenkin tahtoi tuottaa mielihyvää kaikille kodin vanhuksille —.

Hänen oma joulunsa sitten. Kotona huoneessaan hänellä oli pieni kuusi, hän sytyttäisi sen kerran iltapäivällä, ennenkuin menisi setänsä luo, tai illalla kotiin palattuaan. Se olisi hänen oikea jouluiltansa. Hän oli saanut paketin tädeiltä Tanskasta, noilta ikuisesti uskollisilta äidin sisarilta, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, mutta jotka säännöllisesti lähettivät tervehdyksiä jouluksi ja hänen syntymäpäiväkseen; heidän pienet lahjansa hän oli pannut joulukuusensa juurelle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut lähetetyksi heille pienen paketin koruompeluksia. Ja että oli löytänyt ne kauniit vanhat pronssikynttiläjalat Torkildille.

Niin Torkild, ajatteli hän. Hänethän hänen oli tavattava kahdenkymmenen minuutin perästä; hän oli luvannut lähteä Torkildin kanssa ostamaan lahjoja Liedin lapsille, joiden luona tämä viettäisi jouluillan.

Rose oli katkeroitunut itselleen siitä, ettei hän ollut tyytyväinen siihen muutokseen, joka oli tapahtunut Torkildin käytöksessä häntä kohtaan. Torkild oli mitä parahin toveri, ritarillisin, uskollisin ystävä — eikä hän maininnut koskaan enää olevansa rakastunut häneen. Mutta silloin kun Torkild ei ollut malttanut olla puhumatta siitä, oli Rose kuvitellut olevansa pahoillaan siitä, pahoillaan Torkildin puolesta, häpeissään hänen lakkaamattoman hyvyytensä vastaanottamisesta, koska se johtui tunteesta, jota hän ei voinut tyydyttää. Ah, hän tunsi itsensä paljon nöyryytetymmäksi nyt, kun hän tiesi Torkildin olevan hänelle kiltin vain puhtaasti veljellisestä säälintunteesta —.

— Oi ei, tuo hänen tyytymättömyytensä nykyisin Torkildin seurassa ollessa, ei se muuten siitäkään johtunut, ettei hän olisi huolinut hänen säälistään. Hän oli varmaan todellisuudessa nauttinut heidän suhteestaan sellaisena kuin se oli ennen, katsonut sitä draamallisesti — siinähän oli kohtalokkuutta: hän näki itsensä vaeltamassa yksinään eteenpäin, tuijottaen eteensä tyhjyyteen, kaivaten, odottaen sitä tuntematonta, joka antaisi hänelle kaiken elämän onnen — ja hänen jäljessään seurasi Torkild askel askeleelta, sydän isoten häntä, halaten onnea häneltä, jolla ei ollut mitään antaa hänelle — hän oli Torkildille kohtalo.

Ja draaman päätös — sinä syysiltana Juhannuskummulla, jona he olivat suudelleet toisiaan jäähyväisiksi — omituisen merkitsevä hyvästijättö, joka ei ollut missään suhteessa siihen aiheeseen, että Torkild oli saanut paikan tehtaalla kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista — ja sinä kesäpäivänä, jolloin hän oli ollut käymässä Torkildin luona, kun he istuivat päivänpaisteessa ruusujen keskellä verannalla ja Torkild painoi kukan hänen käteensä ja sanoi niin äärettömän lempeällä ja lujalla äänellä toivottavansa hänelle kaikkea maailman onnea — sitä suurta onnea, jossa hän kokonaan unohtaisi Torkildin. Niin, vaikutus oli kieltämättä jonkunverran heikontunut Roseen nähden, sittenkun Betzy eräänä päivänä syksyllä oli kertonut olleensa kihloissa Torkildin kanssa kuukauden päivät edellisenä kesänä.

Rose nauroi katkerasti. Sen asian kanssahan hänellä ei ollut vähintäkään tekemistä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinenkin, jos Torkild olisi sekä kihlautunut että mennyt naimisiin toisen kanssa, kun hän vain olisi tullut siinä onnelliseksi. Mutta hänpä ei ollutkaan iloinen. Ei, hän olisi kyllä tahtonut olla kohtalona Torkildille, kunnes saisi itse oman kohtalonsa. Hän oli tuntenut karvasta nöyryytystä kuullessaan, että Torkild oli tilapäisesti voinut antaa sijaa elämässään kaikenlaisille muillekin kuin hänelle. Hän oli saanut oppia, ettei nainen tule helposti miehelle tämän koko maailmaksi, jollei hän anna hänelle mitään — hyvää taikka pahaa. — Ei puuttunut enää muuta kuin että hän olisi katunut, että oli koettanut olla aivan rehellinen ja oikeudenmukainen, ettei ollut keimaillut Torkildin kanssa, ei käyttänyt keinoja tämän pidättämiseksi kiinni itsessään. —

— Ja sitten se vastenmielinen asia, jota hän voinut saada mielestään — kutsumattomia ajatuksia tuppautui väkisin Torkildin elämästä muutenkin. Rosehan tiesi, että tämä oli ollut sekautunut sellaiseen — kauan, kauan sitten, sen oli Torkild itse kertonut hänelle silloin kun Rose oli vastannut suutelemalla häntä. Silloin ei hänellä ollut liittynyt mitään mielikuvia tuohon Torkildin tunnustukseen; se ei ollut suututtanut häntä hetkeäkään, hän oli vain ajatellut, että Torkild oli onneton. — Mutta nyt. Kaikki se vastenmielinen, jota hän inhosi tietää, ja josta hän ei kuitenkaan voinut olla kuulematta puheita konttorissa ja täysihoitolassa, se tunkeutui hänen mieleensä, vaikka hän kuinka olisi koettanut torjua sitä, ja hän ajatteli vasten tahtoaankin, että mahtoikohan myöskin Torkild —?

Hän häpesi itseään — sentähden hän ei enää ollut iloinen ollessaan
Torkildin seurassa.

* * * * *

Juna oli jo tullut, joten Torkild käveli odotellen aseman edustalla, kun Rose saapui sinne.

"Hyvää iltaa, olit oikein kiltti, kun suostuit lähtemään mukaani. Minä olen tyhmä keksimään lahjoja. Varsinkaan en käsitä, mitä minun on annettava rouva Liedille — olin ajatellut vyösolkea, luuletko sen sopivan?"

"Se sopisi varsin mainiosti", sanoi Rose.

"Ja sitten minun on kai lähetettävä kukkia?"

"Jompikumpi riittäisi, minun mielestäni. Minunkin olisi muuten ollut tilattava joku kukka Margot-tädille."

"Vai niin, sinä siis menet pastori Wegnerille huomenillalla?"

"Uh, niin." Rose huokasi. Se oli hänen isänsä veli, joka oli ollut pappina Trondhjemissa monta vuotta, mutta tullut tänä syksynä Kristianiaan. "Nyt minun täytyy antaa lahjat kaikille siellä. Ja siihen minulla ei tosiaankaan ole varoja enempää kuin haluakaan."

"No — ei suinkaan sinun tarvitse antaa heille muuta kuin jotakin turhanpäiväistä?"

"Sitäpä minä en tahdo. He ovat luonnollisesti kutsuneet minut tehdäkseen pienen hyväntyön Rose-raukalle. Mutta minä en tahdo istua siellä kuin jokin ruotivaivainen, jolle he ovat kilttejä. Ja minä olen ostanut Magdalle ja Evalle pitsinenäliinat, jotka maksoivat niin paljon, että olisin voinut saada sillä rahalla uudet kengät."

"Mutta Rose. Hyväähän he sillä ovat tarkoittaneet, poloiset."

"Hm, niin kyllä. Minua vain harmittaa niin kamalasti, että he niin hirveästi surkuttelevat minua, kun ei minulla ole kaikkea mitä heillä — serkuillani nimittäin. Heidän mielestään on minua sääli, kun minun täytyy istua konttorissa enkä pääse 'ulos' enkä ole 'mukana' enkä tunne heidän 'piiriään' enkä saa hakkailla heidän tuttaviensa kanssa eikä minua kutsuta tanssiaisiin heidän ystävättäriensä luo eikä hyväntekeväisyysmyyjäisiin rouvien kanssa, jotka heidän mielestään ovat hienoja ja kaikkea sellaista. Ihan kuin minä voisin kuvitella mielessänikään sen kauheampaa kohtaloa kuin olla samallainen kuin Magda ja Eva —"

"Ei, ei, minä ymmärrän kyllä. Mutta hyvä Jumala, he tarkoittavat sillä hyvää."

"Äh, niin. Ja sitten minä en heidän mielestään ole kyllin nöyrä. Sinä olet nyt ylpeä, sanoo täti, ihan niinkuin äitisikin oli. Ja siinä sinä olet hyvin tuhma, tyttöseni. — Että köyhät ihmiset, että minun olosuhteissani elävä tyttö julkenee omaksua mielipiteitä, se on tuollaisten ihmisten mielestä sopimatonta ylellisyyttä, tiedätkö. Katsos, minä tiedän, että nämä nenäliinat tulevat suututtamaan heitä. Mutta minäpä juuri tahdonkin olla ylpeä sellaisille ihmisille —.

"— On muuten rumaa viettää joulua sellaisin ajatuksin", virkkoi Rose surumielisesti. "Rumaa. Ja ikävää. Oi Torkild —.

"— Minut oli ensin kutsuttu Hansenille, konduktöörin perheeseen, jonka luona asun. Hekin tosin kutsuivat minut sen vuoksi, että he säälivät minua. Mutta se oli toisenlaista. He eivät olisi voineet syödä puuroa ja livekalaa ja tanssia joulukuusen ympärillä iloisin mielin, jos he olisivat tienneet minun istuvan yksin huoneessani sinä iltana. Mutta he ovat ehkä yhtä mielellään ilman minua, ja he luulevat tietysti, että minusta on paljon erinomaisempaa mennä setäni luo — hienoon taloon Incognitokadun varrelle. — Mutta kun rouva Hansen kutsui minua pitämään hyvänäni mitä heillä olisi jouluiltana, silloin olin sekä iloinen että kiitollinen, sen saat uskoa. Ja minä iloitsin siitä, että antaisin lapsille oikein sieviä lahjoja, sellaisia, joita tiesin heidän toivovan itselleen."

"Niin, nehän ovat kai hyvin miellyttävää väkeä, joiden luona sinä nyt asut?"

"Kyllä he ovat miellyttäviä. Tosi kyllä, sellaisten pieneläjien parissa minä aina olen hyvin hämilläni. Mutta minä olen hyvissä väleissä lasten kanssa, näetkös. Kun rouva on kaupungilla, pidän minä niitä silmällä hänen puolestaan. Meillä on iso nukkehuone, pikkutytöillä ja minulla, jolla me leikimme; minä opetan heitä laittamaan sellaisia sieviä huonekaluja tulitikkulaatikoista ja pahvista, jollaisia Doris ja minä laitoimme, muistatko, ja me liisteröimme ja leikkelemme ja maalaamme ja ompelemme minun huoneessani. Luulen, että siitä on minulle miltei vielä suurempi huvi kuin pikkutytöille. Ja sitten minä olin aikonut ostaa huomiseksi kaikkia mahdollisia pikkuesineitä nukkehuoneeseen mitä vain voisin löytää — kahvikupit ja kynttiläkruunun ja kynttiläjalkoja ja lintuhäkin ja pianon ja kukkaruukkuja ja silitysraudan ja joukon muuta. Mutta nyt en minä saakaan olla katsomassa, kun Inga ja Gyda ja Helene aukaisevat paketit ja asettavat esineet tupaan —."

He kulkivat Suurkatua pitkin. Rose seisahtui joka hetki matalien talojen ikkunanäyttelyjen eteen.

"Minusta tuntuu niinkuin kuuluisi asiaan tehdä jouluostoksia Suurkadun varrella. Kävin aina täällä mamman kanssa lapsena ollessani. Se johtui luonnollisesti ensi sijassa siitä, että täällä oli halvempaa, tai mamma luuli olevan halvempaa. Mutta hän sanoi syyksi sen, että täällä oli oikea joulutunnelma. Pienet matalat vanhat talot muistuttivat hänestä Nyborgia. Ja sellaiset puodit, jossa katto oli matalalla ja porrasaskeleet veivät ylemmäksi sisähuoneisiin. Me kävimme kurkistamassa vanhoihin pihoihin, joissa oli kuistikäytävät ympärillä ja kaikenlaisia nurkkauksia ja pimeitä sopukoita; minä ajattelin silloin aina Asbjørnsenin satuja. Eikö ollut oikeastaan omituista, että mamma, joka oli vieras täällä, tunsi vanhan Kristianian paljon paremmin kuin kukaan muu, jonka olen tavannut. Alhaalla linnoituksen luona ja sielläpäin hän tiesi kaikkien vanhojen talojen rakentajat ja asukkaat, heidän historiansa ja hyvin paljon kaikenlaista mitä oli tapahtunut missäkin —.

"Kun muistelen noita mamman ja minun joulukäyntejä Suurkadulla, tuntuu minusta muuten aina niinkuin olisi ollut lumipyry —.

"Sellainen, että lumi tuprusi valaistujen puodinikkunoiden editse, ja sitten nuo pimeät kojumyymälät kirkon edustalla ja kirkko itse, joka näytti niin suurelta ja valtavalta, koska kaikki talot täällä ovat niin matalia, ja tornikello loistamassa ylhäällä ilmassa — se olikin todella kaunista ja joulumaista —."

Torkild kääntyi ja katsoi taakseen. Hän ei ollut koskaan ennen pannut sitä merkille. Täältä, noiden matalien talojen yli katsottuna, vaikutti kirkko kauniilta kohotessaan siinä pimeänä ja jykevänä, valaistu tornikello korkealla taivaalla.

"Ja nyt tulee lumikin", virkkoi Torkild iloisella äänellä. Hän näytti
Roselle ensimmäistä hiutaletta palttoonhihallaan.

"Niin, ajattele! Oi kunpa tulisikin lunta!" Rose piti puuhkaa edessään tavoittaen kiinni harvakseen tippuvia pikku tähtiä.

Se oli suurenmoista. Kun he tulivat ulos eräästä matalasta myymälästä, jossa oli sisähuoneisiin vievät porrasaskelmat, purjehtivat raskaat lumihöytyvät ikkunoiden ja kaasulyhtyjen valovirrassa, ja pitkin ajotien laitoja oli jo ohut valkoinen peite mutaisella, likaisella kadulla.

* * * * *

Lunta tuli taivaan täydeltä, kun he kulkivat ylöspäin kaupungin läpi. Vaunujen räminä kovaksi jäätyneellä kadulla oli jo vaimentunut hupaiseksi, hiljaiseksi jouluhyörinän ääneksi; puodinikkunain valot eivät enää törröttäneet parrujen tavoin kirpeässä ja raa'assa pakkassumussa, ne loistivat hilpeästi kieppuvissa lumipyörteissä. Teki hyvää tuntea hiutaleita kasvoillaan, nähdä kuinka ne valkaisivat vaatteet, puhdas, raikas ilma oli hyvää hengittää.

"Miten kummalla saamme selvitetyksi, mitkä paketit ovat sinun ja mitkä minun", nauroi Rose, sillä Torkild oli ottanut kaikki kantaakseen.

"Saamme avata ne ja katsoa. Muuten saa kohtalo ratkaista, mitä on lankeava Liedin ja mitä Hansenin lapsukaisille. Voimmehan katsella niitä syödessämme. Menisimmekö Ingebretille; siellä on niin ihanan rauhallista —."

He kulkivat Kuninkaankatua alaspäin, lumisten, paketeilla lastattujen ihmisten virtaa vastaan. Kaikki ihmiset menivät ylöspäin. Puoteja alettiin sulkea. Oli niin miellyttävää kulkea siten kaikkien hyöriväin ihmisten ohi keskuksen ulkopuolella olevia hiljaisia kortteleita kohti, missä valaistut ikkunat olivat verhoilla peitetyt ja ainoastaan harvat äänet rikkoivat lumituiskun hiljaisuutta.

"Ei kiitos, minä haluaisin mieluummin teetä ja voileipää. Minä todella kaipaan vähän hyvää lämmintä teetä. Paljon teetä —." Rose otti mustan plyyshihatun päästään ja ravisti siitä pois lumikinokset. Hiukset olivat hiukan märät hänen otsallaan, ja silloin ne kihartuivat pikku hiukkasen.

Matala hauska kahvila öljyttyine paneeleineen ja puukattoineen oli melkein tyhjä — vain joitakin vanhoja kaljupäisiä liikemiehiä istui syömässä turskaa eräässä nurkassa. Rose ja Torkild istuutuivat sohvakulmaukseen lähelle ovea.

Rose alkoi heti aukoa paketteja ja lajitella joululahjoja. Sohva ja molemmat tuolit olivat tuossa tuokiossa paperin ja pahvirasioiden peitossa.

"Eivätkö ole viehättäviä?" sanoi hän ihastuksissaan nukkeleluistaan.
"Inga saa nämä kullatut kahvikupit. Etkö usko hänen tulevan iloiseksi?
Minä olisin hurmautunut aivan mielettömäksi sellaisista pienenä
ollessani —."

Tee tuotiin, ja Rosen täytyi hiukan koota kaikkia lelujaan.

"Joulu on ihana sittenkin", sanoi hän hiljaa. "Minusta joulu on ihana.
Vaikka minulle itselleni ei tulekaan mitään joulua."

"Me kaksi, joille ei tule joulua", sanoi Torkild. "Kuule — vietetään yhdessä yksi päivä ja koetetaan laittaa joulu."

Rose nyökkäsi.

"Eikö kävisi päinsä, että minä koettaisin saada hankituksi pienen kuusen?" sanoi Torkild. "Sinä voisit koristaa sen? Minun luonani, tarkoitan."

Rose nyökkäsi jälleen. Torkild huomasi hänen välttävän katsoa häneen.

"Eikö se sinusta olisi oikein mieluista, Rose? Menisimmekö mieluummin yhdessä jonnekin muualle —."

"Ei, ei."

"Niin, minä en tiedä. Sinä olet ollut niin omituinen usein viime aikoina", sanoi Torkild hiljaa.

"Olenko minä", sanoi Rose heikosti. Ja hän jatkoi silmänräpäyksen epäröinnin jälkeen: "Minusta — en oikein tiennyt —. Ajattelin, että ehkä sinä et välittänyt niin kovin paljon enää minun seurastani. Ja silloin minusta tuntui niin ikävältä aina vain ottaa vastaan kaikkea, mitä sinä teet ollaksesi minulle kiltti —."

"Minusta tuo oli hyvin merkillinen ajatus, Rose", sanoi Torkild hiljaa, mutta pannen painon joka sanalle. Ja hänen silmänsä eivät irtautuneet Rosen silmistä, ennenkuin tämä loi ne alas.

"Eihän se olisi muuta kuin ymmärrettävää, jos sinä olisit väsynyt minuun kerran", kuiskasi hän miltei itkemäisillään.

"Kun sinä olet voinut sellaista ajatella", sanoi Torkild äskeiseen tapaan. "Silloin sinä et ole tainnut koskaan ymmärtää, mitä minä olen sanonut sinulle niin monen monta kertaa. Ei ole mitään, mikä voisi muuttua, Rose, minun tunteissani sinua kohtaan. Minä en ole puhunut siitä pitkiin aikoihin. Sillä minä en tahtonut olla sinulle kiusanhenkenä — enkä kerjäläisenäkään — kun sinä olet minulle se mikä olet. Päinvastoin — minä tahdoin koettaa, enkö voisi antaa edes pikkuruista murua sinulle kaiken sen vastineeksi, mitä sinä olet minulle ja olet ollut minulle ja aina tulet olemaan minulle."

Rose istui ja katsoi alas.

"Niin, mutta Torkild", sanoi hän hiljaa.

"No?"

"Ei se ollut mitään. Minä luulin, että sinä olit sittenkin väsynyt minuun. Olin kuullut, näet, että olisit ollut kihloissa Betzyn kanssa —."

"Kuka sitä on sanonut?" kysyi Torkild nopeasti.

"Betzy itse. Eikö se sitten ole totta?"

"Kyllä se on totta." Torkild naurahti. "No mutta eikös se Betzy olekin erinomainen kapine."

Rose katsoi häneen hämmentyneenä:

"Mutta. Kun sinä sanot — tunteneesi sellaista — — minua kohtaan — aina. Sitä minä en ymmärrä."

"Etpä kylläkään ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa ja vakavasti kuten äskenkin. Rose odotti, että hän sanoisi vielä jotakin. Mutta Torkild oli vaiti. Käsi leuan alla hän istui ja katsoi eteensä. Kerran häivähti pieni kaukainen ja ohimenevä hymy hänen kasvoillaan.

"Muuten sanoi Betzy, ettei hän uskonut sinun välittäneen hänestä", sanoi Rose hämillään. "Hän sanoi luulevansa sinun tehneen sen uhmalla."

"Siinä Betzy erehtyi." Torkild hymyili jälleen pientä omituista hymyään. "Minä välitin hänestä. Toisella tavalla."

"Voisitko mennä kihloihin jonkun muun kanssa vieläkin? Josta voisit ruveta pitämään — sillä toisella tavalla?" kysyi Rose.

"En." Torkild naurahti hiukan itsekseen.

Rose istui polttavan punaisena alasluoduin silmin. Hän ei yrittänytkään selvittää omia hämmentyneitä tunteitaan. Hän ei tiennyt mille Torkild oli hymyillyt. Hän tiesi vain, että sellaisena kuin hän oli Torkildin nähnyt, sellainen ei hän ollut. Hän oli luullut tuntevansa Torkildin ulkoa ja sisältä — ja nyt hänelle selvisi, ettei hän tainnut tunteakaan. Ja se sai hänestä tuntumaan siltä kuin Torkild olisi tullut paljon suuremmaksi, ja hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja araksi hänen edessään.

Kerran hän nosti katseensa Torkildiin, mutta veti samassa silmänsä takaisin ja punastui jälleen. Torkild istui ja katsoi hellittämättä häneen äskeinen pieni hymy huulillaan.

Torkild kaatoi lisää hänen kuppiinsa. He söivät ja joivat puhumatta. Rose kyyristyi kokoon sohvassa; tuo uusi hämmentävä tunne, että hän oli pieni olento, jolle Torkild hymyili, sai hänen sydämensä tykyttämään. Hänen poskensa paloivat yhä; jalat olivat jääkylmät, sillä kengät olivat läpimärät. Kun he olivat lopettaneet syönnin ja Torkild tarjosi hänelle savukekoteloaan, näki Rose hämmästyen käsiensä vapisevan hiukan.

Äkkiä Torkild otti pienen neliskulmaisen käärön taskustaan ja ojensi hänelle.

"Olen ostanut sinulle joululahjan. Tahdotko katsoa sitä nyt, vai haluatko antaa sen odottaa huomiseen?"

Rose tunsi, että käärössä oli kotelo:

"Tahdon mieluummin katsoa nyt. Oi Torkild, minä pelkään, että se on jotakin, joka on aivan liian hienoa minulle."

Hän aukaisi käärön ja avasi vanhan kuluneen nahkarasian. Se sisälsi vanhanaikaisen kaulanauhan, se oli hienoa kultatyötä, tummansinipunervilla ametisteilla koristettu.

"Oi mutta Torkild. Oletko hullu, kun ostat tällaisia minulle —."

"Pidätkö siitä?"

"En ole koskaan nähnyt kauniimpaa", sanoi Rose hiljaa.

"Niin, minustakin se oli oikein kaunis. Näin sen kesällä eräällä muinaisesineiden kauppiaalla ja ostin sen silloin. Ajattelin, että ottaisin itselleni kerran oikeuden antaa sinulle lahjan, joka mielestäni olisi kyllin kaunis sinulle."

"Kiitos", kuiskasi Rose.

"Pane se päällesi", pyysi Torkild hetken kuluttua.

"Oi, minä en voi, Torkild. Tämän puseron kanssa — se olisi synti." Hän katsoi monesti pestyyn vaatimattomaan puseroonsa.

"Pane nyt sentään. Vain koetteeksi."

"En tahtoisi sitä tehdä. Tahtoisin mieluummin pitää sitä päälläni ensi kerran, kun tulen sinun luoksesi viettämään jouluiltaa."

* * * * *

Vähän myöhemmin he seisoivat yhdessä kahvilan edustalla. Lumituisku oli lakannut — korkealla valkoisen maan ja puiden yllä, jotka kohosivat ilmavien valkoisten kupujen tavoin kaasulyhtyjen keltaisten liekkien välillä, oli taivas pohjattomana ja mustana.

Kumpikaan heistä ei puhunut, kun he, sen sijaan että olisivat kääntyneet ylöspäin kaupunkia kohti, astelivat hiljaa Pankkitorin lumipeitteen poikki ja lähtivät menemään hiljaista pimeää katua pitkin linnoitukseen päin.

Rose ei ajatellut mitään. Koko hänen mielensä oli pelkkää odotusta; hän pelkäsi, mutta hän oli täynnä kaipausta. Se on Torkild, ajatteli hän — sehän on Torkild. Mutta hänestä tuntui kuin hänen rinnallaan olisi kävellyt vieras ja tuntematon mies. Jännityksissään hän puristi kädessään kaulanauharasiaa; oli kuin hän olisi antautunut kaiken tuntemattoman valtoihin ottaessaan sen vastaan.

He kuulivat tuskin omia askeleitaan syvässä, pehmeässä lumessa. Ratsastusmaneesin muurin juurella oli pimeää, lyhtyjen valopiirien väliä pitkälti. Puistossa hohtivat pensaat valkoisten kinosten näköisinä.

Kun Torkild pysähtyi ja taivutti kasvonsa Rosen kasvojen yli, kohotti Rose päänsä ja otti vastaan hänen suudelmansa. Hän seisoi hiljaa ja antoi Torkildin suudella niin paljon kuin tahtoi, ja kun Torkild otti ja painoi hänet lujasti itseään vasten, pani hän kätensä hänen kaulaansa.

"Rose — onko se totta?" kuiskasi Torkild aivan hiljaa ihan hänen korvansa juuressa, ja hänen äänensä sai väreet kulkemaan Rosen selkää pitkin.

Rose nyökkäsi ja kohotti kasvonsa jälleen suudeltaviksi. Niille varisi joku jääkylmä lumihitunen heidän yläpuolellaan olevasta puusta, ennenkuin Torkild peitti ne omilla kasvoillaan.

"Rakastatko minua?" kuiskasi Torkild jokaisen suudelman välillä.
"Rakastatko minua?"

"Kyllä." Rose olisi tahtonut sanoa: minä rakastan sinua, mutta ei voinut. Oli kuin hän ei olisi kyennyt saamaan esille täyttä sanaa — hämmentyneestä, yllätetystä sydämestään. Ja hän kuiskasi sen sijaan:

"Sinäkö se olet, Torkild? Onko se totta, että se olet sinä? Minusta tuntuu kuin sinä et olisi sinä. On niinkuin olisit tullut joksikin toiseksi —."

"Minä en ole tullut toiseksi", kuiskasi Torkild vastaukseksi.

"Olet sinä. On niinkuin en olisi tuntenut sinua koskaan ennen."

"Rakkaus se on, jota sinä et ole tuntenut ennen", sanoi Torkild hiljaa.

Rose toisti sen. "Rakkaus se on, jota minä en ole tuntenut ennen." Se kuului niin ihmeellisen ihanalta. Se oli rakkaus. Se oli rakkaus. Hän otti äkkiä kiihkeästi Torkildin kasvot molempien käsiensä väliin ja katsoi niihin. Niin, se oli rakkaus, sen näköinen se oli. Hän veti Torkildin puoleensa, ja nyt suuteli Rose vuorostaan heidän seisoessaan siinä luntaan varistelevien puiden alla öisellä, hiljaisella, autiolla kadulla.

II.

I.

Torkild meni ruokasalin läpi, nyökäytti hyvänhuomenen palvelustytölle, joka oli kattamassa aamiaispöytää, ja seisahtui hetkiseksi arkihuoneeseen.

Pitkät valkoiset verhot verannan oven edessä liehuivat hiukan vedossa. Koko talossa tuoksui vielä vastamaalatulta. Lattia, joka kiilsi tuoreena ja keltaisena aamuauringon paisteessa, antoi huoneelle uuden kodin leiman, vaikka huonekalut olivatkin erilaatuisia ja enimmäkseen vanhoja.

Ihmeellinen kevätilma oli kestänyt koko tämän viikon heidän kotiintulonsa jälkeen. Nämä ihanat aamut —.

Hän löysi Rosen savukkeet hänen kirjoituslippaaltaan, otti yhden ja sytytti. Ulosvedetyllä levyllä oli ihka uusi "Emännän tilikirja" vanhan posliinisen kirjoitustelineen edessä. Valokuvan Torkildista pikkulapsena äitinsä sylissä oli Rose pannut kehyksiin ja asettanut pöydälle. Torkild otti sen ja hiveli poskeaan äitinsä kuvaan. Ja sitten hän kumartui ja suuteli Rosen pientä tilikirjaa, siihen kohtaan mihin Rose oli kirjoittanut uuden nimensä, Rose Christiansen.

Hän laskeutui alas puutarhaan Rosea odotellessaan polttelemaan.

Huvila oli kummulla, kolmelta taholta kuusimetsän ympäröimänä. Mutta rakennuksen edustalle oli laitettu puutarha, suuri puolipyöreä kukkapenkki ympäröi koko somerolla peitettyä verannan pengertä. Siinä ei ollut vielä mitään muuta kuin sanomalehtipaperisia tötteröitä, jotka Rose oli pannut pienten vastaistutettujen taimiensa suojaksi. Mutta kukkapenkin ja keltaisiksi paahtuneiden tötteröiden takana vietti vaaleanvihreä mäki pienine uusine hedelmäpuineen jokeen päin, joka juoksi kirkkaana ja hiljaisena talon ohi; juuri puutarhan alapuolella se oli laajentunut pieneksi järveksi, joka kimalteli päivänpaisteessa; vesi seisoi korkealla vihreän niityn rinnassa, ja pienet pajupensaat pilkistelivät vedestä.

Joen toisella puolen oli vain niittyä ja peltomaata sinne saakka, missä metsä piirsi tumman juovansa valoisan taivaan alle. — Torkild seisoi siristellen silmiään vasten aurinkoa. Hän tunsi oman onnensa suloisena, rauhallisena väsymyksenä, ja hän imi itseensä auringonlämpöä koko ruumiillaan; mäeltä henkäili kevääntuoksua, joku hyönteinen surisi, musta kovakuoriainen kiipesi kortta pitkin ruohikossa hänen jalkansa juuressa, ja kun se tipahti maahan ja jäi maata sätkyttelemään selälleen, kumartui hän ja auttoi sen jälleen kohdalleen.

Pienet pilvet taivaalla ja kukkivat kirsikkapuut hänen alapuolellaan viettävällä mäellä hohtivat yhtä hopeanvalkoisina. Ne olivat aivan pieniä, nuoria puita, koko kukkiva latvus ei ollut morsiuskukkavihkoa suurempi.

Verannalta kuului askelia. Rose tuli ulos, alushameessa ja heleässä kampausröijyssä, ja ripusti pari pyyhinliinaa kaiteelle.

"Etkö ole pukeutunut vielä?" huusi Torkild hänelle.

"Heti. Otan vain hameen ylleni." Rose seisahtui ovelle, kirkkaiden, punaruutuisten verhojen väliin. "Voithan tulla sisään ja alkaa syödä, jos sinun on nälkä. Minä tulen ihan tuokiossa."

"Lorua. Joudu ja tule tänne. Niin saat nähdä kaunista."

Hetkistä myöhemmin Rose tuli alas verannanportaita vaaleassa kesäpuvussa. Hän meni Torkildin luo ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

"No? Mitä sinä oikein tahdoit? Oliko se jotakin erikoista?"

"Ei." Torkild veti Rosen itseään vasten. "Se ei ollut — mitään — erikoista."

Rose hieroi otsaansa Torkildin kasvoihin:

"Mikä se sitten oli niin kaunista — poju?"

"Sinä."

"No senhän minä tiedän. Mutta se, jota aioit näyttää minulle?"

"Eikö tämä sitten ole kaunis?" sanoi Torkild ja kosketti heidän edessään olevaa pientä kirsikkapuuta.

"Kyllä, se on kaunis", sanoi Rose iloisesti. Ja hän irroittautui lempeästi Torkildin sylistä ja astui muutamia askelia alemmaksi omenapuita kohti. "Nyt nämäkin pian tulevat kukkaan."

"Oletko tyytyväinen taloomme", kysyi Torkild kahdennenkymmenennen kerran. Ja Rose vastasi, kääntyen takaisin hänen syliinsä: "Olen, olen kyllä!"

Käsikoukussa he menivät pienen välkkyvän aamiaispöydän ääreen, ja Rose istuutui, otti myssyn kiiltävän kuparisen kahvipannun päältä ja alkoi kaataa kuppeihin.

"Seis, seis. Ei enää minulle." Torkild tarttui hänen ranteeseensa ja pysähdytti hänet.

"Etkö tahdo enempää kahvia? Mikä sinun on — etkö voi hyvin tänään,
Torkild?"

"Kyllä." Torkild nauroi. "Kaada vain täysi kuppi. Minä sanoin sen vain saadakseni tekosyyn ottaa sinua kädestä."

"Uh!" Rosekin nauroi. "Sitä sinä teet tosiaan ilman tekosyytäkin mielin määrin, minun nähdäkseni. — Sinun täytyy nyt joutua syömään, Torkild, muuten myöhästyt konttorista."

"En enempää kuin tavallisesti", sanoi Torkild huolettomasti, ja Rose hymyili ja pudisti hänelle päätään.

— Sitten Torkild sanoi hyvästi, ja sitten Rose sanoi, niinkuin oli sanonut joka aamu, että hän tulisi saattamaan tielle asti, ja käsivarret toistensa ympärillä he astelivat verkalleen metsikön läpi.

* * * * *

Kun Rose palasi taloon, oli palvelustyttö korjaamassa pöytää.

"Kuinka on, Agnes, tarvitseeko meidän tuottaa mitään kauppiaalta?
Leipää ei taida olla riittävästi —."

Hän kulki huoneissa ja katseli ikkunoissa olevia kukkiaan, ja hän meni puutarhaan ja kurkisti paperihattujen alla olevia taimia. Kentän yli hän oikaisi keittiökasvitarhaan. Penkit päilyivät hienoina ja mullanharmaina päivänpaisteessa; Torkild oli lapioinut ja haravoinut ja tallannut käytävät edellisenä iltana; tänä iltana he kylväisivät niihin. Hän ryhtyi ottamaan raparperia; senpä hän voikin tehdä nyt aamupäivällä, ennenkuin tuli aika ruveta ajattelemaan päivällistä, — leikellä raparperia pulloihin pantavaksi.

Ei ollut järkeä siinä, että heidän oli pidettävä aikuista palvelijatarta, mutta Torkild tahtoi niin välttämättä. Ensiksikin, koska hänen mielestään talo oli liian iso Roselle; heidän oli ollut pakko vuokrata tämä pikku huvila, koska se oli ainoa kelvollinen asunto, mikä oli saatavissa. Sitäpaitsi Torkild ei tahtonut, että Rose olisi yksin koko aamupäivän, kun talo oli niin yksinäisellä paikalla. — Mutta Rosella oli kovin vähän tekemistä kaikkina niinä tunteina ennen puoliviittä, jolloin Torkild tuli kotiin.

— Hän istuutui raparpereineen huoneeseen.

Kun palvelijatar tuli tuomaan hänelle teetä kello puoli yksi, oli hän leikellyt ison vadillisen.

Miten ilkeiksi sormet tulevat raparperin leikkelemisestä —.

Päivälliseksi tulisi vain eilistä lientä uudelleenlämmitettynä ynnä turskaa, joten hänellä ei ollut mitään tekemistä keittiössä.

Tosin oli hänellä vielä koko joukko ompelemista kapioissaan. — Mutta kädet olivat niin inhottavat ja kurttuiset. Hän penkoi vähän kirjahyllyä, mutta ei ollut lukutuulella.

Oikeastaan hän oli väsynyt. Hän hymyili hieman hämillään itsekseen —. Hän oli väsynyt. Paneutua pitkäkseen sohvalle keskellä päivää — sitä hän ei ollut koskaan tehnyt; hän oli aina pitänyt sitä hyvin halveksittavana.

Mutta hän teki sen hiukan vitkastellen, veti jalat sohvalle alleen ja sovitti tyynyn poskensa alle. Hän hymyili vaivihkaa itsekseen pari kertaa siinä maatessaan. Ja sitten, hetken perästä, hän oli vaipunut uneen.

II.

Juuri kun Rosen piti lähteä ulos — hän oli jo ripustanut kappansa uunin viereen — tuli palvelustyttö tuoden kaksi isoa pahvirasiaa. Eräs poika tehtaalta oli ne tuonut, sanoi hän.

Rose pani laatikot pöydälle pienen joulukuusen viereen, joka vielä oli vihreä ja paljas. Hän arvasi mitä niissä oli — kukkia Torkildilta aatonaatto-illan johdosta.

Minkä ikinä Torkild saattoi ajatella ilahduttavan Rosea, sen hän toimitti hänelle — ennenkuin Rose ehti toivoakaan. Oli kuin ei Torkildilla olisi ollut mitään muuta ajatusta kuin osoittaa Roselle kuinka paljon hän piti hänestä — nyt tähän aikaan.

Muuten, olihan Torkild ollut sellainen aina. Aina oli syy ollut Rosen, milloin oli ollut jotakin särähtävää heidän välillään näinä ensi kuukausina. Rose ymmärsi sen nyt. Se johtui siitä, että hänen rakkautensa oli ollut pintapuolista ja itsekästä Torkildin rakkauden rinnalla. Juuri siitä, että hän sisimmässään tiesi tunteensa vähemmän arvokkaaksi kuin Torkildin tunne, aiheutui se, että hän toisinaan oli tuntenut itsensä tyytymättömäksi avioliittoonsa — herrajumala, siinäkö se oli kaikki! Niin, se oli ollut siinä kaikki hänen puoleltaan — toisinaan hänestä kyllä tuntui ihanalta olla siten rakastettuna ja hyväiltynä ja himoittuna ja ihailtuna — ja kun hän silloin tällöin äkkiä saattoi tuntea jotakin vastenmielisyyden-tapaista heidän kiihkeässä yhdyselämässään, niin johtui se siitä nöyryyttävästä alitajuisesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään ehjää ja voimakasta intohimoa Torkildin intohimon vastineeksi. Nyt kun lapsi hänen kohdussaan kutsui esiin kaiken hänen rakastamiskykynsä, nyt hän ymmärsi. Oi, nyt hän ymmärsi myös Torkildin äärettömän herkkätuntoisuuden, sen, joka kesällä oli herättänyt hänessä pientä umpeaa ärtymystä — se johtui siitä, että se todisti heidän yhdyselämänsä olevan Torkildille äärettömän paljon merkitsevämpää kuin hänelle.

Mutta nyt, kun hän vihdoinkin tunsi elävänsä täytenäisesti ja eheästi, nyt kun hänen oma sydämensä oli hellänä ja rakkauden kukkuroimana — oi nyt hän ymmärsi kyllä Torkildia ja rakasti häntä — lapsen isää. Hän saattoi istuessaan ompelutyönsä ääressä vajota katselemaan Torkildia, kun tämä luki tai soitti, syvemmin kuin hän oli koskaan ennen tätä katsellut. Minun lapseni isä, ajatteli hän. Kunnes hänen täytyi nousta, mennä Torkildin luo ja vetää hänen päänsä rintaansa vasten. "Sinä olet niin kaunis, Torkild. Minä niin pidän sinusta." "Pidätkö sinä minusta?" saattoi Torkild kysyä hiljaa, vetäessään hänet syliinsä. "Pidän kyllä. Tiedätkö miksi istun ja katselen sinua noin? Siksi, että pikkupojusta pitää tulla sinun näköisesi. Hänellä pitää olla tuollainen kaunis otsa ja tuollaiset kauniit silmät ja tuollainen kaunis nenä ja suu ja leuka kuin sinulla." Hän siveli sormella ympäri Torkildin kasvoja puhuessaan. "Hänen pitää olla ihan isänsä näköinen —" Torkild painoi hänet itseään vasten ja hyväili häntä, kasvoillaan hymy, joka oli miltei kipeä onnesta.

— Toisessa laatikossa oli keltaisia mimoosoja ja sinipunaisia sireenejä. Hän asetti ne suureen mustaksi lasitettuun ruukkuun piirongin päälle. Toisessa oli leikattuja hyasintteja, sinisiä ja valkoisia ja punaisia. Ne hän järjesti kristallimaljaan ja asetti keskelle pöytää. Hetkeksi hän jäi seisomaan silmät ummessa ja kasvot taivutettuina haistelemaan niiden voimakasta tuoksua.

Ruokasalin vanha kello löi kolme. Tosiaankin hänen täytyi nyt pitää kiirettä, jos mieli ehtiä takaisin oikeaan aikaan päivälliselle. Ja vielä oli hänen käveltävä metsäpolkua Fensaliin.

Oli kuurapakkanen — niinkuin vuosi sitten. Mutta yhdellä erotuksella. Sellainen kuiva ja kolea talvipäiväkin oli kaunis täällä maalla. Metsän yllä kuumottava pyöreä, punainen auringonkehrä, korkea puhdas taivas, joka hohti kalpeansinisenä keveän pakkasusvan läpi, paksut huurreripsut puissa ja pensaissa ja kuihtuneilla keltaisilla korsilla, jotka törröttivät jäähän paleltuneina niitylle tulvineella joella puutarhan alapuolella.

Rose käveli sipsutellen ja varovasti, niin kauan kuin hän kulki jokea pitkin, pysytellen laiteella, missä jää oli rosoista ja epätasaista. Hän sävähti ja kuumeni pelosta, joka kerta kun jalka liukahti vähän. Mutta kun hän tuli metsäpolulle, joka vei rautatielinjan poikki ja harjun yli, käveli hän nopeaan ja keveästi. Se alkoi tuntua jo painavalta, mutta se ei vaivannut häntä; hänestä tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja terveyttä millä kantaa. Ainakin vielä —.

Kuihtuneita ruskeita sanajalkoja ja paljaita vaarainpensaita oli kapean polun varsilla. Keväällä, kun täällä alkoi versoa, kun sanajalat työnsivät esiin kuihtuneitten lehtiensä välistä pienet etanankuoren tavoin kiertyneet silmunsa, silloin ei hän kai enää olisi niin kepeäliikkeinen. Hän ajatteli sitä aikaa omituisella tuskallisella häveliäisyydellä, mutta samalla siinä oli jonkunlaista itsetuntoista ylpeyttäkin. Ja kun hedelmäpuut heidän puutarhassaan kukkisivat toista kertaa —. Hän ei voinut löytää sen johdosta mielessään mitään pelkoa, ainoastaan maltitonta, hiukan hermostunutta jännitystä. Ja kun hän sitten nousisi jälleen ylös vuoteesta ja voisi istua ulkona lapsenvaunuineen — koko ihanan kesän, jolloin hän istuisi puutarhassa ja hoitelisi pientä lastaan — oli kuin jotakin hänessä olisi luhistunut kokoon ylenpalttisesta, hellästä onnentunteesta —.

He eivät koskaan, koskaan asuisi kaupungissa, jos vain voisivat sitä välttää. Nämä kuukaudet, jotka hän oli asunut täällä maalla, nähden vuodenaikojen kuluvan ja tuntien kauneuden kaikissa vaihtelevissa säissä. Vieläpä pitkä sateinen syksykin, jollainen heillä oli ollut, miten tenhoavan kaunis se oli hänen mielestään ollut, kun hän noustessaan ylös aamuisin näki sadepisarain liukuvan pitkin puhelinlankaa ja riippuvan vieri vieressä helmien tavoin talon ympärillä olevissa puissa. Hänen lastensa oli kasvettava maalla.

Hän ajatteli kävellessään kaikkia niitä onnellisia, lukemattomia töitä, jotka tulisivat täyttämään hänen päiviään. Ensimmäinen leikkitupa-hauskuus, jota hän oli tuntenut emäntänä-olostaan, puuhaillessaan huoneissaan ja laittaessaan ruokaa keittokirjojen mukaan, joiden johdosta Torkild kiusoitteli häntä, kun hän istuutui lukemaan niitä iltaisin — se ei sittenkään ollut ajan mittaan tyydyttänyt häntä. Sehän oli vain olevinaan työntekoa — ei ollut mitään järkeä siinä, että he molemmat, palvelijatar ja hän, kaksi aikuista naista, kulkivat ja puuhailivat, ainoana työnään laittaa ruokaa ja pitää järjestyksessä taloa itselleen ja yhdelle muulle lisäksi. Se tuntui hänen mielestään järjettömältä ihmisten työvoimien tuhlaamiselta. Kokonaan toista tulisi olemaan nyt, kun samat työt oli tehtävä kodissa, missä lapsia kasvaisi. — Olihan tuntunut niin toisenlaiselta laittaa taloa joulukuntoon, senjälkeen kun oli päätetty, että heillä tulisi olemaan luonaan lapsi — vaikkakin vieras lapsi, josta hän ei edes aivan ehdottomasti pitänyt —.

Lill oli kyllä viehättävä pikku tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toivoa, että hänen lapsistaan tulisi sellaisia. Ei silti, että siitä olisi ollut juuri vaaraakaan — Liedin väellehän lapset olivat vain leluja: väliin he hoitelivat niitä hyvin puuhakkaasti, ja sitten työnsivät ne palvelijain huostaan, kun heille tuli halu leikkiä jollakin muulla. Nyt oli rouva Liedille tullut äkkiä kuin hengen asiaksi päästä Lillehammeriin jouluksi. Ja niin hän lähetti surematta Ingarin ja Sonjan, jotka olivat vain kymmen- ja kahdeksanvuotiaat, yksinään matkalle isoäidin luo Kragerohön. Oli tosin eräs rouva Aterch, joka oli luvannut "pitää heistä huolta" laivalla; rouva Lied tunsi häntä tuskin, mutta hänen omatuntonsa — tai miksi sitä kutsui — tuli tästä täysin rauhoitetuksi. Ja hän oli ollut aivan neuvoton, millä keinoin hän olisi suoriutunut Lillistä, hän halusi ehdottomasti mieluimmin päästä ottamasta mukaansa lasta sanatorioon, se oli varsin selvää. Siksi hän joutuikin ihastuksiinsa, kun he olivat tarjoutuneet ottamaan lapsen luokseen jouluksi.

* * * * *

Fensalissa juoksenteli rouva Lied ulos ja sisään ovista tunturinharmaassa housupuvussa ja kierresääryksissä. Rose löysi Lillin arkihuoneen lattialta, hän istui piilossa raskaan plyyshinojatuolin takana suuri sadan kappaleen khedivilaatikko helmassaan ja taitteli savukkeita kahtia. Rose otti laatikon häneltä ja järjesti sisällön niin, että kahtiataitetut savukkeet tulivat alimmaisiksi ja ehyet päällimmäisiksi. Siten ei nousisi melua ainakaan sinä aikana, jonka hän oli siellä. — Vaippoja ja käsilaukkuja ja suurempia ja pienempiä matkalaukkuja oli hujan hajan huoneessa.

Palvelustyttö toi teetä, keksiä ja marmelaadia. Ja rouva Lied vaipui menehtyneenä nojatuoliin:

"Oi kyllä toki voit sentään ottaa kupin teetä! Minun täytyy sanoa, että sinä olet reipas, kun jaksat kävellä tänne asti nyt. Niin, tietysti se on sinulle vain hyvä, kun sinä olet niin terve. Niin, kyllä minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä onni, sinulla — kun ajattelen mitä itse olen aina saanut kärsiä, kun olen ollut noin! Saanko katsoa sinua —", hän otti nauraen Rosea käsivarresta ja pyöräytti hänet sivuittain. "Niinpä niin, rouva alkaa saada vartaloa, sanon minä —."

Rose punastui, suurimmaksi osaksi suuttumuksesta.

"Kuule — minä olen pakannut vain yhden puhtaan vaatekerran Lillille. Kyllä kai sinun palvelijasi joutaa pesemään —. Sinun ei tosiaankaan sovi kantaa enempää kuin on ihan välttämätöntä, poloinen. Ota nyt vielä yksi keksi! Oletko sinä leiponut — viittä lajiako, sanot! Niin, alussa sitä viitsii sellaistakin. Herra, kuinka minä olin iloinen kun pääsin koko joulurehkinästä tänä vuonna, en ole tehnyt niin vähintäkään, piiathan jäävät yksin taloon koko ajaksi, niin että —. Voi sinua, Lill, mitä sinä nyt mangut siinä —."

Lill mankui, koska hän tahtoi saada valkoisen pukunsa mukaan Torkild-sedän luo. Rose istui ja kuunteli kinastusta, jonka lopputulos oli ennakolta varma; luonnollisesti soitettiin palvelijaa, joka sai määräyksen pakata Lillin valkoinen leninki liinavaatteiden mukaan.

"Hyi Lill — kuinka sinä voit olla noin paha mammallesi, jonka pitää matkustaa niin kauas pois sinun luotasi — moneksi moneksi päiväksi, ajattele!"

Lill lohduttautui syömällä sokeripaloja.

"Sehän on totta — tahdotko 'Mykkien leirin' joulunumeron — ja tässä on 'Tulevaisuus'. Siihen olen kirjoittanut joitakin pikku paloja. — Niin, aivan mitättömiä. — Onhan melkein mahdotonta, kun elää sellaisissa olosuhteissa kuin minä, saada niin paljon rauhaa, että voisi koota ajatuksensa johonkin kunnolliseen —. Sehän on myöskin yhtenä syynä siihen, ymmärräthän, etten voi antaa taloudenhoidon ja muun sellaisen niellä itseäni kokonaan. Ei, Lill, lopeta nyt, sinä olet jo syönyt liian monta sokeripalaa! Hyi, sinun hampaasi tulevat siitä rumiksi ja mustiksi —. Äiti sanoi että ei. No niin, mutta annakin sen nyt olla viimeinen! Mutta mielestäni minun täytyy hankkia rauhaa taiteelleni nyt, ennen kaikkea —."

Rose selaili vihkoja lapsuusaikansa parhaiten kasvatetuin kasvoin. Kun Mary Lied puhui taiteestaan, oli hänen aina niin kauhean vaikea hallita hymykuoppiaan.

"Mutta katsos, kun nyt on kerran saanut sydämelleen jotakin, jonka sanomisen tuntee velvollisuudekseen. Minulla on suuri romaani, koko suunnitelma, kaikki on valmiina, ymmärrätkö, vain kirjoittamista vailla —."

Rose ei päässyt millään neuvolla lähtemään, ennenkuin hän oli saanut kuulla koko romaanin sisällyksen. Sen päähenkilö oli maalaritar, joka oli naimisissa insinöörin kanssa, joka ei häntä ymmärtänyt. Vaimo tahtoi elää vain luodakseen, sentähden hän ei tahtonut saada lapsia — mutta mies oli raaka ja poroporvarillinen, ja niin hän petti vaimonsa väärillä uskotteluilla, niin että vaimon täytyi vasten tahtoaan synnyttää lapsi; hänen väärinkäytetty äiteytensä kosti itsensä luonnottomalla vihalla lasta kohtaan j.n.e., j.n.e. Kertomuksen varrella luotaisiin uutta valaistusta kaikkiin ajan tärkeimpiin yhteiskunnallisiin ja sukupuolisiin kysymyksiin.

Rose uskalsi pari kertaa mainita miehestään ja tämän päivällisestä.

"Oh, lorua. Torkild ei tosiaan ärtyile sinulle, vaikka hänen pitäisikin odottaa tunnin verran tai enemmänkin! Minä tunnen kyllä teidät, minä! Mutta eikö sinustakin se ole valtava aihe? Ja aivan uusi? Avioton lapsi avioliitossa. Mutta etkö voi kuvitella mielessäsi, kuinka Veran laisen naisen täytyy vihata tuota lasta, jonka hän on siittänyt häväistyksessä!"

"En", sanoi Rose. "Mutta Mary, kello on yli puoli viiden —."

"Ei, istu nyt vielä silmänräpäys. Niin, sinä et tietenkään ymmärrä sitä, sillä sinä olet niitä naisia, jotka ovat pelkästään, yksinomaan emoeläimiä — katsovat lasta omaksi likeisimmäksi omaisuudekseen — isä on vain tilapäinen aihe. Olen ajatellut kirjoittaa siitäkin, naisesta, joka tulee raskaaksi väkisinmakuusta. J.n.e., j.n.e."

Kello oli lyönyt viisi ennenkuin Rose vihdoinkin pääsi irtautumaan rouva Liedistä. Ja sittenkin tuli vielä viivytystä; Lill vaati saada ylleen vihreän samettikappansa ja myssyn — ja se myönnettiin pitkän pohdinnan jälkeen, jonka aikana Lill kirkui ja itki aika lailla. Sitten lähetettiin matkakäärö jälleen lastenhoitajalle — lämmin talvikappa täytyi tietysti myös ottaa mukaan; Rosen kannettavaksi oli tullut melkoinen mytty, kun hän vihdoinkin pääsi lähtemään hyppivä ja tanssiva tyttönen käsipuolessaan. Hänen oli nyt kuljettava tie pimeässä ja pikku tyttö mukanaan. Ja hän käveli hitaasti ja vastaili malttavaisesti kaikkiin Lillin puheisiin ja kysymyksiin. Oli hurmaava ilta — täällä ylhäällä oli ilma jääkirkas ja puhdas, mutta alhaalla laaksossa vaappui pakkasusva valkoisena joen ja tehtaiden ja talojen yllä, joiden ikkunat vilkkuivat punaisina. Etelässä metsän yläpuolella oli taivas vielä heikosti vaaleanruskottava, mutta yksityisiä suuria tähtiä pilkoitti jo korkealla taivaanlaella — olisi yö, ennenkuin he tulisivat kotiin.

Hän tapasi insinööri Liedin mäessä. Tämä näytti tulevan iloiseksi saadessaan sanoa hyvästit Lillille vielä kerran.

"Nyt sinun pitää olla oikein kiltti ja tottelevainen rouva
Christiansenille — onko isän typykkä kiltti tyttö? Anna suukko isälle!
Niin, minä toivon, ettei hän tuota teille liian paljon vaivaa, rouva!
Hyvästi vain, iloista joulua, rouva!"

Alhaalla aseman luona tuli Torkild heitä vastaan. Hän oli käynyt kotona.

"Kun Agnes sanoi sinun lähteneen kotoa jo kello kolme, niin tulin vähän levottomaksi. Ajattelin, että olit ehkä tullut pahoinvoivaksi." Hän pani käsivartensa Rosen vyötäisille. "Kuinka on laitasi? Hyvää iltaa, Lill! Sinähän olet hieno kuin kermapuuro, tytöntypykkä!"

"Oikein hyvin vain, näethän sen. Kiitos kukista, Torkild!" Hän pisti käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun ja pujotti kätensä hänen käteensä, likistäen sitä hiukan. "Sinä olet niin kiltti ja suloinen minulle —."

"Piditkö niistä?" kysyi Torkild iloisena.

Käsikynkässä he menivät kotiin päin, Lill lenteli heidän edelleen ja jälleen takaisin, hyppeli Torkildin kädestä pitäen ja juoksi taas heidän luotaan ottamaan luikuja tien ojassa.

* * * * *

— Ruokasalissa oli lapselle katettu sija pöydänkulmaan Torkildin ja Rosen paikkojen väliin. Torkild pani ruokaliinan pikku vieraan kaulaan ja laittoi hänet istumaan sohvatyyny allaan tuolilla. Hän silitti hyväillen tytön vaaleita kiharoita:

"No pikkumuori — maistuuko hyvältä, kun saat ruokaa?"

"Tuollaisesta liemestä minä en pidä", ilmoitti Lill, kun Rose ammensi lehtikaalilientä. "Minä en syö sellaista."

"Syöt sinä. Tässä talossa syövät pikkulapset kaiken ruoan mitä he saavat", sanoi Rose lujasti.

Lill oli vähän aikaa sen näköinen kuin olisi hän aikonut ruveta pillittämään. Sitten hän muutti mieltään — nauroi ja takoi säestykseksi lusikallaan pöytään:

"Mutta eihän teillä olekaan lapsia koko talossa!"

"Onpahan. Onhan meillä tälläkin kertaa; olethan sinä."

"Mutta eipä teillä ole mitään omia lapsia — vai onko, Torkild-setä?"

"Ehkä aiomme hankkia lapsen, Lill."

"Aiotteko sitten ostaa lapsen?" nauroi Lill ääneen.

"Kyllä. Me aiomme ostaa itsellemme lapsen kevääksi", sanoi Torkild.
"Jos ne eivät vain ole liian kalliita."

"Lapset ovat kalliita", sanoi Lill varhaisvanhasti. "Minun mammallani ja papallani ei ole varaa hankkia useampia lapsia enää, niin mamma sanoo." Hän nauraa helisti jälleen. "Mutta miksi ette ole ostaneet itsellenne lasta jouluksi? Niin minä olisin voinut leikkiä sen kanssa, näetkös. Ovatko lapset halvempia keväällä, setä?"

"Lapset ovat hyvin kalliita jouluna", sanoi Torkild vakavasti. Hän vilkaisi Roseen, joka istui nuori hellä äidinhymy kasvoillaan kuunnellen heidän puheitaan, ja hänen mielensä oli lämmin ilosta, kun hän ojensi kätensä silittääkseen lapsen tukkaa.

Ja kun he olivat syöneet ja menneet pimeään arkihuoneeseen, veti hän vaimonsa luokseen, ja he suutelivat pitkään ja sydämellisesti — kunnes Rose kuiskasi: "Lill — pidä varasi, Torkild, se tyllerö näkee kaikki." Ja hän meni ja sytytti kattolampun. Hän nosti hyasinttimaljan kasvojansa vasten hetkiseksi.

"Tiedätkö, että tätä olen toivonut itselleni monet vuodet — että minulla kerran olisi kokonainen maljallinen leikattuja hyasintteja —."

Torkild tuli pöydän luo:

"Niin — ne ovat kauniita. Keneltä olet ne saanut?"

"Rakas — eivätkö ne sitten ole sinulta?" kysyi Rose hämmästyneenä.

"Eivät. Nuo mimoosat ovat minulta", sanoi Torkild.

"Minä luulin —. Tuli kaksi laatikkoa yhdellä kertaa. Ne olivat samasta liikkeestä —."

"Ehkä siinä on tullut jokin erehdys", arveli Torkild. Rose meni eteiseen noutamaan laatikoita. Molemmissa oli hänen nimensä. Hän tutki niitä — silkkipaperien välissä oli toisessa laatikossa käyntikortti: Aksel Christiansen, diploomi-insinööri, Christiania.

"Ajattele, ne ovat Akselilta", sanoi Rose iloisesti yllättyneenä. "Kas, miten kaunista, että hän lähettää minulle kukkia!"

"Vai ovat ne Akselilta —." Torkild auttoi Rosea siirtämään kirjoja ja ompeluvehkeitä pois pöydältä, jotta tulisi tilaa kahvitarjottimelle.

"Minun mielestäni sinun pitäisi soittaa Akselille ja kutsua hänet tänne
jonkun kerran nyt jouluna", sanoi Rose kaataessaan kahvia kuppeihin.
"Hän on ollut meillä vain yhden ainoan kerran. Sinähän aioit kutsua
Lundin ja Helsingin jonakin päivänä — etkö voi kutsua häntä lisäksi?"

"Kyllä, luonnollisesti, jos sinä sitä toivot."

"Minusta se tuntuu vähän omituiselta. Veljesi on ollut täällä yhden ainoan kerran. Doris ei koskaan eikä isäsikään —."

"Ei", sanoi Torkild katsellen sikariaan hetkisen. "Ei meidän perhettä voi syyttää liiasta koossapysymisestä —."

Rose meni keittiöön hetken perästä, ja Torkild jäi istumaan poltellen ja tuijottaen kattoon. Hän vastaili lyhyeen ja hajamielisesti kaikkiin Lillin kysymyksiin.

— Se oli perin omituista — Rose näytti kokonaan unohtaneen, että Aksel oli kerran kosinut häntä. Tai oikeastaan eihän Torkild niin tarkalleen tiennyt miten asianlaita oli, Rose ei ollut sanonut mitään — mutta siitä hän joka tapauksessa oli varma, että Aksel oli pitänyt Rosesta hyvin paljon yhteen aikaan. — Hän ei voinut ymmärtää, miksi Rose halusi nähdä häntä täällä nyt — kun hänen tilansa oli jo siksi näkyvä. Sehän ikäänkuin asetti heidät siksi likeiseen yhteyteen keskenään, että Torkild ainakin sellaisen miehen läsnäollessa, joka kerran oli ollut rakastunut hänen vaimoonsa, häpeäisi samalla tavalla kuin hän häpeäisi hyväillä vaimoaan muiden nähden.

Häneen oli koskenut niin kumman kiusallisesti, kun Rose tahtoi Akselia kutsuttavaksi heille nyt. Hän ei tiennyt mitä siitä ajatella — tuo kevyt, jokapäiväinen tapa, jolla Rose siitä puhui, oli äkkiä johtanut hänen mieleensä, kuinka paljon Rose oli unohtanut ja kuinka vähän ymmärtänyt hänen omaa rakkauttaan kuluneina vuosina. Ja hän tunsi verestävänä niiden tuskien kirpeyttä, joita hän ei viime aikoina ollut muistanut, koska oli katsonut ne kokonaan ohimenneiksi, ja jotka oli paras unohtaa.

* * * * *

Mutta kun Rose tuli keittiöstä jollekin asialle, istui Torkild ruokasalissa kirjoituspöytänsä ääressä. Hänellä oli Lill polvellaan, ja hänen tumma päänsä oli kumartunut liki lapsen vaaleaa päätä, kun hän piirusti hänelle hevosia ja lehmiä punaisella ja sinisellä lyijykynällä.

"Piirusta nyt lehmä sinisellä, Torkild-setä", sanoi Lill.

"Mutta eihän lehmä voi olla sininen, Lill — oletko koskaan nähnyt sinistä lehmää?

"En, mutta voithan sinä nyt silti piirtää. Ja olen minä muuten nähnytkin sinisen lehmän kun olin Kamerikassa."

"Vai olet sinä ollut Kamerikassa, pikkumuori? Milloin siellä olit?"

"No silloin kun minä olin naimisissa Kamerikan keisarin kanssa. Se oli ennen kuin sinä tulit meille asumaan, ymmärräthän —."

Rose oli löytänyt kaapista, mitä etsi, ja meni ulos hiljaa hymyillen.

"Rose-täti", huusi Lill hänen jälkeensä, "mitä sinä teet keittiössä?"

"Leivon joulukakkua, ystäväni."

"Panetko siihen rusinoita? Silloin minäkin tahdon tulla katsomaan", huusi lapsi ja hypähti alas Torkildin sylistä.

Illalla makuuhuoneessa, kun Torkild oli päästänyt auki Rosen kengänpaulat ja suudellut hänen jalkojaan ennenkuin pisti ne aamukenkiin, otti Rose häntä kaulasta ja veti hänet mukaansa sohvan luo, joka oli asetettu hänen sänkynsä viereen.

"Eikö hän ole herttainen? Kuinka suloisesti hän makaa —."

Kauan he seisoivat siinä liki toisiaan kietoutuneina ja katselivat pientä nukkuvaa tyttöä, vaihtaen silloin tällöin pienen hiljaisen suudelman.