Kevät

III.

Toukokuun lopulla tuli Rosen ja Torkildin lapsi kuolleenasyntyneenä maailmaan. Se eli vielä synnytyksen aikana, joka oli hyvin ankara ja pitkällinen; lääkäri ei ollut varma siitä, etteikö se ollut elänyt vielä syntymähetkelläkin. Se oli iso ja sangen kaunis poikalapsi, mutta kaikki henkiinherättämisyritykset, joihin ryhdyttiin, olivat turhia.

Heti kun Rose heräsi nukutuksen jälkeen, vaati hän lasta nähdäkseen. Lääkäri ja kätilö sanoivat, että se nukkui Torkildin huoneessa; hän saisi nähdä sen niin pian kuin se heräisi ja hän itse olisi nukkunut.

"Torkild", kutsui Rose äkkiä. Torkild seisoi sängyn jalkopäässä, mutta ei katsonut Roseen, ja hän säpsähti, kun tämä mainitsi hänen nimensä. "Tule tänne minun luokseni", sanoi Rose omituisen terävällä ja kaikuvalla äänellä — ja Torkild meni ja polvistui vuoteen pääpuoleen, otsa Rosen kosteata kättä vasten.

"Mikä nyt on?" kysyi Rose äskeiseen sävyyn. "Onko jotakin hullusti?
Minä näen sinusta, että jotakin on hullusti —."

"Ei, nyt teidän pitää todellakin panna kauniisti maata ja ottaa hyvinansaitsemanne uni, rouvaseni", kuului lääkärin ammattimaisen reipas ääni. "Ja teidän miehenne täytyy myöskin saada olla rauhassa. Hän on jokseenkin rasittunut, hänkin. Kas niin, Christiansen, sanokaa kauniisti hyvää yötä vaimollenne nyt, teille ei tosiaan ole nyt minkäänlaiset kohtaukset hyväksi kummallekaan. Jos olette oikein pirteä huomenna, niin —".

"Torkild", sanoi Rose, niinkun ei olisi kuullut tohtorin sanoja. Hänen äänensä pakotti Torkildin katsomaan häneen.

"Se ei elänyt", sanoi Torkild ja kätki kasvonsa jälleen sänkyvaatteisiin.

Rose ei päästänyt äännähdystäkään, käänsi vain päänsä sivulle. Eikä hän liikahtanut, kun Torkild nousi ylös ja poistui huoneesta.

Lääkäri tuli Torkildin perässä ja torui häntä; olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että hänen vaimonsa tarvitsi lepoa eikä sietänyt minkäänlaisia mielenliikutuksia.

Torkild ei voinut vastata mitään. Hän tiesi, että hänen oli täytynyt totella Rosea ja sanoa totuus.

Mitäpä tuo vieras mies tiesi heistä molemmista. — Tohtori, kätilö, hoitajatar, kidutusta oli sietää noita vieraita ihmisiä luonaan, kuunnella heitä ja vastata heille. — Mutta kun hän ajatteli sitä päivää, jona hän ja Rose jälleen jäisivät kahden, tuntui kuin tuska ja pelko olisivat jäädyttäneet hänen sydämensä, ja hänellä oli sielussaan tunne, kuin pitäisi hänen rukoilla Jumalalta armahdusta.

* * * * *

Seuraavana aamupäivänä, kun hoitajatar oli mennyt nukkumaan ja Torkild istui yksin Rosen luona, pyysi Rose äkkiä sitä nähdäkseen. Hänellä oli ollut suhteellisen hyvä yö, hän oli nukkunut kuusi tuntia, mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan herättyään, paitsi vastaukseksi kätilölle ja hoitajattarelle, kun nämä häntä puhuttelivat.

Torkild nousi pystyyn ja seisoi hetken epävarmana.

"Voithan ymmärtää, että minun täytyy saada nähdä se", kuiskasi Rose hiljaa ja valittavasti. "Voithan toki ymmärtää sen. Tahtoisin nähdä sen silloin, kun vain sinä olet täällä."

Torkild meni oman huoneensa läpi kylpyhuoneeseen, niissä pieni lapsenruumis makasi korissa. Hoitajatar oli pessyt sen, mutta käärinyt sen vain sen uuteen valkoiseen villapeitteeseen.

Rose koetti nousta pystyyn sängyssä, kun Torkild tuli hänen luokseen.
Ja kun Torkild ehkäisi hänet, ojensi hän molemmat käsivartensa. Silloin
Torkild laski lapsen äidin viereen.

Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Oli kuin hän olisi ollut halvautunut eikä jaksanut irroittaa silmiään näystä, joka tuotti hänelle niin viiltävää tuskaa, ettei hän käsittänyt, kuin hän voi sen kestää. — Se oli sama tunne kuin hänellä oli ollut eilen nähdessään Rosen kärsivän niin hirveästi — koko hänen olemuksensa kapinoi: sen täytyi loppua — ja hän tiesi, ettei kapinoiminen hyödyttänyt vähääkään. Nytkin hänen lihansa ja verensä huusivat: En tahdo sietää sitä. Ja hän tiesi, ettei se mitään auttanut, ettei hän tahtonut —

Rose oli vetänyt pienen alastoman ruumiin itseään vasten ja peittänyt sen hellästi peitteellä kasvoja myöten. Hän otti sen toisen pienen käden ja pani sen povelleen, painoi oman kätensä sen päälle, suuteli mustauntuvaista päätä, silmiä, jotka eivät koskaan olleet avautuneet valolle, ja suuta, joka ei ollut koskaan hengittänyt. Sitten hänen kätensä pujahti peitteen alle, ja Torkild tiesi hänen nyt hyväilevän tuota pientä elotonta kylmää ruumista, kuolleita pikku käsiä, kuolleita pikku jalkoja.

"Eikö sinunkin mielestäsi hän ole suloinen?" kysyi Rose hiljaa — ja samassa hän purskahti vihlovaan, vaikeroivaan itkuun.

"Rose —"

"Haudataanko sellaiset kirkkomaahan, sano?" kysyi Rose hetken perästä sortuneella äänellä.

Kesti vähän aikaa ennenkuin Torkild uskalsi luottaa niin paljon itseensä, että sai vastatuksi:

"Olen soittanut ja kysynyt. Hänet pannaan äitisi hautaan. Minä ajattelin, että sinulle ehkä olisi mieleen —"

Hetken perästä Rose virkkoi hiukan tyynemmin:

"Tiedätkö, mihin se vaate on joutunut, jonka panin esille, kun aloin tulla sairaaksi? Katso, onko se vielä tuolla sohvalla? Se oli kääritty lakanaan — tahdotko olla kiltti ja tuoda sen tänne —"

"Rose —" vaikeroi Torkild.

Mutta Rose alkoi vetää paitaa lapsen ylle makuullaan.

"Rose — rakas, rakas, sinä et saa liikkua niin paljon —"

"Tahdotko auttaa minua vähän", pyysi Rose. — "Äiti pukee itse pikku ystävän — äiti ja isä —" silloin puhkesi itku jälleen valloilleen tukahdutettuna valitushuutona, ja Rose painoi kasvonsa tyynyyn ja nyyhkytti.

Mutta hetken perästä hän jatkoi lapsen pukemista, ja Torkild auttoi vapisevin käsin, samalla kuin hän mielessään rukoili Rosea Jumalan tähden säästämään heitä molempia tältä kidutukselta —.

"Kiitos nyt. — Tahdotko aukaista lähinnä alimman piironginlaatikon — tahdotko olla niin kiltti ja antaa minulle sen valkoisen, sinikielekkeisen koltun, joka on ylimmäisenä —"

Torkild toi sen ja auttoi häntä pukemaan sen kuolleen lapsen ylle. — Hän repii haavaa, ajatteli Torkild, hän repii tahallaan sekä omaansa että minun sydäntäni. Enkä minä uskalla estää häntä. En uskalla, koska tiedän, että hän tahtoo kiduttaa — myöskin minua.

"Minun pieni sievä suloinen pojuni —. Oi Torkild —" Rose nyyhkytti jälleen hillittömästi. "Etkös sinäkin olisi toivonut, että hän olisi elänyt — edes jonkun tunnin, edes jonkun päivän — elänyt edes vähän, vaikka meidän sitten olisikin pitänyt menettää hänet —"

Torkild puri itkun sisäänsä. Hänen täytyi hillitä itsensä Rosen tähden, ja hän vain nyökkäsi —.

— Oi kyllä, kyllä. Jospa Rose olisi saanut pitää heidän lastaan lämpimänä ja elävänä povellaan edes yhden ainoan kerran — jospa se olisi saanut imeä hänen rintojaan, niin että hän olisi tuntenut sen imemisen sydämessään asti — siellä, minne Torkildin rakkaus ei ollut koskaan voinut ulottua. Jospa heidän kätensä olisivat saaneet yhtyä pienen, lämpöisen, elävän lapsen ylitse, jospa heidän sielunsa olisivat saaneet yhtyä sen kuolinvuoteen ylitse —.

— Kaikki mitä hän oli nähnyt ja ymmärtänyt — ja surrut ja ottanut alistuen vastaan. Ja hän olisi tahtonut pitää hyvänään, olisi vannoutunut olemaan iloinen sittenkin. Kun Rose antaisi lapselle kaiken sen, mitä hän, Torkild, ei ollut voinut saavuttaa, ja hänkin rakastaisi heidän lastaan koko sydämestään, vuodattaisi sen yli kaiken sen hellyyden, jota kukaan muu ei ollut tarvinnut, rakastaisi sitä ja suojelisi sitä niinkuin vain sellainen isä voi, joka itse on kasvanut turvattomana —. Hän oli luottanut siihen, että kun hän sitä tahtoisi kaikesta sielustaan, niin voitaisiin elämä elää tämänkin varassa — siten että siitä kasvaisi onni sekä Roselle että lapselle — ja hänelle itselleenkin, vaikka hänen mieleensä jäisikin ainaiseksi kaipaus ja kipeä kohta. —

Ja nyt hän tiesi, että hänet oli työnnetty pois viimeisestä asemastaan, ja että hänen oli jouduttava häviölle —.

Vain pieni vainaja oli syntynyt heidän yhdyselämästään. Pieni vainaja, joka makasi kylmänä ja hiljaa heidän hellivien käsiensä alla.

Kun hän otti ja vei lapsen pois, lysähti hän sen kanssa oman huoneensa vuoteelle. Hän puri tyynyä, jotta ei kukaan kuulisi hänen itkuaan. Ja hän puristi lapsensa elottomia käsiä kourissaan:

"Herra Jeesus. Minä en voi —. Minä en voi. Rukoile äitiäsi, ettei hän menisi minun luotani —"

IV.

Näennäisesti palautui Rose verrattain pian voimiinsa vaikean synnytyksen jälkeen. Vasta sitten kuin hän jälleen oli ylhäällä, kävi ilmi, kuinka kaukana hyvästä hänen vointinsa oli. Ja viikot kuluivat ja hän pysyi yhtä voimattomana ja lamautuneena. Lääkäri määräsi vahvistavia lääkkeitä ja kehoitti pontevasti Torkildia reipastuttamaan vaimoaan ja koettamaan houkutella hänen ajatuksiaan pois pettymyksestä ja kaipauksesta. Ensiksikin olisi hänen matkustettava vaimonsa kanssa jonnekin —.

Torkild hymyili vähän lääkärin mentyä. "Eihän tämä sentään ole samaa kuin jos lapsi olisi elänyt ja te olisitte sitten menettäneet sen", oli hän sanonut. Matkustaa jonnekin — niin, hän muisti kyllä kuulleensa useammastakin nuoresta rouvasta, joka oli saanut kuolleenasyntyneen lapsen ja joka oli lähetetty ulkomaille tai sanatorioon — se oli kai tavallinen hoitotapa. Luonnollisesti hän tahtoisi koettaa sitä. Mutta hän ei uskonut suuresti, että se auttaisi. Tai oikeammin, hän tiesi, ettei se auttaisi. — Ja kuinka herran nimessä hänen oli rohkaistava Rosea — hänen, jolla itselläänkään ei ollut enää hitustakaan elämänrohkeutta —.

* * * * *

Aksel oli lähettänyt kukkia Roselle useita kertoja hänen maatessaan sairaana. Senjälkeen kun hän oli ollut heillä tuona iltana joulun aikaan, oli hän alkanut itsestäänkin tulla heille verrattain usein.

Torkild ei voinut vapautua merkillisestä vastenmielisyydestään sitä kohtaan, että Aksel kävi heillä Rosen ollessa tuossa tilassa. Ei silti, että hän olisi ajatellut — tai epäillyt — mitään. Se oli vain epämääräinen tunne, jota hän ei saanut järkeilemällä karkoitetuksi.

Aksel tuli jälleen eräänä iltapäivänä, kun Rose oli ollut ylhäällä parin viikon ajan. Oli kaunis ilta lopulla kesäkuuta, ja he joivat teetä verannalla. Illallisen jälkeen oli Rose mennyt sisälle noutamaan puutarhamansikoita, joita hän aikoi tarjota — ne olivat vuoden ensimmäisiä. Aksel ja Torkild jäivät istumaan verannalle ja puhuivat politiikasta. Aksel mainitsi eräästä artikkelista, joka oli ollut saman päivän Aftenpostenissa. Torkildille ei tullut Aftenpostenia, mutta Aksel oli ottanut numeron mukaansa ja lukenut sitä junassa, hän arveli sen olevan eteisessä ja meni sitä noutamaan.

Torkild nousi myös, hän aikoi katsoa voisiko hän auttaa Rosea tarjoiluvehkeiden kantamisessa. Kun hän tuli ruokasaliin, näki hän Rosen olevan polvillaan nurkkakaapin edessä. Joitakin lautasia ja laseja, jotka hän oli ottanut ulos, oli hänen edessään, mutta tällä hetkellä hän oli vain ihan liikkumattomana polvillaan, ja kyynelet virtasivat hänen poskiaan pitkin.

Aksel seisoi sivummalla kukkapöydän vieressä selin Torkildiin. Hän kääntyi ympäri ja meni verannalle katsomatta veljeensä.

Torkild nosti hellävaroin vaimonsa pystyyn ja painalsi häntä hetken verran itseään vasten. Rose päästi pienen väsyneen nikotuksen ja kallisti päänsä hänen olkapäälleen tuokioksi. Sitten Torkild asetti lautaset ja viinilasit tarjottimelle ja kantoi sen ulos Rosen sijasta. Aksel oli istuutunut entiselle paikalleen ja ojensi veljelleen sanomalehden, sitten Torkild silmäili läpi artikkelin, tajuamatta mitä luki.

— Nuo Rosen kauheat kyynelvirrat tulvahtivat esiin satunnaisen pienen sanan johdosta tai ilman minkäänlaista ulkonaista aihetta — ilman itkun kamppailua ja ponnistusta. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut kyynelmeri, joka valui yli äyräittensä silloin tällöin, sitä mukaa kuin kaipauksen ja surun mainingit liikkuivat hänessä. Sitä oli niin sanomattoman tuskallista nähdä — ja Torkild tunsi itsensä täysin voimattomaksi.

Hän tunsi myös, että Akselkin oli kiusaantunut, oli ollut jo tullessaan. Ei silti että veli olisi sanonut vähintäkään — hänen oma läpikiusaantunut mielensä se vain vainusi salaisen haavan, jota toinen piiloitti. Ja se lisäsi hänen omien liikaherkkien hermojensa kärsimyksiä.

Kun Aksel teki lähtöä, otti Torkild lakkinsa tullakseen mukaan asemalle saakka. Rose saattoi heitä puutarhanveräjälle asti. Kun hän sanoi hyvästiä, näki Torkild hänen silmiensä olevan jälleen täynnä kyyneliä.

Torkild ja Aksel kävelivät metsäpolkua puhelematta. Valoisa kesäyö oli aivan äänetön, lukuunottamatta ruisrääkän narskutusta niityllä metsän laidassa ja koiran haukuntaa jossakin talossa kauempana maalla päin.

"On aivan kauheata, kuinka se on koskenut häneen", sanoi Aksel yhtäkkiä. Hänen äänessään oli jonkinlainen hillitty kiivaus, joka aiheutti hämärää levottomuutta Torkildissa.

"Niin, se on koskenut häneen kovasti. Itse asiahan oli jo kauhea — en ollut ikinä aavistanut sen olevan niin hirveää. Ei suinkaan voi odottaakaan, että hän niin pian siitä toipuisi. Ja kun hän sitten kulkee kotona ja luonnollisesti lakkaamatta tuntee tyhjyyden kaikkien odotusten ja toivon jälkeen, jotka raukenivat tyhjiin —. Kyllä kai se siitä vähän paranee, kunhan pääsemme joksikin aikaa pois täältä —."

Aksel vetäisi henkeään terävään ja kiivaasti:

"Oliko se sinulle aivan arvaamatonta, että siinä voisi käydä niin —?"

Torkild seisahtui äkkiä. Hän katsoi veljeensä — Akselin silmät kipunoivat vihasta:

"Tarkoitan, oliko sinulla oikeastaan oikeutta — sinulla — mennä naimisiin terveen, viattoman nuoren tytön kanssa —"

Torkild horjui kuin iskun saaneena. Silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin. Sitten Torkild löi takaisin — löi veljeään nyrkillä kasvoihin.

Aksel hoiperteli joitakin askelia takaperin. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut syöksyä Torkildin kimppuun. Mutta hän pysähtyi. Ja he seisoivat samoin kuin äsken ja tuijottivat toisiinsa.

"— En tiedä", sanoi Torkild vapisevin äänin, "— tarvitseeko minun sanoa sinulle, ettet näyttäydy talossani enää —"

Aksel ei vastannut mitään. Hän meni veljensä ohi ja lähti kulkemaan tietä pitkin. Torkild jäi seisomaan samalle paikalle. Hän tunsi äkkiä silmissään mustenevan, ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pullistunut suuhun. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän pitäen kiinni puhelinpylväästä. Hänelle selveni, että hän oli ollut pyörtymäisillään.

Se mahdollisuus, johon Aksel oli viitannut, oli todellakin kummitellut hänen omassakin mielessään jonkun kerran näihin aikoihin. Mutta hänen oli onnistunut pitää se jotakuinkin ulohtaalla. Sehän oli ehdottomasti epätodennäköistä. Hän oli tutkituttanut itsensä arvossapidetyllä spesialistilla jo vuosia sitten — siinä kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin hän oli kihloissa Betzyn kanssa. Rauhoittaakseen omaatuntoaan edes yhdessä tai toisessa suhteessa, missä se oli mahdollista. Ja hän oli puhutellut lääkäriä jälleen ennen naimisiinmenoaan.

Ja lapsi oli ollut täysiaikuinen ja varsin iso ja vankka. Ja kätilö oli varoittanut häntä — tosin liian myöhään — että saattoi käydä vaaralliseksi, enemmän lapselle kuin äidille, jollei lääkäriä kutsuttaisi. Mutta niin kauan kuin Rose yleensä oli kyennyt jotakin sanomaan, oli hän rukoillut, ettei tuotaisi tohtori Meyeriä. Ja Torkildin oli niin vaikea tehdä vastoin hänen mieltään. Niin oli hän tuhlannut aikaa telefonoimalla useammille Kristianian lääkäreille, jotka eivät olleet tavattavissa, ennenkuin soitti Meyerille.

Rosella oli ollut ankara vastenmielisyys sikäläistä lääkäriä kohtaan, ja Torkild oli muuten jossakin määrin tullut samanlaisiin tunteisiin. Aikaisemmin hän oli pitänyt hänestä melkoisesti — he olivat metsästystovereita ja heillä oli niin ollen yhteisiä harrastuksia.

Nyt hän kuitenkin lähti seuraavana päivänä tohtorin luo.

Mutta Meyer pudisti pontevasti päätään Torkildin pelokkaalle kysymykselle.

"Luonnollisesti. On vaikea mennä takaamaan, etteikö sellainen vanha juttu voisi tehdä miehelle kepposta — vielä niinkin monen vuoden jälkeen kuin mistä tässä on kysymys. Mutta mikäli lääkärille on mahdollista sanoa mitään varmaa, niin olette te päässyt onnellisesti, hyvin onnellisesti jutustanne, hyvä mies. Se on ainakin varmaa, ettei pojan kuolemalla ole mitään tekemistä sen asian kanssa.

"— Mutta seikka, josta teillä on syytä soimata itseänne — ja jota en halua säästää teitä kuulemasta suoraan, on se, että te suhtauduitte aivan järjettömän arkaluontoisesti vaimonne — tuota — kainouteen tai miksi sitä sanoisin — sangen onneton päähänpisto, sitä vain en ymmärrä, että hän jaksoi pitää siitä kiinni niin kauan — hänen täytyy olla hemmetin kovasisuinen, no, onhan hän kylläkin reipas, voimakas nainen —.

"Ja sentähden väitän todellakin, että se on hänen taholtaan vain vikuroimista, kun hän kulkee noin ja tahtoo olla niin epätoivoinen. Herra Jumala, onhan sellainen luonnollisesti kipeää alussa, kun lapsenvaatteet on pantava piiloon ja kehto nostettava ullakolle ja niin edespäin. Mutta se on niitä suruja, jotka unohtuvat ajan mukana. Te voitte nyt ilman tunnonvaivoja pitää huolta siitä, että se suru tulee sammumaan —.

"Ja te ette saa sallia vaimonne kulkea hautoen kaipaustaan ja suruaan ja sen sellaista. — Te ette saa antaa perään kaikille hänen päähänpistoilleen, niinkuin olen nähnyt teidän tekevän. Sanon teille suoraan, sekä lääkärinä että vanhana naineena miehenä — ettei saa myöntyä kaikkiin naisväen päähänpistoihin, varsinkaan jos tekee sillä heille jonkun palveluksen. Ei pidä sietää liian paljon sitä lajia —.

"Tehän olette, sikäli kuin lääkäri yleensä voi asiaa ratkaista, terve ja voimakas mies itse — kun vain pidätte vaarin noista viheliäisistä hermoistanne. Siinä suhteessa teidän jukoliste täytyy jarruttaa ajoissa, täytyy tosiaankin — muuten käy hullusti. Minäpä otan ja kirjoitan jotakin teille itsellenne —"

Torkild istui ja selaili sillävälin Metsästyslehden numeroa, joka oli pöydällä. Hän näki, että siinä oli Meyerin pieni kyhäys. Merkillistä, että tuo sama mies kirjoitti noita viehättäviä, herkkiä kuvauksia metsistä ja vainioilta —.

"No niin." Meyer tuli ja läimäytti häntä olkapäälle. "Te olette liian rakastunut vaimoonne, Christiansen. Se ei ole hyvä. Se ei hittovie ole lainkaan hyvä avioliitossa. Luojankiitos ei suuri rakkaus ole niin tavallinen avioliitossa kuin sukupuolitaudit. Me lääkärit näemme yllinkyllin sitä surkeutta, jota ne aiheuttavat, jumalaparatkoon. Mutta sittenkin sanon, että kun se suuri Eros esiintyy, niin eipä paljon puutu, jukoliste, ettei se tuhoa yhtä paljon onnea ja terveyttä — jos tekin teette hermostuneita, mahdottomia jälkeläisiä —.

"— Meidät on nyt kerran luotu elämään maan päällä, ja siihen meidän on mukauduttava —.

"Katsokaa nyt ensinnäkin, että matkustatte tuntureille te molemmat. Ja sittenkun hän on reilassa jälleen ja te myös — ei ennen kuitenkaan, muistakaa se — niin toimittakaa hänelle se lapsi, koska hän nyt välttämättä tahtoo sitä. Minä pidän hänestä sentakia — ja luonnollisesti on myönnettävä, että se on ankkuri — vaikka joskus näkyy kyllä, ettei sekään hittovie aina pidä — nykyaikana —."

* * * * *

Torkild puri hampaansa yhteen mennessään takaisin konttoriinsa. Ei, Rose ei tulisi saamaan enää lasta, sen hän vakuutti, ei hänen tietoisella suostumuksellaan ainakaan. Olihan sentään jonkinlainen ylpeyden kipene hänelläkin, kaikesta huolimatta —.

Mutta mitä tuo ajatus sisälsi — se kaiken loppu, mitä se edellytti — sitä hän ei uskaltanut selvittää itselleen.

V.

Oli päätetty, että he matkustaisivat yhdessä johonkin tunturisanatorioon lähestyvässä heinäkuussa. Mutta sitten kävikin ilmi, että Torkildin oli mahdotonta saada vapautta silloin. Hän esitti silloin Roselle, että tämä matkustaisi yksin sanatorioon ja olisi siellä ne kuusi viikkoa, jotka vielä puuttuivat metsästysajan alusta. Sitten Torkild tulisi noutamaan häntä ja he viettäisivät hänen loma-aikansa sillä pienellä Foldalin karjatalolla, jossa hän ja Helsing olivat olleet kaksi vuotta sitten.

Torkild saattoi Rosea Lillehammeriin eräänä lauantai-iltapäivänä ja palasi yksin kotiin sunnuntai-iltana. Torkild ymmärsi itsekin olevan aivan varmaan parasta, että Rose sai olla yksinään ensin jonkun aikaa. Mutta häntä peloitti tunnustaa huomanneensa, että Rose oli samaa mieltä.

Kotona Torkild yhtenään pohti heidän keskinäistä suhdettaan. Aika ajoin hän koetti kyllä riistäytyä irti noista ajatuksista. Silloin hän oli taipuvainen myöntämään Meyerin olleen oikeassa: hän oli liian rakastunut vaimoonsa — ja se ei ollut hyvä. Mutta hänen rakkautensa Roseen oli kerta kaikkiaan tullut hänen olemuksensa sisimmäksi ytimeksi.

Jo lyhyenä kihlausaikanaan — tietenkään hän ei ollut koskaan myöntänyt itselleen silloin, ettei hän oikein uskonut ihmeeseen. Se on, hän juuri uskoi siihen, hänhän kulki enimmäkseen siinä ihanassa ylimielisessä tunnelmassa, joka seuraa uskon uhkayritystä. Mutta hänellä ei ollut koskaan ollut sitä hiljaista tyyntä vakaumusta, että hänen onnensa olisi itsestään selvä, luonnollinen, vailla jännitystä, koska siinä ei ollut epäilystä.

Jos niin olisi ollut, olisi tietysti kihlausaikakin kulunut hieman toisin. Hän muisti kaikkia niitä kevätiltapäiviä, joina he olivat yhdessä kulkeneet tässä talossa, josta oli tuleva heidän kotinsa — useimmiten ihan kahden. Tuota hilpeätä, onnellista puuhailua, joka oli kuin leikkiä. Ja sitä hermostunutta kiihtymystä, jonka valtaan hän joutui kulkiessaan siten yhdessä Rosen kanssa — ja jota hän kaikin voimin koetti salata Roselta. Yhden ainoan kerran hän antoi itsensä ilmi — eikä Rose ollut tehnyt vastarintaa, hän oli kietonut käsivartensa Torkildin kaulaan, kun tämä kantoi hänet sohvalle, ja oli koettanut hyväillä häntä kiihkeästi — mutta Torkild huomasi, että nyt teki Rose väkivaltaa itselleen salatakseen, mitä hän tunsi. Ja rajulla ponnistuksella hän oli saanut takaisin itsehillintänsä, joka oli tullut osaksi hänen luonnostaan hänen suhteessaan Roseen.

Hän oli sanonut itselleen ja Roselle — ei, niin ei heidän pitäisi alkaa. Mutta jos he olisivat tulleet mieheksi ja vaimoksi siinä kodissa, jota he parhaallaan yhdessä rakensivat itselleen, hetkellä, josta vain he kaksi tiesivät — se olisi kai ollut yhtä kaunista kuin että he tulivat siksi myöhemmin kristianialaisessa hotellihuoneessa vietettynä yönä — käytyään poliisituomarin luona aamupäivällä ja syötyään päivällistä Continentalissa todistajien, Lundin ja Helsingin, seurassa. Jos he olisivat rakastaneet toisiaan. Itsehillintä oli tullut hänen toiseksi luonnokseen — sen oli määrännyt Rosen luonto; jos se olisi muuttunut, olisi hänenkin luontonsa muuttunut. Mutta Rosen luonto ei ollutkaan muuttunut. Sinä iltana, jolloin he seisoivat suudellen toisiaan joululumen sataessa, olivat he kuiskanneet toisilleen: "Se on rakkaus, joka on uutta —"

Mutta nytpä olikin niin, että se, mikä oli uutta Rosen elämässä, ei ollut rakkautta. Uutta oli se, että hän oli väsynyt rakkauteen — omaan umpimähkäiseen, esineettömään rakkauteensa, ja että hän tyytyi Torkildin rakkauteen, sellaisena kuin hän sen tunsi, ja iloiseen puuhailuun siinä talossa, jota hän tulisi kutsumaan omakseen.

Torkild muisti heidän hääyönsä — kun Rose makasi nukkuen hänen käsivarrellaan ja hän tunsi hänen tasaisen, terveen hengityksensä olkaansa vasten. Nyt oli Rose hänen — ja hän tunsi mielessään nöyryytystä ja häpeää ja pettymystä. Vaikka tiesikin, ettei voinut olla toisin. Se oli uusi maailma nuorelle tytölle — ja Rose, vaikka olikin kaivannut sitä, ei ollut koskaan epäkainona ja uteliaana hiiviskellyt sen rajamailla vakoilemassa ja nuuskimassa. Ja kun hän nyt oli eksynyt siihen — mutta sehän siinä juuri olikin, että Torkildista tuntui siltä kuin Rose olisi eksynyt hänen syliinsä —.

Mutta sitten oli ollut niin ihmeellisen ihanaa herätä Rosen vieressä. Ja Rose oli ollut niin rakastettavan kaino ja niin vastustamattoman viattomasti vakuutettu siitä, että nythän Torkildin täytyi olla ehdottoman ja täysin onnellinen. Ja Torkild oli omastakin mielestään ollut — sinä Kööpenhaminassa vietettynä viikkona. Rose oli kaino ja pidättyvä ja samalla kertaa niin lapsellisen ylpeä siitä, että saattoi antaa Torkildille sen, mitä hän oli halannut kaikkina näinä vuosina — ja Torkild oli nöyrä ja kiitollinen ja pelkäsi sanomattomasti loukkaavansa tai peloittavansa häntä —.

Sitten tuli se ihmeellinen yö Berliinissä — heidän oikea hääyönsä.

Jo ensi illasta lähtien oli tuntunut siltä kuin Rose suurkaupungin kuohuvan elämän ja melun, sen valtavan ja kauneuttapuuttuvan suuruuden vaikutuksen alaisena olisi liittynyt likeisemmin häneen.

He olivat olleet siellä joitakin päiviä, kun heidän eräänä iltana piti syödä illallista muutamassa suuressa, hienossa ravintolassa. Rose oli saanut uuden silkkileningin, jotakin kirkkaan hopeanharmaata ruusunvärisen alushameen päällä; hän seisoi vaatekaapin peilioven edessä, ja Torkild suuteli hänen niskaansa ja olkapäitään sillävälin kuin koetti saada selkoa siitä, mitkä kuuluivat yhteen alavuorin ja silkkivuorin ja päällysleningin hakasista ja silmukoista ja painonapeista ja lemmonlaitteista. Kunnes Rose äkkiä tyrkkäsi hänen kasvonsa pois ja sanoi vilpittömän harmistuneella äänellä: "Uh, etkö voi jättää tuota tuhmaa suutelemista ja joutua kerrankaan valmiiksi!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa peilissä. Ja silloin Rose kääntyi ympäri ja kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa nauraen pientä naurua, joka oli hellä ja katuvainen ja kiusaantunut samalla haavaa:

"Minun kenkäni, hyvä mies!"

"Kengät —?" Niin, ne uudet kengät, jotka Rose oli ostanut Wertheimilta aamupäivällä. Sillävälin kuin Torkild seisoi loruillen ja suudellen ja kiinnittäen ja aukoen nappeja tulematta koskaan valmiiksi — oli Rose seisonut kuin hehkuvat rautakengät jalassa — häneen koski niin että hän olisi voinut ulvoa! Ja hän heittäytyi lähimpään nojatuoliin. Torkild totesi, että hänen jalkansa olivat suoraan sanoen hyvän joukon kenkiä suuremmat kaikin päin.

Rosella ei ollut mitään muitakaan käytettäväksi sopivia. Silloin Torkild keksi, että he tilaisivat illallisen samppanjoineen ja kukkineen huoneeseensa. Seuraavana päivänä Rose saisi uudet kengät; sitten he voisivat mennä kaupungille —.

He tekivät kierroksen kaupungilla, Rose pitkässä kapassa ja järkevä kenkäpari jalassa, sillävälin kuin heidän huoneessaan katettiin. He kävelivät liki toisiaan painautuneina katuja pitkin, jotka olivat pelkkää kiehuvaa valon ja melun myllerrystä — korkealle heikosti kuumottavaa kevättaivasta vasten kirjoitti näkymätön voima punaisella ja valkoisella ja vihreällä tulella kaakaoiden ja savukkeiden ja polkupyörien ja viinimerkkien nimiä, ja pyyhki ne taas pois —.

Kun he palasivat huoneeseensa, oli siellä kaikki pimeää, lukuunottamatta hohtavan valkoista pöytää kukkineen ja hopeineen ja välkkyvine laseineen kahden punaverhoisen kynttilän alla. Sitten he söivät yksinäisen juhla-ateriansa ja joivat samppanjaa. Rose oli puettuna vaaleaan silkkileninkiinsä, jalassa vain ihonväriset silkkisukat, ja Torkild frakkipukuun ja valkoiseen, minkä hän tiesi pukevan itseään kaikkein parhaiten — ja oli hurmaavaa olla juhlapuvussa vain toisiaan varten —.

Sinä yönä tuli Rosesta hänen rakastajattarensa — hänen oma siunattu, ihana, armas rakastajattarensa —.

* * * * *

Ja ensi aika heidän omassa kodissaan oli ollut onnellinen. Rose oli ollut hänen omansa mielihalulla — ja Torkild oli kuvitellut, että nyt oli ihme tapahtunut ja hän omisti Rosen, koska tämä koko sielustaan tahtoi olla hänen —.

Toisinaan, oleksiessaan nyt yksin kotona, hän ajatteli, että se oli ehkä ollut pelkkää sairaalloista kuvittelua, kun hänestä oli tuntunut, että tuli päiviä, jolloin Rose oli ikäänkuin pitkien matkojen päässä hänestä. Lienee ollut mahdottomuus se, mitä hän vaati tahtoessaan tuntea aina ja ikuisesti, kaikissa ja kaikessa, arkipäiväisimmässäkin keskustelussa, intohimottomimmassakin sanassa ja katseessa, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Hänellä oli tosin yllinkyllin muistoja heidän yhdyselämästään, joiden olisi pitänyt tehdä hänelle mahdottomaksi epäillä sitä, että Rose rakasti häntä. Eikä hän epäillytkään, ettei Rose ollut rakastanut. Mutta oli niin lukemattomia pieniä seikkoja, jotka jäätivät häneen pelon, että Rosen rakkaus kaikkoisi hänestä jälleen. Oli hänen tietoisuutensa siitä, että niin monet pienet satunnaisuudet olivat olleet johtamassa Rosea hänen syliinsä. Ja oli hänen oma epäluottamuksensa itseensä, joka oli syntynyt hänen vuosikausia ajaessaan takaa sitä, mikä aina jäi häneltä saavuttamatta Roseen nähden. Nyt hän ei uskaltanut luottaa siihen, että hän voisi pysyttää Rosen omanaan. — Ja silloin hän kai oli jo tuomittu menettämään hänet —.

Rose kirjoitti hänelle kahden viikon kuluttua, ettei hän jaksanut olla sanatoriossa kaikkien vieraiden ihmisten keskellä, jos ei Torkildilla olisi mitään sitä vastaan, niin hän matkustaisi eräälle karjatalolle Hovringeniin, jossa hän oli ollut ennen ja viihtynyt hyvin; siellä oli paljon vähemmän ihmisiä ja maksu oli vain puolet. Torkild vastasi, ettei Rosen pitänyt ajatella maksun suuruutta, mutta luonnollisesti hän sai koettaa toista paikkaa, jollei kerran viihtynyt siellä missä oli — kunhan hän vain lupaisi Torkildille olla varovainen, olla tekemättä liian pitkiä kävelyretkiä ja niin edespäin. Lopetettuaan kirjeensä rohkaistui hän vielä lisäämään joitakin sanoja siitä, kuinka hän kaipasi häntä.

Sitten muutti Rose Hovringeniin. — He kirjoittivat enimmäkseen verrattain lyhyitä ja kuivia kirjeitä toisilleen; ei edes Torkild kirjoittanut varsinaisia rakkauskirjeitä Roselle. Mutta sitä mukaa kuin aika kului, tapahtui yhä useammin, että kumpikin liitti joitakin pieniä helliä ja nopeita lauseita kirjeensä loppuun.

— Kun sitten Torkild elokuun lopulla tuli Hovringeniin noutamaan vaimoaan, tapasi hän hänet terveempänä kuin oli uskaltanut toivoakaan, ja Rose oli selvästi hyvin iloinen nähdessään hänet jälleen. Ja koska he olivat nuoria ihmisiä ja mies ja vaimo, ja kumpikin vielä soimasi enemmän itseään kuin toista siitä, ettei heidän avioliittonsa ollut tullut niin onnelliseksi kuin he olivat uneksineet, niin heräsivät he ensimmäisenä aamuna uudestisyntynein luottamuksin rakkauteensa. Ja he viettivät kolme viikkoaan Berittjernin karjatalolla hiukan hillityssä ja surunvoittoisessa, mutta hellässä ja sydämellisessä onnessa.

VI.

Eräänä päivänä päivällispöydässä sanoi Rose, joka oli ollut kaupungissa aamupäivällä asioita toimittamassa:

"Sehän on totta, minä tapasin Akselin aamupäivällä, kun olin Iriksessä juomassa teetä —"

Torkild ei vastannut mitään.

"— Minä kysyin minkä kumman tähden hän ei koskaan enää käy meillä, ja silloin hän sanoi, että te olitte joutuneet riitaan —" ja kun Torkild ei vieläkään vastannut: "Siitä sinä et ole koskaan maininnut minulle sanaakaan."

Torkild ei ollut saanut kerrotuksi vaimolleen siitä mitään, ja senvuoksi hän oli vastannut välttelevästi, kun Rose viime kuukausina silloin tällöin oli kysellyt lankoaan. Rose ei näyttänyt ajattelevan, että asiassa piilisi mitään erikoista; kaikkeen sellaiseen nähden, mihin hänellä ei ollut erikoista mielenkiintoa, ei Rose osoittanut erikoisempaa huomiokykyä eikä muistia. Ja Torkildilla oli katkera tunne, että asianlaita oli verrattain usein näin hänen omiin asioihinsa nähden.

"Ei, en ole tullut puhuneeksi siitä", sanoi Torkild lyhyeen. "Mutta hyvä ystävä, mistä te sitten olette joutuneet vihoihin?"

"Sitä minun ei ole niin helppo kertoa sinulle."

Joka kerta kun Torkild ajatteli sitä, tunsi hän samaa voimakasta katkeruutta, johon sekoittui samalla ikäänkuin häpeää veljen puolesta. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Aksel itse ollut uskonut mitä hän vihjasi — ja hän muisti sitä yötä, jolloin hän oli uskonut veljelleen sen, mitä tämä käytti häntä vastaan — näin.

Rose katsoi huolestuneena miehensä ankariin kasvoihin ja kysyi pelokkaasti:

"Torkild! Mitä se on — ei suinkaan Aksel ole — tehnyt mitään?"

"Tehnyt?"

Rose hämmentyi. "Niin, tarkoitan — hän sanoi — taikka minä sain hänen puheistaan sen käsityksen — että hänellä oli suuria vaikeuksia — sellaisia taloudellisia —"

"Oletko hullu!" sanoi Torkild kiivaasti. Aivan vaistomaisesti hän ajatteli hetken verran Akselia vain veljenään.

"Soisin mieluimmin, ettet kyselisi minulta mitään siitä", sanoi hän lopettaakseen puheen tästä asiasta.

* * * * *

Jälkeenpäin häntä kadutti. Olisihan hän voinut sanoa esimerkiksi että Aksel oli arvottomalla tavalla käyttänyt hyväkseen semmoista, minkä Torkild kerran oli hänelle uskonut. — Mutta silloin voisi Rose ruveta miettimään, mitä se oli — ajattelemaan yhtä ja toista, hyvin mahdollisesti jotakin vanhaa tyttöjuttua esimerkiksi. Eihän hänen ollut helppo tietää, mitä Rosen päähän pälkähtäisi luulla. — Mutta nyt Rose kukaties ajatteli, että he olivat joutuneet vihoihin jostakin, mikä koski häntä. Ja tämä näytti Torkildista vaaralliselta. — Hänen oma levottomuutensa lisäsi hänen katkeruuttaan Akselia kohtaan.

Hän toivoi, että olisi keksinyt jonkun selityksen. Mutta nyt ei hän saanut mitään aihetta sellaisen esittämiseen. Hän tiesi, ettei Rose koskaan enää ottaisi asiaa puheeksi. Eikä hän ottanutkaan.

* * * * *

Lokakuun alkupäivinä he saivat vieraakseen Rosen ruotsalaisen ystävättären, neiti Stenbockin.

Rose oli ollut kaupungissa häntä vastassa aamupäivällä, joten hän istui arkihuoneessa, kun Torkild palasi konttorista kotiin päivälliselle. Heti ensi hetkestä, kun Torkild näki hänet, oli hänellä se yllättävä tunne, että jokin hänen sisällään kurottautui kaivaten tulokasta kohti.

Hän näki, ettei neiti Stenbock ollut ehdottoman kaunis — paitsi hänen silmissään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta litteärintaisessa ja kapealanteisessa vartalossa oli sellaista nuorekkuutta, joka kyllä voi somistaa naista — tosin vain niin kauan kuin hän on ilmeisen nuori. Ja Briten ei liene ollut kaukana kolmestakymmenestä. Hänen tukkansa oli ihana, vaaleankeltainen ja aaltoileva, silmät siniset ja hipiä hieno, mutta pitkät, kapeat kasvot hieman ulkonevine poskipäineen olivat luisevahkot, ja suu oli punainen ja raikas, mutta ylähuuli ei oikein peittänyt suuria valkoisia etuhampaita. Kaiken kaikkiaan oli hänen ulkonäkönsä enemmän miellyttävä ja "tyylikäs" kuin kaunis.

Torkild oli itse hieman hämmennyksissään siitä vaikutuksesta, jonka Briten teki häneen. Kun hän sanoi Roselle pitävänsä neiti Stenbockia miellyttävänä, tiesi hän hyvin, että se oli hyvin heikko ilmaisu hänen tunteilleen. Tavallaan hän oli rakastunut — tai oikeammin sanoen viehättynyt Briteniin. Viehätys oli täysin platoonista laatua, ja hän tiesi, ettei se todellisuudessa vaikuttanut vähääkään hänen tunteisiinsa Rosea kohtaan, hänen rakkautensa Roseen oli yhtä kiihkeä ja kipeä ja huolekas. Mutta tuntui kuin hän väliaikaisesti olisi vapautunut sen ikeestä ollessaan kahdenkesken Briten Stenbockin kanssa, ja kaikki hänessä vielä säilynyt elämänrohkeus ja itsetunto värisivät vastakaiuksi, kun hän käveli Britenin kanssa ja kuunteli hänen kirkasta, kaunista ääntään.

Hän kaipasi Briteniä aina ollessaan poissa hänen luotaan. Ja samalla hän tunsi mielessään hieman rauhattomuutta siitä, että kykeni sellaiseen tunteeseen, joka ikäänkuin oli rinnakkainen hänen vainioonsa kohdistuvien tunteiden kanssa. Häntä peloitti hiukan ajatellessa Britenin poismatkustamista — sekä siitä syystä, että hän tiesi tulevansa kaipaamaan häntä, että myös siksi, että hän pelkäsi moraalista kohmeloa jäädessään jälleen kahden kesken Rosen kanssa.

Rose ei näyttänyt aavistavan tästä mitään. Hän oli vilpittömän iloinen ystävättärensä vierailusta ja siitä, että tämä sopi niin hyvin Torkildin kanssa.

* * * * *

Eräänä lauantai-iltapäivänä oli Torkild ollut kaupungissa jossakin liikeneuvottelussa ja palasi sieltä yöjunalla. Kotonaan hän tapasi Rosen ja Briten Stenbockin Mary Liedin seurassa, joka oli pistäytynyt iltapäivällä kahville. Nyt he olivat illallisen jälkiruoassa; he istuivat arkihuoneen pöydän ääressä, jolla oli hillovehkeitä ja kaakkua ja viiniä, ja ilma oli sakeana tupakansavusta.

Rose nouti lautasen ja lasin Torkildille, ja tämä istuutui Rosen ja rouva Liedin väliin, joka heti kääntyi häneen päin selittävästi:

"Me istumme juuri keskustelemassa rakkaudesta. Ettekö te voi sanoa meille, mitä mieltä olette siitä asiasta, Christiansen?"

Torkild etsi aivoistaan jotakin mukiinmenevää sukkeluutta, mutta ei löytänyt, joten hänen täytyi tyytyä sanomaan:

"Jaa, ei ole tosiaankaan niin yksinkertaista vastata sellaiseen näin päätäpahkaa —"

"No siinä te totta totisesti olette oikeassa. Sillä juuri samaa mieltä minäkin olen, nimittäin ettei probleemia voida niin vain ratkaista. Sillä avioliittohon on kerrassaan mahdoton laitos, mutta sehän on välttämätön paha toistaiseksi — lasten tähden nimittäin, kunnes saamme yhteiskunnan, joka on kunnollisesti järjestetty, siten että ne voidaan turvallisesti jättää sen huollettaviksi —"

"Kuinka tulisi yhteiskunnan olla järjestetty, jotta sinä voisit turvallisin mielin luovuttaa sille lapsesi?" kysyi Rose.

"Niin, tarkoitan että tietysti tulisi jokaisella äidillä olla oikeus, aina ja kaikissa olosuhteissa, pitää lapsensa luonaan, jos hän tuntee niiden kasvattamisen kutsumuksekseen. Ja jos hän valitsee uhrautumisen sille työlle, joka tosiaan on yhteiskunnallisesti tärkein maailmassa, niin on kaiketi vain oikeudenmukaista, että yhteiskunta palkitsee häntä siitä. Mutta niille lapsille, joiden äidit tuntevat itsensä siihen soveltumattomiksi ja joilla ehkä on taipumuksia toisiin suuntiin, pitäisi olla laitoksia, joihin he saisivat lähettää lapsensa heti kun ne ovat vieroitetut, paikkoja, joiden johdossa olisi erikoiskasvatuksen saaneita naisia ja joissa lapsille olisi taattu mahdollisimman hyvä hoito. Mutta tietysti tulisi olla kansalaisvelvollisuus, että jokainen äiti imettää lapsensa itse ja että hän siitä saa korvauksen valtiolta —"

"Entä isät?" kysyi Torkild. "Eikö heillä tulisi olla mitään oikeuksia — tai velvollisuuksia vähimmässäkään määrässä?"

"Ehdottomasti ei. Ei kerrassaan minkäänlaisia yksityiseen lapseen nähden, jonka he ovat tuottaneet maailmaan. Sukuun nähden se, etteivät he saa tulla isiksi, jolleivät ole ehdottomasti terveitä ja täysikuntoisia. Ja lasten kasvatuksen avustaminen — mutta se tapahtuisi verotuksen yhteydessä. Sen on nimittäin tultava tulevaisuuden naisasian päämääräksi, että lapset ovat äidin ehdotonta omaisuutta, jonka hoidosta hän on vastuuvelvollinen vain yhteiskunnalle —"

"Toisinaan tapahtuu, että lapset tulevat isäänsä ja asettavat hänet etusijalle äidin rinnalla", huomautti Torkild.

"Tietysti en tarkoitakaan, ettei miehellä saisi olla tilaisuutta tulla tuntemaan lasta, jonka isä hän on. Mikäli äiti katsoo hänet soveliaaksi auttamaan häntä lapsen kasvatuksessa ja kyllin arvokkaaksi siihen —"

"Eihän kai pitäisi mennä saamaan lapsiakaan sellaisen arvottoman kanssa", sanoi Briten ivallisesti.

Hän istui juuri Torkildia vastapäätä, ja tämä katsahti häneen. Suoraselkäisenä ja vaaleana, silmät mustina lampunvalossa, ylähuuli halveksivassa kaarteessa terveiden valkoisten hampaiden yllä hän siinä istui, ainoana naimattomana naisena seurassa.

Ja rouva Lied hymyili hänelle tuota sanomattoman ylemmyyden hymyä, joka kokeneilla naisilla on aina tarjottavana niille, jotka vielä ovat tahrattomia:

"— Aber ach, aber ach, die Menschen sind so schwach —. Ja eikähän ole aina niin helppoa etukäteen tietää, minkä arvoinen mies on. Tehän kannatatte itse vapaata rakkautta, neiti Stenbock, niinhän sanoitte —"

"En juuri sillä tavalla." Hiljemmin, ikäänkuin tunnustuksen tavoin, hän jatkoi: "Jos minä joskus tahtoisin kuulua miehelle, niin täytyisi sen olla sellainen, jota kohtaan minä tuntisin ihan rajatonta luottamusta — niin suurta kunnioitusta. Ja silloin minun mielestäni tuo kihlaus- ja vihkimäpuuha on tarpeetonta —"

Torkild katsoi häneen. Tuo ylpeä punainen suu ei ollut koskaan suudellut — ja Torkild tiesi, että hän menisi hautaan suutelemattomana, yhdenkään miehen keveimmänkään hyväilyn koskemattomana, mieluummin kuin sallisi itselleen tapahtua jotakin, mikä voisi riistää rahdunkaan hänen kunnioituksestaan elämää kohtaan.

"Oi herra nähköön, Briten", sanoi Rose, ja hänen äänensä kuulosti väsyneeltä ja katkeralta. "Ei ole varmaa, että kunnioitus voi säilyä, kun on eletty yhdessä joku aika. Vaikka olisi alussa ollut kuinka rajaton luottamus toisiinsa."

"Silloin olisi kai parempi", sanoi Briten hiljaa, "ettei oltaisi naimisissa, vaan voitaisiin erota toisistaan — ei riitelyllä eikä rumilla kohtauksilla eikä syrjäisten sekaantumisella. Silloin pitäisi erota yhteisessä myötätunnossa ja surussa —"

"Minä luulen, että tulos on sama, oltiinpa naimisissa tai ei." Rosekin hymyili ivallisesti. Mutta Torkild näki, missä suhteessa Rosen hymy erosi Britenin hymystä. Rose luki itsensäkin tuon hymynsä sisältöpiiriin. Toinen halveksi sitä, mitä ei ymmärtänyt, toinen ymmärsi täydelleen ja halveksi.

"Ei ole lainkaan varmaa, haluaako aina erota toisistaan sittenkään, vaikka kunnioitus olisikin mennyt", sanoi Rose äskeiseen sävyyn. "Vaikka riiteleekin ja niin edespäin — päivän mittaan. On jotakin, jota kutsutaan tottumukseksi. Eikä ihmisellä ole enää niin hirmuista kunnioitusta itseäänkään kohtaan —. Ja silloin on se, että ollaan naimisissa, ainakin jonkinlainen veruke, jonka taakse voi piiloutua itseltään —"

Torkildista tuntui kuin Rose olisi riisunut hänet alasti. Että hän voikin, ajatteli hän tuskissaan. Hän ei uskaltanut katsoa Briteniin, mutta hän kuvitteli tietävänsä, miten tämä nyt istui ja katsoi alas. Ja hän tiesi äkkiä, mihin hän Britenissä oli rakastunut. Tuollainen kuin hän oli nyt, noin kuin hän ajatteli ja puhui ylpeässä ja taistelukelpoisessa neitsyydessään, korkealle viritetyin vaatimuksin koko maailmaan ja itseensä nähden, sellainen oli Torkildin rakastettukin ollut, ennenkuin joutui hänen käsiinsä ja hän itse masensi hänet. Noin oli Rosekin seissyt koko sielu umpulla — eikä mitään ollut puhjennut kukkaan hänen, Torkildin, luona, kuihtunut vain —.

Mutta kun Torkild vihdoin uskalsi nostaa katseensa, istui Briten äskeinen ilme yhä koskemattomana kasvoillaan. Kaikki, mitä oli sanottu, oli mennyt tuon nuoren tytön ohi, koska se tuli sellaiselta elämänkulmalta, jonka kanssa hän ei voinut ajatellakaan tulevansa milloinkaan kosketuksiin.

Mary Liediä ei Torkild lainkaan ajatellut; tiedottomasti hän jätti tämän huomioonottamatta, koska hän tiedottomasti ymmärsi, ettei tämä koskaan kuunnellut mitä muut sanoivat, muuta kuin päästäkseen itse puhumaan.

"Sehän olisi itse asiassa yhtä paljon miehen omaksi eduksi kuin naisenkin", pitkitti rouva Lied. "Sillä sitenhän hän pääsisi tuosta uskollisuuden vaatimuksesta, joka totisesti on koko miehen luontoa vastaan. Sillä ette kai voine kieltää, että mies on luonnostaan moniavioisuuteen taipuvainen. Vai voitteko? — Kuuletko, Rose, ei edes sinun miehesikään voi kieltää, ettei miesväki luonnostaan ole taipuvainen tyytymään yhteen vaimoon —."

"Tyytymään", sanoi Torkild vastenmielisesti. "Eiköhän liene pikemmin niin, että tyytyy useampiin, kun ei voi saada yhtä —"

"Uh. Että viitsittekin vatkuttaa tuota vanhaa fraasia, jolla olette koettanut narrata meitä aina siitä asti kuin Aatami oli vastanainut. Oh ei, ukkeli, kyllä se tulee siitä, että te tahdotte saada enemmän lystiä kuin mitä yksi nainen voi teille antaa —."

"Tai ettei tahdota panna kaikkea yhden kortin varaan", sanoi Torkild hymyillen hiukan. "Niinmuodoin pitäisi itsesäilytysvietin kehoittaa miestä pitämään kiinni polygamisista vaistoistaan —."

"Ei — mies ei voi rakastaa", sanoi Mary Lied huoaten hirvittävän syvään. "Ehkä yksi tuhannesta voi."

Taivaan nimessä, ajatteli Torkild — aikooko hän istua täällä koko yön.

Hän oli jo tarjoutumaisillaan saattamaan rouva Liedin kotiin, kun Lied tuli noutamaan vaimoaan. Sitten täytyi Liedille vielä tarjota grogi, ja kello oli melkein kolme ennenkuin he lähtivät.

Rosen ja Britenin kootessa laseja ja lautasia ja viedessä niitä pois joutuivat Torkild ja Briten olemaan huoneessa hetkisen kahden kesken.

"Pidättekö rouva Liedistä?" kysyi Briten.

Torkild hymyili vähän eikä vastannut. Hän seisoi tuolinselustaan nojaten ja katsoi tyttöön. Jokin tunne pakotti häntä puolittain vastoin tahtoaan koettamaan ottaa selvää, oliko Briten ymmärtänyt jotakin — tai kuinka paljon hän oli ymmärtänyt.

"Onko Rose teidän mielestänne paljon muuttunut?" kysyi hän äkkiä.

"Siitähän on melko kauan kun näin hänet viimeksi", sanoi Briten. "Että ystävät muuttuvat, kun he tulevat naimisiin, siihenhän on tottunut." Hän oli hetkisen vaiti. "Kyllä hän on surrut pikku poikaansa kauheasti", lisäsi hän hiljemmin.

* * * * *

"Kyllä hän on surrut pikku poikaansa kauheasti", ajatteli Torkild tultuaan makuuhuoneeseen, joka oli hänellä yhteisenä Rosen kanssa tähän aikaan; Briten oli saanut käytävän toisella puolen olevan Torkildin huoneen, jota tämä muuten oli käyttänyt Rosen lapsivuoteen jälkeen. Torkild ajatteli, mahtoikohan se olla tarkoitettu Rosen puolustukseksi — puolustukseksi sen johdosta, mitä Briten ehkä oli huomannut. Olikohan Rose puhunut Britenin kanssa avioliitostaan? Torkildin mieleen ei ollut koskaan ennen johtunut, että Rose voisi uskoa jotakin jollekin heidän suhteestaan. Hän tunsi äkillistä tuskallista epävarmuutta — eikö heidän yhteinen kotinsa ollutkaan suljettu syrjäisiltä, oliko vieraita silmiä, jotka saivat kurkistella häntä hänen tietämättään? Se tuntui niin uskomattomalta — niin peräti Rosen vastaiselta —. Mutta eihän hän tiennyt Rosesta enää mitään — ei mitään varmaa, paitsi että hänet oli vedetty alas —.

Rose tuli sisään, eivätkä he pitkään aikaan puhuneet mitään riisuutuessaan. Torkild makasi jo sängyssään, ja Rose, joka istui palmikoimassa tukkaansa yöksi, katsoi häneen pukeutumispeilistä:

"Onko sinulla ollut jotakin ikävää kaupungissa? Sinä et varmasti ole hyvällä tuulella tänä iltana —."

"Ei suinkaan. Minä olen vain väsynyt. — Luulin, ettei se ihminen koskaan lähtisi —."

"Ihan niin, Mary istuu aina niin iankaikkisen kauan."

Rose oli saanut palmikot valmiiksi ja heitti ne olkapäidensä taakse. Hän järjesti pukeutumispöydän, riisuutui pannen jokaisen vaatekappaleen kauniisti kokoon, tuli paitasillaan ottamaan yöpaitansa, veti sen ylleen ja päästi paidan yltään sen alla. Sitten hän sytytti yöpöydän kynttilän ja sammutti lampun, mutta jäi vielä hiukan kävelemään ja järjestelemään — siirsi pari kukkaa ikkunasta lattialle ja nosti ylös Torkildin liivit, jotka olivat valahtaneet alas tuolilta:

"Torkild — tuo on porsasmainen tapa, että sinä aina jätät kellosi liivintaskuun yöksi! Ja aina sinä unohdat sen vetämättä —"

Rose teki sen ja koetti, oliko hän itse vetänyt omansa.

"Tuntuuko sinusta", kysyi Torkild äkkiä, "että se aika, jonka olemme olleet naimisissa, on vähentänyt niin kauheasti kunnioitustasi minua kohtaan —."

Rose käännähti kiivaasti:

"Kuinka sinun päähäsi pälkähtää —! Et suinkaan voi ajatella, että minä istuisin ja puhuisin sillä tavalla.— itsestäni ja sinusta!" Hän oli vaiti hetken. "Tämä käy jo totisesti ihan sietämättömäksi, kun sinä olet tullut tuollaiseksi! Sinähän suorastaan hakemalla haet persoonallisia viittauksia ja itseesi kohdistettuja loukkauksia ihan kaikesta, mitä minä sanon tai teen —."

"Teenkö niin?" sanoi Torkild hiljaa.

"Teet kyllä. Ehkä et tiedä sitä itse. Mutta minä uskallan tuskin puhuakaan — minun täytyy punnita joka sana, minkä sanon, ettei siinä vain ole mitään, jonka sinä voisit väärinkäsittää tai josta sinä voisit löytää vihamielisyyttä itseäsi kohtaan —."

Hän laskeutui sänkyyn, mutta jätti kynttilän palamaan.

"Anteeksi, Rose", kuiskasi Torkild etsien kädellään Rosen kättä. Rose antoi hänen pitää sitä tuokion verran, sitten hän veti sen lempeästi pois.

"Sinä teet meidän elämämme niin vaikeaksi tällä tavoin, Torkild", sanoi hän lempeästi nuhdellen. "Sinä et saa olla sellainen. Eihän sillä tavalla voi kukaan ihminen selviytyä elämästä, jos olisi ruvettava niin arkatuntoiseksi kuin sinä —."

"Se tulee siitä, että minä pidän niin rajattomasti sinusta —."

"Niin niin, senhän kyllä tiedän." Rose siirtyi hänen lähelleen ja pisti käsivartensa hänen niskansa alle. Ja kun Torkild painoi kasvonsa hänen poveaan vasten, alkoi Rose hyväillä häntä pienin, herkin hivelyin.

"Etkö voisi olla vähän tasamielisempi — vaikka pidätkin minusta? Onko sinun annettava tuollaisten pikkuseikkojen panna meiltä kaikki pilalle. Torkild, elämähän tulee niin mahdottoman vaikeaksi, jos sinä pidät niin kauhean suurta lukua jokaisesta pikkuseikasta —."

Torkild ajatteli, että eipä heidän välillään ollutkaan mitään, mikä hänelle olisi ollut pikkuseikkoja. Mutta hän tunsi Rosen pehmeän, lämpimän rinnan poskeaan vasten ohuen yöpaidan alta, ja Rose painoi pieniä lempeitä suudelmia hänen hiuksilleen. Ja surumielisen alistuvana Torkild ajatteli, että Rose on oikeassa. Minä itse se epäilyksilläni revin rikki. Minun pitäisi uskoa hänen hyväilyjänsä eikä mitään muuta —.

"Sinä rakas, rakas", kuiskasi Torkild. Rose kohottautui hiukan toiselle kyynärpäälleen ja katsoi häntä kasvoihin:

"Oi noita sinun surullisia silmiäsi —."

Hän suuteli niitä. Mutta Torkild kylmeni samassa. Tuohan on jossakin kirjassa, ajatteli hän. Hän on lukenut sen jostakin — missä hitossa se nyt onkaan —. Mutta kun hän tahtoi vetäytyä pois, piti Rose häntä kiinni ja hyväili häntä edelleen samalla lempeällä, lohduttavalla tavalla — kunnes Torkild vastasi hänen suudelmiinsa ja veti hänet likelleen.

Rose nukkui hänen syliinsä, mutta hän jäi makaamaan kauan valveilla. Ja kaikki illan vaikutelmat sulautuivat yhteen kiduttavaksi surun ja ikävän tunteeksi —.

VII.

Torkild ajatteli itsekin toisin ajoin, että tuo oli sairaalloista herkkätuntoisuutta, jolle hänen ei pitäisi antaa myöten. Aika ajoin tuli kyllä hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että oli suurimmaksi osaksi kuvittelua, kun hän arveli heidän väliensä olevan niin huonolla kannalla. Heidän yhdyselämänsä ei ollut tullut sellaiseksi kuin hän oli ajatellut, koska hän oli kuvitellut mielessään, että he molemmat tuntisivat toistensa alinomaisesta läsnäolosta samanlaista tunnetta kuin rouva Wegner oli näyttänyt tuntevan aina kun hänen lapsensa oli hänen lähellään — että heidän kodissaan vallitsisi ikuinen pyhäpäivätunnelma. — Mutta eihän hän kylläkään ollut koskaan nähnyt sellaista avioliittoa. Parhaasta päästä hän oli nähnyt sellaista, että avioliitossa kaksi ihmistä loukkasivat toisiaan ja sietivät loukkauksia sellaisella tavalla, ettei olisi tullut kysymykseenkään tervehtiä jälkeenpäin kadulla henkilöä, jonka kanssa oli ollut sellaisia kohtauksia, jos tämä olisi ollut jokin muu kuin oma vuodetoveri. Myrkyllisiä sanoja, häpeällistä epäluuloa, sivistymätöntä ja epäkohteliasta käytöstä, häikäilemätöntä itsekkyyttä saattoi kaksi ihmistä tarjota toisilleen — ja riistettyään kumpikin toiseltaan kunnian riekaleetkin he menivät yhdessä vuoteeseen ja siittivät lapsia.

— Hehän olivat tuskin vaihtaneet harkitsematonta sanaa, Rose ja hän. Silloinkaan, kun he olivat sanoneet toisilleen karvaita asioita, eivät he koskaan olleet syrjäyttäneet tavallista kohteliaisuutta. Ja oikeastaan eivät he olleetkaan usein joutuneet vaihtamaan katkeria sanoja. Jos heidän elämänsä oli tullut harmaaksi ja arkipäiväiseksi, niin oli se ainakin hiljaista ja rauhallista arkipäiväisyyttä.

* * * * *

Marraskuu tuli harvinaisen kaunis sinä vuonna. Aamulla, kun Torkild meni konttoriin, oli metsä harmaana huurteesta, ja aurinko nousi pakkas-usvan keskeltä. Päivemmällä tavallisesti selkeni, koviksi jäätyneet tiet kävivät mustiksi, ja päivänpaisteessa huurre suli ja tippui ja kimalteli ilmavissa lehdoissa, missä puut ja pensaat riiputtivat oksissaan viimeisiä kuihtuneita keltaisia lehtiään ja tulipunaisia marjoja ja kiulukoita. Mutta auringonlaskun jälkeen pakasti, ja usva laskeutui ohuen valkoisen savun tavoin jokialanteen ylle. Kun hän iltapäivällä tuli kotiin pimeänhämärässä, sojotti valo keittiön ja ruokasalin ikkunoista paksujen keltaisten parrujen lailla pakkas-usvassa.

Rose ei enää tullut eteiseen häntä vastaan, mutta hän huusi hyvänillan keittiöstä. Oli lämmintä ja valoisaa kauniissa huoneissa, missä Rosen chrysantemumit kukkivat ikkunalaudoilla, valkoisina ja vaaleanpunaisina ja keltaisina. Ja kun Rose tuli sisään, tervehti hän tavallisesti Torkildia iloisesti ja hilpeästi ja ilmoitti, että tänään hän saisi jotakin hirmuisen hyvää. Hän oli melkein lapsellisen ylpeä ruoastaan; todellisuudessa hänestä oli tullutkin tavattoman näppärä ja innokas emäntä.

Kuitenkin vaikutti Torkildiin hieman apeuttavasti se, että Rose oli aina niin kiinni taloudenhoidossa. Päivällisen jälkeen hän kyllä tavallisesti pyysi Torkildia soittamaan vähän, mutta ei aikaakaan, kun hän pujahtikin kesken soiton keittiöön. Hän keitti säilykkeitä ja hilloja ja mehuja mittakaavassa, joka ei ollut missään suhteessa talon suuruuteen, hän leipoi kakkuja, joista hän itse söi vähän ja Torkild ei yhtään, ne menivät palvelijalle ja Liedin lapsille, jotka pistäysivät heillä tuon tuostakin. Ja sitten hän lähetti koko joukon lähiseudun sairaille ja köyhille. — Jos hän jonkun kerran ihmeeksi jäikin Torkildin luo koko iltapäiväksi, istui hän käsityön ääressä tai parsi ja paikkasi — oli kuin ei hän olisi jaksanut olla jouten hetkeäkään — ja Torkildiin se teki sen vaikutuksen kuin olisi hänen herkeämättömän uutteruutensa tarkoituksena ollut syvän tyytymättömyyden turruttaminen.

Ja silloin tällöin oli kuin Rose itsekin olisi väsynyt ja kyllästynyt omaan uurastukseensa. — Sitten tuli Torkild eräänä päivänä kotiin saaden tavanmukaisen vastaanottotervehdyksen, että tänään saataisiin niin hirmuisen hyvä päivällinen. Oli ranskalaista persiljalientä ja vihannestäytteistä lihavanukasta. Torkild kehui ruokaa minkä jaksoi ja otti toistamiseen vanukasta:

"Tämä on aivan erinomaista, se minun täytyy sanoa — sinä olet tullut uskomattoman näppäräksi laittamaan ruokaa —"

"Minua ilahduttaa, että olet sitä mieltä", sanoi Rose, mutta ei erikoisen rakastettavaan sävyyn. Ja hetken perästä tulla tuiskahti:

"Ja sinä olet tullut myös uskomattomaksi herkkusuuksi —"

Torkild tunsi epämieluisaa hämmästystä. Mutta hän päätti säilyttää sovun, minkä vuoksi hän sanoi vain hyvin rauhallisesti:

"Enpä tiedä? Luonnollisesti minusta on mieluista elää hyvin. Ja sinähän pidät huolen siitä, että teenkin niin —"

"Minä teen kai parhaani — koska se nyt kerran on tullut työkseni. Onneksi minulla on siihen harrastustakin. Mutta silti saattaa minua kyllä hiukan harmittaa väliin, kun sinä istut ja syödä popsit niinkuin ei mikään muu maailmassa kiinnittäisi mieltäsi kuin ruoka —"

Rose istui katsoen häneen taisteluvalmiina. Mutta Torkild ei vastannut mitään, söi loppuun, kiitti ruoasta ja meni arkihuoneeseen. Sitten tuli Rose perässä, kaatoi kahvin ja ojensi Torkildille kupin. Äkkiä hän meni ja istahti Torkildin tuolin käsinojalle, otti hänen kasvonsa ja käänsi ne itseensä päin:

"Anteeksi, Torkild. Olin häijy sinulle äsken — suoraan sanoen häijy."

Torkild katsoi häneen.

"Minä kadun sitä", sanoi Rose.

Torkild veti hänet syliinsä.

"Mikä sinun sitten oikein oli", kysyi hän hiljaa.

No niin. Palvelija oli pessyt hänen kaitaliinansa, sen vihreällä kirjaillun, ja jättänyt sen sitten makaamaan huuhteluveteen, joten nyt oli kaikki väri levinnyt. Vaikka hän tietysti oli sanonut Agnekselle sata kertaa, ettei pitäisi koskaan jättää värillisiä vaatteita virumaan veteen —.

Torkild naurahti:

"Paras kaikesta on se, etten minä voi sietää lihavanukasta. Tämä oli luonnollisesti lajissaan erinomaista — mutta minä en nyt kerta pidä etukäteen pureksitusta ruoasta —"

Rose istui hänen sylissään, lauhkeana ja kilttinä kuin pikku tyttö, joka on ollut häijy ja saanut anteeksiannon. Äkkiä hän virkkoi:

"Torkild — jospa soittaisit ja kysyisit — ehkä voisimme vielä saada pääsyliput —. Minä kadun, kun sanoin eilen, etten halunnut mennä. Me voimme ehtiä, jos pidämme kiirettä —"

Se oli konsertti, johon Torkildin oli tehnyt mieli, mutta Rose ei ollut halunnut lähteä — eikä Torkild tuntunut viitsivän mennä yksin. Kävi ilmi, että hän vielä voi saada pääsyliput ja he juoksivat pukeutumaan kiireesti.

Kaikkityynnihän on pelkkää tyhjänpäiväisyyttä, ajatteli Torkild ajaessaan partaansa huoneessaan. Typerää muistella sitä sen enempää. Rose oli ollut harmissaan rakkaan kaitaliinansa vuoksi, pikku raukka, ja hänen täytyi kai purkaa se jollekin. Sellaiseen saa mukautua, kun on naimisissa — ja hän, Torkild, oli hölmö, kun otti pahastuakseen pelkästä tyhjänpäiväisyydestä, muutamasta ärtyneestä pikku sanasta —.

Rose tuli hänen luokseen vaaleanharmaassa ja punaisessa silkkipuvussaan pyytäen häntä napittamaan sen:

"Minulla ei ole koskaan ollut yhtään pukua, josta olisin pitänyt niinkuin tästä — on niin hauskaa, kun sinäkin pidät siitä", sanoi hän ja suuteli Torkildia kiitokseksi, kun tämä oli suoriutunut hakasista.

Torkild oli hurmautunut italialaiseen naispianistiin, ja konsertin jälkeen he söivät illallista kaupungissa ja palasivat kotiin autolla. Ja niin seurasi jälleen aika, jolloin oli kuin vanhojen päivien hyvän toveruuden heijastus heidän yhdyselämänsä yllä —.

* * * * *

Tänä jouluna he yksimielisesti päättivät matkustaa pois kotoa, he menivät erääseen Gudbrandinlaakson sanatorioon Rose ei voinut helposti solmia tuttavuuksia, joten he pysyttäytyivät enimmäkseen itsekseen, tekivät pitkiä hiihtoretkiä kahden, tanssivat toistensa kanssa iltaisin ja tulivat samaan johtopäätökseen kuin sanatoriovieraatkin, että he oikeastaan olivat sangen onnellisia.

Että he niin suuressa määrin tulivat turvautuneeksi toistensa seuraan, saattoi kyllä olla sekä hyvä että päinvastoin Joka kerta kun he olivat olleet muiden ihmisten seurassa tunsivat he, kuinka he sittenkin kuuluivat toisilleen, juuri he kaksi. Mutta se, etteivät he koskaan tavanneet ketään, jonka kanssa he olisivat erikoisemmin välittäneet seurustella, ja istuivat aina kahden omassa huoneessaan, vaikutti sen, että heillä usein oli sangen vähän puhumista. Kirjat, sanomalehdet, puutarha ja talo eivät riittäneet täyttämään päivien loppumatonta jonoa, jota keskeyttivät ainoastaan Torkildin metsästysretket. Ja kaikkina pitkinä tunteina, jotka he viettivät yhdessä vaiti ollen, he ajattelivat molemmat samaa — että eihän kai tarvinnut olla niin. Kaksi toistaan rakastavaa ei kai koskaan kyllästy olemaan yhdessä —.

He matkustivat silloin tällöin kaupunkiin käydäkseen teatterissa tai konsertissa. Mutta heillä ei siellä ollut juuri ketään tuttavia. Lund ja Helsing kävivät heillä joskus aniharvoin, mutta heillähän oli edelleen majansa, jossa he viettivät enimmät vapaa-aikansa, ja se oli kokonaan toisella suunnalla. Muuten he eivät sanottavasti seurustelleet muiden kuin insinööri Liedin perheen kanssa. Rose oli alinomaa yhdessä rouvan kanssa — ei silti, että hän olisi tästä pitänyt, mutta Mary viljeli tuttavuutta innokkaasti, koska Rose antoi hänen puhua yhtämittaa eikä itse puhunut paljon ollenkaan —.

* * * * *

Eräänä iltana lopputalvella, kun Torkild istui Rosen huoneessa tämän riisuutuessa, virkkoi Rose äkkiä hiukan hymyillen:

"Mary-raukka on löytänyt sen yhden tuhannesta."

"Miten niin?"

"No — etkö muista sitä iltaa Britenin täällä ollessa, kun hän oli meillä käymässä ja istui selitellen näkökantaansa rakkaudesta? Ja silloin hän sanoi, että vain yksi tuhannesta miehestä voi rakastaa —."

"Kyllä. Muistan kyllä tuon illan." Torkild oli vaiti hetkisen. "Niinpä niin. Onhan kirjoitettu, että ken etsii, hän löytää —."

"Mary ei sentään ole niin paha kuin sinä luulet", sanoi Rose vakavasti. "Onhan hän, poloinen, vähän narrimainen — mutta jos jättää pois laskusta kaikki nuo fraasit ja hänen kauhean teatterimaisen esitystapansa, niin on tämä asia hänelle kylläkin vakava. Hän pitää todellakin kauheasti tästä miekkosestaan, ja hänellä on vaikeat olot tätä nykyä —."

Torkild ei puhunut mitään.

"Eräs puoli hänessä on, josta minä ehdottomasti pidän. Miestään hän ei tahdo pettää. Hän tahtoo erota, ymmärrätkö. Eikä hän ole uskaltanut puhua siitä Liedille vielä — ja ystävä on hyvin tulisesti rakastunut, niin että hän on varsin vaikeassa asemassa. Mutta hän vannoo, ettei hän tahdo ruveta hänen rakastajattarekseen, niin kauan kuin hän asuu Liedin katon alla — ei silti, että hän mielestään olisi tälle mitään velkaa, mutta itsensä ja lasten vuoksi."

Torkild hymyili vähän tahtomattaankin. Hän oli tekeytynyt tyhmemmäksi kuin oli eikä ollut ymmärtävinään, kun Mary Lied ja hän olivat esittäneet pienen mukailun Potifarin emännän ja Josefin vanhasta komediasta sinä talvena, jolloin hän asui Fensalissa. Mutta hän virkkoi vain:

"Hän ei siis ole mielestään velvollinen uskollisuuteen Liedille?"

"Tiedäthän, että hän on jonkunverran yltiöpäinen, ja kun hän jo kauan sitten on lakannut rakastamasta miestään —. Sitäpaitsi, eihän Liedkään ole aina niin kovin miellyttävä ja hienotunteinen häntä kohtaan. Sinunkin täytynee myöntää, että hän on usein puhunut Marylle sangen epämiellyttävässä äänilajissa, meidänkin siellä ollessamme. — Niin, ja tiedäthän, siihen aikaan kun he joutuivat naimisiin — sehän tapahtui vähän noin niinkuin suinpäin, ja ensimmäisenä vuonna heidän täytyi asua Liedin vanhempien luona. Marylla oli siellä sangen tukalat päivät — ja hän väittää itse, että silloin hänen rakkautensa Liediin kuoli, niinkuin hän sanoo —."

"Ei Kaiketi se liene ollut miellyttävämpää Liedille kuin hänellekään, minun luullakseni", sanoi Torkild kuivasti. "Mutta — hänestä tuntui kai, että hänen on oman arvonsa vuoksi koettava vähän eroakin. — Muutenhan en minäkään vastusta eroja kuin ainoastaan lasten vuoksi. Mutta tässä tapauksensa ovat kai Liedin lapset yhtä hyvässä korjuussa, vaikka äiti livistääkin heidän luotaan. Niin että olkoon menneeksi —"

"Niin-niin, Torkild. Maryssä on nyt kuitenkin hiven aitoakin, pieni kaipaus, joka ei ole pelkästään halveksittava, kaikkien hänen sulattamattomien lauseparsiensa ja hölynpölynsä takana. Ja sitä ei Lied ole koskaan ymmärtänyt, hän käsittää kaikkityynni loruksi —."

Sehän on hiton hyvä, ajatteli Torkild. Mutta hän ei sanonut sitä.

"Mary on pyytänyt", sanoi Rose, "että hän pois lähdettyään saisi tavata lapsiaan täällä meillä silloin tällöin. Ja minä olen sen luvannut — edellyttäen, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

"Jos Liedillä ei ole mitään muistuttamista sellaisen järjestelyn suhteen, niin kernaasti minun puolestani. Mutta ilman hänen suostumustaan et sinä tietenkään saa ruveta järjestelemään mitään kohtauksia hänen lastensa ja heidän äitinsä välillä. — Kesken kaiken, kuka se yksi tuhannesta muuten on?"

"Niin — hänen nimensä on Petersen — eräs 'Tulevaisuudenmaan' toimittajista — tiedäthän, että Mary on saanut joitakin kyhäyksiään tuohon lehteen. Mies on kai vähän nuorempi Marya —."

"Voiko hän sitten elättää Maryn?" kysyi Torkild.

"Se ei taida olla kehuttavaa. Mutta Maryhän arvelee voivansa luoda itselleen omavaraisen toimeentulon —."

"Minä en tottavie usko, että hän lähtee miehensä luota, ennenkuin näen sen", sanoi Torkild.

* * * * *

Mutta Mary lähti todellakin. Seuraavien kahden kuukauden aikana oli Rose miltei joka päivä kutsuttuna neuvotteluun Fensaliin, tai tuli Mary hänen luokseen.

"Minä en vain käsitä, että sinä viitsit antaa hänen käyttää sinua uskottunaan —", sanoi Torkild eräänä päivänä.

"Oo — Mary-raukka on vaikeassa asemassa, näetkös. Hän pitää hirmuisesti Halsteinistaan, ja hän pitää hirmuisesti lapsistaankin tavallaan — eikä hän tahdo tehdä väärin miehelleenkään siltä kannalta, jolta hän näkee oikean ja väärän. Ja Petersen ahdistaa häntä antautumaan, mutta hän ei tahdo, ennenkuin hän on vapaa —. Ja jos minä voin auttaa häntä vähäisen — pitämään kiinni siitä, mikä hänen mielestään on oikein, ja lohduttaa häntä hiukkasen —."