Torkild meni vaimonsa luo ja suuteli häntä. Suuri luoja, hänellä on vielä jokseenkin paljon viattomuuttaan jäljellä sittenkin, pikku raukalla, ajatteli hän —.
* * * * *
Huhtikuun lopulla Liedit sitten erosivat, ja rouva muutti Petersenin luo. Hän asui yhdessä hänen kanssaan, työskenteli hänen kanssaan sanomalehdessä ja söi hänen kanssaan kahvilassa joka päivä, ja he olivat todennäköisesti hyvin onnellisia, sillä Rose ei enää usein tavannut Marya. Kerran hän oli ollut kutsuttuna tämän luo tapaamaan Peterseniä. Rosen täytyi myöntää, että rouva Lied oli vähentänyt hyvän joukon mainitessaan ystävänsä "vähän nuoremmaksi" häntä itseään — mies näytti korkeintaan kahdenkolmatta vanhalta.
Tuuma, että Mary tapaisi lapsiaan Christiansenien luona, jäi sikseen. Lied oli suhtautunut asiaan uudenaikaisen vapaamielisen aviomiehen tavoin, hän maksoi vaimolleen verrattain runsaan kuukausiavustuksen ja salli hänen käydä vapaasti tapaamassa lapsiaan vanhassa kodissa tai viedä heidät luoksensa kaupunkiin.
VIII.
Kevät ja kesä kuluivat Roselta ja Torkildilta hiljaa ja rauhallisesti. He olivat alkaneet jonkunverran seurustella erään toisen lapsettoman perheen kanssa, äskettäin paikalle perustetun apteekin hoitajan ja hänen rouvansa kanssa. Rose varsinkin näytti tulevan hyvin toimeen pienen hiljaisen rouva Vikin kanssa, joka surupuvussaan näytti äsken ripillelasketulta tytöltä — Vikit olivat juuri ennen tänne tuloaan menettäneet pienen puolenvuoden vanhan tyttönsä. Apteekkari oli rauhallinen, vaitelias mies, innokas metsästäjä kuten Torkildkin, ja sitäpaitsi laulaja.
* * * * *
Lokakuun alkupuolella Torkild sai eräänä päivänä sähkösanoman, että hänen isänsä oli hyvin sairaana ja halusi nähdä häntä ja Rosea. Kun hän soitti sille tohtorille Fredrikshaldiin, jonka hän tiesi olleen isän lääkärinä viime vuosina, sai hän kuulla, että kysymyksessä oli vatsakalvontulehdus; oli toimitettava leikkaus samana iltapäivänä, mutta tohtori antoi hyvin vähän toivoa. Torkild sai järjestetyksi niin, että hän ja Rose pääsivät matkustamaan kotiin samana iltana. Kun he seuraavana aamuna tulivat perille, tapasivat he Akselin yksinään talossa. Tohtori Christiansen oli katolisessa sairaalassa; leikkaus oli onnistunut jokseenkin suotuisasti, mutta hän oli hyvin heikko, eivätkä pojat saaneet puhella hänen kanssaan käydessään seuraavana päivänä häntä katsomassa.
Oli sähkötetty myöskin Dorikselle Kööpenhaminaan, mutta hän ei ollut vastannut.
Kolme päivää kului, surullisina ja painostavina. Satoi ja myrskysi lakkaamatta, joten he sairaalakäyntejä lukuunottamatta joutuivat pysyttelemään enimmäkseen sisällä. Niin oleskelivat nuo kolme ihmistä yhdessä tässä talossa, joka ei ollut koskaan ollut koti. Torkild ja Aksel karttoivat toisiaan mahdollisimman paljon, ja tavatessaan toisensa aterioilla tai kulkiessaan yhtä matkaa sairaalaan he puhelivat vain isän tilasta, Doriksen vaitiolosta, kauheasta ilmasta ja muusta sellaisesta —.
Torkildille oli tämä vierailu sanomattoman painostava. Kaupungissa makasi hänen isänsä kuolemaisillaan — lääkäri antoi hyvin vähän toiveita. Ja poika etsi turhaan sydämestään mitään kiintymyksentapaista tätä isää kohtaan. Vaikka Torkild uskoikin hänen pitäneen lapsistaan jollakin tavalla — niin sittenkin oli kipeä, hiukan halveksiva säälin tunne ainoa, mitä Torkildilla oli hänelle annettavana: ei liene Ivar Christiansen saanut omasta kohdastaankaan suuria elämältä, joka hänen nyt oli jätettävä, ja vielä vähemmän hän oli osannut antaa lapsilleen.
Ja sitten tuo veli, jota hän ei ollut koskaan tuntenut veljeksi, joka nyt oli vieras mies, jonka kanssa hän oli tapellut. Akselille merkitsi isä kai vielä vähemmän kuin hänelle. Nyt oli tämä kuolinvuode tuonut heidät yhteen — jonkinlainen säädyllisyydentunne johti heidät yhdessä olemaan läsnä tämän perheen irvikuvan hajoamistilaisuudessa.
Säädyllisyyden vuoksi he kumpikin puhuivat isän talosta kotinaan. Itse hän nukkui vanhassa huoneessaan — siinä huoneessa, missä hänen äitinsä oli kuollut kerran äärettömän kauan sitten — siinä nukkuivat nyt hän ja Rose. Ja soveliaisuussyistä hän kutsui Rosea vaimokseen — soveliaisuussyistä ja muistakin syistä, jotka totisesti eivät olleet erikoisen soveliaita.
Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että vaimokseen hän ei ollut onnistunut tekemään Rosea. Rakastajattarekseen hän oli saanut hänet voitetuksi vähäksi aikaa — hän jäi sellaisena olemaan tottumuksesta ja koska ei kummallakaan heistä ollut rohkeutta rikkoa suhdetta. Vielä ei kumpikaan ollut puhunut siitä, vaikka he tiesivät, ettei se voinut kestää. Mutta että asia oli niin, sen Torkild tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Sillä nämä päivät näyttivät hänelle entistä selvemmin, että hän itse ja hänen asiansa eivät liikuttaneet Rosea —.
* * * * *
He olivat vieraantuneet tavasta puhella keskenään, Torkild ja Rose, niin että heistä nyt olisi tuntunut ujostuttavan oudolta, jos he olisivat koettaneet puhella keskenään niinkuin muinoin ennen naimisiinmenoaan. Siitä se johtui, eikä välinpitämättömyydestä, että Rose karttoi häntä ja puhui muista asioista kuin siitä, mitä he molemmat ajattelivat, silloin kun he olivat yhdessä nykyään. Roseenkin teki tämä oleskelu hänen miehensä lapsuudenkodissa valtavan vaikutuksen, mutta hän oli etääntynyt liian kauas Torkildista voidakseen ruveta siitä puhumaan, sitäkin enemmän kun kaikessa tässä oli hänelle jotakin käsittämätöntä ja luonnottoman liikuttavaa. Hän näki, etteivät kuolevan miehen kaksi poikaa surreet isänsä menettämistä, vaan sitä, ettei heillä ollut isää menetettävänä; hän tunsi, että veljesten kesken vallitsi niin kireä ja katkera tunne, ettei edes suru siitä, mistä he kumpikin olivat jääneet osattomiksi, voinut lähentää heitä toisiinsa. — Ja lisäksi täällä, missä kaikki muistutti hänen ja Torkildin nuoruudesta, heidän lapsuudenajoilta juontuvasta ystävyydestään, tuntui Rosesta Torkildin vaiteliaisuus ja umpimielinen käytös häntä kohtaan kaksinverroin loukkaavalta, ja katkerammalla mielellä kuin koskaan ennen hän ajatteli, mitä heidän avioliittonsa oli tuhonnut heiltä molemmilta, ja hänen käytöksensä Torkildia kohtaan tuli kylmemmäksi ja vieraammaksi kuin hän itse tiesi tai olisi tahtonutkaan —.
* * * * *
Neljännen päivän iltana ajoivat vaunut pihaan. Kun he tulivat käytävään, Rose keittiöstä, Torkild arkihuoneesta ja Aksel omasta huoneestaan yläkerrasta, tapasivat he siellä Doriksen. Tämä juoksi heti Torkildin luo, heittäytyi häntä vastaan ja purskahti rajuun itkuun.
Torkild sai viedyksi hänet huoneeseen, mutta kun hän aikoi lähteä ulos maksamaan ajurille, pani Doris vastaan — ajurin piti odottaa; hän ajaisi samaa tietä kaupunkiin käydäkseen katsomassa isää. Vasta puhuttuaan telefonissa lääkärin kanssa sai Torkild hänet käsittämään, että sairaalassakäynti oli mahdotonta näin myöhään illalla, ja hän taipui vihdoinkin juomaan teetä ja haukkaamaan vähän illallista, jonka Rose oli hänelle laittanut.
Aksel siirtyi arkihuoneeseen; toiset istuivat Doriksen luona tämän syödessä. Hän oli lähtenyt Jyllannista edellisenä iltana — oli ollut siellä vierailemassa joidenkin ystävien luona — ei ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja oli aamulla jatkanut matkaansa edelleen Kööpenhaminasta — kolmannessa luokassa koko matkan. Hän oli väsyneen ja kuluneen näköinen, vaikutti hirveän järkyttyneeltä, itki lakkaamatta ja puhui isästään intohimoisen hellin sanoin.
— Niin. Ei edes sitäkään hän ollut muistanut, ajatteli Torkild. Dorishan piti heidän isästään, hän oli ainoa lapsista, joka koskaan oli kiintynyt isään. Torkild oli unohtanut senkin — niinkuin oli puolittain unohtanut sisarensakin viime vuosina. — Doris ei ollut koskaan vastannut hänen kirjeisiinsä — joten hän oli lakannut kirjoittamasta, kunnes kirjeenvaihto supistui jokseenkin yksinomaan joulu- ja syntymäpäivätervehdyksiin, eikä Torkild ollut huolehtinut siitä sen enempää. Dorishan kirjoitti ansaitsevansa hyvin laulutunneillaan, Torkild tiesi hänellä olevan runsaasti sukulaisia Kööpenhaminassa ja paljon ystäviä — ja siksi hän ei ollut välittänyt ottaa sen paremmin selvää siitä, miten sisaren asiat muuten olivat.
— Nyt se oli myöhäistä. Torkild istui ja katseli tuota nuorta tyttöä, jonka puku oli perin avokaulainen ja perin uusmuotinen, tukka taidokkaasti laitettu, harjattu ja ikäänkuin tomutettu hiusverkon alla. Hipiä oli harmaa puuterin alta, suun piirteet kuluneet ja veltot, silmien alustat ruskeat ja ryppyiset. — Torkild ei ollut nähnyt häntä sittenkuin häämatkallaan Kööpenhaminassa kaksi ja puoli vuotta sitten. Silloinkin hän oli kyllä pannut merkille, että Doris pukeutui silmiinpistävästi, ja hänen käytöksensä kaduilla ja kahviloissa harmitti häntä, se ei ollut lähimainkaan sopivaa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että nuo olivat sisaren puolelta vain kujeita, joita hän lapsellisuudessaan luuli hauskoiksi ja veikeiksi. Mutta olihan hänellä työtä yllinkyllin, sukulaisia joukoittain, eikähän hän enää mikään lapsikaan ollut — kyllä hän pitäisi varansa. — Nyt saattoi kuka hyvänsä nähdä — ainakin jokainen mies — ettei hän ollut sellainen, joka oli pitänyt varansa.
Niin pian kuin Doris oli saanut vähän teetä ja ruokaa, sanoi hän hyvää yötä veljilleen ja meni Rosen kanssa yläkertaan huoneeseensa.
Palvelijatar oli mennyt makuulle jo kauan sitten; Torkild korjasi pöydän vaimonsa puolesta ja otti myös Doriksen päällysvaatteet, jotka olivat jääneet virumaan sohvalle, ripustaakseen ne kuivamaan. Aksel tuli arkihuoneen ovelle, kun Torkild seisoi Doriksen hattu kädessään — se oli pieni tulipunainen samettikypäri, josta valtava röyhy sinipunaisia märkiä strutsinsulkia riippui taaksepäin.
"Miltä hän sinusta näyttää?" kysäisi Aksel oltuaan hetken vaiti.
"No — hän on luonnollisesti kovin rasittunut matkasta, poloinen."
Aksel oli vaiti hetken.
"En minä sitä muuten tarkoittanut", virkkoi hän sitten.
Torkild ei vastannut. Katkeruus Akselia kohtaan kuohahti hänessä. Tuoko oli ainoa, mitä hänellä oli sanottavana heidän sisarestaan — nyt.
"Se juuri vielä puuttui", sanoi Aksel purevasti: "Perhepiirin viimeinen kaivattu jäsen tulee — tuollaisena!"
"Tuollaisena tai tällaisena —" Torkild käännähti veljeensä päin. "Ei ainakaan meille kenellekään Doris ole tilivelvollinen, olkoonpa hän käyttäytynyt niin tai näin. Ei isälle, ei sinulle, ei minulle. — Sillä ei yksikään meistä ole pannut tikkua ristiin auttaakseen häntä milloinkaan. Me olemme antaneet hänen purjehtia omia vesiään kaikki — jumala paratkoon!
"— Ja muista olla sanomatta hänelle yhtään loukkaavaa sanaa, ajattelitpa hänestä mitä hyvänsä", sanoi Torkild ovelta mennessään.
"Oletko hullu — tietänethän toki, ettei se johtuisi mieleenikään!"
"Vai niin. No, kuinkas sen olisin voinut tietää!" singautti Torkild hänelle mennessään. "Hyvää yötä."
* * * * *
Seuraavana aamuna menivät Doris ja Torkild yhdessä sairaalaan. Isä nukkui, ja heidän istuessaan hänen luonaan hän nukahti kuolemaan.
Torkild olisi tahtonut ottaa ajurin kotimatkalle, mutta Doris halusi kävellä. Ja niin he tarpoivat käsikynkässä vanhaa tuttua tietä syyssateessa ja liejussa. Doris itki herkeämättä.
"Hän on kaivannut minua. Voit olla varma, että isä on kaivannut minua. Hän tiesi hyvin, että minä olin ainoa meistä, joka pidin hänestä. Oi kuinka minä kadun — kuinka minä kadun, etten matkustanut kotiin ennemmin — aina iltapäivään saakka toissapäivänä en tiennyt, lähtisinkö matkalle —. En uskaltanut —.
"— Oi kuinka minä kadun. Isä — hän olisi kyllä ymmärtänyt. Hän ei olisi sanonut mitään. Hän olisi kyllä ymmärtänyt sen, hän — minulla on kai oikeus elää omaa elämääni niinkuin tahdon —"
Heidän täytyi pysähtyä ja mennä tiepuoleen. Maalaisrattaat ajoivat heidän ohitseen roiskuttaen liejua heidän päälleen.
"Minä rakastin isää — senkin vuoksi, että hänellä oli rohkeutta elää elämäänsä oman mielensä mukaan — piittaamatta muista. Onhan kai ihmisen pyhin oikeus elää omaa elämäänsä —."
"Ei", sanoi Torkild painavasti. "Siihen ei kenelläkään ihmisellä ole oikeutta. Sillä ei kukaan voi elää omaa elämäänsä kajoamatta toisten elämään."
"Minuako sinä ajattelet?" kysyi sisar sotaisesti.
"En." Torkild pisti hänen käsivartensa jälleen kainaloonsa. "Minä ajattelin itseäni —."
* * * * *
Torkild matkusti takaisin tehtaalle seuraavana päivänä ja palasi vasta hautajaisiin, Aksel samoin. He pitivät varansa, etteivät joutuneet menemään eikä tulemaan samassa junassa.
Hautajaispäivän iltana, kun Torkild tuli yläkertaan pannakseen maata, istui Rose sohvassa. Hän ei ollut alkanut vielä riisuutua; näytti siltä kuin hän olisi odottanut Torkildia.
"Torkild. Sinun pitäisi koettaa, etkö voisi saada Dorista olemaan palaamatta Kööpenhaminaan. Luulen, että olisi paljon parempi hänelle jäädä tänne — monistakin syistä —."
"Oletko puhunut hänen kanssaan?" kysyi Torkild.
"Olen. Mutta hän ei tahdo — tai oikeammin, minä en usko, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Mutta jos sinä koettaisit. Sinä olet kuitenkin se, jota hän eniten kunnioittaa."
"Hm." Torkild alkoi hiljakseen riisuutua. "Et tietystikään tarkoita, että hänen pitäisi jäädä tänne —?"
"En. Olen pyytänyt häntä tulemaan meille asumaan — ainakin toistaiseksi. Myöhemmin hän voisi kai saada oppilaita Kristianiassa — etkö luule? — Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, että hän tulee meille?"
"Ei, päinvastoin. Olen iloinen, että olet tehnyt sen omasta ehdostasi. Olin juuri aikonut kysyä sinulta, emmekö voisi kutsua häntä luoksemme —.
"— Onko hän kertonut sinulle jotakin?" kysyi Torkild äkkiä hetken perästä. "— Itsestään, tarkoitan?"
Rose viivytteli hetken.
"Kyllä — tai niin, hän on kertonut koko joukon — hurjia juttuja, joiden luulen olevan enimmäkseen hänen omia sepityksiään. Mutta yksi seikka lienee kai varma, valitettavasti. Ei voine haitata mitään, että sanon sen sinulle. Hän on kai ollut — kihloissa — serkkusi Mogensin kanssa. Ja nyt on tämä muuttanut takaisin vaimonsa luo. He ovat olleet erillään vuoden ajan, mutta vaimo on näet — niin, hänelle on tulossa lapsi. Ja Doris on luonnollisesti äärettömästi katkeroitunut ja harmistunut Mogensin petollisuudesta — tämä oli salannut asian Dorikselta vielä useita kuukausia sen jälkeen kun hänellä täytyi olla tiedossa, ettei hän voinut saada eroa Lise-rouvasta —."
Torkild ei puhunut mitään. Ja Rose lisäsi:
"Sinun ei tarvitse antaa Doriksen tietää, että olen kertonut sinulle tämän."
"En huoli sitä tehdä." Torkild meni vaimonsa luo. "Niin — sinusta kai tuntuu, että sinä olet joutunut naimisiin ihanaan perheeseen —."
"Tunsinhan minä sinun perheesi yhtä hyvin kuin sinä, olin melkein sanoa." Rose pani kätensä hänen olkapäilleen, painoi hänet alas ja suuteli häntä otsalle. "Sinä ja minä vain emme tunteneet itseämme niin hyvin kuin luulimme —."
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun Torkild ja Doris kävivät yhdessä kävelyllä, puhui Torkild sisarelleen asiasta. Mutta Doris ilmoitti jyrkästi tahtovansa palata Kööpenhaminaan. Ja viimeiseksi vastaukseksi kaikkiin veljen taivutusyrityksiin hän sanoi äänellä, mikä ilmaisi enemmän ärtymystä kuin mitään muuta:
"Muuten siellä on eräs Jens Lihme-niminen mies. Ja hänen kanssaan näet olen luvannut mennä naimisiin ensi kuussa."
Torkild käveli hetken vaiti. Hän ajatteli, mahtoiko tuossa Doriksen ilmoituksessa olla yhtään totta.
"Sinä et sano sitä niinkuin olisit ylenmäärin rakastunut sulhaseesi", uskalsi hän viimein huomauttaa.
"Rakastunut!" Doris naurahti. "Jens ei ole sellainen mies, johon rakastutaan. Minä kaikkein vähimmän. Hän on ainoa mies, näetkös, joka ei ole koskaan tahtonut minulle muuta kuin hyvää, ei ole koskaan valehdellut minulle, ei koskaan koettanut käyttää minua väärin. Hän on antanut minun käyttää väärin häntä, antanut minun valehdella hänet täyteen, kiusata ja kiduttaa hänet melkein kuoliaaksi. — Ja hän tahtoo ottaa minut, vaikka tietää minusta kaikki. Hän tahtoo, että tulisin hänen luokseen sellaisena kuin olen, tulisin hänen vaimokseen — vaikkapa vain nimellisesti, jos en enempää tahdo. — Oh ei, Jens Lihmen laiseen mieheen ei kukaan rakastu — —. Mutta nyt minun täytyy pitää mitä olen luvannut hänelle, tämän kerran, eikä sinun hyödytä puhua siitä minulle enää —."
"Mutta", yritti Torkild siitä huolimatta, "etkö voisi olla kotona siihen asti kun menette naimisiin — mennä naimisiin täällä?"
"Kyllä." Doris muutti äkkiä sävynsä. "Jos vain Jens tahtoo. Se ei itse asiassa olisikaan tuhmaa. Minä voisin matkustaa sinne ja järjestää asiat oppilaitteni kanssa — ja sitten voisimme tulla tänne ja mennä naimisiin. Minä lupaan sen — mutta sitten et saakaan puhua minulle enää mitään koko asiasta. Se kiusaa minua niin", sanoi hän äkkiä surkealla äänellä.
Kaikki mitä Torkild tämän lisäksi sai tietää salaperäisestä herra
Lihmestä, oli se, että hän oli tuntiopettaja ja asui Christianshavnissa.
* * * * *
Seuraavana päivänä hänen täytyi palata takaisin työhönsä. Oli päätetty, että koetettaisiin saada talo myydyksi niin pian kuin suinkin, ja Doris ja Rose jäisivät sinne joksikin aikaa järjestämään ja pakkaamaan. Aksel lupasi tulla käymään siellä silloin tällöin katsoakseen, voisiko hän jotenkin olla avuksi heille.
IX.
Eräänä pimeänä iltana kaksi viikkoa myöhemmin seisoivat Rose ja Aksel Fredrikshaldin asemalla ja huiskuttivat Dorikselle, joka matkusti pois ulkomaanjunalla.
"Niin", sanoi Rose, kun he kääntyivät ympäri ja menivät asemarakennuksen läpi. "Me voimme kai mennä yhtä hyvin suoraa tietä hotelliasuntoomme ja ruveta nukkumaan — meidänhän on noustava ylös huomenna kello kuudelta."
Aksel nyökkäsi.
"Niin — nyt on sielläkin suljettua ja autiota", virkkoi Aksel hetken perästä. "Herra tietää, millaiset ihmiset siellä kulkevat kynnyksen yli seuraavalla kerralla. Ja millaista elämää tullaan viettämään isän talossa, kun se nyt vaihtaa omistajaa."
"Kunpa se norjalais-amerikkalainen ostaisi sen", sanoi Rose.
Aksel jatkoi:
"Sinähän olet muuten ollut siellä enemmän kuin minä. Ja sinulla on ehkä — hyviä muistoja — sieltä."
"Tiedäthän, että on. Meillä oli siellä hauskaa ennen muinoin, Torkildilla ja Doriksella ja minulla. — Mehän olimme kaikki sangen nuoria. Ja ne minun lyhyet kesälomani — jo pelkästään se, että olin vapaa, riitti tekemään kaiken siellä minulle ihan kuin juhlaksi —."
* * * * *
Kun he tulivat hotelliin ja olivat menneet ruokasaliin syömään vähän iltasta, muisti Aksel äkkiä istuneensa syömässä päivällistä veljensä kanssa juuri tämän saman ikkunapöydän ääressä kerran siihen aikaan, kun hän oli vasta tullut Norjaan.
He puhelivat hyvin vähän keskenään aterian aikana. Kun he olivat syöneet ja Aksel ryhtyi tekemään tiliä tarjoilijan kanssa, keskeytti Rose hänet:
"Minun on maksettava yksi tee ja kolme voileipää." Rose ei ollut vielä päässyt savukkeestaan, jonka vuoksi he jäivät istumaan tarjoilijan mentyä.
"Miksi tahdoit välttämättä maksaa puolestasi?" kysyi Aksel.
"Miksi minun sitten ei olisi pitänyt tahtoa — minun on aina tapana tehdä niin."
"Minä en kysy nyt, miksi sinun ei olisi pitänyt. — Minä kysyin, miksi sinä tahdoit. — Siksikö, että tiedät Torkildin ja minun olevan huonoissa väleissä?"
"No niin. Siksikin." Rose punastui. "En tietystikään voi olla sinun vieraanasi, kun sinä jostakin syystä, jota minä en tunne, et enää koskaan käy meillä —."
"Torkild ei siis ole kertonut sinulle aihetta?"
"Ei ole."
"No, on kai hän kuitenkin sen verran sanonut, että syy on minun", sanoi
Aksel.
"Torkild ei ole vihjannut minkäänlaista", sanoi Rose vastahakoisesti. "Ei aiheesta eikä syystä. Minä otaksuin luonnollisesti, että syytä oli kummallakin puolella. — Mutta kun Torkild nimenomaan antoi minun ymmärtää, ettei hän halunnut kertoa minulle mitään koko jutusta, niin tulee sinun luonnollisesti olla niin kiltti, ettet koeta esittää siitä minulle mitään selitystä sinäkään."
Aksel katsoi teekuppiinsa.
"Sinä olet siis ylenmäärin rehellinen miestäsi kohtaan?"
"Luonnollisesti minä olen rehellinen", sanoi Rose lyhyesti. Hän sammutti savukkeenpätkän painamalla sen lautastaan vasten ja nousi pystyyn. "Kello on jo melkein kymmenen, Aksel — luulen, että sanon hyvää yötä nyt ja menen nukkumaan —."
"Minä menen myös —."
He menivät yhtä matkaa käytävää pitkin Rosen ovelle.
"Oletko muistanut sanoa, että meidät herätetään? No niin — hyvää yötä vain, Aksel — —" Rose ojensi hänelle kätensä ystävällisesti hymyillen ja nyökäten ja meni huoneeseensa.
* * * * *
Hän riisui yltään märät vaatteet, ja aamuröijyssä ja tohveleissa hän istuutui uunin luo nauttimaan kirjasta ja savukkeesta. — Huone oli itse asiassa varsin miellyttävä — hotelli huoneeksi — vanhanaikaisesti ja kodikkaasti sisustettu.
Hän oli istunut lukemassa noin tunnin ajan. Tuli oli palanut loppuun uunissa, huone täynnä tupakin savua. Jossakin löi kello yksitoista. Oli kai aika mennä nukkumaan.
Rose venytteli hiukan tuolissaan ja haukotteli. Häntä vilutti hiukan ja hänestä tuntui vastahakoiselta nousta avaamaan ikkunaa mustaan, märkään yöhön. Silloin koputettiin ovelle.
"Rose — oletko ylhäällä vielä?" kysyi Akselin ääni hillitysti.
"Olen kyllä —."
"Saanko puhua vähän kanssasi?"
Rose silmäsi itseään peilistä. Tumman sinipunainen villaröijy valkoisine liinakauluksineen ja lakkavöineen näytti asiatuntemattoman silmissä melkein tavalliselta päiväpuvulta.
"Ole niin hyvä."
Aksel avasi oven ja sulki sen hiljaa jälkeensä.
"Kas, sinä istuitkin lukemassa —. Minä pelkäsin, että olit jo mennyt maata —."
"Ei. Minä aioin juuri mennä nukkumaan."
Aksel selaili kirjaa, jonka Rose oli pannut kädestään pöydälle:
"Mikä kirja tämä on?"
"Se on muuan, jonka Doris lainasi minulle. Hän oli niin innostunut siihen."
"Vai niin. Pidätkö sinä siitä?" kysyi Aksel hajamielisesti.
"En pidä. Minusta se vaikuttaa miltei vähän ellottavalta."
"Sanopa minulle", virkkoi Aksel hiljaa, istuutuen tuolille uunin luo — "eikö Doris itsekin vaikuttanut sinusta nyt — miltei ellottavalta?"
"Ei", sanoi Rose lyhyeen. Ja hän lisäsi moittivasti: "Doris on aina ollut vaikeassa asemassa, raukka. Ja nyt hän oli onneton ja ylen hermostunut. Niin paljon luulin sentään sinunkin voivan ymmärtää —"
"Luonnollisesti. Mutta ei ole tosiaankaan hauskaa miehelle nähdä, että hänen oma sisarensa vaikuttaa — puolimaailman naiselta, suoraan sanoen."
"Minun mielestäni sinun ei pitäisi puhua hänestä sillä tavalla, Aksel."
"Etkö voi istuutua?" Rose istahti sohvaan käsi posken alla ja katsoi vakavasti Akseliin. "— Tunnetko lähemmin tuota hänen kihlaustaan — tuo Lihme, mikä hän on miehiään?"
"En tiedä juuri enempää kuin sinäkään. Mutta hänhän tulee nyt tänne ensi kuussa, joten saamme nähdä hänet. — Muuten, jos siitä halusit puhua kanssani, niin onhan meillä aikaa aamulla junassa. Nyt on jokseenkin myöhä, niin että —"
"En minä tahtonut puhua kanssasi Doriksesta." Aksel jäi istumaan. "Tahdoin kysyä sinulta — pidätkö sinä meitä vihamiehinä, koska Torkild ja minä olemme vihoissa?"
"Tuo on minun mielestäni tarpeeton kysymys", sanoi Rose ystävällisesti. "En voi uskoa käyttäytyneeni — epäystävällisesti sinua kohtaan näinä päivinä, jolloin olemme olleet yhdessä. Mehän emme ole koskaan paljon nähneet toisiamme, ja kun te ette enää ole yhdessä paitsi silloin kun on pakko, niin tapaamme vielä harvemmin toisiamme vastedes. Totta puhuakseni, mehän tunnemme toisiamme oikeastaan niin vähän etten tiedä, miten me voisimme tulla vihamiehiksi."
"Oletko unohtanut, että sanoin sinulle kerran rakastavani sinua?" kysyi
Aksel. "Oletko unohtanut, että kosin sinua kerran? Minä muistan sen."
Rose istui tuokion liikkumatonna. Häntä värisytti, jopa peloittikin. Se oli jotenkuten niin uskomatonta, ei kukaan ollut koskaan rohjennut sitä, hän ei ollut koskaan pitänyt mahdollisenakaan, että kukaan rohkenisi sitä hänen suhteensa — ja nyt hän aavisti hämärästi, että Aksel aikoi puhua asioista, joiden kuuleminen tuntui hänestä loukkaukselta.
"Oletko unohtanut, että olen naimisissa?" kysyi Rose pakottautuen puhumaan tasaisesti ja tyynesti. "Minun mielestäni sen pitäisi riittää sinulle. Ettei minun tarvitsisi muistuttaa sinulle olevani naimisissa veljesi kanssa."
"Tarkoitatko todellakin", sanoi Aksel hitaasti, "että jompikumpi meistä, Torkild tai minä, on saanut tuntea, että me olemme veljekset? Sehän siinä juuri onkin, Rose — veli, kaikki mitä se sana voisi merkitä, se on meiltä riistetty. Ne samat kaksi ihmistä, jotka laittoivat meidät molemmat — ja myöskin Doriksen — maailmaan, kielsivät meiltä kodin ja sisarukset ja isänrakkauden ja äidinrakkauden ja turvan ja lapsuudenonnen. Yhteinen onnettomuus meille kaikille kolmelle, siinä on kaikki mitä meillä on ollut yhteistä. Kun me kolme sisarusta opimme tuntemaan toisemme, olimme täysikasvuisia. Kun me vihdoinkin kohtasimme toisemme jälleen isämme talossa, olimme yhtä vieraita toisillemme — minä ainakin olin sisaruksilleni — kuin kolme sutta, jotka sattuvat putoamaan samaan sudenkuoppaan —"
"Niin, minä ymmärrän sen kyllä", sanoi Rose hiljaa. Hänen ensimmäinen kuohahtava vihansa oli vaihtunut myötätunnoksi Akselin puhuessa.
"Ymmärrätkö, kuinka mahdotonta on sellaisissa olosuhteissa vaatia, että
Torkildin ja minun olisi tunnettava veljellisyyttä toisiamme kohtaan.
Hän ei ole, herra nähköön, tuntenut sitä koskaan, hänkään —"
"Siinä minä luulen sinun erehtyvän", sanoi Rose hiljaa. "Torkildilla on hyvin paljon perhetunnetta — kaikesta huolimatta, kun ei kerran sekään, mitä äsken mainitsit, ole voinut kiskoa sitä irti hänestä. Minä olen varma siitä, että Torkild hyvin mielellään olisi suonut teidän suhteenne muodostuvan aivan toisenlaiseksi. — Ja hän on aina kaivannut juuri kotia —"
"Niin olen minäkin tehnyt, Rose", keskeytti Aksel. "Ja tiedätkö, minkä vuoksi meidän oli mahdotonta tulla ystäviksi? Sinun vuoksesi! Sinä kuljit siellä sudenkuopassa — kauniina ja rauhallisena ja lempeänä ja terveenä. Sinulla oli kaikkea sitä, mitä me kaipasimme, kyky antaa meille juuri kaikkea mitä halusimme. Sinä tulit kodista, sen huomasi kaikista pienimmistäkin seikoista sinussa — minne sinä menit, siellä oli koti, jota sinä rakastit, sillä koti oli sinussa — ja meistä kahdesta veljeksestä tuli vain kaksi miestä, jotka taistelevat samasta naisesta —"
Rose pudisti päätään:
"Tuon, mitä sinä nyt sanot, en voi nähdä pitävän paikkaansa. Muun muassa siitä syystä, että kului puolitoista vuotta aikaa sinun kosinnastasi siihen, kun Torkild ja minä menimme kihloihin. Ja koko sinä aikana emme me kaksi tavanneet toisiamme ainoatakaan kertaa. Niin että sinä ainakin luovutit kiistakentän Torkildille ilman erikoisempaa vastarintaa —"
"Tahdotko sanoa, että minulla olisi ollut joitakin mahdollisuuksia?" kysyi Aksel käheästi.
"En. Enpä juuri luule, että sinulla olisi ollut." Rose koetti sanoa tämän varsin kevyesti, mutta vasten hänen tahtoaan se tuli esiin hiukan epävarmasti. Hänelle sarasti samassa silmänräpäyksessä, kuinka satunnaista oli, että Torkildista oli tullut hänen miehensä.
Aksel nousi seisomaan.
"Sinun vuoksesi meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän uhkaavasti.
"Olenhan sanonut sinulle, etten halua mitään selitystä —"
"Mutta minä tahdon selittää. Sinun täytyy kuunnella minua!"
"Jos täytyy, niin täytyy." Rose kohautti olkapäitään.
"Mutta silloin saat tosiaankin odottaa huomiseen junamatkaan. — Muun muassa siitä syystä, että minulla on vaikutelma, että sinä voisit tänä iltana helposti tulla sanoneeksi yhtä ja toista, minkä jälkeenpäin toivoisit jättäneesi sanomatta."
"Mutta jollemme saa olla junassa yhtään hetkeä kahden kesken?"
"No matkustakaamme sitten herran nimessä toisessa luokassa — tai ensimmäisessä. Silloin saamme kai vaunuosaston haltuumme ainakin niin kauaksi, että saat sanotuksi sen mitä välttämättä tahdot —"
Aksel seisoi hetken pää kumarassa. Sitten hän huusi äkkiä:
"Ei! Minä tahdon puhua nyt. Koska sinä olet oikeassa — huomenna olen ehkä muuttanut mieltäni! Ja minä tahdon saada sen sinulle sanotuksi —"
Hän meni ovelle, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Rose katsoi häneen. Sitten hän meni ikkunan luo ja avasi sen.
"Mitä sinä tahdot?" Se tuli kuin tukahdutettu huuto.
"Ilmaa", sanoi Rose kuivasti. Hän asetti tuulikoukun paikoilleen ja kääntyi jälleen Akseliin päin: "Jätä nyt nuo narrinkujeesi, Aksel, ja mene tiehesi, että pääsen vuoteeseen."
"En mene, ennenkuin olen sanonut mitä tahdon."
Rose istahti sohvaan, otti savukkeen ja sytytti sen:
"Niinpä niin. Sinä tiedät luonnollisesti, ettei minulla ole juuri halua soittaa hotellin väkeä, laittaa skandaalia ja häväistä itseäni ja lankoani. Jos tahdot käyttää hyväksesi sitä seikkaa, niin —"
"Tahdon kyllä. Etkö usko minun tietävän, että tämä on viimeinen tilaisuus, jolloin saan puhua kanssasi —"
"Sitä se kieltämättä on", sanoi Rose kylmästi.
Aksel tuli ja asettui hänen eteensä toiselle puolen pöytää.
"Minä rakastin sinua ja hän rakasti sinua, ja sinä valitsit hänet. Niin kauan kuin luulin teidän olevan onnellisia — Jumala tietää, että soin parasta teille molemmille. Sinä voit uskoa minua tai olla uskomatta, miten tahdot — mutta niin tein. Jos olisin nähnyt sinut onnellisena hänen kanssaan — jos olisin ymmärtänyt hänen voittaneen koko sinun rakkautesi, panneen liikkeelle koko sinun kiintymiskykysi — luoja tietää, ettei minulla itselläni ollut hyvä olla juuri siihen aikaan, mutta minä tiedän puhuvani totta, kun vannon, että silloin en olisi hautonut pahaa tai kateellista tai epäveljellistä ajatusta Torkildia kohtaan sydämessäni. Mutta kun se päivä tuli, jolloin näin, ettei hän ollut sitä voinut, että sinä olit todellisuudessa onneton —"
"Minä olin juuri menettänyt pikku lapseni", sanoi Rose hiljaa.
"Sehän ei ollut koskaan elänytkään, Rose. Ja sinä olit niinkuin ihminen, joka on menettänyt kaikkensa — jolla ei enää ole toivoa onnesta maan päällä."
"Sellainen pieni lapsi, jota on kantanut povessaan niin monet kuukaudet ja tuntenut kasvavan ja elävän —. Minulle se oli elänyt kuukausia, päivät ja yöt. Se tulee lopuksi äidilleen koko maailmaksi, Aksel. Pitkäksi, pitkäksi aikaa ainakin —"
Aksel oli vaiti hetken verran.
"Kun minä nyt näin teidät yhdessä täällä. Jos olisin nähnyt teidän rakastavan toisianne, jos sinä olisit ollut onnellinen — olisin mennyt Torkildin luo ja pyytänyt häneltä anteeksi. Tiedän, että olisin tehnyt sen. Mutta sinä et ole onnellinen etkä sinä rakasta häntä —"
"Olisiko sinun mielestäsi tuo aika ollut hyvin valittu rakastuneisuutemme ja onnemme osoittelemiseen —?"
"Ei se sitä ole. Etkö usko, että minä olisin ymmärtänyt ja tuntenut sen, jos sinä olisit rakastanut miestäsi? Minä, joka rakastan sinua — luuletko, että antaisin narrata itseäni siinä suhteessa. Ei, ei, minä näen kyllä, ettet sinä ole onnellinen; kun lähdet täältä, niin et mene kotiin, niissä kaikki isän talon kurjuus ja kolkkous ja hänen kuolemansa ja Doriksen surkeus ja minun halpamaisuuteni sinua kohtaan tänä iltana unohtuvat eivätkä mitään merkitse. Sellaisesta rauhanmajasta ette Torkild ja sinä tulleet —. Sentähden minä en pyydä häneltä anteeksi, sentähden en välitä siitä, että olet naimisissa veljeni kanssa, kuten sanot. — Hänellä ei ole sinuun mitään oikeutta, jota minä kunnioittaisin — minun silmissäni sinä olet vapaa nainen, koska kerran et rakasta häntä."
"Vaikkapa olisikin niinkuin otaksut", sanoi Rose vapisten, "etten minä rakasta miestäni. Niin on hänellä mielestäni kuitenkin oikeus vaatia minulta yhtä ja toista. Ja minulla velvollisuuksia — muun muassa se, että en kuuntele sinua enempää. Nyt sinä olet antanut selvitystä enemmän kuin tarpeeksi ja nyt sinä saat mennä."
"Sinun on vastattava minulle ensiksi yhteen asiaan — rakastatko Torkildia? Minä vaadin sinua sanomaan minulle totuuden, ennenkuin menen."
"Ja minä kieltäydyn vastaamasta mitään sellaiseen kysymykseen."
"No, siinä on jo vastausta kyllin", sanoi Aksel voitonriemuisena. "Sinä et siis rakasta häntä. Ja silloin hän ei ole sinun miehesi minun silmissäni. Hän on ottanut minulta sinut — ainoan maailmassa, mistä välitän, eikä osannut pitää sitä kiinni. Hänellä ei ole mitään oikeutta pitää sinua, hänellä ei ole sinuun suurempaa oikeutta kuin minulla, ja minä taistelen hänen kanssaan sinusta. Sinä olet vapaa, niin olet — eihän teillä ole edes lapsia kiinnittämässä teitä toisiinne. Hän ei rakasta sinua enää hänkään, ainakaan hänellä ei ole rohkeutta taistella sinusta enää. Enkä minä antaudu tällä kertaa — sinä saat nähdä sen, Rose. Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, ja minä tulen kyllä saamaan sinut, sen voit uskoa. Sinä tiedät sen itsekin — sinähän seisot ja vapiset, sinä tiedät, että minä olen oikeassa — sinä pelkäät minua —"
"Ei, en pelkää." Rose oli noussut seisomaan häntä vastapäätä. "Ja lopeta nyt tuo. Rakasta minua herran nimessä niin paljon kuin tahdot, mutta ole puhumatta siitä, jos tahdot minun säilyttävän edes kunnioituksen rahtusen sinua kohtaan. Sinä voit ainakin olla vakuutettu siitä, etten minä tule koskaan vastaamaan sinun tunteisiisi — senjälkeen kun olet käyttäytynyt niin sopimattomasti kuin tänä iltana — vaikkapa minulla olisi ollutkin sinun mukavat näkökantasi siitä, mitä miehelle annettu sana ja miehen koti ja kunnia merkitsevät. Mutta niin ei ole."
"Tarkoitatko", sanoi Aksel hieman hymyillen, "että Kristianian kaupungintuomarille antamasi selitys — ja miehesi koti ja kunnia, niinkuin niitä nimität — koti ilman lapsia, ilman onnea, mies jota et rakasta ja joka ei rakasta sinua enää — luuletko, että itse katsoisit niitä voittamattomiksi esteiksi onnesi tavoittamiselle sinä päivänä, jolloin näkisit sen edessäsi — jolloin se seisoisi ovellasi sinulle viittaamassa?"
"Niin tarkoitan."
"Silloin sinä et ole koskaan rakastanut Torkildia. Sillä silloin sinä et tiedä mitä rakkaus on."
"En välitä sitä tietääkään. En sellaista rakkautta. Enkä viitsi väitellä sinun kanssasi — voit luottaa siihen, että sinä et voi sitä minulle opettaa."
"Sanoithan itse — ettet tiennyt, minkätähden se ei olisi voinut olla minä yhtä hyvin kuin hän. Sinä et ole rakastanut häntä, et ole. Jos en minä olisi ollut niin hölmö ja mennyt tieheni, silloin kun työnsit minut luotasi ensi kerran — niin tuhmanylpeä — niin sinä olisit voinut olla minun nyt! Sinä ole myöntänyt sen itse."
"Sitä en tiedä sanoneeni." Rosen silmät säkenöivät. "Mutta ehkä olet oikeassa. Olkoon, etten oikein tiennyt, mitä itse tunsin mennessäni naimisiin. Ehkäpä se olisit yhtä hyvin voinut olla sinä. Minähän tunsin sinua niin vähän —. En olisi ajatellut, ettei sinulla ole sitä mitä me — hän ja minä — kutsumme kunniantunnoksi. Nyt tiedän sen —"
Kun Aksel otti askeleen häntä kohti, kurottui Rose pöydän yli ja löi häntä poskelle.
"Menetkö? Vai onko minun soitettava ja annettava heittää sinut ulos?"
Aksel vei hitaasti käden poskelleen. Hänen silmiensä ilme vaihtui — ne muistuttivat juuri heränneen lapsen silmiä.
"Sinäkin lyöt minua", sanoi hän hiljaa, kuin ihmettelevällä surulla.
Rose ei liikahtanut.
Aksel seisoi vielä hetken. Sitten hän kääntyi ovea kohti, aukaisi sen ja meni hiljaa ulos katsomatta taaksensa.
* * * * *
Jäätyään yksin Rose heti lysähti pöytää vasten itkun nyyhkytyksissä. Nyt jälkeenpäin hän vapisi koko ruumiiltaan mielenliikutuksesta. Oli kuin hänelle olisi tapahtunut onnettomuus, jonka kantavuutta hän ei vielä täysin voinut tajuta —.
Hänen voimakkain ja kirpein tunteensa oli häpeä. Epäselvästi oli hänellä sellainen vaikutus, että hän oli ollut miehelleen uskoton. Mitä hän itse oli sanonut — ja mitä Aksel oli sanonut — sitä ei hän enää niin tarkkaan muistanut. Hän tiesi vain antaneensa ilmi jotakin — tietämättä oikein mitä tai minkä verran. Mutta hän oli myöntänyt — itselleen ja Akselille — ettei hän rakastanut Torkildia. Että hänen avioliittonsa oli alkanut kevytmielisyydessä, sattumalta — ja oli päätynyt onnettomuuteen. Että hän oli ilmaissut sen, se oli kai uskottomuutta — ja vielä sellaiselle miehelle, jota hän itse löi naamaan, ja oli vielä iloinen, että oli lyönyt —.
Ja sen karvaan häpeän takana, että hän siten oli paljastanut avioliittonsa, hämärsi hänelle itse sen asian merkitys, jonka hän oli myöntänyt. Ja senjälkeen tuska — tuska paluusta jälleen kotiin Torkildin luo.
Pitkän ajan kuluttua hän tyynnytti mielensä, riisuutui nopeasti ja meni vuoteeseen. Mutta hän makasi saamatta unta. Katkelmia ja kappaleita siitä, mitä Aksel oli sanonut ja mitä hän itse oli vastannut, kummitteli edelleen hänen aivoissaan. Se oli totta, mitä Aksel oli sanonut — hän ei ollut koskaan rakastanut Torkildia. Ja tuo totuus oli kaksinverroin kauheampi siksi, että hänen oli täytynyt kuulla se mieheltä, jota hän halveksi, miehensä vihamieheltä — eikä hänellä ollut ollut mitään siihen vastattavana.
Hän ei noussut ylös seuraavana aamuna, kun hänet herätettiin, vaan jäi hotelliin koko aamupäiväksi ja matkusti pois vasta päiväjunalla hankittuaan ensin varmuuden, että Aksel oli matkustanut jo aikaisemmin.
Koko kotimatkan oli hänellä tunne, joka kävi yhä voimakkaammaksi, aina kun hänen ajatuksensa kiersivät hänen kohtaustaan Akselin kanssa — tuska Torkildin tapaamisesta. Hänestä tuntui, ikäinkuin heidän yhdyselämänsä olisi mahdotonta jatkua sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. —
X.
Rose oli soittanut Torkildille Fredrikshaldista, millä junalla hän tulisi, ja Torkild oli Kristianian asemalla häntä vastassa. He menivät kaupungille saamaan vähän ruokaa. "Sehän on totta", virkkoi Torkild heidän istuessaan syömässä, "rouva Lied on käynyt meillä aamupäivällä. Hän pyysi Agneksen sanomaan sinulle, että sinun pitäisi soittaa hänelle heti huomenaamulla. Hän on näet Fensalissa —."
"Vai niin, onko hän siellä?"
"On, hän on ollut kotona varmaan jo kaksi viikkoa —."
"Ei suinkaan lasten laita siellä ole mitenkään hullusti?"
"Ei." Torkild hymyili. "Petersenin laita se taitaa olla hullusti.
Pelkään, että hän alkaa taas juosta luonasi pian jok'ikinen päivä —."
* * * * *
Rouva Lied tuli varhain seuraavana aamuna — se on, kello oli kaksitoista, mutta Rose tiesi, ettei hän koskaan noussut ylös ennen yhtätoista.
Rose istui ompelukoneen ääressä kori mankelivaatteita edessään. Hän oli panemassa uutta kaulusta Torkildin vanhaan villapaitaan.
"Otahan päältäsi, Mary, niin saat kohta teetä —."
"Kiitos, en minä mitään halua —." Mary otti savukkeen ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla.
"Kyllä kai sentään? Saat lämpimiä keksejä — minulla on kauraryynikeksejä parhaillaan uunissa", — hän repäsi poikki langan, sulki ompelukoneen ja leikkasi napinreiät uuteen kaulukseen. Palvelijatar toi teetarjottimen.
"Kiitos, ei mitään minulle", sanoi Mary jatkaen kävelemistään.
"Tahdotko vermuuttia sitten?" Rose nouti karahvin kulmakaapista ja kaatoi lasiin. Mary tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja jatkoi vaellustaan.
"Lapset voivat kai hyvin?" kysyi Rose.
"Kyllä lapset voivat hyvin. — Mutta minä." Hän seisahtui: "Kuule —
Halsteinin ja minun välit ovat lopussa —."
Rose päästi työn vaipumaan helmaansa:
"Mitä sinä sanot — lopussako!", ja hänestä itsestään tuntui, että se kuulosti typerältä.
"Niin. Se on nyt lopussa." Mary lysähti lattialle ja nyyhkytti pää ruokasalintuolin nahkaistuinta vasten. "Lopussa, niin. Minun ihmeellinen elämänunelmani", kuiskasi hän sortuneesta. Ja Rose, joka oli noussut pystyyn ja mennyt toisen luo, tunsi osanottonsa kutistuvan kokoon hyvin pieneksi.
"Oi Rose — jospa tietäisit, millaista oloni on ollut! Oi, niin pahaa, niin pahaa! Aina varhaisesta kesästä asti. Kuinka minua on loukattu! Sinä tiedät, kuinka minä rakastin Halsteinia. Kaikkeni olin halukas uhraamaan hänen tähtensä — ilomielin! Ja nyt hän on viskannut minut luotaan kuin kuluneen rääsyn — oi jumala, kuinka olen epätoivoissani!"
Rose silitti hänen hiuksiaan:
"Herra jumala — Mary-raukkani!"
Mary Lied nousi pystyyn ja puristi Rosen kättä:
"Niin — Mary-raukka, niin. Kaikki unelmat särkyneet! Köyhä harmaa arkipäiväisyys jälleen iänikuisesti. Finn Lied ja Fensal jälleen —."
"Aiotko — muuttaa takaisin sinne sitten?"
Mary itki jälleen:
"Eihän minulla ole mitään muuta paikkaa maailmassa, mihin mennä —"
"Mutta työsi, Mary —. Nythän sinä olit alkanut luoda itsellesi itsenäistä asemaa — jota aina olet kaivannut. Ethän toki jätä kaikkea sikseen — palataksesi miehesi luo, josta et pidä. Sinähän olet saanut vapautesi — onhan se sentään aina jotakin —."
"Vapauteni." Mary hymyili synkästi. "Vapauteni — kuolla nälkään — jos en tahdo mennä kadulle. Työni — tiedätkö, kuinka halpamainen Halstein on ollut minua kohtaan?
"Hän toimitti minut potkituksi pois sanomalehdestä — otti minulta pois työ-vähäiseni. Ei silti, että minä olisin voinut elää sillä. Minä olen nyt kerta kaikkiaan ylellisyysihminen, taiteilijaluonne, ja luonteelleen täytyy ihmisen olla uskollinen. — Mutta niin vähäistä kuin se olikin, oli sekin minulta otettava. Oi ei, minä olen alistunut — luopunut työstäni samalla kuin rakkaudestani. Toistaiseksi ainakin. En jaksa enää kulkea kerjäläisenä kustantajan luota toisen luo. Taidearvostelijan luota toisen luo — yksi tahtoo minua pyyhkimään tämän ja muuttamaan tuon, toinen sanoo, että minun on muutettava tämä ja jätettävä pois tuo — kunnes en voi enää löytää omaa sieluani lainkaan siitä, mitä olen kirjoittanut sydänverelläni. Siihen minun kirjani ovat jumaliste liian hyvät. Se on pelkuruutta, näetkös. Täällä meillä näet pelätään vapaata ja totuudellista ja rohkeaa teosta, sen sanon sinulle. Kunpa aavistaisit, kuinka pelkureita ne ovat, nuo kustantajat — koko konkkaronkka!
"Ah ei — minulle oli vain yksi ainoa paikka maailmassa avoinna — lasteni luona! Turvauduin siihen."
"Entä miehesi — Lied nimittäin?" kysyi Rose viileästi.
"Niin mieheni. Finn Lied. Tiedätkö — yhden tuokion kestämän minä uskoin häneen. Uskoin, että Finn oli suurempi kuin olin luullut. Se oli silloin kun tulin hänen luokseen ja sanoin kaiken. Kaiken minä tunnustin — joka hiukan ja rahdun. Avoimesti ja rehellisesti sanoin Finnille, että olin kuulunut Halstein Petersenille ruumiineni sieluineni, koska olin rakastanut häntä täydestä sydämestäni —."
"Se ei liene kovin yllättänyt häntä", huomautti Rose. "Kun kerran olette asuneet yhdessä lähes puoli vuotta."
"Eipä tietenkään." Mary katsoi häneen ivallisesti. "Onhan useimmille kunnon ihmisille kaikki sanottu sillä — mies ja nainen ovat asuneet yhdessä joitakin kuukausia — siis he ovat eläneet yhdessä; te ette luonnollisesti voi ajatellakaan, että suhteessa voi olla mystiikkaa. Minä voisin — no, mutta asia nyt ei koske sitä. Minä en siis kieltänyt mitään — sanoin, että olin kuulunut Halsteinille ja että sen ihmeellisen jälkeen, mitä olin elänyt hänen sylissään, en ikinä jaksaisi kuulua toiselle miehelle — en pitkiin, pitkiin aikoihin ainakaan. Mutta minä pyysin saada tulla takaisin lasteni luo, jotta he eivät kasvaisi ilman kotia — sillä ei ole kotia ilman äitiä. Äiti on samaa kuin koti. Ja Finn suostui ehtoihini —."
"Niin minustakin. Kuten sanoin sinulle — minä aloin uskoa, että hän oli suurempi kuin olin luullut. Ajattelin jo, että ehkä voisi vielä tulla se päivä, jolloin huomaisin rakastavani häntä —. Mutta nytpä saat kuulla —.
"Sehän on jalomielistä", sanoi Rose.
"— Siirrätin sänkyni lastenkamariin ja nukuin siellä yöt. Mutta ei ollut mennyt viikkoakaan — kuusi päivää oli sitä kestänyt, sillä se oli lauantaita vasten yöllä, niin Finn tuli sinne minun luokseni. Minä en tahtonut — muistutin hänelle sopimustamme, sanoin tulleeni hänen luokseen täydessä luottamuksessa, vetosin hänen kunniantuntoonsa. — No, hän lähti sitten vihdoinkin. Mutta senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, hän kiduttaa ja piinaa ja ahdistaa minua, että antaisin perään —."
Hän puhkesi kyynelvirtaan:
"Viime yönä —. Minun täytyi uhata herättäväni lapset, ennenkuin pääsin eroon hänestä —. Oi Rose, eikö se ole kauheata! Minä olen aivan suunniltani, niin epätoivoissani minä olen. Sano minulle, mitä minun on tehtävä —."
"Matkusta pois", sanoi Rose.
"Eihän minulla ole mihin matkustaa. Enhän voi kuolla nälkäänkään —."
"Mutta kun hän ei voi suostua ehtoihisi. Etkä sinä hänen ehtoihinsa —."
"Minun kai täytyy", itki Mary Lied. "Tietenkin Finn saa tahtonsa läpi — en luonnollisesti jaksa enää kauan kamppailla vastaan. Oi, minä olen saanut sellaisen vastenmielisyyden häntä kohtaan — olen niin epätoivoissani —."
"Oi Mary", sanoi Rose huolestuneena. "Sinä et saa — lastesi kodissa —."
"Lasteni kodissa, niin!" Mary nyökkäsi. "Eikö totta? Se osoittaa kunnioitusta äidinarvoa kohtaan, niinhän?"
"Jos sinulla on jotakin kunnioitusta sitä arvoa kohtaan — niin sinun pitää matkustaa. Täytyyhän sinun voida saada jotakin tehtävää — jos minä olisin sinun sijassasi, ottaisin mitä hyvänsä — ensi aluksi —."
"En jaksa jättää lapsiani", nyyhkytti Mary.
"Jaksoithan keväällä", sanoi Rose kylmästi. "Ja silloin läksit vain itsesi takia. Kuten itse sanoit, äiti on samaa kuin koti. Ja äiti, joka elää olemalla miehensä — kyllä ymmärrät."
"Uh — sinä liioittelet nyt myös niin kauheasti. Tuo on pingoitettua — sinähän itse olet naimisissa ja tiedät millaista se on. Kun lopulta ympäri käydään, niin onhan Finn sentään minun mieheni — me olemme saaneet kolme lasta yhdessä. — Ja kun minä en kelpaa työhön — ainoa tie, jolle taipumukseni viittaavat, on minulta suljettu —."
"Minä menisin ennemmin kadulle", sanoi Rose kiihkeästi. "Jollen kelpaisi saamaan elantoani muuten kuin elämällä miesten kanssa — niin valitsisin ennemmin kenen hyvänsä muun kuin lasteni isän. Mieluummin harjoittaisin ammattia vaikka missä muualla paitsi lasteni kotona —."
"Loruja, tyttöseni. Nuo ovat vain puheenparsia. Sinä et voi saada minulle uskotelluksi olevasi niin suurenmoinen, että lähtisit tiehesi yks kaks, heti kun et enää rakastaisi Torkildiasi ja joutuisi hurmauksiin joka kerta, kun hän rupeaa helläksi. Ehei, luulenpa kyllä, että jäisit hyvään kotiisi, missä saat kaikkea mitä tarvitset, ja leipoisit kaurakeksejä ja laittaisit raparperiviiniä ja mukautuisit välttämättömään, jota on sietäminen, kun kerran on naimisissa — mieluummin kuin menisit tiehesi ja asuisit vuokrakomerossa ja raataisit konttorissa viheliäisestä palkasta ilman muuta hyvää kuin tietoisuus siitä, että olet niin jalo! Myöntäkäämme vain olevamme ihmisiä kaikki —.
"Minä olin odottanut, että olisit osoittanut vähän osanottoa, kun tulin luoksesi kertomaan, miten vaikea minun on olla. Ja sinä pilkkaat sitten onnettomuuttani —. Sinun pitäisi hävetä, niin pitäisi —.
"Tahdon vain sanoa sinulle, että sinusta olen minä nyt selvä —.
"— Muuten on minulle nimittäin musertavan yhdentekevää, mitä sinä ajattelet minusta — istuessasi täällä parsimassa miehesi alushousuja —."
Hän sieppasi villapaidan sohvalta, viskasi lattialle ja potkaisi sitä.
Sitten hän otti vaatteensa ja meni.
* * * * *
Rose nosti halveksitun vaatekappaleen lattialta ja taittoi sen huolellisesti kokoon. Sitten hän meni pöydän luo, kaatoi itselleen kupin jääkylmää teetä ja joi sen. Hän tunsi vastenmielisyyden ruumiillisena ellotuksena.
Hän koetti istua ompelemaan, mutta ei jaksanut. Ja hän alkoi kuljeksia ympäriinsä huoneissa.
— Eihän se häntä liikuttanut. Kaikki tuo vastenmielinen tuttavallisuus, kaikki tuo lika, mitä hänen eteensä oli levitetty. Tuntui kuin se olisi takertunut häneen, niin ettei hän koskaan voisi saada sitä pois itsestään. — Mutta eihän se minua liikuta — mitä minulla on Maryn tai Akselin kanssa tekemistä!
Tuntien epäselvää tarvetta tehdä jotakin, saada se karkoitetuksi luotaan, hän meni äkkiä ompelukorinsa luo. Hänellä oli siellä Akselin valokuva, jonka tämä oli lähettänyt hänelle heidän avioliittonsa ensimmäisenä talvena, kun hän vielä kävi heillä; sitten se oli jäänyt sinne ajelehtimaan. Hän löysi kuvan ja repi sen pieniksi palasiksi.
Se oli pieni pehmustettu ompelukori; Doris oli laittanut sen hänen ripillepääsypäiväkseen. Pohjalla pienen tikatun silkkityynyn alla oli kokoontaitettu pikkulapsenpaita, joka ei ollut tullut ihan valmiiksi. Rose otti sen esiin ja katseli sitä. Oi pikku pojuni, minun pikku pojuni —. Oi herra jumala, jos olisin saanut pitää sinut — suloinen pikku poikaseni, pieni ihana äidin sydänkäpynen —. Hän itki hiljaa ja avuttoman epätoivoisena ompelukorinsa ääressä.
Hetken kuluttua hän alkoi koneellisesti penkoa sitä jälleen. Siellä oli kaikenmoista pikku tavaraa. Pieni vihreä nahkakantinen kirja — Shelleyn runot. Hän oli saanut sen Torkildilta kymmenen vuotta takaperin. Siinä oli siellä täällä Torkildin alleviivaamia paikkoja:
One word is too often profaned
for me to profane it,
one feeling too falsely disdained
for thee to disdain it. —
(Sanaa liiaksi liattua likaamaan en käy, tunne monesti halveksittu tyhjält' sulle ei näy.)
Oi, Torkild ja koko heidän nuoruutensa! Kuinka hän kaipasi kaikkea sitä. — Heidän naimisissaolonsa ensi aikaa —.
Hänet valtasi äkkiä kuin tukahduttava tuska. Se ei voinut olla ohi — he eivät olleet voineet tuhlata pois kaikkea sitä paljoa, mikä heillä oli ollut yhteistä. Ei voinut olla totta, ettei Torkild enää rakastanut häntä — ettei hän rakastanut Torkildia — että nyt oli heidän väliltään kaikki lopussa ja tie pystyssä. Se täytyi voida korjata, kaikki mitä oli mennyt hullulle tolalle. Kun hän ajatteli kaikkea sitä iljettävää, mitä hän juuri oli nähnyt — niin hän tunsi selvästi, että ainoastaan Torkildille hän kuului. Torkild, hän ei ollut sellainen —.
Herra jumala — ja mistä kaikesta hän oli tuolloin tällöin syyttänyt Torkildia sydämessään. Sehän oli mielettömyyttä. Mitä häneltä oli puuttunut heidän yhdyselämässään —. Ei muuta kuin sitä, mitä hän itse ei voinut antaa — ei ollut viitsinyt antaa. Hän ei ollut viitsinyt ponnistaa, päästää itseään näkyvistään. Tuolloin tällöin, kun Torkild oli temmannut hänet valtoihinsa, silloinhan hän oli ollut onnellinen. Mutta aina palasi hän takaisin vanhaan itsetutkisteluun ja itsekeskitykseen — ja siitä hän oli soimannut Torkildia —.
Oliko se mikään ihme, jos Torkild olikin väsynyt häneen lopulta. Ei jaksanut taistella hänestä enää, kuten Aksel oli sanonut. Siksi mahdoton ihminen oli hän, Rose, ollut aina —.
Ja kuinka hän oli tuhonnut sillä itseäänkin. Kuinka paljon enemmän arvoinen hän oli ollut nuorena tyttönä — kuinka pienentynyt hän oli näinä vuosina eläessään miehen kanssa ja ottaessaan vain häneltä vastaan —.
Mutta ei voinut olla mahdollista, että se oli liian myöhäistä, nyt kun hän vihdoin ymmärsi —.
Hän puki ylleen ja lähti Torkildia vastaan, kun tämä tulisi konttorista. Hän oli ajatellut tapaavansa hänet jossakin kohti heidän taloonsa johtavalla pienellä metsäisellä syrjätiellä. Hän panisi käsivartensa Torkildin kainaloon ja sanoisi — hän oli varma, että se tulisi itsestään, mitä hänen olisi sanottava —. Mutta hän käveli ja käveli näkemättä Torkildista merkkiäkään; kun hän tuli kylätielle eikä vieläkään ollut tavannut häntä, tunsi hän itsensä aiheettomasti pettyneeksi ja hylätyksi.
Hän kulki aina kauppapuodin ja työläisasumusten ohi; nyt hän näki tehdasrakennuksen — Torkildin konttorista näkyi valoa. Pitkän aikaa hän käveli edestakaisin sillan luona, tienpinnan ruosteiset rautalastut narskuivat hänen kenkiensä alla. Joki virtasi pimeänä ja elottomana tienreunan alapuolella, joitakin valoja kuvastui siihen. Viima ja raaka sumu hyydyttivät häntä.
Oli kuin kaikki hänen rohkeutensa olisi sammunut hänen kävellessään siinä odottamassa pimeässä ja kylmässä. Vihdoin, ollessaan ihan itkemäisillään hylättyyden ja tuskan tunteesta, joka hänestä itsestäänkin tuntui aiheettomalta, hän meni tehtaalle.
Siellä oli nyt pimeää kaikkialla muualla paitsi Torkildin ikkunassa. Porraskäytävä oli pilkkopimeä. Rose tiesi, että jossakin oli katkaisija, mutta hän ei löytänyt sitä ja haparoi ylöspäin Torkildin ovelle.
Torkild istui taaksepäin nojautuneena kirjoituspöytätuolissaan, mutta kavahti pystyyn, kun ovi kävi. Ja Rose näki, että tuntiessaan hänet Torkild äkkiä kalpeni ja hänen kasvonsa jäykistyivät kuin suurimmassa tuskassa. Hän ei ymmärtänyt mitään — ja jäi seisomaan pelästyneenä tuijottaen mieheensä.
"Minkätähden tulet tänne?" kysyi Torkild vavisten. "Rose — mitä se on —."
Rose ei voinut vastata mitään, seisoi vain kuten ennenkin.
"Mitä on sitten, Torkild?" Ei vastausta.
"Torkild", pyysi Rose pelästyneenä. "Mikä sinun on — millainen sinä olet!" Ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta: "Lähdin kotoa sinua vastaan, ja kun en tavannut sinua ja näin täältä valoa, niin tulin —."
Torkild ei yhäkään sanonut mitään, ja Rose toisti:
"Mitä sitten on, Torkild?"
"Ei mitään." Torkild hengitti raskaasti. "Minä tulin vain niin — yllätetyksi."
"Rakas. Olenhan tullut ennenkin konttoriin sinua tapaamaan —."
"Siitä on niin kauan aikaa", sanoi Torkild heikosti. "Se ei johtunut mieleeni —."
"Oli tullut niin myöhä —. En ollut ollut ulkona ennemmin tänään, ja sitten ajattelin, että menisin sinua vastaan —."
"Niin, niin." Näytti siltä kuin Torkild olisi vaivoin saanut itsensä tyynnytetyksi. "Te olette kai saaneet antaa päivällisenkin odottaa nyt —. Sinun täytyy antaa anteeksi. Mutta minulla on ollut niin paljon tehtävää tänään —."
"Sinä näytät — väsyneeltä. Sinä olit niin omituinen, kun tulin. Onko sinulla ollut jotakin ikävää tänään?"
"Oh — ei. — Ei, kuten sanottu, minä tulin niin yllätetyksi. No niin, lähtekäämme sitten."
Hän oli järjestävinään kirjoituspöydällä. Mutta Rose näki, että se oli tyhjä. Sitten Torkild meni ja pani palttoon ylleen.
"Nyt kai menemme —."
Rose käveli hänen rinnallaan pimeässä, äänetönnä ja masentuneena. Kaikki oli äkkiä käynyt niin toivottomaksi. Hän ei uskaltanut edes tarttua Torkildin käsipuoleen. Eikä hän osannut sanoa mitään. Kaikki, mitä hän oli ajatellut, oli ikäänkuin hukkunut jonnekin.
"Etkö voi tehdä jotakin tuolle vilustumisellesi", sanoi hän kerran, kun Torkild yski niin että hänen täytyi seisahtua. "Jos menisit Meyerille ja puhuisit hänen kanssaan —."
"Minullahan on ollut yskää syksyisin joka vuosi. Tiedäthän, että se menee ohi itsestään, kohta kun tulee pakkaset."
"Minä en pidä siitä", sanoi Rose lempeästi. "Sinä olet myös varmaan jokseenkin hermostunut nykyisin —."
"Se tulee vain vuodenajasta. Tiedäthän, että minulla on aina sellaista pientä joutavaa syksyin keväin —."
* * * * *
Päivällisen jälkeen Torkild istuutui arkihuoneeseen kirja käsissään.
Rose tuli sinne ompeluksineen. Hän istui yhteenpuristetuin huulin,
ompeli napinreikiä ja parsi, ja sisässään hän sillä välin puhui
Torkildille. Mutta hän ei uskaltanut aloittaa.
Kerran katsahtaessaan ylös hän kohtasi Torkildin silmät. Tämä tuijotti häneen niin merkillisesti.
"Sinä katsot minuun niin omituisesti —", Rose koetti hymyillä.
"Niinkö?", sanoi Torkild vain. Sitten hän kumartui jälleen kirjansa yli.
Rose tunsi silmiensä kihahtavan täyteen kyyneliä. Hän nousi pystyyn, meni hiljaa ruokasaliin ja oli etsivinään jotakin ompelupöydältään. Akselin valokuvan palaset viruivat siinä vielä, hän pyyhkäisi ne käteensä ja pisti uuniin. Palatessaan olohuoneeseen hän näki, että Torkild nopeasti käännähti tuolissaan, kasvot hänestä poispäin. Kirja oli hänellä yhä edessään.
* * * * *
Torkild oli sanonut Roselle nopean ja pikaisen hyvänyön alhaalla arkihuoneessa, Rosen kantaessa parhaillaan ulos teetarjotinta. Ja kun Torkild tultuaan huoneeseensa yläkertaan sulki oven jälkeensä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi paennut sinne.
"Minähän en usko sitä", sanoi hän itselleen. "En silmänräpäystäkään ole uskonut sitä. En koskaan, en koskaan, en sekuntiakaan tule sitä uskomaan —"
— Mutta tuo mieletön pelästys, joka oli hänet vallannut samassa kuin hän näki Rosen, tämän astuessa hänen konttoriinsa iltapäivällä. — Hänen mieleensähän oli välähtänyt, että Rose tuli sanomaan jotakin — jotakin, jota hän ei kestäisi kuulla —.
Mutta hän ei uskonut sitä. Ei, hän ei uskonut. Hurja, sokea mielijohde sellaisella hetkellä, jolloin hän ei ollut oma herransa — se ei ollut Rosen epäilemistä. Ei ainoanakaan täysitajuisena silmänräpäyksenä hän ajattelisi, että Rose olisi tehnyt jotakin — jotakin petollista häntä kohtaan.
Jos noissa halpamaisissa riveissä oli totuuden hiukkaakaan, niin oli se kai sitä, että Aksel oli käyttäytynyt moukkamaisesti —.
Hän oli nähnyt päivällisaikana, että huoneessa oli Akselin revitty valokuva. Se se oli, jonka Rose oli polttanut käydessään myöhemmin uunin luona — se oli poissa, kun Torkild tuli teelle.
Mutta silloinhan oli mitä todennäköisintä, että Rose oli suuttunut Akseliin —. Niin paljon siinä kai oli perää, että heillä oli ollut keskustelu, jota hän ei ehkä todellakaan olisi saanut kuulla. Mutta hän oli varma, että syy oli yksinomaan Akselin — Rose ei ollut tehnyt mitään, mistä hän nyt itseään soimaisi.
— Ettei hän ylipäänsä voinut estää sellaisen mahdollisuuden mieleenjohtumista — Rose katui, hän repi kappaleiksi Akselin valokuvan katkeroituneena siitä, mihin tämä oli hänet vetänyt —.
"Minähän en usko sitä — minähän en usko sitä —" Torkild puri hampaansa yhteen ja voihkaisi.
Taivaan luoja — että sellaista voi tapahtua eikä ihminen voi varjella siltä itseään. — Kunniaton lurjus tai useampia istuutuu, kirjoittaa nimettömän kirjeen, lähettää sen miehelle — eikä hän voi suojella itseään siltä. Ei suojella vaimoaan nimettömän heittiön panettelulta, ei saada roistoja käsiinsä ja pieksää heitä litteiksi kuin täit. Hän ei voi suojella itseään siltä, että he tekevät hänelle pahaa pelkurimaisella konnantyöllään, ei pyyhkiä tuota halpamaisuutta pois aivoistaan — hän polttaa kirjeen, mutta sanat ovat syöpyneet hänen sieluunsa, kalvaen, kiduttaen, myrkyttäen, siittäen ajatuksia, joita hän itse häpeää, vasten tahtoaan hän näkee edessään näkyjä, jotka — herra jumala, että sellaista voi tapahtua —.
Se oli hänen pulpetillaan, kun hän tuli konttoriin aamulla. Kaikkien liikekirjeiden seassa pieni kotelo, jolle oli kirjoitettu "yksityistä":
"Ystävät, jotka suovat Teille hyvää ja joiden mielestä on häpeällistä pettää miestä hänen selkänsä takana, eivät voi olla ilmoittamatta Teille, että Teidän veljenne kävi tapaamassa Teidän vaimoanne tämän hotellihuoneessa eilen illalla kello 1/2 12. He oleskelivat yhdessä lukitun oven takana yli tunnin ajan, ennenkuin mies jälleen hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Sen sijaan että aikaisemman päätöksen mukaan olisivat matkustaneet Kristianiaan aamujunalla, jäivät molemmat hotelliin aina keskipäivään asti ja matkustivat kumpikin eri junassa.
Eräs vilpitön ystävä."
Torkild häpesi, että oli lukenut läpi koko tuon likaisen tekeleen. Hänen olisi pitänyt polttaa se heti kun näki allekirjoituksen. Niinkuin ei siinä olisi ollut kylliksi, että kirje oli nimetön, siis kunniattomalta ihmiseltä. Saattoihan olla yhdentekevää, mitä sellaisessa sanottiin. Tai — jos olisikin ensin lukenut sen, niin ei olisi pitänyt sitä polttaa, vaan ottaa selvä lähettäjästä, pieksää häntä niin kauan kuin hän vielä vähänkin piipitti —.
Mutta hän oli rutistanut sen kokoon, noussut seisomaan — ja muistaessaan, että konttorissa oli keskuslämmitys, hän raapaisi tulitikun ja antoi kirjeen palaa, kunnes oli vain vähän nokea tuhkakupissa.
— Ja sitten se ei ollut ollut poissa hänen ajatuksistaan koko päivänä.
Hän oli vakuuttanut itselleen — olihan Rosella ja Akselilla voinut olla yhtä ja toista puhuttavaa — talon myynnistä tai Doriksesta esimerkiksi. — Oli piittaamatonta Akselin puolelta, ajattelematonta Rosen puolelta pitää sellaista neuvottelua keskellä yötä. Mutta tietysti ei kumpikaan heistä ollut ajatellut mahdolliseksi, että joku panisi sitä merkille, saatikka selittäisi sitä niin alhaisella tavalla —.
— Nyt sen jälkeen kun hän oli nähnyt tuon rikkirevityn valokuvan —.
Mutta minähän en epäile häntä. Jos kysyisin häneltä, niin tiedän, että hän voisi antaa minulle selityksen, joka tekisi lopun tästä sietämättömästä. Mutta sitä en tule koskaan tekemään. Mennä Rosen luo ja sanoa: olen saanut kirjeen eräältä, joka ei uskalla sanoa nimeään — selitä se, puhdistaudu siitä, mistä sellainen sinua syyttää — ei ikinä. Sitä kidutusta ei maailmassa ole, josta tahtoisin vapautua sellaisella hinnalla.
Jos tekisin sen — jos hänen täytyisi ajatella, että olin kuunnellut tuollaisen heittiön sanoja, epäillyt hänen kunniallisuuttaan silmänräpäyksenkään ajan — niin, silloin kai olisi kaikki lopussa.