Kevät

Lopussa yhtä varmasti, kuin kaiken täytyisi olla lopussa, jos Rose olisi pettänyt minut.

Ei siis mitään pääsyä tästä.

Mutta —. Minä en usko häneen siis täydellisesti, kun voin kärsiä siitä niin kauheasti. Jos olisin saanut sellaisen kirjeen kaksi vuotta sitten, tai vain vuosi sitten — olisin tullut yhtä kuohuksiin, mutta en olisi tuntenut sellaista kauheaa tuskaa ja voimattomuutta kuin nyt —.

— Varmasti hän uskoi Roseen. — Tuo Rose, jonka hän oli tuntenut, jota hän oli rakastanut siitä saakka kun tuli täysikasvuiseksi — hän voisi yhtä hyvin epäillä auringon kirkkautta kuin Rosen rehellisyyttä ja tahrattomuutta —.

— Mutta hän ei tuntenut Rosea nyt enää niin hyvin kuin silloin. Tuo nainen, jonka luo hän saattoi mennä ja ottaa hänet syliinsä tänä yönä, jos tahtoi — häntä hän ei tuntenut. Rose oli muuttunut heidän yhdyselämänsä varrella — eikä hän tiennyt millaiseksi. Nyt kun Rose antoi hänelle ihanaa ruumistaan niin paljon kuin hän tahtoi, nyt oli kuin hänen mielensä olisi ollut häneltä suljettu, hänestä tuntui, että Rose oli sulkenut häneltä olemuksensa, ovi ovelta, kunnes hän oli jäänyt aivan ulkopuolelle eikä tiennyt millaiselta hänen sielussaan näytti — paitsi että hän vain silloin tällöin aavisti, että siellä oli käynyt hävitys. Joten häntä nyt huimasi —.

Rose — hänen rakastettunsa, jonka hän oli tuntenut — hän olisi uskaltanut henkensä ja sielunsa pantiksi siitä, että hän oli puhdas ja hyvä kuin aamuhetki. Rose tuolla sisällä, hänen vaimonsa — oi, varmasti hän uskoi häneen. Oli vain tuo pieni, kiusaava, kalvava ajatus, jonka alla hän vaikeroi.

Hän luotti Roseen. Mutta ei niinkuin entisinä aikoina, jolloin jokainen epäilyksen varjokin olisi tuntunut hänestä inhoittavalta ja naurettavalta mielettömyydeltä. — Minä uskon häneen kyllä. Mutta minä en tunne häntä enää —.

Hänen ovelleen koputettiin hiljaa. Rose avasi sen ja tuli sisään. Hän jäi seisomaan hetkeksi kuin kahdenvaiheilla ja katsoi Torkildiin, joka oli noussut seisomaan, mutta ei liikahtanutkaan tullakseen häntä vastaan.

Sitten Rose meni nopeasti hänen luokseen.

"Sinä et sanonut minulle kunnollisesti hyvää yötä, Torkild". Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi ja hän pani kätensä Torkildin olkapäille. "Luulin, että aioit tulla minun luokseni. — Siitä on niin kauan, kun viimeksi olit", sanoi hän hiljaa taivuttaen päänsä alas.

Torkild näki hänen olevan yövaatteisillaan, aamunuttu yllä, ja hiukset olivat palmikoilla pitkin selkää.

"Torkild — oletko vihainen minulle jostakin?" kuiskasi hän, kun ei saanut vastausta.

"En", sanoi Torkild hiljaa kuten toinenkin. "Minkätähden olisin vihainen sinulle?"

Hän laski kätensä Rosen käsivarsille, ja he seisoivat siten hetken aikaa — ikäänkuin toinen olisi pitänyt toista ulohtaalla itsestään, ja katsoivat tutkivasti toisiinsa.

"Voisihan sinulla olla montakin syytä olla tyytymätön minuun", sanoi
Rose painaen päänsä alas.

"Minä en tiedä yhtään."

"Oi — minä ymmärrän kyllä itsekin, etten ole ollut läheskään sellainen sinua kohtaan kuin sinä toivoisit. Tiedän kyllä, ettei meidän suhteemme ole tullut sellaiseksi kuin sinä odotit naimisiin mennessämme."

"Luuletko sitten minun soimaavan sinua, ettet ole voinut olla minua kohtaan sellainen kuin minä toivoin?" Torkild nosti hänen kätensä alas olkapäiltään. "Oikeastaan en tiedä, olenko koskaan odottanut, että tulisi olemaan toisin kuin on —."

"Tarkoitatko", sanoi Rose hitaasti, "— että olet tyytyväinen elämäämme sellaisena kuin se on? Tarkoitatko, että kun on tultu naimisiin, ei elämä ylipäänsä enää koskaan ole — täydellistä? Tai oletko mielestäsi — kaikesta huolimatta — niin onnellinen kuin ylimalkaan voi olla?"

Torkild hymyili heikosti:

"Jos me olisimme onnelliset — niin emme kai seisoisi ja kyselisi toisiltamme tällä tavoin. Mutta kun kerran ollaan naimisissa, niin ovat kai joko molemmat onnellisia tai ei kumpikaan —."

"Sinä siis et ole onnellinen?"

Torkild odotti vähän ennenkuin vastasi:

"En siis kai ole. — En ainakaan uskottele itselleni, että sinä pitäisit itseäsi niin kovin onnellisena —." Hän katsoi alas puhuessaan.

"Sitäkö tarkoitat odottaneesi edeltäkäsin — että niin tulisi käymään?" Ja kun Torkild ei vastannut: "Silloin en ymmärrä, miksi tahdoit mennä naimisiin kanssani."

Torkild naurahti:

"Etkö ymmärrä sitä? — Luulin, että sinun täytyisi voida ymmärtää se nyt, — kun olet ollut naimisissa yli kaksi vuotta."

Rose tuli hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi.
Torkildin kasvoilla kulki kuin väristys, kun hän katsoi Roseen.

Rose kääntyi poispäin hänestä, meni ja istuutui Torkildin sängyn luona olevaan korituoliin.

"Jos pikkupoju olisi saanut elää", virkkoi Rose hetken perästä hieman epäselvällä äänellä, "silloin olisi kaikki käynyt toisin —."

"Niin, silloin olisi kai ollut toisenlaista."

"Mutta", kysyi Rose aivan hiljaa, "— minkätähden et sitten ole tahtonut, että minä saisin vielä toisia lapsia?"

"Lapsi", sanoi hän hetken perästä, kun Torkild ei vastannut, "se olisi ollut luja side meidän välillämme —."

"Niin, sitä se olisi ollut. Etkö voi ymmärtää?" sanoi Torkild raskaasti ja hitaasti. "Minä olin rakastanut sinua niin monet vuodet voimatta saada sinua. Sitten vihdoin näytti siltä kuin saisin sinut — me menimme naimisiin. Mutta minä huomasin sen melkein heti. Minulla ei ollut kykyä pitää sinua tai voittaa sinua kokonaan itselleni. Se side, jota minä toivoin välillemme — tunne siitä, että me kaksi kuuluisimme erottamattomasti toisillemme, että sinä rakastaisit minua niin, että tahtoisit olla vain minun luonani etkä missään muualla maailmassa — olipa meillä lapsia tai ei — se puuttui. Tiedän, ettei se ole suurin onni maailmassa, mitä sinä voit kuvitella — se että me kaksi olemme aina yhdessä — se ei ole sitä koskaan ollut. Etkö voi ymmärtää, että silloin en tahtonut sitä toista sidettä sinulle. En tahtonut saada kanssasi lasta, josta olisin tehnyt laskelmia, keinottelusuunnitelmia jo ennen sen syntymää — josta minun täytyisi ajatella joka kerta kun sen näen, ettei se ole olemassa siksi, että me kaksi rakastamme toisiamme, vaan siksi, että se auttaisi minua pitämään sinusta kiinni. — Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta en ymmärrä, että sinä — otit sitä lukuun todellisuudessa. Minähän en voinut aavistaakaan sinun ajatelleen siten — minun ei olisi koskaan tarvinnut tulla sitä tietämään. Ja silloin minä en voi ymmärtää sen voivan merkitä sinulle niin paljon, että sinä johdonmukaisesti tahdoit ehkäistä —."

"Etkö ymmärrä sitä", sanoi Torkild hillityn kiihkeästi, "että minulle saattoi merkitä jotakin se, millä silmällä minä katselisin omaa lastani? Oliko minun tunnettava häpeäväni sitä sydämessäni joka kerta kun se tulisi luottavaisena ja kauniina ja hellisi isäänsä? — Oliko minun ajateltava nähdessäni sinun hoitavan sitä — ei, että sinä ja lapsi olitte maailman kaunein näky ja minä onnellinen mies — vaan että laskuni piti paikkansa —"

"Oi, Torkild. Voit olla varma siitä, että olisit unohtanut kaikki nuo ajatuksesi, sitten kun olisimme saaneet lapsen —"

"Ehkä. Mutta sen olen ainakin oppinut lopulta — ettei pidä järjestää toimintaansa sen mukaan mitä tuntee eikä sen mukaan mitä arvelee itsensä tai jonkun toisen mahdollisesti tulevan tuntemaan joskus vastaisuudessa —

"Muuten —" hän naurahti lyhyeen ja koleasti. "Johdonmukaisempi en sentään ole ollut kuin että jos kohtalo olisi tahtonut —. Ja silloin minä varmaan olisin ollut kohtalolle sangen kiitollinen —"

Rose oli noussut seisomaan:

"Entä minä sitten? Etkö koskaan ajatellut minua —? Sinä, joka tiedät, kuinka minä iloitsin, kuinka kaivaten odotin pienen lapsemme tuloa. Kuinka äärettömän epätoivoinen olin sen kuolemasta! Onko sinulla mielestäsi oikeus riistää minulta paras, mitä elämä voi tarjota naiselle? Minä en ole luotu olemaan naimisissa ilman lapsia, minä — niin paljon sinun ainakin täytynee tuntea minua. Minun olisi pitänyt saada kokonainen pienokaisparvi ympärilleni —"

"Tietänethän kai", sanoi Torkild heikosti, "aina viime aikoihin asti —. Olen kyllä ajatellut — tai toivonut — väliemme muuttuvan toisenlaisiksi —"

"Oliko mielestäsi jotakin, joka viittasi siihen?" kysyi Rose ivallisesti.

Torkildin kasvot tulivat valkeiksi:

"Ei."

Jälleen he seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin.

"Niin, Rose. Myönnän, että sinulla on oikeus soimata minua — loppumattomasti, loppumattomasti."

"En tullut tänne soimatakseni sinua", sanoi Rose äkkiä aivan toisella äänellä. "Ehkä on oikeutettua, että olet ajatellut ja tuntenut sillä tavoin. Vaikka minä en sitä ymmärräkään. Ymmärrän kuitenkin, että sinulla olisi voinut olla syytä muistuttaa minulle, että sinunkin tunteesi merkitsivät jotakin —. Sen minä juuri olenkin tullut käsittämään — sitä minä juuri aioin sanoakin sinulle — että minä olen ollut itsekäs naimisissa olomme aikana.

"Minä ymmärrän sen nyt, ettet sinä ole voinut olla onnellinen minun kanssani. Minun olisi tullut muistaa, että sinä olet niin herkkätunteinen — minä olen kai ikäänkuin tukevampaa tekoa. Minä olen ollut niin itseeni keskittynyt — sentähden ovat asiat menneet niin huonolle tolalle. Minun olisi pitänyt ajatella sensijaan sinua, koettaa ymmärtää, miten sinä katsot asioita, millä tavoin sinä tunnet —.

"Mutta minä luulen, etten ole enää sellainen. Olen varma, että meidän välimme muuttuvat nyt aivan toisenlaisiksi —"

Hän meni ja pani kätensä Torkildin kaulaan.

"Eikö totta — etkö sinäkin usko niin? Minä tahdon sitä nyt — kaikesta voimastani tahdon pyrkiä siihen, että sinä ja minä tulemme onnellisiksi."

Torkild irroitti hellävaroin Rosen kädet kaulastaan, mutta piti ne omissaan kysyessään hiukan surumielisesti hymyillen:

"Uskotko sen auttavan jotakin, että tahdot sitä?"

"Uskon kyllä." Rose puhui lujasti ja vakavasti. "Sillä minä uskon, että ihminen voi mitä tahtoo. Enkä minä usko, että yksikään avioliitto voi sujua hyvin, jolleivät molemmat ihmiset tahdo sitä ja pyri siihen kaikin voimin. Vaikka rakastaisivat toisiaan kuinka paljon —"

"Ei", sanoi Torkild samoin kuin äsken. "Siinä olet kai oikeassa. Ei suinkaan mikään rakkaus voi kestää avioliitossa, jollei tahdota tehdä työtä sen hyväksi ja hoivata sitä. Ja enimmästi kai ihminen voi, mitä tahtoo. Ainoastaan ei rakastaa, Rose. Jollet rakasta minua, niin ei se kai suuria auta, jos nyt tahdot rakastaa minua —.

"Katsohan, miten minä näen asiat — ah ei, sitä sinä et kai voi käsittää, vaikka tahtoisitkin.

"Voi olla uskollinen aviokumppanilleen, kun tahtoo. Kun tahtoo, niin voi pysyttää epätotuuden ja pettämisen ja halpamaisuuden poissa kodistaan. Voi estää rumien, alentavien kohtausten ja katkerien, pahojen sanojen esiintymisen — jos tahtoo sitä. Rakastaa vain ei voi tahtomalla —"

Rose vetäytyi erilleen Torkildista pienellä viluisella liikkeellä.

"Tiedän kyllä, Rose — jos sinä kerran olet sen päättänyt — niin ei maailmassa olisi mitään, mitä sinä et voisi tehdä puolestani. Ja etkö usko minun olevan siitä kiitollinen —.

"— En tiedä, teetkö olon minulle helpommaksi — vai vaikeammaksi sillä —.

"Mutta sinä et voi pakottaa itseäsi rakastamaan minua."

"Torkild — tiedäthän, että minä pidän sinusta hirveästi."

"Tiedän kyllä, että olet pitänyt minusta sangen paljon tavallasi."

"Mutta pidänhän minä vieläkin. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta — sen sinä tiedät niin erinomaisen hyvin —"

Torkild veti syvän, vavahtelevan henkäyksen:

"Etkö myös voi ajatella, että koskaan voisit tulla pitämään jostakin muusta — toisella tavalla?"

"En." Rose heitti päätään hiukan taaksepäin. "Kun kerran olen naimisissa sinun kanssasi. Kuten sanoit, uskollinen miehelleen voi kuitenkin olla, kun tahtoo."

"Niinpä niin. Minä tiedän." Torkild nyökäytti itsekseen. "Uskottomaksi et sinä kyllä koskaan tulisi. Sillä siksi sinä et tahdo tulla. Jos ei sinulla olisi mitään muuta syytä uskollisuuteesi — niin olisit sitä oman itsesi takia."

"Minun mielestäni se ei ole mikään huono syy", sanoi Rose ylpeästi.

"Ei minunkaan mielestäni. Ehkä se on paraskin, kun kaikki lukuun otetaan. — Minä vain toivon, että sinulla olisi ollut muukin syy —."

"Niin, niin. Minä tiedän, että sinä olisit tahtonut minun sanovan, etten koskaan voisi tulla sinulle uskottomaksi, koska rakastan sinua niin hirmuisesti ja äärettömästi, etten voisi kuvitellakaan kenenkään muun ja niin edespäin —."

"Mutta sitä sinä et sano."

"Oh, kuinka voin tietää —. Mitä sinä tällä oikein tahdot?", Rose kääntyi äkkiä kiivaasti Torkildiin päin. "Minkätähden sinä revit ja raastat kaikkea tällä tavoin! Alati ja alati sinä olet sitä tehnyt, purkanut ja hajoittanut, kulkenut vaanien todistuksia siitä, etten minä rakasta sinua niinkuin sinä väität rakastavasi minua —. Kuinka me kaksi voimme elää rauhassa keskenämme, kun sinä olet aina tuollainen! Sinähän olet suorastaan mielenvikaisen manian vallassa!

"— Minä tulen sinun luoksesi puhumaan kanssasi, tulen tunnustamaan, etten ole ollut sellainen kuin pitäisi — lupaan parantaa itseni —."

"Oi Rose! Etkö sitten ymmärrä, etten minä sitä vaadi, että sinä parantaisit itsesi —."

"Minä en usko, että sinä rakastat minua enää", sanoi Rose äkkiä.

"Oi herra jumala, Rose!" Torkild hymyili hiukan.

"Ei, en usko. Jos niin tekisit, niin et kai niin pelkäisi saada välillemme sidettä, jota ei voitaisi katkaista. Silloin sinun kai täytyisi toivoa sitä enemmän kuin mitään muuta, joka voisi tehdä kotimme todelliseksi kodiksi. — Mutta sinä et olekaan tahtonut saada mitään kotia —."

Rose hillitsi itsensä, puhuen nyt melkoisen maltillisesti:

"Tunnevaikutuksia sinä olet tahtonut saada. Taivaan nimessä, minä luulen, että sellaiset kohtaukset kuin tämäniltainen antavat sinulle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä. Sinä asetat meidät lavalle kuin teatterikappaleen henkilöt ja tarkkaat meidän molempien näyttelemistä —. Ja kun et saa asioita menemään niinkuin olet ajatellut edeltäpäin, niin soimaat minua —.

"— Ja nyt olet väsynyt —."

"Minä olen väsynyt", kuiskasi Torkild kuin tahdottomasti.

"— Mutta sinun täytyy tuntea minua kyllin paljon tietääksesi, että sellaista olemassaoloa minun on mahdoton kestää. Minä olen terve, elävä ihminen, etkä sinä voi vetää minua käyntiin kuin leikkikalua, enkä minä halua antaa repiä itseäni rikki, jotta sinä saisit nähdä, mitä minun sisälläni on —."

Tuokion ajan seisoivat molemmat vaiti.

"Mihin sinä sitten olet ajatellut sen loppuvan", kysyi Rose äkkiä, "— koko sen ajan, jolloin et ole tahtonut sidettä välillemme. Eroonko?"

Torkild hätkähti vavisten. Nyt se oli siis vihdoinkin tullut — oli sanottu tuo sana, jota hän ei ollut koskaan ajatuksissaan rohjennut lausua.

"En tahtonut", sanoi Torkild hiljaa, kasvot poispäin käännettyinä. "Kun ajattelin itsekseni, että se päivä voisi tulla, jolloin sinä ehkä katuisit — jolloin tuntisit itsesi niin vähän onnelliseksi minun luonani, että kaivaten ajattelisit poispääsyä kodistamme — silloin en tahtonut, että sinun täytyisi jäädä sen vuoksi, että täällä olisi muitakin kuin me — sellaisia, joita et voisi jättää —."

"Luuletko sitten, että olisin joutunut kaipaamaan pois täältä, jos täällä olisi ollut useampia kuin sinä ja minä —?

"Sinä olet siis todellisuudessa jo kauan pitänyt yhteiselämäämme — väliaikaisena liittona? Sinä olet siis kaikessa hiljaisuudessa olettanut, että jonakin päivänä minä haluaisin lähteä tieheni. Ja kuitenkin olet antanut minun elää kanssasi kuin mies ja vaimo —."

Torkild katsoi häneen sekunnin ajan — hänen kasvonsa värähtelivät.

"Mutta nyt sinä olet väsynyt leluusi — ja tahdot kernaasti, että juttu loppuisi —."

"Rose", kuiskasi Torkild miltei kuulumattomasti. "Rose, niin. Sinä olet saanut kylliksesi minusta. Tahdotko uskotella minulle, että jos vielä rakastit minua, niin otit minut vastaan siten, kun eräänä iltana tulin luoksesi ja annoin sinun huomata — ooh! Vähänpä minä olen oppinut ymmärtämään niinä vuosina, jotka olen ollut naimisissa kanssasi —. Että sinä rauhallisena kuljit punniten mahdollisuutta, että minä ehkä halusin lähteä luotasi — jonkun toisen luo —."

"Sinä menet liian pitkälle", mutisi Torkild epäselvästi. "Mutta sinä tiedustelet hyvin osaaottavasti, enkö voisi ajatella tulevani pitämään jostakin muusta toisella tavalla —. Sinä voit siis aivan rauhallisena ajatella minua toisen sylissä — niin kylliksesi sinä olet saanut minusta!"

"Mene omaan huoneeseesi —. Sinä et tiedä millä leikittelet."

"En se ole minä, joka on leikitellyt —." Rose pysähtyi, tunsi tukahduttavan itkunkouristuksen pyrkivän esiin eikä tahtonut antaa sille perään. Hurjassa uhmassa hän viskasi päänsä taaksepäin ja koetti nauraa:

"Vai niin, että minä siis saan mennä nyt —?" Hän repäisi tahdottomasti aamunuttuaan, niin että se solahti hiukan sivulle alla olevan valkoisen yöpaidan päältä —.

"Silläkö tavalla tahdot?" sanoi Torkild hampaittensa välistä,

"Oh, älä rupea mihinkään vaivannäköön koettaaksesi todistaa minulle rakkauttasi — — Torkild!" Viimeinen sana tuli vain pelästyneenä hengähdyksenä, kun Torkild puristi hänet rintaansa vasten.

Hän nosti Rosen kohoksi syliinsä ja taittoi hänet kokoon kuin pienen mitättömän olennon. Rose ei tullut edes tehneeksi vastarintaa — säikähtyneenä tuosta hurjuudesta, jollaista hän ei ollut tiennyt olevankaan, hän vain ummisti silmänsä lujasti ja makasi liikkumatta Torkildin raivoisain hyväilyjen alla —.

* * * * *

Kun hän vihdoin pitkän ajan kuluttua uskalsi katsoa, makasi Torkild liikkumatonna hänen vieressään, suullaan, kasvot tyynyä vasten. Rose kuuli hänen vetävän raskaan, oihkaisevan henkäyksen silloin tällöin.

Torkildin lukulamppu vihreine lasivarjostimineen valaisi huonetta nurkasta piirongin päältä. Roseen vaikutti valtavasti, kuinka äärettömän rauhalliselta tuo pieni säästeliäästi kalustettu makuuhuone näytti —. Torkild ei liikahtanut, kun hän varovasti irtautui hänen käsivarrestaan, pujahti pois sängystä ja hiipi ovelle.

* * * * *

Omaan huoneeseensa tultuaan hän jäi seisomaan hetkiseksi käsi avaimessa. Hän vapisi pelosta, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lukita ovi. Mutta samalla kertaa oli jossakin hänen myllertyneen, hämmentyneen sydämensä sopukassa epäselvä tunne — jos Torkild nyt tulisi hänen jälkeensä ja tapaisi oven lukittuna. Hämärästi hän käsitti, että Torkild tuntisi sen loukkaukseksi — eikä hän tahtonut loukata häntä. Epäselvänä muistona häämötti hänen mielessään — että hän oli ollut katkeroitunut Torkildiin, tahtonut haavoittaa häntä niin kipeästi kuin voi. Mutta nyt hän ei ollut hänelle katkera eikä hänellä ollut enää minkäänlaista halua tehdä hänelle pahaa.

Hän haparoi sänkyynsä sytyttämättä kynttilää. Ojentautuessaan viileiden lakanain väliin hän tajusi, että hänen ruumiinsa oli hellä kuin pahoinpitelyn jäljeltä. Ja häntä ihmetytti heikosti se, ettei vihan varjoakaan Torkildia kohtaan ollut hänen mielessään —.

Hänellä ei ollut ainoatakaan selkeää ajatusta aivoissaan. Ja hän tunsi, että oli ihanaa, ettei voinut ajatella tänä yönä.

Kyyneleet puhkesivat virtaamaan, hiljaa ja taukoamatta. Oli niin sanomattoman hyvä maata ja itkeä niin. Hän puristi hyvän, kylmän tyynyn poskeaan vasten ja itki itsensä nukuksiin.

XI.

Kun hän aamulla heräsi ja kaiken tapahtuneen muistot palasivat, tunsi hän ylivoimaista pelkoa ja ahdistusta. Tuokion ajan hänellä oli miltei vastustamaton halu paneutua maata, koettaa paeta takaisin uneen ja yöhön tuon päivän tieltä, jonka kohtaaminen häntä peloitti.

Huoneen valaistus vaikutti niin tavattomalta, omituisen häikäisevältä — oli tullut selkeä sää pitkän sadekauden jälkeen. Hän nousi ylös ja meni verannan ovelle — ilmassa oli sumua, mutta se oli himmeänkellertävää, ja taivas kuulsi vaaleansinisenä läpi; pienet omenapuut seisoivat ulkona kuin varjot, mutta niiden viimeiset repaleiset lehtien jäännökset näyttivät niin keltaisilta ja nurmikko niin viheriältä aamusumun läpi.

Torkild oli jo mennyt konttoriin, kun Rose tuli ruokasaliin. Hän istuutui pöydän ääreen ja kaatoi itselleen kahvia. Torkildin tyhjennetty kuppi oli pöydällä, hänen veitsessään oli vähän voita, ja lautasliina virui tuolilla hänen paikkansa vieressä.

Arkihuone oli nyt täynnä auringonpaistetta; Rose saattoi nähdä kokonaisen rivin kukkivia chrysantemumeja sen ikkunoissa, ja hän kuvitteli tuntevansa toiseen huoneeseen asti niiden hienon, eksoottisen tuoksun.

Tällä hetkellä tuntui hänestä niin kumman epätodelliselta kaikki se, mitä viime päivinä oli tapahtunut. Oli kuin hänen olisi pitänyt voida ravistaa se yltään — se ei ollut totta. Todellisuutta olivat rauhalliset huoneet, ne monet pienet velvollisuudet, joita hänellä oli edessään kaikiksi päivän tunneiksi, hiljaiset pienet tehtävät, joista hän piti ja jotka olivat häntä odottamassa määrätyssä järjestyksessään joka päivä —.

Mutta syvällä hänen sisässään oli tietoisuus, joka pusersi hänen sydäntään kokoon. Todellisuus oli jotakin toista. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei voinut päästä irti. Ihmiset, jotka olivat hänelle yhdentekeviä ja vieraita, olivat sattuneet lausumaan sanoja, jotka olivat uponneet häneen, pakottaneet hänet katsomaan toisin koko elämäänsä. Ei hyödyttänyt, jos hän tahtoikin työntää ne pois nyt — ne olivat menneet, mutta ne olivat tehneet tekonsa —.

Ja Torkild. He voivat koettaa elää edelleen toistensa kanssa niinkuin ennenkin — se olisi mahdotonta. Viime yö oli muuttanut kaiken. He olivat kulkeneet toistensa rinnalla täällä kotonaan ja olleet vaiti — he eivät voineet enää tehdä niin, sittenkuin he viime yönä olivat kääntyneet toisiaan vastaan, katsoneet toisiaan silmiin niinkuin viime yönä, puhuneet suunsa puhtaaksi toisilleen niinkuin viime yönä —.

Ja kuitenkin hän kaipasi Torkildia nyt — toisin kuin koskaan ennen. Oli kuin hän olisi puolittain pelännyt häntä — ja kuitenkin häntä veti hänen puoleensa ennen tuntemattomalla tavalla. Hänestä oli ikäänkuin hänelle tuttujen kasvojen takaa, joita hän luuli miehensä kasvoiksi, olisivat vilahtaneet toiset kasvot — sellaiset, joita Torkild ei ollut koskaan hänelle näyttänyt, ja oli viiltävän tuskallista ajatella, että noita kasvoja hän ei koskaan saisi tulla tuntemaan. Hän tunsi, että oli niin sanomattoman paljon sellaista, mikä olisi voinut olla. Ja nyt se oli myöhäistä.

Pian tulisi se päivä, jolloin nuo monet pienet tehtävät eivät enää odottaisi häntä. Eikä hän luovuttaisi niitä toisellekaan. Ne lakkaisivat olemasta kerrassaan. Tämä heidän kotinsa lakkaisi olemasta — niinkuin epätodellinen lumekuva se hajoaisi ja häviäisi tyhjiin.

Hän meni arkihuoneeseen ja katseli chrysantemumkukkiaan, haisteli niitä ja otti käteensä kukkatertun toisensa jälkeen. Vaaleanpunaisia, ruskeita, keltaisia ja valkoisia — hänellä oli kaikkiaan kuusitoista ruukkua, pistokkaita, jotka hän itse oli kasvattanut kukista, jotka Torkild oli tuonut kaupungista viime syksynä ja toissa syksynä. Ja alhaalla suuressa valoisassa mankelikellarissa olivat hänen ruusunsa ja pelargoniansa hyllyillä, hyasintinsipulit lattialla suulleen käännettyjen laatikoiden alla; pienet pariisilaissipulit hän oli aikonut ottaa ylös hyödettäviksi ensi viikolla. Krookus- ja sinililjaruukut olivat kaivetut puutarhaan ja peitetyt lehdillä, ne olisivat pian tulleet muutettavaksi kellariin. Yläkerrassa hänen makuuhuoneessaan olivat mukulabegoniat sängyn alla kuivassa ja leppoisassa odottamassa omaa aikaansa. Hänellä oli varmaan lähemmäs sata kukkaruukkua, ja näinä vuosina hän oli hoitanut niitä, muuttanut niitä ikkunoista puutarhaan, puutarhasta kellariin ja ottanut ne jälleen esille hyödettäviksi —.

Hän tunsi kipeästi, kuinka tuskalliseksi kävisi jo heidän yhteiselämänsä pelkkien kehysten murtaminen. Ja hän muisti Mary Liedin sanoja — ei hänelläkään ollut halua lähteä pois kotoaan, takaisin vuokrasopukkaan ja konttoriin, vain siksi, ettei hän rakastanut Torkildia enää. Nöyryytettynä ja surumielisenä hän myönsi sen itselleen — Mary oli oikeassa.

* * * * *

Oli lauantai, joten Torkild pääsi konttorista jo kello kolme. Rose seisoi ruokasalin ikkunan luona, kun hän tuli, kääntyi ja vastasi, kun Torkild tervehti, mutta ei voinut katsoa häneen. Kun he olivat istuutuneet pöytään ja Rose ammensi lientä, huomasi hän kätensä olevan epävarman.

Torkild näytti ainakin siltä kuin ei olisi nähnyt sitä. Hän oli hirveän kalpea ja silmänalustat olivat tummat.

"Olen saanut kirjeen Dorikselta tänään", sanoi Torkild äkkiä hillitysti. "Voit lukea sen itse." Hän otti sen esiin ja ojensi Roselle.

"Siinähän on saksalainen postimerkki!"

"Niin, se on Hampurista, kuten näet."

Kirje oli kirjoitettu hotellin kirjepaperille ja oli näin kuuluva:

"Rakas Torkild,

vain muutama sana ilmoittaakseni teille, että olen muuttanut päätökseni. Kihlaukseni Jensin kanssa on lopussa, ja minä olen nyt matkalla Pariisiin. Olen nimittäin saanut kerrassaan loistavan tarjouksen itseltään madame Lappalaiselta ottaa valmistaakseni oppilaita, jotka tulevat laulamaan hänen johdollaan, ja voithan ymmärtää, ettei sellaista tarjousta työnnetä luotaan, mutta minun täytyi matkustaa heti. Toista tilaisuutta päästä ulos maailmaan minulle tuskin koskaan tarjoutuu, ja sillä tavalla sitten! Olen niin väsynyt matkasta, etten jaksa kirjoittaa enempää tänä iltana, mutta niin pian kuin olen turvallisesti ja onnellisesti Pariisissa, kirjoitan oikein kunnollisesti ja lähetän sinulle osoitteeni.

Monet terveiset Roselle ja itsellesi,

sinun hellältä Dorikseltasi.

P. S. M—me L, on antanut minulle suosituskirjeitä yhdelle ja toiselle, niin että voit olla aivan levollinen puolestani. Hänen kauttaan tulen kai tapaamaan hauskoja ihmisiä, pääsen taiteilijapiireihin ja niin poispäin. Ajattele kuinka olen iloinen! S—a.

    P.S. Sinua minä saan kiittää tästä, ja voit uskoa että teen sen.
    Jos et sinä olisi ollut niin kiltti ja antanut minulle niitä
    rahoja, en olisi voinut matkustaa. Kiitos siis vielä kerran!
    S—a."

Rose ojensi kirjeen takaisin Torkildille.

"Tiedän hänen tutustuneen madame Lappalaiseen Kööpenhaminassa viime vuonna", sanoi hän. "Hän kertoi siitä paljonkin." — Ja kun Torkild ei vastannut, jatkoi Rose: "Että tuo kihlaus on lopussa, lieneekin ehkä parasta. Minä en saanut sitä vaikutusta, että hän todellisuudessa olisi ollut kovinkaan mieltynyt sulhaseensa —."

"Ei kai hän ole voinut olla, koska kerran on hylännyt hänet Pariisin-matkan vuoksi. Mikäli —" Torkild vaikeni, ja heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi. Rose katsoi toisaalle lausuessaan:

"Eikö sinulla ole Pariisissa ketään tuttavia nykyään, joille voisit kirjoittaa ja pyytää heitä huolehtimaan hänestä vähän?"

"Ei." Hetken perästä Torkild sanoi: "Voisihan tietysti kääntyä konsuliviraston puoleen ja pyytää heitä ottamaan vähän selkoa siitä, millaisten ihmisten luo hän tulee asumaan — pyytää heitä toimittamaan hänelle kunnollisen asunnon ja niin edespäin. Mutta ajattelen kuitenkin antaa sen olla, kunnes saan häneltä lähempiä tietoja —."

"Tiedätkö mitä minä ehdottaisin sinulle", sanoi Rose äkkiä. "Sinä, jolla ei ole ollut mitään kesälomaa tänä vuonna — etkö voisi saada vähän vapaata, joulun tienoissa esimerkiksi, ja matkustaa sitten sinne itse?"

"Ensiksikään en voi saada lomaa", Torkild pudisti päätään. "On liian paljon tehtävää nykyään. Olinhan poissa koko paljon isän kuolemankin tähden. Toiseksi minulla ei ole rahoja. Annoin Dorikselle kuusisataa kruunua ennen hänen lähtöään — avustukseksi morsiusvarustuksiin. Muuten olisin nimittäin ehdottanut, että sinä matkustaisit sinne —."

"Sinun olisi ollut hyvin hyvä päästä vähän lomalle, arvelen minä.
Itsesikin vuoksi", sanoi Rose hiljaa.

* * * * *

He nousivat pöydästä ja menivät arkihuoneeseen, minne palvelijatar oli asettanut kahvitarjottimen.

Oli jälleen iltapäivä, ja heidän oli tavallisuuden mukaan istuttava arkihuoneessa. Torkild ei ottanut kirjaa, eikä Rose ollut tuonut ompelusta mukanaan.

He joivat kahvinsa ja polttelivat eivätkä puhuneet keskenään — ja sitten Rose vei pois kahvitarjottimen kuten aina muulloinkin. Kun hän palasi, seisoi Torkild ikkunan luona.

Rose meni hänen luokseen, pani kasvonsa hänen olkapäälleen ja puhkesi itkuun.

Torkild pani käsivartensa hänen ympärilleen. Mutta kun Rosen nyyhkytys vähän vaimeni, sanoi hän hiljaa ja lujasti:

"Niin, Rose. Nyt sinä saat päättää meidän molempien puolesta."

"Minä en voi —" Roselta pääsi samassa nyyhkytys.

"Mitä on ollut, sehän ei voi jatkua", sanoi Torkild äskeiseen sävyyn. "Mitä sanottiin ja mitä tapahtui eilen illalla, sitä ei kai kumpikaan meistä voi unohtaa."

"En tiedä —."

"Minä en voi, Rose."

"Silloin sinä saat päättää", sanoi Rose hiljaa ja epätoivoisena. "Minä luulen, että se merkitsee enemmän sinulle kuin minulle."

"Niin tekee." Torkild tarttui häneen hellävaroin ja talutti hänet tuoliin. Sitten hän istuutui itse häntä vastapäätä.

"Sanonko sinulle miksi? Miksi kaikki aina naimisiinmenostamme asti on merkinnyt minulle enemmän kuin sinulle —."

"Koska sinä olet paljon tunteikkaampi kuin minä —", keskeytti Rose.

"Ei, ei se vain siitä tule, Rose. Taikka, minä olen ollut paljon tunteikkaampi, kuten sanot, koska olen tiennyt, että vastuu kaikesta oli minulla yksin. Sillä oikeastaan olin selvillä jo ennen kuin menimme naimisiin, kuinka hatarasti harkittu koko asia oli —.

"Kun sinä menit kihloihin minun kanssani, katsos, ymmärsin minä todellisuudessa hyvin, ettei sinun tunteissasi minua kohtaan ollut tapahtunut mitään äkillistä muutosta. Niin ei ollut — sinä vain toivoit, että olisi ollut niin. Sillä sinä olit niin tyytymätön siihen, millaiseksi elämäsi oli muodostunut, ja kaipasit niin kiihkeästi muutosta, että lopulta kuvittelit sen tulleen —."

"Kun minä silloin sanoin rakastavani sinua — ja minä uskoin sen itse — sinä et siis silloin uskonut sitä? Tai tiesit minun pettävän itseäni —."

"Niin, katsos, enhän tiennyt sitä niin varmasti kuin nyt siitä puhun. Se oli vain vaistomaista — minä en tuntenut onnea minään luonnollisena seuraamuksena, tunsin sen vain mahdollisuutena — ainoana, mikä minulle oli tarjoutunut tai koskaan tarjoutuisi. Voittaakseni sinut kokonaan omakseni, tarkoitan. Minähän rakastin sinua niin äärettömästi, senhän tiedät. — Ja minä uskoin, että ehkä sitten, kunhan tulimme naimisiin —.

"Jos olisin luottanut siihen, että sinä rakastit minua silloin, olisivat asiat ehkä menneet toisin. Sillä jos minulla ei olisi ollut tuota ikuista pientä epäilystä — tai pelkoa — sisimmässäni — niin ei minusta ehkä olisi koskaan tullut sellaista, jota sinä sanot niin herkkätunteiseksi. Se on kai totta, mitä sinä illalla sanoit — jonkunlainen sairaalloinen vietti on ajanut minua kerran toisensa jälkeen repimään ylös ja katsomaan, oliko se juurtunut. Vaikka tiesin hyvin, ettei mikään voi juurtua silloin —.

"Kaikki ne vuodet, joiden kuluessa olin rakastanut sinua turhaan, olivat näet tehneet vaikutuksensa minuun. Itse asiassa on minulta varmaan aina puuttunut itseluottamusta, milloin jotakin ratkaisevaa on ollut kysymyksessä. —"

"Mutta Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Entä ne ajat, joita meillä sentään on ollut toisinaan — jolloin kaikki oli ikäänkuin sopusointuista välillämme — ja silloin oli ainakin minulla se vaikutelma, että sinä olit täysin onnellinen. Ja minusta tuntui itsestänikin sillä hetkellä, että minä myös olin onnellinen — ja että rakastin sinua. Oletko unohtanut sen?"

"Ah en. En ole unohtanut. Niin, minä olin onnellinen väliin. Mutta en koskaan niin, että olisin itse tullut siitä vakuutetuksi. Siitä, että nyt omistin sinut kokonaan, ymmärräthän. Vastavaikutus seurasi sitten aina ennemmin tai myöhemmin. Tunsin otteeni sinusta heltiävän."

"Minä tiedän sen", sanoi Rose hiljaa. "Sitä minä juuri tarkoitin, kun sanoin tahtovani tulla toisenlaiseksi. En tiedä — luulen sen olleen jonkinlaista henkistä turtumusta — velttoutta minun puoleltani. Joka kerta kun et sinä tehnyt meidän yhteiselämäämme iloiseksi ja juhlavaksi minulle — niin en minä tehnyt mitään sen säilyttämiseksi, mitä oli voitettu. Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että nyt tahdon minäkin panna kaiken voimani liikkeelle, jotta sinä tulisit onnelliseksi minun kanssani —."

"Minä ymmärrän. Mutta sitä sinä et olisi voinut, Rose." Rose huomasi tuskan pistosta tuntien, että Torkild puhui siitä kuin sellaisesta mahdollisuudesta, jota ei koskaan tultaisi koettamaan. "Voi kyllä tahtoa hoitaa sitä, mikä on hallussa, käyttää sitä ainesta, mikä on saatavilla. Mutta ethän voi luoda itsessäsi mitään tyhjästä. Ainoa, mistä minä välitän maailmassa, on se, että sinä rakastaisit minua — ja sitä minä en ole voinut saada aikaan."

"Rakastatko sinä minua vielä?" kysyi Rose hiljaa.

Torkild hymyili sairaasti:

"Voitko kysyä sellaista!"

"Mutta jos minä siis valitsen sen että jään luoksesi", sanoi Rose hitaasti, "— niin sinä et tule onnelliseksi siitä? Sinä kiusaat itseäsi ja minua epäilyksillä ja kysymyksillä — lausutuilla ja lausumattomilla. Sinulla ei ole mitään luottamusta meidän tulevaisuuteemme?"

"Minulla ei ole luottamusta itseeni. — Kuten sanoin, Rose, sinä saat päättää. Minä en uskalla ottaa vastuulleni että jatkamme tällä tavalla. — Toisinaan minusta tuntuu, että minä taidan olla vähän hullu", sanoi hän hiljaa. "Voisi luulla, että me olemme vähän hulluja koko minun sukuni —."

He istuivat vaiti jonkun hetken. Sitten Torkild virkkoi jälleen:

"Kaikki nuo pienet seikat, joiden ajattelin sitovan sinut kotiimme — joista ajattelin sinun pitävän — puutarha ja taloudenhoito ja sellainen. Minähän tiesin sinut sellaiseksi, että kaikki tuollainen tulisi sinulle rakkaaksi ja tuottaisi sinulle huvia. Mutta kun näin sinun niin kokonaan uppoutuvan siihen, kiusasi se minua — ainakin toisin ajoin. Minusta tuntui kuin sinä olisit tahtonut täyttää sillä jonkun pohjattoman tyhjyyden. Minä näin kyllä, kuinka kauniiksi koti kasvoi ympärilläsi. Mutta minä en tuntenut meidän kahden kasvavan yhdeksi. Ja silloin —."

"Oliko sinulla sellainen tunne silloinkin, kun minä odotin pikkupojua?" kuiskasi Rose.

"Ei", sanoi Torkild hiljaa.

Kauan istuivat molemmat hiljaa. Sitten Rose virkkoi äkkiä:

"Minä matkustan luotasi joksikin ajaksi, Torkild. Matkustan Britenin luo — hän on kutsunut minua niin usein. Ja jos sinä lähetät minulle sanan, niin palaan takaisin luoksesi. Muista se. Ja muista, että minä pidän sinusta, oman luontoni tapaan. Ja että minä olen täysikasvuisempi nyt kuin naimisiin mennessämme. Minä tiedän ehkä nyt hiukan siitä, mikä on vaarallista sekä minun että sinun luonteessasi. Ja jos pyydät minua tulemaan takaisin, niin tulen vilpittömästi haluten tehdä parhaani — viimeisestä mahdollisuudesta, kuten sinä sanot."

Rose nousi seisomaan, Torkild samoin, ja Torkild tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä. Rose tarttui Torkildin päähän, veti sen alas puoleensa ja suuteli hänen kasvojaan, mutta ne olivat kuin surusta ja väsymyksestä lakastuneet, ja ne pysyivät elottomina hänen suudellessaan.

Sitten Rose poistui.

Torkild harhaili alakerran huoneissa. Oli kuin hänen aivonsa olisivat olleet tyhjät ja sydän halvautunut.

Kerran hän tajusi, että hän seisoi ruokasalin ikkunan luona ja katsoi ulos. Aurinko oli juuri laskemassa pihamaan takaisen kummun taakse, voimakas keltaisenpunainen valo virtasi hänen kasvojaan vasten. Se näytti suurelta tuliroviolta. Pienet, harvat kuuset häipyivät näkymättömiin tulenhehkuun, ikäänkuin nekin olisivat palaneet roviossa. Ja heikossa iltatuulessa läpätti lippunuora tankoaan vasten kumpareella. Pieni ääni, johon hän ei tavallisesti kiinnittänyt huomiota, koska se kuului melkein aina, voimakkaampana tai heikompana, niinkuin nuoran oli ollut tapana rapsahdella yötä ja päivää niin kauan kuin he olivat täällä asuneet.

"Nyt se on lopussa", kuiskasi hän hiljaa itsekseen. Ja hän ihmetteli, ettei hän kärsinyt enemmän. Mutta oli kuin hän ei olisi jaksanut tuntea mitään enää.

XII.

Sama turtunut, kohmettunut tunne pysyi Torkildilla yhä edelleenkin. Kun Rose matkusti Ruotsiin ja he sanoivat toisilleen jäähyväiset kotona, ei se tuntunut hyvästijättämiseltä ainaiseksi. He olivat rauhallisia molemmat; Rose näytti miltei iloiselta ja luottavaiselta. Ja samanlaisena hän seisoi vaununikkunassa Lillestramin asemalla nyökyttäen hänelle, ja Torkild tervehti hatullaan ja huiskutti nenäliinallaan, kun juna vieri pois, ja kaikki tuntui niin epätodelliselta — tai oli niinkuin hän olisi ollut puoleksi huumautunut eikä voinut tuntea kipua.

Vasta kotiin ajaessaan hänelle selkeni. Rose oli todellakin poissa, hän ei ollut kotona talossa, ehkä ei tulisi sinne koskaan enää. Ja hän oli itse lähettänyt hänet luotaan —.

Nyt se kävi äkkiä järjettömäksi, mielettömäksi. Hänhän oli menetellyt hullun tavoin. Hän kirjoittaisi ja kutsuisi hänet takaisin — kirjoittaisi heti tänä iltana. Tulevaisuus — hän työnsi luotaan kaikki ajatukset siitä — hän tiesi vain, että hänen täytyi saada Rose takaisin. Kotiin tultuaan hän meni suoraan ylös Rosen huoneeseen, haparoi pimeässä hänen vuoteensa luo ja heittäytyi sille. Peitteellä oli pieni kokoontaitettu vaatekappale, ohut ja pehmeä, joka tuoksui heikosti Rosen ruumiilta — se oli hänen yöpaitansa. Torkild upotti kasvonsa siihen:

"Sinä saat kyllä tulla takaisin pojusi luo, Rose hyvä — hän ei voi olla ilman sinua —."

Mutta kun hän oli mennyt makuulle, alkoivat hänen ajatuksensa kiertää ikuista erämaavaellustaan läpi heidän entisyytensä ja tulevaisuutensa —.

* * * * *

Päivät kuluivat. He kirjoittivat toisilleen koskettelematta eron kysymystä; molemmat kirjoittivat kuin olisi Rose ollut vain tavallisella vierailulla. Torkild kertoi Doriksesta, jolta hän oli saanut useampia pitkiä kirjeitä; Doris oli hyvin ihastunut Pariisissa-oloonsa, asui erään professorinlesken luona, hänellä oli paljon tehtävää, mutta hän sai myöskin paljon kutsuja; hän oli tutustunut useihin rakastettaviin ihmisiin, sekä ranskalaisiin, suomalaisiin että muihin ulkomaalaisiin.

— Olivathan he molemmat ajatelleet samaa, tokko Doriksen Pariisin-matkan laita oli niinkuin hän kertoi, vai eikö se ollut enemmän tai vähemmän sepitettyä. Olipa Torkild ajatellut sellaistakin mahdollisuutta, ettei Doris ollut lainkaan matkustanut Pariisiin. Mutta kun hänen kirjeensä nyt saapuivat niin tiheään, oli hän mielelläänkin taipuvainen uskomaan kaiken mitä Doris kertoi. Tuntien itsensä kuolemanväsyneeksi ja painautuneeksi ei hän jaksanut ajatella, että hänen pitäisi saada vielä lisää kuormaa kannettavakseen tai ottaa sisarensa asiat hoidettavakseen.

Hän kirjoitti myös siitä, kuinka näppärä Agnes, palvelijatar, oli, ynnä Rosen kasveista, joita hän, Torkild, hoiti. Ja yhden ainoan kerran hän, tykyttävin sydämin ja polttavin poskin, rohkeni kirjoittaa: "pariisilaishyasinttejasi en ole vielä ottanut ylös; tahtoisin mielelläni niiden olevan kukassa, jos tulet kotiin jouluksi."

* * * * *

Sitten tapahtui se, mikä ratkaisi asian.

Eräänä aamuna pukeutuessaan näki hän ankaran yskänkohtauksen jälkeen, että hänen sylkemässään limassa oli verta. Ei paljoa, ainoastaan joku pieni punainen viiru. Mutta kun hän tahdottomasti vei nenäliinan suulleen ja katsoi siihen jälkeenpäin, oli siinä pari pientä heleänpunaista täplää.

Hän pani sen vesivatiin, nouti karboolivettä lääkekaapista Rosen huoneesta ja kaatoi sitä nenäliinalle ja toalettiämpäriin — varovaisuudesta palvelijattaren vuoksi. Sitten hän pukeutui valmiiksi, meni alas ja joi kahvinsa ja lähti sitten konttoriin.

Hän tunsi omituista karmivaa tunnetta ruumiissaan. Nuo pienet veripilkut — eihän niiden tarvinnut merkitä mitään. Ja ne voivat merkitä kuolemaakin.

Hän tunsi kummallisen henkäyksen käyvän lävitseen — ikäänkuin hän olisi tullut lähelle suunnatonta kylmyyttä. Hänen täytyi ajatella metsässä olevaa suurta jäähuonetta, jonka ohi hän oli usein kävellyt Rosen kanssa kesällä. Kylmää henkäystä, joka siitä lehahti heitä vastaan. Torkild hymyili itsekseen tuolle ajatukselle.

Kuolema — hän ei sitä pelännyt, sen hän tiesi nyt, kun se äkkiä tuli hänelle todellisuudeksi. Se oli vain kovin kummallista.

Hän muisti epätoivoisten nuoruusvuosiensa kuolemankuvitelmia. Hänelle selveni äkkiä, ettei hän kai ollut koskaan tarkoittanut totta haaveksiessaan päiviensä päättämistä —. Noissa hentomielisissä, alakuloisissa unelmissa ei ollut jälkeäkään kuoleman todellisesta vakavuudesta. Mieli pehmeästi tuuditettuna tunnelmoivaan itsesääliin ei varmaan kukaan ihminen voinut mennä kuolemaan.

Hän muisti niitä kertoja, jolloin oli nähnyt sen. Silloin kun hänen äitinsä ampui itsensä. Siinä oli se kauhu — se hirvittävyys, että ihminen tuomitsi oman elämänsä menetetyksi. Hän muisti rouva Wegnerin kuoleman — hänen surunsa siitä, että täytyi jättää elämä. Hän oli ymmärtänyt koota aarteita maan päällä, ja hänen sydämensä oli kiintynyt niihin. Mutta hän oli kuollut rohkeana ja toivorikkaana. Sillä jokaisen ihmisen jälkeen jäävät hänen tekonsa elämään, ne eivät koskaan häviä, vaikkakaan ei kenenkään olisi suotu tutkia, miten ne jatkuvat edelleen, kunnes kohtaavat toisten tekoja, yhtyvät niihin, muuttuvat siitä, mutta eivät koskaan lakkaa vaikuttamasta. Ja rouva Wegner saattoi teoistaan tuntea kuolevansa Herrassa — rakkaudessa ja kauneudessa ja kunniassa — siinä, jolle useimmat ihmiset tahtoisivat herruuden elämässä, mutta johon vain voimakkaimmat kykenevät. — Ja hän muisti isänsä kuoleman — kuinka hän armeliaasti sai nukahtaa pois elämästään. Hänen teoilleen oli parempi, mitä pikemmin ne painuivat pohjaan ihmisten tekojen virrassa, huuhtoutuen, sekoittuen tuntemattomiksi.

Ja nyt oli ehkä hänen oma vuoronsa kuolla. Hänen tekonsa — niiden ajatteleminen se hyydytti häntä. Suurta jälkeä ei kai hänen elämästään jäisi elämään. Kuolema peittäisi hänet niinkuin jäävirta liukuessaan peittää hedelmättömän paaden. Jos se oli välttämättömyys —, no niin, hän tiesi tunnossaan kykenevänsä kohtaamaan sen ilman pelkoa, näkihän hän nyt itsekin alistuvan surumielisesti, että oikeastaan oli kaikki elämässä ollut hänelle yhdentekevää, paitsi yhtä ainokaista naista. Ja sentähden oli vain oikeudenmukaista, että hän oli tarpeeton ihminen.

Alati, kautta vuosien oli hänellä ollut vain yksi ainoa päämäärä elämälleen — voittaa omakseen se nainen, joka merkitsi onnea hänelle. Merkitsikö hän onnea tuolle naiselle — hänen täytyi nyt tunnustaa, ettei hän ollut sitä koskaan kysynyt. Luonnollisesti olisi hän mielellään halunnut tehdä toisenkin onnelliseksi, sillä sehän oli yhtenä edellytyksenä hänen omalle rauhalleen. Mutta hänhän tiesi tahtoneensa Rosen omakseen; vaikka he olisivat tulleet siitä onnettomiksikin, olisi hän halunnut hänet omakseen silläkin hinnalla. Niin, todellisuudessa hänen oli aina täytynyt tietää, ettei toisin voinut käydä kuin oli käynyt — Rosen vastarinta kautta vuosien todisti sen; hänessä ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut kutsuvasti itse Rosen elämänvaistoon. Hän ei ollut se mies, jonka rinnalla Rosen oli tultava naiseksi ja äidiksi. Kun hän siis vihdoinkin sai hänet, niin oli kai vain luonnon järjestyksen mukaista, että Rose näivettyi eläessään hänen kanssaan ja he molemmat tunsivat itsensä onnettomiksi —.

Hän oli tajunnut sen kauan sitten tavallaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että jollei tätä olisi tullut, olisi hän pian pyytänyt Rosea palaamaan luokseen. Hänellä ei olisi ollut enempää uskoa tulevaisuuteen, hän ei olisi tosi mielessä odottanut heidän yhteiselämänsä tulevan syvemmäksi, rikkaammaksi — mutta hän olisi tahtonut jatkaa sitä. Hän olisi ajatellut: saakaamme lapsia, katsokaamme, eikö silloin käy paremmin, ehkä lapset voivat rakentaa sillan sen kuilun yli, jota ei voida täyttää. Hän olisi tiennyt, että hänen rinnallaan ei Rose tulisi koskaan kokemaan puolison onnea, ja hän olisi ajatellut — hän on tuntenut hiukan rakastajattaren onnea, ja kun hän saa tuntea äidin onnea, niin ehkäpä hän on tyytyväinen siihen.

Niin, hän oli mielessään lujasti päättänyt kutsua Rosen takaisin, aina siitä saakka kun tämä lähti matkalle —.

* * * * *

Nyt oli kohtalo tehnyt ratkaisun hänen puolestaan. Nyt hänen täytyi päästää Rose vapaaksi. Ja siinä uudessa, jäätävässä ilmassa, jota hän tulisi hengittämään, täytyi hänen löytää voimaa sen jaksamiseen.

— Hän ei voinut estää hentomielisiä, hekumallisen surunvoittoisuuden täyttämiä näkyjä kohoamasta esiin. — Rose tuli hänen kuolinvuoteensa luo —. Vielä kerran hän saisi luvan puhua Roselle äärettömästä rakkaudestaan. Ja silloin Rose ehkä vihdoin ymmärtäisi, kuinka hän oli pitänyt koko hänen sieluaan alati omissa pienissä, kovissa käsissään.

Hän ravisti tämän kuvan vastenmielisesti pois.

Miehen oli pidettävä sielunsa omissa käsissään. Hänen oli tehtävä itselleen tili siitä, miten hän sen käytti. Elikö hän niin, että hänen sielustaan jäisi jäljelle elävää voimaa, kun hänen oli kuoltava. Vai peittäisikö vain jää hänen elämänsä, kun se sammui.

Se hänen oli nyt koetettava oppia, tultuaan lähelle ikuista kylmyyttä. Hän sai oppia luopumaan Rosesta — niinkuin hänen oli luovuttava kaikesta, josta hän ei voinut tehdä mitään kaunista ja hyvää. Hänen täytyi oppia elämään elämäänsä nuhteettomasti ja oikeamielisesti, koska nuhteettoman ja oikeamielisen ihmisen elämä ei ole koskaan eletty turhaan — jotta hän kerran voisi kuolla niinkuin Rosen äiti oli kuollut, jos elämä tällä kertaa annettaisiin hänelle takaisin — lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.

* * * * *

Konttorista hän meni tohtori Meyerin luo. Lääkäri kutsui vikaa kärkikatarriksi; sitä oli molemmissa keuhkoissa, mutta ei pahasti, ja hän neuvoi Torkildia laittautumaan parantolaan niin pian kuin suinkin.

— Torkild palasi kotiin päin kuulakkaassa, huurrevalkoisessa talvi-illassa. Ohuen valkoisen pakkas-usvan ikuinen savu leijui kuihtuneenkeltaisten niittyjen yllä pitkin joen rantoja. Taivas oli vielä vaaleanpunainen auringonlaskun jäljeltä.

Hän ihmetteli itsekseen sitä kuulakkaa hiljaisuutta, jota hän tunsi mielessään, kävellessään autiota kotiaan kohti.

* * * * *

Illalla hän kirjoitti Roselle. Monta kirjettä, jotka hän repi. Se, jonka hän vihdoin lähetti, oli näin kuuluva:

"Rakas Rose!

Minä olen nyt lopultakin johtunut sellaiseen vakaumukseen — minä olen kai vajaamittainen ihminen; luulen, että se oli sinun oma terve luontosi, joka alati varoitti sinua minusta — minä en kelvannut olemaan miehenäsi, minun ei tullut saattaa lapsia maailmaan.

Minä valehtelisin, jos sanoisin toivovani, ettemme olisi koskaan menneet naimisiin. Tiedän, että se olisi ollut parempi sinulle, ehkä minullekin — mutta olkoon kuinka hyvänsä, en voi sanoa sitä edes nytkään totuudessa pysyen. Minulla on loppumattoman paljon anteeksipyydettävää sinulta — ehkä tulee se päivä, jolloin katsot suhdettamme sellaisella silmällä, ettet voi antaa minulle anteeksi, vaikka tiedänkin että teet sen nyt. Olisi ainoastaan oikeudenmukaista, jos sinä jonakin päivänä ajattelisit minua katkerin mielin.

Minä en ole mielestäni sellainen mies, jolla on oikeus siittää lapsia. Ja sillä on kaikki sanottu. En uskalla pyytää sinua palaamaan luokseni, kun koko avioliittomme on vain omiaan näivettämään sinun luontoasi. Minä rakastan sinua yhtä syvästi kuin olen aina rakastanut, mutta olen johtunut katsomaan rakkauttani sinuun hyvin itsekkääksi tunteeksi. Kun minulla itselläni on sellainen tunne, tiedän vähemmän kuin koskaan pystyväni voittamaan sinun rakkauttasi omakseni. Ja niin ollen en tahdo sinun enempää kuin itsenikään vuoksi, että jatkaisimme yhdyselämäämme enää. Minä matkustan pois joksikin ajaksi. Kirjoitan sinulle uudesta olinpaikastani — onhan koko joukko käytännöllisiä seikkoja järjestettävä, ja kaiken täytyy luonnollisesti käydä niinkuin sinä tahdot — jos esim. tahdot saada laillisen eron j.n.e.

Tuntuu miltei naurettavalta sanoa, että toivon sinulle kaikkein parhainta maailmassa, kun tiedän itse tuhonneeni elämäsi parhaimman ajan. Mutta minulla on sellainen tunne, kuin voisin antaa oman elämäni sinun onnesi hyväksi. Ja että minä teen tämän, on minulle melkein kuolemaakin pahempi, ja minä tiedän, että sinä tulet kärsimään siitä, mutta minä teen sen, koska uskon, että jos palaisit takaisin luokseni, asiat kävisivät paljon pahemmiksi.

                                                    Sinun
                                                 Torkildisi."

Hän luki sen läpi. Se tuntui kyllä jokseenkin viheliäiseltä hänen omasta mielestään. Mutta olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei voinut sanoa Roselle. Ja juuri se hänen oli ensimmäisenä opittava, että vaikenisi sellaisesta, jota hänellä ei ollut oikeus uskoa Roselle, vaikka puhuminen olisi tuntunut hänestä itsestään kuinkakin suurelta lievitykseltä.

Ja hän oli väsynyt ja tahtoi saada sen tehdyksi. Siispä hän lähetti kirjeen.

* * * * *

Parantolaan hän oli päättänyt olla menemättä. Ensinnäkin, koska Rosen ei pitänyt saada tietää hänellä olevan vikaa rinnassa. Se olisi Rosen silmissä merkinnyt liian helppohintaisen marttyyri-sädekehän hankkimista. Sangen todennäköisesti olisi Rose silloin tullut hänen luokseen välittämättä hänen vastustuksestaan tai suostumuksestaan. Ja sitten lisäksi — jollei hän voisi tulla niin terveeksi, että sietäisi tavallista elämää, jos hänen pitäisi hoitaa itseään raihnaana, niin saivat asiat mieluummin mennä toista tietä.

* * * * *

Sentähden hän matkusti, saatuaan neljän kuukauden loman, erääseen Gudbrandinlaakson talonpoikaistaloon, jonka omisti eräs hänen tuttavansa. Hän oli siellä pari kuukautta, eläen tavallisen terveesti ja järkevästi, ottaen osaa talontöihin, metsästellen ja tehden hiihtoretkiä tunturille. Hän sylki verta pari kertaa ensi viikkoina, mutta varsin lyhyen ajan kuluttua hän tunsi tulevansa terveeksi, niin että palaavat elinvoimat suorastaan kareilivat hänen ruumiissaan.

Kohta sinne tultuaan hän sai Rosen jäähyväiskirjeen:

"Rakas Torkild!

Kun sinä kerran tahdot niin, saa siitä luonnollisesti tulla jäähyväiset. Minusta se on karvasta, mutta en kanna kaunaa sinulle — en nyt ainakaan. Tulenko myöhemmin niin tekemään, kuten sanot, sitähän en voi tietää. Mutta toivon, ettei koskaan niin kävisi. Rakas ystävä — en minäkään voi mukautua sanomaan, että toivon sinun tulevan onnelliseksi, koska tiedän, ettet usko sitä itsekään. Mutta toivon sinun saavan mieleesi rauhan ainakin ensi aluksi.

Kun sen kuitenkin on oltava lopussa, niin lienee parasta, että avioliittomme purkautuu ulkonaisestikin. Luonnollisesti otan vastaan sinun avustustarjouksesi, mutta en tarvitse niin paljoa kuin sinä mainitset, ja sinun tulee tietää, etten tahdokaan sitä; tunnenhan olosuhteesi. En tietystikään tahdo myös mitään kauemmin kuin siihen saakka, kunnes saan itse työtä, mutta siihen saakka otan sen vastaan kiitollisena.

Pyydän sinulta yhtä asiaa. Huolehdi siitä, että joku hoitaa kukkiani. Ne ovat minulle niin eläviä, että minusta tuntuisi pahalta, jos ne joutuisivat turmiolle hoidon puutteessa. Etkö luule, että Inga Vik ja rouva Stranden, ehkä myöskin rouva Norby ottaisivat joitakin niistä? Kun saan oman asunnon, otan myös itselleni niin monta kuin saan sopimaan.

    Minusta on niin sanomattoman ikävää, että loppu oli tällainen.
    Ja minä ajattelen, kunpa pikku poikamme olisi elänyt; minä suren
    häntä niin kovin. Olen ajatellut häntä joka päivä näinä vuosina.
    Mutta sinä olet varmaan oikeassa — nyt se olisi liian myöhäistä.

Hyvää yötä, rakas poika, voi hyvin.

                                              Sinun uskollinen
                                                  Rosesi."

Maaliskuussa, kun ilmaan tuli kevääntuntua, matkusti Torkild Berittjernin karjatalolle ja oli siellä aina pääsiäisen sivu, jolloin hänen lomansa loppui.

Hän palasi työhönsä ahavoituneempana kuin oli koskaan eläessään ollut — ja hän tiesi itse olevansa ruumiiltaan ja sielultaan terveempi kuin mitä hän oli tuntenut olevansa milloinkaan ihan ensimmäisen avioliittokautensa jälkeen.

XIII.

Pari kuukautta paluunsa jälkeen, lopulla kesäkuuta, tapasi Torkild konttoriin tullessaan kirjeen. Käsiala tuntui hänestä tutulta, mutta hän ei voinut kuitenkaan muistaa, kenen se oli. Avattuaan sen hän suunnattomaksi hämmästykseen näki sen olevan Akselilta. Se kuului:

Rakas Torkild!

En odotakaan muuta kuin että tämä kirjeeni tuntuu sinusta kovin yllättävältä, enkä voi aavistaa otatko sitä huomioosi. Ei johdu mieleenikään pyytää sinua unohtamaan, mitä sinulla on minua vastaan, mutta tahdotko siitä huolimatta suoda minulle tilaisuuden tavata sinua? Siitä tulee näet viimeinen kerta, koska olen saanut toimen erään englantilaisen kaivosyhtiön palveluksessa Chilessä — S:ta Teresa-nimisellä paikkakunnalla Bolivian-puoleisessa rajavuoristossa. Lähden ensi sunnuntaina matkalle Buenos Airesiin, ja on kai hyvin epätietoista, näenkö Norjaa enää koskaan.

Jos voisin saada puhutella sinua ennen lähtöäni, olisin sinulle hyvin kiitollinen. Olin ajatellut, että jos sinulle sopii, niin voisimme siinä tapauksessa tavata toisemme Holmenkollenin urheilumajalla kello 7 huomisiltana tai jonakin muuna iltana. Siellä on harvoin monta ihmistä arkipäivinä. Tahdotko siinä tapauksessa soittaa minulle (emäntäni puhelin on 180 018) ja antaa tiedon.

Aksel.

Torkild istui hetken aikaa katsoen kirjeeseen. Sitten hän soitti ilmoitettuun numeroon:

"Tahtoisitteko sanoa insinööri Christiansenille terveisiä, että hänen veljensä tulee olemaan Urheilumajalla huomenillalla puoli kahdeksan ajoissa."

* * * * *

Kun Torkild seuraavana iltana lähestyi Urheilumajaa, näki hän jo alas mäelle Akselin istuvan verannalla. Torkildin tullessa portaita ylös nousi veli paikaltaan ja tuli häntä vastaan. Hän oli hämillisen ja alakuloisen näköinen, ja hän ojensi vähän kättään, mutta näytti puolittain odottavan, ettei Torkild tarttuisi siihen. Mutta toinen puristi sitä, ja mitään sanomatta he menivät Akselin pöydän ääreen. Pöydällä oli pullo punaviiniä ja kaksi lasia. Aksel aikoi kaataa toiseen.

"Ei kiitos." Sitten tuntui Torkildista itsestäänkin vähän naurettavalta osoittaa täten arvokkuuttaan olemalla juomatta veljen kanssa, jonka vuoksi hän lisäsi: "Minua janottaa, minun täytyy saada nyt puolikas olutta."

Syvällä heidän alapuolellaan väikkyi vuono kirkkaana ja sinisenä, pienten valkoisten purjeiden täplittämänä. Se näytti ikäänkuin pullistuvan pingoitetun vaatteen tavoin metsäisten rantojensa välissä. Kaupungin yllä vuonon perimmäisessä pohjukassa oli kevyttä vaaleaa auerta, mutta sitä paartavat matalat harjut näkyivät selkeinä. Pienet huvilat hohtivat tummanvihreässä kuusikossa pienten kultaisten pelinappuloiden lailla ilta-auringon valaessa rinteille paistettaan.

"Olen istunut ja katsellut tätä", sanoi Aksel hillitysti. "Kuinka äärettömän kaunista täällä onkaan! Minä ajattelen, että tämä maa — se on sentään minun omani. Enkä kuitenkaan ole koskaan päässyt tänne kiintymään — en koskaan tuntenut itseäni tänne kotiutuneeksi. Olen vain hämäränä aavistuksena tajunnut, että se on ainoa paikka maailmassa, missä minun olisi pitänyt ja missä olisin voinut kotiutua. Ja nyt minä matkustan täältä kai ainiaaksi —."

"No, kai sinä tulet kerran takaisinkin", sanoi Torkild hiukan hämillään. "Eihän nykyaikana Etelä-Amerikkakaan ole —" hän keskeytti, koska se hänestä itsestäänkin kuulosti typerältä.

"En luule. Ehkä vanhaksi tultuani tulen — käymään —." Aksel istui katsellen ulos jonkun hetken. "Kiitos, että tulit", sanoi hän äkkiä hiljaa. "En ollut odottanut sinun haluavan —."

"No, kai minusta sentään olisi tuntunut pahalta, jos olisin saanut kuulla sinun matkustaneen siten maailman ääriin, minun edes tietämättä siitä —."

"Niinpä kai. Sen voin kyllä ymmärtää. Mutta sehän on toinen asia." Aksel hymyili vähän. "Pahintahan siinä oli se, että minä olin käyttäytynyt niin, että se olisi ollut kaikkein luonnollisinta —."

Torkild ei keksinyt mitään vastaukseksi. Siksi hän virkkoi vain:

"Matkustatko sitten Kööpenhaminan kautta ja sanot hyvästi Dorikselle?"

"Älä? Onko hän taas Kööpenhaminassa? Minä sain häneltä kirjeen uudeksivuodeksi ja myöhemmin kortin, joka oli kirjoitettu Café Regencesta. Luulin hänen olevan vielä Pariisissa."

"Ei, hän on ollut Kööpenhaminassa huhtikuusta saakka."

"Silloin sinun pitää olla kiltti ja antaa minulle hänen osoitteensa, niin että saan kirjoittaa. — Me matkustamme nimittäin suoraan Englantiin. — Niin, minulla tulee olemaan häät perjantaina." Aksel katsoi alas.

Sekunnin ajan karmi tyrehdyttävä kauhu Torkildia. Sitten hän malttoi mielensä — sehän oli mahdotonta, jo ajankin vuoksi; eiväthän he vielä olleet laillisesti erossa.

"Se on eräs Agda Waage -niminen nainen", sanoi Aksel äskeiseen tapaan.
"Nuori tyttö, jonka olen tuntenut useat vuodet."

"Niin — silloin voin toivottaa sinulle onnea", sanoi Torkild. Hän tunsi sanovansa sen hiukan väkinäisesti, sillä hänellä oli selvä tunne siitä, että tuo lause ei sopinut tilanteeseen.

"Kiitos", sanoi Aksel. Ja hetken epäröityään hän lisäsi: "Niin — olisi epäilemättä ollut minun puoleltani paremmin ja oikeammin tehty, jos olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan jo ennemmin. — Nyt hän on nimittäin saanut päähänsä, että kun en ole aikaisemmin tätä järjestänyt, niin on se johtunut siitä, etten ole halunnut esittää häntä vaimonani täällä kotimaassa — mutta katson hänen kelpaavan kyllä siellä ulkomailla, missä kukaan ei tunne meitä —."

Hän oli vaiti hetken.

"Mutta voihan se sujua paremmin kuin joskus itse ajattelen. Siellä vieraassa maassa joudumme tietysti niin paljon olemaan toistemme varassa. Minä tahdon kyllä tehdä mitä suinkin voin. Ja Agda on itse asiassa varsin kiltti — ja pystyvä ihminen ja kerrassaan kelpo tyttö, näetkös."

Torkild oli vaiti hämillään.

Aksel kaatoi lisää viiniä lasiinsa ja joi. Sitten hän äkkiä katsoi
Torkildia suoraan silmiin.

"Sinä iltana, jonka kyllä muistat — kun olin Rosen ja sinun luona viimeisen kerran. Silloin tulin suoraan hänen luotaan. Ja hän oli lausunut minulle mitä kiivaimpia soimauksia. Joitakin päiviä aikaisemmin hän oli kertonut minulle odottavansa lasta. Minä sanoin luonnollisesti, että menisimme naimisiin — niin pian kuin mahdollista. Mutta oli yhtä ja toista järjestettävää ensin — raha-asiani, näetkös. Minullahan oli vielä velkaa korkeakouluajalta. Minun täytyi saada hankituksi laina. Tämän minä selitin Agdalle sinä päivänä, ja siitä syntyi kohtaus —.

"— Tämän minä mielelläni halusin saada sinulle sanotuksi nyt, ennenkuin matkustan pois. Jos silloin ehkä voisit ymmärtää —."

"Minä ymmärrän", sanoi Torkild hiljaisesti.

"No — kun olin saanut asiani siihen kuntoon, että saatoin perustaa oman kodin varsin vaatimattomaan kaavaan, silloin tulikin Agda ja ilmoitti erehtyneensä. Ja hän sanoi, ettei hän niin ollen tahtonutkaan mennä naimisiin kanssani — hän oli sanonut sen hyvässä uskossa eikä puijatakseen minua avioliittoon. Eikä hän sen jälkeen ole koskaan ottanut puheeksi, että minun olisi mentävä naimisiin hänen kanssaan. — Hän ei ole vailla ylpeyttä, sitä sinun ei pidä luulla —.

"— Ei, hän sanoi sen tapahtuneen vain lapsen vuoksi, kun hän silloin oli niin intohimoisesti vaatinut, että minun oli laillistutettava suhteemme sinä silmänräpäyksenä. Ja se on kyllä totta, ja hän teki siinä aivan oikein minun mielestäni. — Hän on hyvä ihminen ja tietää mitä se merkitsee, sillä hän on itse avioton lapsi. Hänen isänsä on menetellyt, kuten eräät ihmiset sitä kutsuvat — kunniallisesti: maksanut kolmekymmentäviisi kruunua hänen elatuksestaan kunnolliselle käsityöläisperheelle, kunnes tyttö tuli viisitoistavuotiaaksi ja jättänyt äidin kulkemaan omia teitään. Tämä on nyt kuollut — mentyään sitä ennen ihan karille. Kun kuolema teki hänessä tuloaan, kirjoitti Agda isälleen, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja pyysi apua — hän oli silloin seitsemäntoista vanha ja oli ollut aikaisemmin asiatyttönä Steen & Stramillä ja kulki nyt neulomatuvassa. Silloin hän sai kaksikymmentä kruunua ja raa'an kirjeen, jossa mies muun muassa antoi hänen tietää, että kaiken mitä hän oli tehnyt tytön hyväksi, hän oli tehnyt, vaikkei uskonut olevansa hänen isänsä. —

"Tämä minun korkeastikunnioitettu tuleva appeni on vanha konsuli Vandamm Bergenistä, — hän, joka omistaa Monplaisir'in, tiedäthän. Muistatko, että tapasimme erään hänen tyttäristään, joka on naimisissa ratsumestari Helenin kanssa, Rammsilla tanssiaisissa useita vuosia sitten. Muistan, että sinä pidit häntä sangen kauniina. Agda on huomattavasti hänen näköisensä — he ovat jokseenkin samanikäisetkin. —

"Hän oli eräässä käherrysliikkeessä samassa talossa, missä minun konttorini oli, Agda nimittäin, ja siten me tutustuimme. — Eräänä päivänä päivälliselle mennessäni tapasin hänet portaissa, ja me menimme kaupungille yhtä matkaa. Hän oli kovin järkytetty, ja kun tulimme puistoon, vei hän minut mukanaan yksinäiselle käytävälle, ja siellä hän rupesi itkemään. Hänen sisarpuolensa, rouva Holen, oli ollut pesettämässä ja värjäyttämässä tukkaansa, ja Agda oli palvellut häntä. Sitten hän oli tullut tyytymättömäksi ja ollut hyvin epämiellyttävä ja töykeä Agda-raukkaa kohtaan. Silloin hän kertoi minulle noista perhesuhteistaan.

"Sen jälkeen minusta tuli Agdan rakastaja. — Ennen me olimme vain hiukan hakkailleet, kävelleet yhdessä ja olleet kahvilassa yhden ainoan kerran —."

"Tyttöparka", sanoi Torkild lempeästi.