Kevät

"Tämä tapahtui vasta syksyllä samana vuonna, jolloin sinä olit mennyt naimisiin." Aksel istui hetken leuka käsien varassa.

"Tiedän kyllä hyvin, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin hänen kanssaan jo silloin kaikesta huolimatta. Kun olin sanonut pitäväni hänestä — niinkuin teinkin ja teen vieläkin. Olisihan se ollut paljon parempi, sillä se olisi ollut ainoa oikea menettelytapa. Nythän hänen täytyy arvostella minun tunteitani toisella tavalla —.

"— Ja sitten tiesin vielä koko ajan, että sydämessäni tulisin tuntemaan aina olevani sidottu Agdaan — mitä tapahtuisikin ja mitä tekisinkin — en olisi koskaan voinut tuntea muuta kuin että Agda oli saanut minun sanani —."

Aksel kääntyi äkkiä Torkildiin päin.

"Tiedät kai mitä tapahtui Rosen ja minun välillä syksyllä?"

"En."

"Hänkin löi minua kasvoihin", sanoi Aksel lujasti ja rauhallisesti. "Sentähden minä nyt matkustan. Sillä minä mielestäni tulin ikäänkuin ulosajetuksi —."

Torkild katsoi veljeensä silmänräpäyksen ajan.

"Aivan oikein hän siinä tekikin", sanoi Aksel äskeiseen tapaan. "— Luulin sinun tietävän sen. Minusta tuntui, että minun täytyi — koettaa selittää käytöstäni sinulle, mikäli voin. Sinä tiedät kai, että minä rakastin häntä?"

Torkild taivutti päätään myöntävästi.

"Se siinä juuri on ollutkin kamalaa. Minä pidän Agdasta — olen pitänyt kaiken aikaa. Ja kuitenkin tunsin toisinaan häntä kohtaan katkeruutta, joka on niin äärettömän epäoikeutettua, sillä eihän hän sille mitään voi. Hän on ollut kiltti ja hyvä minua kohtaan aina omalla tavallaan — hän on hieman pintapuolinen, ja sitähän hänen on täytynyt olla, muuten olisi elämä käynyt liian raskaaksi. Mutta minä tunsin sen aina — se, mitä voin hänelle antaa, se oli ikäänkuin toisen-luokan rakkautta. Ja että oli olemassa toinen, jota voisin rakastaa aivan, aivan toisella tavalla, niin paljon rikkaammin ja syvemmin ja hienommin. Ja herra varjelkoon — tuntea, että parhaat mahdollisuudet ihmisessä eivät koskaan saa kehkeytyä esiin —.

"— Niin, nythän minä ajattelen vähän toisin, ymmärrätkös. Nyt olen sitä mieltä, että minun tulee voida, antaa Agdalle — ja varsinkin lapsille, jos niitä saamme, ja hänelle äitinä — tunteita, joilla on yhtä suuri inhimillinen arvo —."

He istuivat vaiti ja katselivat vuonolle. Se uinui nyt vaalean sinipunervana valoisassa illassa. Ja verannalle, jossa he istuivat, tuli parvi nuoria, kahden-, kolmentoista ikäisiä tyttöjä — palmikot auenneina, vaatteet ja kengät tomuisina, posket kuumina ja punaisina ja kantamuksittain kukkia ja lehviä sylissä ja selkälaukuista tihkumassa.

"Oi minä ihan kuolen, minun on niin jano", huusivat he kärsimättömästi hälisten.

Yksi jäi seisomaan pystyyn, hänen oli mentävä sisälle tilaamaan. Mutta vei aikaa, ennenkuin he pääsivät yksimielisyyteen siitä, että sen piti olla punaista limonaatia tai sitruunalimonaatia tai inkiväärijuomaa. Vihdoinkin näytti asia ratkaistulta. Tyttönen riensi sisälle.

"Ja sitten yksi kymmenen äyrin suklaa", huusi muuan hänen jälkeensä.
"Kermasuklaata pähkinän kanssa! Muista pähkinä, Margit!"

"Minä uskon, että olen kävellyt ainakin kolme penikulmaa tänään", sanoi yksi.

"No kolme — vähintäänkin —."

"Oi kuinka minä olen väsynyt —." Ja lapsukaiset ammensivat laukuistaan orvokkeja ja kieloja ja kämmekkäitä ja eväiden jäännöksiä rasvapilkkujen mustaamissa papereissa, kunnes pöydät ja lavitsat olivat tulvillaan —.

"Jos nyt tahtoisit antaa minulle vähän punaviiniä —" sanoi Torkild.

Aksel kaatoi. Ja he joivat ääneti.

"— Minä en ollut kateellinen — en vihainen ensi alussa. Kun menit naimisiin, tarkoitan. Sillä minä luulin, että te olitte onnellisia", jatkoi Aksel. "Tunteistani Rosea kohtaan koetin kasvattaa jotakin kaunista. Ja minä pidin sangen paljon sinusta — sitä sinun on kai vaikea uskoa. Oikeastaan oli minulla aina vaistomainen tunne, että sinä kaikesta huolimatta olit elinkelpoisin meistä kolmesta sisaruksesta — se, joka olit parhaiten selviytynyt mahdottomista olosuhteista — tai varjellut itsensä parhaiten tuholta —. Me etsimme varmaan jokainen kotia. En tiedä, voitko sitä ymmärtää — jos olisin tuntenut sinun ja hänen saaneen onnellisen, sopusointuisen kodin yhdessä — olisin voinut tyytyä kohtalooni omasta puolestani. Sinulle Rose ja paras osa perinnöstä. Minulle Agda ja pienempi tila viljeltäväksi, mutta minä olisin tahtonut tehdä parhaani, jotta mekin molemmat olisimme voineet elää hyvin ja kauniisti yhdessä —.

"Mutta kun sitten luulin ymmärtäväni — en tiedä oikein kuinka sen sanoisin —. Olisin mielelläni tyytynyt pieneen loukkoon kodissanne, pieneen siruun siitä rikkaudesta ja lämmöstä ja rakkaudesta, jota Rose minusta näytti olevan luotu luomaan ympärilleen — vähäiseen muruun, jotta olisin voinut viedä sen omaan kotiini mieleni viihdykkeeksi —. En taida osata selittää sitä sinulle —."

"Minä ymmärrän kyllä mitä tarkoitat —"

"No niin. Silloin meni siis minuun paholainen. Ja sen jälkeen kun olin käyttäytynyt sillä tavoin sinua kohtaan sinä iltana, siitä lähtien olen ollut pirun pauloissa — enemmän tai vähemmän. Lopuksi tuli se, että kun olimme sulkeneet isän talon sinä iltana ja saaattaneet Doriksen asemalle, ja Rosen ja minun oli oltava yötä hotellissa Fredrikshaldissa, niin tunkeuduin hänen huoneeseensa ja panin toimeen hurjapäisen kohtauksen. Olin näet sillä kertaa mielentilassa, jossa vihasin häntä ja sinua ja Agdaa ja itseäni — erittäinkin itseäni. Se loppui sitten siihen, että hän osoitti minulle ovea — hän oli muuten pyytänyt minua poistumaan useamman kerran — ja kun jäin seisomaan, antoi hän minulle korvapuustin —."

Aksel istui hiljaa, ikäänkuin odottaen veljen sanovan jotakin. Mutta kun Torkild oli vaiti, kysyi hän:

"Eikö Rose ole kertonut sitä sinulle?"

"Ei. — — Mutta minä sain nimettömän kirjeen teistä seuraavana aamuna", sanoi Torkild hetken perästä hiljaa.

Aksel katsoi veljeensä. Mutta Torkild tuijotti vuonolle.

"Sekö se —?" kuiskasi hän aivan hiljaa.

"Oliko sillä jotakin tekemistä sen kanssa, että me erosimme kohta sen jälkeen, sitäkö tarkoitat? Ei suoranaisesti. Hän ei tietysti aavista mitään tuosta kirjeestä. Mutta se sai minut kyllä ajattelemaan yhtä ja toista. Sitten syntyi jonkinlainen välienselvitys, ja niin me päätimme kulkea kumpikin omaa tietämme —."

Hetken kuluttua kysyi Torkild äkkiä hiljaisella äänellä:

"Silloin — Fredrikshaldissa nimittäin, kun puhuit Rosen kanssa — mainitsitko silloin mitään siitä, mitä sanoit minulle — lapsen kuoleman johdosta?"

Aksel tuli tummanpunaiseksi.

"En. Niin hullusti eivät asiat sentään olleet."

"Anteeksi", sanoi Torkild hiljaa.

"Ei tee mitään. Sinullahan on oikeus uskoa minun kykenevän mihin hyvänsä."

"En sanonut sitä siinä mielessä."

* * * * *

"Se oli onnettomuus", sanoi Aksel jälleen hiljaa, "ettette saaneet pitää sitä lasta —."

"No niin. Siitä ei kukaan voi tietää mitään", vastasi Torkild apeasti.

Mutta molemmat miehet katsoivat sitä verannan alapäässä olevaa pientä pöytää kohti, missä tyttösparvi kulutti aikaa kaatelemalla punaista ja valkoista limonaatia lasista lasiin — keskellä kevätlehvien ja kukkien tulvaa.

"Niin, pitäisi olla tuollaisia kolme-neljä kappaletta", sanoi Aksel nyökäten hiukan sinnepäin. "Olen pannut merkille niiden tuttavieni luona, joilla on perhettä — että tyttölapset liittyvät aina isäänsä. Ja pojat äitiinsä —."

"No, se kai lienee erilaista —."

"Minä luulen, että on paljon sellaista, jota mies ei koskaan opi, ennenkuin saa itse tyttäriä", sanoi Aksel miettivästi.

* * * * *

He olivat syöneet illallista yhdessä Urheilumajalla, ja sen jälkeen he istuivat ulkona verannalla valoisassa kesäyössä tupakoiden ja juoden kahvia.

Äkkiä Aksel virkkoi:

"Yhtä asiaa tahtoisin mielelläni sinulta pyytää, Torkild — etkö voi jonakin päivänä tulla minun seurassani tervehtimään Agdaa? Siitä syystä, katsos, että hän antaa niin suuren arvon sille, että tulisi esitellyksi omaisilleni, eikähän minulla ole muita sukulaisia kuin sinä —."

Torkild katsoi toisaalle. Akselin äänessä ja käytöksessä oli jotakin, mikä sai Torkildin aavistamaan loppumatonta sarjaa pieniä kiusallisia kohtauksia ja saatuja soimauksia, ja hän tuli hämilleen, niinkuin mies tulee toisen miehen puolesta, vaikkapa uppo-oudonkin, jonka hän näkee pelkäävän naisen kieltä —.

"Saat uskoa", sanoi hän nopeasti, "olen ajatellut koko illan pyytää sinua esittämään minut morsiamellesi.

"— Jos teille sopisi — niin eikö kävisi päinsä, että tapaisin teidät huomenna, niin voisimme mennä esimerkiksi oopperaan ja syödä yhdessä jälkeenpäin —."

"Kyllä, kiitos." Aksel tuntui niin ilostuvan, että Torkildin tuli vielä enemmän sääli häntä. "Se olisi erinomaista — tavattoman hauskaa —."

"No pidetään se siis sovittuna. — Tahdotko määrätä, milloin ja missä voin tavata teidät —."

XIV.

Kymmenen päivää myöhemmin, kirkkaana ja vaaleansinisenä sunnuntaiaamuna seisoi Torkild satamalaiturilla puhellen veljelleen ja kälylleen, jotka nojasivat parraskaiteeseen korkealla höyrylaivan harmaaksi maalatun rautakyljen yläpuolella.

Aksel katseli kaupunkiin ja harjuille päin, joiden yläpuolella aamuauer leijui hienona ja helmiäisenvärisenä. Mutta Agda kurottui eteenpäin, kyynärvarret kaiteella, pidellen käsissään huolettomasti Torkildin ja kandidaatti Bruunin, toisen vihkiäistodistajan, antamia kukkakimppuja. Torkild pani merkille, kuinka sekä asento että ääni ja hymy olivat tarkoituksellisen pukevia, luontevia ja varmoja.

"Niin, muista nyt mitä olet luvannut minulle, Torkild — että kirjoitat meille oikein ahkeraan."

"Kyllä — mutta silloin täytyy minunkin saada kuulla vähän teistä silloin tällöin!"

"Siitä voit olla varma. Aksel kyllä ei ole mikään erikoisempi kynämies, senhän tiedät. Mutta minä kyllä kirjoitan ahkeraan ja kerron, miten voimme —."

Hänen ulkonäkönsä teki hyvin miellyttävän vaikutuksen, vaikka kasvot olivatkin hieman lihavahkot ja vailla määrättyjä piirteitä, hipiä harmaa ja huokoset karkeat. Mutta hänellä oli suloinen, raikas hymy. — Hieno, hattu kullankeltaiseksi värjätyllä tukalla, hieman täyteläinen vartalo mustassa, aistikkaassa, yksinkertaisessa matkapuvussa ja harkitun moitteeton käytöstapa antoivat Agda-rouvalle juuri sen leiman, jota Torkild muisti Betzyn entisaikaan nimittäneen "myyjätärnotkeudeksi".

Torkild oli viettänyt Akselin ja Agdan kanssa joka ainoan illan tuon Holmenkollenin illan jälkeen. Hän piti oikein paljon kälystään, herranähköön, eihän hänessä ollut mitään moittimista. Eikä muutenkaan mitään sanomista. Asia oli vain niin, että kun Aksel oli kertonut hänen kohtalostaan, oli hän tahtomattaankin odottanut Agdassa jotakin erikoisleimaa. Mutta sitä juuri ei hänessä ollut. Hän oli kiltti, hän oli turhamainen kaikkein tavallisimpaan naismalliin; se tapa, millä hän liehi ja tyrannisoi osakseen suotua miesväkeä, oli tyypillinen valtaosalle naisia kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Hänellä oli ollut omat — suhteellisen — viattomat tarinansa, ennenkuin hän tapasi Akselin, siitä oli Torkild varma, ja sen tiesi varmaan Akselkin, eikä kumpikaan miehistä lukenut sitä hänelle viaksi. Katsoen siihen, minkälaista kohtelua hän oli kokenut, oli parastakin, että hän oli sellainen kuin oli, pintapuolinen ja kevytmielinen. Niin kauan kuin useimpia ihmisiä kohdellaan huonosti, on hyvä, etteivät useimmat ihmiset tunne kovin voimakkaita vastatunteita hyvään enemmän kuin pahaankaan nähden. Agda oli täsmälleen samanlainen kuin sadat muut, ja täytyi sanoa, että se oli hyvä, koska hänen kohtalonsakin oli sama kuin satojen muiden.

Mutta Torkildin oli sittenkin sääli veljeään.

* * * * *

Hän jäi seisomaan ja huiskuttamaan niin kauaksi kuin hän saattoi erottaa sen pienten valkoisten pilkkujen vilinän, joka kävi pitkin suuren höyrylaivan parrasta. Hän ajatteli vuonoa, miten vaaleansinisenä ja kirkkaana ja kauniina se väikkyi nyt päivänpaisteessa, kehyksinään rannan matalat harjut, alastomat harmaat kallionkyljet ja tumma, suojaisa metsä pienten punaisten ja valkoisten kotien ympärillä, joiden piipuista savut nousivat pystysuoraan tyynen sunnuntaiaamun ilmaan. Torkildista tuntui, että hän tiesi, millainen Akselin mielentilan täytyi olla hänen matkustaessaan ohi. He istuivat kai nyt korituoleissa yläkannella. Hän saattoi kuvitella pienen Agdan, joka oli vaihtanut ison sulkahattunsa englantilaiseen matkalakkiin ja vihreään harsoon, joita hän oli koetellut ylleen hänen edessään edellisenä päivänä. Nyt hän kai istui upo-uusi matkavaippa polvillaan ja hymyili sille miehelle, joka oli tehnyt hänestä rouvan, päättäen solmia tuttavuuksia, täynnä odotusta matkaan ja tulevaisuuteen nähden. Mitään ei hän jättänyt jälkeensä vanhaan maahan, ei edes muistoja; hän oli varmasti pyyhkäissyt mielestään pois kaiken, mikä oli ollut ennen kuin hänestä toissapäivänä oli tullut rouva Christiansen. Ei kukaan ollut antanut hänelle mitään täällä — paitsi hengen ja elämän. Niin ollen oli kai hyvä, että hän oli osannut selviytyä läpi kaikkien vuosien kulumatta sen enempää; hän saattoi nyt aloittaa uuden olemassaolon ilman muistoja tai arpia mielessään. —

Liejuvedessä laiturinreunan alapuolella, korkkien ja puunroskan ja paperitöryn seassa, kellui suuri vaaleanpunainen ruusu. Se oli varmaan pudonnut Agdan morsiuskukkakimpusta —.

* * * * *

Hänen lävitseen ailahti nöyrä rakkaus itse maahan — hellä kiitollisuus siitä, että hän oli täällä ja jäisi tänne, jokaisesta lapsuuden ja nuoruuden ja miehuuden muistosta, katkerasta tai onnekkaasta, joka sitoi hänet itse paikkaan. Ja kaipaus harjun-takaiseen metsään, jolla paraikaa oli vaaleat kerkät oksien latvoissa, reheviä vihreitä mustikanvarpuja ja pieniä harmaita pajuja punaisten runkojen juurilla, niittyvillan valkopilkkuja vesisilmäkkeiden ympärillä, joihin kesätaivas kuvastui.

Rautatientorilla hän hyppäsi ensimmäiseen raitiovaunuun — hän tahtoi lähteä Myraan.

Siitä oli vuoden päivät, kun hän oli viimeksi ollut Nordmarkenissa. Ja vaikka hän oli vasta hiljan tullut suoraan tunturilta, vaikka hän asuinpaikallaan oli aina kulkenut mailla ja metsissä — hiljaisissa metsissä, joihin kaupunkilaiset eivät tulleet — niin tuntui Torkildista kuitenkin kuin ei hän olisi ollut kunnollisesti metsässä pitkiin aikoihin. Polku, jota hän käveli, oli tallattu suureksi ja leveäksi, kokonaisen kaupungin nuorison jalkojen kuluttama — tämä oli sen metsä. Täällä olivat Kristianian pojat ja tytöt oppineet tuntemaan kuusenhavun ja suoturpeen tuoksun, nähneet auringon kultaavan yksinäisen hongan punaisen rungon ja tummat havut suosta kohoavalla kumpareella, nähneet valkeiden metsänreunustamien lumitasankojen kalpean punerruksen auringon mailleen mentyä. Tämä oli hänen oma metsänsä keskellä muuta avaraa maailmaa.

Hän poikkesi polulta omaan entiseen majaansa päin. Ja tultuaan harjulle seisoi hän hetken aikaa katsellen alas. Lampi uinui pyöreänä ja kirkkaana lepikon ja kuusimetsän alapuolella, maja ruskeana vihreine turvekattoineen keskellä louhikkorinnettä. Luukut olivat ikkunoissa, siellä ei ollut ihmisiä. Eipä kai, Lund ja Helsing olivat varmaan purjehtimassa tänään.

Ei Myrassakaan ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Keskipäivän aurinko ja keskipäivän lepo pienien harmaiden rakennusten, sen ympärillä leviävän vihreän nurmikon, alempana pensaikossa pilkottavan pienen lampareen ja loppumattomien metsäharjujen yllä, jotka sulkivat näköpiirin joka puolelta.

Torkild ojentautui korkeaan heleään heinikkoon karviaismarjapensaiden alle ja veti hatun puoleksi silmilleen suojaksi auringon kilolta. Hän oli varmaan nukahtanut vähän, kun hän huomasi kahisevan ihan vieressään. Ja pieni lapsenääni sanoi:

"Ei saa koskea niihin kukkiin, Kaja — niistä tulee mansikoita, ymmärräthän, siksi me emme saa niitä ottaa!"

Torkild tirkisti hattunsa varjosta. Siinä oli kaksi pikkaraista tyttölasta, jotka tallustelivat käsi kädessä ruohikon läpi: kolmen-neljän ja kahden vuoden vanhat ne näyttivät olevan. Ihan yhdennäköisiä, rumia ja viehättäviä, nykerönenäisiä, vaaleansinisilmäisiä, punaposkisia, likaiset valkoiset silkkirusetit valkoisessa hapsottavassa tukassaan. He olivat aivan yhdellä lailla puetut siniseen esiliinaan ja kolttuun, ja kummallakin riippui toinen housunlahje alapuolelle polven ja toinen sukka oli sykkyrässä nilkan ympärillä.

"Mi-et", sanoi pienempi viitaten Torkildiin. "Mi-et nukkuu —." Hän kumartui alas ja nykäisi taas joitakin mansikankukkia.

"Ei saa", sanoi isosisko ja ravisti häntä. "Etkö kuule, nehän ovat mansikankukkia!"

"Ehkäpä Kaja ei pidä mansikoista", arveli Torkild sysäten hattunsa pois.

Lapset seisahtuivat ja tähystelivät vakavina outoa miestä.

"Hyvää päivää", sanoi Torkild nyökäyttäen. "Päivää, Kaja ja Maja."

Isompi katsoi häneen ymmällään hetkisen.

"Ei minun nimeni ole Maja."

"No, tottakai sinun nimesi on Maja? Ja siskosi nimi on Kaja. Kyllä minä sen tiedän."

"Etpähän tiedä yhtään. Sillä minun nimeni on Ingeborg. Eikä hänen nimensäkään ole Kaja, me vain sanomme häntä siksi. Hänen nimensä on Katarina" — viimeisen sanan Ingeborg lausui hyvin vakavasti ja huolellisesti.

"Ja sitten tiedän vielä, että te pidätte suklaasta?"

Torkild kaivoi esiin pussin teatterikonvehteja, jonka Agda aikoinaan oli antanut hänen säilytettäväkseen, ja taittoi palan yhteentakertuneesta möykystä kummallekin lapselle.

Isompi muisti kiittää, ja he seisoivat ja tuijottivat häneen suurin silmin, samalla kuin pureksivat ja imeksivät, niin että ruskea neste alkoi valua heidän leuoilleen.

"Kananpojat ovat tuolla", sanoi isompi äkkiä viitaten taloon päin. "Me olemme olleet katsomassa. — Se on totta!"

"Hintuja", sanoi pienempi alkaen tallustaa nurmikkoa pitkin.

"Saat tulla meidän kanssa katsomaan niitä", sanoi Ingeborg kohteliaasti. "Kaja sanoo hintuja, kun tarkoittaa lintuja", selitti hän, kun Torkild nousi noudattaakseen kutsua. "Meidän äiti makaa sisällä ja nukkuu päivällistä —" ilmoitti tyttö. "Mikä sinun nimesi on?"

"Torkild."

"Se on minusta kaunis nimi", sanoi tyttönen ystävällisesti. "Mutta en minä taida sitä muistaa, minä luulen."

Nurmikolla talon luona käyskenteli kana poikaparvensa kanssa teräslankaverkkoaitauksessa. Pikkuruiset vaaleat kerät piipersivät vikisten emonsa alle, kun pikkutytöt syöksyivät esiin ja pistivät sormensa verkon silmukoitten läpi.

"Varokaa, varokaa sormianne, lapset; kana voi nokkia teitä —."

"Katsos — tämä ei pelkää meitä, se on kaikkein kiltein —." Yksi pieni, ruskea kananpoika ei todella yrittänytkään paeta, se vain veti päänsä kyyryyn hiljaa piipittäen ja hinautui erilleen lapsen sormista.

Torkild näki, että sen vatsasta riippui pieni keltaisenpunainen suolenkiemura maata pitkin. Se raukka oli varmaankin repäissyt itsensä johonkin verkosta pistävään teräslangan päähän. Ja nyt oli yksi sen siskoista unohtanut ensi pelästyksensä ja tuli ja nokki maassavenyviä sisälmyksiä.

Torkild pisti kätensä alitse, otti pienen kituvan raukan ja väänsi sen niskat nurin.

"Oi-voi, anna minun taputtaa sitä — — Oi-voi!" Ingeborg alkoi huutaa kimittää, "mitä sinä teit sille — — oi-voi, sinä olet ollut paha kananpojalle —" hän hyppäsi Torkildia vasten ja koetti saada kiinni hänen käsistään. Pikku Kaja ei ymmärtänyt, mutta kuullessaan siskonsa huutavan hän istuutui ruohikkoon ja parkui minkä jaksoi.

Torkild oli aivan ymmällään, miten rauhoittaisi pienokaisia. Samassa tuli iso tukeva nainen tuvan ovelle ja alkoi juosta lyllertää kanahäkin luona olevaa ryhmää kohti.

"Mikä täällä on hätänä, pikku lapsukaiseni — no mutta taivasten tekijä, sinäkö siinä olet, Torkild! Mitä minun lapseni noin huutavat —" Torkild tunsi Betzy Helsingin, Betzy Løkkehän hän nyt olikin, — tämä kyykistyi ulvovien lasten eteen ja kahmaisi heidät rehevälle äidinpovelleen. "No mutta eipä kummempaa, olipa yllätys nähdä sinut — no, no, karitsaiseni, ei pidä itkeä, sanokaa äidille, mikä teidän on?"

Torkild näytti kananpojan ruumista:

"Se oli repinyt itsensä rikki, poloinen. Se näytti niin pahalta, että otin ja tein siitä lopun suoraa päätä. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ensin pitänyt toimittaa lapset pois —."

"No, sitä sinä et kyllä olisi voinut tehdä", sanoi Betzy kuivasti. "Ne ovat siten rakennettuja nämä minun pienokaiseni, että kun kernaasti tahtoisi päästä heistä eroon, silloin on mahdotonta saada heitä irtautumaan itsestään. Kas niin, äidin pikku lapset, ei pidä itkeä nyt. Pikku kananpoika oli kipeä, ja silloin tämä kiltti setä otti sen ja teki sen kuolleeksi, ja tiedättehän, että sitten tulee enkeli yöllä ja vie sen mukanaan taivaaseen, ja sitten tekee Jeesus sen terveeksi ja sitten se lentelee ympäri koko taivasta ja laulaa kukelikuu kaikille pikku enkeleille —."

"Emmekö saa ottaa sitä kotiin, äiti", sanoi Ingeborg innokkaasti. "Niin että voisin olla ylhäällä kun enkeli tulee sitä noutamaan —."

"Ei, on parempi että se jää tänne, sillä katsos, kun me asumme viidennessä kerroksessa, niin pitäisi enkelin kiivetä niin monet portaat — ja ajattele, jos hän soittaisi viereiselle ovelle ja häiritsisi rouva Pederseniä, tiedäthän kuinka vihaiseksi hän tulee, kun joku soittaa ja kysyy —. Niin, sinä naurat, Torkild, mutta ei voi tulla toimeen ilman taivasta ja enkeleitä, mihin turvautua, kun nuo lapset ovat sellaisia kyselemään —. Kas niin, typykkäni, juoskaa nyt pois leikkimään —.

"— Oletko nähnyt mitään noin viehättävää?" Betzy hymyili säteilevästi suoraan Torkildia silmiin. "Taivasten tekijä, miten kummallista on nähdä sinua — minun vanha kultani! Kuinka sinä voit, Torkild?"

"Kiitos, hyvin. Entä sinä — sitä minun ei tarvitse kysyäkään."

"Niin, minä olen tullut kauhean lihavaksi. Jos olisin aavistanut tapaavani sinut, olisin muuten keinotellut päälleni kureliivin —" Betzy kiemurteli naurusta. "Mutta en tosiaankaan odottanut täällä olevan ketään, ja on niin työlästä saada nuo molemmat rahdatuksi tänne ylämaahan."

"Minusta sinä olet suurenmoinen, kun ylipäänsä jaksat suorittaa sellaisen urakan —."

"Kyllä toki. Minä en tule toimeen ilman Nordmarkenia — enkä mitenkään saattaisi olla poissa lapsukaisteni luota kokonaista päivää. — Niin, tiedän kyllä hyvin, että sinä ja muut pojat uskoitte minun kulkeneen entisaikaan metsässä vain teidän takianne, mutta niin ei ollut. Me lykkäsimme isomman tyllerön tänne ylös lastenvaunuissa, kun hän oli kolmentoista kuukauden vanha — mutta alas meidän oli kannettava hänet, emmekä voineet päästä yksimielisyyteen siitä, kannattiko viedä mukanamme takaisin kaupunkiin lastenvaunujen jäännöksiä. Lapset ja minä olemme usein täällä käymässä nykyään. Finn lähti Kobberhaugeniin joidenkin tuttavien kanssa, ja hän tulee tämän kautta kello neljä ja sitten kannamme pikkutyllerön alas, ja Ingeborg kävelee melkein koko matkan — tiedätkös, se tenava on vasta vikkelä käyttämään jalkojaan —.

"Mutta olipa hauskaa nähdä sinua, poika. Meidän pitää syödä nyt, tule sinäkin haukkaamaan vähän meidän kanssamme —."

Betzy pisti käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun. Hän näytti olevan autuaan välinpitämätön ulkoasuunsa nähden: liian pieni heleänpunanen huopahattu pörröisellä tukalla, valkoinen pusero, josta puuttui muutamia nappeja rinnasta, ja sininen urheiluhame, joka oli niin ahdas hänen kureliivittömälle rehevyydelleen, että se kiristyi poimuille poikkipäin sekä vatsan kohdalta että takaa. Mutta hän näytti suloiselta siitä huolimatta: hänen nuoruutensa sulosta ei ollut jäljellä muuta kuin hymy. Mutta sillä oli koko entinen loistonsa tallella.

"No, tulehan nyt ja istu tänne — niin syömme nordmarkilaispäivällisen taaskin ja juttelemme kunnollisesti. Oi, mutta juoksepa ensin hakemassa lapset käsille, niin olet kiltti."

Kun Torkild palasi pikku tylleröisten kanssa, oli Betzy levittänyt liinan kuistin pienelle pöydälle ja seisoi purkamassa runsasta määrää mitä houkuttelevimpia ruokia selkärepustaan. Myran emäntä toi kahvia ja keitettyä maitoa ja tervehti sydämellisesti Torkildia. Hän jäi seisomaan ja puhelemaan tämän kanssa, sill'aikaa kun Betzy laittoi kaakaota lapsille, sijoitti heidät istumaan laatikolle kuistinportaiden juurelle ja antoi heille ruokaa.

Saatuaan sen tehdyksi otti hän jäähyväisiksi kädellään molempia pikku kasvoja leuan alta, käänsi ne ylös itseensä päin ja hymyili niille. Torkild näki sen ja äkillisellä tuskanpistoksella muisti Rosea — ihan noin oli hänen tapana hypistää kukkiaan ja hymyillä niille. Ah, kuinka köyhäksi hän oli tehnyt Rosen elämän — —.

Juuri silloin Antonette Myra sanoi:

"Teidän vaimonne oli täällä pääsiäisenä — sekös vasta fiini frouva. Minä kysyin siltä teistäkin, ja silloin se sanoi, että te ootte eronneet — niin, olinhan minä kyllä kuullut siitä talvella, tiedätteks, mutta en pitänyt sitä sittenkään totena. Jestas, onks se todella mahdollista, Christiansen?"

"Kyllä se on."

"No voi voi, mitä ne ihmiset nykypäivinä hommaavat. Minusta se on niin pahaa, että se on ihan hullua. Norbyt ne kanss' ovat eronneet, tiedätteks. Olipa tämä nyt oikein hauskaa nähdä teitä taas, Christiansen!"

Betzy tuli jälleen kuistille, istuutui ja kaatoi kahvia.

"Niin, kyllä se on kumma, että teistä tulee ero, Rosesta ja sinusta! Syöhän toki, mies — se on kotonaleivottua leipää, minä leivon kaiken itse. En eläessäni ole niin hämmästynyt kuin sen kuullessani. Ei silti, minä uskoin aina, että niin tulisi käymään, mutta en sittenkään olisi pitänyt mahdollisena, että te todellakin sen tekisitte!"

Torkild hymyili hiukan väkinäisesti:

"Minkätähden niin uskoit — etkä kuitenkaan ajatellut sitä mahdolliseksi?"

"No, te olette niin somasti omituisia kumpainenkin ja tahdotte ikäänkuin tehdä elämän niin mutkikkaaksi ja konstikkaaksi ja romanttiseksi. Mutta te ette voi tulla toimeen ilman toisianne kumminkaan, siitä olen varma, eikä teillä tule koskaan mikään kolmas henkilö sotkeutumaan juttuun. Nimittäin, eihän sitä koskaan voi taata, mutta ei ole todennäköistä, että kukaan muu jaksaisi pysytellä siinä korkeassa tyylissä, jota te harrastatte, ajan mittaan. Muistan kyllä omat kokemukseni sinun kanssasi —" Betzy nauroi täyttä suuta. "Herranen aika, Torkild, tuo sinun naamasi oli kerrassaan rahan arvoinen! Ei, rehellisesti puhuen, olin luullut teidän kummankin olevan liian arkanahkaisia kestämään sitä, kun tosi eteen tuli, nimittäin laillista eroa ja asianajajia ja kaikkea sellaista. Mutta tehän asutte erillänne, kertoi Rose minulle —."

"Oletko tavannut häntä?" kysyi Torkild hillityllä äänellä.

"Olen, hän oli minun luonani käymässä viime viikolla. Hän on käynyt luonani useita kertoja tultuaan kaupunkiin. Tapasin häntä sattumalta kadulla talvella enkä antanut perään, ennenkuin sain hänet mukaani kotiin. Tiedätkös, lapsukaiseni ovat hyvät ystävät Rose-tädin kanssa, hän on niin ihastunut niihin että —."

"Sen voin kyllä arvata."

"Olen sanonut hänelle samaa kuin nyt sinulle. Muuten, pikkuinen ero tekee teille varmaankin niin erinomaisen hyvää. Te olette tietysti kärsineet liian paljon sielunelämästä kumpainenkin. Mutta te tulette tietysti muuttamaan jälleen yhteen —."

"Sitä emme taida tehdä", sanoi Torkild tyynesti. Hän istui ihmetellen, ettei hän suuttunut Betzylle, kun tämä noin lörpötteli niistä suhteista, jotka olivat miltei kiduttaneet hänet hengiltä.

"Lyönpä vaikka vetoa —!"

"Älä — ei minulla ole siihen halua", virkkoi Torkild hymähtäen.

"No niin. Sinä voit ainakin luvata pienen kultaketjun kummallekin pikkutytölleni, sittenkun jälleen suljet menetetyn armaan syliisi. — Lapset, tiedättekö mitä tämä setä antaa teille, kauniin hienon kaulaketjun kummallekin, sanoo hän — eikös hän ole kiltti?"

"Millaista hänen olonsa on muuten?" kysyi Torkild hiljaa.

"Ai niin, tehän ette edes seurustele ystävällisesti, niinkuin eronneet nykyaikana yleensä tekevät! Onko kuultu sen vanhanaikaisempia ihmisiä! Mutta luonnollisesti tulee kuuri perusteellisemmaksi sillä tavalla. Niin, hänellä on jokseenkin hyvä konttoritoimi ja hän asuu erään leskirouvan luona, jolla on kuusi lasta ja pesulaitos, ja Rose hoitaa kai hänen kirjanpitoaan vapaa-aikoinaan ja käy kävelemässä lasten kanssa sunnuntaisin — menee pienempien kanssa Nordmarkeniin ja niin poispäin —. Sanon vakavan sanan lopuksi: Torkild, hän pitää sinusta rajattomasti!"

Torkild pudisti heikosti päätään.

"Niin, ei hän tietenkään ole minulle mitään kertonut, senhän toki voit ymmärtää. Mutta minä tiedän pilkulleen, miten koko juttu on käynyt. Sinä olet tietysti kysellyt häneltä sata ja seitsemänkymmentä seitsemän kertaa päivällä ja yöllä: rakastatko minua, rakastatko minua niinkuin minä rakastan sinua, rakastatko minua kuolemaan asti, rakastatko minua kunnollisesti, uskallatko tehdä ristin kaulasi poikki siitä —. Ja sitten hän poloinen miettii, kunnes pää on ihan pyörällä, ja sitten hän sanoo, 'kunpa vain sen tietäisin', ja sitten sinä retkahdat tuolille ja sanot: minä kuolen — oi jumala —.

"Niin kyllä, Torkild, on todellakin ihmisiä, jotka miettivät miettimistään, rakastavatko he toisiaan, kunnes lopulta uskovat, etteivät he rakasta. Se on ihan samanlaista kuin minun anopillani — jos hän makaa valveilla tunnin ajan yöllä, niin ajattelee hän vain tuota unettomuuttaan, ja lopulta hän kuvittelee, ettei ole ummistanut silmiään kolmeen kuukauteen. Hän nukkuu kuin tukki suurimman osan yötä. —

"Sellaiset ihmiset kuin Rose, jotka alati vain koettavat saada selville, mitä he itse tuntevat, he eivät totisesti tunne itseään rahtuakaan —."

Torkild istui miettiväisenä. Silmiensä edessä kesäisen sinistä taivasta vasten piirtyvät kaukaiset metsäharjut, jalkojensa juuressa auringon valaisema nurmikko — korvissaan metsästä kuuluva yksinäisen lehmänkellon kilahtelu ja molempien pienokaisten pajatus portaiden juurella, tunsi hän itsessään taipumusta kuuntelemaan Betzyä, sekä hänen ennustuksiaan että hänen filosofiaansa. Ja hän hymyili hiukan.

"Ihminen saa olonsa tässä maailmassa juuri sellaiseksi kuin hän itse sen laittaa", opetti Betzy. "Jollei vain ole syntynyt perin köyhässä ja kurjassa kodissa tai ole sairas. Silloin on kyllä lupa olla onneton tarvitsematta kuitenkaan sanoa, että itse olen niin tahtonut. Mutta muutenpa ei ollenkaan.

"Minä olen todellakin usein ajatellut, että jos me kaksi olisimme joutuneet naimisiin silloin. Tietäisitpä vain, kuinka hyvä sinun olisi tullut olla. Mutta minä lupaan olla loukkaantumatta, jos vastaat minulle, että mieluummin tahdot asiaisi olevan juuri niinkuin ne ovat."

Torkild hymyili hämillään.

"Siinä nyt itse näet. Olosi ovat juuri sellaiset kuin itse olet tahtonut! Ja jollet mene ja tule jälleen hyväksi ystäväksi vaimosi kanssa, niin se johtuu siitä, että te itse niin tahdotte — haluatte mieluummin murjottaa yksinäisessä suuruudessa kumpainenkin kuin lyöttäytyä yhteen ja ottaa vastaan pahat siinä kuin hyvätkin — jotakinhan tulee aina, kun on oltava alituisesti yhdessä; emmehän me ole muuta kuin ihmisiä. Voit lohduttaa itseäsi sillä, että kunhan tulee useampia kuin kaksi, niin käy paljon helpommaksi. —

"— Ota vielä yksi pihvi, näethän, että tässä on riittävästi. Ja palanen makkaraa, se on minun omaa laittamaani, ja siitä minä olen ylpeä. Tiedätkös, en ole eläessäni ihmetellyt mitään niin paljon kuin sitä, että Rose on niin hurjan hyvä laittamaan ruokaa. Siihen englantilaiseen linssimaitokeittoon, jonka hän on opettanut minulle, on Finn ihan hullaantunut — eikö se sinustakin ole kerrassaan mainiota?

"Nyt voit tarjota minulle savukkeen, kiitos. Minä olen melkein lakannut polttamasta — yksinkertaisesti ajan puutteessa. Mutta nyt se maistuisi —"

"En luonnollisesti kielläkään", sanoi Torkild hiljaa, "että minun on kaikesta kiittäminen vain itseäni —"

"Niinkuin se mitään hyödyttäisikään — minun läsnäolossani!" Betzy nauraa helisti. "Nyt sinun tulee vain muistaa, että sinusta itsestäsi riippuu, tahdotko saattaa asiasi parempaan järjestykseen. Se riippuu vain siitä, että tahtoo välien olevan hyvin toistensa kanssa — sitä minä selitin Finnillekin. Millainen suurenmoinen näytös siitä tulikaan — se oli kohta meidän naimisiinmenomme jälkeen, kun hän sai tietää meidän olleen kihloissa — sinun ja minun, tarkoitan —

"— Mutta Ingeborg, mitä äiti näkee — otatko sinä Kajan keksin! Ei, ei, ei saa antaa hänelle pihviä — tiedäthän, ettei pikkusisko siedä sitä — kas niin, nyt olette kilttejä pikkutyttöjä. Tulkaa tänne kuppeinenne nyt, niin saatte lisää kaakaota —

"— Mutta minä selitin Finnille valinneeni hänet kokonaisesta joukosta muita, jotka olisin voinut saada, eikähän hän mitenkään voinut odottaa olevansa täydellisempi kuin he kaikki joka suhteessa. Hän sai tyytyä siihen, että hän oli kuitenkin se, jonka olin asettanut etusijalle."

"Tyytyikö hän sitten tuohon selitykseen?"

"Kyllä, sitten kun olin saanut hänet käsittämään puheeni järkisisällön — nimittäin, että me ihmiset olemme saaneet järjen lahjan emmekä voi odottaa tulevamme onnellisiksi missään olosuhteissa, jollemme käytä järkeämme."

"Ja sinä olet onnellinen? sanoi Torkild hiljaa.

"Olen — ja hävetä saisin itseäni, jollen olisi. Meillä on hyvä toimeentulomme — sillä minä ymmärrän tulla toimeen sillä mitä meillä on enkä koskaan keksi ruveta toivomaan mitään, mihin meillä ei ole varaa. Pitää seurapiiriä ja sen sellaista me emme tietysti voi, ja jos joskus kaipaan hieman sellaista, niin saarnaan järkeä itselleni. Sitäpaitsi, jos ottaisin osaa seuraelämään, niin täytyisi minun jättää lapseni suuressa määrin vieraiden hoiviin, ja nyt minä olen aina niiden luona, ja on oikeastaan paljon hauskempaa hoitaa niitä kuin kulkea seurustelemassa. Ja minulla on aina yllinkyllin puuhaa, ja kiltti mies, joka ihailee minua ja pitää minusta ja josta minäkin pidän. Ja ihmeellisimmät, suloisimmat lapsukaiset koko avarassa maailmassa." Viimeinen tuli kuin riemuhuuto.

"Ja sinä itsekin olet kauhean suloinen, pikku Betzy. Maljasi!"

"Terveydeksi. Ota vielä lasi — oletko maistanut mitään niin hurmaavaa kuin tämä minun kiulukkajuomani — se tulee syksyllä kahden vuoden vanhaksi. Juo sitä siis hartaasti!

"Ja kuitenkin tiedän niin erinomaisen hyvin, ettet sinä toivo, että sinä olisit saanut minut. Enkä toden totta toivo sitä minäkään. Vaikka pidänkin sinusta hirmuisesti. Minun tekisi miltei mieli antaa sinulle pikku suukkonen — no mutta herra isä varjelkoon, eikös hän tosiaan punastu!"

Torkild nauroi hieman nolona. Mutta hetken perästä hän virkkoi, kaivellen tulitikulla pöytää:

"Millä tavoin Rose suhtautuu siihen, kun sinä puhut hänelle tällaista — meidän suhteistamme, tarkoitan?"

"Ihan samoin kuin sinäkin." Betzy tuikki veitikkamaisuutta. "Hänestä minä olen epähieno ja tunkeileva enkä ymmärrä teitä kahta tuulikannelta. Eikö se merkitse jotakin sellaista hienoa? Mutta sisimmässään hänestä tuntuu ihanalta kuulla sinun nimeäsi mainittavan ja saada lausua sitä itse — vaikkapa vain minullekin!"

Betzy hypähti pystyyn, tuli pöydän ympäri Torkildin luo ja otti hänen kasvonsa käsiensä väliin. Sitten hän suuteli häntä suulle. Ja hänen suunsa oli yhtä pehmeä ja raikas kuin entisaikaankin.

"Kas niin — se ei tehnyt pahaa, eihän? Suukkonen, tarkoitan. Mieli reippaaksi vain, poikaseni! Tämä oli äidillinen suukko, ymmärräthän kai. Mutta jos sinun joskus mielestäsi täytyy kertoa se Roselle, niin voit kernaasti sanoa sen maistuneen anopilliselta —"

"Betzy, Betzy — sinä olet entisesi kaltainen — luojankiitos!"

"Paljon paksumpi vain", huusi Betzy nauraen; hän juoksi portaita alas katsomaan, mihin lapset olivat joutuneet.

Torkild hymyili kävellessään illalla kotiin päin ja ajatellessaan Betzyn suudelmia — tämänpäiväistä äidillistä ja kaikkia entisiä toisenlaisia. Varmasti hän oli oikeassa, tuo pieni suloinen järkevä Betzy — hän olisi kyllä tullut onnelliseksi hänen kanssaan jollakin tavalla —.

— Hän ajatteli Akselia ja Agdaa —.

— Jollei voi saada yhtä, niin tyytyy toiseen — tai toisiin — se käy yksiin — ensi alussa. Varovainen mies puolustaa polygamista vaistoaan. Kaiken paneminen yhdelle kortille on uhkapeliä —.

Mutta hänen rientäessään metsän läpi valoisassa kesäyössä oli hänen mielessään ikäänkuin hurjaa ja teiskuvaa ylimielisyyttä. Niin ihmeellistä kuin se oli kaikesta huolimatta ollutkin — tuo uhkapeli — niin polttavan suloista onnea kuin hän oli kokenutkin — olihan niitä ollut sellaisia päiviä ja öitä — kun hän ajatteli niitä, saattoi miltei olla sama, vaikka hän oli lopulta joutunutkin häviölle. Vaikka se nyt olikin lopussa —.

Mitä hän oli kirjoittanutkaan Roselle — ettei hän voinut sanoa totuudessa pysyen toivovansa tapahtumattomaksi sitä, mitä heidän välillään oli ollut, mutta että hän toivoi voivansa toivoa. — Lörpötystä, lörpötystä. Oh, hän oli ollut sairas sielultaan ja ruumiiltaan sitä kirjoittaessaan. Ei yksikään mies maailmassa voinut täydellä, terveellä järjellään ollen toivoa sellaista. Sehän oli samaa kuin toivoa olevansa toinen kuin oli —

Armas, armas, kuiski hän itsekseen tummille kuusille ja kalpeansiniselle yötaivaalle.

Hän aavisti tuskin itsekään, mitä hänen sydämensä oli saanut kuulluksi
Betzyn rupattelusta —.

XV.

Torkild oli jo pääsiäisenä, saadessaan Doriksen kirjeestä tietää tämän olevan jälleen Kööpenhaminassa, päättänyt matkustaa kesälomallaan sinne ja käydä tervehtimässä sisartaan. Mutta hän ei kirjoittanut siitä mitään tälle.

Minkätähden hän juuri tahtoi tulla yllättämällä, sitä hän ei saanut itselleenkään selväksi. Hän koetti uskotella syyksi sen, että hän mahdollisesti muuttaisikin päätöksensä ja menisi metsästelemään tänäkin vuonna — tai ehkä Doris itse ajatteli matkustaa kotiin.

Vasta elokuussa hän sai lomaa ja lähti höyrylaivalla Kööpenhaminaan. Ja samana aamuna, jona oli saapunut perille, hän etsittyään itselleen hotellin, muutettuaan vaatteet ja syötyään aamiaista lähti Doriksen osoitteen mainitsemaan paikkaan Holsteininkadun varrelle.

Oli säteilevä kesäpäivä. Matka salmea pitkin oli ollut hurmaava — höyrylaivan ympärillä tuo iänikuinen valkoisten, auringonvalaisemien lokkien vilinä; ne kirkuivat ja risteilivät ja pudottautuivat valoisaan, kimmeltävään mereen. Ikuinen helmiäishohtoinen auer hunnutti matalaa rantaa kummuilla seisovine tuulimyllyineen ja vedenreunassa pilkoittavine huviloineen — keltaisia ja vihreitä peltoruutuja tummanpuhuvien lehvistöjen välillä ja siellä täällä hoikka tehtaanpiippu viitaten ylös hopeankarvaiselle taivaalle. Ja Torkildin korviin lauloi merituuli ikivanhaa tanskalaista lauluaan.

Ja niinkuin joka kerta hänen Tanskassa käydessään vaikutti häneen valtavasti kaupungin vaaleus, kun hän seisoi raitiovaunussa ja ajoi Østerbrota kohden. Sen vaalea väri ja sen vihanta- ja kukkakoristeet, vihantaa puistoissa ja istutuksilla ja etupuutarhoissa, kukkaparvekkeita ja kukkalaatikoita pitkin vuokrakasarmien harmaita pintoja. Østerbron pienet järvet hohtivat kuin peilitarjottimet loistaen valkoisina auringonpaisteessa, ympärillään kuin pöydällä taloja ja puita.

Hän laskeutui alas Kolmikulmassa ja kulki kysellen eteenpäin, kunnes eräs nuori tyttö, joka seisoi polkupyöräänsä pumppuamassa — hento, laiha tyttönen, päässään tummansininen pyöräilylakki ja yllään ruusunpunainen kesäleninki, joka näytti olleen tanssiaispukuna talvella — ilmoitti hänen tiedusteluunsa, että Holsteininkatu oli "ensimmäinen katu oikealla kädellä".

Hän kulki pitkin loppumattoman pitkää, pölynväristen, korkeiden talojen reunustamaa katua — ne olivat kööpenhaminalaisia vuokrakasarmeja, rappaamattomista tiilikivistä, jotka alkuaan ovat olleet keltaisia, mutta kaupunki-ilmassa nopeasti tulevat laavanharmaiksi. Tällä kadulla ei ollut vihreitä puita eikä etupuutarhoja, kaikkityynni oli vain pientä nelikulmaista harmaata kiveä, kaksi loppumatonta taloriviä muurattuina miljoonista pienistä harmaista rumista kivistä, pieniä harmaita kiviä katukivityksenä jalkain alla. Kun reipas tuuli suurilta liikeväyliltä puhalsi näitä katuja pitkin, ei se voinut leikkien leyhytellä muuta kuin pölyä ja katuojien roskia.

Torkild löysi etsimänsä talon ja nousi ylös viidet portaat käytävässä, joka haisi kaasulle, neljänteen kerrokseen, missä Doriksen piti asua. Siellä oli kaksi eteisen-ovea, pieni messinkilevy kummassakin. Toisessa seisoi Holter Jergensen, Ryytikauppias. Toisessa Maisteri Jens Lihme.

Torkild seisoi siinä hetkisen. Hänen sydäntään värisytti kummallisesti — sikinsokin myllertävien tunteiden läpi, joita oli huoli siitä, millaisena hän tapaisi sisarensa, ynnä pelko siitä, mitä hän saisi tietää, raivautui pieni, kirpeä, naurettava pelko — sen tilanteen pelko, mihin hän itse joutuisi, pelko siitä, että joutuisi esittämään koomillista osaa.

Tuokion hän ajatteli pyörtää takaisin — palata hotelliin ja lähettää Dorikselle ensin kirjeen, että hän oli kaupungissa. — Mutta sitten hän äkkiä soitti rivakasti kelloa.

Jokseenkin homssuisen näköinen palvelustyttö avasi oven.

"Anteeksi, voitteko sanoa minulle, asuuko täällä eräs neiti
Christiansen?"

"Kyllä täällä asuu."

"Onko neiti kotona nyt?"

"Kyllä, mutta hän nukkuu —"

Torkild seisoi hetkisen. Kello oli ollut melkein kaksitoista
Kolmikulman tornissa.

"Ettekö ehkä tahtoisi olla kiltti ja mennä sanomaan hänelle, että hänen veljensä Kristianiasta on täällä?"

Nyt näytti palvelustyttö miettiväiseltä.

"Jos herra tahtoo tulla tätä tietä —"

Hän johti Torkildin pieneen arkihuoneeseen.

"Neidillä on ollut niin huono yö", sanoi tyttö epävarmasti. "Maisteri on hänen luonaan. Minä luulen, että hänkin nukkuu. Mutta voisin ehkä sanoa hänelle —?"

"Kiitos, jos tahtoisitte tehdä niin —"

* * * * *

Torkild tunsi kurkkuansa kuivaavan hermostumisesta. Mutta tahtomattaan hän tajusi, että pitkänkapea yksi-ikkunainen huone oli miellyttävä — Tanskalle ominaiseen vanhanaikaiseen tapaan. Kukkia oli ikkunalla suuren kirjoituspöydän takana, jolla oli monta valokuvaa hänen sisarestaan — suurimman vieressä oli maljakko valkoisia köynnösruusuja, joiden varret oli kierretty kehyksen ympäri Huoneessa oli vanhanaikaiset leikkauskoristeiset mahonkihuonekalut, ja muratin haarat suikertelivat eräällä seinällä, jolle oli ripustettu joitakin jäljennöksiä Agnes Slott-Møllerin kansanlaulukuvista ja Lorens Frölichin kuparipiirroksia Tanskan historiasta.

Erään sivuhuoneen ovi avautui ja sulkeutui hyvin hiljaa. Ja Torkildin edessä seisoi nuori mies, jonka kasvot vaikuttivat miltei kaamean valkeilta takana olevaa tummaa oviverhoa vasten.

"Te olette Doriksen veli", sanoi mies sangen hillityllä äänellä. "Minä olen Jens Lihme."

Hän astui joitakin askelia huoneeseen, ja Torkild näki, että hän oli, ei juuri kyttyräselkäinen, vaan melkein — pyöreäselkäinen, korkeahartiainen ja hyvin vino. Kasvot olivat epäsäännölliset, ylen laihat ja luisevat, nenä litteä ja poskipäät ulkonevat, leuassa vanha keltainen parransänki. Mutta sisäänvajonneista silmäkuopista loistivat luonnottoman suuret ja säteilevät tummansiniset silmät.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi Lihme katsoen alaspäin itseensä. Hän oli puettu vanhaan lopen nukkavieruun vaaleaan kesäpukuun ja jaloissa oli punaiset tohvelit. "Hän oli hyvin huonona yöllä; en ole ollut riisuutuneena —"

Seinällä juuri Lihmen kalpean, laihan pään takana huomasi Torkild pienen maalauksen — se esitti Dorista jonkinlaisessa veripunaisessa karnevaalipuvussa. Hän istui pöydänkulmalla, toinen sääri näkyvissä miltei polveen asti, jalassa mustat silkkisukat ja kullatut kengät; toinen käsi kohotti samppanjalasia, toinen, helmassa oleva, piteli suurta naamiota. Taidoton, raaka töherrys — ja ylhäällä kehyksen alla seisoi suurilla punaisilla kirjaimilla: "Pikku Dotille hänen hellältä Laps'iltaan!"

Ahdistavan tuskan ja häpeän valtaamana Torkild näki vilahduksia ja katkelmia sisarensa elämästä — samoin kuin edessään seisovan miehenkin elämästä, kysyessään hiljaa:

"Onko sisareni sairas?"

"Arvelin teidän mahdollisesti saaneen tietää sen — toiselta taholta.
Ja että olitte tullut siitä syystä —"

"Ei. Olen lomamatkalla. Minulle tuli sellainen äkillinen päähänpisto, että matkustaisin tänne tällä kertaa —. Onko se — jotakin vakavaa?"

"On", sanoi Lihme tyynesti.

"Ettekö tahtoisi — ettekö tahtoisi kertoa minulle kaikki?"

"Kyllä, täytyyhän teidän saada tietää se, ennenkuin tapaatte hänet. Minusta tuntuikin koko ajan, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa teille — tai sallia minun tehdä se. Jo keväällä, kun me molemmat — kun kävi selväksi, miten hänen laitansa oli. Mutta hän oli niin jyrkästi sitä vastaan. Olin myöskin sitä mieltä, että hänet olisi kuitenkin pitänyt lähettää parantolaan — ehkä Norjaan. Arvelin, että olisi sentään pitänyt koettaa kaikki. Mutta hän pyysi niin hartaasti saada olla täällä — rauhassa. Siksi en voinut kieltää sitä häneltä —". Lihme vaikeni hetkeksi.

"Se on hänen rintansa, nähkääs. Siinähän on ollut vikaa jo useita vuosia — eikä hän ole koskaan tahtonut välittää siitä. Minä olen — mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikutusvaltaa häneen — päinvastoin. Tiedän hyvin, että on kauheaa, etteivät hänen omaisensa ole koskaan saaneet tietää — olisi ollut minun velvollisuuteni ilmoittaa teille. Hänellä ei olisi pitänyt koskaan olla lupaa elää omin valloin — mutta minä en ole koskaan uskaltanut tehdä hänen mieltään vastaan —.

"Ja nyt on kysymys korkeintaan muutamista viikoista —"

Hetkisen seisoivat molemmat miehet katsoen toisiinsa. Torkild toivoi, että hän olisi uskaltanut mennä puristamaan Lihmen kättä — mutta hän loi vain katseensa alas ja sanoi epäselvästi:

"Hän on ollut siis kaikkien hylkäämänä — paitsi teidän?"

Lihme loi katseensa häneen — omituisen haltioituneesti hymyillen:

"Sehän on ollut sanomaton onni minulle, ymmärrättehän — tavallaan. Enhän voinut koskaan toivoa hänen tulevan omakseni muulla tavoin, vai mitä? Nythän minusta tuntuu, että hän kuuluu minulle eikä kellekään, kellekään muulle —"

"Hän ei siis voi jäädä elämään?" kysyi Torkild katsoen yhä edelleen alas.

Lihme pudisti päätään:

"Viime yönä — luulin lopun tulleen. — Nyt hän nukkuu ja voi suhteellisen hyvin. Mutta se voi tulla milloin tahansa —"

"Kuinka kauan hän on ollut täällä teidän luonanne?" kysyi Torkild hetken vaitiolon jälkeen.

"Toukokuun lopulta. Kun hän tuli Hampurista, oli hän ensin jonkun aikaa eräiden ihmisten luona Nyholtessa. Mutta kun hän sitten itsekin ymmärsi, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänä, — silloin hän pyysi minua tuomaan hänet tänne —. Nyt hän on maannut vuoteen omana viimeiset viisi viikkoa —"

* * * * *

"Saanko mennä sisälle katsomaan häntä?" kysyi Torkild hetkistä myöhemmin.

"Hän nukkuu niin herkästi", sanoi Lihme vitkastellen. "Hän tuntee, jos häneen vain katsotaankin — silloin hän herää. Ja minä luulen kyllä, että on parasta valmistaa häntä ensin — antaa hänen tietää teidän olevan täällä —"

Torkild nyökkäsi.

"Mutta jos tahdotte pistäytyä tänne — esimerkiksi neljän tienoissa —."

"Kyllä, kiitos. Tekin tahdotte kai nukkua. Mutta ettekö tahdo, että jään tänne — valvomaan teidän puolestanne hänen luonaan —."

"Ei, suuri kiitos." Lihme hymyili. "Jos hän heräisi ja näkisi teidät, vaikuttaisi se tietysti häneen. — Hänhän on hiukkasen omituinen —" Lihme sanoi tämän hyväilevästi — "ja hänestä on mieluista nähdä minut herätessään —."

"Eikö teillä ole sairaanhoitajaa?"

Lihme punastui:

"Meillä on ollut useampiakin. Mutta Doris ei tullut toimeen heidän kanssaan. — Palvelijatar, jonka näitte, on oikein kiltti ja näppärä, hän on kotoisin isäni seurakunnasta ja on ollut meillä pappilassa aikaisemmin. — Ja nyt loma-aikana ei minun ole lainkaan vaikeata selviytyä hänen avullaan —."

Torkild ojensi Lihmelle kätensä:

"Minä tulen sitten uudelleen kello neljä. Eikö ole mitään, millä voin auttaa teitä?"

"Ei, kiitoksia paljon." Lihme hymyili heikosti. Hän saattoi Torkildia eteiseen. Ja siellä Torkild seisahtui ja kysyi jälleen:

"Onko hän koskaan sanonut mitään siitä, minkä vuoksi hän ei tahtonut minun saavan tietää, että hän on sairaana?"

"Niin — hän kai pelkäsi —."

"Hm. Enhän voi kyllä väittää olleeni milloinkaan mikään — hyvä veli hänelle. Mutta sittenkin. En olisi uskonut, että hän olisi odottanut minulta mitään sellaista, että hänen olisi pitänyt pelätä minua —."

"Hänhän on ollut kuin pieni takaa-ajettu eläin, poloinen —." Lihmen ääni vavahti. "Niinkuin takaa-ajettu eläin viime aikoina. Ehkäpä hän ei lainkaan pelännytkään — oli vain väsynyt. Kun noudin hänet Hampurista keväällä —." Hän keskeytti. "Hän on kirjoittanut teille kirjeen ja antanut sen minulle, kieltäen kuitenkin lähettämästä sitä — toistaiseksi."

Torkild kääntyi lähteäkseen. Mutta sitten hän kysyi vielä:

"Onko totta, että hän oli Pariisissa talvella?"

Lihme pudisti päätään:

"Hän on ollut Hampurissa koko ajan. Eräs hänen ystävättärensä, joka oli siellä, toimitti hänen lähettämänsä ja hänelle lähetetyt kirjeet."

"Minulla oli siitä jonkinlainen aavistus", sanoi Torkild hiljaa. "Tunsin, että minun olisi pitänyt — ottaa siitä kunnollisesti selvä. Mutta minä en jaksanut — tai en tohtinut. Ja kun hän kirjoitti niin yksityiskohtaisesti, kertoen niin paljon ja niin vakuuttavalla tavalla — uskoin häntä hyvinkin mielelläni —."

Lihmen kasvoilla kävi sanomattoman kärsimyksen värähdys:

"Se tulee siitä, että hän on niin —. Kaikki liikuttava ja hauska ja kamala, mitä hän mielessään kuvittelee — se tulee hänelle kuin todelliseksi. Hän uskoo tavallaan itse, kertoessaan mielikuvituksensa luomia seikkailuja, että ne ovat hänelle tapahtuneet." Lihme pysähtyi hetkiseksi ja veti henkeään, ja siinä silmänräpäyksessä tuntui Torkildista, että hän näki pohjaan asti, mitä se mies oli kärsinyt, joka rakasti Dorista.

"Luulen sen auttaneen häntä viime talven läpi, hänen oleskellessaan siellä kauheassa hoitolassa — kun hän sai kirjoittaa noita kirjeitä teille ja toiselle veljelleen, huviretkistä ja ateljeejuhlista ja konserteista, joissa hän kävi Pariisissa. Hän on kertonut minulle siitä — noista korteista, joita hän lähetti Regencesta ja muista kahviloista ja antoi hoitolassa olevien tyttöjen kirjoittaa niihin hänen keksimiään nimiä. Ja samalla kertaa — vastakohta hänen teille kertomiensa asioiden ja niiden olosuhteiden välillä, joissa hän todellisuudessa eli — luulen että juuri sen kaameus tuotti hänelle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä —."

"Minkälainen hoitola se oli?" kysyi Torkild vihdoin väkinäisellä ponnistuksella.

Kohdatessaan Lihmen katseen Torkild ymmärsi tämän arvanneen hänen ajatuksensa. Lihmen herkkä, tunteikas suu vetäytyi jonkinlaiseen hymyyn. Mutta sitten hän virkkoi rauhallisesti:

"Se oli yksityinen synnytyskoti — missä maksu oli halpa ja olosuhteet kaikinpuolin hirveät. Se nyt on samantekevä — minä tiedän, että Doris on kirjoittanut siitä kaikki tyynni teille kirjeessään, mutta lienee parempi, että kerron sen teille, ennenkuin tapaatte hänet. Hänellä on pieni kolmen kuukauden vanha poika. Minulle hän kirjoitti sangen peittelemättömästi, millaista siellä oli — aina maaliskuuhun saakka. Mutta sitten ymmärsin, että oli varmaankin tapahtunut jotakin, mikä oli pahentanut hänen asemaansa — hänen kirjeissään esiintyi niin paljon sellaista, minkä ymmärsin täytyvän olla — kuvitteluja. Minä olen nähkääs vähitellen oppinut jossakin määrin erottamaan, mikä hänessä on mitäkin. Silloin minä matkustin hänen luokseen pääsiäislomalla; kävi ilmi, että hänen rahansa olivat ihan lopussa — kuukautta ennen kuin hän odotti synnytystä. Silloin toin hänet mukanani takaisin ja toimitin hänet erään kätilön luo Nyholteen; siellä hänen poikansa tuli maailmaan — ja silloin lääkäri antoi minun tietää, ettei hän voinut jäädä eloon —."

"Lapsi elää siis?"

"Elää. Merkillistä kyllä, se näyttää olevan oikein reipas pikku mies. Se on täällä kaupungissa nyt, sitä käytetään täällä äitinsä luona joka päivä. Hän pitää sanomattoman paljon pienokaisestaan —."

Torkild seisoi hetken hiljaa.

"Niin — nyt teidän on päästävä rauhaan minusta. Hyvästi — ja kiitos."

"Kiitos itsellenne. Näkemiin — iltapäivällä."

* * * * *

Torkild istui puiston penkillä, kunnes tuli aika mennä sinne uudelleen.

Tällä kertaa Lihme itse avasi hänelle oven.

"On todellakin hyvä, että olette tullut", sanoi hän iloisella äänellä. "Hän tuli aivan ihastuksiinsa, kun kuuli sen." Ja Lihme hymyili hellästi: "Hän yllättää alinomaa, hän ottaa kaiken toisin kuin odottaisi —."

Hän johti Torkildin pienen arkihuoneen läpi ja avasi oven viereiseen huoneeseen, jokseenkin suureen, valoisaan kulmahuoneeseen, johon aurinko paistoi avoimista ikkunoista. Siellä oli puhdistettua ja kiiltävää ja huonekaluja tuskin lainkaan, joten se muistutti sairaalahuonetta. Lattialla oli suuri rautasänky villapeitteineen, jotka olivat keltaisia pesusta — ja keskellä hohtava läikkä tumman sinipunaista silkkiä. Se oli Doris, joka makasi kultakirjainen japanilainen silkkikimono yöpaitansa yllä.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, Torkild!" Doris koetti huutaa ääneen ja iloisesti, mutta ääni ei totellut; siitä tuli vain läpitunkeva kuiskaus.

Kun Torkild tuli sängyn luo ja kumartui Doriksen yli, kietoi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet itseään vasten. Sitten hän painoi päänsä hänen rintaansa ja puhkesi sydäntäsärkevään itkuun.

Äkkiä hän päästi irti Torkildin ja vaipui takaisin tyynyille.

"Mihin Jens joutui?"

Torkild nielaisi muutaman kerran ennenkuin kykeni vastaamaan:

"Hän meni kai toiseen huoneeseen."

"Oi, pyydä häntä tulemaan tänne vähän —.

"— Voi Jens, etkö viitsisi mennä ulos tunnin ajaksi. Torkild ja minä tahtoisimme mielellämme puhella vähän kahden kesken, ymmärräthän. Sitten voimme syödä, kun palaat. Poloinen —", hän silitti Lihmen poskea — "sinähän et ole ollut ulkona vähääkään, et eilen etkä tänään. Ja käväise sitten rouva Jespersenillä, ole niin kiltti, ja sano että hän tulisi tänne Ivarin kanssa kello kuuden tienoissa. Kiitos vain —."

Torkild kuunteli omituinen kipeä tunne mielessään, kuinka sisar puhui — huolettoman komentavasti — sille miehelle, joka oli korjannut hänet kuin pienen ihmishylyn ja kantanut hänet kotiinsa, jotta hän saisi kuolla rauhassa. Ja Jens Lihme myöntyi ja lähti niinkuin olisi tottunut tottelemaan häntä.

"Millaiselta hän sinusta tuntuu?" kysyi Doris.

"Ah, voit kai kyllä arvata, mitä minä pidän hänestä", sanoi Torkild.
Hänen äänensä oli vielä raskas niellystä itkusta.

"Niin —. Minun on tapana kutsua häntä Jumalan pieneksi ystäväksi — tiedäthän Fiorettin, oletko lukenut sitä? Jens on lukenut sitä ääneen minulle — hän lukee minulle öisin, kun en saa unta. Ja niityn munkiksi kutsun häntä, kun hän tuo minulle kukkia. Kun olin Holtessa, toi hän aina pyökinlehviä ja valkovuokkoja ja esikkoja ja sellaista mukanaan minulle. Mutta nythän hän ei koskaan enää pääse ulos, poloinen —.

"Mutta oletko huomannut, miten kauniit silmät hänellä on?"

Torkild nyökkäsi.

"Doris — voit kai ymmärtää, että sellaisen miehen edessä tunnen itse tulevani surkean pieneksi —."

"Niin kai meidän kaikkien täytyy tuntea", sanoi Doris, mutta hänen kuluneessa äänessään oli omituinen huoleton sointu. "Hän on muuten katolilainen", huomautti hän.

Torkild oli ottanut Doriksen toisen käden molempiin omiinsa. Se oli tahmea ja kylmä. Ja Doriksen kasvot olivat keltaiset ja iho laihuudesta kiiltävä kuin norsunluu, punainen täplä kummassakin poskipäässä. Leuan alla oli kurkku painunut sisään, niin että siinä oli syvä kuoppa.

"Doris", sanoi Torkild hiljaa ja hellästi, "minkätähden et antanut minun koskaan tulla tietämään, miten laitasi todellisuudessa oli —?"

"Kas niin". Doris hymyili vähän. "Minä olen nyt kerta sellaiseksi luotu — en voi mitään sille, että minulla on aina ollut sellainen voittamaton vastenmielisyys sanoa totuutta julki — mikäli vain olen jollakin tavoin pystynyt keksimään valheen. Ja niin on aina ollut. En tiedä mistä se tulee — aina minä keksin juttuja, joita en voi olla kertomatta —.

"Sitäpaitsi — tiesinhän, kuinka kauheaa sinusta olisi ollut, jos olisin sanonut sinulle viime vuonna, ollessani kotona isän kuoleman aikana, että olin raskaana. Sinusta se olisi ollut hirmuista, eikö niin —?

"Tässä talvella kerran, kun olin kerrassaan epätoivoisessa asemassa, ajattelin todella kirjoittaa sinulle ja pyytää sinulta apua. Mutta silloin tiesin sinun juuri eronneen Rosesta — enkä tahtonut lisätä kuormaasi. Minä olen näet pitänyt sinusta aina tavallani, Torkild —."

"Voi, Doris, kunpa vain olisit sen tehnyt!"

Doris pudisti päätään tyynyn varassa:

"En voinut. — Ja sitten tulikin Jens juuri parhaaseen aikaan." Hän nauroi. "Jos olisin tehnyt asiasta totta ja hypännyt mereen, niin olen varma, että jonkin salaperäisen kaukovaikutuksen kautta Jens olisi saanut siitä tiedon etukäteen ja tullut paikalle juuri parhaaseen aikaan onkiakseen minut ylös —.

"Tiedät kai, että minulla on pieni lapsi", virkkoi hän äkkiä aivan toisella äänellä.

"Tiedän. Lihme kertoi siitä minulle."

"Niin, ei se hänen ole", sanoi Doris kiireesti. Ja jälleen tunsi Torkild tuota omituista kipeyttä — ei hetkeksikään ollut hänen mieleensä tullut se mahdollisuus, että Jens Lihme voisi olla Doriksen lapsen isä.

"Se on Mogensin", sanoi Doris tylysti. "Hän ei saa tietää mitään. Ja sinun pitää vannoa minulle, ettet kerro hänelle sanaakaan, jos tapaat hänet. Ja ettet etsi häntä käsiisi. Eikä hänen pidä saada nähdä poikaa, vaikka hän tulisi polvillaan ryömien sitä pyytämään. Ja ettet koskaan ota vastaan häneltä mitään lapselle. Lupaatko minulle sen?"

"Lupaan."

"Hän tietää nimittäin hyvin", — Doris nauroi hiljaa —. "Että minulla on hänen kanssaan lapsi ja että minä makaan kuolemaisillani täällä. Hän on käynyt täällä ovella, mutta Jens on ajanut hänet pois. Ja hän on kirjoittanut mitä surkeimpia kirjeitä minulle — ja minä olen vastannut, että olen parhaassa voinnissa, iloinen ja tyytyväinen, ja että toivon hänen ja Lisen ja pienokaisten voivan hyvin —."

Äkkiä hänen äänensä muuttui kokonaan:

"Eikö olekin todella kerrassaan kuvaamattoman kauheaa, että kaksi sellaista ihmistä kuin Mogens ja minä olemme laittaneet lapsen maailmaan. Me, jotka olemme juuri samasta paholaisen puusta veistetyt — Mogensillakin on keuhkotauti, eikä taida olla pitkiä aikoja siihen, kun hänkin kutjahtaa. On meitä serkukset — tottavie pahinta laatua mistä olen koskaan kuullut!

"— Herra Jumala, mitähän sellaisestakin lapsesta tulee, Torkild!

"Ja minä pidän niin mielettömästi tuosta pikkuisestani. Voit uskoa, että hän on suloinen — ja hän näyttää itse terveydeltä, on pyöreä ja kiltti ja vankka ja siivo. Nukkuu yöt läpeensä, sanoo rouva Jespersen, on ahnas kuin pieni leijonanpentu. Yksitoista naulaa hän painaa nyt — ja painoi tuskin kuutta, kun syntyi —. Kun ajattelen, mitä hänestä mahtaa tulla, niin on kuin sydämeni seisahtuisi —.

"Tahdotko ottaa poikani luoksesi, Torkild?"

"Kyllä, Doris, teen sen mielelläni."

"Mutta sinun täytyy itse pitää hänet luonasi, ymmärräthän. Et saa laittaa häntä vieraisiin ihmisiin — vaikka ne olisivat kuinka hyvää ja kilttiä väkeä. Sinun täytyy kasvattaa hänet itse omassa talossasi ja sinun on koetettava, isänä hänelle —."

"Sen tahdon tehdä, Doris. Tahdon koettaa hyvittää pojallesi jonkun verran kaikesta siitä, mitä olen — laiminlyönyt — sinua kohtaan."

"Etkö luule, että Rose ja sinä voisitte jälleen sopia? Minusta tuntuisi niin turvalliselta tietää, että pikku poikani olisi Rosen hoivissa —."

"Kas sitä en voi tietää. Oikeastaan en luule sitä." Viime kuukausien ylimieliset toivot ja unelmat tuntuivat hänestä niin äärettömän kauas puhalletuilta ja ohi menneiltä — nyt tässä katumuksen ja epätoivon puuskassa.

"Ei sinun pidä soimata itseäsi mistään minun tähteni, Torkild", sanoi Doris lempeästi. "Herra jumala — minun silmälläpitämiseni, se olisi totisesti ollut tehtävä, joka käy paljon yli sinun voimiesi — ymmärryksesi, olin vähällä sanoa. Muistatko, kun asuimme kotona isän luona Fredrikshaldissa — sinä paimensit minua todellakin uskollisesti ja koetit kasvattaa minua — etkä aavistakaan kuinka narrasin sinua ja vedin sinua nenästä — olin jokseenkin pahalla alulla jo silloin, sen sanon sinulle. Niin niin, paljon ennenkin sitä aikaa, silloin jo, kun asuimme Teresenkadulla. Sinä viihdyit parhaiten Wegnerillä — sinä ja äiti ette aavistaneetkaan, kuka oli minun paras ystäväni: Olga Paulsen, Signoran sisar, tiedäthän hänet. Kun sanoin meneväni Dagnyn luo läksyjä kysymään, niin menin useimmiten Paulsenille — ja hauskinta mitä tiesin oli se, kun tapasin Signoran tai jonkun hänen ystävättäriään ja sain salaa kuunnelluksi heidän jutteluaan. Olga oli alkanut jo ennenkuin me lähdimme kaupungista, ja minä sain udelluksi häneltä kaikki mahdolliset siitä. Siellä oli eräs vanha saksalainen asiamies Heinrichs — ja eräänä iltana ollessani kävelemässä Olgan kanssa tapasimme hänet, ja silloin hän kävi lähenteleväksi minuakin kohtaan, mutta silloin minä rupesin pelkäämään, ja hän oli minusta niin inhoittava, että se säikytti minut takaisin hyveen tielle pitkäksi aikaa. Mutta juuri tuon inhottavuuden ajatteleminen jäi yllyttämään ja kiihoittamaan minua myös — ja minä olen etsinyt sitä kaikkein vastenmielisintä kerran toisensa jälkeen — ikäänkuin saadakseni tietää, eikö sitä koskaan voisi tulla minulle liikaa — niin että nyt täytyisi sielun ja ruumiin revetä toisistaan minussa —."

"Doris, Doris", Torkild silitti hänen tukkaansa ja poskiansa. "Sinä et saa puhua niin paljon —."

"Pyh, nyt ei siinä enää ole mitään säästämistä. Minä tahdon, että sinä tietäisit niitä otat hartioillesi, näetkös, kun otat minun lapseni luoksesi. Sinun tulee tietää, millainen Ivarin äiti on."

Torkild kumartui ja suuteli sisartaan.