"Sinä olet aina ollut niin huonoissa oloissa, Doris. Minä koetan laittaa niin, että pikku poikasi on hyvä olla niin kauan kuin hän on lapsena. Että hänellä on rauhallinen ja hyvä ja terve olo."
"Niin, se on kyllä totta", sanoi Doris hiljaa. "Muistan kun asuimme Teresenkadulla. Iltapäivät, jolloin kuljin ja hiiviskelin yksinäni rumissa pimeissä puolityhjissä huoneissamme. Ypö yksin. Sinä olit Akerissa, ja äiti virui vuoteella toisessa huoneessa. Tai tuhersi keittiössä. Sinun tulee muistaa, ettei hän ollut koskaan minulle sellainen kuin sinulle — hänhän ei milloinkaan puhunut minulle, kulki vain katsoa luimautellen minuun niinkuin olisi pelännyt —. Ja niinä seisoin ikkunassa ja tähystelin likaista katua ja vastapäätä olevia rumia harmaita tiilitaloja. Minusta se oli koko maailma, ja kaikki ihmiset maailmassa näyttivät köyhiltä ja kuluneilta ja ilottomilta —.
"Ja minulla oli sellainen tunne, että minut oli salvattu noihin huoneisiin ja tuohon yksinäisyyteen koko eliniäkseni. Se oli ainoa, mikä minulle oli todellista. — Minähän en lainkaan sopinut yhteen Rosen kanssa — kaikki hänen kotonaan oli minulle oikeastaan ihan vierasta ja luonnotonta — koko heidän tapansa suhtautua elämään. Ainoa, minkä vuoksi välitin mennä Wegnerille, oli se, että hänen äitinsä oli poissa koko iltapäivän ja minä voin leikkiä teatteria siellä kaikessa rauhassa näytellen kaikkea, mitä haaveilin ja sepitin, ja Rose mukautui näyttelemään niinkuin minä vaadin. — Mutta itsekseni sepitin loppumattomia juttuja, joista kyllä varoin kertomasta hänelle hisahdustakaan. Ja kun väsyin omiin kuvitteluihini, laittauduin jollakin viekkaudella Olgan seuraan. Se oli todellisuutta, jossa tapahtui jotakin, ja se, että se oli niin raakaa ja rumaa, teki minulle ikäänkuin hyvää — olihan se kuin punainen säie kaikessa harmaudessa —.
"Ja kun makaan täällä nyt, Torkild, ja ajattelen kaikkea mitä olen kokenut — kaikkea alhaista ja inhoittavaa, jossa olen kahlannut omasta vapaasta tahdostani — niin tiedätkö, minusta on niinkuin se ei olisi totta, että se on todella tapahtunut minulle — vaan niinkuin se olisi jotakin mielikuvitukseni sommitelmaa. Ainoa, minkä varmasti tiedän eläneeni, on kotona äidin huoneissa Teresenkadulla vietetyt iltapäivät —.
"Ja sitten se, että minulla on lapsi. Joka ei koskaan ole tuleva tuntemaan minua. Jota en uskalla painaa rintaani vasten enkä suudella, jotta en tartuttaisi siihen tautia —."
Torkild istui valkeana ja jäykistyneenä ja tuijotti sisaren pieniin kuihtuneisiin kasvoihin. Nenän tienoilta ja siitä alaspäin suun ympäriltä hän oli tullut niin laihaksi, että koko yläleuan kaari näkyi. Ja musta tukka oli suorittu pois otsalta kahdella suurella keltaisella nauharuusukkeella ja tuo kurja kuoleva ruumis kiedottu kirjavaan karnevaalipukuun.
"Minä en ymmärrä sitä", kuiskasi Torkild syvän kammon vallassa. "Että se on mahdollista. Oma pikku sisareni — me olemme olleet yhdessä vuodet pitkät — lapsina — ja nuorina ollessamme — enkä ole tiennyt rahtuakaan!"
"Sinähän olet aina pitänyt jostakin. Sinä pidit äidistä ja rouva Wegneristä ja Rosesta — sinä et ollut sellainen kuin minä. Minäkin tahdoin kyllä mielelläni pitää — mutta oli kuin sydämeni olisi pysähtynyt kasvussaan silloin, koska se sai liian vähän ravintoa. Minä olisin myöskin mielelläni pitänyt — mutta minä en ikäänkuin voinut, ennenkuin joku olisi tullut ensin ja sanonut pitävänsä minusta. — Mutta sitä ei ole kukaan tehnyt paitsi Jens. Ja se ei voinut, auttaa minua yhtään. Jos hän olisi ottanut minua oikein lujasti yhdenkään kerran — jos hän olisi ollut voimakas ja terve, mutta hänhän on viallinen, raukka, niin ettei hän uskaltanut. Ja jos hän olisi ollut terve, voimakas mies, joka olisi tiennyt kykenevänsä valloittamaan itselleen onnen maailmassa, niin ei hän olisikaan rakastanut minua näin kauan. Minä olen kiduttanut hänet miltei kuoliaaksi. Mutta terveet, elinkelpoiset miehet eivät otakaan kuollakseen minunlaiseni vuoksi. He ottavat toisen, ja sillä hyvä." Hän nauroi hiljaa. "Tai oikeastaan, ottavathan he minunlaisianikin — niin pitkäksi aikaa kuin heille sopii. Se on ihan samanlaista kuin meidän naisten on laita, kun tavarataloissa on alennusmyynti; me emme voi olla raahaamatta mukaamme kaiken maailman rojua, jota emme vähääkään tarvitse — kun voimme saada sen niin halvalla. Useimmat miehetkään eivät voi olla ottamatta minun laisiani, kun tapaavat meidät, vaikka he tarkoin ottaen eivät tarvitsekaan meitä — kun voivat saada meidät melkein ilmaiseksi —.
"Jensille ja minulle tämä oli kai paras, mitä voi tapahtua. Minähän en ole koskaan kuulunut hänelle, ymmärrätkös. Mutta tällä tavoin hänestä tuntuu kuin omistaisi hän minut sittenkin. Hänhän ei voi valloittaa taistelemalla itselleen osaa maailmassa — hänen on tyytyminen poimimaan sitä, minkä muut ovat viskanneet katuojaan. Sentähden en voinut koskaan tyytyä elämään elämääni hänen rakkautensa turvin. Mutta minä voin kuolla sen turvin —.
"Oletko nähnyt sitä rumaa kuvaa minusta, joka riippuu tuolla toisessa huoneessa?" kysyi hän äkkiä nauraen.
Torkild nyökäytti kiusaantuneena.
"Minä olen lahjoittanut sen Jensille — muistoksi minusta —."
"Doris", pyysi veli kammostuneena. "Sinä et saa — anna minulle lupa ottaa ja polttaa se —."
"Oletko hullu —", Doris nauroi kaameaa tytönheilakan kummitus-naurua. "Jensin täytyy saada pitää se. Etkö ymmärrä, että se merkitsisi hänelle elävänä kuolemista, jos naulanreiät hänessä menisivät joskus umpeen —.
"Torkild", kysyi hän äkkiä huolestuneena. "Voisitko kuvitella mielessäsi, ettet joskus maailmassa pitäisi Rosesta enää?"
"En, sitä en voi."
"Sinun pitää kaikella muotoa rakastaa häntä aina — tapahtukoon mitä hyvänsä. Se olisi niin hyvä pikku Ivarille, kun hän on sinun luonasi."
* * * * *
He kuulivat Lihmen avaavan samassa eteisen oven, ja kun hän tuli sisään ja laski suuren ruusukimpun Doriksen vuoteelle, kietoi Doris käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä:
"Oletko nyt tehnyt kunnollisen kävelyretken? Minusta sinä näytät vähemmän väsyneeltä, eikö hän näytäkin, Torkild? Sitten voit pyytää Ellenin tuomaan päivällisen sisään — me syömme tavallisesti täällä yhdessä, Jens ja minä — et kai sinä pelkää tartuntaa, Torkild?"
Doris oli säteilevällä tuulella aterian aikana, joi punaviiniä ja tahtoi lakkaamatta jutella vihlovalla kuiskausäänellään molempien miesten kanssa, jotka istuivat ja koettivat syödä. Ja kun palvelijatar oli korjannut pöydän ja tuonut kahvin sisään, vaati hän heitä polttamaan.
"Minä lakkasin polttamasta jo talvella", valehteli Torkild.
"No silloin saat tottavie aloittaa uudelleen. Voittehan istuutua tuonne ikkunan luo. Kas minä en saa yskiä — ja herra ties muuten mitä se tekisi nyt. Luuletteko minun haluavan maata tässä ja katsoa, kun kaksi isoa miestä juo kahvia kuin pikkutytöt vetämättä savuja päälle — mitä muuten eivät pikkutytötkään tee enää nykyaikana. Niin, ole hyvä, Jens, anna minulle vain kauniisti kahvia tänään — tiedätkös. —"
Ovikello soi. Ja Doris kuiskasi aivan eri äänellä:
"Se on pikkupoju —"
* * * * *
Jens Lihme meni piirongin luo ja otti eräästä laatikosta vastapestyn valkoisen villavaipan, jonka levitti vuoteelle Doriksen eteen. Ja ovelle ilmestyi paksu, punaposkinen nainen, joka kantoi sylissään kirkuvaa, valkoista vaatekääröä.
"Kas niin — kas niin, pikku poju, ei itketä nyt, nythän tullaan sanomaan hyvää päivää mammalle. Kas, kuinka reippaalta neiti näyttää tänään!" Hän laski käärön poikittain vuoteelle Doriksen eteen ja vilkaisi uteliaasti huoneessa olevaan vieraaseen mieheen.
"Se on minun veljeni Norjasta, rouva Jespersen. Ottakaapa myssy ja nuttu pois Ivarilta, olkaa hyvä, että hänen setänsä saa nähdä hänet oikein. Ettekö tahtoisi kupin kahvia — Jens, tahdotko olla kiltti ja pitää huolta, että rouva Jespersen saa kupin kahvia — arkihuoneessa —."
Torkild ja Doris olivat jälleen kahden — sylilapsen kanssa, joka makasi poikittain äidin vuoteella; sen pää oli tulipunainen ja kasvot itkusta tuhansissa kurtuissa.
"No vauvani, vauvani, ei pidä itkeä noin — oi Torkild, näytäpä hänelle kelloasi — näetkös, hän kurkottaa ottaakseen sitä. Se on aikaista se, tiedätkös! Oletko nähnyt mitään suloisempaa — tuitui, äidin pikku kultu — näetkös, hän hymyilee. Eikö hän ole kerrassaan hurmaava! Niin, katsopas sitä miestä, se on pikku Ivar-pojun setä, ja hän pitää niin kovasti pojusta ja hoitaa häntä niin kauniisti, sittenkun äitiä ei enää ole. — Voi, Torkild, etkö usko että voit ruveta pitämään hänestä hirveästi?"
"Kyllä, Doris. Uskon kyllä sen."
"Eikö hän sinustakin ole kaunis?"
"On. Eikö hänellä ole aika paljon tukkaa ikäisekseen?" yritti Torkild kehua.
"Onpa aika lailla." Doris silitti sormenpäillään pientä mustauntuvaista päätä. "Jens olisi tahtonut mennä naimisiin kanssani — sekä syksyllä silloin kun sanoin meidän olevan kihloissa, kuten muistat, että nyt keväällä juuri ennen kuin Ivar syntyi. Ja ottanut lapsen omiin nimiinsä, ymmärräthän. Teinkö mielestäsi väärin, kun en suostunut siihen? — Silloinhan Ivar ei olisi ollut avioton lapsi."
"Ei, teit mielestäni oikein", sanoi Torkild kiusaantuneena. Eikö Doris sitten koskaan ajatellutkaan Lihmeä —.
"Niin, sillä minulla oli sellainen tunne, että lapseen ei Jens voisi suostua. Hän ei pidä Ivarista. En tiedä, hän oli kai ajatellut, että tänä viimeisenä aikana ainakaan hänen ei olisi tarvinnut jakaa minua kenenkään kanssa. Ei silti, että uskoisin hänen juuri tulevan kohtelemaan pojua huonosti. Mutta hän ei kelpaa kasvattamaan minun ja Mogensin lasta. — Kuinka pitkä loma sinulla on, Torkild?"
"Kolme viikkoa."
"Se on hyvä. Niin pitkää aikaa minä en kyllä enää elä. Silloin sinä voit ottaa mukaasi pojun, kun matkustat kotiin. Otat sairaanhoitajattaren täältä mukaan hoitamaan häntä matkalla —."
Doris oli tällä välin maannut kopeloiden lapsen pitkän koltun alustaa, riisuen siltä tossut ja sukat.
"Nosta hänet minun lähelleni", kuiskasi hän, ja hänen silmiinsä tuli kuumeinen kiilto. "Hänen käsiään minä en uskalla suudella, sillä hän on niin paha imeskelemään niitä. Mutta minä suutelen toisinaan hänen jalkojaan."
Torkild otti pienokaisen. Hänen mieleensä johtui samalla, että tämä oli ensi kerta, kun hän piti elävää pikkulasta sylissään. Ja hän ojensi pienet alastomat jalat Dorista kohti.
Doris siveli suutaan niihin ynnä sääriin ja pani ne poskeaan vasten. Ja hän käänsi hurjan, nälkiintyneen silmäparin veljeensä päin.
"Ymmärrätkö — jos minä olen ansainnut helvetin synneistäni — niin tämä on kyllin kuuma! Minä antaisin kaikki, mitä minulla maailmassa ei ole, saadakseni ottaa poikani rinnoilleni ja puristaa ja likistää häntä, ja suudella jokaista pikku kohtaa hänen ruumiissaan edes yhden ainoan kerran — enkä saa sitä tehdä!"
Hän päästi lapsen jalat käsistään ja ikäänkuin lyyhistyi kokoon.
"Suutele sinä häntä — niin että näen sen."
Torkild totteli ja painoi varovasti huulensa pientä pehmeää päätä vasten.
"Suulle", käski Doris. Ja Torkild piti hetkisen suutaan lapsen suun lähellä.
"Pane hänet nyt pois — tuonne jalkopäähän", kuiskasi Doris kiihtyneesti —"ja tule tänne minun lähelleni —."
Hän heitti käsivartensa Torkildin kaulaan, veti hänet likelleen, puri hampaansa hänen huuliinsa ja mutisi suudellessaan häntä raivokkaasti:
"Se on pikkupojun suudelma — pikkupojun suudelma, ymmärrätkö — jonka minä otan sinulta —."
* * * * *
Viikkoa myöhemmin hän kuoli. — Torkild oli ollut Holsteininkadulla koko ajan, valvoen vuorotellen Jens Lihmen kanssa ja istuen yön toisensa jälkeen kuunnellen Doriksen kertomia kamalia juttuja, jotka tämä väitti kokeneensa — osa oli kai totta ja osa mielikuvitusta. — Ja sitten siirtyi Doris puhumaan lapsestaan —.
Hän tiesi itse, kun loppu oli lähellä. Hänen viimeinen sanansa
Torkildille oli:
"Sinä et saa luulla, että sinulla on mitään kaduttavaa minun suhteeni.
Mutta muista, että olet luvannut hoitaa Ivaria minun puolestani."
Sitten hän pyysi Torkildia ja lääkäriä poistumaan toiseen huoneeseen:
"Olen luvannut Jensille, että viimeinen hetki on oleva vain hänen ja minun kesken."
Ja he menivät, ja Doris kuoli, seuranaan vain se suuri rakkaus, jota hän ei ollut koskaan ymmärtänyt.
* * * * *
Viikkoa myöhemmin Torkild matkusti kotiin pienen sisarenpoikansa kanssa. Tanskalainen punaisenristin sisar seurasi mukana hoitaen pienokaista matkalla ja siihen saakka, kunnes Torkild sai järjestetyksi asiat toisin.
XVI.
Eräänä lauantaina toukokuun alkupuolella oli Torkild ollut Kristianiassa jossakin liikekokouksessa. Hän söi päivällistä kaupungissa, mutta hänen aikomuksensa oli palata kotiin puoliviiden junalla; hän aikoi mennä metsästämään ja halusi mielellään päästä varhain lähtemään, koska hänen oli lainattava koira matkalla. Oli hurmaava ilma, lienteän harmaaharsoinen taivas, mutta keveä ja tyven, niin että sadetta ei tarvinnut pelätä. Kun hän meni Eidsvoldintorin poikki, näki hän tuomen olevan jo vihreänä nuorista lehdistä, ja poppelit olivat punaruskeita ja sireenipensaat keltaisia puhkeamaisillaan olevista silmikoista. Ja hän iloitsi mielessään retkestä harjuilla — sielläkin jo orasti ja versoi varmaan hiukkasen vettyneiden lumiläikkien reunoilla.
Ehdittyään Vapahtajan-kirkon luo hän näki, ettei hän voinut ennättää junalle. Seuraavan junan lähtöön oli runsas tunti. Silloin hän kääntyi ympäri aikoen pistäytyä Grandiin siksi aikaa.
Samassa kuin hän kulki Güntherin ikkunan ohi, koputettiin ruutuun kovasti, ja kun hän käännähti katsomaan, näki hän Betzy Løkken kasvot valtavan keväthatun alla. Tämä viittoi hänelle innokkaasti.
Tultuaan sisälle konditoriaan näki hän, että Betzy istui toisella sohvalla pienimmän tyttönsä kanssa ja toisella Rose vanhemman tytön kanssa.
Betzy huusi äänekkäästi: "päivää, päivää" ja ojensi kätensä häntä kohti. Hän tarttui siihen, ja sitten hän ojensi kätensä Roselle, mutta ei uskaltanut katsoa häneen sen lyhyen sekunnin aikana, jona hän piti tämän kättä. "Niin, sehän on totta, onneksi olkoon", sanoi Betzy huolettomasti, ja Torkild tuijotti tyhmistyneenä.
"No, avioerosi johdosta, luonnollisesti. Ajattelin oikein, että minun pitäisi pitää pienet kutsut teille molemmille sen johdosta, tiedäthän että sellainen on nykyään tapana, mutta kuten näet, olen olosuhteiden vuoksi estetty pitämästä suurempia seurakutsuja. Mutta jos te kaksi tahtoisitte tulla jonakin iltana kaikessa vaatimattomuudessa —."
"Ei", sanoi Torkild. Hänen sisässään kiehui raivo — oli eri asia istua jonakin kesäpäivänä Myran kuistilla ja kuunnella Betzyn rupatusta, ja aivan toinen asia seisoa täällä sietäen hänen lörpötystään — Rosen istuessa vastapäätä sohvalla.
"Torkild, millainen karhu sinusta on tullut", sanoi Betzy kylmäverisesti. "Ole hyvä, ota tuoli ja istu tuohon. Onhan sinun toki näytettävä, että olet sivistynyt ihminen ja voit seurustella eronneen rouvasi kanssa luontevasti ja vaivattomasti, kun tapaatte toisenne seuraelämässä. Tervehtikää kauniisti Torkild-setää, pikkutytöt — näinkö minä jonkun pikku tytön, joka ei niiannut — kas niin, Kaja. Tahdotko kahvia —?"
"Kiitos, olen juuri juonut. Minun on jouduttava junalle."
"No, sinne sinun puoleesihan menee junia koko päivän, muistelen Rosen sanoneen. Muuten, sinähän olitkin menossa katua ylöspäin, mies. Sinä aioit mennä jonnekin grogille, minä luulen. No istu nyt. Ei suinkaan sinulla sellainen hoppu ole —."
"Aiotko metsästämään?" virkkoi Rose hillitysti, katsomatta Torkildiin — hän korjasi vähän Ingeborgin otsarusettia samalla. Nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa.
"Aion. Ja minun olisi jouduttava viiden ja kolmenkymmenenkuuden junalle — ja toimitettava pari asiaa ensin." Torkild katui samassa, mitä oli sanonut. Hän oli tavannut nyt sattumalta Rosen, ja hänen teki palavasti mieli jäädä puhelemaan hänen kanssaan. Kuinka sanomattoman viehkeältä ja tyttömäiseltä hän näytti istuessaan siinä sileässä hiirenharmaassa puvussaan, pieni valkoinen huopahattu kultaisella tukallaan.
"No, ei suinkaan se nyt niin tärkeää ole, millä junalla menet. Yöhän on pitkä tähän aikaan. Paitsi jos sinulla olisi jokin erikoinen syy olla hukkaamatta siitä hetkeäkään. Onko siellä jonkun paimentytön sunnuntai sulostutettavana, noilla sinun metsästysmaillasi?"
Torkild ei suvainnut vastata hänelle.
"Onko siellä, Rose — tiedätkö onko joku sievä tyttö siellä, mihin
Torkild aikoo?"
"Ei kuules, Betzy, nyt sinun on jumaliste jarrutettava. Määränsä täytyy olla hölpötykselläkin — sinullakin."
"Mutta Torkild", sanoi Rose säikähtyneenä.
Torkildin läpi läikähti kuin polttavan riemun aalto. Rosen säikähtynyt pikku huudahdus hänen tulistuneen käytöksensä johdosta — se ikäänkuin ilmaisi, kuinka läheisesti he olivat sidotut toisiinsa. Ikäänkuin Rose tahtomattaan olisi pitänyt häntä miehenään sillä hetkellä, kun hän pelästyi hänen käyttäytyvän sopimattomasti. Ikäänkuin kaikki se, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän viimeksi näki Rosen seisoessaan huiskuttamassa Lillestramin asemalla, olisi ollut vain pahaa unta.
Torkild tiesi, ettei hän menisi. — Mutta ikäänkuin voittaakseen aikaa hän meni myymäpöydän luo. Hän kuuli Betzyn nauravan jälkeensä. Torkild osti konvehtirasian kummallekin lapselle ja palasi takaisin tuomaan niitä.
"Minun täytyy sanoa, ettet sinä totisesti ota suuresti huomioon pikku patojasi, Betzy. Näyttää siltä, että nämä lapsukaiset saavat kuulla yhtä ja toista merkillistä ajan mittaan."
"Pyh kaikkea, ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ymmärrä mitään. Ei, lapsukaiset, te olette syöneet niin monta kakkua, että äidin täytyy panna konvehdit talteen teille. Ingeborg! Kuulitko mitä äiti sanoi! Korea käsi, Kaja! Kas niin. — Ja kun ne tulevat niin suuriksi että ymmärtävät, niin tiedätkös, ne kuulevat sellaista kuitenkin, niin että —. Ei, nyt meidän on laittauduttava kotiin —."
Rose meni myymäpöydän luo ja maksoi.
"Rose tarjoaa, ymmärräthän."
Betzy nousi seisomaan koko sinisessä valtavuudessaan. Hän oli ylen siunatussa tilassa, ja tänä loistavien taftikappojen keväänä oli hänen kappansa varmaankin valtavin ja sinisin ja loistavin, mitä todennäköisesti oli koko kaupungissa.
* * * * *
Torkild oli nostanut lapset raitiovaunuun Betzyn luo. Ja nyt seisoivat hän ja Rose jälleen kahden keskellä Egertoria. He katsoivat katuun kumpainenkin, ja Torkild toivoi hartaasti, että Rose sanoisi jotakin. Mutta kun Rose ei sitä tehnyt, täytyi hänen avata suunsa:
"Minne päin aiot — millä suunnalla asut?"
"Alaspäin katua. Minä asun Bogstadveienin varrella."
"Onko se sinusta alaspäin?" Torkild takertui tähän ohueen keskustelun lankaan. "Sehän on oikeastaan Carl Johania ylöspäin — numerot alkavat kai alhaalta Rautatientorilta, luullakseni — eikö ole niin?"
"En tiedä oikein — niin kai. Tarkoitin vain alaspäin, kun tässä on alamäki sinnepäin —."
"Niin kyllä, mutta sitten on ylämäki linnaan päin —" Heidän katseensa yhtyivät, ja heidän täytyi molempien nauraa. Ja sen jälkeen he katsoivat toisiinsa hiukan epävarmasti, hämillään hymyillen, ja punastuivat kumpainenkin.
"No niin, ylös- tai alaspäin — onko sinulla mitään sitä vastaan, että saatan sinua kappaleen matkaa?"
"Ei", sanoi Rose hillitysti. "Mutta — onko sinulla aikaa?"
"Voin matkustaa toisella junalla. — Ei, minä olin vain harmistunut
Betzyn tahdittomuudesta, ei minulla ole mitään kiireellistä asiaa —."
He kävelivät hiljakseen Carl Johania ylöspäin, jalkakäytävällä puiden alla.
"Eikö sinun tarvitse enää mennä konttoriin tänään?" tiedusti Torkild.
"Olen jättänyt konttorin", sanoi Rose hiljaa. "Olen käynyt keittokoulua huhtikuun alusta lähtien. — Tiedäthän, etten koskaan ole pitänyt konttorityöstä. — Minulla olisi oikeastaan ollut halu oppia sairaanhoitoa — päästäkseni joskus, jos mahdollista, johtajattareksi vanhainkotiin tai lastenkotiin tai sellaiseen. Mutta minä olin liian vanha — se olisi vaatinut liian pitkän ajan, ja olihan varsin epävarmaa, voisinko koskaan saada sellaista paikkaa kuin toivoin. Mutta olin lujasti päättänyt hankkia joka tapauksessa sellaista työtä, johon voisin tuntea mielenkiintoa. Niinpä valitsin tämän. Suoritan näet sellaisen tutkinnon, että voin päästä julkisiin toimiin — keittokoulun opettajaksi tai johonkin tyttökouluun. Tai ehkä myös jonkinlaisiin emännöitsijän toimiin —."
Torkild laski, että tämä päätös oli Rosen täytynyt siis tehdä kohta kun he olivat eronneet. Oli niin kummallista ja epätodellista siinä heidän nyt kävellessään ajatella, että he olivat erossa —.
"Toisinaan olen todellakin ajatellut antautua itsenäiseksi ruoanlaittajaksi", sanoi Rose ja naurahti.
Torkild koetti myös nauraa:
"Mitähän äitisi olisi siihen sanonut?"
"Oh — mamma ei todellisuudessa ollut vähääkään hienosteleva. Hän oli vain olevinaan joskus. Se oli ehkä isän vaikutusta — hän oli luultavasti sellainen jossakin määrin, sillä hänen sukulaisensahan ovat äärettömän hienostelevia —."
"Seurusteletko ollenkaan heidän kanssaan?" kysyi Torkild.
"En koskaan —."
He olivat tulleet linnanpuistoon. Ja he poikkesivat pienelle syrjätielle, ja kun he tulivat erään yksinäisen penkin luo, kysyi Torkild:
"Emmekö voi istua vähän?"
Rose istuutui. Ja Torkild istahti hänen viereensä ja alkoi kaivella maata kävelykepillään. Ei kumpikaan heistä virkkanut mitään vähään aikaan; he istuivat molemmat katse kiinnitettynä kepin kärkeen, joka piirsi viiruja ja kaaria soraan.
Kunnes Rose äkkiä sanoi:
"Sinullahan on Doriksen pikku poika luonasi?"
"Niin. Tiedätkö sen?"
"Tiedän", sanoi Rose hiukan viivytellen. "Tapasin Helsingin tässä hiljan, ja hän kertoi sinun ottaneen luoksesi pienen sukulaislapsen. Ja jostakin, mitä Bera-täti kirjoitti talvella, ymmärsin — hän kirjoitti kuulleensa puhuttavan, että Dorikselta jäi lapsi —."
"Vai niin? Luulin, ettei olisi kuin pari kolme minun lisäkseni, jotka siitä tiesivät —."
"Sinä pidät kai kovasti tuosta pikku pojasta?" kysyi Rose hiljaa. "Onko hän suloinen?"
"Kyllä hän on aika pirteä pikku veitikka. Voithan ymmärtää, että pidän hänestä."
"Kuinka vanha hän on?"
"Hän tuli vuoden vanhaksi viime viikolla." "Mikäs hänen nimensä on?"
"Ivar. Minun puolestani hänellä voisi yhtä hyvin olla jokin muu nimi — mutta sillähän on itse asiassa vähän merkitystä."
"Kerro minulle vähän hänestä", pyysi Rose. "Kuinka olet järjestänyt olosi? Helsing sanoi sinun asuvan rouva Strandenilla."
"Niin. Muutin sinne, kun tulin tuntureilta, näetkös. Ja kun palasin kotiin Ivarin kanssa, niin suostui hän ottamaan hänet taloonsa, ja minun oli palkattava lapsentyttö pojalle. Mutta nyt tyttö tekee miltei kaiken muun, ja rouva Stranden hoitaa lasta. Hän hemmoittelee häntä hirveästi —."
"Käveleekö se?" kysyi Rose. "Osaako se sanoa mitään?"
"No, kyllä se taapertelee vähän ja työntää tuoleja edellään. Mutta ei se vielä mitään osaa sanoa muuta kuin jotakin jokellusta ja lirkutusta. Rouva Stranden kyllä väittää sen sanovan 'pappa', kun se näkee minut, mutta minusta se ei kuulosta muulta kuin papapa, ja sitähän se sanoo muutenkin."
"Luuleeko rouva Stranden sitten, että se on sinun omasi?"
"Sitä hän kyllä luulee." Torkild hymyili vähän. "Kaikkine hyvine ominaisuuksineen on rouva Stranden hieman — puhelunhaluinen, tiedätkös. Siksi en antanut hänelle mitään selitystä lapsen alkuperästä. Ja poika on hyvin äitinsä näköinen — ja siis minunkin."
"Siitä on siis ollut koko joukko juttua liikkeellä lähiseuduilla? Ihmiset ovat ehkä luulleet, että se juuri oli syynä eroomme?" Rosen äänessä oli kiivas sointu.
"Todennäköisesti. Onko se — sinusta vastenmielistä?"
"On", sanoi Rose lujasti. Ja vähän rauhallisemmin: "Se kuohuttaa minua. Sillä tiedäthän, että avioliittorikos on minusta aina ollut mitä alhaisinta ja inhoittavinta —. Että ihmisten pitääkin luulla sellaista sinusta!"
"Tiedäthän, ettei se minustakaan ole — miellyttävää. Se, että ihmiset luulevat minun olleen sinulle uskoton. Mutta kuitenkin —. Onhan parempi, että Doris saa maata rauhassa haudassaan."
He istuivat vaiti hetkisen. Sitten Rose aloitti jälleen:
"Hän on siis tumma, se poika, koska hän on sinun näköisesi?"
"Noo — tukka on jokseenkin vaalea vielä. Mutta se tulee kai tummaksi. Hän muistuttaa meitä, kuten sanottu — silmiltään ja niin poispäin. Ja ilmeeltään —"
"Kuinka monta hammasta sillä on?"
"Kunpa sen tietäisin." Torkild naurahti jälleen. "On kai hänellä muutamia." Sitten hän lisäsi katsoen maahan: "Voithan tulla sinne katsomaan häntä, jos se sinua huvittaa." Seurasi pieni vaitiolo. "Voithan tulla jonakin aamupäivänä — kun minä olen konttorissa."
"Enkö saa tulla silloin kun olet kotona?" kysyi Rose hyvin hiljaa; hänkin katsoi maahan.
Torkild painoi päänsä vielä alemmaksi. Hän tuli polttavan punaiseksi.
"Kyllä — jos tahdot niin."
"Silloin kun kirjoitin sinulle Doriksen kuoleman jälkeen", sanoi Rose hiljaa. "En tahtonut ehdottaa sitä suoraan — mutta ajattelin sinun ehkä ymmärtäneen sen — olisin mielelläni halunnut tavata sinua. Toivoin niin kovasti, että olisin voinut — lievittää vähän. Mutta ehkä en olisi voinut sitä tehdä?"
"Et", sanoi Torkild melkein kuulumattomasti. Ja vähän jälkeenpäin:
"Sillä siihen ei ollut mitään lohtua, näetkös."
"Oliko hänen laitansa ollut niin hirveän huonosti?" kysyi Rose arasti.
"Oli."
— Ja voit kai itsekin ajatella — Silloin kun hän kirjoitti matkustavansa Pariisiin, niin tiedäthän, ettemme kumpainenkaan, et sinä enkä minä — uskoneet todeksi mitä hän kertoi. Ja minä annoin asiain mennä — koettamatta ottaa selvää, miten sisareni laita todellisuudessa oli. Olisihan minun pitänyt tietää, että hän ehkä tarvitsi veljeä, joka voisi auttaa häntä. Enkä minä liikuttanut sormeanikaan — enempää kuin koskaan aikaisemminkaan —."
"Juuri tuo, mitä sanoit, oli minunkin mielessäni — minähän ajattelin myöskin silloin, että siinä ehkä voi piillä jotakin. Sitä minä olisin tahtonut sanoa sinulle. Sekä suoraan että epäsuoraan oli minulla suurin syy siihen, ettet sinä tullut — puuttuneeksi asiaan — silloin. Olisin tahtonut muistuttaa sinulle, että vastuu lankeaa kai yhtä paljon minulle kuin sinulle —"
Torkild pudisti päätään.
"Sehän ei muuta asiaa mitä minuun tulee, Rose. Sen, joka tuntee, että hänen on tehtävä jotakin, on tehtävä se. Vastuu on hänen, eikä se tule pienemmäksi siitä, jos on joku toinenkin, joka olisi voinut sen tehdä."
"Luuletko muutoin, että olisit voinut tehdä jotakin? Tarkoitan, luuletko että olisit voinut tehdä jotakin, mikä olisi muuttanut Doriksen kohtalon toisenlaiseksi?"
"Voihan hyvin olla, etten olisi sitä voinut. Mutta minusta ei tunnukaan, että asian ydin on siinä. Ihmisen on tehtävä se, minkä hän tuntee velvollisuudekseen, uskoipa sen sitten vievän johonkin tulokseen tai ei."
Hetken vaitiolon jälkeen Torkild virkkoi hiljaa:
"Yhden asian soisin mielelläni saavani selittää sinulle. Doriksen kuoleman yhteydessä olevat seikat, ne ne olivat syynä siihen, että minä — nyt talvella, kun erottamisaikamme oli kulunut loppuun — heti kohta — ryhdyin toimenpiteisiin avioliittomme lopulliseksi purkamiseksi. Osaksi siitä syystä, että se minusta tuntui olevan välttämätöntä — onhan koko minun sukuni niin kauttaaltaan soveltumatonta sekaantumaan — elinvoimaisten ihmisten kohtaloihin. Osaksi myös pojan takia — koska, kuten jo sanoin sinulle, arvelin sopivan yhtä hyvin, että hän sai käydä minun lapsestani. Mutta varsinkin siitä syystä, että kun olin johtunut itsestäni ja suvustani siihen käsitykseen, mihin olin tullut, minusta näytti olevan yhtä hyvä, että kaikki meidän väliltämme lopullisesti purkautuisi.
"Olihan se myös sikäli johdonmukaistakin, kun ensin olimme eronneet.
Muuten en kai olisi tullut sitä tehneeksi —.
"— Mutta minä pelkäsin kyllä tavallani — että tuo minun kiireellisyyteni eron hankkimisessa — saattaisi ehkä — tuntua sinusta loukkaavalta. Tuntuiko se?"
Rosen kasvot värähtivät hiukan. Mutta sitten hän katsoi Torkildia rohkeasti silmiin ja vastasi: "Tuntui."
* * * * *
Torkild nousi penkiltä. Rose myöskin. Ja sitten kysyi Torkild epävarmasti:
"Onko sinulla mitään sitä vastaan, että saatan sinua pitemmälle?"
Rose pudisti hiukan päätään. Mutta he eivät puhelleet keskenään, vaihtoivat vain jonkun välinpitämättömän huomautuksen ilmasta, kävellessään ylöspäin Homansbyn läpi.
Rose seisahtui pienen, vanhan, kaksikerroksisen puutalon eteen
Bogstadveienin yläpäässä:
"Niin — tässä minä asun."
Torkild kysyi hiljaisella äänellä:
"Tuota — et kai tahtoisi lähteä pienelle kävelylle kanssani —?"
"Mielelläni", sanoi Rose yhtä hillitysti.
Ikäänkuin malttaen mielensä alkoi hän kysellä Torkildilta vanhojen tuttujen paikkojen ihmisiä ja oloja: kuka asui nyt heidän vanhassa kodissaan, miten apteekkarin ja Liedin väet jaksoivat. Ja Torkild vastasi ja kertoili — mutta heidän äänessään oli viivästelyä, jolla ei ollut mitään tekemistä sanojen sisällön kanssa.
Ja tultuaan Vestre Akerin kirkon ohi ja kävellessään verkalleen
Sognintietä ylöspäin olivat he molemmat vaiti.
Taivas oli pilvessä ja harmaanvalkoinen, mutta se näytti olevan niin merkillisen korkealla matalain, tummien harjujen yllä. Pienissä paljaissa vesakoissa oli omituinen sinertävä vivahdus. Jossakin vanhassa tammessa olivat vielä viimevuotiset ruskeat kuihtuneet lehdet jäljellä, ja muutamissa pienissä tuomissa kellersivät nuput puhkeamaisillaan. Laajat, avoimet kentät, jotka ulottuivat metsäisten harjujen liepeille, olivat vielä vain harmaanvihreitä — kevät oli tullut myöhään tänä vuonna.
Ja Sognintie soljui kauniisti kaartuvana, vaaleanharmaana nauhana seudun läpi, loppumattoman kauas, kunnes saavutti metsänreunassa olevan vanhan kartanon ja hävisi. Ihmeelliseltä, äärettömän autiolta se näytti — kuten aina, tuo tie, jota kokonaiset nuorisoarmeijat ovat kulkeneet kevätiltoina, yksin ja kaksin, yksinäisyyksineen ja sydämenkaipuineen. Ja kaikille niille on tie siinä, autiona ja loppumattomana ujuen halki vihreiden kenttien tummia metsiä kohti.
Suuren vanhan tammen luona tien ensimmäisellä mäellä he poikkesivat kulkemaan vainion poikki, Gaustadiin vievää polkua.
"En tiedäkään, kuinka monta vuotta siitä on, kun olen viimeksi ollut täällä", sanoi Torkild.
"En minäkään ole ollut täällä, ties milloin —"
He ajattelivat molemmat samaa. Täällä ei ollut oikein sellaista kuin he olivat muistelleet. Joen viereinen jyrkkä mäki oli tullut niin pieneksi — ja joki itse oli vain liejupuro. Siinä, missä ennen vanhaan oli ollut kokonainen seikkailu päästä yli pulskahtamatta veteen, astuivat he vain parille kivelle edes kenkienkään kastumatta. Ja valkovuokkomatto, loistavien kukkatähtien vilinä, joita he ahnaasti olivat repineet itselleen kotiin viedäkseen. Joitakin valkovuokkoja pilkoitti leppäpensaiden harmaanvihreiden runkojen välissä, ja ylempänä mäen rinteellä niitä kasvoi muudan läikkä, mutta jaloissa ei ollut mitään mattoa, ainoastaan tallattu, savenharmaa polku, ja sen varsilla virui ohueksi kuluneessa ruohikossa pullonsirpaleita ja vanhoja eväspapereita.
"On täällä toki sentään kaunista", sanoi Torkild.
"Niin, onhan täällä sentään kaunista."
He kulkivat vähän matkaa. Sitten Torkild kysyi hiljaa:
"Tuota — tahdotko sanoa minulle yhden asian. Minä en sitä tiedä — en ole halunnut kysyä sitä keneltäkään muulta, ymmärräthän. Mikä — mitä nimeä sinä käytät?"
"Rouva Christiansen. — Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" sanoi Rose hiljaa.
"Ei. Olin vain odottanut — Wegnerhän on — kauniimpi. Toinen on niin kovin tavallinen, että —."
"Ei. Jos annat minulle luvan, niin pidän mieluummin sinun nimesi." Rose puhui vähän takeltaen. "Sillä Rose Wegner oli toinen kuin minä olen nyt —."
"Miten tarkoitat?" kysyi Torkild, ja hänen äänensä oli pelokas.
"Tarkoitan —. Sellaisena kuin nyt olen, olen kokonaan — niiden vuosien uudestaanmuovaama ja leimaama, jotka olen elänyt yhdessä sinun kanssasi. Luulen — olen ollut näkevinäni sen kaikkialla viime aikoina, sitten kun aloin ymmärtää. Me naiset tulemme siksi, miksi mies meidät tekee. Joko valitsemalla yhden, jolle antaudumme — tahi useampia — tahi olemalla antautumatta kenellekään niistä, jotka tulevat, koska tunnemme, ettei kukaan niistä voi tehdä meistä mitään parempaa ja kauniimpaa. Ne, jotka jälkimmäisen vaihtopuolen valitsevat, miellyttävät minua ehkä eniten. Mutta ne, joilla on rauha itsensä kanssa ja jotka kykenevät saamaan aikaan jotakin maailmassa, ne ovat luullakseni kaikki tavanneet miehen, jolle he tiesivät voivansa antaa parhaimpansa, mutta niin ei voinut käydä. Silloin he voivat olla — rauhalliset tavallaan ja työskennellä muissa asioissa, koska tietävät kohtalonsa määrätyksi —."
"Entä sinä itse?"
"Minä. Minä tein pahimman mitä voin tehdä — otin umpimähkään kenen sattui, kun väsyin odottamaan. Sen me useimmat teemme — ja silloin tulee helposti turmioon tavalla tai toisella. Niin kai minäkin olisin tullut, jos et sinä olisi aina vartioinut minun puolestani. Sinä näit aina, milloin tahdoin antaa sinulle jotakin väärennettyä, etkä sinä sallinut minun koskaan harjoittaa pitemmälti noita rakkaudenväärennyksiä, ja aina annoit minun nähdä mitä rakkaus todella oli. Jumala auttakoon minua, että en ymmärtänyt sitä ennenkuin oli myöhäistä — minähän olin vain kova, vihreä naisen raakila —. Ja sentähden, nyt kun näen päässeeni omasta kevytmielisyydestäni mikäli siihen kykenen — niin että luulen voivani tulla paremmaksi ja kelvollisemmaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi kuin luonnostani olin — ja sen kautta onnellisemmaksi kuin ansaitsen tulla, niin sentähden tahtoisin mieluimmin saada pitää sinun nimesi — oi Torkild, itketkö sinä —."
"Itken." Torkild kääntyi hänestä poispäin.
Rose meni ja laski kätensä hänen käsivarsilleen. Hänen kasvonsa olivat tulleet liidunvalkeiksi. Ja kun Torkild veti hänet luokseen, kouristuksentapaisesti nyyhkyttäen, ja Rose painautui häntä vasten, tiesi Torkild, ettei Rose ollut koskaan antautunut hänelle, mutta että nyt hän sen teki —.
Rose itki rajusti heidän seisoessaan sylitysten. Niin ei Torkild ollut tiennytkään hänen voivan itkeä. Ja Rose kuiski itkunsa välistä:
"En voi ymmärtää sitä, Torkild. En voi ymmärtää sitä. Että sinä voit rakastaa minua vielä. Että olet voinut rakastaa minua aina. Olenhan minä ollut niin mahdoton ihminen —."
"Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua."
"Niin kai täytyy olla, kun sinä olet ollut niin äärettömän hyvä minulle. Niin kai täytyy olla, kun sinä olet ottanut kaiken parhaan itsestäsi ja luonut minut uudelleen —. Oi Torkild, Torkild, minä en voi ymmärtää sitä — etten ole sitä menettänyt —."
"Minä rakastan sinua —.
"Sano se sinäkin", kuiskasi Torkild hetken perästä —.
"Niin, taivaan jumala, kuinka minä rakastan sinua, Torkild —." Rose painautui jälleen häntä vasten. "Oi että minun on lupa sanoa se sinulle. Ja että sinä voit uskoa minua!"
* * * * *
He käyskentelivät vielä mäkien välissä, käsi kädessä.
"Minä tiesin sen silloin, kun matkustin luotasi. Mutta en uskaltanut silloin sanoa sitä sinulle —. Niin, en tiennyt sitä oikein silloinkaan. Koko ajan kun olimme erossa, uskoin aina, että sinä pyytäisit minua palaamaan —. Mutta kun saimme laillisen eron — kun kirjoitin Rose Christiansen siihen paperiin — sinun nimesi rinnalle, siihen paperiin, jonka piti erottaa meidät kokonaan toisistamme, silloin tiesin tulleeni lopultakin sinun vaimoksesi. Ja silloin päätin etsiä itselleni työn, jonka voisin täyttää — tulla hyväksi ja kelvolliseksi ja uskolliseksi ihmiseksi ihmisten joukossa, koska kuuluin sinulle enkä koskaan voinut tulla muuksi kuin sinun omaisuudeksesi —."
"Oliko sinun paha olla silloin?" kysyi Torkild pehmeästi.
"Ah —. Tiedätkö, minä kaipasin äärettömästi sinua. Minä itkin usein yöllä ikävästä sinuun. Mutta ei minun kuitenkaan ollut niin kovin paha olla. Tiesinhän rakastavani sinua, se oli enemmän kuin olin ansainnut —.
"Muistatko, kun kerran sanoin, että mielestäni rakkauden täytyi minulle olla sellaista, että tuntisin kuuluvani miehelle hänen omaisuutenaan. Niinkuin sormus hänen sormessaan. Hän voisi pitää minut tai panna minut pois ja unohtaa. Mutta hänen olisin kuitenkin. Minä olen sinun siten, nyt —."
"Oletko koskaan uskonut, että voisin unohtaa sinut?"
"En. Mutta en uskonut, että sinä uskoisit minua —"
* * * * *
He kuljeksivat siellä yhä; oli jo melkein pimeä. "Olemme kai yhdessä tänä yönä?" kuiskasi Torkild Roselle.
"Olemme." Rose painautui häneen. "Saanko tulla sinun mukaasi kotiin —."
* * * * *
"Mutta kuule — pitää kai meidän saada vähän ruokaa", sanoi Torkild, kun asia juolahti hänen päähänsä. "Ja silloin meidän on kiirehdittävä. Juna-aikojahan on tosiaan muutettu — viimeinen lähtee nyt täsmälleen kello kaksitoista. — Niin, voisimme kai olla jossakin kaupungillakin —."
"Ei, ei", kuiskasi Rose kiivaasti. "Meidän on oltava sinun kotonasi —."
He kulkivat alaspäin kaupunkia kohti. Mutta kovinkaan joutuisaa ei kulku ollut.
"Minusta tuntui monasti", sanoi Torkild hiljaa — "oli monta kertaa — vaikea — pitää siitä kiinni. Minä tunsin kyllä — että se oli oikein. Kun eivät välimme olleet tulleet sellaisiksi kuin olisi pitänyt. Mutta kun sitten ajattelin kaikkia niitä aikoja, jolloin mielestäni olimme kuitenkin olleet niin onnellisia yhdessä. Kun sinä olit minun ja minä sinun ja me olimme olleet iloiset siitä kumpikin —."
Rose käveli pää kumarassa:
"Muistatko — viimeistä yötä — kun sinä — otit minut?"
Torkild vastasi hiljaisesti:
"Koetin toivoa, ettei sitä olisi ollut. Mutta Rose — minun täytyy sanoa sinulle, etten voinut. Minussa virisi aina jotakin, kun muistin sen — kuin jonkinlainen hurja — voitonriemu —."
"Tuo, mitä sinä sanoit — siitä ilosta, kun minä olin sinun ja sinä olit minun, ja minä olin siitä iloinen. Sehän ei ollut muuta kuin luonnollista, että meillä oli sellainen tunne, kun olimme nuoria, terveitä ihmisiä. Ja joinakin kertoina pidin tuota iloa rakkautena — ja toisin kerroin aavistin sisimmässäni mitä se oli, ja olin katkeroitunut ja häpesin sisimmässäni itseäni — ja koetin kääntää katkeruuteni sinua vastaan — mutta kun en silloin pitänyt sinusta, johtui se siitä, että sisimmässä tunnossani tiesin sinun rakastavan ja minun vain päästävän eläimen irti itsessäni —."
"Et saa sanoa noin", pyysi Torkild nopeaan ja kipeästi.
"Mutta Torkild, niinhän oli. Minä en ymmärtänyt sitä, sillä olin aina ajatellut, että eläin ihmisessä olisi jotakin raakaa ja törkeää ja rumaa. En tiennyt, että joissakin se voi olla vain kuin pieni kissanpoika, joka leikkii tietämättä millä se leikkii, ja repii rikki ja kynsii verille vain huvin vuoksi. Ja se on vielä vaarallisempaa, koska eläin on suloinen ja kaunis ja hupainen — eikä tiedä vastuusta —.
"Sinä yönä, jonka tiedät — silloin ymmärsin, että ihmisen rakkaus on hurjinta totta —."
"Minun on pistäydyttävä sisällä noutamassa pukeutumistarpeeni", sanoi Rose, kun he tulivat hänen asuntonsa kohdalle. "Ja sanomassa emännälleni, että menen pois —."
Torkild meni hänen kanssaan sisälle. Rosella oli kaksi pikkuruista taitekattoista huonetta. Torkild seisoi hänen pienoisessa arkihuoneessaan, Rosen sulloessa vähän vaatteita käsilaukkuun. Ikkunat olivat alhaalla lattian rajassa; ikkunalaudat olivat täynnä kukkia.
"Minulla on pari sinun vanhaa ruusuasi huoneessani", sanoi Torkild toiseen huoneeseen Roselle. "Makuuhuoneessani —."
"Oi — onko! Mitkä, tiedätkö?"
"Malmaison ja Louise Odier."
"Ne olivat minun lempiruusuni", sanoi Rose iloisena.
"Minä muistin sen, ja siksi en antanutkaan niitä pois —."
Rose tuli toisesta huoneesta ja suuteli häntä:
"Niin, nyt minä olen valmis —."
* * * * *
He poikkesivat jonnekin saadakseen suuhunsa vähän teetä ja voileipää kiireeltään ja jäivät istumaan niin pitkäksi aikaa, että heidän oli juostava raitiotiepysäkille. Ja raitioliike oli pysähtynyt — kokonainen jono vaunuja seisoi liikkumattomina pitkin Stortinginkatua. He ottivat auton.
"Se on totta", sanoi Torkild heidän huristaessaan Tostrupin ohi. "Minä olen luvannut Betzylle kultaketjun hänen molemmille pikkutytöilleen —."
"Oletko —", ja Rose nauroi. "Minulta hän on tilannut heille kultaristit —."
"Betzy huolehtii omistaan —", sanoi Torkild, "ja Jumala siunatkoon
Betzyä siitä —."
"Ei, Torkild — anna minun olla — oletko hullu — keskellä Carl
Johania!"
He syöksyivät odotushuoneen läpi, asemasillalle, toisen luokan vaunuun.
Seuraavassa tuokiossa konduktööri avasi oven ja päästi sisään eukkoja,
joilla oli korit, ja miehiä, joilla oli selkäreput ja piippunysät. —
Se oli tupakkavaunu. Ja juna oli tupaten täynnä.
Torkild ja Rose menivät käytävään, seisoivat siellä avoimen ikkunan ääressä ja tunsivat ilmanvedon kuumilla poskillaan. He pitivät toisiaan kädestä ja tuon tuostakin he katsoivat toisiinsa ja värähtivät siitä.
"Onko sinulla vielä vanhat koirasi?" kysyi Rose äkkiä.
"Rex minun täytyi tappaa viime vuonna", sanoi Torkild. "Se joutui raitiovaunun alle eräänä päivänä, kun olin ottanut sen mukaani kaupunkiin. Ei tullut kysymykseen muu kuin saada käsiinsä eläinlääkäri ja toimittaa se hengiltä, poloinen —"
"Ah, kuinka surullista — muistatko miten Rex ja minä olimme hyvät ystävät —"
"Niin, se oli hyvin ikävää. Minulla on nyt uusi lintukoira — Lewellyn sekin — vain vuoden vanha, mutta luulen siitä tulevan hyvän. Mutta Lilletøsa elää ja voi hyvin — sillä on penikat tällä kertaa, joten se on teljetty vajaan. Minä pelkään sitä nimittäin vähän Ivarin puolesta — hän on aivan hullaantunut penikkoihin, näetkös. — Muistatko että se puri sinua, kun sillä oli penikat —?"
"Luuletko, että se vielä tuntee minut —?" kysyi Rose —.
— Mutta heidän äänensä sädehti riemua, puhuivatpa he mistä hyvänsä —.
* * * * *
Sitten he tulivat perille. Yksinäinen kaarilamppu paloi aseman edustalla. Junasta vyöryvät mustat haamut hajaantuivat ja katosivat pimeyteen. Torkild ja Rose lähtivät kulkemaan jokea kohti, missä varastotonttien lautapinot häämöttivät yössä tuoksuen raikkaalle ja kirpeälle.
"Mutta kuule", sanoi Rose äkkiä. "Mitähän rouva Stranden sanoo huomenna — mehän emme kai nyt enää ole naimisissa, näetkös?"
"Rouva Strandenko!" Torkild naurahti. "Hän on kai pikemminkin sitä mieltä, että kun kerta on menty naimisiin, niin ei voida koskaan muuksi tulla — mitä paholaisen metkuja ihmiset sitten keksinevätkin nykyaikana."
He menivät sillan yli ja tulivat sille pienelle tienpätkälle tehdasrakennusten ja joen välissä, missä ruostuneet rautalastut narskuivat jalkojen alla.
"Oi tuota ääntä", sanoi Rose hiljaa. "Olen muistanut sitä niin usein koko tänä aikana." Ja hän likeni Torkildia. "Torkild, Torkild, en voi ymmärtää sitä todeksi, että minä tulen kotiin!"
* * * * *
Metsässä ei ollut niin kovin pimeää, kun he olivat vähän tottuneet siihen. Taivas häämötti heikosti vaalealta kuusten latvojen yllä, ja joki kuvasti sitä ja hohti kirkkaana tien varrella kasvavien leppien lävitse. Tuoksui kylmältä ja keväiseltä — sitä huokui märästä maasta ja tuoreesta ruohosta ja puista, jotka hikoilivat mahlaa kaikista nuorista versoistaan.
Sitten he tulivat perille pienen talon luo, joka kyyhötti harmaanvalkoisena yössä, suljetuin, nukkuvin ikkunoin — ulkohuoneet häämöttivät niin tummina ja raskaina pihan alastomain vanhain puiden alla.
He seisoivat hetkisen katsoen tietä pitkin sinne päin, missä se kulki edelleen pujahtaen jälleen metsään — heidän vanhaan kotiinsa päin.
Kuului omituista epäselvää ääntä ilmasta, korkealta heidän päittensä päältä.
"Muuttolinnut", sanoi Torkild.
He seisoivat käsivarret toistensa ympärillä ja katsoivat harmaanvaalealle, pilviselle taivaalle, missä he eivät erottaneet mitään.
Ja pysytellen liki toisiaan he menivät sitten taloon, ja Torkild aukaisi oven pieneen eteiseen, jonka omituinen ilma muistutti sisäänsuljetun suursiivouksen hajua. Ja pitäessään Rosea itseään vasten koetti Torkild pysyttää äänensä tasaisena ja hiljaisena, sanoessaan:
"Niin — nyt olemme sitten kotona —."