Mutta hän ei juuri milloinkaan maininnut niitä vuosia, jolloin hän oli elänyt Kristianiassa naimisissa ja pitänyt komeaa taloutta. Hän ei seurustellut kerrassaan kenenkään sen aikuisen tuttavansa kanssa. Ja hän se oli, joka oli vetäytynyt aivan erilleen heistä, eivätkä he hänestä. Torkild oli kuullut äitinsä puhuvan rouva Wegnerin kanssa tästä. "Olivathan he kaikki sentään niin ystävällisiä ja avuliaita sinulle, silloin kun miehesi kuoli", sanoi Torkildin äiti. "Kyllä, kyllä he olivat." "Mutta Rosen tähden", sanoi rouva Christiansen. "Voit olla varma, että se hyödyttäisi häntä hänen suureksi tultuaan, jos hänellä olisi tuttavuuksia. Ja sitten hän voisi saada kutsuja — lapsihan elelee täällä eikä pääse koskaan mihinkään." Silloin Rosen äiti hymyili: "Sitä ei Rose totisesti kaipaakaan. Luuletko sinä hänen ja minun kaipaavan mitään maailmassa täällä kotonamme? Silloin ihmiset ehkä kutsuisivat lapseni luokseen jouluksi tai muihin tilaisuuksiin, jolloin tunnetaan tarvetta osoittaa hiukan hyvyyttä köyhille ja yksinäisille. — Ei, älä luulekaan, Regitze." "Noin ei sinulla ole oikeutta sanoa — että he kohtelisivat Rosea hyväntekeväisyys-esineenä. — Etkähän sentään voi olla varma, etteikö Rose kaipaa niitä huvituksia, joita muilla lapsilla hänen iässään on —." "Rakas ystävä, enhän sanokaan, että he kohtelisivat häntä siten. Sitä ei luonnollisesti voi tietää ennenkuin on koettanut, enkä minä aio antautua siihen kokeeseen. Mutta mitä Rosesta vastaamiseen tulee —. Rose ei ole sellainen kuin muut lapset — ja sinä voit olla varma, että minä tunnen hänet." Rouva Christiansen huokasi. "Ei kukaan tunne lapsiaan, tiedätkö."
Kun rouva Wegner oli vetäytynyt erilleen entisestä seurustelupiiristään, johtui se kai joltakin osalta kauniin hemmoitellun naisen ylpeydestä; hän saattoi viihtyä vain siellä, missä hän oli ensimmäinen ja jumaloitu. Mutta hän ei varmasti myöskään kaivannut sitä. Varakkaan kristianialais-porvariston piirissä, johon Wegner kuului, ei hän ollut tavannut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hänellä oikeastaan olisi ollut mitään yhteistä. Niiden vuosien muisto, jotka hän oli elänyt tuossa piirissä, esiintyi niin pinnallisena ja epäoleellisena hänen elämässään kuin olisi kaikki tyynni ollut joitakin kesäloma-tapauksia, ja hän oli unohtanut senaikuiset ystävänsä niinkuin unohdetaan parantolan ruokasalituttavuudet.
Kun asia tarkoin otettiin, oli kai kysymyksenalaista, oliko hänellä oikeastaan ollut mitään yhteistä miehensäkään kanssa. Tai eikö pelkkä satunnaisuus — se, että mies puhui norjaa ja esiintyi niin sulavasti hienossa ulkoasussaan — ollut vaikuttanut, että hän otti tämän eikä jotakin muuta kaikista niistä miehistä, jotka kosiskelivat häntä. Kun hän riippui jumaloiden kiinni miehensä muistossa ja piti surua hänen jälkeensä kuolinpäiväänsä asti ja kun hänet haudattiin oman toivomuksensa mukaan morsiuspuvussaan, niin johtui se siitä, että tämä mies oli hänen lapsensa isä.
Monta vuotta myöhemmin oli Torkild tavannut erään liikemiehen, joka oli ollut samassa konttorissa rouva Wegnerin kanssa. Hän kertoi, että he olivat kaikki tyynni siellä olleet rakastuneita häneen, konttoripäälliköstä juoksupoikiin asti. Eikä kukaan ollut päässyt hänestä selville — keimailiko hän heidän kaikkien kanssa vai oliko sellainen käytös vain hänen luonnossaan, ilman että hän edes huomasikaan heidän liehittelyään. Hän oli kai ottanut sen jonakin luonnostaan lankeavana, jota hän ei sen enempää ajatellut. Konttori ja kaikki mitä siihen kuului oli varmaan ollut hänelle vain täysin satunnainen elämän ylläpitoväline, jolle hän ei koskaan tuhlannut ajatustakaan tultuaan kerran sen ovien ulkopuolelle — vaikka hän kuului olleen hyvin kyvykäs ja hänen kielitaitonsa kerrassaan satumainen. Mutta muuten — hän ei ollut varmaankaan koskaan ymmärtänyt mitä rakastuminen oli, vaikka oli aina elänyt rakastuneisuuden ympäröimänä — hän oli kai nähnyt, että se oli jotakin, mikä teki miehet hauskoiksi leikittely-esineiksi — sitten oli tullut se hetki, jolloin hän itsetiedottoman vaiston ajamana oli antanut ottaa itsensä, voidakseen täyttää tarkoituksensa. Sen miehen, joka oli antanut hänelle lapsen, täytyi tulla hänelle ainokaiseksi maailmassa, koska se oli ainoa suhde, jossa miehellä saattoi olla jotakin todellista mielenkiintoisuutta hänelle. Mutta se, että miehellä oli osa hänen lapseensa, se muodosti hänen käsityksessään siteen, jota ei kuolemakaan voinut purkaa: näkymättömänä oli mies hänen läheisyydessään kaikessa hänen vaelluksessaan, kunnes kuolema toi jälleennäkemisen hetken.
Hänen avioliittonsa Wegnerin kanssa oli sattunut juuri tuolla mainiolla kahdeksankymmenluvulla. Hänen seurustelupiirissään herätti luonnollisesti kaikki boheemiliikkeen nimellä kulkeva mitä kiihkeintä inhoa ja paheksumista. Ja rouva Wegner oli yhtenä päivänä paheksuvampi kuin kukaan muu — seuraavana päivänä hän kauhistutti kaikkia tuttaviaan esittämällä kaikkein radikaalisimpia ajatuksia. Se käsitettiin silloin haluksi esiintyä mielenkiintoisena. Kun Torkild myöhempinä kasvuvuosinaan johtui puhelemaan rouva Wegnerin kanssa yhteiskuntakysymyksistä, uskonnosta ja muusta sellaisesta, selvisi hänelle se periaate, jonka mukaan tämä oli milloin jyrkästi konservatiivinen, milloin hillittömän radikaalinen: hän katseli kaikkea maailmassa siltä näkökulmalta, jonka hän vaistomaisesti tiesi ainoaksi itselleen tärkeäksi — äidin ja lapsen.
Sekä Torkild että Rose olivat kieltäytyneet ripilläkäynnistä, ja rouva Wegner oli ollut vihainen: "Sellaista olevinaan olemista!" Ja kun lapset innokkaasti ja nuorekkaasti väittivät vastaan — hehän olivat vapaa-ajattelijoita! — tuli hän vain yhä vihaisemmaksi: sehän oli lorua. He koettivat selittää hänelle, että sitä ja sitä he eivät uskoneet, mutta hän katsoi heihin vain tajuamattomana — eihän hän sitä itsekään todella uskonut, ei suinkaan sitä kukaan ihminen uskonut. Mutta eihän sitä nyt silti oltu vapaa-ajattelijoita — vapaa-ajattelijalla hän tarkoitti ihmisiä, jotka lausuvat ajatuksiaan mauttomasti ja sivistymättömän kovaäänisesti ja koettavat kieltää sitä, mikä hänelle oli tosiasia: että elämä oli ikuinen, koska hänen rakkaat vainajansa olivat yhtä läsnäolevia kuin elävät, hän tunsi heidät alituisesti ympärillään ja sai viestejä heiltä monella muotoa. Eikähän hän voinut ajatellakaan, ettei hän aina saisi olla lapsensa luona valvomassa tätä, joskin hänen kerran täytyisi kuolla. Ja koska kirkko oli siunannut hänen häänsä, hänen lapsensa kasteen ja hänen miehensä haudan, tahtoi hän myöskin, että se siunaisi Rosen tämän astuessa aikuiseen elämään. Tämän pitemmälti ei hänellä ollut koskaan ollut tekemistä uskonnon kanssa — hän tiesi sen opista tuskin enempää kuin että äskensyntynyt lapsi kehdossa oli maailman pelastus, niinkuin hän luki ääneen joka joulu. Kristinusko ei ollut koskaan päässyt häiritsemään hänen sielunsa pakanuutta: hänen uskontonsa oli paljon vanhempi; hän uskoi merkkeihin ja enteisiin, ristinmerkkiin ja teräkseen, hyviin ja huonoihin päiviin, taikakaluihin ja rukouksiin, joiden sisällölle hän ei koskaan uhrannut ajatustakaan, ja hän palvoi omia vainajiaan.
Mitään muuta uskontoa hän ei ollut tarvinnut; kiinteässä yhdyselämässään sukunsa elävien ja kuolleiden kanssa ei hän ollut koskaan tuntenut sieluansa yksinäiseksi. Siitä kai se myöskin johtui, ettei hän koskaan ollut oikeastaan rakastanut — hän ei ollut koskaan voinut erkautua suvustaan ja antautua pois. Päinvastoin se mies, jolle hän oli synnyttänyt lapsen, oli hänen tietoisuudessaan otettu vastaan hänen sukuunsa.
Hänen turhamaisuutensa ja itsetuntonsa kohdistui häneen itseensä sinä henkilönä, joka sillä haavaa edusti sukua. Ja hän eli elämäänsä niinkuin kaikkea hänen vaellustaan valvoisivat ja arvostelisivat hänen vanhempiensa ja miehensä silmät pimeästä hänen takaansa ja niinkuin sitä myöhemmin tulisivat arvostelemaan tytär ja ne sukupolvet, joita ei vielä ollut olemassa, mutta joiden vaellusta hän tulisi pimeydestä seuraamaan rakastavin silmin ja jotka rakastaisivat hänen muistoaan, vaikkeivät he koskaan olisikaan nähneet toisiaan elämässä — samoin kuin hän rakasti ja etsi apua vainajilta, joita hän ei ollut koskaan nähnyt. —
Ja niinpä oli kukaties tuo kaunis Rose Fredrikke Vogelius, jonka leskeksituloonsa asti ei ollut koskaan tarvinnut tarttua valkoisilla pienillä käsillään pienimpäänkään työhön — hän oli hoitanut lapsensa itse ja tuskin sietänyt muiden siihen koskevankaan, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sitä työksi, ainoastaan leikiksi ja hyväilyksi — hän, joka ei ollut koskaan ajatellut rahan arvoa, koska oli aina ollut olemassa joku, joka täytti jokaisen hänen toivomuksensa, hän oli kukaties sittenkin paremmin varustettu kohtaamaan köyhyyttä ja taistelemaan jokapäiväisen leivän hankkimisessa kuin useimmat muut. Hänellehän oli miltei jokainen työ yhtä hyvä ja yhtä rakas, kunhan se vain antoi hänelle sen mitä hän tarvitsi lapselleen.
Varhaisesta aamusta myöhään yöhön rouva Wegner teki työtä, siivosi, laittoi ruokaa, juoksenteli halvoissa myymälöissä ostoksilla, ompeli ja parsi ja paikkasi; kahdeksan tuntia hän istui joka päivä konttorissa. Ja hänen kodissaan ja kaikessa hänelle kuuluvassa oli hienostuksen, älyllisen ylellisyyden leima, jonka hän kokonaan loihti esiin mielensä rikkaudesta, loisteliaasta mielikuvituksestaan ja olemuksensa uhkuvasta voimasta. Mutta hän, jonka päivät olivat yhtämittaista köyhyyden raadantaa, ei koskaan maininnut köyhyyttään, ei koskaan valittanut menneitä huolettomia päiviään, vaan jos hän niitä mainitsi, teki hän sen vain iloitakseen ja hymyilläkseen niille hilpeille ja onnekkaille muistoille, joita hänellä oli siltä ajalta. Ei milloinkaan hän surkutellut päivien ikuista uurastusta — mutta vähimmänkin vapaahetken, minkä hän saattoi itselleen ottaa, hän teki juhlaksi, hän juhli vähäpätöisintäkin, minkä kykeni hankkimaan yli kaikkein välttämättömimmän.
Torkildin mielestä oli ilma noissa kahdessa pienessä huoneessa täynnä epäaineellista rikkautta ja loistoa, jota hän ahnaasti imi itseensä. Siellä oli ainoa paikka, missä hän voi tyydyttää lapsuutensa onnellisuuden-tarvetta. Niitä olosuhteita vastaan, joissa hän kohtalonsa määräämänä joutui kasvamaan, hän ei kyennyt kamppailemaan; hän saattoi vain suoriutua niihin tuhoutumatta lasten ja heikkojen ihmisten ainoalla tavalla — unohtamalla ne silloin tällöin. Rouva Wegner avusti tätä hänen tarvettaan runoilla itsensä pois kaikesta siitä sietämättömästä, jonka alaisena hän eli, rouva Wegnerin oman olemuksensa terveydestä hänelle jakama annos, se se oli tehnyt hänet elinkuntoiseksi.
Kotonaan elivät hän ja Doris ikuisessa ikävässä. Kun äidillä oli kohtauksensa ja hän virui makuuhuoneessa ikkunaverhot alaslaskettuina, tylsänä ja puhumattomana, täytyi lasten hoitaa itsensä niin hyvin kuin taisivat. Torkildin sydäntä poltti katkeruus ja häpeä, kun hänen hankkiakseen ruokaa itselleen ja Dorikselle täytyi etsiä äidin kukkaro ja ottaa rahaa tai koettaa saada jotakin velaksi jostakin kadun myymälästä, jos äidillä ei ollut rahaa. Ja sitten ahdisti häntä kuolettava pelko, ettei vain kukaan pojista, — koulutovereista, jotka tekisivät pilkkaa, tai rouva Wegner, joka surkuttelisi häntä — saisi tietää, kuinka hän pesi lattiaa, laittoi ruokaa, kuroi kiinni pahimpia rikkeimiä vaatteissaan, vieläpä pesi pyykkiäkin keittiössä, kun ei koko talossa ollut puhdasta vaatekappaletta. Rajattomassa epätoivossaan ja kyllästyksessään hän toisinaan haukkui Doriksen perinpohjin — Doriksesta ei ollut mitään apua, hän oli yhtä mahdoton kaikkeen taloustyöhön kuin äitikin ja muuten hänestä oli samantekevä, vaikka koko talo olisi ollut tulvillaan roskia ja likaa.
Kun sitten kohtaus oli mennyt ohi ja äiti tuli jälleen ennalleen, saattoi hän kehua Torkildin kunnollisuutta, kuinka hän oli näppärä, kuinka hän oli tehnyt kaikki sieväksi äidilleen — aralla, hiljaisella äänellä ja häpeilevästi alasluoduin silmin. Torkildilla oli itku kurkussa, hänen teki mieli heittäytyä maahan äidin eteen — oi äiti, oi äiti, äiti! Hänen teki mieli pyytää ja rukoilla äitiään — mutta hän ei tehnyt sitä. Jos Regitze-rouva olisi kuullut lastensa valittavan, syyttävän, rukoilevan tai uhkailevan häntä, niin, jos hän olisi nähnyt heidän kärsivän ruumiillista hätää silloin kuin hän oli sulkeutuneena pois heidän näkyvistään onnettomuutensa ja häpeänsä vuoksi, olisi hän kukaties voinut korjautua. Mutta hänen lapsensa olivat vaiti ja katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän pyrki piiloon ja unhoon heidän silmiltäänkin.
Niin kauan kuin he asuivat Kristianiassa, olivat äidin kohtaukset muuten olleet jokseenkin harvinaisia. Mutta ikävä vallitsi kodissa silloinkin, kun hän oli terveenä — lapset tunsivat sen huokuvan äidin epätoivoisesta, poltetusta sielusta, ja he liikkuivat hänen seurassaan arkoina ja mykkinä, aina peläten hänen tulevan uudelleen "sairaaksi". Huono hoito ja epäjärjestys vallitsi myöskin kaikissa asioissa, vaikka Regitze koettikin terveenä ollessaan parhaansa mukaan huolehtia lastensa hyvästä olosta. Mutta hänellä ei ollut kätevyyttä missään; rumia ja kolkkoja olivat huoneet kauniine vanhoine huonekaluineen, kukat kuolivat ikkunoissa, ruoka maistui kumman sitkeältä ja mauttomalta ja ravitsemattomalta; usein se oli myös huonoa ja sitä oli niukasti, kun hän ei saanut rahoja riittämään. Ja hän tunsi alistuvaa epätoivoa nähdessään, miten hänen molemmat suloiset palleroiset lapsensa täällä kaupungissa tulivat kelmeiksi, laihoiksi ja hinteliksi, niinkuin kellarissa pidetyt kasvit.
Isän olosuhteista oli Torkild myös saanut selon asuessaan ensi vuotta kaupungissa. Se tapahtui näin:
Hän oli viihtynyt oikein hyvin Teresenkadulla ensimmäisenä talvena, oli saanut ystäviä joukoittain ja vietti iloisia ja huolettomia päiviä läheisellä maaseudulla, tappeli ja hiihteli ja löi palloa kevään tultua, eikä suuresti surrut siitä millaista kotona oli. Hän oli varsin iso ja vahva ikäisekseen, yhdeksänvuotiaaksi, siihen aikaan. Hänen paras ystävänsä oli muuan piharakennuksessa asuva poika, Arne Sevaldsen.
Arne oli vähän vanhempi kuin Torkild, iso ja vaalea ja kaunis, reipas ja siivo, ja Torkild rakasti ja ihaili häntä, nöyrän kiitollisena siitä, että sai olla yhdessä hänen kanssaan. Arnen isä oli samanlainen kuin Arnekin, ainoastaan täydellisempi ja merkillisempi siksi, että oli aikuinen. Hän oli pianotyöläinen. Hän oli hirmuisen kiltti lapsille; kerran hän oli vienyt heidät mukanaan Nordmarkeniin ja kerran Troldvandiin. Mutta Arnen äitiä inhosi Torkild yhtä ajattelematta kuin hän ihaili ja rakasti Arnea ja Arnen isää. Hän inhosi rouva Sevaldsenin tunkeilevaa ystävällisyyttä, hänen yrityksiään päästä puhelemaan "hänen mammastaan", hänen ikuista jankutustaan ja marinaansa miehelleen ja lapsilleen. Kun nainen huomasi, ettei Torkild pitänyt hänestä, tuli hän epämiellyttäväksi ja ilkeäksi tätä kohtaan, ja hän se antoi Torkildin tietää, että hänen isänsä oli potkittu pois papinvirasta, koska hän oli vietellyt erään rippikouluoppilaansa, ja nyt hän eli yhdessä naikkosen kanssa kuin sika — ja hänen äitinsä joi; niin että kyllä Torkildilla oli syytä ylpeillä.
* * * * *
Rosen äiti ja hänen äitinsä eivät olleet usein yhdessä. Rouva Wegner ei käynyt juuri koskaan heillä, ja siitä Torkild oli iloinen. Mutta rouva Christiansen tuli silloin tällöin lapsineen teelle toisen luokse. Ja silloin he molemmat suosivat ja vaalivat lastensa ystävyyttä — oikeastaan johtuikin Doriksen ja Rosen välinen ystävyys enemmän äitien toimenpiteistä kuin siitä, että he olisivat sopineet yhteen. Doriksella ainakin oli joukko muita ystävättäriä koulusta ja kadulta, vaikkakin tuttavuuksien edelleen kehittymistä jossakin määrin ehkäisi se, että Doris ja Torkild tiesivät, etteivät he voineet tuoda tovereitaan kotiinsa. Mitä Roseen tuli, oli rouva Wegnerillä oma kykynsä tehdä tyhjäksi kaikki seurustelu, jota hän ei halunnut — ja siten jäivät jäljelle melkein pelkästään vain Christiansenin lapset.
Oli melkein kuin olisi ollut salainen lohdutus noille molemmille tanskalaisille naisille, jotka olivat päätyneet tähän vieraan kaupungin köyhään kolkkaan yksinäisinä ja ystävättöminä — niin erilaiset kuin heidän mielenlaatunsa ja kohtalonsa muuten olivatkin — että heidän lapsensa olivat yksissä. Jouluksi ja syntymäpäiviksi saivat Rose ja Doris antaa toisilleen pieniä lahjoja — useimmiten ohkaisia hopeisia rannerenkaita. Kun ne kalisivat Rosen hoikassa ruskeassa ranteessa, herättivät ne Torkildissa unelmia Gangeksesta ja hindulaistytöistä:
— Aina muistan ma sen kauniin yön,
— — —
telttahain kun arkana hän saapui
Äitini ei sitä tietää saa,
siksi irroitin ma nilkastani
kultarenkaan, ettei kavaltaa
kilinällään vois se tuloani.
Tämän runon oli rouva Wegner lukenut heille ääneen eräänä iltana. Sen hämäränpehmoinen poljento oli tarttunut Torkildin korvaan. Kun rouva Wegner oli lukenut jonkun runon, muisti Torkild tavallisesti pitkiä kappaleita ulkoa ja makasi toistellen niitä itsekseen iltasella maata pantuaan. Kun rouva Wegner puhui, oli hänen tanskansa Torkildin mielestä maailman kauneinta kieltä — vaikka hän muuten ei tiennyt mitään niin rumaa kuin esimerkiksi Karen-tädin tai Niels Ove-sedän puhuma tanska.
* * * * *
Toisinaan saattoi tapahtua, että hänen äitinsä soitti, kun he olivat iltasella rouva Wegnerin luona. Rouva Christianseniinkin näytti näiden huoneiden tunnelma vaikuttavan; Torkildista ainakin tuntui, ettei äiti soittanut siten kotona; Torkild istui lattialla pimeimmässä nurkassa ja kuunteli, äidin soitto huuhteli häntä valtavien merenaaltojen tavoin, hänen silmänsä eivät irtautuneet äidin sammuneista, kelmeistä kasvoista — nyt ne elivät; vaaleissa silmissä tuikki tumma hehku, ruskeat kuivettuneet huulet värähtelivät ja vääntyivät. Istuttuaan kerran pianon ääreen soitti äiti usein tuntikausia.
Kun he lähtivät pois, otti Torkild äitiänsä käsipuolesta niin pian kuin ovi oli suljettu heidän takanaan. Ja kun hän oli päässyt vuoteeseensa kotona huoneessaan ja lamppu oli sammutettu eikä ollut muuta valoa kuin kaasulyhdyn hohde kadulta, huusi hän äitiään. Tule sanomaan minulle hyvää yötä, äiti! Sitten hän kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli kiihkeästi sanomatta sanaakaan. Silloin saattoi tapahtua, että äiti istahti sohvasängyn reunalle, veti pitkän pojan puoleksi helmaansa ja suuteli häntä kuin aivan lasta, kuiskien hyväilysanoja, joita Torkild muisti vanhoilta, vanhoilta ajoilta. Ja äiti mutisi itkunsortamalla äänellä: "Sinä pikku raukka — minun pienet lapsi-raukkani —"
Aina, kun he olivat olleet yhdessä rouva Wegnerin luona, tunsi Torkild niin voimakkaasti, kuinka hän piti äidistään, hellästi ja säälivästi ja surumielisesti. Mutta kun äiti jonakin iltana oli soittanut siten, nousi Torkildissa intohimoinen ja synkkä ylpeys. Äiti ja he, he olivat karkoitettuja, hylättyjä, vääryyttäkärsineitä ja kirottuja — mutta kirous kääntyisi hänen isäänsä, valapattoon pappiin. Hän haaveili kohtauksesta isän kanssa — kun hän itse olisi kasvanut isoksi ja ansaitsisi paljon rahaa ja äidillä ja siskolla olisi hyvä olla hänen luonaan; he asuisivat huvilassa siellä missä Wegnerien huvila oli ollut, Doris kulkisi aina valkoisissa vaatteissa ja äiti mustassa sametissa niinkuin rouva Gundersen teatterissa. Ja hänen rakkautensa olisi voittanut äidin onnettoman sairauden. Silloin isä tulisi, harmaapäisenä ja kumarana — mutta hän, Torkild, tulisi häntä vastaan puutarhankäytävällä: Minä en tunne sinua! Sinä hylkäsit äitini, sinä hylkäsit lapsesi porton tähden. Nyt hylkäämme me sinut. Mene — mene porttosi luo! Niin hän sanoisi.
Sellaisen illan jälkeen Torkild suoritti pitkät ajat fanaattisen innokkaasti niitä palvelijantöitä, joita hän muuten vihasi ja häpesi tehdä. Ja seisoessaan keittiössä pesemässä sekä omia että Doriksen alusvaatteita rukoili hän sydämessään äitiään palavin sanoin, joita hän ei koskaan saanut sanotuksi ääneen.
* * * * *
Eräänä iltana rouva Wegner vei kaikki kolme lasta teatteriin. Kukaan heistä ei ollut ollut teatterissa ennen. Vietettiin Tordenskjoldin muistojuhlaa. Jälkeenpäin muisti Torkild tästä tilaisuudesta rouva Gundersenin, joka seisoi sorjana ja mustapukuisena valoisalla näyttämöllä. Hän lausui Bergljotia. Hänen äänensä ihanuus ja säestävä musiikki värisyttivät Torkildia — ja vieressään pimeässä erotti poika, uskaltaessaan vilkaista ylös, rouva Wegnerin kasvot, hiukan taaksepäin taivutettuina, valkoisina ja liikkumattomina, kyynelten huuhtelemina, jotka virtasivat keskeymättä hänen puoleksi ummistetuista silmistään. Miten se oli tapahtunut, sitä ei Torkild tiennyt, mutta pimeässä hän oli pannut kätensä rouva Wegnerin helmaan — ja sitten se pujahti hiljaa tämän käteen. Kun esirippu laski ja sali äkkiä tuli jälleen valoisaksi, tuntui kaikki pyörivän hänen ympärillään. Rouva Wegner katsoi hetkisen alas lapsen liikutettuihin kasvoihin ja sitten hän silitti hellästi hänen hiuksiaan pari kertaa. Torkild tunsi onnesta kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä —.
Pikkutytöt eivät olleet ymmärtäneet vähääkään Bergljotista; he puhelivat vain neiti Juellista, joka oli lausunut prologin valkoisessa puvussa, olallaan maahan asti ulottuva kansallisvärinen vyöhyt. Kaikki nuket saivat olkavyöhyet, ja lopputalven Rose ja Doris joka iltapäivä seisoivat vuorotellen makuuhuoneen oviaukossa lausuen kaikkia osaamiansa runoja, yllään valkoiset yöpaidat selästä varmuusneuloilla vartalonmukaiseksi kiristettyinä ynnä pitkät silkkipaperiset olkavyöhyet. Torkild surkutteli ja halveksi heitä rajattomasti —.
IV.
Torkild ei tiennyt oikein itsekään, milloin Rose oli alkanut merkitä jotakin hänen elämässään. Ensi alussa Rose oli hänelle vain rouva Wegnerin tytär, osa rouva Wegnerin kaunista maailmaa. Sentähden hän oli Torkildin silmissä erilainen kuin kaikki muut pikkutytöt, hienompi ja onnellisempi. Aluksi Torkild hämmästyi sanomattomasti huomatessaan, että Rose kulki tuossa maailmassa pienen yksinäisen ihmisen lailla — niin, vielä yksinäisempänä kuin hän, joka sokeasti ja arvostelematta jumaloi rouva Wegneriä. Mutta maailmassa ei näyttänyt olevan mitään, mihin Rose olisi suhtautunut arvostelematta.
Aluksi Torkild huomasi vain joistakin vähäpätöisistä seikoista, että Rose oli tyytymätön äidin toimenpiteisiin. Kuten esimerkiksi siihen, että Rosen piti kantaa laukkua; niin eivät tehneet kutkaan muut pikkutytöt koulussa. Mutta "se antaa sinulle suoran ryhdin", sanoi hänen äitinsä. Eikä Rose sanonut siihen sen enempää. Häntä kyllästytti myöskin se, että hänen piti kulkea hiukset hajallaan. Kaikilla muilla koko luokalla oli palmikko — mutta rouva Wegner oli niin ylpeä lapsen kultaharjasta, "ja minkätähden pitäisi meidän olla niinkuin muut", sanoi rouva Wegner hymyillen ylpeätä hymyään. "Tuntuvatko sinun mielestäsi muut olevan parempia kuin me?" Lapsi istui ja mietti hetken. "Eivät tunnu", virkkoi hän hitaasti. "Mutta he ovat toistensa kanssa. Eikä minulla ole ketään, jonka kanssa olisin yhdessä." "Onhan sinulla Torkild ja Doris", vastasi äiti. "Niin", virkkoi Rose miettivästi. "Doris sopisikin muuten yhteen muiden pikkutyttöjen kanssa koulussa. Mutta Torkild on sellainen kuin mekin."
Rose oli myös tyytymätön vaatteisiin, joita hänen täytyi pitää. Torkildin mielestä oli aina ollut luonnollista, että Rose oli toisen näköinen kuin muut pikkutytöt — hän ei voinut kuvitellakaan tätä kävelypuvussa, englantilaishatussa ja nahkahansikkaissa. Mutta juuri näitä Rose toivoi itselleen. Sitä hän ei sanonut äidilleen; hän taipui siihen tosiasiaan, että hänen oli tyydyttävä uudestilaitettuihin ja halvasta kankaasta kotona ommeltuihin vaatteisiin: "mutta mamma voisi sentään hyvin olla tekemättä niistä niin eriskummallisia", sanoi hän Torkildille. Hän oli kyllä aina jokseenkin eriskummallisesti puettu.
Rose sanoi: "kun me olemme niin köyhiä, niin —." Rouva Wegner ei koskaan maininnut sitä, että he olivat köyhiä. Ja Rose se sanoi: "mamma ahertaa liian paljon." Rouva Wegner ei puhunut aherruksestaan. Hän uurasti hiljaisuudessa hankkiakseen ylläpitoa ja eli elämäänsä niinä tunteina, jolloin lamppu oli sytytetty ja kauneimmat kukat siirretty valoon — ja hän itse esitti itseään ihaileville lapsille. Mutta äitinsä ihailemisessakaan ei Rose ollut lähestulkoonkaan arvostelematon.
Rouva Wegnerin elämäänsuhtautumistapaan kuului nimittäin se, ettei oltu huomaavinaan niitä lukemattomia kiusallisuuksia, jotka ovat jokapäiväistä leipää kaikille köyhille ihmisille. Piti koettaa olla niitä huomaamatta, ja varsin olla niistä puhumatta. Tämä sopi juuri yhteen sen tavan kanssa, jolla Torkild koetti selviytyä niistä vaikeista oloista, joissa hän kasvoi. Mutta Rose ei ollut sellainen — hän ei halunnut jättää mitään huomaamatta; kaikkia oman pienen maailmansa asioita hän koetti ajatella ja tutkistella, ja varsinkin siitä, mikä ei häntä tyydyttänyt, tahtoi hän mielellään puhua. Ei äidille, "sillä mitäpä se hyödyttäisi", sanoi hän itse, "mamma ei sitten kuitenkaan tahdo sanoa minulle, mitä hän ajattelee." Torkildin kanssa hän joutui puhelemaan.
— Rouva Wegner ja rouva Christiansen olivat kerran puhelleet Torkildin kuullen jostakin Rosen koulutoverista, jonka kanssa hän erääseen aikaan oli usein yhdessä. Ja rouva Christiansen, joka oli kasvatettu hienostelevassa hengessä, mikä silloin tällöin itsestään purkautui esiin, oli huomauttanut jotakin siitä, että Ellenin isähän oli vain leipuri. "Ellen on hieno pikku nainen", sanoi rouva Wegner. "Hän ei koskaan puhu ajattelemattomasti." "No-jaa", sanoi rouva Christiansen. "Riittääkö nyt hienouteen se, ettei koskaan puhu ajattelemattomasti?" "Rakas ystävä", sanoi Rosen äiti. "Sehän se juuri erottaa hienon naisen muista — ettei hän koskaan sano mitään, mistä ei voi vastata, sekä itselleen että muille. Ei valehtele, mitä hyvänsä voisi voittaakin valheella. Ja aina hallitsee itsensä, jotta ei tulisi sanoneeksi sellaista, minkä myöhemmin joutuu peruuttamaan."
Tämä hienon naisen määritelmä ei muuten läheskään soveltunut rouva Wegneriin itseensä. Tosin hän kyllä aina sillä hetkellä tarkoitti mitä sanoi, mutta hänen mielipiteensä vaihtelivat hänen tunnelmiensa mukaan, ja hän oli kipenöivän kiivas. Mutta Roseen se soveltui.
Mikäli Torkildilla yleensä oli ollut jotakin vaikutelmaa Rosesta, oli se se, että tämä oli intohimoisen totuudessapysyvä. Ja ettei hän koskaan puhunut mistään asiasta ennenkuin hän oli sitä ajatellut omin päin, perusteellisesti ja innokkaasti pyrkien ymmärtämään, katsomatta omiin olosuhteisiinsa.
Varsinkin Torkildin viimeisenä Kristianiassa-olon vuonna, vuotta ennen kuin heidän kummankin piti päästä keskikoulusta, olivat he paljon yhdessä. Koulusta päästyään oli Rosen määrä mennä kauppaopistoon.
"Tekeekö sinun mielesi sitten konttorineidiksi?" tiedusteli Torkild.
"Ei, mutta minä voin siten pian päästä ansaitsemaan hiukan itse", sanoi Rose. "Jos voisin sitten maksaa vähän puolestani kotiini. Silloin voisi mamma ottaa palvelijattaren avukseen ja pääsisi ahertamasta niin kovasti. Ja sitten minulla voisi olla oma huone eikä minun tarvitsisi aina olla yhdessä hänen kanssaan."
"Etkö sinä sitten pidä äidistäsi?" kysyi Torkild hämmästyneenä.
Rose hymyili suvaitsevasti:
"Oletko sinä hullu? Kyllähän toki ymmärrät, että minä rakastan mammaa. En usko, että on ketään hänen veroistaan. Mutta hyvänen aika, minähän olen nyt todellisuudessa melkein aikuinen, ja kuitenkin on yhä aivan kuin hän makaisi hautomassa minua. Minä en saa hengittääkään noilta hänen siiviltään."
Torkildin täytyi nauraa, ja Rose nauroi myös.
"Niin — tiedätkö, mikä minusta on kauheaa? Se tietysti merkitsisi, että mamman silloin olisi täytynyt raataa vielä enemmän, niin että minun luonnollisesti täytyy olla siitä iloinen tavallani. Mutta mammalla olisi pitänyt olla liuta lapsia, näetkös. Kaikilla ihmisillä pitäisi olla varaa elättää liuta lapsia. Ainakin mamman laisilla, jotka riippuvat niin kauheasti kiinni lapsissaan. Uh — nyt minusta tuntuu, niinkuin olisin olemassa vain sitä varten, että hänellä olisi jotakin minkä vuoksi elää. Enkä sitten mitään saa tehdä hänen puolestaan. En mitään — hän ei vaadi minulta kerrassaan mitään muuta, kuin että olen olemassa ja annan hänen palvoa ja hoitaa ja hallita itseäni. Toisinaan on niinkuin en voisi tuntea kuinka paljon pidän hänestä pohjaltani, kun en saa mitään tehdä. En edes kastella kukkia hänen puolestaan. En edes korjata itse omia vaatteitani. Jos teen sen hänen ollessaan konttorissa, niin moittii hän kotiin palattuaan ja sanoo minun tehneen sen hullusti. Toissapäivänä, kun hänen täytyi juosta takaisin heti kun olimme syöneet, otin minä ja pesin astiat, mutta tiedätkö mitä hän väitti? Että minä olin kolhaissut särön lasimaljaan, vaikka olen tuon särön nähnyt siinä kauemmin kuin viikon. Ja sitten hän sanoi, että se oli syynä, minkä vuoksi olin saanut nelosen matematiikassa — aivan niinkuin ei muutenkin olisi melkein tavallista, että saan siinä nelosen. Mutta hän tahtoo asiain olevan niin, että minä olen riippuvainen hänestä kaikessa.
"Toisinaan, kun alan puhua siitä, mitä tulen tekemään sitten kuin itse ansaitsen — että silloin menemme yhdessä teatteriin ja että otamme kotiin apulaisen, niin että voimme mennä kuuntelemaan yhdessä soittoa tultuamme konttorista päivälliselle ja niin edespäin — rupeaa hän itkemään sitä, ettei voi ostaa teatterilippuja minulle ja muuta sellaista. Minä en voi saada häntä käsittämään, etten minä ikävöi sitä, mitä hän ei voi minulle antaa, vaan ikävöin sitä, etten itse voi hankkia mitään hänelle tai itselleni. Minähän en kelpaa kerrassaan mihinkään."
"Olethan sinä hyvin näppärä koulussa — kielissä ja sellaisissa."
"Koulussa, niin", sanoi Rose nelitoistavuotiaan halveksumisella sitä kohtaan. "Minä vihaan koulua, ettäs sen tiedät. Jollemme olisi niin köyhiä, niin lopettaisin tuon typerän koulun huomispäivänä ja menisin oppiin jollekin puutarhurille. Niin, sen tekisin."
"Tahtoisitko sinä puutarhuriksi!" Torkild oli suunniltaan hämmästyksestä. "Et suinkaan tahtoisi tavalliseksi puutarhuriksi — sellaiseksi, jolla on likaiset kädet ja risaiset vaatteet." Ja hän lisäsi vakavasti: "Siihen et saisi koskaan lupaa äidiltäsi."
"Se saisi olla samantekevä", sanoi Rose nuorekkaan armottomana. "Kun olisin saanut oman puutarhani, niin tulisi hän kyllä siihen mieltymään. Mamma, joka rakastaa kukkia niin kovasti — ja pitää niin paljon vihanneksista ja hedelmistä. Minä vuokraisin jonkun noista vanhoista tiluksista kaupungin ulkopuolelta, ymmärrätkö, ja meillä olisi sellaiset isot vanhanaikaiset huoneet, joissa mamma voisi pitää niin paljon ruusuja ja pelargonioita kuin jaksaisi ja sittenkin jäisi vielä tilaa kääntyä. Ja minä saisin pitää kasoittain aikakauslehtiä ja minulla olisi puutarhakirjoja ja näytteitä ja luetteloita katseltavaksi iltaisin kaikkien mamman kirjojen sijasta. Ja käteni olisivat karkeat ja kuluneet — ei niinkuin mamman, jotka ovat kuluneet sellaisessa työssä, jota hän pohjaltaan vihaa, vaan minun käteni ja vaatteeni ja kaikki olisivat kuluneet minun omassa, omassa työssäni. Mutta siitä ei kuitenkaan voi mitään tulla, ymmärräthän", jatkoi hän huoahtaen vanhamaisen viisaasti. "Sillä minun pitäisi olla opissa monta vuotta, ja silloin minä en voisi auttaa mammaa. Ja minulla täytyisi olla rahoja päästäkseni alkuun."
Se, että oli jotakin, joksi Rose tahtoi tulla, hämmästytti Torkildila enemmän kuin mikään muu seikka Rosen suhteen. Itse ei hän enempää kuin rouva Wegnerkään ollut koskaan ajatellut, että työ voisi olla muuta kuin valitettava välttämättömyys. Työtä täytyi tehdä elämän ylläpidoksi, elämän sisällykseksi täytyi olla jotakin aivan muuta. Arkoina ja epämääräisinä olivat hänen ajatuksensa tähän aikaan alkaneet lähestyä Rosea. Mutta Rosen mielessä ei ollut kaipuun varjoakaan Torkildia kohtaan. Tiedottomasti luki Rose kai hänet joksikin puolittain kuuluvaksi siihen kotiin, josta hän ikävöi päästä kasvamaan irti.
Tänä viimeisenä vuonna, jolloin he molemmat asuivat Kristianiassa, oleskelivat Torkild ja Rose vapaa-aikanaan enimmästi ylhäällä Vestre Akerissa.
Torkild oli varhain mieltynyt "maahan"; siihen, joka ensi tapaamalla oli vaikuttanut häneen vieroittavasta. Näiden laitakaupungin kadunpätkien välillä, joiden uudet rakennukset jo näyttivät rumentuneilta ja rappeutuneilta, oli laajoja aukeita palstoja, joilla oli lyhyttä, kulunutta ruohikkoa ja jyrkkiä, kuivia mäkiä, jotka alkukesällä kasvoivat metsänään keltaista peltonarskua; se versoi rehevänä kuivassa, kuumassa maassa, kasvoi korkealle yli lasten päiden, jotka tekivät sen sisään itselleen leikkitupia, tuoksui kuumalta ja väkevältä hyönteisten suristessa pilvenä sen latvoissa.
Ympäri vuoden vilisi palstoilla nuorta väkeä; laskettiin mäkeä ja hiihdettiin talvella, pojat löivät palloa keväällä, ensimmäisestä lämpimästä päivästä alkaen lojui työpukuisia ihmisiä nukkumassa päivärinteillä. Kesällä tuli äitejä iltapäivisin pikkulapsineen ja koreineen; palstojen äänet olivat vallitsevina tässä kaupunginosassa: Pikkulapset, jotka parhaiksi osasivat taapertaa, lankeilivat ja parkuivat täyttä kurkkua, isot lapset kirkuivat toisilleen leikkiessään, kimakat mammain-äänet huutelivat keittiönikkunoista — ja jossakin, lähempänä tai kauempana, itkettiin ääneen ja hellittämättä, kun taas siellä täällä joku leikissä vähän liian kovakouraisesti kohdeltu jurpotteli kotiinpäin sanomaan mammalle —.
Kun Torkild ei enää ollut yhdessä Arne Sevaldsenin kanssa, ei hänellä ollut oikeastaan ketään ystäviä. Hän ei viihtynyt kadun poikien parissa eikä hän sopeutunut sen paremmin yhteen katedraalikoulun poikienkaan kanssa. Se, etteivät he piinanneet häntä, niinkuin lapsilla on tapana piinata niitä, jotka ovat erilaisia kuin lauma, johtui siitä, että pojalla oli nyrkit, joilla hän kykeni pitämään arvoaan yllä. Hän tuli kalpeaksi ja laihaksi niinä vuosina, jotka hän asui kaupungissa, mutta hän oli notkea ja rohkea, oli hyvä tappelemaan ja hiihtämään, ja pitkässäpallossa tahtoivat kaikki mielellään hänet puolelleen.
Mutta Torkildillekin oli sijaa palstoilla. Hän saattoi loikoa koko kesäisen päivän vetelehtien lyhyessä, kuluneessa ruohikossa. Hänen yllään oli taivas kirkkaana ja sinisenä ja valkoiset pilvet purjehtivat, kärpäset, jotka surisivat kaiken likapuron varrella olevan saastan ympärillä, loistivat kullalle kirmaillessaan kuin kipinät edestakaisin lehtien varjossa karsittujen ja silvottujen puiden alla; pullonsirpale kaukana mäenrinteellä lähetti sateenkaarelta läikkyviä valokimppuja päivää vasten. Kun kevät tuli palstoille, tarjosi se lapsille kuminakaalia ja kalpeita orvokkeja, vähän ja pieniä, mutta ne tulivat uudelleen vuosi vuodelta; kesä toi orjanruusuja, vaaleanvihreitä koiranputkipilviä ja keltaisia peltonarskumetsiä mäenrinteille. Syksyllä riippui happomarjapensaiden kellanpunaisten lehvien alla uhkuva paljous punaisia marjoja; kirkaspaisteisina talvipäivinä kimmelsi lumi valkoisena, siniset varjot lasten pienten suksien lukemattomissa laduissa.
Vähän suuremmaksi tultuaan Torkild alkoi retkeillä Bygdøhön, Vestre Akeriin ja Nordmarkeniin. Hän sai myöskin pari toveria, joiden kanssa hän teki retkiä; muuten he eivät koskaan olleet yhdessä. Erittäinkin oli muuan Lorens Helsing-niminen; hän vaikutti melkein yhtä yksinäiseltä kuin Torkildkin, ja nämä molemmat liittyivät keskenään jonkinlaiseen harvapuheiseen ystävyyteen.
Mutta ei missään paikassa, missä hän sittemmin joutui vaeltamaan, ei kesäöinä, merellä, kun hän makasi veneessä vain meri ja taivas ympärillään, ei ylätunturilla syyspäivinä, kun aukeat tienoot olivat punaiset ja huiput ja tunturinpykälät hohtivat kylmänsinisin lumihangin ilmaa vasten tai kun usva vyöryi ylle kietoen hänet sisäänsä, ei jylhässä metsässä lehtokurpanpyynnissä kevätöinä tahi jäniksenajossa, Torkild ollut tuntenut sitä, mitä kutsutaan luonnon rauhaksi — sitä mielen jännityksen syvää laukeamista, kaiken sen unohdusta, mitä ihminen tietää itsestään — niin kuin täällä palstoilla. Tämä kaistale luontoa, jota kaupunkielämän aallot jo olivat jäytäneet ja joka pian oli hukkuva katujen tulvaan, missä jätkät ja lutkat joivat ja hoilasivat öisin ja jättivät jälkeensä saastaa ja pullonsirpaleita, oli hyvä ja antelias kaupungin lapsille, kunnes rakennuskivet hautasivat sen, antoi heidän elää vuodenaikojen sadut ja soi heille lapsuuden parhaat hetket.
* * * * *
Rouva Wegnerin huoneet olivat Blaasenille, kaupungin keskellä olevalle kauniille pikku tunturille päin. Rose näki sen vuoteeltaan herätessään, se oli aamuauringon kultaama. Hän rakasti palstoja ja hän rakasti Blaasenia, siellä oli hänellä ja Doriksella leikkitupa erään happomarjapensaan alla, hän rakensi karjamajan — hän, joka tuskin oli nähnyt elävää lehmää — kivien väliin Blaaseninlammen luo, ja hän tiesi kaikki orvokkipaikat; kun kultametsä kukki, kätkeytyi hän sinne nukkehoitoineen. Mutta hänen äitinsä ei oikein pitänyt siitä, että hän meni palstoille, ainakin pitäisi hänen olla siellä yhdessä Doriksen ja mieluimmin myös Torkildin kanssa. Palstojen seikkailut eivät olleet yksinomaan kauniita ja viehättäviä, vain lasten leikkejä ja äitien huolenpitoa; sinne tuli väkeä, joka joi ja tappeli, huusi ja hoilasi ja säikytti lapsia, siellä oli miehiä, jotka makasivat pensaiden alla ja koettivat houkutella pikkutyttöjä luokseen sanoakseen heille rumia sanoja tai "näyttääkseen heille jotakin". Löyhkäävissä porraskäytävissä kuhisi pikkutyttöjen kesken rumia juttuja kuin myrkyllisiä raatokärpäsiä. Kerrottiin lapsia kohdanneista pahanteoista, jotka ehkä olivat tapahtuneet aivan toisessa laidassa kaupunkia, vuosia sitten; mies, joka ne oli tehnyt, oli aikoja sitten joutunut maksamaan omaa osaansa seurauksista, pahoinpidellyn lapsen oli ehkä kuolema jo aikoja sitten armahtanut. Mutta teko jäi elämään; kaikkialla, missä köyhää väkeä asuu tiheään sullottuna, missä äitien täytyy laskea pienokaisensa yksinään ulos kaduille ja kentille, porttikäytäviin ja portaisiin, siellä se elää; siellä asuvat ihmiset eivät koskaan vapaudu sen seurauksista. Jos lapset tulevat myöhään kotiin jonakin iltana, on pelko läsnä ja hyökkää kiduttaen äitien kimppuun — he ovat varoittaneet lapsia, mutta he eivät ole voineet sanoa miltä. Ja pikkutytöt tietävät sen kuitenkin, toinen kertoo sen toiselle; joka kerta kun lapsi on raiskattu, kokevat sadat muut sen mielikuvituksessaan, siltä eivät köyhät äidit voi koskaan varjella lapsiaan.
* * * * *
Sinä kesänä, jolloin Torkild ja Rose olivat kumpikin neljätoistavuotiaat, oli rouva Wegner ensi kerran leskeksijoutumisensa jälkeen saanut varoja matkustaa maalle Rosen kanssa niiksi kahdeksi viikoksi, jotka hänellä oli lomaa konttorista. Torkild kuljeksi yksinään kaupungissa. Erään tukahduttavan kuuman elokuunpäivän iltana tuli hänen äitinsä ja sanoi hänelle, että isä ja hän olivat sopineet, että muuttaisivat jälleen yhteen.
Torkild kuunteli ensin sanattomana hämmästyksestä. Sitten hän puhkesi raivoon. Poika, joka ei koskaan ollut sanonut äidilleen katkeraa sanaa, syyti isästään pahimmat kiroukset ja haukkumasanat, mitä hän koskaan oli kuullut. Hänen äitinsä ei saanut suunvuoroa, Torkild riehui, kunnes ei jaksanut enää mitään; silloin hän viskautui suinpäin sohvaan ja itkeä ulisi.
Vihdoin viimein sai äiti sananvuoron. Arkana ja alakuloisena hän koetti selittää, että isä ja hän tekivät sen heidän, lasten vuoksi.
Torkild kimmahti ylös jälleen:
"Vai niin? Luuliko äiti häntä sellaiseksi täiksi, että hän tahtoi ryömiä takaisin isänsä luo nyt — saako hän kysyä, tulisiko se isän hutsu myöskin asumaan heidän luonaan, häh? Otetaanko se ehkä perheenjäseneksi?"
Säyseästi vastasi äiti, että hän ajatteli Dorista. Eikö Torkild voinut nähdä, että Dorikselle ei kaupungissa asuminen ollut hyväksi. Hän oli surkeannäköinen. Eikä heillä ollut mitään selkoa hänestä, hän juoksenteli ulkona niin monien omituisten epämiellyttävien tyttösten kanssa. Hän tarvitsi isän suojelijakseen. "Täytyyhän sinun voida käsittää, poikani, että sellainen äiti kuin hänellä on — minähän olen melkein huonompi kuin jos ei olisi minkäänlaista —"
Se, että äiti näin ensi kerran suoraan mainitsi oman mahdottomuutensa, koski Torkildiin niin, että hän alkoi jälleen itkeä, nyt aivan lapsellisesti ja avuttomasti. Silloin äiti sanoi, että hän ajatteli myöskin Akselia. Samassa kuin hän mainitsi vanhimman poikansa, jota hän ei ollut nähnyt neljään vuoteen, puhkesi hänkin nyyhkyttämään; oli kuin valitus, jota hän vuoden toisensa jälkeen oli kantanut rintaansa suljettuna, nyt olisi räjähdyttänyt sen rikki ja tulvinut esiin. Oi, kuinka hän kaipasi vanhimpaansa, — ehkä hän nyt voisi saada hänet takaisin.
Mutta käydessään jälleen puhumaan virkkoi Torkild vain hiljaisesti ja ankarasti: no niin, äiti sai sitten matkustaa isän luo Doriksen ja Akselin kanssa. Hän, Torkild, ei tulisi mukaan, hän tulisi kyllä toimeen. Hän voisi mennä merille tai hän voisi etsiä itselleen juoksupojan tai oppipojan toimen. Mutta hän ei lähtisi mukaan isän luo.
Silloin äiti tarttui häntä kaulasta ja rukoili. Torkildhan oli hänen lempilapsensa, häntä ei äiti voisi menettää, ja jollei hän tahtonut tulla mukaan, täytyisi äidin jättää sikseen koko asia. Mutta se oli ainoa neuvo, minkä hän tiesi; mihin he, lapset, joutuisivat, jos hänestä aika jättäisi! Sisarustensa vuoksi Torkildin pitäisi mukautua.
Ja koska hän ei voinut nähdä muuta neuvoa lastensa menestymiseksi kuin yrittää solmia uudelleen sidettä heidän ja isän välille, koetti hän selittää pojalle, miten kaikki oli johtunut, puolustellen miestään ja syyttäen itseään. Tultuaan vanhemmaksi Torkild ymmärsi, että se, mitä äiti kertoi hänelle, oli vain totuus, sentähden olikin sen sanominen varmaan ollut äidille kymmenkertaisesti kovempaa, ja silloin hävisi kaikki hänen äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden häivekin, ja Torkild ajatteli vain, kuinka paljon äiti-poloinen sittenkin oli pitänyt lapsistaan.
Torkildin isä oli tullut Kööpenhaminaan johonkin kristilliseen kokoukseen, ja siellä hän oli tutustunut vanhaan rouva Hammerichiin, joka oli vahvasti uskonnollismielinen. Hän oli syntyään kreivitär, oli aikoinaan ollut kaunotar, ja ihmiset sanoivat hänen palvoneen maallista rakkautta ennenkuin suuntasi mielensä taivaalliseen. Nyt hän hoivasi nuoria teologeja äidillisellä hellyydellä, ja hän kutsui vastaleivotun norjalaisen papin mukanaan kotiinsa Hindevadgaardeniin. Ivar Christiansen oli neljänkolmatta vuoden vanha, kookas, pulska talonpoikaisnuorukainen, jolla oli kömpelö ja luotettava käytös; hän viehättyi kovin kutsusta tanskalaiseen herraskartanoon — joka muuten oli varsin pieni sikäläiseksi herraskartanoksi — ja hän oli ihastunut ja kiitollinen kaikesta rakastettavuudesta, jota hän siellä kohtasi.
Siellä oli Regitze-neiti, nuorin kolmesta naimattomasta tyttärestä; hän oli silloin kolmenkymmenenneljän vuoden vanha, tyytymätön, kiusaantunut ihmislapsi, täynnä katkeruutta äitiä kohtaan, jonka tarkoitukset hän älysi, halveksivaa sääliä isää kohtaan, joka ei koskaan ollut nähnyt miten häntä petettiin, katkeroitunut kaikesta luonteessaan olevasta käyttämättömästä erotiikasta, jota vastaan hän, äitinsä esimerkki silmissään, kapinoi ja joka ei ollut koskaan löytänyt itselleen kohdetta. Hän oli jäykkä ja kömpelö olennoltaan ja jokseenkin vailla viehätystä, vaikka hänen kalpeat kasvonsa oikeastaan olivat läpeensä harvinaisen hienopiirteiset, tukka runsas ja sysimusta. Hänen suuret siniset silmänsä olivat useimpien mielestä liian vaaleat ollakseen kauniit.
Silloin hän rakastui mielettömästi äidin norjalaiseen suojattiin, joka oli kymmenen vuotta nuorempi häntä itseään. Ja hän näytti sen niin avoimesti, seurasi häntä rakastuneena joka askeleella, toi sen niin häikäilemättä näkyviin, että koko seutu puhui ja nauroi, ja Ivar Christiansenista tuntui lopulta, että hänen kunnianmiehenä oli kosittava neitoa. Muuten ei tuo herraskartanonneidin jumalointi ollut tekemättä häneen koko lailla mairittelevaa vaikutusta, ja tämän intohimo tarttui jossakin määrin häneenkin, niin että hän ainakin jonkun aikaa kuvitteli olevansa neitiin rakastunut.
Että se oli kuvittelua, selvisi papille ennenkuin he olivat olleet varsin kauankaan naimisissa. Toisin ajoin hän tunsi suorastaan vastenmielisyyttä vaimoaan kohtaan. Mutta avioliiton ensi vuosina hän piti kaikkea Jumalan koettelemuksena, ja hän koetti parhaansa mukaan sietää vaimonsa oikkuja ja vastata rakkaudella siihen intohimoon, joka tympäisi häntä. He saivat kolme lasta, joita äiti rakasti fanaattisesti eikä osannut hoitaa kunnollisesti, niin kovasti kuin sitä yrittikin. Regitze-rouva sopi norjalaisen seurakunnan papinrouvaksi niin huonosti kuin suinkin mahdollista, oli epäpätö emäntä, ei osannut seurustella seurakuntalaisten kanssa ja oli aivan vailla uskonnollisuutta.
Tämä avioliitto pani kovalle koetukselle Ivar Christiansenin luottavaisuuden ja uskon. Hän alkoi sulkeutua huoneeseensa lukien ja tutkistellen, mutta hän ei löytänyt sitä rauhaa ja varmuutta, jota etsi. Loppu tuli, kun Clara Bertelsen ilmestyi näyttämölle.
Asianlaita ei ollut aivan niin kuin Torkild oli kuullut lapsena. Tosin oli Christiansen laskenut ripille Clara Bertelsenin, pitäjän kruununvoudin tyttärentyttären, mutta heidän välillään oli tuskin ollut mitään suhdetta ennenkuin vuotta myöhemmin, kun neito kulki hänen luonaan saamassa yksityisopetusta. Ja Christiansen oli itse hakenut eroa papinvirastaan. Niinkuin hän oli siitä kirjoittanut, "kirkon muurit olivat vaipuneet soraksi hänen ympärillään, ja hän oli joutunut seisomaan paljaan taivaan alla."
Vilpittömänä pysyi Ivar Christiansen kuolinpäiväänsä asti; väkivaltaisella totuudeninnolla hän teki tiettäväksi ja perusteli kirkostaluopumisensa ja ilmoitti vaimolleen ja kruununvoudille hänen ja Claran välisen suhteen. Vanhus ei pienentänyt häväistystä sillä, että koetti saada lapsenlapsensa viettelijän rangaistukseen. Siitä ei nyt tullut mitään, ja Clara, joka oli lähetetty ulkomaille, karkasi takaisin Norjaan ja asettui asumaan rakastajansa luo. Christiansen asui jonkun aikaa Kristianiassa ja sitten Bergenissä, hän oli antautunut sanomalehti- ja käännöstyöhön, kirjoitti myös pari romaania, jotka olivat perin huonoja, mutta toinen niistä sai kunnian joutua takavarikoitavaksi, joten hän saavutti jonkinmoisen kirjallisen maineen.
Isän suuri vilpittömyys ja horjumaton usko siihen, että hän oli toiminut oikein, saivat Torkildin myöhemmin täysikasvuisena tavallaan antamaan hänelle anteeksi ja vieläpä tuntemaan jonkinlaista suvaitsevaista sääliä häntä kohtaan — halveksivaa sääliä, joka kohosi voimakkaimmilleen joka kerta kun poika ajatteli sitä naista, jonka vuoksi hänen isänsä oli uhrannut kaikki. Valokuva Clara Bertelsenistä ripillepääsypuvussa oli aina isän kirjoituspöydällä — se kuvasi täyteläistä, varhaiskypsää lasta, joka näytti jo syntyneen kokeneena.
Senjälkeen kun Christiansen oli eronnut vaimostaan, matkusti Clara Hampuriin; hän oli ottanut toimen ja hänen oli määrä olla siellä eroajan loppuun. Vuoden kuluttua hän meni naimisiin saksalaisen asioitsija Ritterin kanssa. Tämä oli tapahtunut joitakin kuukausia ennemmin kuin Christiansen ja hänen vaimonsa olivat päättäneet muuttaa jälleen yhteen. Ivar Christiansenin isä oli silloin juuri kuollut, ja hän oli asettunut syntymätaloonsa Fredrikshaldin lähelle; maan hän antoi vuokralle ja askarteli itse käännöstyössään. Hän oli myös hankkinut tohtorinarvon kirjallisuushistoriassa.
Koe onnistui huonosti. Kun tosi tuli eteen, oli yhteiselämä miehen kanssa, josta hän kai vieläkin piti, näissä olosuhteissa enemmän kuin rouva Christiansen jaksoi kestää; lyhyen ajan kuluttua hän joi yhtämittaa ja osasi myös mielisairaan oveluudella hankkia itselleen morfiinia. Ja sitten tuli Clara Ritter, joka oli jättänyt miehensä Saksassa, takaisin Kristianiaan, teki sovinnon Ivar Christiansenin kanssa, ja Regitze tiesi miehensä olevan yhdessä tuon naisen kanssa, kun hän matkusti Kristianiaan asioilleen. Vasta hänen itsemurhansa jälkeen suhde lakkasi.
* * * * *
Palattuaan isänsä luo oli Torkild mukautunut kohtaloonsa jonkunlaisella tylsällä, epätoivoisella alistuvaisuudella. Äidin kuoleman jälkeen ei hänen mieleensäkään juolahtanut erota isästä; päinvastoin, saatuaan konttoripaikan kaupungissa, hän jäi asumaan kotiin, maksoi puolestaan ja tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta sisareensa ja hiukan myöskin isäänsä nähden. Jonkun ajan kuluttua hän päätti mennä kauppaopistoon, lainasi rahaa omin päin ja sai myöskin vähän apua äidinisältään Tanskasta, ja niin matkusti takaisin Kristianiaan.
Siellähän hänellä oli rouva Wegner ja Rose. Hän katsoi heitä nyt vähän toisin silmin, nyt hän näki, että rouva Wegner oli kulunut ja väsynyt, koti oli kulunut ja olo köyhää, Rose oli juuri alkanut työskennellä konttorissa, jossa työpäivä oli kahdeksan tuntia ja palkka neljäkymmentä kruunua. Rouva Wegner lumosi hänet yhtä täydelleen kuin ennenkin, hän löysi yhä vielä saman sulon hänestä ja hänen kodistaan — mutta nyt tuntui tuo lumo hänestä niin sanomattoman surunvoittoiselta ja liikuttavalta, ja lisäksi oli Rosekin, nuori, kaunis ja vakava Rose, jo seitsentoistavuotiaana vihitty samaan raadannan ilottomaan elämään. Rouva Wegnerin koti tuli Torkildille jälleen hänen olemassaolonsa rauhalliseksi pyhätöksi — mutta vähitellen liukui äidin haahmo taka-alalle, ja tyttärestä tuli keskipiste.
Torkildin oli käytävä kaksi vuotta kauppaopistossa. Toisen vuoden alkupuolella kävi ilmi, että rouva Wegner, joka oli jo jonkun aikaa ollut raihnainen, sairasti sokeritautia. Ja hän huononi nopeasti.
Rose oli jo kauan ennen saanut tahtonsa läpi, että hän sai auttaa äitiä kotona. Ja kun rouva Wegner ensin oli tottunut siihen, että tytär hoiti taloutta, mieltyi hän siihen kovasti. Rose oli näppärä — hän oli kaikessa hiljaisuudessa seurannut äidin kankeaa, epäkäytännöllistä työskentelytapaa ja miettinyt, miten hän tekisi minkin asian; nyt kävi ilmi, että hän oli hyvin kätevä kaikissa taloustoimissa, ja hänestä näytti olevan sula virkistys käydä käsiksi pesuun ja siistimiseen ja keittämiseen ja paistamiseen konttorityönsä jälkeen, joka kidutti häntä, kun siinä täytyi istua paikoillaan. Ja rouva Wegner oli onnellinen; hänelle ei merkinnyt paljoa, tuliko talous hoidetuksi vähän paremmin vai huonommin, hän otti vastaan tyttärensä työn ja hänen pienet lahjansa, teatteriliput, kukat ja makeispussit, samalla mielellä, jolla hän itse oli uurastanut ja antanut lapselleen; hänelle oli kaikki, mitä hän ilomielin oli antanut ja mitä hän ihastuneena otti vastaan, vain pantteja siitä, että hän ja hänen lapsensa olivat toisilleen kaikki kaikessa — siten oli kaikki, mitä Rose teki, hyvää, ja pieninkin häneltä saatu esine loppumattoman kallis aarre.
Ja sitten tuli se aika, jolloin molemmat ymmärsivät, että kuolema oli läsnä tuossa pienessä kodissa ja odotti saadakseen viedä äidin.
Kumpikaan ei maininnut toiselle, että ymmärsi sen. Molemmat osoittivat sen vain sillä, että ikäänkuin koettivat täyttää rakkaudellaan pienimmänkin hetken siitä ajasta, mikä heidän oli vielä suotu olla yhdessä. Mutta Torkildille he uskoivat epätoivonsa.
Torkild toi rouva Wegnerille kallisarvoisia kukkia, kaikkea hyvää, mitä hänen oli lupa syödä, sellaista viiniä, jota hän sai juoda. Torkild näki nälkää rouva Wegnerin viimeisinä elinkuukausina voidakseen tuoda tälle jotakin joka päivä. Rose teki samoin — ja Torkildin täytti ihmeellisellä, juovuttavalla, surumielisellä riemulla tunne siitä, kuinka hän ja Rose kuuluivat yhteen tässä surussa. Se oli hänelle niin suunnattoman toisenlaista kuin kaikki ennen koetut vastenmieliset surut, hyvää ja laupiasta surua, joka vihki hänen ja Rosen elämän yhteen — ja hän uskoi myös, että Rosen äiti ajatteli samaa.
Rosen äiti otti vastaan kaikki lastenrakkaudenlahjat hiljaisella säteilevällä riemulla; hän ei koskaan maininnut tietävänsä, että heidän täytyi kärsiä puutetta voidakseen tuoda niitä hänelle. Sillä hän ymmärsi niin hyvin, että juuri tuo pakko kieltäytyä itse niin paljosta voidakseen ilahduttaa häntä, ilahdutti ja lohdutti heitä itseään ja tuolloin tällöin sai heidät unohtamaan, että hän pian olisi lähtevä heidän luotaan.
Rosen suru oli kuitenkin lohduton — ja hänellä oli pitkät konttorituntinsa ja pitkät yöt äidin nukkuessa, jolloin hän oli yksin epätoivoineen. Äidillä oli salaperäinen varmuutensa siitä, että hänen rakkautensa lapseensa oli kuolemaakin voimakkaampi, Torkildin nuori hurmaantunut rakkaus kykeni imemään ravintoa ja voimaa kaikesta, myöskin kuoleman läheisyydestä ja eron katkeruudesta. Mutta lapsen surulle ei isän tai äidin kuolemasta löydy mitään lohdutusta. Äiti voi säilyttää rakkautensa kuolleeseen lapseensa tuoreena ja elävänä päiviensä loppuun asti, rakastajan sydän voi elää kuolleen rakastettunsa muistosta läpi pitkän, pitkän elämän. Sillä äidinrakkaus ja lempijän rakkaus ovat tunteneet alkamispäivänsä, ovat valloittaneet sijansa elämässämme, ovat mitanneet voimaansa muiden rakkauksien kanssa — mutta lapsen rakkaus vanhempiinsa on ollut aina lapsen olemuksen osana, kasvanut sen itsensä mukana, tuomatta koskaan mielelle uudistumisen onnea. Sentähden on lapsen suru isän ja äidin tähden turvaton ja lohduton, kappale sen omaa olemusta riistetään silloin pois. Kun aika parantaa haavan tai uusi rakkaus täyttää tyhjän tilan sydämessä, silloin ei ole kysymyksessä lohdutus, vaan unohdus.
* * * * *
Rose ja Torkild olivat kahden Rosen kodissa äidin hautajaispäivän iltana.
Rose istui rouva Wegnerin nojatuolissa ompelupöydän luona. Viime kuukausina hän oli tullut kalpeaksi ja laihaksi, musta puku teki hänet vielä kapeammaksi ja valkeammaksi. Leima, jonka suru oli antanut hänen nuorille kasvoilleen, muistutti katkeruutta ja uhmaa.
Torkild seisoi ikkunan edessä ja katseli Blaasenin takaiselle iltataivaalle. Pieni vuorenkumpu oli kuloruohosta harmaankelmeä, ja pensaat sen rinteillä olivat mustat ja paljaat. Hän tunsi kummallista heikkoutta ja huimausta, mutta tieto siitä, että hänen väsymyksensä johtui kunnollisen ruoan puutteesta, oli omituisen haltioiva — hän oli tuhlannut niin paljon kuin voi kukkia siihen hautaan, joka tulisi kätkemään sen ihmisen, joka oli auttanut hänet lapsuutensa pahimman ajan läpi. Ja hän oli nukkunut vähän — oli kuin hänen sielunsa olisi värissyt tulevaisuuden kaipauksesta, sisimmässään, sen surun takana, jonka rakastetun vainajan poismeno aiheutti, ja se tunsi varmaan uuden rakkauden ihmemaailman riemukasta odotusta. Ja hän puhui katsomatta Roseen:
"Mutta eihän hän ole poissa, vaikka onkin kuollut. Sinä ja minä — eikö sinusta tunnu, että hän on jäljellä meissä? Mehän olemme toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset — eikö sinustakin tunnu, että olemme toisenlaisia, kun ajattelet sitä? Ja sehän johtuu siitä, että hän on kasvattanut meidät —. Tarkoitan, että hän on opettanut meitä löytämään ilomme niistä ihmisistä, joista pidämme. Niin, juuri iloitsemista hän on opettanut meille — ei semmoisesta mitä voidaan ostaa tai voittaa muulla kuin rakkaudella, iloitsemista vain niistä, joita rakastaa —"
Rose puhkesi hiljaa vaikeroivaan nyyhkytykseen: "Mutta mammahan oli ainoa, josta minä voin iloita! Minullahan ei ollut koko maailmassa muuta kuin hän! Kenestä minun olisi iloittava nyt?"
Torkild kumartui hänen ylitseen ja silitti hänen tukkaansa. Mutta hän sanoi vain hiljaa:
"Sinähän voit iloita itsestäsi. Senhän hän on myöskin meille opettanut — ja se hänessä ehkä olikin suloisinta — että ihminen voi saada iloa itsestään. Hän saattoi aina olla iloinen katsoessaan itseensä — koska hänen ympärillään oli vain rakkautta ja urhoollisuutta ja oikeamielisyyttä ja kaikkea mikä oli kaunista, eikä mitään, ei mitään alhaista tai rumaa tai likaista, kun hän oli yksinään itsensä kanssa. Oi Rose, Rose — minusta tuntuu, että kun vain elämme niinkuin arvelemme olevan oikein emmekä koskaan anna valtaa millekään huonolle tai tee mitään, jonka vuoksi emme voi itseämme kunnioittaa — silloin on äitisi meidän luonamme, niin, silloin hän on täällä maan päällä meidän luonamme —"
Mutta Rose ravisti kärsimättömänä hänen kätensä pois:
"Oh, sinä puhut ja puhut. Mutta minä en välitä siitä —. Minä tahdon puhua äidille, enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon taputtaa hänen hienoja pehmeitä poskiaan ja hänen pieniä, suloisia, kuluneita käsiään — enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon, että hän hymyilisi minulle ja suutelisi minua — eikä hän voi sitä koskaan enää. Oi, minä kaipaan ja kaipaan ja kaipaan, eikä hän koskaan enää palaa luokseni. Oi äiti, äitikultani, suloinen suloinen pikku äitini —"
V.
Torkild oli menossa konttoriinsa marraskuun aamuna. Oli sakea sumu, niin että kosteus laskeutui kasteena talvipalttoon nukalle.
Linnanpuiston halki kulki ihmisparvi kaupunkia kohti, — vastakkaiseen suuntaan tuli vain koululapsia. Ihmiset virtasivat sumun läpi ja hävisivät näkyvistä parin askeleen päässä.
Torkild tunsi useimmat ihmiset jokapäiväiseltä näkemältä. Hänen edessään hiukan sumun sisässä oli tirehtööri Ringin leveä selkä — he kävelivät molemmat yhtä joutuin ja säilyttivät saman välimatkan. Pieni elähtänyt nainen, huopahattu päässä, oli rientänyt ohi — se raukka oli kai jossakin konttorissa kaukana aseman luona, hän syöksyi aina eteenpäin kuin takaa-ajettu eläin. Ja Torkild oli sivuuttanut nuoren rakastuneen parin, joka ei koskaan pitänyt kiirettä.
Hän tunsi myöskin koululapset. Nuo kaksi rumaa, suloista pikkutyttöä, joilla oli suuret ruskeat morellisilmät pyöreissä, punakoissa apinannaamoissaan. Tuon pitkän, reippaan, vaalean pojan, joka aina kulki toveriparven keskellä ja puhui kovaäänisesti ja innokkaasti. Ja tuon pikkuruisen kalpean pojan, jonka hän oli pannut merkille tänä syksynä; sen pikku veitikan oli tapana vitkastella puistokentällä poimien kirjavia vaahteranlehtiä ja kastanjoita tai seisoskella tähystellen niitä kahta oravaa, jotka asustivat puistossa. Eräänä päivänä oli Torkild ohi mennessään nyhtäissyt lakin pojan päästä. Poika katsoi häneen säikähtynein vedensinisin silmin:
"Mitä sinun kotonasi sanotaan, kun sinä aina myöhästyt koulusta, poika?"
Lapsi katsoi onnettomana häneen.
"Minkätähden et voi poimia noita kastanjoita kotiin palatessasi?"
"Ei, silloinhan minä myöhästyisin päivälliseltä — ja kun muutkin ovat niitä ottaneet —"
"Vai niin. Sinä taidat olla ymmärtäväinen, pikku mies."
Silloin lapsukainen katsoi häneen niin sydäntäsärkevän säikähtyneesti, että Torkild antoi hänelle viisikolmatta äyriä ja kehoituksen parantaa tapansa.
Senjälkeen tuo pikku poika usein heidän tavatessaan kysyi, mitä kello on. Torkild pudisti synkkänä päätään, veti kellonsa esiin ja piti sitä pojan edessä. Silloin poika hengähti kuulumattoman kiitoksen ja lähti painelemaan, niin että kynälaatikko ja kirjat kalisivat vahakangaslaukussa.
* * * * *
"Torkild."
Hän kääntyi äkkiä ympäri:
"Rose! — Mutta Herran nimessä — oletko sinä täällä —"
Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Toden totta se oli Rose, joka seisoi siinä keskellä linnamäkeä — mustassa kumiviitassa, musta nahkahattu vaaleilla hiuksillaan. Heidän ohitseen soljui ihmisvirta, tullen sumusta ja häviten sumuun —.
"Hyvänen aika — mitä ihmeessä tämä merkitsee —"
"No, minä olen matkalla konttoriin — saat heti tietää, mutta kuule, minun täytyy mennä — tule, niin kerron sinulle. Niin, katsos, tehdas tulee yhtymään Brunteforsin yhtiöön — tätä sinä et tietenkään saa sanoa, mutta ruotsalaiset ovat ostaneet sen, ja isännöitsijä ilmoitti minulle siitä, että tietäisin katsella itselleni jotakin muuta hyvissä ajoin. Ja sitten minä näin viime viikolla paikan Aftenpostenissa, ja minä hain sitä ja sain kirjeen maanantaina, että saisin sen, mutta siihen olisi astuttava heti. Se on limited'illä — ja minä soitin sinne ja sitten puhuin isännöitsijän kanssa ja sitten pakkasin yhdessä pyöräyksessä ja tulin tänne toissailtana ja aloitin työni konttorissa eilen —."
"Kun et ilmoittanut minulle — niin olisin tullut junalle vastaan."
"Ei, minä tahdoin yllättää sinut, näetkös — minä koetin soittaa sinulle eilen useaan kertaan, mutta ensin ei linja ollut vapaa ja sitten siellä oli joku nainen, joka sanoi, että konttoripäällikkö oli parhaillaan jossakin neuvottelussa —"
"Jollei se nainen tule saamaan ojennusta —"
"Uh, älä viitsi raukkaa, anna hänen olla! Uh, meillä niitä ojennuksia näkyy tulevan ihan tuiskumalla — meidän johtajamme on kai hirveän ärtyinen —."
"Vai niin! Minusta hän tuntuu varsin mukavalta mieheltä — olen puhunut hänen kanssaan vain muutamia kertoja joidenkin koneiden ostosta —. Mutta kuulepas, enkö saa tavata sinua konttorin luona kello kaksi — jos tahtoisit tulla syömään päivällistä minun kanssani, niin tekisit mielestäni hyvin kiltisti —"
"Kyllä kiitos — se voisi olla hauskaa. Muuten siellä täysihoitolassa luullaan varmaan, että minä olen kamalan huikentelevainen nainen —."
"No tuota — missä sinä muuten asut?"
"Holtegatenilla — neiti Stenersenin täysihoitola se on nimeltään. Se on vain naisille —"
"Oh hitto —"
Rose nauroi:
"Niin, siellä näyttää muuten hiukan hitonmoiselta — mutta minulla on varsin sievä huone ja siellä on halpaa —. Mutta katsos, Aksel tuli sinne eilen minua tapaamaan, minä soitin hänellekin, ja sitten hän tahtoi, että minun oli syötävä kaupungilla hänen kanssaan —"
"Vai niin", sanoi Torkild. "Vai olet sinä tavannut Akselin —"
He kävelivät vähän matkaa puhumatta. Kunnes Rose sanoi:
"Minä tiedustelin häneltä teistä kaikista, mutta hän ei tiennyt mitään. Doriksesta hän ei ollut kuullut sen jälkeen kun hän matkusti, ja sinua hän ei sanonut nähneensä ainakaan kahteen viikkoon —"
"Se nyt on muuten liioittelua — hän oli minun kanssani turistimajalla sunnuntaista viikko —."
"Te ette taida juuri erikoisemmin sopeutua toisiinne, sinä ja Aksel?"
"Noo, kyllä sentään. Mutta katsos, kun on kasvanut kaukana toisistaan, aivan erilaisissa olosuhteissa, niin ei se ole sellaista, — tieto, että ollaan veljeksiä, on miltei haittana toveruuden syntymiselle — olin vähällä sanoa, että se ujostuttaa —"
"Niinpä kai. Kuuletko koskaan mitään isästäsi — kuinka hän voi?"
"Kyllä, kiitos. Hän kirjoittelee kirjaansa. Ja sitten hän on saanut kääntää jotakin saksaksi — siitähän hän on hyvin iloinen —"
"Sehän on hauskaa. Niin, tästä minun on poikettava — hyvästi vain —"
"Hyvästi vain, näkemiin —."
* * * * *
Torkild istui keinutellen itseään amerikkalaisessa kirjoituspöytätuolissaan.
Vai niin — Rose oli ollut ulkona eilen Akselin kanssa. Piru vieköön, ettei neiti Pedersen saattanut kysyä häneltä numeroa — tai ilmoittaa hänelle. Tuo vietävän neuvottelu — sehän oli vain tuo hihnatehtaan mies, joka oli vailla tilausta. Neiti Pedersen olikin aika tyhmä — ei hyödyttänyt koskaan sanella hänelle englantilaisia kirjeitäkään, hänen täytyi sitten aina kirjoittaa ne uudestaan —.
Hän sytytti lampun ja tarkasti postin. No — useimmat saattoi neiti Lindvik vastata omin päin — vastauksen konsuli Aasille ja Seymourin kanssa tehtävän sopimuksen hän voi sanella hänelle ja kirjoittaa ranskalaiset kirjeet itse.
Torkild tuijotti ulos ikkunasta. Kappatehtaan neulomahuoneessa pihan perällä istuivat pikku ompelijattaret ommellen lampun valossa koko päivän tähän vuodenaikaan. Tänään Torkild erotti sieltä sähkövalot vain keltaisina pilkkuina sumussa, hän ei voinut nähdä ompelijoita. Siellä oli muuan pieni vaalea kaunis tyttö, joka oli niin Rosen näköinen kasvoiltaan, se poloinen oli niin kauhean ontuva. Pihalla vinkuivat ja kitisivät siirtonostimet rautakiskoillaan, tavarahissi huristi ylös ja alas. Viereisessä konttorissa rätisivät molemmat kirjoituskoneet yhteen ääneen.
"Neiti Lindvik — olkaapa niin kiltti ja ilmoittakaa, sittenkun teillä on aikaa — minulla on pari kirjettä —."
"Eikö neiti Pedersen voisi ottaa niitä — minulla on sellainen röykkiö kirjoitettavana johtajalle —"
Uh. Torkild istuutui jälleen ja sytytti savukkeen.
— Rose oli ollut ulkona Akselin kanssa. No, eihän siinä ollut mitään tavatonta, että hän oli soittanut Akselillekin. Tai että hän oli mennyt ulos tämän kanssa — ensin. Vaikka — vaikka —. Eiköhän Rose ollut lainkaan voinut ajatella, että hän pitäisi sitä pahana, kun saisi tietää Rosen menneen ulos hänen veljensä kanssa, kun ei hänellä itsellään taas ollut edes aavistusta siitä, että Rose oli koko kaupungissa. Rose olisi voinut sanoa numeronsa neiti Pedersenille, pyytää Torkildia soittamaan —.
Aksel. He eivät olleet tulleet lähemmäksi toisiaan, hän ja veli. Päinvastoin — se mikä oli alkanut orastaa heidän välillään sinä iltana, oli sittemmin kuihtunut kokonaan pois. Kuitenkin oli siinä silloin ollut enemmänkin kuin yö ja whisky ja tunnelma. Saattoikohan se johtua siitä, että Rose oli saapunut seuraavana päivänä.
Todellisuudessa ei Torkild voinut viitata mihinkään, mitä oli tapahtunut niiden kahden viikon aikana, jotka Rose oli ollut heidän luonaan. Oli luonnollista, että Akselin ollessa heillä eivät Rose ja hän voineet alituisesti retkeillä yksin tai istua juttelemassa kahden kesken, sillävälin kuin Doris oli talouspuuhissa. Luonnollista oli myöskin, että Rosella ja Akselilla oli ollut koko joukko puhelemista — yhteisistä tuttavista Tanskassa ja niin edespäin. Rose piti Akselista, niin hän sanoi — eikä ollut mitään syytä, minkätähden heidän ei olisi pitänyt pitää toisistaan. Aksel ei ollut lainkaan liehitellyt Rosea — ei, Torkildilla ei ollut vähintäkään syytä luulla veljen rakastuneen Rose Wegneriin. Päinvastoin ensimmäisillä kerroilla, kun Eva oli ollut heidän kanssaan, oli Aksel ollut melko lailla ihastunut häneen. Hän oli kyllä kyllästynytkin häneen aivan pian — luonnollisesti.
Kuitenkin. Kun Rose oli keittiössä Dorista auttamassa tai kun he olivat molemmat menneet rantaan uimaan, oli keskustelu veljesten välillä käynyt niin merkillisen väkinäiseksi. Eihän ollut mitään merkillistä siinä, että Rose oli pyytänyt Torkildia soittamaan iltaisin, niinhän hänen oli aina tapana tehdä — Rosehan tiesi Torkildin mielellään soittavan hänelle. Ja olihan vallan luonnollista, että Aksel istuutui Rosen luo ikkunan ääreen — hehän oleskelivat aina arkihuoneessa ollessaan kaikki yhdessä sen pienen pyöreän pöydän ympärillä.
Siitä purjehdusretkijutusta se aiheutui — eikä siinäkään ollut pohjaltaan mitään. Hän oli sanonut tuulevan liian kovasti, hän ei tahtonut purjehtia Rosen ja Doriksen kanssa sellaisella ilmalla. Mutta he kärttivät ja vaativat hellittämättä lähtemään, ja silloin oli Aksel viimein kysynyt, eikö hän saisi ottaa venettä — hän oli purjehtinut paljon salmessa ja oli varovainen. Mutta kun Torkild oli vastannut, no niin, silloin hänen oli kai lähdettävä mukaan, — toinenhan ei tuntenut vuonoa — niin oli Aksel näyttänyt nyrpeältä vastatessaan: "Voimmehan hyvin jättää sen sikseen — se on ehkä yhtä järkevää." Mutta Doris oli välttämättä tahtonut. No, ei ollut tapahtunut muuta kuin että he olivat kaikki neljä kastuneet likomäriksi — ja että Aksel oli tullut näkemään, että vuono saattoi olla varsin ikäväkin. Mutta hän oli huomauttanut siitä, kun he illalla menivät yläkertaan nukkumaan: "Sinä olet kovin varovainen, Torkild — tyttölapset eivät totisesti ole arkalasta kotoisin." Ja Torkild oli vastannut: "Niin, kun ei osaa purjehtia, niin ei koskaan pelkää."
Mutta hänen ja Akselin välit olivat tulleet viileämmiksi tuon purjehdusretken jälkeen. Ja kohta sen jälkeen kun Rose oli matkustanut takaisin Vermlantiin, oli Aksel lähtenyt tuntureille. Suunnitelmaa, että he asuisivat yhdessä Kristianiassa, ei koskaan enää mainittu; mitään puhumatta oli kumpikin asettunut omaan täysihoitolaansa.
Torkildilla ei ollut kerrassaan mitään aihetta olla mustasukkainen veljelleen. Mutta hän oli.
* * * * *
"Minne te sitten menitte eilen illalla?" kysyi Torkild, kun he kävelivät Karljohanille päin.
"Teatterikahvilaan, — yläkertaan."
"Menemmekö nyt ehkä Peilisaliin, vai tahdotko mieluummin johonkin muualle?"
"En —" Rose hymyili hiukan. "Minä en tosiaan ole koskaan ollut Peilisalissa — en ole muuten ollut Teatterikahvilassakaan koskaan ennen."
"Vai et." Torkild hymyili. "No sitten menemme siis Peilisaliin." Hän tunsi jonkinlaista pettymystä sitä sanoessaan. Sehän saattoi olla kerrassaan yhtä hyvä — hän oli vain ajatellut koko ajan, että he menisivät Teatterikahvilan yläkertaan. Mutta hänellä ei ollut halua mennä sinne, kun Rose oli ollut siellä Akselin kanssa eilen.
"Mutta kuules, Rose", sanoi hän, kun he olivat istuutuneet. "Nyt meillä on vain kaksi tuntia — eikä sitäkään. Etkö voi lähteä kanssani teatteriin illalla, niin menemme sitten jälkeenpäin johonkin, missä voimme istua ja jutella kunnollisesti yhdessä —"
"Kiitos — mutta tiedäthän, etten ehdi käydä kotona pukeutumassa —"
"Minun mielestäni sinä olet kyllin sievä noinkin", sanoi Torkild.
"Kaulus pukee sinua. En ole nähnyt sinulla sellaista ennen —"