Kevät

"Oletko hullu — enhän voi mennä teatteriin konttoripuserossa."

Rosessa oli jotakin vierasta tuossa äärettömän arkipäiväisessä puvussa — hänellä oli harmaa- ja siniraitainen väljä pusero kauluksineen ja kravatteineen ynnä tumma kävelyhame. Torkildilla oli muuten aina ollut sellainen vaikutelma, että Rose oli puvultaankin toisenlainen kuin muut — siitä pitäen kun hän pienenä juoksenteli äitinsä antamissa kummallisen kirjavissa puvuissa, aina viime vuosiin asti, jolloin he näkivät toisiaan vain kesälomalla, jolloin Rose aina kulki vaaleaan puettuna ja avokauloin. Kun Rose puhui, tuntui Torkildista siltä kuin pään liikkeet solakan, paljaan kaulan nenässä ja kurkun hieno kaari olisivat antaneet lisäpainavuutta hänen sanoilleen. Ne vaatteet, joissa Rose nyt istui tuossa, olivat vakavat ja tavalliset kuin rivisotilaan univormu. Mutta univormun tavoin ne mukautuivat ruumista myöten juuri niin paljon, että hänen vartalonsa voimakas ja pyöreä solakkuus tuli ilmi. Ja Torkildista tuntui, että tuo tavallinen puku vain tehosti Rosen kasvojen erikoisleimaa — jakaukselle kammattujen, tummankeltaisten hiusten alla olevaa leveää, valkoista otsaa, täyteläisten, valkoisten, hiukan verkkaan nousevien ja laskevien luomien varjostamia viileitä, teräksenharmaita silmiä. Omituista oli Rosen kasvoissa vastakohta muuten puhtaasti lapsellisen pyöreiden ja pehmeiden piirteiden, terveen punaisen ja valkoisen ihon, sekä toiselta puolen kiinteästi kaartuvien kulmakarvojen ja harvinaisen kauniin, omituisen suun välillä. Se oli verrattain iso, mutta terveen punainen ja teräväpiirteinen, ylähuulen kaari oli puhdas, alahuulen alla oli pieni hekumallisen suloinen kuoppa niinkuin vanhoissa venuspäissä.

Ja kasvojen terveen aistillisuuden vastakohtana oli silmien viileä ja tyyni katse. Ruumiin solakan pyöreyden vastakohtana suuret laihat kädet. Ne olivat muodoltaan hienot ja pitkulaiset, mutta jänteet ja rystyt näkyivät, eivätkä sormet olleet suippenevat, vaan päättyivät isoihin, soikeihin kynsiin. Torkildin omat kädet olivat pitkä ja kapeat, mutta aivan erilaiset kuin Rosen; Torkildin käsissä suonet kuulsivat sinertävinä ihon alta, ja kynnet olivat suipot ja uurteiset.

Torkild tiesi näyttävänsä heiverältä. Tavallaan hänellä oli hyvä vartalo, pitkä ja solakka ja norja, mutta hän oli vähän litteärintainen ja olkapäät olivat liian luisut. Ja tiheää, mustaa hiuspeitettä vastaan näytti hänen valkoinen hipiänsä sairaalloisen hennolta, siniset silmät olivat liian vaaleat ja suu liian punainen ja täyteläinen; kapea, suora nenä oli liian lyhyt — se, että leuka oli leveä ja voimakas, ei voinut poistaa kasvoilta heikkouden leimaa.

Sisar oli hänen näköisensä — ja hän tunsi epämiellyttävää levottomuutta ajatellessaan, millaiselta tämän täytyi näyttää muiden silmissä — ärsyttävältä ja turvattomalta.

Mutta Aksel ei ollut heidän näköisensä — hän ei näyttänyt heiverältä. Hän oli lyhyt kasvultaan, varmastikaan ei täysin Rosenkaan mittainen. Mutta hän oli tiivisrakenteinen ja lihaksikas — Torkild muisti veljen käsivarret heidän miekkaillessaan ja hänen pienet, leveät, voimakkaat kätensä. Ja Akselilla oli isän matala, leveä otsa ruskean kiharatukan alla ja isän kellanruskeat silmät, hänen leveä voimakas nenänsä ja hänen pitkä ja suora, kapeahuulinen suunsa. Akselin kasvot myös punoittuivat ja päivettyivät yhdestä ainoasta purjehdusretkestä, kun sitävastoin hän itse saattoi venyä vuonolla päivän toisensa jälkeen kevätauringonpaisteessa tai viikkomääriä tuntureilla, ilman että hänen kalpealle iholleen tuli muuta kuin haalistuneen kellertävä häive.

Olikohan Rose pannut merkille — tai tuntenut — hänen ja hänen veljensä välistä erotusta? Oliko hän nähnyt sen jo kesällä — ja oliko hän itse nähnyt sitä — että veli oli voimakkaampi, taistelukuntoisempi? Voiman täytyi varmasti miellyttää Rosea, joka itse oli niin terve —. Tämäköhän se teki Torkildin mustasukkaiseksi Akselia kohtaan, vaistomaisesti ja vastustamattomasti?

* * * * *

"Miltäs sinusta tuntuu palata tänne takaisin?"

"Niin —" Rose hymyili vähän. "Oikeastaanhan en ole koskaan asunut pääkaupungissa, näetkös. Mamman luona asuminen ei ollut asumista Kristianiassa —"

Torkild nyökkäsi.

"Minähän en todella tunne täällä yhtään ihmistä. Tiedätkö kuka asuu meidän täysihoitolassamme — neiti Antonsen, joka oli kirjanpitäjänä Lande & Ludvigsenillä, muistathan, siellä missä minulla ensiksi oli paikka. Ajattele, että minä tulin niin iloiseksi tavatessani hänet — hän olikin muuten hyvin suloinen minulle. Ja kun hän kertoi vanhoista sikäläisistä tovereista — hän on siellä vielä itse — niin en tiedä, oli ihan kuin ne olisivat olleet rakkaimpia ystäviäni kaikki tyynni, vaikka enhän minä ollut lainkaan yksissä heidän kanssaan siihen aikaan — mutta nehän ovat miltei ainoat ihmiset, joita tunnen. Minä huomasin muuten, miten vanhaksi minun on täytynyt tulla — siihen aikaan minusta tuntui, että Anna Antonsen oli ihan ikäihminen — ja nyt kun me molemmat olemme tulleet viisi vuotta vanhemmiksi, tuntuu minusta melkein kuin olisimme yhdenikäiset —.

"Tuollainen naisten täysihoitola on muuten koomillinen kokoomus. Minun huoneeni vierashuoneessa asuu muuan bergenitär, en muista hänen nimeään. Ajattele, tänä aamuna hän tuli sisään minun pukeutuessani, hän tahtoi lainata joitakin hiusneuloja. Ja sitten hän istahti ilman muuta, ryhtyen katselemaan kapistuksiani, kyseli kaikista valokuvistani — 'ovatko nämä heiloja', sanoi hän, 'ai kuinka nättejä poikia' — ne olivat sinun viimeinen kuvasi ja sitten Bengt Stenbockin kuva univormussa — eikö se ollut koomillista?"

Torkild hymyili:

"Minä en muuten oikein pidä tuosta Bengtistä —"

Rose pani kätensä vastakkain ja hymyili viekkaasti: "Totta puhuakseni — en minäkään muuten pidä. Myönnän, että olin asettanut hänen kuvansa esiin — niin, siksi että hän minunkin mielestäni oli sievä poika — noin kylläkin koristeellinen — univormuineen ja kaikkineen. Mutta kun tuo bergenitär sen sanoi —"

"Niin mitä sitten?"

"Niin —" Rose nauroi. "Niin minä päätin panna hänet laatikkoon."

"Kippis", sanoi Torkild.

Jollei Rose ollut maailman suloisin tyttö, niin —. Nythän he tulisivat menemään yhtä matkaa konttoriin melkein joka aamu — luonnollisesti! Torkild johtui äkkiä ajattelemaan tätä. Sehän oli selvää, hän saisi nähdä Rosen joka päivä; hän saisi tämän mukaansa sunnuntaisin, he olisivat kuin ennen muinoinkin, Rose tulisi juttelemaan hänen kanssaan niinkuin hän oli jutellut hänelle heidän ollessaan puolikasvuisia. Heistä tulisi taasen he kaksi — heillähän ei kummallakaan ollut ketään muuta. Hän oli Rosen — ja Rose oli hänen, vaikkei hän tiennyt sitä vielä. Hänen ihana impyensä!

"Luulin muuten Stenbockien olevan sinun lähimpiä ystäviäsi", sanoi
Torkild.

"Briten kyllä — minä pidän hirmuisesti Britenistä. Ja muuten on Bengtissäkin paljon sellaista, mistä pidän hurjasti. Mutta —" Rose etsi hiukan sanoja. "Niin, ymmärräthän, Bengt ei tietysti merkitse minulle mitään, paitsi juuri sitä, että hän on Britenin veli —"

Torkild hymyili:

"Ja sinä merkitsit tietysti koko lailla enempää kuin Britenin ystävätärtä —"

Rose ei vastannut heti. Sitten hän sanoi:

"Etkö voi ymmärtää, että kun tuo bergenitär sen sanoi — niin minusta tuntui, että oli noloa — minusta tuntui, että oli vähän, en tiedä miksi sitä sanoisin — pitää esille asetettuna sellaisen miehen kuvaa, josta en välitä sen enempää, vain senvuoksi, että hänellä oli kauniit kasvot ja komea univormu —"

Jälleen Torkild hymyili:

"Siis kaikkien ystävättäriesi veljet rakastuvat sinuun —"

Rose näytti kiusautuneelta.

"Mutta Rose — eihän minua heitetä ulos, eihän — siksi että olen vain ystävättären veli — ja bergenitär kutsuu minua sieväksi pojaksi —"

Rose vastasi nopeasti, nostamatta katsettaan:

"Tiedäthän hyvin, Torkild, että minusta on aina tuntunut, että olin oikeastaan paljon enemmän sinun ystäväsi kuin Doriksen."

"Nuo ovat kauniita sanoja, Rose. Saanko suudella sinua kädelle niiden vahvistukseksi?"

Rose nosti päänsä ja katsoi häneen vähän epävarmana; ikäänkuin tahdottomasti hän laski kädet helmaansa. Torkild sanoi joutuisasti:

"Kuulehan, en tahdo kiusata sinua sillä, minkä tiedät. Minä sitoudun olemaan puhumatta siitä puoleen vuoteen. Tahdotko silloin olla yhdessä minun kanssani — ja olla panematta minua laatikkoon tai sulkematta minua niin sanoakseni albumiin vanhojen entisaikuisten valokuvien joukkoon —. Emmekö voi olla ystävykset niinkuin ennen vanhaankin — silloinkuin olimme lapsia ja aivan nuoria — kun äitisi eli —."

Rose istui ääneti hetken ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin.

"Oi Torkild. Tiedäthän, että minä pidän hirmuisesti sinusta. Minä en pidä kenestäkään muusta ihmisestä niin paljon kuin sinusta. Mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat — minä tiedän ihan varmasti, etten tule koskaan pitämään sinusta sillä tavalla. Minä melkein toivoisin voivani. Mutta tahtoisin mieluimmin, että ymmärtäisit, miten asia on. Sinuthan minä olen tuntenut melkein koko ikäni ja pitänyt sinusta aina — samalla tavalla kuin pidin äidistä — samoin kuin olisin pitänyt veljestä, jos minulla olisi sellainen ollut. Oi, mutta Torkild —." Rosen nuoret kasvot muuttuivat äkkiä, suloisen ja tuskallisen aistillisuuden piirre tuli täyteläiseen suuhun, ja silmäluomet painuivat alas:

"Minä tiedän, että voisin pitää jostakin aivan toisella, toisella tavalla. Minä tiedän, että voin tuntea jotakin, jota en ole koskaan ennen tuntenut —. Ja minä kaipaan sitä — kaipaan jotakin, joka muuttaisi minut. Minähän olen ollut aina sama ja sama. Minä en tule toiseksi, kun olen yhdessä sinun kanssasi —.

"— Kun tapasin Bengtin, ajattelin, että ehkä se oli hän —. Siksi minusta tuntuikin tuo valokuvajuttu niin iljettävältä — uh —.

"— Oi Torkild —" Rosen ääni kävi äkkiä heikoksi ja valittavaksi —. "Ajattele, kuinka minun elämäni on aina ollut samaa. Mamma kuoli ja minä jouduin asumaan täysihoitolassa vieraiden ihmisten keskellä, ja minä sain tuon paikan Ruotsissa ja menin sinne — mutta se oli samaa — samaa yhä edelleen, ymmärräthän. Oi Torkild, ajattele, ettei minulle koskaan ole tapahtunut mitään —."

Torkild kohtasi hänen katseensa:

"Niin, Rose. Mutta minä olen myös tuntenut sinut aina, tiedätkö. Ja ainoa asia, joka on minulle tapahtunut ja joka on niin paljon, ettei minulle voi tapahtua mitään, mikä muuttaisi minua enää — on se, että opin rakastamaan sinua. Se muutti minut, ja se muutti sinut minun silmissäni, ja minun oma lapsuuteni tuli uuteen valaistukseen ja samoin tulevaisuuteni ja koko maailma — kun näin, että rakastin sinua, jonka olen tuntenut ja josta olen pitänyt aina. Sellainen ei tule ulkoapäin, toisista ihmisistä — mikä tapahtuu, tapahtuu ihmisessä itsessään —.

"Mutta en tahdo puhua enempää siitä. En tahdo kiusata sinua. Ja kun olet minun kanssani, tulee sinun muistaa, että sinä olet minulle paljon muutakin kuin se, jota rakastan.

"Muista, että sinun äitisi oli minulle yhtä paljon kuin oma äiti-raukkani —."

Tarjoilija toi samassa kahvin. Rose kaatoi kuppeihin, ja he istuivat hetken puhumatta. Kunnes Rose kuiskasi kuin tahtomattaan:

"Kuvittelen mielessäni, että jonakin päivänä kohtaan jonkun, ja silloin koko olemukseni sanoo: mene hänen luokseen, tee kaikki mitä hän tahtoo — sinä olet hänen omaisuuttaan niinkuin sormus hänen sormessaan, hän voi ottaa sinut ja pitää sinut, tai hän voi panna sinut syrjään — mutta sinä olet hänen —."

Torkild ei katsonut häneen. Hän vastasi hiljaa:

"Joillekin ihmisille kai tapahtuu sillä tavoin —."

Sitten hän puhdisti päätään ja nauroi:

"Siispä en puhu enempää siitä. Tahdotko sitten lähteä Frognerin karjatalolle minun kanssani tänä iltana —?"

Rose oli vaiti.

"Vanhoina ystävinä —" hymyili Torkild kehoittavasti.

"Vanhoina ystävinä —" Rose yritti myös hieman varovasti hymyillä: "kyllä, kiitos."

He nousivat lähteäkseen. Ja Torkild virkkoi yhä hymyillen:

"Ja saankos suudella kättäsi — vanhana ystävänä — sopimuksen johdosta —."

Rose ojensi hänelle kätensä ja katsoi häneen vakavana ja hämillään, kun hän kumartui ja suuteli sitä. Mutta Torkild nauroi ylimielisesti.

VI.

Torkild pysähtyi alhaalla jäällä ja odotti hiukan jännittyneenä Rosea. Tämänpäiväisellä vitilumella oli Rose suoriutunut mäistä, mutta hän kaatuisi varmaan viime painanteessa.

Rose tulla suhisti esiin kuusien välistä — lumipyryn keskellä, hän karasi sauvallaan minkä jaksoi. Ensimmäisen painanteen hän sivuutti hyvin, toisessa hän horjahti pahasti eteenpäin ja huitoi käsivarsillaan — kas niin, nyt hän kai kaatuisi nenälleen — ei — hänpä selviytyikin.

"No nyt sinä voit sanoa, että olet laskenut pystyssä Tryvandinmäet", sanoi Torkild.

"Niin, mutta kyllä tämä kerta taitaa jäädä ainoaksi", vastasi Rose alakuloisesti.

"Juuri noin sinun ei pidä uskoa — sinä kaadut vain siksi, kun koko ajan odotat kaatuvasi. Eikä pidä aina noin ratsastaa sauvallaan —."

"Niin", sanoi Rose mukautuvasti. Hän vastasi auliisti myöntäen kaikkeen mitä Torkild sanoi, kun he olivat yhdessä hiihtämässä, ja heitti kuperkeikkaa surematta vähimmänkin aiheen sattuessa.

He alkoivat hiihtää järven poikki.

"Hiihdä sinä jäljessä", sanoi Torkild. "Eikö se ole parempi —"

"Minä tahdon mieluummin hiihtää sinun rinnallasi. On niin kaunista katsoa tuoretta, puhdasta hankea pitkin —."

"Niinpä kyllä — kun et vain väsyisi siten liiaksi — sinun on siinä raskasta kahlata, näetkös."

He hiihtivät äänettöminä, katseet tähdättyinä suksiparien kärkiin, jotka kyntivät syvää, pehmeää lunta. Sauvat upposivat koskemattomaan valkeaan pintaan ja singauttivat ylös joka otteella pieniä valkeita nokareita. Koko päivän oli satanut lunta, ja yhä oli taivas lyijynraskaana uhaten antaa lisää — järveä ympäröivät harjut olivat usvanharmaina valtavista kinoksista, jotka peittivät ja painoivat puita.

Järven poikki ei näyttänyt kulkeneen ketään, ainakaan viime tunteina. Eikä ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä, paitsi kahta pientä mustaa miestä, jotka etenivät nopeasti toista törmää ylös ja hävisivät metsään.

"Luuletko, että ne olivat Lund ja Helsing", kysyi Rose.

"En, luulen niiden olleen Kjendlin poikia. Toisilla on varmasti mukanaan myöskin Betzy ja Aagot. Ja hehän kulkevat aina Frognen karjatalon kautta —."

Sitten Rose ja Torkild jälleen hiihtivät ääneti. — Oli lauantai-ilta huhtikuun lopulla ja lumi oli juuri parahiksi niin tuoretta, ettei se takertunut suksien pohjiin. Metsässä olivat nuoret koivut taipuneet ladun yli latva lumeen hautautuneena. Ja tuon tuostakin he saivat niskaansa kuusista varisevaa lunta.

Ilma pimeni joutuisasti. Harjunlaelle tullessaan he saattoivat juuri erottaa lammen häämöttävän pienenä vaaleampana läikkänä vaaleanharmaassa pimeydessä. Majassa ei ollut valoa, nähtävästi he olivat ensimmäiset.

Kun Torkild avasi oven, lemahti ilma jäätävänä ja koleana heitä vastaan pimeästä huoneesta. Hän sytytti kattolampun ja alkoi puuhata tulta takkaan.

"Hitto kun eivät ole vielä tulleet — täällä on niin koiramaisen kylmä, ja sinä olet märkä —."

"Oh, se ei tee mitään, Torkild —."

"Mutta pian täällä tulee parempi olla", lohdutti Torkild. "Istu tuohon takan ääreen nyt ja muuta kuivaa jalkoihisi, sillaikaa kun minä menen vettä hakemaan —."

Kun Torkild tuli takaisin, oli Rose alkanut purkaa selkäreppuja.
Torkild nouti kahvipannun ja paistinpannun.

"Nyt sataa taas lunta. Me voimme keittää tässä, niin ei minun tarvitse virittää tulta hellaan. Vai tahdotko, että odotamme kunnes toiset tulevat?"

"En, minkätähden? — Ehkä eivät toiset tulekaan", sanoi Rose hetken perästä.

Torkild oli ajatellut samaa. Ja hän kysyi:

"Olisiko se sinusta ikävää?"

"Ei." Rose vastasi nopeasti ja punastui. Ja hän kysyi kääntääkseen puhetta: "Millä voin auttaa sinua?"

"Kiitos, jos tahdot paistaa kotletit, niin minä katan pöydän. Me voimme siirtää pienen pöydän tähän takan luo ja syödä siltä, eikö niin?"

Torkild nouti keittiöstä lautaset ja kupit ja kattoi sillaikaa kun Rose valmisti ruokaa. Olihan joutavaa välittää siitä — mitäpä se tekisi, jos hän ja Torkild jäisivätkin tänne kahden yöksi. Jos eivät toiset tulisi huomennakaan, niin voisi sekin juuri olla hauskaa. Ainakin Rose toivoi saavansa olla erillään neiti Helsingistä — hänestä hän nyt ei kerta kaikkiaan pitänyt —.

Kuitenkaan ei keskustelu ottanut oikein sujuakseen. Torkild istui mietteisiinsä vaipuneena — eikä ollut Rosen asia pitää pientä keskustelua kaikenlaisista tyhjänpäiväisyyksistä käynnissä. Kun he siis olivat syöneet ja korjanneet pöydän, istuivat he molemmat ääneti, tupakoiden ja katsellen takkavalkeaan.

Kunnes Torkild yhtäkkiä kysyi:

"Eikös se ollut marraskuun kahdestoista päivä, jona sinä tulit tänne kaupunkiin —?"

"Oli", sanoi Rose hiljaa. Ja hän katsoi alas ja lisäsi: "Minä istuin juuri ajatellen samaa —."

"Ei, ei — ei sinun pidä luulla, että tahdon käyttää hyväkseni tilannetta. Minä en tahdo puhua siitä nyt."

"Miksi emme puhuisi?" Rose ei edelleenkään katsonut Torkildiin. "Siitä on nyt yli kuusi kuukautta. Ja on parempi puhua siitä, kun kerran kumpikin ajattelemme sitä. Olen johtunut ajattelemaan, etten tehnyt aivan oikein ottaessani sen vastaan silloin. Olen ottanut sinulta vastaan kaikkea mahdollista — ystävyyttä ja toveruutta — ilman sinua olisin ollut kauhean yksinäinen tässä kaupungissa, minusta olisi hirveää olla ilman sinua. Mutta sehän ei ole tasapuolista — kun minä tyydyn siihen, että kaikki välillämme on nykyisellään, enkä toivo mitään muutosta — ja sinä taas toivot —"

"Kyllä, Rose, sinä teit siinä oikein. Ethän voine ajatella muuta kuin että minä olen iloinen joka kerrasta, kun saan nähdä sinua ja olla seurassasi. Voitko ajatella, etten olisi iloinen ollessani sinun kanssasi täällä tänä iltana — vaikka en voikaan olla ajattelematta, että tämä ilta voisi olla vielä tuhat kertaa parempi —.

"Herra Jumala, Rose — eihän meidän välimme voi olla lopussa — et kai toki tarkoita, että meidän kahden olisi erottava ja tultava vieraiksi toisillemme — kaiken sen jälkeen mitä olemme eläneet yhdessä — vain senvuoksi, että minä sanon: minä rakastan sinua, ja sinä vastaat: minä en rakasta sinua —.

"Jumala tietää, että minä rakastan sinua. Että haluan omistaa sinut kokonaan. Mutta älä unohda, kuinka paljon sinua ja sinulle kuuluvaa minä omistan jo ennestään — ja että sinä omistat kokonaan minut. — Meidän välillämme on jotakin, mitä ei voida koskaan hävittää. Vaikkapa menisit ja antaisit itsesi toiselle — niin etkö tuntisi, että joku osa sinusta kuuluisi minulle — sinä et voisi pyyhkäistä minua pois elämästäsi, vai voisitko —?"

Rose veti äkkiä raskaasti henkeä. Ja hän kohotti päänsä ja tuijotti
Torkildiin sekunnin verran omituisen huumautunein silmin:

"Torkild —" Rosen äänessä oli tukahdutettua rajuutta. "Kyllä, minä luulen — niin äärettömän paljon kuin onkin sitä, mistä puhut, kaikkea mitä on ollut meidän kahden välillä — niin luulen, että se päivä voisi tulla, joka pyyhkäisisi kaiken sen pois elämästäni!"

Hän käänsi päänsä poispäin, ja hänen kätensä tarttuivat lujasti tuolinnojiin.

"Juuri sehän siinä minun omasta mielestäni onkin kammottavaa, Torkild. Minä tunnen, että niin voisi käydä — ja minä toivon, että se tapahtuisi. Minä ikävöin sitä!"

He jäivät istumaan vaiti molemmat. Tuli rätisi haloissa, kuului heikko, hauraasti rusahtava ääni, kun palanut puu lusahti kasaan. He eivät katsoneet toisiinsa — mutta kun Torkild kumartui eteenpäin ja kohensi tulta, lisäten siihen uusia kalikoita, tuijotti Rose hänen kasvoihinsa. Tiukasti sulkeutunutta suuta, silmäripsien tummaa varjoa poskella — kuinka kaunis Torkild oikeastaan oli. Ja äkkiä Rose virkkoi hiljaa:

"Minä en voi sille mitään. Olen väsynyt itseeni — siihen, että aina olen yksin itseni kanssa. Jos minä nyt tulisin sinun luoksesi — antaisin sinun suudella ja syleillä itseäni ja pyytäisin sinua ottamaan minut syleilyysi —" Rose piirsi kaaren kädellään — "niin meidän välillämme olisi sittenkin jotakin, ikäänkuin minun ympärilläni olisi kuori —. Ja on kauheata tuntea sellaista, etkä sinä voi temmata minua irti itsestäni — mutta minä en voi olla toivomatta, että tulisi joku, joka voi."

Torkild kääntyi Roseen päin:

"Tapahtukoon mitä tapahtuukin, Rose — niin minä rakastan sinua. Enkä tule koskaan toivomaan, etten sitä tekisi."

* * * * *

Torkild makasi valveilla ja rauhattomana. Rose varmaan oli jo kauan sitten nukkunut rauhallisesti alhaalla pienessä kamarissa.

Oli totta, mitä Torkild oli sanonut. Hän oli iloinen joka kerta ollessaan Rosen seurassa. Heidän suhteensa oli tällaisenaankin parempi kuin ei mitään — mutta aina oli Torkild kuitenkin itse asiassa pitänyt sitä väliaikaisena. Tosimielessä ei hän ollut koskaan hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän voittaisi Rosen lopulta omakseen —. Saatikka sitä, että tulisi toinen —.

Nyt tänä yönä hän tunsi ensi kerran pelkoa, että hän voisi todella menettää Rosen —. Ja hän tiesi, ettei hän kestäisi sitä, ja hänestä tuntui, että hän kykenisi mihin tahansa saadakseen Rosen —. Kaikki keinot olisivat hänelle yhtä hyviä —.

Kulkea odotellen rehellisen, uskollisen lapsuudenystävän lailla — sen hän oli voinut tehdä niin kauan kuin hän uskoi, ettei Rose tiennyt mitä rakkaus oli. Hän oli tottunut edelleenkin näkemään Rosen rouva Wegnerin hiljaisten huoneiden lapsena, pikku tyttönä, joka leikki elämän rantaäyräällä, poimi kaikkea mitä aallot huuhtelivat rantaan, katseli sitä tutkivin, valppain silmin, järjesti ja talletti mieleensä. Torkild luuli, että hän oli rauhallinen, ettei hänessä ollut vielä herännyt kaipuu elää itse — ja että kun se heräisi, niin hän, Torkild, olisi siinä —.

Mutta Rose tiesi, mitä rakkaus oli — uudestaanluoja, uuden luoja, mullistaja. Torkildille se oli luonut uudestaan hänen onnettoman lapsuutensa viehättäväksi saduksi. Rose kaipasi sitä luomaan hänelle uuden maailman. Niinpä niin — hänen täytyi kai kaivata sitä. Hän oli saanut elää lapsuutensa ansarissa, nuoruutensa hän oli saanut raataa työssä, joka kiihoitti hänen hermojaan antamatta hänen tarmolleen tilaisuutta purkautua, ja tie oli suljettu häneltä siihen työhön, jossa hän voisi käyttää ruumistaan ja omia aivojaan, hänellä oli odotettavissa vain yksi, joka saattoi täyttää hänet tietoisuudella siitä, että hän eli — eli jokaisella olemuksensa kuidulla ja säikeellä, jokainen kyky jännitettynä yhtä päämäärää kohti, jonka vuoksi maksoi vaivan taistella, jokainen tunne kohonneena äärimmäiseen tehoonsa —.

Rose kaipasi siis —. Pois hänen luotaan, koska hän oli ollut Rosen elämässä aina — tuossa pienessä hiljaisessa elämässä, joka ei koskaan vedonnut mihinkään Rosen olemuksen käyttämättömiin voimiin. Jonakin päivänä kaipaus ottaisi hänet valtoihinsa — hän saattoi huumautua, niin että nuo kylmät, kirkkaat silmät hämmentyisivät — silloin hän voisi joutua ensimmäisen vastaantulijan saaliiksi. — Tai väsyisi hän omaan kaipaukseensa, joka ei koskaan löytänyt päämääräänsä — ja silloin voisi Torkildista tulla se, jonka hoiviin Rose väsyneenä antautuisi —.

Torkildkin voisi ottaa Rosen yllättämällä —. Niin, hän tiesi, että se voisi tapahtua. — Herra nähköön, pelihän oli täydessä käynnissä heidän välillään. Torkild ei tiennyt, pelasiko hän rehellisesti. Rosessa ei ollut vilppiä. Hänen luottamuksensa Torkildiin oli rajaton. Hän oli sanonut, että kaiken heidän välillään olevan hän oli valmis antamaan pois sen hyväksi, jota hän ei tuntenut. — Torkild — hän tiesi tahtovansa vain yrittää sulkea Rosen hänen omaan pieneen maailmaansa — ja ottaa hänet sinä hetkenä, jolloin hän väsyisi kaipaamaan — kauemmin.

Torkild ei jaksanut maata kauempaa tätä ajatellen. Oli parasta mennä alas ja ottaa joku kirja — hänellä oli täällä kirjoja, koska hän ja Helsing olivat olleet yksin täällä majassa nyt kevätkelin viime sunnuntaipäivinä.

Mutta kun hän palasi ylös kirjoineen, olikin liian kylmä maata lukemassa. Hän kietoutui villapeitteeseen ja koetti nukkua.

Rose makasi nukkumassa alhaalla. — Tänä iltana pimeässä, kun he seisoivat viimeisen mäentöyryn alla ja hän tuki Rosea — aina milloin hän hiihtoretkillä auttoi Rosea ylös — ah, tuo Rosen ihanan, solakan, kiinteän ruumiin lyhyt kosketus —.

Tehdä avoin yritys Rosen yllättämiseksi — siinä oli vain se, että Torkild ei uskaltanut. Hän ei uskaltanut panna vaaraan Rosen luottamusta — sillä juuri tuon hänen luottamuksensa avulla hän aikoi hiipiä Rosen kimppuun —. Se ei ollut parempaa kuin väkivalta —. Se oli vain raukkamaisempaa —. Sillä hän tiesi, tänä yönä hän tiesi niin kamalan varmasti, ettei Rose koskaan tulisi hänen omakseen siksi että hän olisi se, jota hän kaipasi —.

— Toivottavasti ei syntyisi mitään ikävää puhetta siitä, vaikka tulisikin tiedoksi, että he olivat olleet kahden täällä tänä yönä. Lundin ja Helsingin puolesta hän ei pelännyt. Mutta Betzy, Betzy — toivottavasti hän ei tullut. Silla Betzy ei tietenkään voisi pitää kiinni kirsikkasuutaan —.

* * * * *

Torkild nukkui myöhään, ja herättyään hän kuuli kaikkein ensimmäisenä alhaalta tuvasta Betzy Helsingin äänen. Betzy jutteli Rosen kanssa.

"Ei, ei takaltanut silloin kuin me tulimme", sanoi Rose, "no ei ollut juuri mikään hyväkään keli. Mutta tiedättehän, etten minä välitä, vaikkei niin tuulen tuppurissa mentäisikään."

Torkild ilmestyi portaille.

"Kas siinäpä hän tosiaan on", huusi Betzy. "Lorens ja Nils vannoivat, että sinä nukkuisit tänään kellon ympäri, mutta minä sanoin, että kunhan se kahvin haistaa, niin kyllä se tällä kertaa tulee, sanoin minä."

"No olettepas te näppäriä tyttösiä", haukotteli Torkild; Rose, Betzy
Helsing ja Aagot Holm-Hansen olivat laittaneet aamiaispöydän valmiiksi.

"Neiti Wegnerille siitä tulee kunnia, hänellä oli kahvi tulella, kun me tulimme —."

"Missä teitä sitten eilen illalla pidettiin?"

"Niin katsos, minä olin tansseissa eilen illalla", — Betzy johti puhetta. "Minä sanon teille etukäteen, että kun olen syönyt, niin menen sisään ja panen maata ja nukun sitten koko päivän. Mutta sitten oli äiti niin kärtyinen aamulla, ja siksi minä en viitsinyt olla kotona tänään, ja niin lähdin kuitenkin, kun toiset tulivat minun kauttani —."

"No — olikos sinulla hauskaa?"

"Uh ei, siellä oli niin typeriä herroja. Kuulkaas, sanokaas tunnetteko luutnantti Løkkeä, Finn Løkkeä — ajatelkaa, että se mies luulee minun olevan kaistapäisen. Hän oli nähkääs niin hurjasti pihkaantunut minuun koko illan, ja sitten hän tahtoi välttämättä saattaa minut kotiin, ja minä annoin hänelle luvan, miksikäs en olisi suonut sitä pientä iloa poloiselle. Mutta sitten, luvallanne sanoen, hän tahtoi välttämättä suudella minua —."

"Niinpä kai", sanoi Nils Lund. "Sinä soit kai tietysti hänelle senkin pienen ilon!"

"Uh, suus kiinni, poika. On merkillistä, Nils, ettet sinä koskaan voi käsittää, ettei sinun pidä yrittää olla huvittava, se ei sovellu sinun äänellesi. — Ei, minä sanoin hyvin arvokkaasti, että periaatteellisista syistä en suutele herroja, joitten kanssa en ole sinät —." Betzy nauraa helisti itsekin. "Torkild, sinun pitäisi aina kulkea puettuna valkoiseen villapaitaan, sinä et tiedä kuinka kaunis sinä olet siinä. Oi neiti Wegner, sanokaa, että hänen pitää aina olla puettuna valkoisiin — on kerrassaan hauskaa nähdä niin kaunista. — Minä istun sinne sinun viereesi, Torkild, sillä sinä leikkaat leipää niin ihastuttavasti. Nils ja Lorens ne leikkaavat sellaisia möhkäleitä, ettei niistä voi haukatakaan —."

* * * * *

Torkild oli vuokrannut majan yhdessä Lundin, Helsingin ja Fjeldin kanssa. Noilla kolmella muulla se oli ollut jo pari vuotta, ja koko joukko heidän ystäviään, ja ystävättäriään oli siellä vakinaisina vieraina, kun hän tuli mukaan. Ja Betzy-ystävätär hallitsi siellä niinkuin olisi ollut koko majan omistaja. Hän oli jonkinlainen serkku Lorens Helsingille, ja Albert Fjeld oli sitäpaitsi rakastunut häneen korviaan myöten.

Torkild oli tavannut hänet varhain syksyllä, ennenkuin Rose oli tullut kaupunkiin. Ja he olivat tanssineet yhdessä, ja Betzy tanssi loistavasti, ja hän oli heti ilmoittanut pitävänsä Torkildista ja ehdottanut sinuttelua — koska hän sinutteli kaikkia muitakin majan osakkaita.

Torkildkin piti hänestä — oikein paljon tavallaan. Betzy oli kieltämättä sangen lystikäs, ja hän oli heti ensi hetkestä pitäen ottanut Torkildin pulppuavan puheliaisuutensa esineeksi tavalla, joka mairitteli häntä, koska Betzy oli se, jota kaikki muut hakkailivat. Hän oli kaivannut Betzyä, kun tämä äkkiä oli tehnyt itsensä näkymättömäksi — hän oli löytänyt uusia ja parempia metsästysmaita, sanoi Lorens Helsing. Kun sitten Fjeld heti sen jälkeen matkusti Amerikkaan, oli koko hänen ystävättäriensä ja ystäviensä lauma melkein kokonaan lakannut käymästä majalla. Ja todellisuudessa Torkildista olikin mieluisempaa olla siellä vain Lundin ja Helsingin seurassa. Niin, he olivat kaikki kolme yhtä mieltä, että oli oikeastaan varsin hauskaa saada olla rauhassa majalla.

Varsinkin Rosen tultua oli Torkild ollut iloinen siitä, että tuosta humusta oli tullut loppu. Sillä siihen ei Rose kieltämättä olisi lainkaan sopinut. Mutta Lund ja Helsing olivat mukavia poikia; Rose piti heistä, ja he pitivät hänestä, olipa Nils Lund jonkunverran rakastunutkin Roseen, mutta hän kunnioitti Torkildin vanhempia oikeuksia, eikä Torkildille johtunut mieleenkään olla mustasukkainen Lundille. Ja Rose seurasi heitä urhoollisesti suksilla Kikutiin ja Kobberhaugeniin, laski alas mistä hyvänsä silmää räpäyttämättä, heitti kuperkeikkaa ja nauroi omalle mahdottomuudelleen — hänellä oli tuskin ollut suksia jaloissaan ennen, sillä hiihtämistä oli hänen äitinsä pitänyt kovin hengenvaarallisena ja kieltänyt sen ankarasti. Ja toiset nauroivat hänelle ja toruskelivat, mutta eivät ottaneet sitä kovinkaan pahakseen, sillä Rose ei koskaan ruikuttanut eikä ollut vastuksiksi. Heillä neljällä oli ollut oikein hauskaa tämän talven aikana.

Mutta sitten eräänä helmikuun päivänä oli Betzy sukeltanut jälleen esiin, tietysti välttämätön Aagot kintereillään. Ja sitten hän oli ollut tunturilla heidän luonaan melkein joka sunnuntai.

Ensi päivästä alkaen oli hiljainen, selvästitunnettu vastenmielisyys vallinnut molempien nuorten tyttöjen välillä. Se on, Betzy oli aina ylitsevuotavan ystävällinen Rosea kohtaan. Suloinen neiti Wegner, sanoi hän, ja toisinaan hän kutsui tätä myös Roseksi, ikäänkuin epähuomiossa, ja oikaisi sen ja pyysi anteeksi. Ja Rose sanoi, ettei se mitään tehnyt, mutta ei esittänyt sinuttelua. Hän oli huolitellun kohtelias ja huomaavainen Betzyä kohtaan eikä lausunut koskaan Torkildille tai muille, että hän paheksui neiti Helsingiä.

Mutta hiljaisuudessa hän paheksui tätä kiireestä kantapäähän, koko hänen olemustaan ja lörpötystään ja kaikkia hänen tekojansa.

Kaunis ei Betzy juuri ollut, mutta hän oli näköisä. Hänellä oli hiukan näppylöitä, ne näyttivät johtuvan ihon liiallisesta lihavuudesta, ja kasvot olivat niin pulleat, että silmät olivat ikäänkuin hiukan umpeenkasvaneet. Mutta nuo silmät hymyilivät aina, ja suu oli aivan pikkuruinen ja kerrassaan viehättävä, tukka vaaleankeltainen, hiukan rasvainen ja hapsottamaan taipuvainen, mutta sitä oli runsas määrä, lisättynä täytenutturoilla ja irtokiharoilla, ja hänellä oli pyöreä ja pullea, viehättävä pikku vartalo, hän tanssi hurmaavasti, liikkui suksilla varmasti kuin palkittu hiihtäjä, ja lisäksi hän oli neljästäkolmatta ikävuodestaan huolimatta seitsentoistavuotias kaikilta puheiltaan ja koko käytökseltään — ehkä mieleltäänkin, vaikka Torkild epäili sitä vähän. Hän epäili myöskin vähän, oliko Betzy varsin niin yksinkertainen ja viaton kuin oli olevinaan — se olisi ollut hiukan merkillistä siihen nähden, mitä kaikkea hän lörpötteli ja sitten päälle viserteli. "Hyvät ihmiset — oliko se sitten jotakin vaarallista — sanoinko minä jotakin hullua — hyi, te olette inhottavia —." Mutta hyvänen aika, olihan hän silti yhtä hauska, eihän hän jumalankiitos ollut hänen sisarensa tai mielitiettynsä —.

Ystävätär, Aagot, näytti myös politiikan vuoksi valitulta. Tosin Betzy oli joka tapauksessa kauhean kiltti Aagotille eikä koskaan halunnut lähteä mihinkään huvituksiin ilman että Aagot tuli mukaan. Mutta hän oli joka tapauksessa mainiona Betzyn etujen tehostajana. Ei silti, ettei Aagot olisi tanssinut vielä paremmin ja ollut yhtä näppärä suksilla. Mutta hän ei pannut kykyjään kerrassaan mihinkään käytäntöön — pienenä ja hentona ja kalpeana ja harvapuheisena hän seurasi Betzyä kuin tämän varjo. Väittipä Helsing vielä, että joka kerta kun Betzy rakastui, rakastui myöskin Aagot samaan kohteeseen, mutta vain Betzyn säestykseksi, hän ei koskaan toiminut omaan laskuunsa.

— "Mitä hiton haisevaa sinulla on päälläsi, Betzy?" huusi Helsing pöydän yli. "Hyi rakkari, mitä se on?"

"Sano, onko se totta — Torkild — onko se niin pahaa? Äiti sanoo sen olevan sellaista rumannaisen hajua, että en saa pitää sitä päälläni — minä sain sitä Larsenilta, kun hän tuli Pariisista, sillä on sellainen pitkä ranskalainen nimi, jota minä en osaa lausua. Torkild, onko se häijynnaisen hajua, haista?" Betzy pani kätensä Torkildin kasvoille.

"Hyi, sanon joka tapauksessa — se ei ole hyvää —."

* * * * *

Myöhemmin, kun Torkild meni keittiöön, oli Larsen siellä hihat käärittyinä ja pesi astioita. Torkildin nähdessään hän nauroi — pientä miellyttävää naurunhekotustaan.

"No mitä nyt?"

"Ei, ei mitään —."

"Mitä hittoa sinä virnuilet — minuako?"

"Ei, noita tyttöjä vain — on niin lystikästä, kun naiset ovat huonoissa väleissä pojan vuoksi —"

"Ei, kuules, nyt minä sanon niinkuin Betzy, että sinun ei pidä yrittää olla huvittava." Torkild vaikeni hetkeksi. "Jos tarkoitat, että Betzy koettaa ärsyttää Rosea, niin olkoon jukoliste minun puolestani —. Mutta hän näkee valitettavasti turhaa vaivaa."

"Haha. Liehittelepäs vain Betzyä, niin saat nähdä. Ainakin Rose piti hiton vähän siitä, että Betzy taputteli sinua —."

"Lorua", sanoi Torkild ja meni ulos vesisankoineen.

* * * * *

Lorua, toisteli hän itsekseen. Ei suinkaan asia niin hyvin ollut, että
Rose oli mustasukkainen Betzylle — vaikkei hän pitänytkään Betzyn
tuttavallisesta käytöksestä Torkildia kohtaan. — Muuten, saattoihan
Rose kyllä olla mustasukkainen, vaikkei ollutkaan häneen rakastunut —.

Ilma oli selvennyt — kalpea päivänpaistejuova lipui harjujen valkeita metsäaaltoja pitkin. Hän katsahti ylös — yksinäinen päivänsäde leikki valkoisissa viistoissa oksissa hänen yläpuolellaan, ja taivas sinersi heikosti korkeimmalta kohdaltaan, missä pilvipeite ikäänkuin suli ohueksi, ripsuiseksi harsoksi. Ympärillä metsässä putoili lunta kaiken aikaa oksilta pehmeästi tupsahdellen.

Suvesi myöskin hiukkasen. Silloin tällöin kuului joku pisara pudota norahtavan majankaton räystään alle.

VII.

Torkild ja Helsing istuivat portailla ja polttelivat. Tuntikausia he olivat istuneet ääneti — Helsing jalat koukussa leuan alla ja kädet polven ympärillä; Torkild istui niska kuistinpylvästä vasten ja tuijotti valoisalle yötaivaalle, ainoaan suureen tähteen, joka paloi ylhäällä, missä metsänlatvojen yläpuolella oleva valkoinen päärme tiheni hämäräksi vaaleaksi sineksi. — Oli toukokuun ilta, ja he olivat yksin majalla.

"Kuulepas laulurastaita", sanoi Helsing hiljaa. "Nehän käyttäytyvät kuin hullaantuneet tänä yönä —."

Kaikilta tahoilta metsästä kuului lintujen huhuilevia, lavertelevia ja riemuitsevia ääniä. Torkild kumartui eteenpäin ja nojasi leukansa käsiin. — Kunpa voisi heittäytyä pitkäkseen tuohon vihreälle, kostealle, tuoksuvalle nurmelle ja itkeä, itkeä. Koska maailma on niin yliluonnollisen kaunis tänä yönä, että se ikäänkuin koski sydämeen — oi, kunpa voisi itkeä sen pois, kunnes se olisi ohi ja ihminen nousisi ylös keveänä ja vapaana kuin lapsi, joka on saanut itkeä itkunsa loppuun. Tahi — tahi — upottaa puukon rinnan kipeään tuskaan, niin että se saisi vuotaa kuiviin ammottavasta, kuolettavasta haavasta —.

Hän katsoi jälleen ylös ilmaan — majankaton yläpuolella oli ikäänkuin hopeista valoa olisi kasteena tihkunut taivaankannelle.

"Nyt nousee kuu —"

"Niin — sen pitäisi kai huomenna olla täysillään", sanoi Helsing liikahtamatta. "Menisitkö vettä hakemaan —?"

Torkild nousi ja otti sangot kuistilta.

Hän jäi seisomaan hetkeksi pienelle laiturille alhaalla lammen rannalla ja kuunteli veden pienenpientä lirinää hiljaisuudessa, kun se täysinäisistä sangoista sillalle läikkyen norui hiljaa sen lankkujen välitse takaisin lampeen. Se nukkui pois, tippuminen kävi heikommaksi ja heikommaksi — veden loiske ja sinkkisankojen kirahtelu oli ikäänkuin repinyt aukon hiljaisuuteen, mutta nyt se sulkeutui jälleen vähitellen rastaansävelten ja pienten risahtelevien yön äänien tuudittamana.

Lampi oli peilityyni kuvastaen kalpeaa taivasta ja ympärillä olevaa mustaa metsää. Kuusenlatvat piirtyivät ilmaa vasten terävinä kuin keihäät, mutta yö oli niin valoisa, että pajut ja koivut vedenpartaalla häämöttivät harmahtavina metsän tummaa seinää vasten. Ja kuutamo solutti kostean huntunsa yhä pitemmälle ja pitemmälle sitä mukaa kuin sen keltainen kehrä nousi ylemmäksi — louhikkorinne hänen takanaan väikkyi jo sen kalpeassa, epävarmassa valossa.

"Etkö sinä tule herkkätunteiseksi tällaisella ilmalla?" kysyi Helsing, kun Torkild tuli sankoineen. Hän istui portailla niinkuin äskenkin.

"Tulen minä. Niin kai kaikki ihmiset tulevat."

"Minä tulen niin naurettavan herkkätunteiseksi — toisinaan saan sellaisen halun ottaa itseni hengiltä, tiedätkö." Helsing oli hetkisen vaiti. "Tai sitten pitäisi olla joku, johon on hirmuisesti rakastunut. Ja sitten pitäisi olla syvällä, syvällä metsässä. Ja puristaa ja rutistaa hänet ihan kuoliaaksi. Ja sitten olisi tullut loppu minustakin luonnollisesti —"

Torkild kumartui ulospäin kaiteen yli. Ruohikosta alapuolelta lemahti viileä ja kirpeä orastamisen haju.

"Niin", sanoi hän hiljaa. "Niinpä niin. Saa halun johonkin väkivaltaiseen, raakaan — johonkin, mikä voi nylkeä ja viskata pois kaiken tämän hennon ja valoisan, mikä ikäänkuin kiertyy ihmisen ympärille ja takertuu häneen imusäikeillään ja kalvaa tyhjiin —"

Helsing nyökkäsi. Ja he olivat jälleen kauan vaiti. Kunnes Helsing äkkiä huomautti:

"Kuule — meillä ei ole enää perunoita — meidän pitää mennä hakemaan
Myrasta huomenna —"

"Niin kai —"

"Kukahan se on, joka nuotioi tuolla lammen päässä?" virkkoi Helsing hetken perästä.

"Eriksenin pojat ehkä —?"

Nuotio leimahti lammen takaista pimeää seinämää vasten. Ja se loi kirkkaan, punaisen valoviuhkan sysimustaa vedenkalvoa pitkin. Oli kuin yön pimeys olisi tihentynyt tuon räikeän loisteen ympärillä pimentoloukossa. Mutta mäellä majan luona vallitsi kuutamo valaen hopeavaloaan louhikkorinteen ja metsän ja rakennuksen yli.

* * * * *

Sammuneen nuotion savu vaappui vielä sumukatoksen tavoin aamunkirkkaan lammen yllä, kun he lähtivät perunain hakuun.

"Kuulepas käkeä", sanoi Helsing, ja he seisahtuivat kuuntelemaan sen kaukaista helkytystä. "Itäkäkihän on itkukäki."

— "Minä olen kerran poikavekarana ampunut käkeä", sanoi hän jälleen kävelemään lähdettäessä. "Sanotaan, että silloin joutuu itse päättämään päivänsä —"

"Eihän tuo sentään niin vaarallista liene. Vaikka eipä silti että minä tahtoisin ampua käkeä, mutta —"

"Meidän kotipuolessamme oli paljon taikauskoa", virkkoi Helsing jälleen. "Muistan, kun pienenä ollessani kerran seisoin pihalla ja osoitin vesikaarta. Silloin karjakko sanoi minulle, ettei saa tehdä niin, sillä silloin joku lintu vuotaa verensä kuiviin ja kuole — mahtoikohan se muuten olla juuri käki —"

"Sitä minä en ole ennen kuullut."

"Etkö! Se sama karjapiika kertoi, että juhannusyönä tulee joku ja taittaa latvat kaikista puista — tiedäthän, etteivät ne kasva enää juhannuksen jälkeen. Jos istui sinä yönä pihlajan alle, sai nähdä kuka se oli — mutta ne, jotka tekivät niin, tulivat sekapäisiksi, niin kamalaa se oli. Minä mietin monena vuonna, että tekisin sen. Mutta Ingeborg makasi peiton alla koko juhannusyön. Minä olin karjamajallamme kerran eräänä juhannusyönä rengin kanssa. Ja hänen täytyi maata Ingeborgin vieressä koko yö, kun tämä niin pelkäsi, sanoi renki —"

He naurahtivat molemmat.

Mäenrinteillä oli vielä mustia lumikinoksia, ja sammalen alta tirskui vettä. Maanpinta metsissä oli limaista ja kuivien oksien väliin kutoutuneen hienon verkon peittämää. Alhaalla keltaisissa rämeiköissä seisoivat koivut vielä harmaina ja alastomina juuret happamassa kylmässä vedessä, mutta missä ne olivat tarrautuneet kiinni vuoren rinteeseen, missä aurinko paahtoi kalliota, siellä ne olivat vaaleanvihreitä kirkkaista, kiiltävistä hiirenkorvista.

He istuivat kauan harjun laella katselemassa. Metsäinen seutu levisi toukokuisen kirkkaana harju harjun takana, kuusimetsä joi auringonpaistetta, ja neulaset olivat saaneet kuihtuneen kellertävän värin kaikista talven lumikylvyistä. Oli niin kirkasta, että joka ainoa lehtipuu kaukaisilla rinteillä erottui silmään hopeankiiltävänä, ja niin hiljaista, että kun tuulenhenkäys tuli, niin kuului kuinka kuusten suhina kulki mäeltä mäelle kantaen mukanaan kirkonkellojen kaikua Sorkedalenista. Silloin avautui jonkun matkan päässä harjulla olevan majan lippu veripunaisena, ja teräksenharmaita kareita värehti lampien pinnalla, jotka taivaansinisinä päilyivät heidän alapuolellaan. Mutta mustat varjoläikät liukuivat harjulta harjulle sitä mukaa kuin keveät, kosteankiiltävät pilvet siirtyivät korkealla kesäisen kirkkaalla taivaalla.

Etempänä Myrenin päivänpuolisella rinteellä oli jo täysi kesä — puronvarsilla leventelivät päivännoudot keltaisina ja kiiltävinä, ja pikkupensaat kiviraunioilla olivat aivan vihreät. Mutta siellä oli vain muutamia ihmisiä — ladonsillalla istui seurue pikkupoikia syöden kovaksikeitettyjä munia limonaadin kanssa, ja karviaismarjapensaiden alla talon seinustalla loikoi kaksi nuorta tyttöä, jotka paahtoivat seltterillä kasteltuja kasvojaan auringonpaisteessa tullakseen ruskeiksi. Mutta kun Torkild ja Helsing tulivat keittiöön, sanoi emäntä:

"Neiti Helsing ja hänen ystävättärensä ovat täällä erään pojan kanssa — ne istuvat pellon takana. Hän kysyi teitä —"

Betzy tervehti heitä riemuhuudolla ja huiskutti likööripulloa, "vihreää täytettä, jonka hän itse oli valmistanut". Ja hän tarjosi heille leivoksia ja esitteli luutnantti Løkken — pienen, hoikan, englantilaiseen urheilupukuun puetun miehen — yhdessä henkäyksessä. He istuivat keskellä ruoka-, paperi-, leivospussi-, appelsiininkuori- ja munankuorikasaa.

"Voi Finn, olepa kiltti poika ja juokse noutamaan sisältä muutamia laseja lisää, Lorensille ja Torkildille — meidän on mentävä Løkken majalle tänään, mutta oli niin kaunis ilma, ettemme raskineet lähteä heti sinne istua mököttämään toisten poikien kanssa —."

Sitten Betzy keksi joitakin suuria virnankukkia peltotilkan toisella puolen. Ja Torkild sai määräyksen lähteä mukaan sinne niitä poimimaan.

"Mutta tiedäthän, että ne kuihtuvat paljon ennen kuin ehdit kotiin —."

"Ei suinkaan — minä panen sammalia ympärille ja sullon ne jahtilaukkuun —."

Hän raahasi Torkildin mukanaan kiviraunioiden taakse. Siellä oli punaisenaan purppuranvioletteja virnankukkia, ja pienellä, jyrkällä, kirkkaaseen lampeen päin viettävällä mäenrinteellä oli viljalti esikkoja ja orvokkeja.

"Minun täytyy näet kertoa sinulle", touhusi Betzy, "mutta älä sano sitä kenellekään, sillä se on pidettävä salassa, ja luoja armahtakoon sinua, jos hiiskut siitä — ajattele, Aagot ja Fjeld ovat kihloissa, eikö se ole ihanaa — minä olen niin iloissani Aagot-raukan puolesta. Hänen on määrä matkustaa Fjeldin luo syyskuussa mennäkseen naimisiin. Voit uskoa, että Fjeldin kosimakirje oli ihastuttava, minä en antanut perään ennenkuin sain nähdä sen, ajattele että hän pitää Aagotista niin kovin — äh sentään, etten voi päästä morsiusneidoksi, se on sitten ilkeää — oi, minusta on niin ihanaa, että Aagot pääsee naimisiin — mutta eikö ole kummallista, että joku kutsuu Aagotia rakkaaksi reippaaksi uljaaksi tyttösekseen — ja sitten se, että hän menee kihloihin ensimmäisenä meistä kahdesta —?"

"Aagot on reipas, uljas tyttö", sanoi Torkild. "Fjeld voi minun mielestäni olla iloinen, kun saa hänet —."

"No se on varma", sanoi Betzy huoaten päivänpaisteeseen. "Mutta herra nähköön, kuinka rakastunut se mies on ollut minuun, tiedätkö —."

"Nythän sinulla on Løkke. Ja te olette tulleet sinuiksi —" Torkild nauroi.

"Uh, niin, se poloinen kerjäsi sitä niin kovin —"

"No sehän on ymmärrettävää kyllä —"

"Aasi — hyi, kuinka häpeämätön sinä olet!" Betzy nauroi myös ja sitten tuuppasi häntä. Torkild seisoi vähän häntä alempana mäen rinteellä, ja kun hän horjahti, tarttui hän Betzyn käsivarteen. He menettivät kumpikin tasapainonsa ja vierivät yhdessä rysyssä alas.

He päätyivät jonnekin kirkkaaseen, pitkään ruohikkoon mäen alla, ja
Torkild makasi pitäen kiinni Betzystä, kummankin hiljaa nauraessa.

"Torkild — oletko sinä hullaantunut — päästä irti heti —."

Torkild suuteli häntä, mutta hän käänsi päänsä sivulle, niin että suudelma sattui kaulaan korvan alle.

"Oletko siivolla — sinä hävytön poika — sinä olet sitten kerrassa hävyttömin —."

"Tilaisuus tekee varkaan, Betzy — olenko minä hävyttömämpi kuin esimerkiksi Løkke —"

"Päästä irti, kuuletko, pöllö —". Betzy sai toisen kätensä vapaaksi ja antoi häntä korvalle. Mutta Torkild sieppasi sen jälleen ja piti kiinni —.

"Eikö hän ole suudellut sinua —?"

"Minä luulen, että sinä olet ihan hullu." Betzy sai tuskin puhutuksi naurulta. "Mitä vietävää se muuten sinulle kuuluu —"

"Kuuluu kyllä. Sinun on nyt pakko tunnustaa — kun kerran olet minun vankini —"

"Vai niin —" Betzy viskautui äkkiä irti hänen otteestaan, oli samassa jaloillaan ja lähti juoksemaan ylös mäkeä. "Oi, ota minun lakkini, Torkild —."

Torkild sieppasi sen ja juoksi jälkeen, saavutti hänet ja läimäytti sen päähän. Sitten hän kävi taas syliksi Betzyyn.

"En totisesti ymmärrä, mikä sinuun on mennyt, Torkild —."

"Ethän ole vihainen, Betzy, vaikka suutelen sinua? —"

"Olen kyllä, sen luoja tietää", vastasi Betzy; hän nauroi niin että vedet olivat silmissä.

Torkild käveli vihellellen, kun he palasivat kotiin päin perunasankoa kantaen. Helsing kääntyi äkkiä juuri kun he olivat aukaisemassa majan ovea.

"Eivätkö nuo ole sinun veljesi ja Rose, jotka menevät tuolla puron varrella —"

Torkild kääntyi:

"Ovat —" ja hän jäi seisomaan.

"Huudammeko heitä?"

"Ei."

"Ehkä he ovat käyneet täällä sillaikaa kun me olimme poissa", arveli
Helsing.

"Ei. He tulivat Grattumin-polkua." Torkild tunsi itsekin, että hänen äänensä oli pettämäisillään. Ja hän kääntyi ja meni sisään.

Hetkistä myöhemmin tuli Helsing keittiön kautta. Torkild seisoi ja kuori perunoita. Mutta hänen kätensä vapisivat, ja Helsingistä tuntui, ettei hän tuntenut ystävänsä kasvoja. Hän seisahtui epävarmana.

"Hyvä ihminen —"

Torkild pudotti käsistään mitä niissä oli ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi. Sitten hän meni sisään ja heittäytyi kamarin vuoteelle.

Helsing kuori perunat. Torkild kuuli veitsen raaputuksen ja se ikäänkuin riipoi lievittävästi kivistäviä hermoja jossakin syvällä hänen sisässään. Ja hän mulskautti ne soikkoon, ja hän rämisytti hellan renkaita, ja hän pani siankyljykset tulelle, niin että ne rätisivät ja tunkivat paistinkäryään Torkildin sieraimiin asti. Mutta avonaisen ikkunan ulkopuolella humisivat kuuset, ja kimalainen lensi sisälle ja kopsahti kattoon. Torkild makasi liikkumatta tuijottaen kädet niskan takana.

Helsing tuli sisään ja seisoi hetken epävarmana.

"Tuota — tahdotko syödä nyt?"

"Tänä iltana —" Torkild vetäisi jalkansa koukkuun ja iski nyrkkinsä sängynreunaan. "Tänä iltana minä tahdon juoda itseni juovuksiin, tiedä se. Juoda itseni juovuksiin, ja vielä enemmänkin." Hän kääntyi kiivaasti poispäin. "Minä en jaksa —."

Helsing tuli hänen luokseen. Ja vitkastellen, arasti, hän laski kätensä hetkiseksi Torkildin käsivarrelle:

"No, poikani — ei pidä nyt ottaa sitä noin sydämelleen —."

* * * * *

Kuu nousi kuusenlatvojen yläpuolelle ja rastaat liversivät joka taholla metsässä, kun he palasivat kotiin.

"Menisimmekö karjamajan kautta?" kysyi Helsing.

Torkild seurasi tahdottomana. Kun he astuivat Frognerin karjamajan tupaan, seisahtui Helsing hieman säikähtäen ovelle; hän oli huomannut Aksel Christiansenin ja Rose Wegnerin erään pöydän luona uuninnurkassa. Mutta Rose viittasi heille ja siirsi syrjään koivunlehvä- ja kukkasylyksen, joka oli hänen edessään.

"Siitä on kauan kun olen sinua nähnyt", sanoi Aksel. "Tuletteko majalta?"

Rosen kaula oli paahtunut helakanpunaiseksi avokauluksisen valkoisen puseron yläpuolelta. Hän oli kevätilman huumaamana, nauroi ja säteili ja elehti noille kolmelle nuorelle miehelle. Hän ja Aksel eivät olleet olleet missään; he olivat keittäneet kahvia nuotiolla ja kuljeksineet ympäriinsä umpimähkään syrjässä poluilta ja teiltä, syöneet paleltuneita karpaloilta soilta ja heillä oli ollut niin ihmeellistä, kertoi Rose. Väliin hän hymyili hiljaa ja säteilevästi itsekseen ja upotti kasvonsa kukkiin, jotka olivat puoleksi kuihtuneet ja tuoksuivat kirpeältä ja tuoreelta pöydän yli.

"Aksel, mihin sinä panit orvokit — ajatelkaa, minä löysin sellaisen määrän tuoksuvia orvokkeja —."

Aksel otti ne selkälaukussa olevasta peltirasiasta. Ja Rose jakoi niistä kaikille kolmelle miehelle:

"Teidän on jokaisen saatava muutamia — sillä minä olen niin iloinen tänään —."

Pöydän alla Torkild rutisti Rosen kukat pieneksi palloksi, mutta antoi niiden jäädä kokoonpuserrettuina kuumaan käteensä.

"Te olette niin mukavia ja kilttejä minulle kaikki kolme — maljanne, kaikki te!" Hän taivutti päänsä taaksepäin, ja paljas valkoinen kurkku loisti. "Sellainen kevät — Aksel, onko maailmassa missään sellaista kevättä kuin täällä Norjassa?"

"Ei ole", sanoi Aksel innokkaasti.

* * * * *

He menivät raitiotielle yhtä matkaa kaikki neljä. Kevätyö oli niin valoisa, että varjot näyttivät miltei aivan vaaleilta, vaikka kuu paistoi valkoiselle maantielle ja kuusikkoon. Mutta se täytti koko laakson valonhohteellaan, niin että kaupungin tuhannet valot syvällä alhaalla tuikkivat himmeinä ja uneliaina. Vuonon vaalean pinnan poikki kulki leveä hopeajuova, ranta ja saaret häämöttivät valoisina ja utuisina. Ainoastaan kaakossa, Bundevuonon puolella, missä taivas vielä rusotti heikosti auringonlaskun jäljeltä, oli matalalle painunut pilvenreuna, ja sen alapuolella oli pimeää, ikäänkuin yön synkkyys olisi ollut siellä piilossa.

Rose hiljensi käyntiään. Ja kun Aksel ja Helsing olivat ehtineet vähän edelle, meni hän Torkildin luo.

"Mikä sinun on — sinä olet niin omituinen tänä iltana —. Etkö sinä ole terve?" Hän pani kätensä kevyesti Torkildin käsivarrelle. Torkild vavahti, kun Rose kosketti häneen.

"Ei mikään. Päätäni vain vähän kivistää", vastasi hän heikosti.

"Nyt taaskin — voi, Torkild, sinun pitäisi puhua siitä lääkärille.
Luulen, että sinun hermojesi laita on hullusti."

"Ei suinkaan — se tulee vain keväästä." Mutta sitten hän lisäsi hiljemmin: "Entä sinun laitasi, Rose? Sinäkin olet omituinen tänä iltana."

Rose nauroi hämillään. "Sekin tulee vain keväästä." Ja hetkisen perästä hän lisäsi vakavana: "Sellainen päivä kuin tämä — se on kerrassaan hurmaavan ihanaa. Se ei tee rauhalliseksi — niin huolettoman tyytyväiseksi kuin muuten tunteekin itsensä täällä metsässä. Siitä voi tulla ihan hurjaksi —." Hän käveli vähän matkaa ja katsoi valoisaan yöhön. Kunnes hän äkkiä kuiskasi hiljaa ja surullisena:

"Oi Torkild — toivoisin että voisin — olla sellainen kuin tahtoisit."

Hän silitti äkkiä Torkildin poskea — aivan kevyesti sipaisten, niinkuin ohikulkiessa taputetaan lasta. Torkild hätkähti taaskin, väristen.

— Nyt minä otan ja suutelen häntä, ajatteli hän. Samassa toiset kaksi seisahtuivat heitä odottamaan.

* * * * *

"Minä kävelen mieluummin kaupunkiin", sanoi Torkild. "Päätäni kivistää." Ja hän ja Helsing odottivat kunnes Aksel ja Rose olivat nousseet valaistuun raitiovaunuun ja ajaneet pois. Mitään puhumatta he jatkoivat kulkuaan Greveveieniä pitkin. Silloin tällöin he sivuuttivat parin, joka käveli hitaasti ja toisiinsa painautuneena varjossa. Ja metsässäkin oli ihmisiä.

"Hän oli keimaileva tänä iltana", sanoi Torkild äkkiä hiljaa. "Hän oli minun mielestäni suloinen silloin. Se ei ole hänelle luontaista. Hän tekee sen niinkuin ihan pieni tyttö leipoa taputtaa kakkua näyttääkseen kuinka iso hän on — huvittelee itseään apinoimalla toisia."

"Luuletko" — Helsing miltei kuiskasi — "luuletko sitten, että hän välittää veljestäsi? Minä en sittenkään saanut sitä vaikutusta, tiedätkö —."

"Aksel välittää hänestä." Torkild puhkesi puhumaan: "Jonakin päivänä hän sanoo sen. Ehkä nyt tänä iltana. Ja Rose ei ole kuullut sitä ennen. Ei häneltä. Hän on vieras mies — ja on kevät, ja Rose kaipaa uutta —. Minä olen ollut hänellä aina. Olen sanonut sen hänelle lukemattomat kerrat. Minun kanssani hän on kulkenut kaikkina lapsuusaikansa keväinä —." Torkild viittasi äkkiä Akerin-puoleen kuutamossa hohtaville kentille päin — "En jumaliste usko, että tuolla on ainoatakaan polkua, jota en olisi kulkenut hänen kanssaan —."

* * * * *

Hän aukaisi huoneensa oven. Siellä oli painostavaa ja kuumaa, vanhaa sikarinsavua ja narsissien tuoksua — emäntä oli sulkenut ikkunan. Torkild meni ja aukaisi sen — hän seisoi hetken aikaa tuijottaen vastapäätä olevaan puutarhaan, missä kukkivat kirsikkapuut hohtivat kuutamossa.

Hän istuutui pianon ääreen: "Auf Flügeln des Gesanges —" hän hyräili hiljaa mukana. Kunnes alapuolella jyskytettiin luudanvarrella kattoon. Sitten hän meni jälleen ikkunan luo —.

— Oli mahdoton kestää sitä enää kauempaa. Se imi ja imi, oli niinkuin lukemattomat hoikat imulonkerot olisivat jäytäneet ytimen hänen ruumiistaan ja sielustaan, kunnes hän tunsi sairasta, ruumiillista halua riistäytyä siitä irti —.

Ja sitten — mitä se sitten oikeastaan oli —. Mitä se oli se Rosen puhe seikkailun odottamisesta —. Vika oli kai vain siinä, että hän, Torkild, kulki hänen nöyränä orjanaan. Jos hän ottaisi hänet rajusti ja kysyisi — mitä sinä oikein tahdot — onko minun mentävä vai jäätävä —. En tahdo pitkittää tällä tavoin enää —. Jos hän äkkiä jonakin päivänä yllättäisi hänet kovakouraisin hyväilyin ja miehensuudelmin —. Minä tahdon sinut, ymmärrätkö sen —. Sinä olet minun omaisuuttani, minun saaliini —.

Torkild heittäytyi vuoteeseen ja vaikeroi hiljaa — mutta minä en vain tee sitä koskaan. En vain tee sitä — en voi tehdä — en hänelle —.