Kevät

VIII.

Torkild oli kiivennyt majan katolle ja istui siellä savupiippuun nojaten ja paistattaen päivää.

Vallitsi keskipäivän hiljaisuus ja keskipäivän helle. Lepikko lammen ympärillä oli nyt tiheä ja tummalehväinen, niin että vain kaistale vettä näkyi niiden yli, valkeankimmeltävänä auringonsäteistä. Takana seisoi kuusimetsä juoden päivänpaahdetta, uudet vaaleat kerkät oksissa, ja pitkin louhikkorinnettä kukkivat keskikesän voimakkaat ja hehkeäväriset kasvit, horsmat ja harmaansiniset vuohenkellot.

Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi heikkoa havinaa puiden latvoissa ja lisäksi hyönteisten surinaa — alhaalla lepikkoa vasten näkyi sääskipilvi, mielettömänä se tanssi ylös ja alas, meni näkymättömäksi varjoon ja sitten ilmestyi jälleen kullankarvaisena auringonpaisteeseen.

Kello läheni yhtä. Ehkä ei tullutkaan ketään. Ehkä ei Betzy tulisi sittenkään.

Torkild sytytti nysänsä — pisti leikillään tulitikun majankaton auringonkärventämään ruohoon. Tuli luikersi eteenpäin, melkein näkymättömänä auringonpaisteessa, mutta korret mustuivat ja raukesivat tuhaksi. Hän taputti tulen sammuksiin kädellään. Ei saa leikkiä tulella — eipä-ei.

— Hänen olisi pitänyt olla yksin Betzyn kanssa täällä majalla tänään.
Yksin kihlattunsa kanssa. Ja se oli Betzy.

Hän oli väsynyt ajattelemaan yhä uudelleen ja uudelleen, mistä oli johtunut, että hän nyt oli kihloissa Betzy Helsingin kanssa.

Toissapäivänä oli neljä viikkoa siitä illasta, jolloin se tapahtui. Ja kun hän aikaisemmin samana iltana oli mennyt Rammsiin, oli hän ajatellut Betzyä tuskin sekuntiakaan.

Yleensäkään ei hän ollut koskaan muistanut tätä, milloin ei ollut hänen seurassaan. Jos hänen ajatuksensa sattumoisin hipaisivat Betzyä, hymähti hän vähän niinkuin jonkun hupaisen pikkuseikan mieleen johtuessa. No niin — muuten, olihan hän toisinaan, ollessaan väsynyt omaan raskasmielisyyteensä ja kuollakseen väsynyt tuohon Rosea koskevaan juttuun, hiukan kaivannut Betzyä ja hänen hymyään ja lörpötystään. Tuo heidän suutelemisensakin oli vain jonkinlaista lörpöttelyä —.

Torkild oli ollut väsynyt ja epävireessä sinä iltana, jolloin hänen piti mennä tanssiaisiin Rammsiin — ne oli pantu toimeen hollantilaisten meriupseerien kunniaksi. Mutta hän oli mennyt, koska hän äkkiä tunsi, ettei jaksanut olla kauempaa yksin itsensä kanssa. — Useampiin viikkoihin hän ei ollut halunnut nähdä ketään — ei edes Rosea. —

— Rosen kanssa hän oli ollut teatterissa eräänä iltana juuri ennen Kansallisteatterin näytäntökauden loppua. Hän oli kysynyt Akselia, ja Rose oli punastunut vastatessaan, ettei hän ollut nähnyt Akselia sen illan jälkeen, jolloin he olivat olleet yhdessä Frognerin karjamajalla. — Torkild oli kyllä ymmärtänyt syyn. — Mutta se ei ollut rauhoittanut häntä — päinvastoin. Rose tuntui hänestä sulkeutuneelta ja mietteliäältä. Ja Torkild tuumi, mahtoiko hän katua? Oliko tuo Akselin tapa suhtautua asioihin — tuo joko-tahi — tehnyt vaikutuksen Roseen — saanut Akselin kasvamaan hänen mielikuvituksessaan? Olihan se vastakohta Torkildin nöyrälle kiinniriippuvaisuudelle —. Mutta eihän Akselin suhde ollutkaan sama kuin hänen — Akselhan oli uusi tuttavuus, ja hän — ja niin edespäin, ja niin edespäin, iankaikkista kehää kiersivät hänen ajatuksensa tuon suhteen ympärillä, ilman alkua ja loppua —.

— Tanssiaisissa hän oli tullut mustasukkaiseksi eräälle pienelle hollantilaiselle luutnantille. Kieltämättä hän oli tottunut siihen, että Betzy hakkaili häntä, eikä hän pitänyt siitä, että tämä liehitteli muita. Sitäpaitsi oli Betzy ollut tavattoman kaunis sinä iltana. Hänellä oli ollut otsan ympärillä jonkinlainen ruususeppele, jossa korvuksilla oli nauharuusukkeet, ja yllään vaaleansininen hihaton leninki, jota vain olkapäiden yli kulkevat korallinyörit kannattivat. Se näytti erittäin kauniilta. — Sitten oli syntynyt väärinkäsitystä jonkun tanssin johdosta. Ja kun hänen valssinsa tuli, oli Torkild noutanut hänet ja lähtenyt tanssiin sen näköisin ilmein, kuin olisi tämä ollut hänelle ikävä velvollisuus. Mutta sitten oli Betzy kuiskannut heidän tanssiessaan:

"Se oli kolmas valssi, Torkild. Minä sanoin todella, että olin luvannut pois toisen. Minä sanoin kolmas."

"Niin-niin. Tietysti sanoit niin. Eihän siitä kannata puhua. Minä kuulin kai väärin —"

"Voithan toki ymmärtää, että tahtoisin paljon mieluummin tanssia sinun kanssasi. Paljon, paljon mieluummin. Minä rakastan tanssia valssia sinun kanssasi, senhän olen sanonut sinulle."

Betzy hymyili niin että suupieliin syntyi syvät kuopat. Torkild oli sanonut hänelle usein, että kun Betzy hymyili sillä tavalla, ei hän voinut olla tätä suutelematta. Ja Betzy hymyili koko ajan kun he tanssivat. He olivat tanssineet aika kauan.

"Tiedät kai, että olisin paljon mieluummin tanssinut sinun kanssasi", toisti Betzy, kun he jälkeenpäin kävelivät puutarhan läpi.

"Ei, kuinkas olisin sen voinut tietää —"

"Tiedätkö mitä!" Betzy lausui tämän vakavasti. Heti kun he olivat tulleet jonkun matkan päähän puutarhakäytävälle, oli Torkild pannut käsivartensa Betzyn hartiain ympäri — pujahduttaen pari sormea saaliin alle, hänen paljasta, lämmintä ihoaan vasten. Betzy vastusti heikosti. Ja hän sanoi:

"Luuletko todella minun sietävän ehkä muiltakin ystäviltäni kaikkea sitä, minkä tyhmyydessäni sallin sinulle. Kaikkea tuota suutelemista ja sellaista —"

Hän katsoi vinosti ylös ja hymyili — hieman surumielisesti, mutta hyvin ärsyttävästi Torkildin mielestä. Torkildilla ei olisi ollut hiventäkään halua suudella häntä juuri silloin, mutta hänellä oli tosiaan sellainen tunne, että olisi ollut epäkohteliasta jättää se tekemättä. Siispä hän suuteli Betzyä ja sanoi:

"Minkätähden se sitten olisi tyhmää, että annat minun suudella itseäsi?— Kun sinä pidät siitä ja minä pidän siitä —"

Betzy vetäytyi hiukan erilleen ja virkkoi:

"Ei, minä en pidä siitä ollenkaan, Torkild. En nyt enää — sillä sinä et välitä minusta rahtuakaan oikeastaan, ettäs sen tiedät —"

Ja kun Torkild vastasi yllätettynä ja hämmentyneenä: "Kyllä, Betzy, pidänhän minä —", niin purskahti Betzy itkuun ja lähti juoksemaan puutarhan poikki, laahus käsivarrella. Ja Torkild juoksi perässä ja saavutti hänet sireenimajassa, minne hän oli piiloutunut.

"Mutta Betzy, suloinen pikku Betzyseni —"

Silloin Betzy oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja hän suuteli pois hänen kyyneleensä — ja sitten hän oli suudellut häntä kyllästymättä, tuota pientä vierasta tyttöä, joka makasi itkien hänen käsivarrellaan. Hän oli suudellut hänen pyöreää pehmeää kaulaansa ja hänen viileitä olkapäitään; korallinyöri luisti pois, ja hän oli suudellut Betzyn povea — polvillaan hänen edessään. Betzyn kumartuessa hänen puoleensa, niin että hänen poskensa lepäsi Betzyn povea vasten, hän oli purkanut sanoiksi kaiken sen, mitä hän sydämessään oli sanonut toiselle —.

Kun Betzy vihdoin juoksi pois hänen luotaan, olivat hänen kyyneleensä kuivuneet, ja hän oli hengästynyt ja nauruinen rientäessään rakennuksen ympäri kannattaen pukuaan povellaan kaksin käsin — päästäkseen näkemättä käytävän kautta naistenhuoneeseen laittamaan pukuaan kuntoon, — Torkildin pudistellessa sillävälin multaa housunpolvistaan ja siirtyessä hiljakseen takaisin puutarhahuoneeseen päin.

Häntä huimasi ja hänen niskansa oli kumman väsynyt. Ja hän pelkäsi vain, että huumaus menisi ohi — tunsi epämääräistä levottomuutta huomisen johdosta. Ja kun Betzy hetken kuluttua tuli sisään, helakanpunainen silkkinauha voitonmerkin tavoin liehuen kadonneen koralliketjun paikalla, hymyili Torkild hänen säteileviä ja onnellisia kasvojaan vastaan. Ja he antoivat toisilleen salaa ja vallattomasti merkkejä koko illan ja istuivat samassa pöydässä — yhdessä joidenkin muiden kanssa; Torkild oli tuonut Aagotin pöytään — joivat toistensa kanssa ja pujottivat kätensä yhteen pöydän alla ja olivat peittelemättömän rakastuneita.

He tanssivat viimeisen tanssin yhdessä, ja Torkild tahtoi antautua tuon hulluuden valtaan, hän tanssi tanssimistaan eikä tahtonut lopettaa. Ja lopuksi hän oli taluttanut Betzyn tämän vaunuihin ja lähtenyt ajamaan pois hänen kanssaan. Hän ei välittänyt muistella, mitä hän oli sanonut ja tehnyt ja rukoillut Betzyltä ollessaan polvillaan Betzyn edessä vaunuissa — hän oli kiihoittanut itseään, kunnes Betzy oli ihan kuollakseen peloissaan hänen hurjuutensa vuoksi, ja se tuotti Torkildille pientä vaivaista voitonriemua. Sisimmässään hän tiesi itse olevansa kylmä.

Sen jälkeen he olivat olleet yhdessä joka päivä. Ja Betzy tuhlasi hänelle pieniä vallattomia hyväilyjä ja kutsui häntä hyväilynimillä, pojukseen ja vaarikseen ja miksi milloinkin. Ja samalla kuin Torkild piti sitä tympäisevänä ja ellottavana ja tyhmänä ja ikävänä, suuteli hän Betzyä suutelemasta päästyäänkin ja keksi tälle yhtä tympäiseviä ja tuhmia hyväilynimiä kuvitellakseen olevansa rakastunut Betzy Helsingiin.

Jospa hänen edes olisi ollut mahdollista mennä naimisiin Betzyn kanssa jotakuinkinkaan pian. Silloin olisi satu suljettu peruuttamattomasti pois hänen elämästään — sillä hän tunsi itsessään, että kaikkine lapsuudenelämyksineen ei hän saattaisi ajatellakaan minkäänlaisia eroja tai muita vehkeitä, kun hänellä kerran olisi vaimo ja lapsia. Ja yhdyselämässä Betzyn kanssa hänen raastetut hermonsa varmaan rauhoittuisivat. Olihan Betzy varsin mukava tyttö, Torkild piti hänestä tavallaan ja tiesi, että hänestä tulisi hyvä vaimo ja että hän tekisi kaikkensa Torkildin hemmoittelemiseksi — ja sille ei Torkild olisi tunteeton. Sitten hän saisi vetäytyä rauhaan, tulla arvokkaaksi perheenisäksi ja lihottaa hermojaan —.

Mutta kestäisi ainakin kaksi vuotta, ennenkuin hän saattoi mennä naimisiin — kaiken todennäköisyyden mukaan. Ja oli täysin toivotonta ajatella pitkää kihlausaikaa — tuota rakastuneisuus-ilveilyn jatkamista loputtomiin. Vielä ei Torkild ollut käynyt Betzyn kotona — mutta siltäkään ei hän enää voinut pitkiä aikoja säästyä. Hän oli nähnyt tulevat appivanhempansa kadulla — isä oli jalkaväenkapteeni, pitkä, köyryselkäinen, kulunut mies, silmäluomet veltosti riippuvat; nenä, viikset, kaikki retkotti ikäänkuin väsyneenä alaspäin. Betzyn äiti oli mitättömän näköinen, turpea ja kovaääninen, häntä sanottiin hyvin juoruilevaksi ja uskonnolliseksi. — Lisäksi oli Betzyllä vanhempi sisar, joka oli naimisissa jonkun asioitsijan kanssa, veli Amerikassa, puolikasvuinen sisar ja joukko pikkusiskoja aina nelivuotiaaseen Tullaan, jota hän rakasti. Hän piti hirmuisesti pienimmistä — heidän kanssaan olivat hän ja Torkild olleet konditoriassa kaksi kertaa. Muuten tuli Betzy kai jokseenkin huonosti toimeen omaistensa kanssa.

Torkild ei voinut olla muistelematta ensi kertaa, jolloin hän oli suudellut Betzyä. Se oli tapahtunut juuri ennen Rosen kaupunkiintuloa. Frognerin karjamajalla oli ollut lunta joitakin päiviä, ja Torkild oli pyytänyt Betzyä sinne kanssaan. He olivat syöneet siellä illallista ja aikoivat laskea kelkalla alas. Mutta keli oli huono, vähän lunta ja suojailma, hieman kuutamoa oli myös. Eräässä paikassa, jossa kelkka oli seisahtunut, jäivät he istumaan siihen ja lörpöttelemään. Silloin, kun Betzy kerran käänsi päätään taaksepäin häntä kohti ja hymyili suoraan vasten hänen kasvojaan — oli Torkild suudellut häntä — aivan harkitsematta.

"Mutta Christiansen! Oletteko hullu!" Betzy oli hypähtänyt ylös hyvin loukkautuneena. Ja hän jatkoi painokkaasti:

"Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut — että te olitte sitä lajia —"

"Sitä lajia — mitä tarkoitatte —"

Betzyn lausuma koski Torkildiin kiusallisesti. Ja Betzy oli varmaan itsekin tuntenut, ettei se ollut onnistunut. Mutta hänen seuraavat sanansa eivät olleet sen paremmat:

"No, sellaisia herroja kai, jotka kuvittelevat, että kun he ovat kutsuneet naisen mukaansa illalla, niin heillä on lupa yhteen ja toiseen —"

"Oletteko hullu", oli Torkild sanonut. "Minä pyydän teiltä anteeksi — mutta minä tein sen aivan epähuomiossa, Betzy Helsing, Sillä kun te hymyilette tuolla tavalla, niin minä saan aina vastustamattoman halun suudella teitä. Ja niin minä tulin tehneeksi sen aivan huomaamattomuudesta — en muistanut, ettei se ollut sopivaa —"

Betzy oli nauranut. Ja sen jälkeen oli hän, Torkildin häntä suudellessa, aina nauranut ja ottanut sen viattomaksi kujeiluksi. Torkild oli todellakin monta kertaa suudellut häntä vain senvuoksi, kun hän oli ottanut kasvoilleen sen ilmeen, jota Torkild väitteensä mukaan ei voinut olla suutelematta. Ja Torkild oli mukautunut myös tuohon kielenkäyttöön —.

— "Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut — että te olitte sitä lajia —"

Hänen täytyi muistella tuota, kun hän ajatteli Betzyn perhettä. Betzy kuului sellaiseen piiriin, jonka kielenkäyttöön Torkild kyllä voi mukautua. Mutta hän ei todellakaan lukenut sitä omakseen. Betzy taas oli kotiutunut tuohon sävyyn — tottuneena pitämään puoliaan sellaisen väen seurassa, joka ei ollut turhantarkkaa eikä hienotunteista.

Rose. "Sitä lajia" ei ylimalkaan ollut olemassakaan hänen tietoisuudessaan —.

* * * * *

Nuori tyttö näkyi tulevan kävellen yksinään polkua pitkin lammen toisessa päässä. Se oli Betzy. Torkild laskeutui alas katolta ja meni häntä vastaan.

Betzy oli tänään viehättävän näköinen — iso panamahattu vallattomilla hiuksillaan, kaunis, täyteläinen vartalo verhottuna lapsekkaan vaaleansiniseen merimiespuseroon, suuri kimppu orjanruusuja pistettynä leveään punaiseen kiiltonahkavyöhön.

He suutelivat toisiaan lukuisat kerrat. Mutta sitten Torkild kysyi aivan tyynesti:

"Tuletko sinä yksin? Eikö Aagot ole mukana?"

"Ei, sanoinhan sinulle, että tahdoin päästä pujahtamaan yksin. Haluanhan minä toki pitää kultu-mörököllini yksinkin lähelläni jonkun kerran." Betzy suuteli häntä jälleen. "Mutta varjele kuinka minun on täytynyt syöttää pajuköyttä kotiväelle — minä en olisi saanut äidiltä ja isältä lupaa tulla yksin, ymmärräthän, joten minun oli keksittävä pitkä juttu —"

Torkild kattoi päivällispöydän kuistille. Mutta ei ollut ollenkaan tunnelmaa. Betzy istahti jälkeenpäin hänen syliinsä, he joivat kahvia samasta kupista, ja hän auttoi Torkildia sikaarinpoltossa. Mutta heidän hyväilynsä olivat käyneet jo totunnaisiksi, ja he koettivat niillä vain peittää mielialansa apeutta. Eikä Betzy jutellut yhteen menoon, niinkuin tavallisesti. Kun Torkild esitti, että he lähtisivät paluumatkalle varhain ja menisivät harjun yli Ullevoldin paimenmajalle ja sitä tietä kotiin, niin Betzy vain nyökäytti.

He söivät illallista Ullevoldin majalla, ulkona nurmikolla. Mutta he eivät puhelleet juuri ollenkaan keskenään. Kunnes Eriksenin pojat tulivat heidän luokseen ja tervehtivät. Betzy tuli jälleen "poropadaksi" joksikin aikaa. Torkild oikaisihe ruohikkoon vähän sivummalle ja tuijotti Skjæer järven kiiltävää pintaa ja ilta-auringon kultaista hehkua, joka valaisi koko Kamphaugin harjun järven toisella puolen.

"Sinähän olit kauhean ystävällinen Erikseneille", virkkoi Betzy purevasti, kun nämä olivat lähteneet jatkamaan matkaansa alaspäin metsän läpi. "Minun täytyy sanoa, ettet sinä liikoja ponnistele ollaksesi kohtelias, kun olet sillä tuulella —"

"Sehän oli aivan tarpeetontakin. Sinä selvisit loistavasti keskustelusta yksinäsikin, minun mielestäni."

"Vai niin. Se vielä puuttuisikin, etten minä saisi keskustella ystävieni kanssa, jos sinun pistää päähäsi olla huonolla tuulella."

Torkild mutisi.

"— Silloin olisimme ehkä saaneet vielä nuo pojat mukaamme kotimatkallekin", sanoi hän hetken kuluttua.

Betzy tarttui häntä käsivarteen:

"Senkötähden sinä olit niin töykeä heille", kysyi hän lempeästi ja katsoi häntä silmiin.

"Anton Eriksen on sietämättömin moukka mitä olen eläessäni tavannut. Ja se toinen tollero sitten —"

"Minä pidän heistä, minä. Eiväthän kaikki voi olla sellaisia prinssejä kuin sinä."

"Uh ei, älä nyt viitsi. Ei tämä ole mitään hauskaa."

"Ei, taivas sen tietää. Mutta nyt minä sanon sinulle yhden asian, pojuseni, ja se on se, etten minä tahdo enää sietää sinun oikkujasi. Ja nyt minä sanon sinulle sen, että minä olen kihloissa luutnantti Løkken kanssa."

"Mitä sinä puhut —" Torkild pysähtyi äkkiä.

"Minä olen kihloissa Finn Løkken kanssa, kuulet kai sen."

"Vai niin", sanoi Torkild hitaasti. "Minä olin tosiaan siinä luulossa, että sinä olit kihloissa minun kanssani. Tai ehkä sinun on tapana olla kihloissa kahden kanssa samalla kertaa? —"

"Pyh", puhalsi Betzy. "Enhän minä ole lainkaan kunnollisesti kihloissa sinun kanssasi."

"Et kunnollisesti kihloissa — mitä lorua se on —"

"Sinähän et välitä minusta rahtuakaan —"

"Enkö minä välitä sinusta rahtuakaan — kuinka sinä rohkenet sanoa — kuinka ihmeessä minä sitten olisin mennyt kihloihin kanssasi?"

"Sitä minä en tiedä. Et sinä ainakaan siksi repinyt vaatteitani Rammsilla silloin, että olisit pitänyt minusta. Minä muistan kyllä kaikki mitä sinä sanoit vaunuissa polvillasi — minä muistan kyllä mitä sinä minusta tahdoit —. Kyllä kai sinä olisit kauniisti mennyt kihloihin kanssani, jos olisin ollut niin tuhma, että olisin suostunut siihen mitä sinä minulta tahdoit —"

"Ei kuules nyt, Betzy —. Nyt sinä jumaliste menet liian pitkälle —"

Betzy heittäytyi äkkiä ääneen nyyhkyttäen kanervikkoon. Hän makasi suullaan ja uikutti Torkildin nimeä. Mutta kun Torkild vihdoin viimein polvistui ja otti häntä hartioista, nousi hän istumaan. Ja hän istui ja nikotteli ja paineli silmiään kokoonrutistetulla nenäliinalla. Sitten hän niisti nenänsä ja sanoi hiljaa:

"En minä muuten näin ollut aikonut sitä sinulle sanoa —"

"Mutta rakas ystäväni, mitä tämä oikein on — minä en ymmärrä —?"

"Niin. Katsos, Finn on kosinut minua. Ja minä olen suostunut."

"Entä minä?" Torkild pani hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen. Betzy vavahteli vielä itkun jäljeltä ja painautui häntä vastaan, mutta ei vastannut.

"Minä en ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa. "Ja sitten sinä tulit minun luokseni, ja me olemme olleet yhdessä koko päivän, ja sinä olet ollut ihan niinkuin muulloinkin, etkä ole virkkanut sanaakaan tästä —"

"Jos sinä olisit välittänyt minusta, niin ei kai sinusta olisi tuntunut, että minä olin pysynyt ihan ennallani." Betzy nielaisi. "Minä olin kyllä aikonut sanoa sen. Sitävarten minä tahdoin olla yksin sinun kanssasi tänä päivänä. Minä tahdoin viettää yhden, ainoan ihanan päivän sinun kanssasi ensin, näetkös. Mutta jos siitä olisi tullut ihana — jos minä olisin huomannut sinun todella pitävän minusta" — hän nyyhkytti jälleen, "niin — niin — niin, Torkild — niin minä olisin kai jättänyt Finnin silloin —"

"Mutta Betzyseni —" Torkild veti hänet taas itseään vasten, "minähän pidän sinusta, Betzy, tyttöseni", — ja hänestä tuntui, että hän tarkoitti mitä sanoi.

Betzy kohotti päänsä, katsoi häneen ja kysyi:

"Uskallatko katsoa minua silmiin, Torkild, ja sanoa, että pidät minusta enemmän kuin neiti Wegneristä?" —

Torkild tunsi värin vaihtuvan kasvoillaan. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi hiljaa:

"Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen Rose Wegnerille, Betzy."

"Ei, mikäli hän ei huoli sinusta. Vaikka muuten" — Betzy pudisti päätään "— hän on joka tapauksessa niin mustasukkainen minulle että —. Sen minä olen hyvin huomannut. Niin että vaikkei hän olisi välittänytkään sinusta hiukkaakaan ennen, niin voipa sentään helposti tapahtua, että nyt —.

"Oi ei, Torkild. Minä tiedän niin hyvin, miten kävisi, jos me rupeisimme odottamaan toisiamme. Sinä olisit lakannut välittämästä minusta vähääkään kauan ennen kuin olisimme tulleet niin pitkälle, että voisimme ajatella naimisiinmenoa. Olisi tietysti ollut toinen asia, jos olisimme voineet mennä heti. — Enkä minä jaksa olla kotona, kun minun vielä lisäksi olisi nähtävä, kuinka sinä tulet yhä vähemmän ja vähemmän rakastuneeksi minuun. On kylliksi jo siinäkin, että saan oleskella kotona ja kuulla alinomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä, sillä he eivät laske miksikään minun konttorissa-oloani — mutta kun he eivät koskaan ole suostuneet antamaan minun oppia mitään kunnollista, niin voisivat he mielestäni olla kiitollisia, että joku tahtoo maksaa minulle neljäkymmentä kruunua siitä, että kuuntelen puhelinta aamupäivällä. Ja sitten äiti haukkuu, kun minä olen kevytmielinen, mukamas, ja juoksentelen miesten kanssa, joita hän ei tunne; mutta kun talo on täynnä mamman jumalisia juoruämmiä ja joku sananvaihto sattuu, niin — jotakin hauskuutta kai täytyy minullakin olla. — Eivätkä he koskaan kohtele minua aikaihmisenä, vaan irvistelevät ja tiuskivat ja toruvat. — Ei, minä tahdon mennä naimisiin, näetkös, sillä en jaksa kestää sitä kauempaa. — Ja minä olen myös niin tuiki kyllästynyt liehumaan ja lentämään ja olemaan tyttöletukkana —.

"Ja tiedäthän hyvin, miten tulisi käymään, jos me olisimme kauan kihloissa", sanoi Betzy heikolla äänellä. "Ja sitten kukaties joutuisimme menemään naimisiin kiireen kaupalla — tietäen lisäksi, ettei se johtunut siitä, että sinä olisit pitänyt minusta —."

Torkild istui tuijottaen eteensä. Polku kulki heidän edessään aukeaman poikki, jossa oli suuria, vaaleita, pyöristyneitä kallioita; vuono pilkotti kaukana kuusten lomitse, kalpea ruusunpunerrus väritti etäisiä tummansinisiä harjuja.

"Mutta Betzy", sanoi Torkild vihdoin hiljaa. "Minähän pidän sinusta.
Ja minä luulin sinunkin pitävän minusta —."

"Niin", sanoi Betzy huoaten. "Minä pidän hirveästi sinusta, Torkild. Ehkä sinäkin olet ruvennut pitämään minusta enemmän kuin luulin. Mutta sinä pidät enemmän toisesta —."

"Oi Betzy, älä puhu hänestä, niin olet kiltti", kuiskasi Torkild kiusaantuneena.

Betzy pudisti päätään.

"Mutta Finn pitää minusta niin hirveästi, näetkös, Torkild. Voit uskoa, että hän kosi hyvin viehättävästi. Paljon kauniimmin kuin sinä, vaariseni", koetti hän nauraa, — mutta suu vääntyikin enemmän itkuun päin.

"Mutta entä sinä — välitätkö sinä hänestä?"

"Kyl-lä, välitän minä. Minä pidän hänestä, kauhean paljon."

He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Sogninlampi uinui laajana ja kirkkaana ympäröivistä asumuksista kohoavien savujen leijuessa sen yläpuolella, ja heinäkuun-ilta hämärtyi tummien metsäharjujen ja laajojen vihreiden niittyjen yllä. Jätkäpoikien hoilotusta kajahteli metsästä ja tyttöjen kirkunaa, ja hanurin ja huuliharpun soittoa helisi kaikilta paikoilta järven ympäriltä, missä myytiin limonaatia ja kahvia, kaikkialla kuhisi perhekuntia lapsenvaunuineen, lapsineen ja naisineen, jotka olivat ulkona sunnuntaita viettämässä, ja puheen ääni kuului yhtämittaisena hillittynä sorinana pitkin tietä.

— Kapteeni Helsing asui Hægdehaugenilla uudessa puuhuvilassa, joka oli jo hiukan rappeutuneen näköinen. Betzy aukaisi ulko-oven, ja Torkild seurasi häntä eteisen ovelle toiseen kerrokseen. Porraskäytävässä oli puolipimeää ja ummehtunutta ja haisi pölyltä ja päivänpaahtamalta puulta. — Sitten he jäivät seisomaan Betzyn oven eteen. Torkild ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden hän ei voinut mennä — tai minkätähden hän oli niin kauhean surullinen. Sillä hän tiesi, että pohjimmaisena hänessä kyti tunne, jossa oli vähän nöyryytystä, mutta paljon vapautusta.

"Sinä et aavista, kuinka kyllästynyt minä usein olen ollut kaikkeen", sanoi Betzy hiljaa ja valittaen. "Te miehet luulette, että kun nuori tyttö näyttää iloiselta ja luonnolliselta ja viattomalta, niin hän onkin sellainen. Mutta minä luulen, ettei kukaan ole. Sellaiset kyllä kuin Rose, jotka kulkevat niin hiljaisina ja vakavina ja käyttäytyvät arvokkaasti. Hän on luonnollinen ja viaton, hän, mutta silloin kun sitä todellisuudessa on sellainen, silloin ei tahdo jäädä sellaiseksi, niin on asia, näetkös —.

"— Oi, minä olen ollut niin surullinen, niin surullinen monesti, Torkild, ettet voi aavistaakaan — minusta tuntui ettei ollut mitään tarkoitusta koko elämällä —.

"Sinusta minä pidän, Torkild. Eniten minä pidän sinusta. Niin, en todellisesti pidä kenestäkään paitsi sinusta. Mutta sinä et pidä minusta, näetkös —.

"Mutta ei sinun pidä luulla, että aion tuottaa Finnille pettymyksen. Minä tulen kyllä menestymään hyvin hänen kanssaan. Me menemme naimisiin jo syksyllä, ehkä joudun sittenkin naimisiin ennen Aagotia. Ja kun saan oman talouteni — olen päättänyt tulla hirveän näppäräksi, sen saat uskoa. Ja kun olen saanut joitakin, pikku lapsia itse ja niin edespäin, niin tiedän, että tulen kyllä olemaan tyytyväinen —."

He seisoivat vaiti hetken. Sitten Torkild veti Betzyn puoleensa ja suuteli häntä. Ja hänestä tuntui rajattoman surunvoittoiselta, että nyt, kun hän suuteli Betzyä viimeisen kerran, hän suuteli häntä ensi kerran siksi, että piti hänestä.

"On parasta kaikille, että teen näin, Torkild", kuiskasi Betzy.

"Pikku Betzy — oi pikku Betzy —"

Torkild polvistui äkkiä ovimatolle ja suuteli, Betzyn molempia käsiä.

"Sinä olet niin suloinen — minä pidän sinusta, Betzyni."

"Niin, mutta sinä et rakasta minua — vai rakastatko?"

Torkild pudisti päätään siinä polvillaan ja suuteli jälleen käsiä.

Betzy aukaisi eteisen oven, sulki sen jälkeensä pienellä rasahduksella. Sitten Torkild kuuli oven käyvän sisällä huoneistossa, ja sitten tuli hiljaisuus.

Omaan huoneeseensa tultuaan Torkild istui kauan menemättä vuoteeseen.

Oli hieman naurettavaa ajatella, että hän oli ollut polvillaan Betzyn edessä Helsingin ovimatolla. Mutta hänellä oli ollut jokin sisällinen pakko. Ja Betzy oli varmaan pitänyt siitä kovasti, poloinen —.

IX.

Rose asetti maljan, jossa oli sinisiä ja valkoisia astereita, vanhempiensa hautakiven eteen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja katsomaan sitä.

Torkild seisoi seivästäen kävelykeppiinsä keltaisia vaahteranlehtiä, joita oli paksut kerrokset liejuisella hautuumaankäytävällä. Rose näytti hänestä niin äärettömän nuorelta ja hennolta ja yksinäiseltä seisoessaan solakkana ja mustapukuisena siinä haudan ääressä syysillan hämärässä. Viime aikoina oli Torkildille käynyt niin kaukaiseksi ja epätodelliseksi se aika hänen elämästään, jonka huomattavimpana tekijänä oli ollut tuossa haudassa makaava vainaja, jolloin hän oli tuntenut itsensä yhteenkuuluvaksi tuon vainajan ja Rosen kanssa. Ja myöskin Roselle olivat kai lapsuusaika ja äiti käyneet kaukaisiksi, elämä oli kuljettanut heidät kummankin kauas siitä kodista, joka oli ollut heille yhteinen, kaikesta siitä, mitä heillä oli ollut yhteistä ja keskinäistä. Järkähtämättä etäännytti elämä Rosea myöskin hänestä, niin tuntui Torkildista nyt.

Soitettiin pois hautuumaalta. Rose veti hansikkaat käsiinsä. Äkkiä hän meni pienen, hautapaikan kulmassa olevan muistomerkin luo.

"Oletko koskaan katsonut oikein Jacob-setää, Torkild? Eikö hänellä ole ihanat kasvot?"

Torkild lähestyi vaaleasta hiekkakivestä veistettyä pientä empiirityylistä alttaria. Sen päällä oli pieni uurna, jonka kantta reunusti hakattu kukkakiehkura. Etusivulla liihoitteli perhonen pienen medaljonkikorkokuvan yläpuolella, joka esitti kaunista nuorta miestä, jolla oli kiharat otsahiukset ja korkea, korviin asti ulottuva univormukaulus. Ylösalaisin käännettyä soihtua kantava hengetär katseli sitä surevana.

Rose luki ääneen kirjoituksen:

Tämän pyhitetyn muistokiven alla lepää 2:sen ylämaalaisrakuunarykmentin luutnantti Jacob Broch Wegener syntynyt Fredrikshaldissa 8 p. kesäk. 1785 kuollut Kristianiassa 12 p. toukok. 1816 Urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.

Viimeiset sanat hän toisti hiljaa.

"Hän on ainoa mies, johon olen ollut rakastunut. Aina kaksi-kolmitoistavuotiaasta asti ja vielä kauan, kauan täysikasvuiseksi tultuanikin ajattelin aina häntä, kun ajattelin rakkautta. Hänen ihania, puhtaita, nuoria kasvojaan ja noita ihania sanoja —. Panin aina kukkia hänen haudalleen, kun kävin täällä äidin kanssa lauantaisin —."

"En ole koskaan kuullut sinun mainitsevan hänen nimeään", sanoi Torkild.

"Et luonnollisesti." Rose hymyili vähän. "Sellaisesta ei puhuta.
Ennenkuin on kasvanut irti siitä."

Wegnerin hautapaikka oli korkeimmalla kohtaa tuota pientä hautuumaata, jota joka taholta ympäröivät köyhät ja työssä-raatavat kaupunginosat.

Heidän alapuolellaan vietti uudempi osa, missä hautapaikkojen kivireunukset ja pylväät hohtivat vaaleina käytävän keltaisten vaahteralehvistöjen välitse, Myllärinkadun tummia vuokrakasarmeja kohti. Ekeberginharju kohosi sinipunervana etäällä, kaikkia kaupungin kattoja kauempana. Alempana pitkin hautuumaan yhtä sivua loistivat Fredensborgintien varrella olevien tehtaiden tulet, mutta toisella sivulla kyyhöttivät Hammersborgin pienet vanhat talot kuistikäytävineen ja taitekattoineen ja epäsäännöllisine ikkunoineen.

Hautuumaalla ei ollut elävää sielua, lukuunottamatta kissoja, joita vilahteli hämärässä; petomaisen notkeina ja ihmisistä piittaamattomina ne loikkivat hautojen välissä, kyyröttivät vaahterain oksilla ja pysyttelivät tasapainossa reuna-aitauksen pystysäleiden huipuilla.

Torkild ja Rose kulkivat hitaasti uloskäytävää kohti, kuolleiden upseerien ja heidän sukujensa haudoille pystytettyjen muistomerkkien välitse — ne olivat vanhanaikaisia komeilevia rautapylväitä huipulla olevine uurnineen ja kypäreineen, juhlallisine ja monisanaisine kirjoituksineen. Kukkaverhoista olivat sade ja yöhallat tehneet lopun, asterit ja leukoijat olivat rutistuneita ja mustia, ilmassa oli märän maan ja mätänevien lehtien haju. Ainoastaan yhdessä paikassa oli ruusupensas, jossa oli vastapuhjennut, purppuranpunainen kukka pitkän, jäykän oksan latvassa. He seisahtuivat katsomaan tuota ainokaista sametintummaa ruusua, jonka väri hehkui ihmeellisesti sinipunervassa iltavalaistuksessa.

"Hän oli ollut sodassa ja kunnostautunut", sanoi Rose äkkiä. "Hän oli naimisissa — kuoli kuusi viikkoa häiden jälkeen. Oli huhtikuu ja kauhea lumimyrsky, ja hänellä oli pitkä, vaikea matka siihen dovrelaispappilaan, missä häät piti vietettämän. Ja häiden jälkeisenä päivänä hän sai keuhkotulehduksen ja kuoli pian sen jälkeen nelistävään hivutustautiin, niinkuin siihen aikaan sanottiin."

"Entä hänen leskensä", sanoi Torkild. "Onko hänkin tuolla haudattuna?"

"Ei, sehän tässä hullua onkin. Hän meni saman vuoden jouluna naimisiin erään vanhan trondhjemilaisen kalakauppiaan kanssa. Mutta jäätyään leskeksi hänestä laittoi hän tämän muistokiven ensimmäisen miehensä haudalle. Sitähän nyt voisi selittää yhdellä jos toisellakin tavalla —. Mutta minä kuvittelin mielessäni, että minä olin ollut hänen morsiamensa —."

"Niin silloin kai olisi käynyt niinkuin laulussa sanotaan: kuukauden kuluttua hän multaan peitettiin?"

"Sen voit ymmärtää", sanoi Rose ja naurahti.

"Luulin muuten", sanoi Torkild hetken perästä, "— sinähän sanoit siihen aikaan — vihaavasi haaveita ja kuvitelmia ja sen sellaista —."

"Niin", sanoi Rose lyhyeen ja lopettavasti. Mutta hän lisäsi hetken jälkeen: "Toisten haaveita, näetkös. Kun mamma tahtoi tunkea omia kuvitelmiaan minun elämääni."

He kävelivät verkalleen Ullevoldin tietä ylöspäin.

"Mihin aikaan matkustat huomenna?" kysyi Rose.

"En tiedä oikein. Juniahan menee pitkin päivää —"

"Minä tulen asemalle saattamaan sinua", sanoi Rose.

"Tuhannet kiitokset. Eihän se nyt mikään sen suurempi matka ole — mutta tiedäthän, että tulisin hyvin iloiseksi — kun minä nyt tavallani muutan pois kaupungista —."

"Mutta kaiketi sinä pistäydyt tänne tuon tuostakin — eihän se vie täyttä tuntiakaan?"

"Noin viisikymmentä minuuttia. Etkö tule jonakin sunnuntaina katsomaan, millaiset olot minulla on?"

"Menemmekö vähän ylös Juhannuskummulle", ehdotti Torkild.

Ankkoja ei ollut vielä otettu talviasumuksiin; ne purjehtivat äänettömästi joutsenlammikon mustassa vedessä ja loivat levotonta värehtimistä rannan vaahterain ja koivujen seassa palavista kaasulyhdyistä heijastuviin valopylväisiin.

Aidan ulkopuolella mennä huristivat valaistut raitiovaunut ohitse rätisyttäen sinisenvalkeita kipunoita johtolangasta. Mutta puisto oli autio ja hiljainen, ruohokentät tummanvihreitä ja puuryhmät mustia tummansinipunervaa taivasta vasten. Siellä ei ollut ketään ihmisiä, lukuunottamatta muutamia puolikasvuisia lapsia, jotka juoksentelivat kenttien poikki ja piileskelivät pensaissa.

— Noin olivat Torkild ja Rosekin seisoneet toisiinsa painautuneina puun takana pimeinä syysiltoina kauan aikaa sitten. Käsikkäin olivat he rynnänneet pensaiden läpi, niin että keltaiset ja punaiset lehdet varisivat heidän ylleen. Ja he olivat tähystelleet ja kuiskineet toisilleen hengästyneinä ja hiljaa, ja pimeässä leikkiminen oli tehnyt heidät hurjiksi ja täyttänyt heidän pienet sydämensä haaveellisilla kuvitelmilla seikkailuista ja vaaroista, joita he pakenivat täydellä todella.

Yö otti puiston helmaansa ja teki sen valtavan suureksi. Metsän autius huokui pienistä, somasti istutetuista puuryhmistä; pieni keinotekoinen puro, joka juoksi muuratuin putouksin nukkemaisten siltojen alitse, täytti pimeässä puiston virrankohinalla; vesi uinui mustana ja pohjattomana pensaiden alla, vaahtosi valkoisena sillan alla, jolla he istuivat, sieppasi valonpilkkeen vähän alempana ja leikki sen kanssa.

"Muistatko, että äitisi teki huvimatkoja meidän kanssamme
Juhannuskummulle?" sanoi Torkild hiljaa.

"Muistan." Torkild saattoi Rosen äänestä kuulla hänen hymyilevän. "Muistan, kun ensimmäisen kerran näin riikinkukon. Kun se levitti pyrstönsä — ei koskaan ole mielestäni mikään ollut niin valtavan ihanaa, uskotko. Ja jälkeenpäin vei mamma minut mukanaan ravintolaan ja antoi minulle vaaleanpunaista jäätelöä — se olikin lisäksi kai ensi kerta, jolloin söin jäätelöä — tiedätkö, Torkild, kun ajattelen sitä päivää — ei milloinkaan ole minulla ollut niin suurenmoista tunnetta siitä, että minä elin."

He istuivat vaiti jonkun hetken sillan kaiteella.

"Niin. Ja huomenna minun on lähdettävä", sanoi Torkild hiljaa.

Hän kumartui eteenpäin pimeässä. Ja laski äkkiä kätensä Rosen kädelle:

"Rose — tahdotko antaa minulle suudelman — tämän ainoan kerran?"

Rose vitkasteli hiukkasen. Sitten hän taivuttautui Torkildia kohti ja tarjosi hänelle suunsa, kasvojen häämöttäessä kalpeina pimeässä. Mutta kun hän tunsi, että Torkildin huulet erkanivat aikoen sulkea sisäänsä hänen huulensa, teki hän pienen tahdottoman liikkeen, ikäänkuin haluten vetää päänsä takaisin. Torkild päästi hänet heti irti.

"Etkö sinä voi suudella minua?" kuiskasi Torkild.

Rose otti häntä aivan kevyesti kaulasta hansikoidulla kädellään. Ja hän antoi Torkildille pienen, viileän ja lapsellisen suudelman, huulet supussa.

"Muistatko, että olet suudellut minua kerran ennen?" kuiskasi Torkild jälleen.

"Muistan."

"Kuinka tulit sen tehneeksi?"

Rose silitti äkkiä hänen kättään.

"Minun tuli niin hirveän sääli sinua. — Torkild — tiedäthän, että minä olen pitänyt sinusta hirveästi aina — sillä tavalla kuin voin."

Torkild nyökkäsi.

"Niinkuin sisar. Niin. Mutta, Rose — senjälkeen mitä olin kertonut sinulle — etkö ajatellut, että saattoi olla vaarallista suudella minua?"

"Kyl-lä."

"Mutta sinä pidit minusta sittenkin niin paljon — sisarellisella tavallasi — että suutelit minua sittenkin —."

Rose oli hetkisen vaiti ennenkuin vastasi:

"Ni-in. Kun sinä kerroit minulle äidistäsi, näetkös, niin minä aioin tulla luoksesi ja suudella sinua. Minusta tuntui, että sinun kohtalosi oli ollut kovempi kuin on kohtuullista panna ihmisen kannettavaksi. Mutta sitten sinä kerroit sen toisen asian, ennenkuin ehdin tehdä sitä. Ja silloin minä ensin tulin iloiseksi, etten ollut sitä tehnyt. — Minun on näet sanottava sinulle, että pappi oli puhunut meille siitä silloin kun kävimme rippikoulua. — Mutta niin vastenmielisellä tavalla — ikäänkuin hän ei olisi tiennyt olevankaan mitään sellaista kuin rakkaus, tai ylpeys, tai itsekunnioitus — hyve oli vain edullinen kauppa, jonka hän saattoi tarjota meille, ja kaikki mitä hän ei pitänyt kaupan puodissaan, oli epäterveellistä ja epätaloudellista. — Hyvä Jumala, kuinka minä häntä halveksin —.

"Minä muistin sitäkin. Ja minä ajattelin, etten tahtoisi olla sellainen kuin hän opetti, pelkurimainen ja omaa etua laskeva. Ajattelin, että kun minä pidin sinusta ja sinun oli paha olla, niin että minun teki mieleni olla sinulle kiltti ja hyväillä sinua, niin ei minun pitänyt välittää siitä, olitko sairas vai terve. — Enhän tahtonut koskaan sallia itseäni peloiteltavan olemasta — oikeudenmukainen."

Torkild ei vastannut. Hänestä tuntui niin kumman kylmältä tuo Rosen puhe. Ei edes sinä hetkenä, jolloin Rose antoi hänelle sen suudelman, joka teki Torkildin hänen orjakseen, ei edes silloin Rose ollut ajatellut häntä. Vain oman itsensä takia hän oli suudellut Torkildia. Omaan itseensä hän oli rakastunut, silloin ja nyt ja aina — itseensä tai siihen ihannekuvaan, jonka hän teki itsestään ja jonka kaltainen hän tahtoi olla, maksoi mitä maksoi — kuvaan, joka oli valkoinen ja kylmä kuin sen hänen sukuunsa kuuluneen nuoren sotilaan — urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.

X.

Torkild oli soittanut Roselle eräänä perjantaina kesäkuun lopulla. Hän kertoi, että Tøsa oli kuollut ja jättänyt jälkeensä neljä sokeaa pentua, joita hän ja hänen emäntänsä kasvattivat pullosta syöttämällä suurella vaivalla. Huomenna ne saisivat silmät — tahtoisiko Rose tulla sunnuntaina niitä katsomaan.

Torkild seisoi asemalla odottamassa Rosea puoliyhdentoista junalla — ja hän oli pukeutunut uuteen kesäpukuun ja kiiltonahkakenkiin, ruusu napinreiässä ja violetti nenäliina taskussa. Hänen valkoisen ja mustan kirjava lintukoiransa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien, toimitti pienen asian olutpulloja sisältävän vihreän laatikon kulmalla, joka seisoi yksinäisenä ja hylättynä asemasiltaman punertavalla somerolla, ja sitten se heittäytyi maahan ja etsi itsestään kirppuja, valkoisen karvan loistaessa päivänpaisteessa kuin hopea.

Yöllä oli satanut ja ilmassa oli tuore kosteuden kiilto — pieniä, siniharmaita, hopeapäärmeisiä pilvenhattaroita purjehti hohtavan kesätaivaan yli, ja kun juna tuli jyristen tunnelista, ajautui savu täyteläisenä ja nokimustana harjun vastapestyn kuusimetsän ylle.

"Kas vain, onneksi olkoon", huusi Torkild Roselle — "uusi leninki!"

Rose nauroi ja nyökkäsi ja otti vastaan hänen kätensä hypätessään alas vaunusta. Hänellä oli uusi taivaansininen pellavapuku ja suuri oljenkeitainen, mustilla siivillä koristettu hattu, heleänväriset sukat ja kiiltonahkakengät, ja kun hän nosti helmansa ylös astuessaan kiiltävien kiskojen yli, missä voidetta oli rasvaisina lampina raiteiden välissä, näki Torkild, että hänen kengänpohjansa kiilsivät uusina ja sysimustina.

He kävelivät puhellen ihanasta ilmasta.

"— sillä olisipa ollut ikävää, jos olisi satanut", sanoi Rose.

"Niin, olisipa tietenkin se ollut vähemmän hauskaa", sanoi Torkild.

He kulkivat varastotonttien välitse, missä lautapinot tuoksuivat kirpeän tuoreelta. Vanhalle sillalle, jonka lankut olivat hasuisiksi ajetut, he jäivät hetkeksi seisomaan katsellen virran savenharmajaan veteen. Hiljaa ja solisten juoksi vesi padon yli, aurinko kuvasteli kimmeltävin välkkein, mutta tehtaan punaisen muurin juurella oli tumma, öljyinen varjo. Torkild viittasi ruohotörmässä ja leppien alimmissa oksissa näkyvään vaaleanharmaaseen liejujuovaan:

"Tuohon saakka ulottui vesi viime viikolla —."

Tehdasrakennusten välinen tie oli peitetty punaisilla ja ruostuneilla rautalastuilla, jotka narskuivat jalkojen alla. He kulkivat pitkien, keltaisiksi maalattujen vuokra-asuntojen ohi; ihmiset, jotka istuivat ulkona porrasaskelmilla, katsoivat konttoripäällikön ja hänen seuralaisensa jälkeen ja tervehtivät. Ylempänä metsänreunassa oli hajallaan omakoti-rakennuksia; ne olivat maalatut keltaisiksi ja vaaleanvihreäksi ja ruusunpunaisiksi, mutta olivat muuten ihan toistensa kaltaisia kuisteineen ja verantoineen ja edustalla olevine puutarhatilkkuineen.

Hetkistä myöhemmin he poikkesivat pieneen kuusikkoon, jossa maaperä oli vetistä, ja samassa he olivat kaukana kaikesta mikä muistutti tehtaita. He kulkivat pitkin vanhaa umpeenkasvanutta kylätietä, joka seurasi virran rantaa. Vesi päilyi peilikirkkaana ja hiljaisena leppäpensaiden välissä, ja siinä kasvoi punaisenvalkeaa raatetta ja keltaisia ulpukoita; toisin paikoin se pistäytyi tielle asti, ja se oli vihreä ja märkä ja täynnä pensaita. Siinä, missä metsä loppui, oli pieni valkoinen kaksikerroksinen talo.

"Tässä se on", sanoi Torkild ja nauroi: "se on aika paljon parempi kuin
Fensal, jossa asuin viime talvena, eikö sinustakin?"

Siinä oli vihreä piha, pieniä rappeutuneita ulkohuonerakennuksia ympärillä, suuria puita ja tepastelevia kanoja seinustoilla. Pikkuruinen mustapukuinen nainen suuri valkoinen esiliina edessä tuli eteisen portaille. Torkild esitteli emäntänsä rouva Strandenin.

"Saat valmistautua vastaanottamaan hirmuisen määrän hyvää ruokaa", sanoi Torkild, Rosen ripustaessa hattunsa pieneen pikkuruiseen siniseksimaalattuun käytävään, missä oli herttainen, hiukan ummehtunut ilma, niinkuin vanhojen, huolellisten ihmisten asumuksissa maalla.

"Kyllä tämä on aivan toista kuin Fensal", sanoi Rose, seisoessaan huoneessa. Ja hän juoksi verannalle. "Torkild — minä kadehdin sinua! Kuinka ihmeen ihana asunto sinulla on!"

Arkihuoneen edessä oli pieni matala veranta, se oli vino ja väärä ja lahonnut ja säänpurema, ja kolme puoleksi lahonnutta porrasaskelmaa johti siitä umpeenkasvaneeseen puutarhaan. Verannan edustalla kasvoi vanhanaikaisia pensasruusuja aarniometsän tavoin; kaiteen yli ne kurottelivat kelta- ja valko- ja punakukkaisia oksiaan. Ja ulompana oli keltaisia liljoja ja sinisiä ukonhattuja ja pietaryrttejä ja tummanpunaisia pioneja pitkin hedelmätarhan laitaa, missä varhaiset morellit loistivat lohenpunaisina puissaan ja vihreitä raakilaterttuja riippui tiheässä mustissa ja punaisissa viinimarjapensaissa.

"Torkild, sinä lurjus!" sanoi Rose ojentautuen toiseen verannalla olevista lepotuoleista, katsellen puutarhaa ja katsellen pöydällä olevia kirjoja, sikaarilaatikkoa ja tyhjennettyä kahvikuppia — "kuinka sinä olet löytänyt tämän —. Ja emäntäsi hemmoittelee sinua luonnollisesti — minä näin hänestä, että hän on sitä lajia!"

"Niin, hemmoittelee kyllä. Käy mahdottomaksi kenenkään naisen olla minun mielikseni tämän jälkeen — sellaisia tottumuksia tämä rouva Stranden istuttaa minuun!"

"Torkild, minä kadehdin sinua", sanoi Rose jälleen ja juoksi huoneeseen. — "Tämähän on koti, poikaseni."

Huoneen hirsiseinät olivat iloisen vaaleanvihreät, ja jäykkien, sinertävänvalkoisten ikkunaverhojen välissä oli punaisia pelargonioita, myrttejä ja ruusuja. Lattialla oli heiveröisiä, jouhitäytteisiä huonekaluja ja lystikäs pienenpieni kaappi, jossa oli vaaleanpunaisia ja sinisiä lasiastioita ja halpoja uushopeisia pöytäkaluja, mutta Torkild oli saanut oman pianonsa ja omat korituolinsa sinne sijoitetuksi ja omat valokuvansa seinälle ripustetuksi; ne riippuivat sovinnollisesti yhdellä seinällä ja rouvan amerikkalaiset lastenlapset toisella. Kaikkialla oli ruusuja maljakoissa ja liljoja laseissa pienillä, valkoisilla, virkatuilla alusliinoilla.

Oli katettu ylen runsas aamiaispöytä. Rose kävi noukkaisemassa itselleen tuoreita retiisejä. Mutta ovi pieneen siniseksi maalattuun makuuhuoneeseen oli auki, ja sieltä kuului lakkaamatonta vinkunaa ja uikutusta ja vikinää —.

"Oi! Onko ne sinulla täällä — saanko mennä niitä katsomaan —."

Hän lankesi polvilleen korin eteen, missä rämpi neljä vaaleankeltaista pientä penikkaa, ja nosti ne helmaansa yksitellen:

"Voi ihme miten sieviä, voi taivaan ihme miten viehättäviä!"

Torkild seisoi kädet taskussa ja katseli perhettä omistajan ilmein. Pennut rämpivät vikisten Rosen helmassa, nuuskivat hänen käsiään ja paljaita käsivarsiaan.

"Niin, kauniita pentuja ne ovat", sanoi Torkild.

Rouva Stranden koputti. Saisiko hän tuoda heille kahvin, — ja saisiko hän ruokkia pentuja nyt?

Oi — Rose tahtoi niin mielellään nähdä pentuja ruokittavan ensin. Ja rouva Stranden toi kaksi oikeaa imetyspulloa tuttineen. Saisiko hän auttaa? Tai ehkä neiti haluaisi ruokkia pentuja?

Torkild oli jo istunut vuoteelle yksi pulloista sylissään. Hän käsitteli sekä sitä että pentua tottuneesti, ja pikku eläin vikisi ja imi. Pienen rimpuilemisen ja raappimisen jälkeen sai Rose toisen pennuista imemään pulloa häneltä. Hän istui Torkildin vieressä tämän vuoteen valkoisella virkatulla peitteellä.

"Oi, Torkild, miten ihania ne ovat. Minun on suloisin, eikö sinustakin tämä ole kaunein?"

"Tahdotko sen?" kysyi Torkild.

"Oi — tahdonko! Mutta eihän se käy päinsä — minä asun täysihoitolassa, näetkös —."

"Niin, sehän on totta — et kai sitten voikaan sitä ottaa —."

"Ajattele, että niitä voi ruokkia pullosta! Mutta kuule — luuletko, että niistä tulee kunnollisia metsästyskoiria siten — etkö luule, että niistä tulee — sellaisia — denaturoituja —."

Torkild nauroi, ja Rose nauroi myös ja sanoi:

"Niin, sellaisista lapsista, jotka ruokitaan pullomaidolla, tulee näet usein niin lehmämäisiä —. Ainakin mamma sanoi niin. Hän imetti minua kuudentoista kuukauden vanhaksi —."

"No, sinuun se näyttää vaikuttaneen hyvin", nauroi Torkild. Rosen käsivarret olivat aivan kultauntuvaiset päivänpaisteessa, hän säteili terveyttä ja nuoruutta.

Ja hän teki kunniaa rouva Strandenin aamiaiselle, joka pihveineen ja paistettuine munineen, kylmine lihoineen ja säilykkeineen ja ostereineen ja hilloineen ja vastakirnuttuine voineen ja kotonaleivottuine leipineen ja sokerikakkuineen, joulukakkuineen ja happamine ja makeine kermoineen olisi riittänyt vaikka kokonaiselle kongressille.

"Mutta kuule, Torkild — varmasti sinusta tulee lihava, jos vain tulet asumaan täällä kauan."

"Niin, surkeata kyllä, se kai minusta tulee. Siitä huolimatta että minulla on täällä metsästyslupa ja yhtä ja toista muuta. — Sehän on totta, minä tuon terveisiä Dorikselta, sain häneltä kirjeen hiljakkoin. Hän tulee kai käymään kotona tänä kesänä. Mutta hän sanoo haluavansa takaisin Kööpenhaminaan talveksi."

"Minulle hän ei kirjoita koskaan. Olen kirjoittanut kolme kirjettä, joihin hän ei ole vastannut. Mutta minullahan ei kylläkään ole paljon kirjoittamisia. — Mutta tiedätkös, keneltä minulla on sinulle terveisiä — arvaapas missä olin teellä eilen iltapäivällä?"

"No missä?"

"Rouva Løkken luona. Betzyn, näet — niin, meistä tuli sinät, hän esitti sitä. Minä tapasin hänet teatterissa tässä hiljan, ja silloin hän kutsui minua ja soitti eilen taas. Hän saa pikkulapsen aivan pian — tiedätkö sitä?"

"Kyllä minä olen kuullut —" Torkild tuli hymyilleeksi vähän, sillä
Betzy oli kirjoittanut sen hänelle jo joulun aikaan.

"Minä en muuten ole pitänyt hänestä koskaan niin paljon kuin nyt. Tuon tyttöletukan puhetavankin hän on nyt jättänyt — jossakin määrin. Ja hän iloitsee niin kauheasti tuosta lapsesta. Hän näytti minulle kaikki varusteet — voit uskoa, että ne olivat suloiset, ja hän on ommellut kaikki itse, vieläpä verhoillut kehdonkin itse uutimilla ja ruseteilla ja pitseillä —."

"Niin, minä tiedän, että hän on siitä hyvin iloinen. Eikähän se itse asiassa ole muuta kuin luonnollista —."

"Ei, eihän se ole", sanoi Rose huoahtaen.

* * * * *

Aamiaisen jälkeen heidän oli mentävä kävelemään, arveli Torkild — metsään, sillä päivä oli tullut paahtavan kuuma. Mutta metsässä oli vilpoista; maaperä oli sangen kostea useimmissa paikoin, niin että sammal paisui vaaleanvihreänä ja juolukka rehoitti tuuheina pensaina. Kun he vihdoin löysivät paikan, missä oli siksi kuivaa, että he saattoivat istuutua vaipalle, jonka Torkild oli ottanut mukaan, olivat he tulleet aivan metsänreunaan, pienelle kuivalle hiekkakumpareelle, joka kasvoi ihan keltaisenaan väkevätuoksuista mataraa.

Heidän alapuolellaan levisi vihreitä viljapeltoja ja niittyjä, jotka olivat ruusunpunaisina kukkivista ruohoista, siellä täällä näkyi joitakin harmaita ja punaisia taloja. Matala tumma metsäjuova ympäröi aukeamaa joka puolelta. Vaaleansinisellä taivaalla leijaili kesäisen valkoisia päivänvalaisemia pilviä.

Rose ojentautui vaipalle ja sulki silmänsä väsyneenä. Torkild riisui takin yltään ja pani sen hänen päänsä alle. Rose tirkisteli häneen, kun hän istui siinä paitahihasillaan tupakoiden, ja hän virkkoi hiukan loukkaantuneella äänellä:

"Sinä olet tullut lihavaksi, Torkild. Uh, sinulla on hyvät olot."

"Niin, onhan minulla", myönsi Torkild tyytyväisenä.

Rose polki kärsimättömästi jalallaan kumpua.

"Oi, minulle tulee niin ikävä kesäloma, kun katselen noita pilviä tuolla — ja metsää —."

Torkildille muistui mieleen, ettei Rosella ollut lainkaan ollut lomaa edellisenä vuonna, koska se oli hänen ensimmäinen kesänsä uudessa paikassa, ja hän kysyi, kuinka pitkän loman Rose saisi tänä vuonna?

"Kaksi viikkoa." Rose huokasi. "Meillä ei koskaan saada sen pitempiä lomia."

"Milloin pääset lomalle?"

"Elokuussa — vasta elokuussa —."

"Oletko päättänyt, mihin menet?"

"Täysihoitolaan. Niinhän minun on pakko. Menisin mielelläni jalkamatkalle, mutta en saa seuraa. Tahtoisin näet tuntureille —."

"Jos voisit saada lomasi elokuun lopulla, niin —" Torkild mietti. "Ja jos Doris tahtoisi tulla mukaan —. Lorens ja minä olemme vuokranneet erään karjamajan täksi syksyksi — aiomme ampua metsäkanoja. Se on Foldalenissa. — Se nyt olisi joka tapauksessa hauskempaa sinulle kuin täysihoitola —."

Rose katsoi häneen. Torkildin äänessä tai ilmeissä ei ollut mitään muuta kuin veljellistä hyväntahtoisuutta. Hän näytti täysin tyytyväiseltä; hän se oli tänään puhelias, hilpeä, — ja hän oli tullut tukevammaksi, ainakin vähän. Ei ollut mitään jäljellä alakuloisesta, huokailevasta rakastajasta. Ja Rose tunsi itsensä, kaikista periaatteistaan huolimatta, hiukan loukkautuneeksi.

Hän oli käynyt kahdesti talven aikana Torkildin luona Fensalissa, ja silloin ei tämä ollut lainkaan ollut sellainen. Ehkäpä vain juuri se, että Torkild oli elänyt kodittomana epäviihtyisissä nuorenmiehenasunnoissa, olikin ollut syynä siihen, että hän rakasti Rosea niin rajattomasti. Ei ollut miellyttävää Fensalissakaan; hän asui siellä perheessä, erään tehtaaninsinööri Liedin luona. Rose muisti Torkildin huoneen siellä, siinä oli shagihuonekalut ja rautasänky yhdessä nurkassa ja huonoja Böcklin-jäljennöksiä jugendstilkehyksissä seinillä — plyyshihuonekaluja ja jugendstilkehyksiä oli muuten kaikissa huoneissa, ja lastenleluja joka paikassa; oli kolme viehättävää lasta, jotka kutsuivat Torkildia sedäksi ja olivat hyvät ystävät hänen kanssaan. Mies itse oli miellyttävä, mutta Rose ei pitänyt rouvasta; tällä oli taiteellisia harrastuksia ja hän sai silloin tällöin julkaistuksi jonkun pienen palan naistenlehdissä ja pikku sanomalehdissä; Rose oli varma, vaikkei hän oikein tiennyt mistä hän oli sen saanut kuulla, että rouva Lied mielisteli Torkildia, eikä se ollut tälle juuri mieluista — vaikkei Rose ollut koskaan huomannut hänen vaivautuvan silloin kun Betzy kaikin voimin hakkaili häntä. —

Harmistuneena itseensä ja vähän Torkildiinkin Rose äkkiä nauroi:

"Uh, te miehet olette todella eläimiä, niinkuin neiti Pedersen sanoo. Kun olette saaneet asuttavaksenne kaksi kaunista huonetta ynnä emännän, joka ahtaa teidät täyteen hyvää ruokaa, niin ette tosiaankaan toivo itsellenne enää mitään muuta maailmassa —."

Torkild hymyili ovelasti:

"Myönnä ainakin, että ruoka voi olla hyvää —."

Rose huokasi masentuneena:

"Myönnän ainakin sen, että ruoka voi olla huonoa. Uh, minä olen niin kuollakseni kyllästynyt uudelleenlämmitettyyn täysihoitolaruokaan että —."

"Pikku raukka", sanoi Torkild vakavana ja hellästi. Rose oli raivoissaan itselleen, kun häntä kiusasi se, että Torkildin hellyys oli niin ehdottoman veljellistä. "Mutta kuules, Rose — meidän on keksittävä jotakin, jotta sinä voit saada oikein oivallisen loma-ajan. Tuo sinun pikku lomaraukkasi — kaksi viikkoa kahdessa vuodessa —."

Hän tarttui Rosen käteen ja suuteli sitä — kysymättä lupaa'. Ja Rose tiesi miksi — koska se ei ollut mikään armo, jonka hän soi Torkildille. Torkild soi hänelle tuon pikkuruisen hyväilyn, koska hänen tuli surku Rosea eikä hän tiennyt mitä hänen olisi keksittävä häntä auttaakseen.

"Etkö ole ajatellut matkustaa edes Doriksen luo tällä kertaa?" kysyi
Torkild.

"En. Totta puhuakseni — kun et sinä ole siellä, niin —."

Rose tuli samassa polttavan punaiseksi häpeästä. — Oli siis tosiaankin niin, että hän koetti saada Torkildia palaamaan vanhaan rooliinsa — —.

Mutta Torkild sanoi vain:

"Niin, luonnollisesti. Siellähän on nyt varsin hiljaistakin. Mutta Rose, jospa voitaisiin järjestää, että tulisit meidän kanssamme tunturille syksyllä. Minä en ole ollut siellä, mutta siellä sanotaan olevan hyvin kaunista — isonlainen järvi on ihan karjamajan lähellä. Me voisimme soudella kalastelemassa, ja helppo on päästä Rondaneen, jos sinä ja Doris haluaisitte tehdä joitakin pieniä retkeilyjä — ja voisimme maata ulkona ja keittää kahvia ja katsella auringonnousua ja olla niinkuin kotona ennen vanhaan —"

Rose kuunteli häntä nöyrän kiitollisena siitä, että Torkild otti asian tällä tavoin. Luonnollisesti ei Rose lähtisi sinne — sehän merkitsisi itse asiassa koko metsästysretken pilaamista Torkildilta ja Helsingiltä. — Mutta hän antoi Torkildin kuvailla, millaista heillä tulisi olemaan, ja hän kuunteli kaikkia Torkildin esityksiä hänen olojensa parantamiseksi — eikö Rose voisi saada miellyttävämpää paikkaa, eikö voitaisi löytää miellyttävä perhe, jossa hän voisi asua tuon kauhean täysihoitolan sijasta — mieluimmin kaupungin laidassa tai Vinderenin tai Slemdalin puolessa esimerkiksi. — Hiihtoretkistä, joita he tekisivät yhdessä talvella —.

"Torkild — sinä olet sitten maailman kiltein ihminen, se on totinen tosi", virkkoi Rose lopuksi.

"Lorua — minä olen materialistinen eläin", sanoi Torkild ja nauroi, "joka viihdyn rouva Strandenin lihapatojen ääressä. Kunpa voisimme löytää sinullekin jonkun rouva Strandenin, katsos, tytöntypykkä —"

Päivällinen oli uhkuva, uusia juureksia ja sokeriherneitä liemen ohella, kermakastiketta vasikanpaistille ja iso kasa mansikoita kerman kanssa jälkiruoaksi. Rose myönsi kernaasti, ettei hän ollut syönyt sellaista ruokaa vuosikausiin. Sitten hän alkoi nauraa:

"Todellisuudessa en koskaan. Oikeastaan en ole koskaan syönyt hyvää ruokaa, näetkös, Torkild. Mamman vahva puolihan ei ollut ruoanlaitto. Ja sittemmin olen aina asunut vieraissa ihmisissä —. Tämä on minulle kuin satua."

Torkild hymyili vähän. Hän ei antanut sitä huomata, mutta häntä liikutti todellakin tuo, mitä Rose sanoi. Eihän häntä nyt oikeastaan kannattanut niin suuresti surkutella sen vuoksi, ettei hän ollut koskaan syönyt hyvää ruokaa. Mutta se osoitti Torkildille ikäänkuin havainnollisesti, kuinka yksinäinen Rose todella oli. Äidin kuoleman jälkeen ei ollut ketään ihmistä, joka olisi tarjonnut hänelle sijaa pöydässään; hänen oli ollut pakko tyytyä istumaan siellä, missä paikka on avoinna jokaiselle, joka voi maksaa puolestaan. Hän kulki konttorin ja täysihoitolan väliä, pelkkien vieraiden ihmisten joukossa. Ystäviä hänellä ei ollut; hänelle ei johtunut mieleenkään liittyä ihmisiin. Torkild näki, milloin Rose oli hänen majatoveriensa ja heidän tuttaviensa seurassa, kuinka mahdotonta hänen oli liittyä sellaisiin ihmisiin, joita nuorille, yksinäisille täysihoitolassa asuville tytöille on seuraksi tarjona. Rose ei ollut nirppanenä eikä morkkailija — se johtui vain siitä, ettei hänellä ollut heidän kanssaan mitään yhteistä. Ja aivan harkitsematta oli Torkild tyytynyt siihen asiaintilaan, että Rose joutui turvautumaan häneen ainoana seuranaan. Koskaan ennen ei Torkild ollut tullut ajatelleeksi, kuinka säälittävä Rosen asema oli, kun hänen oli elettävä nuoruutensa kaikkein kolkoimmassa yksinäisyydessä — yksinäisyydessä, jossa ei koskaan saa olla yksin. Vieraita ihmisiä oli samassa huoneessa hänen kanssaan, kun hän työskenteli ja kun hän söi aterioitaan; vapaahetkinään oli hänellä valittavana joko istua "salissa" vieraiden ihmisten kanssa tai yksinään pimeälle pihalle antavassa täysihoitolahuoneessa — tai kuljeksia yksinään ympärinsä kaupungissa, jossa hän ei tuntenut ketään — sillä nuori nainen ei saa edes mennä suuren kaupungin lähellä oleviin metsiin ja maille, jos hän on yksin.

Ei, Torkild ei ollut ennen ajatellut, millaista Rosen olemassaolo todellisuudessa oli. Hän, joka oli ollut Rosen ainoa ystävä, oli kiusannut häntä rakkaudenkerjuullaan myöhään ja varhain. Ja hän, Torkild, oli mielestään muka yksinäisin —. Tosin oli hän yksinäinen, tosin oli Rose ainoa maailmassa, jonka kanssa hänellä tuntui olevan jotakin sisällistä yhteisyyttä. Se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä solmimasta pinnallisia, mutta varsin miellyttäviä muunlaatuisia ystävyyssuhteita. Hänen olennossaan oli sellaista, joka kuului yksinomaan Roselle — mutta siinä oli muutakin — oli hänen toveruutensa Lundin ja varsinkin Helsingin kanssa, pidättyväinen, mutta vilpitön ja harras ystävyys, jonka arvon hän hyvin tunsi. Ja sitten oli hänen ystävyytensä Betzyn kanssa — ystävyys, joka kaikkine "lörpötyksineen", suuteluineen ja hyväilyineen ei hänen huolettomassa mielessään ollut koskaan esiintynyt minään uskottomuutena Rosea, hänen ainoata rakastettuaan kohtaan, — aina siihen saakka kunnes hän vähällä oli ollut lörpötellä itsensä auttamattomasti kiikkiin —.

* * * * *

He joivat kahvin verannalla. Torkild istui kaiteella ruusujen keskellä ja katseli kukkivaan puutarhaan:

"Eihän täälläkään aina ole tällaista, kuten ymmärrät", virkkoi hän äkkiä hiljaa. "Tämähän on ihanin aika. — Tänään on täällä sellaista kuin tuleekin olla, kun sinä kerran olet vieraanani."

Torkild näki Rosen punastuvan. Mutta hän luuli sen johtuvan pelosta, että hän alkaisi jälleen entiseen tapaansa. Ja hän nousi, meni sisään ja istuutui pianon ääreen.

Hänellä oli esillä Rosen äidin vanhat nuotit. Rose oli lahjoittanut enimmät niistä hänelle, sillä itse hän ei soittanut paljonkaan.

Rose jäi istumaan verannalle. Mehiläiset surisivat unettavasti ruusupensaissa, ja ilma oli täynnään lämmintä, voimakasta kesäntuoksua. Silmät puoliummessa hän kuunteli, kun Torkild lauloi ja soitti niitä säveliä, joiden kaiussa hän oli kasvanut.

Kerran Torkild tuli ovelle. Hän seisoi siinä katsoen kesäiseen puutarhaan.

"Tiedätkö, Rose — minusta on koko ajan tuntunut, että tässä paikassa on jotakin, mikä muistuttaa sinun äidistäsi. En tiedä, mistä se tulee. Ehkä siitä, että kaikkialla missä tunnen sitä suloa ja sopusointua, joka voi vallita yksinkertaisten, vaatimattomien kotien yllä, täytyy minun ajatella häntä. En tosin ole sitä tähän saakka tuntenut muualla kuin hänen luonaan — ennenkuin tulin tänne. Eikö sinustakin tunnu, että täällä on jotakin, mikä muistuttaa omaa kotiasi?"

"Tuntuu", sanoi Rose hiljaa. "Toisinsanoen, — tämä on koti. Enkä minä ole koskaan nähnyt muita koteja kuin mamman —."

Hän oli vaiti hetkisen. Kunnes äkkiä virkkoi:

"Minä muistan, kuinka väsynyt olin siihen usein — kodin hiljaisuuteen, vaikka se johtui sulosta ja sopusoinnusta, kuten sanot. Mutta minusta tuntui, ettei sopusointu sittenkään ollut niin kovin paljon arvoinen — kun se sisältyi siihen, että kaikki häiritsevä oli suljettu pois. Mutta minä kaipasin päästä oppimaan ja tuntemaan ja ymmärtämään kaikkea sitä, minkä mamma sulki pois meidän elämästämme —. Kaipasin itselleni työtä, jossa tarvittaisiin jännitystä, ponnistusta, työtä, jossa voisin tulla oikein kyvykkääksi. Ja kaikkia ihmisiä, noita tavallisia, jokapäiväisiä ihmisiä, joille mamma nyrpisti nenäänsä. Minä kaipasin niitä — uskoin, että voisin löytää kaikista heistä jotakin arvokasta ja merkillistä. Tahdoin oppia pitämään heistä, tahdoin tehdä heille palveluksia, auttaa heitä, voittaa heidän rakkautensa. Olen koettanut sitä, mutta en voi. Minä pidän ihmisistä, he ovat kilttejä minulle, minä en ole vihoissa kenenkään kanssa, joita tapaan — mutta minä huomaan vain aina heidän sanovan sisässään minulle: tähän asti, ei etemmäksi. Ja pahinta on, että minulla on samanlainen tunne itsellänikin — että tähän asti, mutta en etemmäksi välitä heitä tuntea —."

Torkild tuli ja istuutui jälleen kaiteelle. Hän otti Rosen toisen käden ja pani sen polvelleen, silittäen sitä kahdella sormella kerta toisensa jälkeen. Äkkiä hän taittoi ruusun takanaan olevasta pensaasta ja pisti sen hänen sormiensa väliin, puristaen ne kukan ympäri. Rose ei liikahtanut; ei katsonut Torkildiin tämän sitä tehdessä. Torkild taittoi toisen ruusun ja vielä toisen ja heitti hänen syliinsä.

"Minkätähden teet noin?" kuiskasi Rose lopulta.

"Minkäkötähden? No." Torkild heitti jälleen kukan hänen päälleen. "Minä toivotan sinulle hyvää, Rose. Toivotan, että saisit kaikki mitä toivot."

"Torkild — tiedäthän, etten toivo takaisin siihen vanhaan."

"Tiedän sen. Olet sanonut, että toivot jotakin ihan uutta elämääsi. Jotakin, joka voisi vallata sinut niin kokonaan ja täydelleen, että unohtaisit kaiken vanhan. Kaiken. Ja kaikki."

"Toivotko minulle sitten sitä, sinä?"

"Kyllä, minä toivon sitä. Sillä sinä et saa muuten rauhaa."

Rose istui vaiti hetkisen.

"Entä sinä?" kuiskasi hän hyvin hiljaa.

"Minäkö? Minulla on joka tapauksessa ollut jotakin — olen tuntenut jotakin — jota ilman en olisi tahtonut olla — jota en toivo olemattomaksi mistään hinnasta. — Eihän kukaties voi odottaakaan saavansa enempää. — Olen nauttinut aikani, ja sen nautinnon makua en koskaan kadota —."

"Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Joko sinä olet alistuneempi kuin miksi minä koskaan voin tulla. Tahi sinä olet ylpeämpi kuin voin ymmärtää —."

"Ehkä joku tulee ja opettaa sinut ymmärtämään sen" sanoi Torkild hiljaa.

Rose istui hiljaa jonkun aikaa.

"Soita vielä minulle", pyysi hän äkkiä. "Soita vielä niitä vanhoja mamman lauluja — ole niin kiltti —."

Rosella oli syli täynnä puutarhan ruusuja ja pioneja ja liljoja, kun hän meni asemalle illalla. Torkild kantoi suurta vasua puutarhamansikoita ja morelleja.

"Minä saatan sinua kotiin asti. Minun on autettava sinua kantamaan kaikkia näitä, ymmärräthän. Vähän jälkeen kahdentoista lähtee juna, jolla voin palata."

He eivät puhelleet paljoa istuessaan kahden huonostivalaistussa vaunussa matkalla kaupunkiin, eivätkä myöskään kävellessään valoisassa kesäyössä kaupungin halki Rosen täyshoitolaan. Ylhäällä ummehtuneessa porraskäytävässä, kun Rose aukaisi lukkoa, muistutti Torkild lomaesityksestään:

"Niin, mietipäs sitä, Rose. Ja kiitos, että tulit. Tuletko vielä toistekin käymään luonani?"

"Kyllä, kiitos. Sen teen hyvin mielelläni, Torkild."