"Nyt erehdyt. Minä en 'paljasta' mitään, minä vain lausun mielipiteen, jonka tyynenä ja vakuutuksella voin toistaa…"
"Eikö sitten koskaan voi sattua, että sinä kiivastuneena sanot jotain, jota et tarkoita?"
"Ei. Voin tosin, paha kyllä, kiivastua, mutta silloin juuri minä sanon mitä ajattelen. Muista se, Dora, vastaisen avioelämämme varalle, että jos minä joskus — josta Jumala varjelkoon — sanon pahoja sanoja sinulle, niin minä — tarkoitan ne myöskin…"
Dora ei vastannut. Hänestä tuntui tällä hetkellä Eugenin rakkaus niin suurelta ja valtavalta ja samalla niin ankaran vaativalta, että hän ei voinut sanoa mitään. Ja samalla hänet täytti sanomattoman suuri onnen ja rikkauden tunne — usko tämän rakkauden syvyyteen ja voimaan. Hän painoi päänsä Eugenin olkapäätä vasten ja kuiskasi:
"Muistan kaikki — teen kaikki, mitä tahdot, jos nyt vain unohdat tämän ikävän päivän ja olet iloinen ja hyvä pikku Dorallesi taas…"
Hän katsoi hymyillen Eugenia silmiin, ja Eugen hymyili hänelle takaisin.
"Mutta nyt sinun täytyy mennä", sanoi hän levottomana, "minä saatan sinua. Kiitos että tulit", lisäsi hän vielä nopeasti, puristaen hänen kättään.
Mennessään he eivät puhuneet monta sanaa, mutta kun Eugen oli eronnut Dorasta, oli hän unohtanut tulevaisuuden pelkonsa ja antautunut toivorikkaitten, onnellisten ajatusten valtaan. Hän ei ollut koskaan uskonut Doran rakkauteen niin lujasti kuin tällä hetkellä…
Syyskuun keskivaiheilla pantiin Eugen ja Dora kuulutuksiin, ja hääpäivä määrättiin. Vihkiminen tapahtui kirkossa, ja sen jälkeen antoivat herra ja rouva Blum päivälliset sekä Eugenin että Doran suvulle.
Hääpäivän edellisenä iltana, kun Hjortin perhe parhaillaan touhusi häävalmistuksissa ja kaikki talossa oli ylösalaisin, soi ovikello, ja rouva Blum lähetti palvelijansa kysymään, otettiinko hänet vastaan. Hjortin rouva ja tytöt katsoivat toisiinsa ja tukahduttivat naurun. Tietysti … otettiinhan hänet vastaan, vaikka hän olikin ikävä ja tuli sopimattomaan aikaan. Lähimmältä sohvalta raivattiin kiireesti vaatteet pois, ja rouva Blumille vakuutettiin, että hän oli hyvin tervetullut.
Kauppaneuvoksetar oli tavallista ystävällisempi, hän tervehti sydämellisesti ja puhui hetken aikaa matalalla äänellä ja liikutettuna huomisesta merkkipäivästä. Rouva Hjortin mielestä oli paikallaan, että hänkin oli liikutettu, ja hän puhui vielä matalammalla äänellä samasta asiasta. Vihdoin rouva Blum nousi, tarttui hymyillen Doraa käsipuoleen ja kysyi, eikö Dora tahtoisi viedä häntä omaan huoneeseensa, sillä hän halusi tänä iltana, kun Dora oli viimeistä päivää vanhassa kodissaan, olla vähän aikaa kahdenkesken rakkaan tulevan miniänsä kanssa.
Dora oli hyvin ihmeissään ja hieman peloissaankin, mutta noudatti tietysti heti hänen pyyntöään.
"Rakas Dorani", sanoi rouva Blum yhä vielä erittäin ystävällisesti, ottaen samalla taskustaan pienen rasian ja rasiasta kauniin rannerenkaan, "halusin antaa sinulle tämän pienen muiston, ja toivon, että pitäisit sitä huomenna, hääpäivänäsi. Olen antanut samanlaisen lahjan kaikille lapsilleni, kun he ovat seisoneet tässä tärkeässä tienristeyksessä. Se on merkki siitä uudesta liitosta, joka nyt solmitaan sinun ja minun välillemme, siitä siteestä, joka tästälähin ainaiseksi liittää sinut rakkaana tyttärenä meidän perheeseemme."
Hänen äänensä oli yhä vielä matala ja alentuvainen, mutta se vapisi hieman, ja kun hän kiinnitti Doran käsivarteen kallisarvoisen koristeen ja syleili tulevaa miniäänsä, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Dora oli hyvin liikutettu ja hyvin hämillään, mutta vielä enemmän iloissaan säihkyvästä rannerenkaasta, joka sopi niin hyvin hänen valkealle käsivarrelleen. Hän kiitti lahjasta, katseli koristusta ja ihaili sitä, mutta ei sitten tiennyt enää mitä sanoa.
"Ja sitten, pikku Dorani", jatkoi rouva Blum, istuutuen sohvaan ja vetäen Doran viereensä, "tahtoisin sanoa sinulle pari sanaa tulevasta miehestäsi. Tiedäthän, että kaikilla miehillä on omituisuutensa, ja että vaimon velvollisuus on, mikäli mahdollista, mukaantua niiden mukaan, jotta elämä kodissa olisi hauskaa sekä hänelle itselleen että hänen miehelleen ja lapsille. Eikö niin?"
"Nii-in", vastasi Dora, vaikka ei ensinkään ymmärtänyt, miksi juuri miehellä piti olla "omituisuuksia", joita vaimo oli velvollinen noudattamaan.
"Kuten tiedät, on nyt vallalla uusi suunta", jatkoi rouva Blum juhlallisesti, "naiset vaativat n.s. yhdenarvoisuutta miesten kanssa, äänioikeutta, omistusoikeutta j.n.e. Oi, Doraseni, ihanin 'yhdenarvoisuutemme' miehemme kanssa on, että hoidamme omaa pientä valtakuntaamme — kotiamme — niin, että hän palkaksi siitä eripuraisuudesta ja rauhattomuudesta, joka häntä kohtaa julkisessa elämässä, löytää sopusointua ja rauhaa kotonaan. Se on naiskysymyksen yksinkertainen ratkaisu, ja usko minua, että rakastava vaimo, joka on onnellisessa avioliitossa, ei tahdo kuulla puhuttavankaan 'omistusoikeudesta' rahoihinsa. Jos laki olisi pakoittanut minua itse hoitamaan rahojani, jotka toin pesään, olisin ensimäiseksi työkseni valinnut mieheni holhoojaksi. Sano, etkö ymmärräkin minua, tyttöseni?"
"Kyl-lä", vastasi Dora, mutta mielessään hän ajatteli: "Se oli tyhmästi puhuttu, hyvin tyhmästi, sillä se ei auta mitään. Mutta kyllä sen kuulee, että anoppi ei ole koskaan ajatellut muita naisia kuin itseään ja tyttäriään…"
Rouva Blum jatkoi yhtä juhlallisella ja liikutetulla äänellä:
"Tahdon senvuoksi tänään, tänä vakavana hetkenä, jolloin seisot uuden elämän kynnyksellä, joka on tuova mukanaan uusia velvollisuuksia ja uusia tehtäviä, kertoa sinulle vähän tulevan miehesi luonteesta, johon onnen ja rakkauden hurmiossa varmaankaan et ole ehtinyt tutustua. Eugenilla on, kuten kaikilla miehillä, omat omituisuutensa. Hänen äärimmilleen kehittynyt järjestyksen-aistinsa tuntunee sinusta kenties pikkumaiselta, mutta usko, Doraseni, että tulevalle onnellenne on erittäin tärkeätä, että alusta alkaen noudatat kaikkia hänen toivomuksiaan siinä suhteessa. Älä anna hänen koskaan odottaa mitään — laita aina päivällinen valmiiksi ajoissa — jos teet sen alusta alkaen, tulee se tavaksi itsellesikin, saat nähdä, miten paljon se edistää kotoista onneanne. Minä en ole kertaakaan koko nelikymmen-vuotiaan avioliittoni aikana antanut mieheni odottaa päivällistä, ja minä uskallan sanoa, että me olemme olleet erittäin onnellisia."
Rouva Blum tuli vielä enemmän liikutetuksi, hän puristi yhteen hienot, ohuet huulensa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Dora katseli häntä ja ajatteli, että jos voisi laskea rypyt hänen silmäkulmissaan, saisi varmaankin kaksikymmentä, niin pienet ja hienot ne olivat.
Rouva Blum tarttui Doran käteen, puristi sitä ja jatkoi:
"Tahdon vielä huomauttaa eräästä toisesta Eugenin ominaisuudesta. Hänellä on taipuisa ja hellä luonne — hän oli lapsena kiltein sisaruksistaan — mutta on muutamia asioita, jotka voivat herättää hänessä ehkä vähän ikävää ärtyisyyttä… Sen hän on perinyt isältään, sillä hänkin saattoi toisinaan antaa pikkuasioiden saattaa itsensä suunniltaan. Minä en tavallisesti ollut sitä huomaavinani, ajattelin, että se menee pian ohi. Tee sinäkin, Doraseni, samoin, älä vastusta häntä, älä ole itsepäinen, ole myöntyväinen, ja saat nähdä, että hyvä tuuli tulee pian takaisin ja te olette välttäneet yhden noita onnettomia perheriitoja, jotka hitaasti, mutta varmasti hävittävät kotoisen onnen. On päiviä, jolloin vaimon tulee olla erikoisen hienotunteinen miestänsä kohtaan; ne ovat ne päivät, jolloin miehen työ on tavallista rasittavampi. Minun miehelläni oli keskiviikko pahin päivä, silloin hän oli ärtyisä ja hermostunut — liiallisesta rasituksesta, toisinaan myöskin ikävyyksistä ja vastoinkäymisistä — mutta minä ymmärsin aina viisaalla tavalla välttää pahan tuulen purkaukset, ilman että hän edes huomasi minun vaikutustani. Perjantait ovat Eugenin vaikeimmat päivät, silloin hän helposti kiukustuu, ja niinä päivinä tulee sinun olla erityisen huomaavainen, pitää huolta siitä, että kaikki on järjestyksessä, tasoittaa kaikki vaikeudet ja olla häntä kohtaan iloinen ja ystävällinen. Oletko nyt ymmärtänyt minua, lapseni, ja pannut neuvoni mieleesi?"
"Olen", vastasi Dora. Hän katseli salavihkaa säihkyviä jalokiviä rannerenkaassaan ja ajatteli, että avio-onni olisi varmasti vieläkin täydellisempi, jos mieskin ottaisi huomioon vaimon "omituisuudet" ja olisi iloinen ja ystävällinen silloin, kun vaimoa kohtaavat harmit ja ikävyydet.
Rouva Blum nousi, syleili Doraa, sanoi häntä rakkaaksi tyttärekseen ja toivoi, että hän tekisi kaiken voitavansa, jotta Eugen ja hän itse tulisivat onnellisiksi.
Dora vastasi välinpitämättömästi rouva Blumin hyväilyihin, mutta yhtyi kohteliaasti hänen toivomuksiinsa. Doran vakava aikomus ainakin oli, että sekä hän että Eugen tulisivat maailman onnellisimmiksi ihmisiksi, sen hän voi varmasti vakuuttaa anopilleen.
Rouva Blum suuteli vielä kerran, ikäänkuin vakuudeksi, Doraa poskelle ja meni sitten toiseen huoneeseen, missä muut perheenjäsenet olivat koolla; siellä hän puhui muutamia sanoja ystävällisellä, harmittavan alentuvalla äänellä ja lähti pois, muistuttaen vielä mennessään huomispäivän tärkeydestä ja merkillisyydestä.
Kun rouva Blum oli poistunut, heittäytyi Dora sohvalle ja purskahti nauruun.
"Ette voi uskoa miten hullunkurinen hän oli! Hän antoi minulle kokonaisen reseptin, kokonaisen pienen ruokalistan Eugenin onnea varten. Perjantaina tulee häntä kohdella erityisen hellävaroen, sillä silloin hänellä on jotain, en enää muista mitä…"
Ja hän alkoi matkia rouva Blumia ja toisti ivaten hänen määräyksensä: maanantaina piti Eugenia "innostuttaa", sillä silloin hän oli raukea sunnuntain jälkeen, tiistaina piti hänelle "syöttää rusinoita", sillä silloin hän oli kiukkuinen j.n.e.
Kaikki nauroivat, lukuunottamatta rouva Hjortia. Hänen lapselliset kasvonsa olivat huolestuneen näköiset, ja kirkkaissa silmissä kuvastui itsepäinen, ahdistava ajatus: oliko rouva Blum yksin oikeutettu antamaan sellaisia ohjeita? Eikö Doran äidin myöskin pitänyt pitää huolta siitä, että hänen lapsensa omituisuuksia ja luonnetta otettiin huomioon? Rouva Hjort alkoi äkkiä tuntea ahdistavaa levottomuutta; koska hän oli Doran äiti, olihan hänen velvollisuutensa valvoa Doran oikeuksia.
Hän tuli senvuoksi melkein vallattoman iloiseksi, kun Eugen kohta sen jälkeen tuli tervehtimään Doraa. Kauan ei hän sallinutkaan molempien rakastavaisten istua sohvannurkassa; hän oli jo täysin selvillä siitä, mitä hän puolestaan tahtoi sanoa Eugenille, ja tuli nyt juhlallisesti pyytämään häntä seuraamaan itseään muutamaksi hetkeksi toiseen huoneeseen.
"Varsin mielelläni", vastasi Eugen hämmästyneenä, nousi ylös ja seurasi anoppiaan sänkykamariin.
"Rakas poikani", sanoi rouva Hjort, levittäen kätensä syleilläkseen Eugenia, "Dora on nyt viimeistä iltaa vanhassa kodissaan … huomenna te teette ikuisen liiton keskenänne… Tahdon senvuoksi antaa sinulle siunaukseni … ja … antaa sinun oikein tuntea, että nyt … että tästälähin pidän sinua omana poikanani."
Eugen ei ollut erityisen ihastunut, kun rouva Hjort syleili häntä; mutta hän vastasi kylmän kohteliaasti, että hän kyllä kihlauksestaan asti oli pitänyt itseään appivanhempiensa poikana.
"Istu", sanoi rouva Hjort, siirtäen syrjään muutamia vaatekappaleita sohvalta, "tahdon puhua sinulle muutaman sanan rakkaasta Dorastani."
Eugenia puistatti, kun hän näki sohvalla viruneet vaatteet, ja hän istuutui yhtä vastahakoisesti kuin äsken oli antanut syleillä itseään.
"Rakas Eugen", alkoi rouva Hjort juhlallisesti, vaikka vähän hämillään, "tiedän kyllä, että hartain halusi on tehdä Dorani onnelliseksi… Mutta ehkä sinun tarvitsee vähän lähemmin oppia tuntemaan … hänen luonnettaan ja ominaisuuksiaan … hänellä on, kuten meillä kaikilla … muutamia ominaisuuksia… Hänen herkkätuntoisuutensa, näetkös … tarvitsee niin vähän … jalo hevonen tuntee heti kannukset…"
Eugen vei käden suunsa eteen ja kierteli huolellisesti viiksiään, salatakseen hymynsä.
"Voin vakuuttaa, että en ole koskaan aikonut käyttää Doraa ratsuhevosena", sanoi hän. "Ja jos jatkamme tuota kummallista vertausta, on kai pikemminkin minun asiani kantaa häntä."
"Niin kyllä — tietysti, tietysti … mutta … äidin tunteet … ymmärrät tietysti häntä, kun itsekin olet niin hyvä poika."
Eugenin mielestä oli loppulause sekava, mutta hän kumarsi kuitenkin myöntymyksen merkiksi.
"Ymmärräthän … hän on niin nuori … tuskin yhdeksäätoista täyttänyt … suojele häntä … varjele … hän on niin kehittymätön … hän on viaton kuin vastasyntynyt lapsi… Jos hän ei ole täydellinen … jos sattuu jotain huolimattomuutta … niin älä ole ankara… Olemme antaneet hänelle parhaimman kasvatuksen … mutta, kuten sanottu, hän on niin nuori…"
"Lupaan tehdä kaiken minkä voin, saattaakseni Doran onnelliseksi", sanoi Eugen vakavasti.
"Minä uskon sen, uskon sen — kiitos, rakas Eugen. Uskallan myöskin sanoa, että nyt annan sinun haltuusi puhtaan liljan…"
"Kyllä, rakas anoppi", keskeytti Eugen kärsimättömänä, nousten sohvalta, "lupaan pitää hyvää huolta Dorasta, olipa hän sitten lilja tai ratsuhevonen. Vilpitön toivoni ja hartain haluni todella on, että voisin tehdä vaimoni onnelliseksi."
Nämä Eugenin vakavat sanat tekivät niin syvän vaikutuksen rouva Hjortiin, että hän puhkesi itkuun, sanoi Eugenia "pojakseen" ja tahtoi uudestaan syleillä häntä. Mutta Eugen arveli nyt jo tarpeeksi rauhoittaneensa rouva Hjortin äidillistä levottomuutta, hän vetäytyi varovasti pois ja meni morsiamensa luo…
Seuraava päivä — Eugenin ja Doran hääpäivä — alkoi onnellisin entein. Aamulla tosin hiukan satoi, mutta sitten tuli kirkas auringonpaiste. Kaikki juhlamenot onnistuivat, kaikki tapahtui määrätyllä kellonlyönnillä — Blumeille se oli luonnollista, mutta Hjorteihin nähden sitä voi pitää harvinaisen hyvänä enteenä. Dora oli hyvin sievä hääpuvussaan; ei mikään mielenliikutus rumentanut hänen hienoa hipiäänsä, ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin lapsen, joka on saanut paljon joululahjoja. Eugen oli kalpea ja liikutettu; hän oli vanhempi ja vakavampi kuin Dora, ja tunsi senvuoksi kaikki paljon syvemmin. Doran ajatukset ja tunteet olivat yhtenä ainoana kevätriemuna, mutta Eugenin koko olemus keskittyi vakavaan päätökseen: koettaa suojella ja tehdä onnelliseksi tuo nuori, kokematon olento, joka tällä hetkellä uskottiin hänen huomaansa.
IX.
Lokakuun aurinko paistoi komeaan ruokasaliin, missä asessori Blum oli syönyt aamiaista, ennenkuin hän, lausuttuaan pitkät ja hellät hyvästit nuorelle vaimolleen, lähti virastoonsa. Aamiaispöydältä, jolla hieno pöytäkalusto komeili, ei ruokia vielä oltu korjattu pois; rouva oli juuri asettamassa leipäkoria ja sokeriastiaa kaappiin, ja hän teki sen hitain, arvokkain liikkein, ikäänkuin nauttien siitä, että sai pidellä käsissään niin kauniita esineitä.
Täytettyään nämä emännän velvollisuudet hän alkoi lauleskellen kulkea ympäri huoneissaan, nosti ylös ikkunaverhoa, joka riippui liian alhaalla, siirteli kirjoja sohvapöydällä, ja katseli hyväillen kallisarvoisia taide-esineitä, jotka koristivat salia. Sillävälin hänen kasvojaan kirkasti hymy, joka oli yhtä valoisa kuin auringon säteet, jotka lankesivat ikkunan edessä oleville kasveille.
Äkkiä hän näki oman kuvansa peilissä sohvan yläpuolella. Hän oli puettu vaaleansiniseen, pitseillä koristettuun aamupukuun, ja kun hänen omat, kiharan tukan ympäröimät kasvonsa ja säteilevät silmänsä hymyilivät hänelle peilistä, nauroi hän ihastuksesta ja pyörähteli parisen kertaa ympäri, tarkastellen miellyttävää kuvaansa joka puolelta.
"Miten on mahdollista", ajatteli hän, "että ihminen voi olla niin onnellinen kuin minä olen?… Onko elämässä todellakin suruja … olen unohtanut sen —- kaikki on minusta pelkkää onnea ja rakkautta…"
Hän pani kätensä ristiin niskan taakse ja seisoi hetkisen silmät puoleksi ummessa. Huulilla väreili hymy. "Jumalani, miten ihanaa on olla nuori ja kaunis ja rakastettu!" ajatteli hän.
Sitten hän naurahti jälleen ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka Eugen oli järjestänyt hienolla taiteellisella aistilla, niin että värit ja viivat sulautuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka antoi syvän ilon ja rauhan tunteen.
"Kaikki tämä on minun!" huudahti hän lapsellisesti ja ojensi kätensä, ikäänkuin syleilläksensä koko huonetta. "Ja täällä saan elää jok'ainoan hetken yhdessä rakkaan Eugenini kanssa … täällä minä odotan häntä kotiin työstä … juoksen häntä vastaan ja suljen hänet syliini… Hän on minun … minun omani … minun mieheni … minä järjestän kodin hänelle … minä…"
Ja hän vajosi sohvalle, nojasi päänsä käteensä ja vaipui suloisiin unelmiin. —
Hän heräsi hätkähtäen unelmistaan kun uusi palvelija — vanha Visa oli saanut eron ja eläkkeen — tuli sisään ja ärsyttävän ivallisella äänellä kysyi, mitä rouva aikoi määrätä päivälliseksi.
Dora ja Eugen olivat ensimäistä päivää häitten jälkeen kahden kotona; tätä ennen he olivat syöneet päivällistä kaikkien sukulaisten luona. Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hän oli tänä hetkenä kokonaan unohtanut.
Ensimäinen päivällinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa hienointa ja parasta mitä hän tiesi. Hän purskahti äkkiä niin iloiseen nauruun, että Sofia neitsyt ihmetellen katsoi häntä; hänen mieleensä johtuivat hänen lapsuutensa lempiruuat, jotka hän kerran juhlahetkenä, ukko Pennin ollessa hyvissä varoissa, oli saanut määrätä: "maksakakkua, mustikkasoppaa ja jäätelöä." Sitä ruokalistaa ei Eugen varmaankaan hyväksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa.
"Ehkä laitamme chateaubriandia?" ehdotti hän. Se oli parasta, mitä hän tällä hetkellä tiesi.
Sofia näytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehän on aamiaisruokaa", vastasi hän.
"Sitä meillä oli usein sunnuntaina päivälliseksi", sanoi Dora lapsellisesti, "se on niin hyvää!"
"No, siinä tapauksessa kai soitamme teurastajalle, että hän lähettää meille palasen 'selkälihaa'", sanoi Sofia.
"Selkälihaa?" Dora oli aivan unohtanut, mitä se merkitsi, mutta arveli, että pieni vastaväite ehkä kohottaisi hänen arvoaan.
"Miksi niin?" sanoi hän. "Miksi juuri 'selkälihaa'?"
"No, sitten kai otamme palasen 'sisäreittä'?"
Dora ymmärsi yhtä vähän.
"Miksi juuri 'sisäreittä'?" sanoi hän arvostelevasti.
Sofia neitsyt purskahti nauramaan.
"Ei kai rouva tahdo, että otamme 'ydinluuta'?"
Nyt ymmärsi Dora, että hänen arvonsa perheenemäntänä oli vaarassa. Sehän oli jo suorastaan pilaa, eihän 'ydinluista' voinut laittaa ruokaa! Hän päätti pelastautua rohkealla tempulla.
"Otetaan palanen 'ulkoreittä'", sanoi hän lyhyesti, "olkaa hyvä ja soittakaa teurastajalle."
"Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitäs laitetaan toiseksi ruuaksi?"
Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erään lempiruokansa; hän vastasi arvokkaasti:
"Laitetaan 'köyhiä ritareita'."
"Mutta sehän on myöskin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi epäillä, oliko hänen nuorella emännällään järki tallella.
"Niin kyllä, mutta se on niin hyvää", sanoi Dora lapsellisen itsepäisesti.
"Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen kyökkiin ja ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nähdä, mitä asessori sanoo…"
Aamupäivä tuntui Dorasta jokseenkin pitkältä; hänen ei tehnyt mieli mennä ulos, hän ei malttanut lukea, ja, ihme kyllä, kukaan ei tullut häntä tervehtimään. Hän kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa, soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissä ja ihailemalla kauniita kapineitaan. Kun hän päivällisen aikaan kuuli Eugenin tulevan, syöksähti hän ylös pianon äärestä ja ryntäsi etehiseen, ja tuskin ehti Eugen panna kepin pois kädestään ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora jo heitti kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
"Rakkaani, miten olenkaan ikävöinyt sinua! Miten jaksan elää kaikki aamupäivät ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!"
Eugen hymyili, veti hänet luokseen ja vastasi kiihkeästi hänen hyväilyihinsä.
"Miten voivatkaan kaksi ihmistä olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi
Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hänet suuteloihin.
"Se on ihmeellistä", vastasi Eugen myöskin kuiskaten, "se on kuin unta … minä, joka en koskaan uskonut onneen", lisäsi hän vielä matalammalla äänellä.
"Sinä!"
Dora katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin ja pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan.
"Miksi et sinä uskonut onneen, sinä, jolla on kaikki, mitä ihminen voi toivoa?" jatkoi hän epäillen.
"Siksi että minun elämäni niin aikaisin sai aivan toisen, vastakkaisen suunnan", vastasi Eugen surumielisesti hymyillen.
"Miten niin … kerro minulle … kerro!…" huudahti Dora.
Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta kuin lapsen, joka odottaa saavansa kuulla satua.
"Ei nyt — eikä näin etehisessä, varsinkin kun on nälissään ja tuntee ruuan hajua", vastasi Eugen — "toisen kerran ja sopivammassa ympäristössä…"
He nauroivat molemmat, seisoivat hetkisen käsi kädessä katsoen toisiaan silmiin, heittivät sitten lapsellisen vallattomalla liikkeellä toistensa kädet ja lähtivät, Eugen omaan huoneeseensa ja Dora ruokasaliin.
Iloisina ja hilpeinä he sitten istuutuivat päivällispöytään. Onnellista tunnelmaa ei häirinnyt sekään, että pihvit olivat hyvin sitkeitä. Eugen oli vähän ihmeissään päivällisestä, hän kun oli tottunut hienoon ruokaan, mutta ei virkkanut mitään, söi hyvällä ruokahalulla ja näytti hetken hurmiossa olevan yläpuolella kaiken maallisen.
"Olitko tyytyväinen ruokaan, armaani?" kysyi Dora, kun he nousivat pöydästä.
"Se ei ehkä ollut aivan sellaista, jollaiseen minä olen tottunut", vastasi Eugen ystävällisesti ja vältellen, "mutta makuhan on niin erilainen. Ja minä olen vanhapoika, jolla on oma piintynyt makuni. Olisit kiltti, jos kyselisit äidiltä vähän neuvoja, hän tietää tarkalleen, mistä minä pidän."
"Kyllä … kyllä… Tule nyt, uunissa on valkea … nyt saamme viettää ihanan hetken … ajattelehan, hämyhetki omassa kodissa oman rakkaan miehensä kanssa!"
Hän hypähteli ilosta ja kiiruhti saliin; Eugen seurasi häntä hymyillen ja ihastuneena.
"Nyt, armaani", sanoi Dora, vetäen Eugenin viereensä pienelle sohvalle ja nojautuen häneen, "nyt meillä on sopiva 'ympäristö' jutuille ja kertomuksille… Minkätähden luulit, että et koskaan tulisi onnelliseksi?"
"Ah — sitäkö … en ymmärtänyt, mitä tarkoitit, olin unohtanut sen", vastasi Eugen hymyillen, "enkä tiedä, uskallanko puhuakaan siitä."
Doran kasvot synkistyivät. Hän kohotti nopeasti päätään ja katsoi tutkien mieheensä.
"Nyt sinun täytyy kertoa siitä … muuten en saa koskaan rauhaa…"
"Pitääkö tyydyttää hemmoteltujen lasten uteliaisuutta?" kysyi Eugen veitikkamaisesti.
"Minä en ole hemmoteltu enkä lapsi enkä uteliaskaan", vastasi Dora. "Olen rakastava vaimo, joka tahdon omistaa mieheni kokonaan, sekä nykyisyydessä että tulevaisuudessa että menneisyydessä!"
Ja hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.
"Armaani!"
"Sano minulle, mitä se oli!" pyysi Dora suudelmien lomassa.
"Se oli jotain hyvin tavallista ja yksinkertaisia, joka tuli tielleni ja synkensi sen, armaani. Se oli rakkauden unelma, josta jäi jälelle ainoastahan surumielinen muisto."
Dora huudahti hämmästyksestä.
"Rakastitko häntä enemmän kuin minua? Kuka hän oli?" kysyi Dora kiihkeästi.
"Kumpaan kysymykseen minun ensin pitää vastata?"
"Tietysti ensimäiseen,"
"Sillä tavalla kuin rakastan vaimoani, en ole rakastanut ketään muuta", sanoi hän hellästi ja veti Doran puoleensa. "Mutta en ole myöskään rakastanut ketään siten … sillä lailla … kuin rakastin häntä … joka verhosi suruun koko nuoruuteni."
"Eugen, minä tulen mustasukkaiseksi!" huudahti Dora ja polki leikillään jalkaansa. Mutta hän näytti kiihoittuneelta, hänen poskensa hehkuivat ja silmiin nousivat kyyneleet.
"Sitä sinun ei pidä olla, Doraseni", sanoi Eugen hiljaa, "ei voi olla mustasukkainen taivaan enkelille. Hän kuoli, ennenkuin oli täyttänyt kahdeksaatoista vuotta… Mutta minä surin häntä — niin, oikeastaan surin häntä siihen asti, kunnes sain nähdä sinut. Silloin haihtui viimeinen surun varjo, ja siinä sydämeni sopukassa, missä säilytän hänen kuvaansa, on nyt vain valoa ja onnea … hän elää muistossani vain lapsuuteni leikkisiskona…"
Dora ei vastannut; hän oli painanut päänsä Eugenin rintaa vasten ja itki hiljaa. Eugen silitti hellästi hänen kiharaa tukkaansa ja katseli häneen hymyillen. Doran kyyneleet tekivät hänet niin onnelliseksi; ne selittivät paremmin kuin sanat, miten hyvin Dora oli ymmärtänyt tuon lyhyen sadun.
"Kuka hän oli?" kuiskasi Dora arasti.
Eugen olisi ollut iloisempi, jos Dora ei olisi tehnyt sitä kysymystä, mutta hän vastasi kuitenkin heti:
"Se oli Maikki tädin tytär."
Dora lakkasi itkemästä. Samana hetkenä, jolloin salaperäisyys Eugenin ensimäisestä rakkaudesta hävisi, hävisi hänen kasvoiltaan syvä ja sydämellinen ilme.
"Vai niin — oliko se hän?" huudahti hän jokapäiväisellä äänellä, joka loukkasi Eugenia.
"Eikö sinusta näytä siltä, kuin hän olisi voinut herättää syvää rakkautta?" kysyi Eugen.
He kääntyivät molemmat katsomaan valokuvaa, joka oli salin pöydällä. Se esitti vanhanpuoleista naista ja nuorta tyttöä, jotka olivat hyvin toistensa näköisiä, molemmilla sama lempeä ilme silmissä.
"Kyl—lä … ajattelin vain jotain ihmeellistä … en tiedä mitä … kun sanoit, että hän oli enkeli."
"Hän oli enkeli jo täällä maan päällä ollessaan; nyt hän on ylhäällä
Jumalan luona", vastasi Eugen lyhyesti.
He istuivat hetkisen ääneti; kummallakaan ei ollut enää mitään sanottavaa. Hellä, sydämellinen tunne, joka äsken oli yhdistänyt heidän sydämensä, oli äkkiä haihtunut. Dora koetti kysellä jotain, mutta Eugen vastasi vältellen; hän ei nähtävästi tahtonut enää puhella asiasta.
"Hän loukkaantuu vähästä", ajatteli Dora, "enhän ole sanonut yhtään epäystävällistä sanaa."
Mutta sydämessään hän tunsi tuskallisen kylmyyden tunteen, jollaisen tuntee, kun huomaa epähienoilla sanoilla loukanneensa toista.
Kahvi tuotiin nyt sisään, ja mieliala tuli vähitellen taas iloiseksi. Eugen kertoi päivän tapahtumia, sanoi terveisiä Lisbetiltä, jonka oli tavannut ulkona j.n.e. Sitten siirtyi puhelu toisille aloille, he kertoivat toisilleen hauskoja juttuja lapsuutensa ajoilta, kuvaavia kummankin perheelle, ja puhelivat ja nauroivat kuin kaksi lasta. Vähitellen vaikeni nauru, äänet alenivat, ja lopuksi ei kuulunut muuta kuin viimeisten puitten rätinää uunissa ja hiljaisia kuiskauksia, joita keskeyttivät hellät, kiihkeät hyväilyt.
Mutta sinä iltana oli Doran vaikea nukkua. Hän oli jo kauan kuullut Eugenin tyynen, tasaisen hengityksen, mutta makasi yhä vielä valveilla, ajatellen miestään. Miten vakavalta, juhlalliselta, niin, melkeinpä uskonnolliselta kannalta hän otti kaikki! Kaikki oli hänelle velvollisuutta, kaikki muistot olivat pyhiä. Hän oli kerran näyttänyt Doralle vanhaa piipunpesää, joka oli ollut tuon ihmeellisen isoisän-isän oma, ja Dora oli varsin hyvin huomannut, että hän ei ensinkään pitänyt siitä, että Dora ei ollut juhlallisen näköinen katsellessaan sitä.
Dora oli vähällä nauraa hänelle siinä maatessaan ja mietiskellessään, mutta tunsi samalla tuskallista ihmettelyä, joka esti häntä siitä. Eugen oli niin hyvä, niin hellä, niin silmittömästi rakastunut häneen, mutta kuitenkin…
Yön hiljaisuudessa, kun ajatuskyky teroittuu ja tunteet tulevat kuumiksi, tunsi hän äkkiä, kuin aavistuksena, kuin varoittavana enteenä, — jonka hän kuitenkin unohti jo seuraavana aamuna — miten vaativaa ja vastuunalaista on olla tekemisissä niin hienon ja sielukkaan henkilön kanssa kuin Eugen oli.
X.
Kului muutamia viikkoja, ja Eugen, joka yhä oli onnen ja rakkauden hurmiossa, lausui ainoastaan hyvin lempeitä moitteita, kun päivälliset herkullisuuteen nähden pysyivät yhtä yksinkertaisina kuin ennenkin, ja tarjoamisaikaan nähden tulivat yhä myöhäisemmiksi.
"Miten on, oletko puhunut äidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hän eräänä päivänä puoleksi leikillä, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut päivälliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa.
"En, rakas, en ole … arvelin, että oli hyvä näinkin, ja … sitäpaitsi olen unohtanut…"
"Etkö tahdo koettaa muistaa, kun tiedät, että minä sitä toivon?" jatkoi
Eugen moittivasti.
"Kyllä … kyllä koetan…"
Mutta Dora ei kysynyt. Hän jätti sen tekemättä kerran toisensa perästä, vaistomaisesti koettaen lykätä sen siksi, kunnes jälleen olisi unohtanut koko asian.
Sillä hän ei tahtonut kysyä neuvoa rouva Blumilta — kahdesta syystä. Toinen syy oli se, että häntä harmitti, että Eugen alati vetosi vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellä vallitseviin tapoihin, ikäänkuin mikään muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidän, Eugenin ja Doran, elää toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hän saisi laittaa samanlaista ruokaa kuin hänen äitinsä laittoi, hänen äitinsä, joka oli niin viisas ja käytännöllinen ihminen?…
Toinen syy oli se, että Dora oli huomannut, että jos hän hoitaisi taloutta yhtä yksinkertaisesti kuin tähänkin asti, jäisi hänelle niistä rahoista, jotka Eugen antoi hänelle, osa köyhiä ja Tullan lastenkotia varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hän, enemmän kuin koskaan ennen, tarvetta tehdä muita onnellisiksi, levittää ympärilleen iloa ja onnea. Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, että Dora ei koskaan antaisi kerjäläisille mitään kotonaan, ja oli antanut hänelle "vihreän kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen jätettäviksi Yhdistykselle Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten. Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja määräyksiä ja pani sitten kirjan kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta sitä ei milloinkaan otettu esille.
Kerjäläisiä otti Dora vastaan keittiössä, missä hän istui puhellen heidän kanssaan, syöttäen heitä ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja mitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän antoi. Ja tuontuostakin toi hän Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hän oli säästänyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kätki säästölaatikkoonsa.
Aikaan nähden oli Doran vielä vaikeampi käsittää Eugenin järjestyksen tarvetta. Hänestä, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan samantekevää, syötiinkö määrätyllä ajalla vai eikö. Mitä se teki, jos söi pihvinsä kymmentä minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, mitä sillä oli tekemistä onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikävää, ja sitä tuli hänen ja hänen rakkaan Eugeninsa välttää. Dora ei sitäpaitsi välittänyt paljon ruuasta; hän piti enemmän makeisista, joita hän söi pitkin päivää, mieluimmin vuoteessa.
Eräänä päivänä, kun Eugen tyytymättömänä ja moittien uudestaan kysyi, oliko Dora neuvotellut hänen äitinsä kanssa talouden hoidosta, nipisti Dora häntä leikillään korvasta ja sanoi:
"Kuulehan, rakas ritarini Tage Klok, olen huomannut, että sinä olet oikea herkkusuu! Ollaksesi nuori, vastanainut aviomies, välität aivan liian paljon ruuasta!"
"Sitä en luule", vastasi Eugen, vetäytyen syrjään ja hymyillen happamasti, "mutta minä olen tottunut järjestykseen kaikessa."
"Onko hieno ja herkullinen ruoka samaa kuin järjestys?" kysyi Dora hieman ärsyttävästi.
"Liioittelet. Mielestäni ei minua voida sanoa herkkusuuksi sentähden, että tahtoisin vähän toisenlaista ruokaa kuin meillä on…"
Dora tuli äkkiä vakavaksi.
"On niin paljon köyhiä, joilla ei ole edes leipää ravinnokseen", sanoi hän, ja hänen silmänsä saivat sen syvän ja lämpimän ilmeen, joka niillä oli hänen laulaessaan, "ja jos elää yksinkertaisesti, voi auttaa paljon useampia."
"Tietysti. Mutta olkaamme johdonmukaisia — asukaamme parissa huoneessa, myökäämme huonekalumme, syökäämme silliä ja perunoita. Silloin voimme auttaa vielä useampia. Mutta ne ovat kansantaloudellisia kysymyksiä, joita sinä et ymmärrä, ja joista ei kannata puhua. Minä annan sinulle rahaa taloutta varten, ja tahdon senvuoksi saada sen järjestetyksi mieleni mukaan. Pyydän senvuoksi vielä kerran, että kysyisit neuvoa äidiltäni. Muussa tapauksessa teen sen itse — toivon että ymmärrät, että hienotunteisuudesta tahtoisin, että sinä sen tekisit!"
Dora ei vastannut, ja Eugen lähti pois; ensimäisen kerran naimisissa-olonsa aikana he erosivat, ilman että olivat antaneet suutelojen ja hyväilyjen haihduttaa pahan tuulensa.
Dora seisoi hetkisen liikkumattomana ja katseli miettien eteensä. Sitten hän äkkiä purskahti nauruun. Miten tyhmä Eugen oli, kun luuli, että hän ei ymmärtänyt kansantaloutta! Oi, jos hänellä vain olisi ollut valta käsissään, olisi hän kyllä tiennyt, miten järjestää asiat. Hän olisi käskenyt kaikkien rikkaitten jakaa omaisuudestaan köyhille, rikkaita ei olisi saanut olla olemassakaan, eikä siis myöskään köyhiä. Oi, miten hänen olisi tehnyt mieli mennä varastamaan kaikkien vanhojen, ahnaitten ukonrähjyksien kassakirstuista rahaa, antaakseen sen köyhille, hyville ihmisille, joiden täytyi kerjätä. Jospa hänellä olisi ollut edes pieni osa ahnaan ukko Blumin rahoista — sillä ahnas hän oli, sen näki hänen kynsistään — olisi hän heti rakentanut kodin Tullan pienille lapsille, jotka saivat kulkea ja odottaa hoitoa ja rakkautta, vain sentähden, että puuttui vähän rahaa. Ja hänkö ei ymmärtäisi kansantaloutta!…
Ruuan suhteen tapahtui kuitenkin vain hyvin vähän muutoksia asessori Blumin kodissa; Dora ajoi läpi oman ohjelmansa viekkaudella ja sitkeydellä, jonka edessä Eugen oli aivan neuvoton, ja jota hän ihmetteli kuin luonnonilmiötä. Oliko hän aivan erehtynyt Doran suhteen? Oliko pelkkää tyhmää haaveilua hänen luulonsa, että hän voisi muodostaa kehittymättömän kahdeksantoistavuotiaan tytön omien mielipiteittensä mukaiseksi?
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eugenin järjestyksen-rakkaus ja Doran huolimattomuus toisillakin aloilla iskivät yhteen. Eugen oli perinyt kotoaan paljon tapoja, jotka hän innokkaasti tahtoi, että Dorakin olisi omistanut, mutta jotka Dorasta tuntuivat vain kummallisilta ja naurettavilta. Miten sietämätöntä oli esim. kulkea ja vetää alas kierrekaihtimia, heti kun joku auringonsäde pilkisti huoneeseen! Voiko ajatella jotain niin hullunkurista, kuin että lokakuun aurinko voisi polttaa mattoja ja uutimia? Doran kodissa ei koskaan suljettu ulos aurinkoa.
Eräänä sunnuntaina aamupäivällä, kun salin huonekalujen päällyksiä ei vielä oltu pantu paikoilleen ensimäisten kutsujen jälkeen, tuli Eugen huoneestaan keskipäivän hetkenä, ja näki, miten aurinko paistoi suoraan heidän neljännessä kerroksessa olevaan huoneustoonsa. Hän veti ponnekkaasti alas kaihtimet ja meni Doran huoneeseen, jossa tämä seisoi peilin edessä pukeutumassa, lähteäkseen kävelylle Eugenin kanssa.
"Dora, tiedättekö, että salin huonekalujen päällykset eivät vielä ole paikoillaan, ja että aurinko paistaa suoraan aralle kankaalle?" sanoi hän terävästi.
Dora kääntyi häneen päin ja nauroi.
"Hyvänen aika, Eugen! Sinähän puhut sellaisella äänellä, että voisi luulla sinun sanovan: 'Dora, oletko jo rikkonut lupauksen, jonka annoit minulle alttarin ääressä?'"
Eugenin silmissä välähti kuin salama. Dora säikähtyi, sellaista ilmettä ei hän ollut koskaan nähnyt Eugenin kasvoilla.
"Rakas Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän nöyrästi ja tarttui Eugenin käteen. "Älä ole vihainen — koetan tulla paremmaksi … kas niin … katso minuun ystävällisesti … nythän on niin kaunis ilma … me menemme ulos, ja meillä on niin hauskaa."
Ja hän pyysi ja rukoili, kunnes vihdoin sai Eugenin kasvoilta häviämään tuon vihastuneen ilmeen.
Mutta tämä sunnuntai näytti tuovan mukanaan pelkkiä ikävyyksiä. Dora ja Eugen viipyivät kauan kävelyllään, ja kun he tulivat kotiin, oli Dora väsyksissä ja tahtoi mennä hetkiseksi lepäämään; mutta Eugen pyysi innokkaasti, että hän heti lähtisi pukeutumaan, sillä muuten he tulisivat liian myöhään päivällisille Eugenin vanhempien luo. Ja tulla liian myöhään sinne — se oli jotain, josta Dora tiesi koituvan paljon harmia.
Dora haukotteli, mutta meni sänkykamariin ja otti esiin pukunsa.
Samassa soi telefooni; se oli Lisbet, joka tahtoi välttämättä puhua
Doran kanssa hyvin tärkeästä asiasta. Dora kiiruhti ulos, virkkuna ja
uteliaana.
"Hyvää päivää, Dora!" huusi Lisbet, "sano minulle, oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä?"
"Mitä? mitä sinä puhut?"
"Oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä? Tulla ja minä olemme väitelleet siitä asiasta … hän väittää, että kaikki ihmiset — ja hän itse enin kaikista! — ovat pahoja. Hän puhuu tietysti raamatun mukaan; minä taas sanon, että ihmiset ovat enemmän hyviä kuin pahoja. Mutta eihän auta puhua selvästi, vakuuttavasti ja järkevästi sellaisten tunneihmisten kanssa kuin Tulla — täytyy olla esimerkkejä elämästä; senvuoksi aion kysyä kaikilta mitä he arvelevat … isältä … äidiltä … kutsuin juuri sisään vanhan Kaisan ja kysyin häneltä, pitääkö hän itseään enemmän pahana kuin hyvänä. Ensin hän tosiaankin näytti enemmän pahalta kysymyksieni johdosta, mutta kun hän sai kuulla, miten syvästi langenneena Tulla itseään piti, rauhoittui hän ja luuli kyllä olevansa samanlainen!"
Ja Lisbet nauroi niin että telefooni kaikui.
"No, mitä sinä arvelet itsestäsi?"
"Luuletteko te kaikki olevanne enemmän hyviä kuin pahoja?" ihmetteli
Dora.
"Tietysti … tietysti on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, enemmän hyvä kuin paha … ainoastaan Tulla luulee…"
"Silloin minä yhdyn Tullaan", sanoi Dora nauraen, "sillä säälin häntä, jonka täytyy olla yksin teitä kaikkia vastaan."
"Äsh, miten huonoa! Se on juuri sinun kaltaistasi! Entäs mitä sanot
Eugenista?…"
"Niin — se on vähän vaikeata sanoa — voinko minä nähdä hänen sydämeensä…"
Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen välillä.
"Dora, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän ankarimmalla äänellään, rypistäen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enää kuin kaksikymmentä minuuttia pukeutumiseesi…"
"Enemmän paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti paha … nyt minulla ei ole enää aikaa, hyvästi nyt … ei, ei — minulla ei ole aikaa … hyvästi … sano terveisiä vanhoille ja nuorille!…"
Hän syöksyi sänkykamariin, varmasti päättäen tulla valmiiksi ajoissa. Mutta kun Lisbetin virkistävä puhelu oli lakannut, tunsi hän itsensä taas niin uniseksi ja väsyneeksi, että ei voinut muuta kuin haukotella kerran toisensa perästä. "Lepään viisi minuuttia", ajatteli hän, heittäytyi sohvalle kello kädessä ja nukkui heti. Ja huolimatta siitä erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestä, että hän nukkui kello kädessä, nukkui hän sikeästi vielä silloinkin, kun Eugen hetkisen perästä valmiiksi puettuna tuli häntä noutamaan.
Dora oli vähällä pyörtyä säikähdyksestä, kun hän avatessaan silmänsä näki Eugenin seisovan sohvan ääressä ja katselevan häntä. Hänestä tuntui, että Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hänen napitettu pitkätakkinsa, hyvin hoidetut kätensä, hienot viiksensä olivat täynnä moitetta hänen pörröistä tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan.
"Oo, miten hirveätä … rakas Eugen … anna anteeksi… olin niin uninen … nukuin…"
"Siltä näyttää", vastasi Eugen kylmän tyynesti, "valitsit hiukan sopimattoman hetken, mutta sitä ei voi enää auttaa. Soitan nyt, että sinä et voi tulla, ja menen yksin."
"Ei, hyvä, rakas Eugen — älä ole vihainen minulle … olen heti valmis…"
Ja hän haki hätäisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan muuta kuin entistä suuremman sekasorron.
"Et ehdi enää", sanoi Eugen samalla kylmällä äänensävyllä kuin äsken, "meidän perheessämme ei ole tapana tulla liian myöhään päivällisille. Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidän tapojamme…"
Dora vaipui sohvalle, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja huulet alkoivat vapista.
"Miten voit olla niin ankara minua kohtaan", kuiskasi hän.
"Kas niin — Dora, älä ole pahoillasi", sanoi Eugen lempeämmin ja silitti hänen punoittavaa poskeaan, "olen vakuutettu siitä, että tällaista ei toista kertaa tapahdu. Sinä tiedät, miten pikkumaisen tarkkoja vanhempani ovat ajan suhteen — minulla ainakaan ei ole rohkeutta tulla liian myöhään sunnuntaipäivällisille… Hyvästi nyt — tulen kotia iltapäivällä."
Hän suuteli Doraa ohimennen ja poistui huoneesta.
Mutta hän ei sanonut Doralle oikeata syytä, miksi hän pakoitti hänet jäämään kotiin. Hän ei sanonut, että hän ei voinut sietää noita enemmän tai vähemmän pistäviä huomautuksia, noita sanattomia: "emmekö aavistaneet sitä", joita hän aina sai vanhempiensa kodissa, kun Dora oli vähimmälläkään tavalla ollut huolimaton, ja jotka hänen herkkätuntoisuutensa teki pahemmiksi kuin ne olivatkaan.
Eugen oli koko päivällisen ajan alakuloinen ja rouva Blum tukahdutti huokauksen joka kerran, kun katseli hänen kalpeita kasvojaan, joilla oli hajamielinen ilme. Oliko se jo alkanut, se, jonka kerran, ennemmin tai myöhemmin, täytyi tulla? —
Eugen huomasi äitinsä katseen ja se kiusasi häntä niin, että hän tuskin saattoi hillitä itseään. Rouva Blum oli nimittäin viime aikoina ottanut tavakseen katsella häntä osaaottavasti, jo kohdatessaan hänet kysyä: "Miten nyt voit, rakas poikani?" — äänenpainolla, joka suuresti hermostutti Eugenia. Siitä tavasta täytyi hänet totuttaa pois.
Kuuden aikaan, kun muut herrat lähtivät klubiin, lähti Eugen kotia. Sänkykamarissa tapasi hän Doran joka istui ja luki, silmät itkusta punaisina. Hän oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, kun hän säikähtyneenä katsahti mieheensä, että Eugenin koko suuttumus hävisi.
"Rakas, pikku kultaseni", sanoi hän hellästi, syleillen häntä, "anna anteeksi, jos olin liian ankara sinua kohtaan. Mutta tiedäthän…"
"Kyllä", vastasi Dora, iloissaan kun näki Eugenin lauhtuneen, "annan anteeksi sinulle. Jos vain sinäkin annat anteeksi minulle … että minä olen niin huono ihminen, huolimaton, epäluotettava … ja vaikka minkälainen."
"Vaiti, Doraseni", sanoi Eugen nauraen, "sitä en ole koskaan sanonut."
"Et, mutta sinä olet ajatellut sitä — tänään olet koko päivällisen ajan ollut hyvin onneton ja tuntenut hirmuisia aavistuksia tulevaisuuden suhteen. Etkö olekin?"
Eugen ei vastannut, hän veti vain Doran luokseen ja tukahdutti hänen kysymyksensä suuteloihin.
"Tiedän, armas Dorani, että tahdot koettaa tulla säntillisemmäksi minun tähteni", kuiskasi hän hellästi.
He puhelivat ja kuiskuttelivat vielä vähän aikaa keskenään, sitten sanoi Dora äkkiä, ja veitikkamaisuus loisti jälleen hänen silmissään:
"Eugen kulta, minua niin väsyttää — rupeaa väsyttämään, kun istuu yksinään kotona ja itkee — tahdotko olla hyvä ja soittaa Lisbetille, että minä olen 'enemmän paha'?"
Eugen katseli häntä ihmetellen ja epäluuloisena.
"Mitä tarkoitat?"…
"Juuri sitä mitä sanoin. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: 'Dora on mielestään enemmän paha!'"
Eugenia ei tällä hetkellä juuri miellyttänyt pilanteko. Hän näytti loukkaantuneelta, kohautti olkapäitään ja sanoi lyhyesti, mennessään huoneeseensa:
"Sen saat sanoa itse, sitten kun väsymyksesi on mennyt ohi."
Dora vaipui nauraen takaisin sohvalle. Hän oli jälleen hyvällä tuulella, ja häntä harmitti, että Eugen ei ottanut osaa hänen pilantekoonsa. Mitähän Lisbet olisi sanonut, jos olisi kuullut Eugenin juhlallisella äänellä vakuuttavan, että hän, Dora, oli enemmän paha kuin hyvä!
Mutta siitä päivästä alkaen tapahtui Dorassa kummallinen muutos. Hän ei enää puhellut ja nauranut kuten ennen, hän oli hajamielinen ja uneksiva; ja kun hän iltasin lauloi Eugenille, tuntui Eugenista, että niin ei hän ollut koskaan ennen laulanut. Ihmetellen ja liikutettuna kuunteli hän, miten kiihkeitä, palavia säveliä hänen pieni lapsellinen vaimonsa loihti esiin.
Eräänä päivänä päivällisen jälkeen, kun he juuri olivat tulleet saliin, kiersi Dora äkkiä kätensä Eugenin kaulaan ja kuiskasi:
"Jos olet oikein, oikein hyvä, kerron sinulle jotain hyvin hauskaa!"
"Vai niin! No mitä sitten?" kysyi Eugen hymyillen.
"Mutta silloin sinun pitää olla oikein hyvä", jatkoi Dora salaperäisesti, "sinun pitää olla oikein hyvä … et saa milloinkaan suuttua pieneen vaimoosi … et saa koskaan lausua kovia, epäystävällisiä sanoja… Sinusta tulee kohta oikein hyvä ja kiltti isä!…"
Hän kohotti päätään, kietoi käsivartensa vielä lujemmin Eugenin ympärille ja katsoi häneen riemuitsevasti hymyillen.
Mutta Eugen tuli aivan kalpeaksi. Hän otti asian niin syvästi, niin juhlallisesti, että hän tuskin voi puhua mielenliikutuksesta; hän vain painoi Doran kerran toisensa perästä rintaansa vasten.
"Onko se mahdollista?" kuiskasi hän vihdoin vapisevalla äänellä.
"Tietysti se on mahdollista!" huudahti Dora nauraen, ja hänen äänensä kuului niin lapsellisen huolettomalta ja itsetiedottomalta Eugenin syvän vakavan äänen rinnalla, "luulitko sinä että me kaksi, jotka olemme niin onnellisia ja niin rakastuneita, emme saisi pikku palleroita rakastaaksemme … rakastaaksemme heitä."
Ja hän nojautui Eugenin rintaa vasten ja katseli eteensä haaveksivan, hymyilevän onnellisin katsein.
"Oi, Eugen, minusta tuntuu kuin kuolisin onnesta!"
Hän sulki silmänsä ja antoi päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten, ikäänkuin suloinen raukeus olisi hänet vallannut.
"Rakas, kallis vaimoni — minustakin tuntuu, kuin olisi se aivan liian suuri onni!"
Ja Eugen syleili ja suuteli Doraa ja kuiskaili hänelle helliä, sydämellisiä sanoja, parhaita, mitä hänen rakkautensa saattoi keksiä.
Myöhemmin illalla kysäisi Dora äkkiä:
"Minkä nimen annamme pikku tytöllemme?"
"Tytöllemme?" toisti Eugen kummastuneena, "miksi luulet, että se on tyttö?"
"Siksi että luulen, että sinä mieluummin tahdot tytön, ja tiedän, että jos oikein hartaasti toivoo jotain sille, jota rakastaa, saa sen. Sentähden minä saan pienen tytön, ja olen jo ostanut lankaakin kutoakseni sille pienen peitteen."
"Armas, armas Dorani! Minä olen yhtä onnellinen, olipa se tyttö tai poika."
"Sano nyt, minkä nimen annamme hänelle — sillä sinä saat määrätä nimen, olipa se nyt kumpi hyvänsä…"
"Jos se on poika, saat sinä määrätä", sanoi Eugen leikillään…
"Ei", vastasi Dora, joka oli aivan täynnä jalomielisiä ja epäitsekkäitä ajatuksia, "sinun pitää määrätä; minä vain ehdotan. Annammeko mielestäsi hänelle nimeksi Märta?"
"Enpä ole juuri ajatellut sitä … mutta se on hyvin kaunis nimi…"
"Niin kyllä … arvasin, että pitäisit siitä… Siispä sanomme häntä Märtaksi. On niin hauskaa saada puhella hänestä ikäänkuin hän jo olisi olemassa…"
Ja siihen se jäi. Pieni olento, joka vielä uinaili käsittämättömissä kätköissä, oli jo nimeltään Märta. Hän oli melkein aina läsnä vanhempiensa aterioidessa, hän leijaili näkymättömänä heidän ympärillään, kun he viettivät hämärää hetkeä, hän makasi myhäillen pienessä korivaunussaan heleän peitteen alla, lämpimänä ja punaposkisena, hän juoksenteli ympäri huoneissa ja teki pahaa ja nauroi ja lauloi — kaikki ylen onnellisen äitinsä mielikuvituksessa.
XI.
Koko ajan kun Dora oli raskaana, oli hän säteilevän iloisella mielellä, jota ei mikään voinut järkyttää. Ikävyydet ja harmit haihtuivat kuin aamuiset usvattaret, ja hänen naurunsa ja laulunsa kaikuivat raikkaina ja heleinä, kuin kastehelmet, jotka hyppelevät poimulehden lehdillä.
"Mistä tulevat säveleesi?" ihmetteli Eugen, kun Dora toisinaan iltasin istui tuntikaudet pianon ääressä tai näpäytellen kitaraansa.
"Mistäkö ne tulevat?" vastasi hän ihmetellen, silmät suurina, "sydämeni syvimmästä … siitä, joka on oikein omaa itseäni… Oikeastaan en olekaan oikein 'oma itseni' muulloin kuin laulaessani."
Hänen kasvonsa saivat vakavamman ilmeen ja hän jäi uneksien katsomaan eteensä.
"Mitä näkee hän silloin, kun hänen kasvonsa saavat tuollaisen ilmeen?" ajatteli Eugen. Ja tuskan tunne vihlaisi äkkiä hänen sydäntään, karkoittaen sieltä onnen tunteen.
Dora oli enimmäkseen terve, mutta häntä vaivasi usein väsymys, jota vastaan hän ei yrittänytkään taistella. Hänestä oli hauskinta maata sohvallaan, ja kun hänen piti lähteä ulos, ajoi hän mieluimmin mukavissa vaunuissa tai käveli hitaasti, nojaten Eugenin käsivarteen. Se oli hänestä intresanttia ja hauskaa; muuten oli hänestä kaikki tähän aikaan hauskaa, yksinpä pahoinvointikin.
Eugenia huolestutti, kun Dora lopulta ei tahtonut liikkua juuri ollenkaan. Hän koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla houkutella häntä ulos, hän neuvotteli lääkärin ja äitinsä kanssa, mutta turhaan. Rouva Blum, joka, huolimatta vanhoillisuudestaan muilla aloilla, oli omistanut koko nykyaikaisen terveydenhoito-opin, piti tieteellisiä esitelmiä Doralle, varoitti häntä, puhui ilman ja liikunnon vaikutuksesta j.n.e.
"Mutta kun minua niin väsyttää", sanoi Dora valittaen.
Rouva Blum hymyili happamasti. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset valittavat väsymystä tai sairautta; hän vaati muilta samanlaista stoalaisuutta kärsimyksissä kuin itseltäänkin. Ja hän kertoi, miten sairas hän raskautensa aikana aina oli ollut, mutta miten hän kuitenkin oli pysynyt pystyssä, eikä ollut koskaan laiminlyönyt pienintäkään pikkuseikkaa taloudestaan; hän puhui paiseista rinnassa, veritulpista j.n.e. kunnes Dora parka kauhusta aivan kalpeni ja änkytti: "Äiti kulta, älä puhu enää…"
"Siinä sen näet", vastasi rouva Blum etevämmän säälillä, "sinä et voi kuulla puhuttavan siitä, mitä minun suurten taloushuolieni ohella täytyi kärsiä, valittamatta, voimatta puhua siitä kenellekään. Mutta minä kestin sen … sen voi aina kestää … meidän naisten täytyy oppia kärsimään, voittamaan itsemme… Ja mitä enemmän jaksamme kärsiä, sitä lujemmiksi tulemme. Koeta siis, rakas pikku Dora, voittaa väsymykseni … älä välitä siitä, hoida kotiasi kuten tavallisesti … käy kävelemässä … ole niin kuin olisit terve."
"Tahdon koettaa…" vastasi Dora.
Mutta kun rouva Hjort sitten tuli hänen luokseen, kertoi hän valittaen kaikista määräyksistä, joita anoppi oli antanut hänelle.
"Ajattelehan, äiti, hän puhui minulle paiseista rinnassa ja kaikenlaisista hirmuista … hän tahtoo, että kävelisin tuntikausia … minä, jota muutenkin niin väsyttää…"
Rouva Hjort löi kätensä yhteen ja kohotti katseensa taivaaseen päin.
"Lepää sinä, rakas lapseni, lepää! Älä välitä siitä, mitä Sofi sanoo … minulla on ollut seitsemän lasta ja kolmet keskeiset, Sofilla on tosin ollut yhtä monta lasta, mutta arvatenkaan ei yksiäkään keskoisia…"
Ja rouva Hjort kohotti päätään etevämmyytensä tunnossa.
"Luota minun kokemuksiini … lepää, lapsi parkani … siihen on Eugenilla varaa … mistä aiheutuivat minun keskenmenoni? Juuri liiallisesta rasituksesta… Mutta sitä ei Sofi ymmärrä … hän, joka koko elämänsä on elänyt työttömyydessä ja ylellisyydessä…"
Doran mielestä se oli viisaasti ja hyvällä tarkoituksella puhuttu, ja hän seurasi niin paljon kuin voi äitinsä neuvoja.
Eugenin iloksi sairastui rouva Hjort influensaan juuri silloin, kun Doran synnyttämisen aika tuli. Molempien anoppien taistelu Dorasta raukesi siis itsestään; rouva Hjort paralla ei ollut enää mitään sanottavaa, hän ei ollut voinut antaa Doralle muuta kuin muutamia pieniä yksinkertaisia vaatekappaleita odotettua pienokaista varten, ja nyt hän makasi sairaana kuumeessa. Rouva Blum sitävastoin, joka oli antanut täydellisen, kallisarvoisen vaatevaraston, kauniista korivaunun sisustuksesta kaikensuuruisiin ja -karvaisiin röijyihin ja kapaloihin saakka, määräsi ja johti kaikkea, hoitajattaren ja lääkärin avustamana.
"Niin se on", huokasi rouva Hjort, "rikkaat ne aina pääsevät voitolle."
Eräänä aamupäivänä — Dora oli yöllä voinut pahoin ja rouvaa, jonka piti auttaa synnytyksessä, oli lähetetty hakemaan — sai Eugen telefoonitse sanan, että hänen piti kiireimmän kautta tulla kotia; synnytystyö oli jo alkanut.
Levottomana noudatti Eugen kutsua; etehisessä hän kohtasi rouva Blumin, joka hyvin innoissaan ja tärkeänä vakuutti hänelle, että kaikki oli niinkuin olla pitikin, mitä parhaimmassa järjestyksessä, rouva ja hoitajatar saapuneet j.n.e. ja että Eugen saattoi olla aivan levollinen.
"Mutta entäs Dora … Dora", kuiskasi Eugen vapisevalla äänellä.
"Dora on kiltti ja rohkea", vastasi rouva Blum hiukan paheksuvasti, niinkuin ei mikään muu olisi voinut tulla kysymykseenkään.
Eugen tahtoi heti kiiruhtaa vaimonsa luo, mutta rouva Blum pidätti häntä.
"Ei — Dora tahtoo mieluummin olla yksin — tarkoitan, että hän ei tahdo, että sinä olet sisällä. Hän käski minun sanoa, että hän ei pelkää, että hän ei tahdo, että sinä olet läsnä näkemässä hänen tuskiaan ja kaikkea muuta epämiellyttävää, mitä sellaisessa tilaisuudessa luonnollisesti sattuu. Vasta sitten kun kaikki on ohi — kun kaikki on kaunista, kuten hän sanoi, saat sinä tulla sisälle!"
"Armas Dorani!" kuiskasi Eugen liikutettuna.
"Niin, Dora on oikein rohkea — ilahuttavan rohkea. Muutamat vaimot kiusaavat miesparkojaan tahtomalla pitää heitä kädestä tuskien aikana; luja ja hienotunteinen nainen ymmärtää, että hänen päinvastoin tulee sääliä miestään. Minä tahdoin aina, että mieheni olisi niin kaukana kuin mahdollista, ja olen iloinen, että Dora ymmärtää tehdä samoin."
Samassa kuului makuukamarista tuskanhuuto.
Eugen tuli kalmankalpeaksi.
"Mitä … mitä se oli?" änkytti hän.
"Ei mitään — ei mitään", vastasi rouva Blum lyhyesti, "mene nyt huoneeseesi ja odota siellä. Niinpian kuin kaikki on ohi, tulen ilmoittamaan sinulle. Älä huoli olla levoton — kaikki on niin hyvin kuin olla voi … koeta lukea tahi kirjoittaa, ja jos kuulet jonkun pienen valitushuudon, niin muista, että se ei merkitse mitään, se on vain niinkuin olla pitää."
Hän lykkäsi Eugenin huoneeseensa, sulki oven hänen jälkeensä ja meni
Doran luo.
Eugen koetti todella seurata äitinsä määräyksiä; hän otti kirjan ja koetti lukea, hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan, mutta ei voinut tehdä kumpaakaan. Koko hänen huomionsa oli keskittynyt vähäisempiinkin ääniin, jotka tulivat ulkoapäin.
Hän nousi ja käveli edestakaisin huoneessa, tukahduttaakseen levottomuutensa. Tuontuostakin kuuli hän huudon, yhtä usein kuvitteli hän kuulevansa, ja joka kerran hän pysähtyi kalpeana ja levottomana. "Menenkö sisään?" ajatteli hän. "Lieneekö se vaarallista? Miksi ei kukaan tule minun luokseni?"
Ja siinä kävellessään ja tuskaisena odotellessaan lapsensa syntymistä tuli hän ensi kerran ajatelleeksi, että niin täytyi kaikkien naisten kärsiä, eikä ainoastaan kerran, vaan useasti — hänen äitinsä, hänen sisariensa, kaikkien, jotka saivat maistaa äitiyden onnea. Nuo heikot, hennot olennot saivat kärsiä — heidän täytyi kärsiä tuskia, jotka pusersivat heidän rinnastaan tuskanhuutoja. Ja mies? Hän tunsi tällä hetkellä melkeinpä häpeää omasta hyvinvoinnistaan. Hän koetti ajatella toisia asioita … esim. sotaa … niin, sodassa sai mies kärsiä … siinä mies päästi vihlovia valitushuutoja. "Niin on luonto määrännyt" ajatteli hän, "mies kärsii ulkona elämän riehuvassa taistelussa, nainen kotona, hiljaisuudessa … se on oikein … se on oikeudenmukaista." Mutta omituista oli, että noilla vaikeroivilla sotilailla, joita ajattelemalla hän koetti rauhoittaa mielikuvitustaan, oli kaikilla naisen piirteet, vaalea, kihara tukka, siniset, säteilevät silmät ja punaiset, puoliavoimet, täyteläiset huulet…
Äkkiä kuului huuto, tuskallisempi kuin edelliset. Hän vavahti, hän oli vähällä pyörtyä, ja vapisevin käsin kaatoi hän itselleen lasillisen vettä ja vaipui sohvalle. "Nyt se on kohta ohi", ajatteli hän, "kärsivällisyyttä vain … nyt se on ohi… Jumalan avulla on kestävä kauan, ennenkuin Dora parkani tarvitsee toista kertaa kokea tällaista…"
Ja hänen siinä istuessaan ja odottaessaan syntyi hänen sydämessään ajatuksia, toinen toistaan hienompia ja kauniimpia, jotka hän ikäänkuin hyväillen ja lohduttaen omisti nuorelle vaimolleen. "Voinko olla kyllin hyvä, kyllin hellä häntä kohtaan?" ajatteli hän, "tahdon kantaa häntä käsilläni … koskaan en sano hänelle kovia, ankaria sanoja… Pikku Dora parkani … nyt vasta ymmärrän, miten paljon kunnioitusta me miehet olemme velvolliset osoittamaan vaimoillemme ja äideillemme…"
Ajatellessaan näitä ajatuksia ja tehdessään näitä hyviä päätöksiä pyyhki hän lakkaamatta hikeä otsaltaan, ja nieleskeli hermostuneesti tukahduttaakseen pahoinvointiaan.
Vihdoin ei hän enää kestänyt kauempaa; hän nousi kiireesti ja päätti mennä katsomaan, miten Doran laita oli.
Mutta kun hän tarttui ovenripaan avatakseen oven, kuuli hän huudon, niin vihlovan ja sydäntäsärkevän, ettei hän koskaan ollut kuullut mitään senkaltaista.
Nyt ymmärsi Eugen, että kaikki oli mennyttä — niin huutaa ihminen ainoastaan silloin, kun kuolon käsi tarttuu hänen nuoreen, voimakkaaseen elämäänsä.
Kalmankalpeana hoiperteli hän takaisin sohvalle, vaipui alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Oi Jumala, Jumala … oliko tuo kaunis satu nyt jo loppunut … eikö hän koskaan enää saisi nähdä noita iloisia, ystävällisiä kasvoja … kuulla tuota laulua, joka oli tenhonnut hänet niinkuin kevät ja elämä ihmisen tenhoavat … jäisikö koti nyt tyhjäksi … pimeäksi … äänettömäksi… Ja hänestä tuntui, että jokainen ankara sana, jonka hän oli lausunut, oli tulikirjaimilla painettuna hänen silmiensä edessä…
Hetkisen perästä kuuli hän askelia salista … rouva Blum tuli ilmoittamaan…
"Minun täytyy rohkaista itseni", ajatteli hän ja nousi seisomaan.
Askeleet lähenivät nopeasti, ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi rouva
Blum, ilosta säteilevin kasvoin.
"Tule — tule!" huusi hän, ojentaen kätensä poikaansa kohti.
"Dora … Dora … eikö hän ole … kuollut", änkytti Eugen kuin unissaan.
"Dorako kuollut? Hän ei ole koskaan elänyt rikkaampaa elämää kuin nyt…"
"Mutta äskeinen huuto?" kuiskasi Eugen ja pyyhkäisi otsaansa.
Rouva Blum nauroi melkein vallattomasti.
"Niin huutaa jokainen nainen sinä hetkenä kun lapsi syntyy. Se on aivan luonnollinen asia. Kaikki on mennyt niin hyvin… Dora on ollut niin kärsivällinen ja järkevä … oikein kärsivällinen ja järkevä."
Ja hän painosti erityisesti viimeisiä sanoja, aivan kuin olisi tahtonut koroittaa arvolauseita todistuksessa.
Eugen ei voinut vastata. Hän katseli arasti äitiään ja seurasi häntä sitten, yhä vielä kuin unessa, mutta tällä kertaa ihmeellisessä ja suloisessa.
Kun ovi avautui ja hän astui sänkykamariin, tuntui hänestä kuin olisi hän tullut pyhäkköön. Uusi elämä oli alkanut — ja tämä hento elämä uinuvine voimineen oli osa Dorasta ja hänestä, se oli jatko heidän ajatuksilleen ja tunteilleen, se oli olento, jonka heidän sisällinen rikkautensa oli synnyttänyt… Rakkauden ja elämän ja ikuisuuden mysteeriot ympäröivät hänet tällä hetkellä.
Kalpeana ja voimattomana, mutta kasvot säteillen onnesta lepäsi Dora vuoteessaan, hoitajattaren vaaliessa pienokaista. Dora katseli herkeämättä ovelle, ja kun se avautui, kohtasivat hänen ja Eugenin katseet heti toisensa. Eugen meni vuoteen luo, polvistui sen ääreen ja suuteli Doran ojennettua kättä.
"Näetkös!" sanoi Dora kyyneleet silmissä, hymyillen veitikkamaisesti; "tulihan tyttö, niinkuin minä tahdoin."
"Tule nyt katsomaan pienokaistasi", sanoi rouva Blum, "sitten saat jälleen mennä pois."
Eugen totteli heti, nousi ylös ja katseli vastasyntynyttä.
"Sepä on tanakka tyttö", sanoi hän ja hyväili varovasti pientä punanahkaista olentoa, joka liikutteli jäseniään kuin sammakonpoikanen.
Hän oli hämillään ja tunsi olevansa tarpeeton; hän oli hämärästi tuntevinaan, että rouva Blum ja Dora vaativat, että hän olisi ihastuksissaan pienokaisesta, mutta hän ei enää tiennyt mitä sanoa, lapsi tuntui hänestä melkein vieraalta. Ja jälleen syntyi hänessä uusi ajatus: että sinä juhlallisena hetkenä, jolloin uusi elämä syttyy, jolloin pieni matkamies, yksinään ja avuttomana, tulee vieraaseen maailmaan, ottavat naiset hänet vastaan, muodostavat naiset suojelusvahdin hänen ympärilleen — kun taas mies seisoo siinä arkana ja hämillään, mietiskellen elämän suurta arvoitusta…
"Nyt saat mennä", sanoi rouva Blum, "Doran pitää saada hoitoa ja levätä; tahdoin vain, että kävisit tervehtimässä esikoistasi ja näkemässä nuorta vaimoasi."
Eugen suuteli vielä kerran Doraa ja hiipi sitten pois, liikutettuna ja onnellisena, täynnänsä juhlallisia tunteita…
Dora voimistui hyvin pian, kun mitään sairauksia ei sattunut; hän imetti itse lastaan ja näytti silloin, pidellessään pienokaistaan paisuvalla povellaan, itse terveyden ja onnen perikuvalta. Pikku tytön punainen iho vaaleni pian ja Eugenkin myönsi nyt, mitä hän ensin ei voinut, että se oli hyvin suloinen pieni lapsi.
"Hän on sinun näköisesi", sanoi Eugen ihastuneena, "hänellä on sinun siniset silmäsi."
"Eipäs", vastasi Dora innoissaan, "sinun näköisesi hän on … katso nyt … sinun kaunis nenäsi."
Eugen nauroi ja suuteli heitä molempia. Hänen mielestään he yhdessä olivat kuin kaunis keväinen kuva…
"Muistatko, Dora, että lupasit, että jos lapsemme olisi tyttö, saisin minä antaa hänelle nimen?"
"Muistan kyllä, ja sen sinä saatkin!" huudahti Dora, joka yhä vielä oli täynnä jalomielisiä, epäitsekkäitä ajatuksia. "Kukapa muu sen saisi tehdä! Etkö enää pidä Märtasta? Silloin otamme toisen nimen."
Ja hän hiipi hänen luokseen ja katseli häneen hellästi, valmiina luopumaan kaikista omista toivomuksistaan.
"Kiitos, armaani", kuiskasi Eugen vastaukseksi, "silloin ehdotan, että antaisimme hänelle nimeksi Maria, eikä Märta…"
Dora näytti hiukan pettyneeltä.
"Hyvä Eugen, tokko sitä nimeä! Eihän hän … tarkoitan, että … eikö hän ollut nimeltään Maria…"
Sen hän sanoi niin lapsellisen suloisesti, niin ilman vähintäkään mustasukkaisuutta, että Eugenin täytyi hymyillä.
"En tahtonutkaan antaa lapsellemme nimeä hänen mukaansa, vaan kaikista ensimäisen rakkauteni, lapsellisen ihailuni esineen, Maikki tädin mukaan. Koska nyt olen alkanut ripittää itseäni, tahdon sen tehdä loppuun asti. Näetkös Doraseni, vaikka niin suuresti kunnioitan ja ihailen äitiäni, en ole kuitenkaan koskaan ollut häneen niin sydämestäni kiintynyt kuin Maikki tätiin…"