"Mutta, Eugen", sanoi Dora paheksuvalla äänellä, "äidillä on toki aina oleva ensimäinen sija."
"Sydämellä on omat lakinsa, se kiintyy niihin, jotka se itse valitsee, eikä noudata meidän määräyksiämme. Minulla oli perheessämme aina jonkunverran syrjäytetty asema, minulla oli paljon ajatuksia ja mielikuvitelmia, joita eivät muut ymmärtäneet, ja minua pidettiin senvuoksi hyvin omituisena lapsena. Mutta Maikki tädissä oli juuri sitä, mitä minä kaipasin, ja mitä kotona en löytänyt; hänessä oli runollisuutta, hän tajusi sadun ihmeitä, hänessä oli uskonnon antamaa suloista sydämellisyyttä… Se hituinen uskonnollisuutta, mitä minussa on, on Maikki tädiltä saatua…"
"Minkälainen hän sitten oli?" kysyi Dora ihmetellen.
Eugen katseli uneksien eteensä.
"Hänessä oli jotain enkelimäistä ja jotain tonttumaista … eli pikemminkin, hän oli kuin hyvä haltija. Hänellä oli tapana tulla meille kerran viikossa pikku Gerdan kanssa. Me lapset leikimme yhdessä, mutta lopuksi tulimme aina Maikki tädin luo ja pyysimme hänen kertomaan satuja tai tapahtumia raamatusta. Kun hän istui siinä sukkaneule kädessä ja kasvoilla iloinen, veitikkamainen hymy, oli hän aivan kuin pieni hyvä haltija, joka loihtii esiin satujen ihanuuden. Mutta kun hän kertoi Vapahtajan elämästä, loistivat hänen kasvonsa, ja minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut huoneeseen. Tätä kaikkea en silloin vielä ymmärtänyt; vasta nyt perästäpäin on Maikki tädin kuva ja nuo hiljaiset lauantai-illat, jolloin hän tuli meille, muodostunut minulle saduksi ja legendaksi, muistoksi, joka liittyy joulukynttiläin loistoon ja jouluyön rauhaan ja kaikkeen hienoon ja kauniiseen ja salaperäiseen, jota tunsin lapsena. Senvuoksi luulen, että olisi onneksi pikku tytöllemme, jos antaisimme hänelle nimen Maikki tädin mukaan…"
Dora oli yhä vielä alla päin.
"Mutta etkö luule että äitisi pahastuu, jos nimitämme tytön Maikki tädin, emmekä hänen mukaansa?"
"Sofi" oli rumin nimi minkä Dora tiesi, mutta hädissään esitti hän mitä hyvänsä, päästäkseen "Marista".
"En luule", vastasi Eugen luottavasti. "Mutta nytpä muistin jotain, jonka olin vähällä unohtaa. Tietysti meidän täytyy antaa tytöllemme nimi sekä minun äitini että sinun äitisi mukaan, sehän on samalla sinunkin mukaasi. Mutta voidaanhan häntä sanoa Mariaksi."
Dora huokasi — siinä nyt oltiin! Mikä kauhea valikoima nimiä: Maria
Sofia Dorotea.
Hän istui hetken aikaa miettien, miten pääsisi tästä pulasta. Hän tahtoi niin mielellään tehdä Eugenille mieliksi, hänestä oli Eugenin ajatuksessa jotain runollista ja kaunista, mutta hän tahtoi myöskin mielellään vapauttaa lapsi parkansa "Marin" nimestä.
Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän löi iloissaan kätensä yhteen.
"Sovitelkaamme, Eugen! Hän saakoon nimensä Maikki tädin mukaan, jos vaan sallit, että annamme hänelle nimeksi 'Mai' Marian asemesta. Sehän on niin kaunis nimi, ja muistuttaakin enemmän 'Maikkia'."
"Aivan oikein", vastasi Eugen tyytyväisenä, "sehän on ihan kuin Maikki.
Hyvin hyvä, kultaseni — sehän on oikein runollinen nimi — pikku Mai!"
"Ristimmekö hänet siksi?"
"Ristimme! Et olisi voinut keksiä kauniimpaa ja miellyttävämpää nimeä."
Ja he nauroivat molemmat kuin kaksi iloista, onnellista lasta.
Pikku tytön nimeksi tuli siis "Mai", eikä Märta. Dora sanoi, että hän oli pieni "kevätkukka", joka oli puhjennut vasta kesäkuussa.
XII.
Huolimatta Eugenin hartaalla mielellä lausumasta toivomuksesta, että kestäisi kauan ennenkuin lapsensynnyttäjän valitushuudot jälleen kaikuisivat hänen huoneissaan, tapahtui hänen ja Doran avioliiton alkuaikoina että perhe melkein joka vuosi lisääntyi, kunnes suuressa, ilmavassa lastenkamarissa — uudessa huoneustossa, jonne he muuttivat Main syntymisen jälkeen — neljän pienen tytön sängyt seisoivat rinnakkain.
"Näetkö, me saamme pelkkiä tyttöjä", sanoi Dora leikillään. "Enkö olekin hyvä ja kuuliainen vaimo?"
"En tiedä milloinkaan ilmaisseeni vastenmielisyyttä omaa sukupuoltani kohtaan", vastasi Eugen myöskin leikillään. "Se on sinun harhaluulojasi. Mutta oli miten oli — olen hyvin tyytyväinen tyttöihini, enkä antaisi pois yhtäkään pienistä prinsessoistamme."
Dora parani pian lapsivuoteistaan, kaikki meni hyvin ja säännöllisesti, mutta häntä vaivasi yhäti väsymys; se oli luonnollinen seuraus niistä hengen ja ruumiin rasituksista, joita hänen niin nuorella ijällä täytyi kärsiä. Hänen kuohuva elämänilonsa oli ikäänkuin laimentunut, hänen katseessaan oli jotain kaukonäköistä, josta saattoi aavistaa, että uusia ajatuksia ja tunteita oli hänessä herännyt.
Myöskin Eugenin ulkonäkö oli vähitellen muuttunut. Onnen kajastus, joka hänen avioliittonsa ensi aikoina oli kirkastanut nuo vakavat piirteet, oli poissa, hänen silmiensä väliin oli ilmestynyt uusia ryppyjä, ja yhä useammin alkoi hänen äänessään olla ärtyisä kaiku.
Hänen kauniista päätöksestään olla koskaan lausumatta Doralle kovia ja epäystävällisiä sanoja ei pian ollut paljoakaan jälellä. Kun hän näki kodissaan vallitsevan huolimattomuuden, joka lisääntyi sitä mukaa kuin perhe kasvoi, ja joka johtui Doran levon tarpeesta ja hänen tavastaan antautua haaveiluihin ja toimettomuuteen, koetti hän kyllä hillitä kärsimättömyyttään, mutta ei ainoastaan oikeutenaan, vaan vieläpä velvollisuutenaankin alati torailla Doralle ja palvelusväelle. Hänelle tuli piintyneeksi, lopulta aivan itsetiedottomaksi tavaksi tehdä joka päivä muistutuksia, tullessaan aamulla saliin, katseli hän tutkivasti, otsa rypyssä ympärilleen, ja iski sitten moitteineen joko Doran tahi palvelustytön kimppuun. Ja Doralle tuli yhtä piintyneeksi tavaksi tehdä pientä petosta, kierrellä ja valehdella, jotta välttäisi Eugenin nuhteet. Vähitellen ja huomaamatta tuli hänelle tavaksi toimia liitossa palvelijattarien kanssa; hän vilkuili heihin Eugenin selän takaa eikä halveksinut heidän apuaan, kun tuli pelastautua pulasta.
Niin liukuivat he vähitellen ja huomaamattaan harmaaseen jokapäiväisyyteen, joka oli täynnä toraa ja tyytymättömyyttä ja luottamuksen puutetta; siitä he heräsivät ainoastaan silloin, kun tunteet ajoivat heidät intohimoisiin syleilyihin ja hyväilyihin.
"Kunpa kuitenkin koettaisit voittaa väsymystäsi", oli Eugenin tapana sanoa, kun Dora aamupäivin usein makasi kahteentoista asti, ja hänen äänessään, jonka hän koetti tehdä ystävälliseksi ja huolehtivaksi, väreili tukahdutettu viha. "Ei saata olla terveellistä, että joka aamu makaa kymmeneen tai kahteentoista, eikä mene koskaan ulos. Kun minä ajattelen äitiäni…"
"Kyllä … kyllä…" keskeytti Dora, peläten että Eugenkin alkaisi puhua hänelle paiseista rinnassa ja veritulpista, "kyllä minä koetan."
Ja eräänä aamuna hämmästytti hän miestään tulemalla määräajalla aamiaispöytään. Aamupäivällä hän pukeutui kävelypukuun, suuteli pikku tyttöjään, Maita, Sonjaa ja Gertrudia, jotka hyppelivät ja visertelivät hänen ympärillään, kehoitti heitä olemaan kilttiä sillä aikaa, kun äiti oli poissa, meni lastenkamariin ja leperteli pikkuisen yksivuotiaan Märtan kanssa, joka lihavana ja punaposkisena makasi korivaunussaan, ja lähti sitten ulos.
Päivä oli ihana, ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä; Dora oli todellakin kiitollinen Eugenille siitä, että hän oli pakoittanut hänet lähtemään ulos. Ja väsymys hävisi, ihme kyllä, hänen kävellessään; hän alkoi lopulla tuntea itsensä oikein virkeäksi, ja tuli vihdoin ajatelleeksi, että hänen pitäisi mennä vanhaan kotiinsa tervehtimään omaisiaan. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan — he tiesivät kyllä, miten heikko hän oli ollut — ja oli sentähden hauska ajatella, miten iloiseksi he tulisivat nähdessään hänet.
He tulivat todellakin iloisiksi, ja häntä kohtasivat joka puolelta tervehdykset ja huudahdukset. "Rakas pikku Truda Vide!" "Sydänkäpysemme!" "Pikku Doris!" kuului joka taholta, ja häh sai kääntyä puolelta toiselle, ehtiäkseen vastata kaikkiin suuteloihin ja rakkaudenosoituksiin. Kaikki häärivät hänen ympärillään; rouva Hjort asetti hänet istumaan leposohvalle ja pani tyynyjä hänen selkänsä taakse, ja Lisbet levitti peitteen hänen jaloilleen.
"Lepää sinä vaan, rakas Dora", sanoi rouva Hjort huolestuneen näköisenä, "lepää, lapsi parkani, siihen on Eugenilla varaa. Tuollaiset rasittavat kävelyretket ne juuri tekivät, että minä sain keskeiset."
Dora nauroi. Joka kerran kun hän oli äitinsä luona sai hän kuulla "keskeisistä", ja anoppinsa luona "paiseista rinnassa" ja "veritulpista".
Rouva Hjortilla oli usein, ja varsinkin Eugenin läsnäollessa, tapana painostaa sanaa parkani tavalla, joka huvitti Doraa, mutta joka harmitti Eugenia yhtä paljon kuin hänen oman äitinsä selittämättömällä äänenpainolla tekemä kysymys: "Mitä sinulle kuuluu, poika parkani?" "Kiitos, hyvää, erittäin hyvää", vastasi hän silloin aina niin jäykästi ja lyhyesti, kuin olisi hän sensijaan lausunut: "Niin pahaa kuin mahdollista." Päin vastoin kuin Dora ei hän ollut vielä kertaakaan omaisilleen maininnut epäkohdista kotonaan… Vaikka hän hyvin mielellään olisi puhunut jonkun viisaan ja helläsydämisen naisen kanssa monista seikoista, joita hän ei itse arvellut ymmärtävänsä, sulkeutui hän nyt, kuten aina ennenkin, ylpeästi ja itsepäisesti omaan itseensä. Sillä hän tiesi, että jos hän vähimmässäkään myöntäisi oikeiksi ne juorut, joita palvelijat jo olivat ruvenneet levittämään, saisi tuo lausumatta jäänyt: "emmekö sanoneet sitä?" uutta vauhtia ja leviäisi kulovalkean tavoin koko suvun keskuuteen, ja sitten tulisivat hänen ja Doran asiat yleiseksi puheenaiheeksi kaikissa perhekutsuissa, ja sisaret ja langot ja sisarenlapset — kaikki tahtoisivat esittää mielipiteensä … ja se ajatus oli hänestä sietämätön.
Dora sensijaan kuvaili häikäilemättä omaisilleen avioelämänsä kaikkia yksityiskohtiaan myöten, ja aikaansai siten — riippuen siitä, millä mielellä hän kulloinkin oli — traagillisia tai koomillisia kohtauksia, tavallisesti jälkimäisenlaatuisia. Nauraen kertoi hän kuulijakunnalleen Eugenin pikkumaisuudenpuuskista, ja Lisbet antoi kuvaukselle lisäksi dramaattista vauhtia.
"Auttakaa, auttakaa!" huudahti hän, hoiperrellen taaksepäin, käsi sydämellä, "asessori Blumin aviollinen onni on särkymäisillään — ei, anteeksi, tarkoitin toimituspäällikkö Blumia! Auttakaa!"
"Mitä nyt?" kysyi ukko Penn huolestuneena lehtensä takaa.
"Oi, se on hirveätä … älä säikähdä, ukkoseni, mutta se on todellakin hirveän surullista — eilen ei ollut sokeria sokeriastiassa, kun herra toimituspäällikkö suvaitsi tahtoa siroitella sitä letuilleen! Auttakaa! Minä menehdyn mielenliikutuksesta…!"
Ja hän nauroi, ja muut nauroivat mukana. Toisen kerran taas he kaikki itkivät ja valittivat, kun Dora kyyneleet silmissä kertoi, miten kova ja vaativa Eugen oli häntä kohtaan.
Tällä kertaa ei kuitenkaan puhuttu Doran asioista; ne olivat joksikin aikaa siirretyt syrjään, ja koko perhe, molemmat vanhat palvelijat siihen luettuina, pohti innokkaasti muuatta tapausta, joka vähän aikaa sitten oli sattunut; Lisbet oli rakastunut, eikä, kuten tavallisesti, toivottomasti ja fantastisesti, vaan todellakin vastarakkauden toivossa. Näistä toiveista piisasi nyt perheellä puhetta; ja innostusta ylläpiti Lisbet, joka alituisesti ahdisti kaikkia kysymyksillään. Nyt oli hän iskenyt Doraan, ja esitti hänelle kaikki epäilykset ja kaikki mahdollisuudet.
"Luuletko todellakin, että hän voi rakastaa minua? Hän sanoi eräänä päivänä, että hän ei välitä naisen ulkonäöstä, vaan että liikkeet — koko olemus … sillä hän tietysti tarkoitti minua."
"Tietysti hän rakastaa sinua — rakastaa äärettömästi — senhän kuulee kaikesta."
"Mutta nenäni, minun nenäni! Oi, että Darwinin on pitänyt keksiä tuo perinnöllisyyden laki…"
"Älä ole tyhmä, Lisbet", sanoi Viva, josta oli tullut kirjatoukka, joka kävi seminaarissa, käytti nenälaseja ja oli yhtä viisas kuin kaikki perheen muut jäsenet yhteensä, "Darwin ei ole 'keksinyt' perinnöllisyyden lakia, yhtä vähän kuin Newton on keksinyt painolain … eikä se sitäpaitsi olekaan Darwin…"
"Se ei minua liikuta!" keskeytti Lisbet, "en siedä Darwinia … ajatelkaahan, jos minä nyt … jos nyt joudun naimisiin, ja minun lapsi parkani saavat samanlaisen nenän kuin minäkin — saavat kärsiä yhtä paljon kuin minäkin…"
"Mutta eihän ole sanottu, että käy niin", lohdutti Dora, "eikös hänellä ole kaunis nenä?"
"On kyllä erinomainen! Yhtä erinomainen kuin sinun Eugenillasi", sanoi
Lisbet leikillisesti, katsoen Doraan.
"Mutta mitä hyödyttää hänen kaunis nenänsä, jos hän ei rakastakaan minua? Mitä luulet, Kaisa? Sano, Kaisa, luuletko, että hän rakastaa minua?"
Ja hän hyökkäsi vanhan Kaisan kimppuun, joka tuli hakemaan vinnin avainta.
"Tietysti hän rakastaa … mitäpä muuta nuoret miehet tekisivät", vastasi Kaisa lyhyesti ja päättävästi.
"Tietysti, Lisbet — tietysti hän rakastaa sinua — sinä tulet niin onnelliseksi — niin onnelliseksi!" kuului hyväillen ja lohduttaen joka taholta. Ja Lisbet antautui hymyillen ja onnellisena kaikenlaisten kauniiden unelmien valtaan, ruvetakseen hetkisen perästä jälleen moittimaan Darwinia ja valittelemaan perinnöllisyyden lakia. —
Myöskin seuraavana aamuna tuli Dora, Eugenin ihmeeksi, määräajalla aamiaispöytään.
"Ajattelehan, Eugen", sanoi hän, kun he olivat istuneet hetken aikaa äänettöminä, "Lisbet on nyt täydellä todella rakastunut."
"Vai niin", vastasi Eugen, kohauttaen kulmakarvojaan, "vai niin … enpä juuri ihmettele sitä."
"Jollet välitä siitä sen enempää, niin en kerrokaan…" vastasi Dora loukkaantuneena.
"Tietysti minä 'välitän' siitä, rakas Dora", sanoi Eugen nauraen, "sanoin vain, etten ihmetellyt sitä. Mitäpä muuta nuoret tytöt tekisivät?"
Dora purskahti nauramaan. Eugen ja Kaisa näyttivät tulleen samoihin johtopäätöksiin ihmissydämen suhteen.
"Mitä sinä naurat?"
"Oh, en mitään … kaikkea … kaikki on niin samankaltaista… Mutta jos todellakin välität pikku sisarestasi, niin kerron sinulle…"
Ja hän kertoi vilkkain elein Lisbetin koko historian, kertoi, miten hän noin kaksi viikkoa sitten oli tavannut metsässä nuoren opettajan — se oli niin runollista — Lisbet oli kaatunut ja satuttanut itseään hiukan, opettaja oli auttanut häntä, he joutuivat puheisiin ja … ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat, miten kiintyneitä he olivat toisiinsa. He olivat oikeastaan rakastuneet toisiinsa samana hetkenä, kun näkivät toisensa. Hän ei tosin vielä ollut kosinut, mutta eipä paljoakaan puuttunut…
"Onhan se hyvin runollista", myönsi Eugen, "mutta eiväthän he voisi mennä naimisiin, vaikka hän kosisikin — millä he eläisivät?"
"Oh, siitä kyllä suoriutuu, kun vaan rakastaa toisiaan…"
"Nyt sinä puhut kuin lapsi, vaikka olet perheenemäntä ja neljän lapsen äiti! Mitä luulet meidän taloutemme maksavan?"
"Mutta eihän voi verratakaan — sinä, jolla on niin suuret vaatimukset, ja köyhä opettaja…"
"Niin kyllä, mutta 'köyhä opettaja' ei myöskään tahdo nähdä nälkää…"
Dora vaipui ajatuksiin; hän ei juuri ollut ajatellut asian rahallista puolta. Mutta pitikö nyt Lisbetin onnen raueta mitättömien raha-asioiden vuoksi? Jotain täytyi tehdä — hänen täytyi jollakin tavoin koettaa auttaa Lisbetiä … miksi piti hänen ja Eugenin elää ylellisyydessä, kun Lisbet parka ei edes voinut mennä naimisiin?
Hän heräsi mietteistään kun Eugen kysyi, joko hän oli syönyt, jonka jälkeen he nousivat pöydästä ja suutelivat toisiaan.
Eugen meni lastenkamariin sanomaan hyvästi pikku tytöilleen. He olivat jo syöneet aamiaista ja leikkivät parhaillaan suuressa, ilmavassa lastenkamarissa, jonne aamuaurinko loi säteitään.
Pikku Maille oli sattunut onnettomuus: hän oli saanut tahran esiliinaansa, ja istui nyt lapsenhoitaja-neidin sylissä, joka hieroi tahraa pois ja samalla kehoitti Maita olemaan varovaisempi toisen kerran. Tällöin tuli neiti, ainakin pikku Main mielestä, olleeksi liian innokas liikkeissään, sillä pikku tyttö katsoi häneen lapsellisen arvokkaan näköisenä ja sanoi:
"Et saa ravistella isän pikku Maita, kuuletko!"
Julia neiti nauroi; pikku Mai oli hänen, samoinkuin muiden, lemmikki, eikä hän suinkaan tahtonut "ravistella" häntä muuta kuin ihastuksesta! Eugen, joka seisoi Main vieressä silitellen hänen tukkaansa, kumartui hymyillen alas ja suuteli häntä. Pikku tytön kasvoilla oli niin rauhallisen vakava ilme; hän oli niin selvillä etuoikeutetusta asemastaan, tietäessään olevansa "isän pikku Mai." Sillä pikku Mailla oli etuoikeutettu asema kotonaan; hän oli jo äidin kohdussa maatessaan se, joka oli määrätty tulemaan lempilapseksi sisariensa joukossa, hän oli se, jossa yhtyivät isän ja äidin parhaimmat, hienoimmat ominaisuudet. Hänellä oli Eugenin kauniit, säännölliset piirteet ja Doran hieno hipiä, ja sama onnellinen sopusointu vallitsi myöskin hänen luonteessaan. Hän oli sekä isän että äidin lemmikki — hän oli tuo ihmeellisten aavistusten, tuo suloisten, surumielisten aavistusten lapsi, se, joka saa viimeisen ajatuksen illalla…
Toisten pienten tyttöjen ei koskaan juolahtanut mieleenkään tuntea kateutta Mai-siskoa kohtaan; heidän mielestään oli Main etuoikeutettu asema aivan luonnollinen asia, se oli yhtä luonnollista kuin että Mai oli pitkä ja hoikka, Sonja ja Gertrud pyöreitä ja pehmeitä kuin lankakerät, ja pikku Märta punainen ja pullea kuin kirsikka. He olivat kaikki isän pikku tyttöjä, jotka pitivät hänestä niin hirveästi, ja jotka saivat kaikki mitä he tahtoivat, paitsi silloin kun isällä oli tuo paha ryppy otsassa, sillä silloin ei saanut mitään; mutta "isän pikku Mai" oli isän oma aivan erikoisella tavalla. Ja kun he sitten suuriksi tultuaan muistelivat lapsuuttaan, asettivat he aina pikku Main erityiseen, salaperäiseen yhteyteen isän kanssa?
Iloisina hyppivät ja visertelivät pikku tytöt Eugenin ympärillä; Märta ojenteli kirkuen käsiään, ja Mai vääntäytyi irti Julia neidistä, päästäkseen rutistamaan ja syleilemään isää. Eugen katseli heitä loistavin silmin ja koetti jakaa suosionosoituksiaan niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista. Hänen vakavat, ankarat kasvonsa olivat miltei lapsellisen lempeät, kun hän puheli pikku tyttöjensä kanssa.
"Isä, leiki vähän kanssamme!" pyysivät he ja vetivät häntä takista ja käsistä, "makaa lattialla, että saamme kävellä päälläsi!"
"Ei nyt, lapsukaiseni", sanoi Eugen ja taputti ja hyväili heitä, toista toisensa jälkeen, "isän pitää nyt mennä työhön…"
"Mutta iltapäivällä — lupaatko, isä, että sitten makaat lattialla ja olet olevinasi saari, että me saamme kiivetä päällesi?"
Eugen myöntyi auliisti tuohon kummalliseen pyyntöön, ja pikku tytöt hyppivät hänen ympärillään ja huusivat: "Oi, miten hauskaa!"
"Hyvästi, pienet kultaseni!" sanoi Eugen, suuteli heitä kutakin ja kiiruhti nopein askelin pois.
Kun hän tuli ulos lastenkamarista, saivat hänen kasvonsa jälleen vakavan ilmeen — tänään oli hän melkeinpä ankaran näköinen. Hänessä oli herännyt ajatus — pieni, mitätön ajatus, joka vaivasi ja ahdisti häntä kuin tikku silmässä.
Hänen kärsivällisyytensä oli viime aikoina usein joutunut kovalle koetukselle kotona vallitsevan epäjärjestyksen, ruoka-aikojen säännöttömyyden ja muitten samankaltaisten harmien takia. Mitään loistavia koetuksia ei hän tosin ollut kestänyt, hän oli ollut ärtyisä ja kiukkuinen, mutta Dora ei myöskään ollut parantanut itseänsä; hän oli toisinaan nöyrästi pyytänyt anteeksi ja luvannut parantaa itseään, toisinaan oli hän kohdellut häntä synkeällä vaitiololla, joka hänen selkänsä takana puhkesi poikamaiseen nauruun.
Tänään oli hänessä herännyt uusi ajatus: jos Dora todellakin rakasti häntä, jolleivät hänen tunteensa olleet pelkkää haaveilua, eikö hänen silloin pitäisi edes koettaa noudattaa hänen toivomuksiaan? Oliko rakkaus vain laulamista ja löpertelemistä — eikö se milloinkaan pakoittanut uhraamaan tapojaan, muuttamaan käsitystään elämästä?
Hänen piti tänään heti päivällisen jälkeen lähteä kokoukseen, ja hän olisi senvuoksi mielellään tahtonut syödä ajoissa. Pyysikö hän liikoja, kun halusi sitä? Eikö vaimon rakkauden- ja velvollisuudentunnon olisi itsestään pitänyt pakoittaa häntä tällaisessa tapauksessa noudattamaan miehensä toivomusta?
Hän joutui mitä traagillisimpaan mielentilaan siinä seistessään ja järjestäessään papereita salkkuunsa. Hänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki oli auttamattomasti hukassa — oliko Dora edes kertaakaan noudattanut hänen toivomuksiaan — eikö kotona kaikki ollut epäjärjestystä, huolimattomuutta, pahaa siivoa… Hän ei löytänyt sanoja, millä jatkaa salaisia syytöksiään.
"Tahdon kuitenkin koettaa", ajatteli hän, karkoittaen synkät mietteensä, "onhan se niin vähäpätöinen asia … koko elämä on pelkkää kehnoutta ja pikkumaisuutta — mutta rakkaus, huomaavaisuus, eikö se kuitenkin ole jotain, ilmenipä se miten mitättömässä muodossa tahansa? Rakastaako hän todellakin — kykeneekö hän tuntemaan mitään voimakkaita tunteita?…"
Näin ajatellen tuli hän Doran luo, joka istui salissa lukien aamulehteä.
"Dora", sanoi hän, koettaen puhua tyynesti ja lempeästi, "minun pitää tänä iltana mennä kokoukseen klo 6, tahtoisitko senvuoksi laittaa päivällisen täsmälleen klo 5:ksi?"
"Kyllä!" vastasi Dora, nostamatta katsettaan lehdestä.
"Niin, mutta ei tavallisella tavalla", sanoi Eugen, ja hänen äänessään oli jo terävä sointu, "ei kymmentä minuuttia tahi neljännestuntia liian myöhään…"
"Mutta, rakas Eugen — akateeminen kvartti!" sanoi Dora poikamaisesti, "pitääkö minun olla täsmällisempi kuin professorien ja dosenttien? Ei, ei, älä suutu, sehän on vain leikkiä — minusta on hauskaa olla iloinen toisinaan … minä lupaan laittaa päivällisen valmiiksi ajoissa."
Hänen kasvonsa saivat äkkiä hellän ja sydämellisen ilmeen ja hän ojensi
Eugenille kätensä.
Eugen istuutui hänen viereensä.
"Näetkös, Dora", sanoi hän, ja hänen äänessään oli jälleen entinen lempeä kaiku, "olen ehkä liiankin usein puhunut tästä asiasta, mutta minusta tuntuu kuin olisi sinun mahdoton ymmärtää, miten suuren arvon minä annan säännöllisyydelle ja järjestykselle kodissamme…"
"Kyllä … kyllä … Tietysti minä ymmärrän, miten suuren painon sinä panet sille, muutenhan olisin ihan tyhmä…" nauroi Dora.
"Ei, sitä sinä et ymmärrä! Jos ymmärtäisit, niin sinä, jos hiukankaan rakastat minua, koettaisit järjestää asiat toisin. Minä en ole kova ja tyrannimainen, niinkuin sinä ja koko sinun sukusi arvelette … minä olen lapsuudesta asti tottunut järjestykseen … järjestyksen aisti on minussa synnynnäistä … ja minä kärsin … kärsin kuin väkivallanteosta … epäjärjestyksestä kodissamme… Dora, etkö tahdo koettaa … ei siksi, että se sinusta on tarpeellista tai välttämätöntä, vaan siksi, että tiedät, miten hartaasti minä haluan sitä … etkö tahdo koettaa pitää kotiamme vähän paremmassa järjestyksessä, minun tähteni?…"
Hän oli puhuessaan vetänyt Doran luokseen, ja Dora kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten. Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät kostuivat pidätetystä naurusta. Eugen oli kaksi kertaa käyttänyt sanaa "kärsin", ja millä ponnella! Vaikka hän olisi menettänyt kaksi lastaan, ei hän olisi voinut puhua juhlallisemmin…
Dora katsahti ylös kostein silmin, tekeytyen vakavaksi. Eugen ei ollut tällä kertaa ensinkään osunut oikeaan. Mahtipontisuus, jolla hän puhui niin mitättömistä asioista kuin että päivällinen toisinaan myöhästyi tai että joku lasten hameista oli revennyt, oli Doran mielestä naurettava. Eikä se ollut yksinomaan naurettavaa, se oli myöskin tyrannimaista, että hän aina ahdisti Doraa, vaikka tiesi, miten väsynyt ja heikko hän oli. Helppo on miehen pitää parannussaarnoja — saisipa hän itse koettaa, minkälaista taloudenhoito on…
"Kyllä minä koetan", sanoi hän ja naurahti.
Eugen katsoi häneen epäillen ja ihmetellen. Nyt, kuten niin usein ennenkin, ei hän oikein tiennyt, mitä Dora tarkoitti. Sanomatta enää sanaakaan nousi hän ylös, nyökäytti päätään Doralle ja lähti pois.
"Hän on koomillinen", ajatteli Dora, jäätyään yksin, "hänen olisi tosiaankin pitänyt ruveta näyttelijäksi, suuremmoisten osien esittäjäksi … 'kärsin' — 'kärsin'."
Äkkiä tunsi hän pistoksen omassatunnossaan.
"Koetan joka tapauksessa parantaa itseäni — koetan olla välittämättä Blumin perheen naurettavasta pikkumaisuudesta … hänelle on järjestys elämän kysymys, se on tärkeämpi kuin vaimo ja lapset… Siis pitää päivällisen tänään olla valmiina täsmälleen kello 5 — täsmälleen … täsmälleen."
Ja hän toisteli sitä moneen kertaan, mennessään keittiöön antamaan määräyksiään.
Sitten hän meni pikku tyttöjensä luo, jotka ottivat hänet vastaan huutaen ilosta, ja riippuivat hänen hameessaan ja käsivarressaan. Hän tanssi ja leikki ja lauloi heidän kanssaan — lauloi heidät pois todellisuudesta, satujen taikalinnaan, rinteille ja kukkuloille, keskelle kevättä ja päivänpaistetta, lauloi heidät "kesätuulten saarelle" ja halki ilmojen, missä tähdet käyvät laitumella kuin pienet lampaat ja kuu kaitsee heitä kuin paimen.
"Laula vielä — laula vielä — äiti!" huusivat lapset ja pitelivät kiinni hänestä, kun hän tahtoi mennä. Ja hän jäi, ja neljännestunti toisensa jälkeen kului huomaamatta, ja hän oli saman satutunnelman vallassa kuin lapsetkin..
Vihdoin hänet keskeytti telefoonin soitto. Lisbet pyysi — ei, käski hänen tulemaan kotiin … se oli tapahtunut … muuta ei Lisbetin tarvinnut sanoa…
Dora suuteli pienokaisiaan, sanoi, että äidillä oli hyvin tärkeitä asioita toimitettavana, määräsi, miten lapset olivat puettavat kävelyä varten, ja riensi sitten innoissaan ja uteliaana noudattamaan Lisbetin kutsua.
Hän tapasi Lisbetin huolestuttavan hurjan ilon vallassa. Hänen silmänsä säihkyivät kuin mustat jalokivet, ja puna hänen poskillaan tuli ja meni kuin pilvet tuulien ajamina. Hän ei voinut seista eikä istua yhdessä kohdin, hän juoksenteli edestakaisin, hyppi ja heilutti käsiään kertoessaan Doralle, miten se oli tapahtunut, miten he olivat seisseet, kun hän kosi, mitä hän oli sanonut, miten hän oli tarttunut hänen käteensä, miten hän oli ollut puettu j.n.e. loppumattomiin.
"Ajattele, Truda Vide", sanoi hän ja ravisteli ja nipisteli Doraa, huolimatta tämän hätähuudoista, "ajattele, että minä tyttö parka tulen niin onnelliseksi! Minä, joka luulin, että pitkän nenäni takia saisin koko elämäni ijän istua jossain pimeässä nurkassa ja nakerrella mustaa leivänkannikkaa, minä saankin istua kunniapaikalla ja syödä mitä ihanimpia ruokia. Sääli, sääli kaikkia ihmisparkoja, jotka eivät saa sitä! Minä saan rakastaa … rakastaa … saan pienen kodin hoitaakseni … voi, miten siistinä minä tulen pitämään sen … jok'ikisen sopen puhdistan … palvelijaa emme ota … minä laitan itse ruuan ja siivoan … hänelle! Ja sitten pienokaisia, joita saan rakastaa … rakastaa. Luuletko, että on toista niin onnellista ihmistä kuin minä?"
Ei, sitä ei Dora luullut.
Ja onnensa ylenpalttisuudessa alkoi Lisbet tanssia erästä kummallista soolotanssiaan. Hän liiteli ympäri huonetta vilkkain elein, kuin olisi hän tanssinut satua elämän kevätriemuista — sitten tulivat liikkeet äkkiä pehmeiksi, kiihkeiksi, juhlallisiksi, ikäänkuin hän niitten avulla olisi tahtonut tulkita sydämensä syvimpiä tunteita.
Dora vuoroin nauroi, vuoroin itki — Lisbetissä oli jotain samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa, kun hän tanssi pitkine nenineen ja suurine, mustine, säihkyvine silmineen.
"No, Flora Hopper, milloin aiotte mennä naimisiin?" kysyi Dora, kun
Lisbet lopetti tanssinsa.
"Niin pian kuin mahdollista", huudahti Lisbet huohottaen, "niin pian kuin saamme hyysätyksi pari pientä huonetta ja saamme kokoon vähän talouskapineita."
Rouva Hjort, joka istui ommellen, huoahti syvään ja merkitsevästi. Hän oli, huolimatta siitä, että ennen oli ollut taiteilija, perheenjäsenistä ainoa, joka jonkun verran ymmärsi taloudellisia asioita.
"En ymmärrä miten saamme kokoon myötäjäiset Lisbetille", sanoi hän valittaen, "isällä on ollut niin paljon menoja."
"Kas niin, äiti kulta, älä nyt huolehdi turhia! Saamme me kokoon ainakin niin paljon, kuin pöytiin ja tuoleihin tarvitaan! Ja voimmehan pahimmassa tapauksessa ottaa pienen lainan, amorteerata … amorteerata."
Hän katseli ympärilleen ylpeästi hymyillen ja painosti erityisesti viimeistä sanaa, jota hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä käytti.
"2,000:lla kruunulla vuodessa!" sanoi rouva Hjort, huoaten yhtä merkitsevästi kuin äskenkin.
"No se nyt ei liene vaikeata! Minusta on 2,000 kruunua koko omaisuus!
Ajatelkaahan, miten monta viitosta ja kymmenlappua siinä on!"
"Ihan kuin isänsä!" sanoi rouva Hjort. "Hänkin uskoo aina, että kaikki riittää ja että kaikki menee hyvin ja että kaikki ihmiset ovat kilttiä ja hyväntahtoisia. Mutta hänellä jos kellään on ollut huolia ja häntä jos ketään ovat ihmiset pettäneet!"
Tytöt nauroivat. Heillä oli kaikilla isänsä huoleton, hyväntahtoinen luonne, ja ankarat varoitukset ja ikävät kokemukset eivät voineet estää heitä yhä edelleenkin näkemästä elämää ruusunpunaisessa valossa. Lisbetin naimisiinmeno köyhän opettajan kanssa, jolla oli palkkaa 2,000 kruunua vuodessa, oli heistä kaunis idylli, jota eivät mistään hinnasta saaneet häiritä viisastelevat, epäilevät laskelmat.
Ja niin kuluivat tunnit Hjortin perheen puhellessa, juodessa kahvia ja neuvotellessa. Äkkiä Dora huudahti ja ponnahti ylös. Salin vanha seinäkello löi viisi lyöntiä — hänhän oli kokonaan unohtanut lupauksensa Eugenille!
"Ole aivan huoletta", lohdutti Lisbet, "tuo kello käy neljännestunnin edellä."
"Eipäs", väitti Tulla, "se käy neljännestunnin jälessä."
"Kumpi se on, kumpi se on", vaikeroi Dora, pukeutuen hätäisesti, "siitähän riippuu kaikki."
"Älä välitä siitä, Doraseni", sanoi Lisbet nauraen, antaen Doralle hansikkaat ja lykäten hänet ulos ovesta, "usko sinä vaan, että se käy neljännestunnin edellä, siitä on sinulla suurin hyöty. Täällä talossa ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten paljon kello on."
Ja Dora parka syöksyi suin päin rappuja alas ja kiiruhti henki kurkussa kotiansa…
Kellon lyödessä puoli 5 oli Eugen lähtenyt virastostaan, toivossa että Dora pitäisi lupauksensa ja laittaisi päivällisen valmiiksi ajoissa. Hänen toivonsa ei kuitenkaan ollut varma, ja mitä lähemmäksi hän tuli kotiaan, sitä heikommaksi se tuli. Sensijaan hän alkoi tuntea melkein traagillista elämään kyllästymistä, ja se tunne lisääntyi, mitä enemmän hän ajatteli ristiriitaa, mikä oli mitättömän asian ja sen intohimon välillä, jolla hän sitä ajoi. Tosiasia oli — hän ymmärsi selvästi — että tällä hetkellä hänen rakkautensa Doraan oli vaarassa; hän oli pannut kaikki yhden toivomuksen varaan, ja jollei Dora nyt ollut noudattanut hänen toivomustaan, lanka katkeaisi — mutta tieto siitä teki hänet vielä onnettomammaksi. Hän oli tehnyt pienen, vähäpätöisen asian elämänkysymykseksi; tällä hetkellä hänestä oli samantekevä, saiko hän päivällistä vai eikö — hän ei halunnut muuta, kuin todistusta Doran rakkaudesta…
Portin edustalla hän kohtasi erään vanhan ystävän.
"Sinäpä olet synkän ja miettiväisen näköinen", sanoi ystävä puoleksi huolestuneella, puoleksi leikillisellä äänellä, jolla Eugenin ystävät tavallisesti puhuttelivat häntä, kun hänellä oli tuo ilme kasvoillaan. "Onko mitään ikävää tapahtunut?"
"Ei", vastasi Eugen lyhyesti, "terveyteni on vain viime aikoina ollut huono…"
Ja lausuttuaan vielä muutamia välinpitämättömiä ja valheellisia sanoja kulki hän edelleen, huulilla katkera hymy. Miten pientä ja kurjaa elämä sentään oli! Miten tuhansin tavoin se veti lokaan ihmisen pyhimmät ja jaloimmat tunteet! Mitähän olisi ystävä sanonut, jos Eugen olisi kertonut hänelle kaikki ajatuksensa, jos hän olisi sanonut, että jollei päivällinen tänään ollut valmiina kello 5, saisi hänen rakkautensa kuoliniskun?
Hermostuneena ja kiihdyksissä juoksi hän rappuja ylös. Siellä tuli häntä vastaan eräs nainen, joka hitaasti kulki hänen ohitsensa, ja hän, joka tavallisissa oloissa oli kohteliaisuus itse, sai nyt suurella vaivalla hillityksi itseään sen verran, että noudatti tavallisia kohteliaisuuden sääntöjä kohdatessaan naisen. Mutta juuri kun hän tarttui oveen avatakseen sen ja Dora ja koti ja lapset muistuivat hänen mieleensä, tuntui hänestä, että kaikki valkeni. "Miten paha ja epäluuloinen minä sentään olen", ajatteli hän, "miten synkältä kannalta otan kaikki asiat! Miten voin luulla, että vaimoni ei tekisi, mitä niin hartaasti olen pyytänyt, täytyyhän hänen ymmärtää, miten suuren merkityksen olen pannut tuohon näöltään niin vähäpätöiseen asiaan. Oi niin, varmasti olen tehnyt paljon vääryyttä Doraani kohtaan."
Ja tuuditettuaan pelkonsa uneen sisällisten yksinpuhelujensa avulla, avasi hän melkoista keventyneemmällä mielellä oven ja astui sisään. Hän oli todellisen mielenliikutuksen vallassa; hän ikävöi kiihkeästi, innokkaasti, niinkuin lapsi ikävöi joululahjoja, että päivällispöytä olisi katettu ja Dora tulisi häntä vastaan iloisena ja ystävällisenä. Hän halusi niin mielellään tällä hetkellä tuntea ainoastaan rakkautta vaimoaan kohtaan. Hän otti hitaasti päällysvaatteet päältään, hitaasti meni hän omaan huoneeseensa — tietämättään tahtoi hän antaa Doralle aikaa tulla valmiiksi. Viittä minuuttia yli viiden tahtoi hän astua saliin — ei ennemmin — hän ei tahtonut pyytää liikoja. Nyt hän katsoi kelloa kymmenennen kerran — kolme … neljä minuuttia yli — nyt oli aika tullut.
Hän meni salin läpi ruokasaliin ja pysähtyi kynnykselle, otsa rypyssä.
Pöytä ei ollut edes katettu.
Hänen kasvonsa jäykistyivät. Kaikki synkät, katkerat ajatukset heräsivät jälleen hänessä. Dora oli parantumaton … vailla lujuutta … ja sellainen oli hänen rakkautensakin; se oli pelkkää leikkiä, löpertelyä, eikä mitään muuta. Hänestä tuntui, että hänen avioliittonsa nyt muuttui taisteluksi, jossa hänen vain tuli koettaa pitää ohjakset tiukalla.
Hän meni keittiöön ja kysyi tuimasti, miksi ei pöytä ollut katettu.
"Herra varjelkoon!" huudahti palvelustyttö säikähtyneenä, "onko kello jo niin paljon?…"
Ja hän syöksyi sisään ja alkoi kiireimmän kautta kattaa pöytää. Hän oli puhdistanut hopea-astioita ja sen ohessa kokonaan unohtanut ajan kulun.
Samassa soitti joku ovikelloa rajusti, ja kun Eugen avasi oven, seisoi
Dora ulkopuolella, punaisena ja huohottaen.
"Rakas Eugen, anna anteeksi", pyysi hän itku kurkussa, kiskoessaan vaatteita päältään, "olen juossut läkähtyäkseni … kellot kotona kävivät väärin…"
"Sen kyllä uskon", sanoi Eugen kuivasti, "mutta nyt ei sinun enää tarvitse kiirehtiä, minä menen ulos syömään, kuten näet."
"Oi, Eugen, älä ole niin paha minulle," huudahti Dora, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, "näethän, että kaikki on jo valmista… Rakas, Eugen … rukoilen sinua, älä rankaise minua niin kovasti…"
Ja hän ojensi rukoillen häntä kohti kätensä.
"Minulla ei ole halua syödä kotona", sanoi Eugen väsyneesti, "sitäpaitsi voitan aikaa tällä tavoin. Hyvästi."
Dora pyysi ja rukoili, mutta ei saanut ankaraa ilmettä häviämään hänen kasvoiltaan. Hän otti sanaa sanomatta hattunsa, nyökähytti kylmästi päätään Doralle ja lähti pois.
"Oi, että voit lähteä luotani noin … että voit saattaa minulle sellaisen surun", vaikeroi Dora, ja vaipui itkien tuolille.
Sinä iltana sai hän yksinään itkeä monta katkeraa kyyneltä, sillä ensimäisen kerran heidän avioliittonsa aikana ei Eugen tullut kotia ennenkuin myöhään yöllä.
XIII.
Näytti siltä, kuin tuona onnettomana päivällishetkenä paras ja hienoin Eugenin rakkaudesta Doraan olisi ijäksi hävinnyt. Dora ei enää saanut samaa valtaa hänen ylitsensä kuin ennen, hän ei enää nauranut hänen lapsellisille kujeilleen, hän ei enää pyytänyt häntä laulamaan, ja kun Dora ponnisteli tullakseen ahkeraksi ja säntilliseksi, Eugen ainoastaan epäilevästi hymyili. "Ne ovat oikkuja", ajatteli hän, "tänään hänen pistää päähänsä olla ahkera perheenemäntä, huomenna hän on jotain muuta." Hän oli taistellut viimeiseen asti luontaista synkkämielisyyttään vastaan, hänen rakkautensa oli pakoittanut häntä luottamaan tulevaisuuteen; mutta nyt hän heitti kaiken taistelun ja antautui toivottomuuden valtaan. Doran viat esiintyivät hänelle selvinä, jopa suurennettuina, ja hän ajatteli toivottomana tulevaisuutta. Sekasortoinen, huonosti hoidettu koti, huonosti kasvatetut lapset, riitaa ja toraa, hän itse kivuloinen ja ennen aikojaan vanhentunut, ja kaiken tämän keskellä Doran huoleton, ärsyttävä iloisuus — sellaista tulevaisuutta hän alati kuvitteli mielessään…
Eugenia kohtasi tänä syksynä toinenkin suuri suru: hän menetti isänsä. Kauppaneuvos oli tosin lähes 80 vuoden ikäinen ja oli viime aikoina ollut hyvin raihnainen, mutta siitä huolimatta saattoi hänen kuolemansa koko suvun musertavan raskaan mielialan valtaan. Siinä määrin oltiin kiinnytty vanhoihin sukutapoihin, oltiin ikäänkuin kietouduttu vanhoihin perhetraditsiooneihin, joita ei koskaan oltu järkytetty: sunnuntaipäivällisiin isoisän ja isoäidin luona, visseihin tiettyihin joulu- ja syntymäpäivälahjoihin, kesäoleskeluihin Blombackassa, uudenvuodenkäynteihin määrätyllä kellönlyönnillä j.n.e. että kaikki, vieläpä lapsetkin, ihmettelivät, miten muutos ollenkaan saattoi olla mahdollinen. Ja kun suvun jäsenet isoisän kuoleman jälkeen kokoontuivat rouva Blumin luo, naisilla mahdollisimman paljon kallista suruharsoa puvuissaan, vallitsi koko seurassa sellainen suruharsotunnelma, ettei edes ukko Dufva uskaltanut häiritä sitä juoruillaan ja puheillaan ruuan hyvyydestä ja teen oivallisuudesta.
Eugeniin näytti isän kuolema kovasti koskeneen. Ensiksi suri hän todellakin vainajaa, jota hän oli vilpittömästi rakastanut, toiseksi oli hän siksi velvollisuudentuntoinen, että hän surunauha hatussa ja takinhihassa olisi ollut surullisen näköinen tunteistaankin huolimatta, ja kolmanneksi oli hänestä tähän aikaan mieluista saada ulkonainenkin pätevä syy synkkämielisyyteensä.
Dora koetti hellästi lohduttaa häntä eikä voinut ymmärtää, miksi hän niin välinpitämättömänä otti vastaan hänen hyväilynsä. Noina surun hetkinä, kun hän näki Eugenin kalpeana ja kyyneleet silmissä seisovan isänsä ruumisarkun ja avatun haudan ääressä, unohti hän kokonaan heidän välillään vallinneet erimielisyydet, ja tunsi ainoastaan rakkauden myötätuntoa.
"Älä sure niin, armaani, älä sure niin kuin ne, joille ei toivoa ole", kuiskasi hän lapselliset kainosti, hyväillen Eugenin kättä.
Mutta Eugen ei tarttunut hänen käteensä, ja katse, jonka hän loi häneen, oli välinpitämätön, melkeinpä kylmä.
"Kun rakastettu ja kunnioitettu isä kuolee, on luonnollisin tunne syvä ja pysyvä suru", vastasi hän juhlallisesti. —
Ja Dora vetäytyi loukkaantuneena hänestä, ihmetellen, miksi Eugen oli niin suuresti muuttunut —
Perheen jäsenten kesken pohdittiin kauan kysymystä, missä ja miten joulua tänä vuonna oli vietettävä. Isoäiti sanoi tosin joka kerran, kun oli kysymys siitä, että hän ei ensinkään tahtonut viettää sitä — nuoren väen suureksi säikähdykseksi, joka luuli sen merkitsevän kieltäytymistä joululahjojen antamisesta — mutta lopuksi päätettiin, että isoäiti viettäisi joulua Bergenstiernan luona ja Eugen perheineen kotonaan. Dora tahtoi silloin kutsua vanhempansa ja sisaruksensa heille, ja huolimatta siitä, että Eugen ei olisi tahtonut niin paljon väkeä jouluillaksi, sai hän tahtonsa ajetuksi läpi.
Sekä Eugenilla että Doralla oli paljon joululahjoja ostettavana. Mutta sensijaan että Dora vielä viime hetkenä riensi paikasta toiseen saadakseen kokoon mitä tarvitsi ja valvoi öitä saadakseen työnsä valmiiksi, oli Eugen jo aikoja sitten ostanut kaikki lahjansa, pannut ne paketteihin, lakannut ja varustanut ne värsyillä, jotka hän oli sommitellut kulkiessaan virastoonsa ja sieltä takaisin. Ei puuttunut enää kuin muutamia lahjoja lapsille. Isän ja äidin oli tapana jouluaaton edellisenä päivänä mennä ostoksille yhdessä, ja silloin saivat pienokaiset ilmaista, mitä he kaikkein hartaimmin halusivat. Huutaen ja nauraen hyppelivät he isän ympärillä, kiipesivät hänen syliinsä ja kuiskuttivat pienet salaisuutensa hänen korvaansa. "Pikkuinen", joka ei ollenkaan välittänyt vuoroista eikä arvoasteista, huusi lakkaamatta innoissaan: "pikkuinen tahtoo pienen porsaan, pikkuinen tahtoo pienen porsaan!"
"Sen sinä saat", vastasi Eugen ja suuteli häntä nauraen. Nyt oli synkkä ilme hänen kasvoiltaan hävinnyt, hän oli melkein yhtä onnellisen näköinen kuin kirkuvat pienokaiset hänen ympärillään.
"Entäs pikku Mai, mitä sinä tahdot?" kysyi Eugen, pannen pois "pikkuisen" ja ottaen Main syliinsä.
Mai tuli hyvin vakavan näköiseksi. Hän rypisti otsaansa ja katsoi miettien eteensä, sitten hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja sanoi hitaasti ja selvästi:
"Isän pikku Mai tahtoo pienen oravan."
"Minkälaisen?" kysyi Eugen yhtä vakavalla ja toimessaan kuin pikku tyttökin.
"Sellaisen kuin Karinin … sen pitää istua oksalla ja sillä pitää olla hyvin suuri häntä, joka on pystyssä näin…"
Ja Mai kohotti pieniä käsivarsiaan näyttääkseen, miten suuren oravan hännän piti olla.
Eugen hyväili tyttöstä ja katseli vähän aikaa vaijeten hänen hienoja piirteitään. "Sinä pikkuinen", ajatteli hän, ja hänen omat kasvonsa saivat niin lempeän ja lämpimän ilmeen, "sinä opetat vielä kerran isääsikin tulemaan paremmaksi … sinä sulatat kaiken kovan ja katkeran minussa…"
Ja hän suuteli vielä kerran lasta, ennenkuin tämä lapsellisen innokkaasti vääntäytyi irti hänen sylistään ja juoksi sisariensa luo, jotka huutaen ja nauraen tavoittelivat kääröä, jota Dora, yhtä vallattomana kuin hekin, piteli korkealla ilmassa.
Eugen teki todellakin kaiken voitavansa hankkiakseen pikku Maille kauniin oravan, jolla oli suuri häntä. Ensin hän meni Bergenstiernan luo, saadakseen tietää, mistä Karinin orava oli ostettu, sitten hän meni heidän mainitsemaansa puotiin, ja kun kaikki oravat sieltä olivat loppuunmyydyt, lähti hän kulkemaan puodista puotiin, katua ylös, toista alas, hankkiakseen yllämainitun leikkikalun. "Rakas Eugen, meillä ei ole aikaa", sanoi Dora monta kertaa, ja kun Eugen ei hellittänyt, erosi hän hänestä ja antoi hänen yksinään hakea vaikeasti löydettävää otusta. Ja Eugen jatkoi vaellustaan monta tuntia, myöhään iltaan saakka. Hänen täytyi melkein nauraa itselleen — mutta kun hän ajatteli tuota suloista, säteilevää lapsen hymyä, ei mikään työ tuntunut hänestä liian suurelta. Vihdoin näki hän eräässä ikkunassa juuri sellaisen oravan, josta Mai oli puhunut, oikean pienen täytetyn elukan, pitkähäntäisen, joka istui oksalla. Melkein vavisten innosta kiiruhti hän sisään, osti leikkikalun ja lähti sitten kotiin aarteineen. Miten iloiseksi hän tulisikaan, pikku Mai — miten kiihkeästi hänen pienet kätösensä tarttuisivatkaan oravaan ja miten hänen silmänsä loistaisivat … hän näki kaiken sen elävästi silmäinsä edessä.
Jouluaatto oli meluisa ja rauhaton. Doralla oli suuri vastaanotto; hän oli kutsunut luokseen suuren joukon köyhiä, joille hän jakeli lahjoja ja rahaa. Koko aamupäivän oli keittiö täynnä väkeä, ihmisiä tuli ja meni, Dora ja Julia neiti ja palvelijattaret juoksentelivat edestakaisin pakettien ja leipien kanssa ja lapset kävivät kyökin ovelta tirkistelemässä. Ja kattilat kiehua porisivat liedellä ja ilma oli niin täynnä iloista puheen sorinaa, kiitoksia, siunauksia, naurua ja huudahduksia, kuin kaunis kesäpäivä on täynnä kukkien tuoksua ja hyönteisten surinaa.
Mutta seuraus tästä kaikesta oli, että kun Eugen päivällisen aikaan tuli kotiin, oli kuusi koristamatta, Doralla viimeinen lahjansa valmistamatta, ja päivällinen oli tavallista enemmän myöhästynyt.
"Kuinka kumman lailla saamme kaikki valmiiksi ajoissa?" ihmetteli
Eugen. "Vieraat tulevat kello kuusi, ja nyt on kello jo yli viiden."
"Saamme kyllä, aivan varmasti saamme", vastasi Dora toivehikkaasti.
Eugen ei enää virkkanut mitään, vaan lähti omaan huoneeseensa laittamaan kääröön viimeisiä lahjojaan. Hänen oli mahdoton voittaa vastenmielisyyden tunnetta, joka hänet valtasi, kun hän näki kodissaan vallitsevan epäjärjestyksen. Hän muisti erinomaisen järjestyksen lapsuudenkodissaan, joulukuusen, jonka jo päivää ennen koristivat lapset ja palvelijat, ylhäisen hiljaisuuden, jonka rinnalla lasten ilo tuntui vieläkin suuremmalta, ja säännölliset, horjumattomat tavat, joita kaikki noudattivat, mutta jotka eivät vaivanneet ketään. Ja täällä, hänen kodissaan, mikä huolimattomuus, mikä epäjärjestys kaikkialla!
Huolimatta Doran vakuutuksesta ei mikään ollut valmista, kun Hjortin joukko saapui, vaikkakin he, tapansa mukaan, tulivat puolta tuntia yli määräajan.
He tulivat, mukanaan monta koria täynnä joululahjoja. Eugen oli ihmeissään, kun näki toisen korin toisensa jälkeen kannettavan sisään, ja uskalsi vihdoin epäillen kysyä, eikö tässä ollut jokin erehdys. Ei toki, ne olivat kaikki Hjortin herrasväen — kolme koria täynnä joululahjoja, jotka olivat käärityt sanomalehtipaperiin ja varustetut mikä pitemmällä, mikä lyhemmällä värssyllä. Joulu teki kaikki Hjortin perheen jäsenet jälleen lapsiksi; lahjojen arvo ei merkinnyt mitään, niitä piti vain olla mahdollisimman paljon, ja kaikkien piti olla varustetut värssyillä.
Kaikki olivat säteilevän iloisella tuulella; ukko Penn "kehräsi" tyytyväisyydestä, kuten Lisbet sanoi, rouva Hjort oli hiukan hellämielinen, kuten aina suurina juhlina, enot ja tädit leikkivät ja riehuivat lasten kanssa ja huuto ja nauru ja meteli kaikui koko talossa. Nyt oli joulukuusi valmis … nyt piti Doran soittaa … ja nyt tanssimaan … hurraa, hurraa! Tuskin voitiin olla hiljaa sen verran että saatiin tee juoduksi ja Eugen vanhan tavan mukaan luki joulukertomuksen ja alotti jouluvirren, jonka aikana palvelijattaret tulivat sisään ja ottivat osaa lauluun.
Nyt oli se, jota lapset ja nuoriso oikeastaan pitivät vain alkuvalmistuksena, toimitettu, nyt alkoi itse jouluaatto, s.o. kaikki tulivat saliin, tunnelma kohosi huippuunsa, lapset huokailivat ja saattoivat tuskin hengittää ihastuksesta, isä istui mukavaan tuoliin, korit lahjoineen tuotiin hänen viereensä ja nyt … nyt avattiin ensimäinen käärö!
Ja sitten alkoi lahjoja tulvia ilon- ja riemunhuudahdusten, naurun ja kiitosten kaikuessa joka taholta. Hjortien sanomalehtipaperia karttui lattialle yhä enemmän; Eugenia harmitti lahjojen huolimaton kääröön-pano; hänestä oli vastenmielistä tarttua tahraiseen paperiin, eikä hän voinut nauraa kaikille runon muotoon pannuille tyhmyyksille, jotka seurasivat lahjoja; mutta hän alistui kohtaloonsa ja käyttäytyi koko ajan moitteettoman kohteliaasti.
Varsinkin Lisbetillä oli erinomainen taito keksiä joululahjavärssyjä ja ostaa huokeita joululahjoja. Hän oli huutokaupasta ostanut muutamia vaivaisia maustepurkkeja, ja ne hän nyt lahjoitti Doralle, kaikki varustettuina kurjilla värssyillä, esimerkiksi:
"Kun panet tähän purkkiin neilikkaa,
Niin ilosta saat huutaa: hei, likka!"
Lisbetin värssyt herättivät ilmeisen typeryytensä takia kuulijoissa naurua ja vilkasta kättentaputusta, jotka niiden tekijä otti vastaan kainosti ja tyytyväisenä hymyillen, luoden samassa pelokkaan katseen Eugeniin, joka jäykkänä ja juhlallisella äänellä luki ne.
Näiden yksinkertaisten lahjojen jälkeen tulivat Eugenin melkein peloittavan kallisarvoiset lahjat, käärittyinä hienoon paperiin, jolle Lisbet tuskin olisi uskaltanut kirjoittaa, lakattuina ja varustettuina suurella punaisella sinetillä ja pitkillä kaunissointuisilla säkeillä, jotka olivat niin taitavasti ja huolellisesti somitellut, kuin olisivat ne aijotut kilpakirjoituksiksi Ruotsin akatemialle. Lisbetiin tämä täydellisyys vaikutti melkein masentavasti; hän ihmetteli vain, mitä sitten tehtäisiin, kun Eugen oli lukenut värssynsä, hän katseli pelokkaasti ympärilleen ja pani kätensä ristiin, kuin olisi hän ollut kirkossa. Samalla hän varovasti veti jalallaan luokseen tuota hienoa käärepaperia, ja otti sen ylös ja pisti taskuunsa.
Äkkiä kuului kaikuva riemuhuuto:
"Oravani, oi, oravani!"
Ja Mai tarttui molemmin käsin kauniiseen oravaan, jota Eugen leikillisen hitaasti veti esiin käärepapereista. Sitten hän painoi sen rintaansa vasten ja suuteli sitä, ja sitten hän suuteli isäänsä. "Kiitos, kiitos, rakas isä kulta!"
Lisbet katseli ihmetellen Eugenia. Hänen jäykät kasvonsa olivat ikäänkuin muuttuneet, ne loistivat onnesta ja rakkaudesta, ja silmät olivat kyynelistä kosteat. "Mitä ihmettä", ajatteli hän itsekseen, "amiraali itkee!"
"Pikkuisen" porsas, Gertrudin kuvakirja ja Sonjan nukke otettiin vastaan yhtä suurella riemulla; sitten rupesi "pieniä" lapsia nukuttamaan ja heidän piti mennä maata, mutta Mai, joka oli jo suuri tyttö, kokonaista kuusi vuotta, sai olla ylhäällä illalliseen asti. Sitten piti hänenkin mennä nukkumaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran rutisti Eugenia ja kuiskasi: "Kiitos, isä kulta, oravasta!" Mennessään lastenkamariin hän yhäti piti oravaa painettuna rintaansa vasten, ja kun Julia neiti riisui hänet, oli orava tuolilla hänen vieressään. Sänkyyn päästyään hän tahtoi oravan viereensä, ja siinä se sitten nukkui koko yön hänen rinnallaan.
Kun kaikki korit vihdoin olivat tyhjät ja illallinen lipeäkaloineen ja puuroineen ja manteleineen puurossa oli syöty ja Hjortin hilpeän perheen lähdettyä viimeisten askelien kaiku portaista oli hävinnyt, huokasi Eugen ja ojenteli itseään.
"Mitä nyt, Eugen? Miksi et ole iloinen?" kysyi Dora ystävällisesti.
"Meillähän on ollut niin hauskaa, niin hauskaa."
Ja hänen kasvonsa säteilivät lapsellista iloa.
"Olen vähän väsynyt", sanoi Eugen kylmästi hymyillen, "olen avannut vähintäin pari sataa kääröä ja lukenut yhtä monta nerokasta runonpätkää. Se kysyy jo voimia."
Kun hän tuli omaan huoneeseensa, pysähtyi hän ikkunan ääreen, siirsi syrjään ikkunaverhon ja seisoi hetkisen katsellen ulos rauhalliseen, tähtikirkkaaseen talviyöhön. Niin kyllä, heillä oli ollut "hauskaa", kuten Dora sanoi, riemu ja ilo ja rakkaus ja kiitollisuus oli kutonut satuloistetta heidän jouluaattonsa ympärille, mutta — miten tyhjältä hänestä tuntui kaikki! Miten arka olikaan tuo pieni kipeä kohta tuolla sydämen syvimmässä… Hän alkoi pelätä itseään; hän huomasi, että surumielisyys, joka hänessä oli ollut, aina ensimäisestä katkerasta nuoruudensurusta asti, mutta jonka Doran rakkaus oli karkoittanut, alkoi jälleen kohottaa päätään, hän tunsi niin hyvin kaikki vanhat oireet…
Vastapäätä olevan talon yläpuolella loisti suuri, kirkas tähti. Hän seisoi katsellen tähteä — hänestä oli tuossa lempeässä, säteilevässä valossa jotain tuttua … jotain, joka nosti rakkauden ja hellyyden kyyneleet hänen silmiinsä… Niin, se muistutti pikku Main silmiä, hänen suuria, tumman kirkkaita lapsensilmiään.
Ja hänet valtasi äkkiä kummallinen tuskan ja yksinäisyyden tunne, kaipaus tuonne, tuon kirkkaan tähden luo, joka loisti kaukana ikuisissa korkeuksissa, jonne hänen ajatuksensa ei löytänyt tietä…
Mutta pikku Mai uinaili tuolla sisällä tyynenä ja rauhallisena, nähden kauniita jouluyön unia.
XIV.
Kun Doran lapsivuoteet joksikin aikaa lakkasivat, tuli hän vähitellen jälleen entiselleen, hänen väsymyksensä hävisi, hänen laulunsa sai entisen raikkautensa, hänen ruumiinsa entisen joustavuutensa. Tämän jälleen saavutetun nuoruudeninnon mukana sai hän ikäänkuin uutta elämänhalua. Hänen lapsellinen nautinnonhimonsa ja romanttinen toiminnanhalunsa, jotka liian aikainen raskas työ oli laimentanut, heräsivät jälleen kaksin verroin voimakkaampina. Hän tahtoi huvitella, hän tahtoi laulaa, tanssia, olla ihmisten joukossa, puhella, vaihtaa ajatuksia, "elää elämää", kuten hänen säteilevä, innostunut lapsenkatseensa näytti sanovan.
Tämä muutos ei herättänyt Eugenissa iloisia tunteita. Kun hän näki Doran kuumeisen levottomuuden, ikävöi hän melkein sitä aikaa, jolloin hän mieluimmin lepäili puolinukuksissa sohvalla. Mitkä äärimmäisyydet koskettavatkaan toisiaan naisen luonteessa! Kohtuutta … malttia … sitä ei ole, heidän täytyy joko nukkua tai tanssia, itkeä tai nauraa — tasainen tyyni työteliäisyys, säännöllinen arkituuli on heille mahdotonta. Hän koetti, niin paljon kuin voi, hillitä Doran vilkkautta, mutta hän ymmärsi hyvin, että hän siten vain jännitti jousta kireämmälle. Doran koko olemus, hänen nuoruudenvoimaa uhkuva ruumiinsa, hänen häikäisevä hipiänsä ja säteilevät silmänsä, se oli kuin kevätpuro, jonka täytyy päästä eteenpäin, kuohua yli kivien, tunkeutua maahan — jos sitä yhdellä taholla kohtaa este, hakee se tietä toisaalla.
"Rakas, hyvä Eugen", sanoi hän eräänä päivänä, kietoen kätensä Eugenin kaulaan ja katsellen häntä lumoavasti hymyillen, "saammeko pitää tanssiaiset? Täytyyhän meidän kuitenkin pitää kutsut seurapiirillemme, ja tanssiminen on niin hauskaa!"
"Tanssiaiset", toisti Eugen, irroittaen Doran käsivarret kaulastaan, "minkätähden me pitäisimme tanssiaiset? Me, vanha pariskunta, jolla on neljä lasta kasvatettavana?"
"Olenko minä todellakin 'vanha'?" Dora hymyili ja asettui hänen eteensä, kädet levällä ja pää hiukan keikailevasti taivutettuna taaksepäin.
"Et", vastasi Eugen, välittämättä vähääkään hänen kiemailustaan, "mutta olet onnettomuudeksesi joutunut naimisiin vanhan miehen kanssa. Ja toistaiseksi määrää vielä mies, mitä hänen perheessään tapahtuu. Äitini ei ollut vanhempi kuin sinäkään, kun hän joutui naimisiin, ja hän…"
"Tiedän, tiedän", keskeytti Dora nauraen ja kärsimättömänä, "mutta hän onkin täydellinen nainen, minulta raukalta et toki voine vaatia samaa…"
"En, en vaadikaan, sen voin sinulle vakuuttaa, en lähimainkaan. Mutta sinä et kuitenkaan ole enää aivan nuori, ja sinun tulee sen vuoksi edes jossain määrin ymmärtää elämää. Naiset, jotka, kuten sinä, varhain saavat tuntea äidin onnea — jota toiset naiset usein koko elämänsä ajan ikävöivät — saavat kenties ostaa sen onnen uhraamalla jotain muuta. Myönnän kyllä, että uhri tässä tapauksessa on suunnaton, mutta sitä ei voi auttaa. Sen, jolla on neljä lasta ja suuri talous hoidettavana, tulee ajatella muuta kuin tanssiaisten pitämistä."
Hän puhui leikillisellä äänellä ja nipisti Doraa piloillaan poskesta, mutta kaiken tämän alta kuuli Dora selvästi hänen sanoissaan piilevän harmin.
Hän ei vastannut mitään; hän vetäytyi syrjään ja ajatteli, että Eugen oli itsekäs, kuten kaikki, jotka Blumin nimeä kantoivat. Sentähden että hän oli vanha ja elämään kyllästynyt, tanssittuaan ja huviteltuaan koko nuoruutensa ajan, pitäisi hänenkin, Doran, nyt olla vanha ja elämään kyllästynyt. Eugenin olisi pitänyt saada kokea, hänenkin, miltä tuntui kokonaisen kuuden vuoden ajan, koko nuoruutensa ajan, olla kytkettynä lapsiin, synnyttää lapsia ja imettää heitä! Ehkäpä hänkin silloin hiukan vähemmän mahtipontisella tavalla puhuisi velvollisuuksista, "elämän vakavuudesta" ja "äidinonnesta".
Eugen ei näyttänyt kuitenkaan olevan aivan ehdoton vaatimuksissaan. Hän ei tosin suostunut tanssiaisten pitämiseen, sillä hän inhosi sellaisia huvituksia, mutta asiata enemmän pohtiessaan hän tuli siihen johtopäätökseen, että juuri siksi, että Dora "onnettomuudekseen" oli joutunut naimisiin vanhanpuoleisen miehen kanssa, häntä ei tullut pakoittaa kaikessa hyväksymään miehensä epäilemättä jossain määrin synkkää elämänkatsomusta. Hän ei siis estänyt Doraa, hän salli hänen huvitella, käydä teattereissa, konserteissa, kutsuissa, vieläpä salli hänen toisinaan "elähyttää" heidän illalliskutsujaan muutamilla satunnaisilla tansseilla. Mutta nämä uhraukset, jotka perustuivat viisauteen eivätkä rakkauteen, eivät tuottaneet hänelle iloa; hänen mielensä oli raskas ja hänen esiintymistapansa kylmä ja jäykkä; ainoastaan silloin, kun hän oli yhdessä pikku tyttöjensä kanssa, tuli näkyviin se, mikä hänessä oli hellää ja lempeää.
Dora ei kuitenkaan etsinyt yksinomaan huvituksia. Hänen vilkasta mieltään kiinnittivät useat muutkin asiat, yhdistykset, esitelmät, kaikenlaiset yleiset, vieläpä valtiollisetkin kysymykset. Hänestä oli hauskaa keskustella, esittää itsenäisiä, mielikuvitusrikkaita mielipiteitään ja pakoittaa Eugenia ottamaan osaa keskusteluihin, jotka huvittivat häntä, kun hän oli hyvällä tuulella — hän sanoi Doran mielijohtumia naisellisen teräväjärkisyyden neronleimauksiksi — mutta jotka hän lopetti lyhyeen terävillä vastauksillaan, ollessaan kärsimätön ja ärtyisä.
Uudenvuoden jälestä hämmästytti Dora kerran Eugenia kertomalla, että Lisbetin kihlaus aiottiin julaista, ja että hän ja hänen kihlattunsa menisivät naimisiin jo seuraavana syksynä.
"Mutta sehän on sulaa hulluutta", vastasi Eugen harmistuneena, "miten he voivat tulla toimeen hänen palkallaan?"
"Kyllä he tulevat", vastasi Dora, loukkaantuen Eugenin moittivasta vastauksesta, "ei kaikkien mielestä elämän onni riipu siitä, ovatko sokeri- ja suola-astiat aina täynnä…"
Hän olisi tahtonut purra poikki kielensä, kun näki, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät Eugeniin.
"Jos sinä tuolla hienolla viittauksella tarkoitat minua, niin voin ilmoittaa, että oli aika, jolloin asetin ihanteeni korkeammalle", vastasi hän jääkylmästi.
Surun ja harmin kyyneleet kohosivat Doran silmiin. Miksi — miksi piti hänen aina sanoa sanoja, jotka loukkasivat Eugenia? Mikä paha voima pakoitti hänen sanomaan niitä — ja mistä tuli se paha voima, Eugenistako vaiko hänestä itsestään?
"Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän hetkistä myöhemmin, kun he nousivat pöydästä, "anna anteeksi nuo epäystävälliset sanat, jotka äsken sanoin … tiedätkin, että kun harmistuu, puhuu sellaista, jota ei ensinkään tarkoita…"
"Päinvastoin", vastasi Eugen, ja hänen kasvoillaan oli sama kylmä, halveksiva ilme kuin äskenkin, "juuri silloin kun vihastuu, sanoo suoraan, mitä ajattelee."
"Et siis tahdo antaa anteeksi?"
"Rakas Dora, minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Minkä sille voi, että sinusta minun maailmankatsomukseni on pikkumainen ja ikävä, enempää kuin sillekään, että minusta sinun maailmankatsomuksesi on pintapuolinen ja itsekäs. Ne ovat kaksi suuntaa, jotka eivät sovi yhteen."
Hän naurahti kylmästi, silitti ohimennen hänen poskeaan ja meni omaan huoneeseensa. Dora vei vaistomaisesti käden poskelleen; hänestä tuntui, kuin tuo kosketus ei olisi ollut hyväily, vaan epäystävällinen, kylmä henkäisy, jonka hän tahtoi pyyhkiä pois. Suuret kyyneleet tippuivat hänen silmistään — miksi oli Eugen niin muuttunut … oliko hän, Dora, todellakin ansainnut sen?
Täydelliseksi, kuten Eugenin äiti, ei Dora koskaan voinut tulla, sen oli hän alunpitäen sanonut. Mutta koettihan hän kuitenkin tulla paremmaksi, mikäli voi. Eugen sanoi, että päivällinen ei koskaan ollut valmiina ajoissa; se ei ollut totta … usein, ainakin jokseenkin usein se oli valmiina. Eikä se ollut totta, että hän muka oli pintapuolinen ja itsekäs. Ehkäpä hän otti elämän syvemmin ja vakavamminkin kuin Eugen … hän ei vaan ollut neljänkymmenen vuotias, eikä elämään kyllästynyt … eikä…
Hän nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, ja piti itseään tällä hetkellä marttyyrina, joka vain odottaa kuolemaa. Mutta vähän ajan perästä hän jo lastenkamarissa lauloi ja nauroi yhtä iloisena kuin ennenkin.
Ja parin päivän perästä oli hänen elämänhalunsa ja rohkeutensa kohonnut siinä määrin, että hän uskalsi kysyä Eugenilta, eikö tämä tahtoisi antaa Lisbetille vähän apua myötäjäisten hankkimiseksi.
"Sinähän olet äskettäin perinyt niin paljon", sanoi hän luontevasti.
"Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa täyttäisin mielelläni toivomuksesi", vastasi Eugen, "mutta asiain tällä kannalla ollessa on Lisbetin naimisiinmeno mielestäni hulluutta…"
"Hulluutta? Miten niin?
"Tiedät sen sanomattakin. Onhan selvää, että kun Lisbet, joka on niin huolimaton ja epäkäytännöllinen, menee naimisiin miehen kanssa, jolla on 2,000 kruunun tulot, seuraa siitä pelkkää kurjuutta.
"Sinä et tunne Lisbetiä … et tiedä, mitä hän saa aikaan, kun hän rakastaa…"
Eugen nauroi.
"Kyllä minä tunnen hänet — tiedän, minkälainen hän on — minkälaisia te kaikki olette… Voihan hän odottaa — onhan muitakin, jotka ovat saaneet odottaa muutamia vuosia. Kun hänen 'Ernstillänsä' on vähintäin 3,000 kruunun vuotuiset tulot, lupaan antaa 1,000 kruunua myötäjäisavuksi; sitä ennen en anna mitään, sillä se sotisi periaatteitani vastaan."
"Sinun periaatteitasi!" huudahti Dora kiihoittuneena. "Niin, sinun periaatteisiisi kuuluu, että pitää meluta ja juonitella tyhjästä, mutta silloin kun on kysymyksessä kahden ihmisen onni…"
Jälleen olisi hän tahtonut puraista poikki tuon harmillisen kielen, joka ei pysynyt aisoissa. Minkätähden hän aina kiivastui niin kovin? Eugen saattoi sanoa tuhat kertaa loukkaavampia sanoja kuin hän, mutta hän pysyi tyynenä, jäätävän kylmänä ja tyynenä, ja senvuoksi hän oli aina voiton puolella.
Niin hän oli nytkin. Hän ei sanonut mitään, loi ainoastaan halveksivan katseen Doran kiihoittuneisiin kasvoihin ja lähti pois.
Mutta sisässään hän hautoi mieliharmia ja katkeruutta. Doran harmit taas purkautuivat ulos pieninä, kiukkuisina vihanleimauksina, sitten hän oli taas yhtä iloinen kuin ennenkin. Hän ei ymmärtänyt, mitä pitkävihaisuus olikaan; hän uskoi, että kun hän oli itkenyt ja sanonut: "anna anteeksi!" ja Eugen oli vastannut enemmän tai vähemmän ystävällisesti "kyllä", — kaikki harmit olivat unohdetut ja kaikki oli taas ennallaan.
Eugenin sukulaisilta eivät hänen perheessään vallitsevat erimielisyydet kauan pysyneet salassa. Vaikeina hetkinä oli Eugen puhunut niistä äidilleen, ja vaikka tämä oli luvannut olla puhumatta niistä muille, ei hän ollut voinut pitää tätä lupausta muuta kuin näennäisesti; kun tuli puheeksi Eugenin ja Doran asiat, oli hän surullisen näköinen ja vastaili vältellen ja se antoi uutta vauhtia juoruille, jotka jo olivat liikkeellä.
Doran yhäti lisääntyvä huvittelunhalu huolestutti varsinkin rouva Blumia. Hän varoitti miniätänsä, kertoi, mitä pahaa johtuu siitä, että vaimot laiminlyövät kotinsa, esitti itsensä esimerkiksi j.n.e.
"Mutta minä en ole paljon poissa", vastasi Dora viattomasti ja avasi ihmetellen siniset silmänsä, "voin vakuuttaa, että se on erehdys — minusta ei mikään ole hauskempaa kuin olla pienokaisteni luona."
Rouva Blum huokasi.
"Entäs minkälainen on Julia neiti, tuo nuori tyttö, jonka huostaan uskot lapsesi?"
"Oi, hän on aivan erinomainen."
Ja Dora alkoi innokkaasti kuvailla, miten erinomainen Julia neiti oli; hän oli ollut heillä jo kolme vuotta, hän rakasti lapsia kuin omiaan — Dora ei tiennyt luotettavampaa henkilöä, jonka huostaan olisi uskonut lapset, kun hänen joskus täytyi jättää heidät.
Rouva Blum huokasi jälleen, mutta ei virkkanut enää mitään.
"En ymmärrä, mistä äitisi on saanut päähänsä että minä en hoida lapsiani", sanoi Dora Eugenille, "hän piti eilen minulle oikein parannussaarnan sen johdosta. Minä, joka olen niin rakastunut pienokaisiini! Se on jonkinlainen harhaluulo…"
Eugen kohautti olkapäitään ja hymyili väkinäisesti.
"Ehkä", vastasi hän lyhyesti, eikä enää puuttunut asiaan.
Eugen puolestaan omisti kaiken vapaa-aikansa pikku tytöilleen; hänen suurin ilonsa oli leikkiä heidän kanssaan, tutkia heidän luonteitaan ja seurata heidän kehitystään. Päivällisen jälkeen, jota lapset, "pikkuista" lukuunottamatta, nykyään söivät yhdessä vanhempiensa kanssa, saivat he tulla saliin, ja jollei Eugenilla silloin ollut paljon työtä tai jollei hän ollut kovin väsynyt, leikki hän hetkisen heidän kanssaan. Lapset tiesivät, että he silloin saivat tehdä isälle mitä tahtoivat; he vetivät hänet huutaen ja nauraen kumoon lattialle ja panivat hänet esittämään saarta, jonka päälle he kiipeilivät; joka heistä silloin vierähti alas matolle, se putosi mereen, ja hänet piti hätähuutojen kaikuessa vetää ylös saarelle. Ja Eugenilla oli yhtä hauskaa kuin lapsillakin, hän oli sekä saari että pelastaja että kuvitusmestari yhtaikaa.
"Rasitat itseäsi liiaksi, Eugen", sanoi Dora, kun hän huohottaen koetti pysyä tasapainossa, jotteivät huutavat ja nauravat lapset putoaisi mereen, "kas niin, lapset, rauhoittukaa…"
"Ei — ei, anna heidän olla!" sanoi Eugen hiljaa, "heidän ilonsa on kuitenkin ainoata, mikä on todellista elämässä…"
Mutta kun leikki oli loppunut, piti isän saada palkkansa; silloin piti pikku Main istua isän sylissä ja laulaa.
Mai oli perinyt äitinsä kauniin äänen ja mieltymyksen lauluun. Eugen sanoi, että hän ei ollut koskaan huutanut niinkuin muut lapset, hänen ensimäinen äännähdyksensä oli ollut hiljainen, valittava viserrys, ja ennenkuin hän oppi puhumaan selvästi, hän jo seisoi pianon ääressä, paineli koskettimia ja lauloi kirkkaita heleitä säveliä. Nyt hän osasi jo melkein kaikki laulut, joita äiti oli laulanut, Doran ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa laulaa jotain laulua, kun Mai jo oppi sen ja lauloi mukana.
Siinä hän nyt istui isän sylissä ja lauloi, katsoen isää silmiin, otsa hieman rypyssä ja kasvoilla milloin vakava, milloin veitikkamainen ilme, toisen laulun toisensa perästä, kunnes vihdoin arveli isän saaneen tarpeeksi. "Ei nyt enää tällä kertaa, isä kulta", sanoi hän silloin viisastelevasti, pyörähti pois Eugenin sylistä, suuteli häntä ja juoksi toiselle taholle, alkaakseen jotain muuta hauskaa leikkiä.