V.
Kaikilla Blumin perheen jäsenillä oli jollain huomattavalla paikalla huoneustossaan öljyväreillä maalattu muotokuva, joka esitti vanhaa harmaapartaista, juhlallisen ja arvokkaan näköistä miestä, hännystakkiin puettua ja Vaasan ritarikunnan merkillä koristettua.
Se oli vanha kauppaneuvos Karl Eugen Blum, perheen kantaisä, aikoinaan yksi pääkaupungin rikkaimpia ja arvokkaimpia porvareita. Blumin perheessä eli yhä vielä muistotietoina kertomuksia tämän suurmiehen ajoilta, kertomuksia hänen vieraanvaraisesta kodistaan, Blumin perheen tanssiaisista, jonne ylhäinen aateli piti kunnianaan tulla kutsutuksi, eräästä kutsusta Karl Johanin luo, missä kauppaneuvokselle tarjottiin rahaministerin salkku, aatelis-arvo y.m., mutta jotka tarjoukset hyljättiin. Hyljätty aatelis-arvo varsinkin oli tärkeä kohta noiden unohtumattomien muistojen joukossa; se kummitteli vieläkin komeissa nimikirjaimissa ja sineteissä, joissa oli vaakunaa muistuttavia merkkejä, tyyliteltyjä lehtiä ja kukkia.
Tätä vanhaa arvokasta esi-isää ympäröi kunnioituksen sädekehä, joka loi varjonsa koko perheeseen, aina sen nuorimpiin jäseniin saakka. Häneltä oli perintönä kulkenut myöskin Blumin perheen yhteinen ulkonäkö, niin että voitiin puhua "Blumien nenästä", "blumilaisista käsistä" j.n.e. Ja hän se oli myöskin ostanut Blumien suuren perhehaudan Uudella kirkkomaalla, jossa lepäsi kolme sukupolvea Blumeja, ja jota kaikki perheen jäsenet pitivät ainoana paikkana, missä joku Blumin nimeä kantava saattoi nukkua kuoleman unta.
Tämän etevän miehen muotokuvan alla istuivat eräänä iltana kauppaneuvos Blum nuor. ja hänen rouvansa, syntyisin Blum, miehensä serkku, molemmat sen kunnianarvoisuuden ympäröiminä, jota muotokuva säteili. Kauppaneuvos pelasi pasianssia, ja rouva kutoi sinisenvalkeaa lapsenpukua. Kauppaneuvos koetteli nyt seitsemättä kertaa kärsivällisyyttään samassa pasianssissa; hänen mielikuvituksessaan kuuluivat onnellinen pasianssi ja hyvä yö-uni jollakin tavoin yhteen, ja senvuoksi hän joka ilta jatkoi korttiensa levittelemistä, kunnes voittoja oli enemmän kuin tappioita. Huoneessa oli kaikki hiljaista; paitsi sitä että aviopuolisot silloin tällöin vaihtoivat pari sanaa, ei kuulunut muuta kuin korttien kahinaa, rouvan puupuikkojen rapinaa, ja kellojen ääni, kun ne löivät joka huoneessa, ensin vierashuoneessa, sitten salissa, ruokasalissa ja tupakkahuoneessa, ainoastaan parin sekunnin, korkeintaan yhden minuutin väliajoilla.
Noin kahdeksan aikaan soi ovikello, ja heti sen jälkeen astui Eugen sisään. Hän tervehti vanhempiaan pikemmin kohteliaasti kuin sydämellisesti, istuutui nojatuoliin ja tiedusteli tarkkaan isän ja äidin vointia, miten oli kauppaneuvoksen luuvalon ja rouvan vatsan laita. Sitten kun nämä alkupuheet, jotka olivat välttämättömät Blumin perheen jäsenten kesken, olivat pidetyt, istuttiin hetkinen ääneti; herra ja rouva Blum odottivat, mitä Eugenilla oli sanottavaa, ja Eugen odotti sitä rohkeuden määrää, mitä hän tällä hetkellä tarvitsi. Rouva tukahdutti hienotunteisesti huokauksen, joka kohosi hänen rinnastaan, ja kauppaneuvos karisteli kurkkuaan ja päästeli tuontuostakin omituisia ääniä, joiden Eugen tiesi merkitsevän sisällistä levottomuutta.
Eugen oli hyvin kalpea; hänen mielensä oli kovasti kiihdyksissä. Hän ei yleensä pitänyt siitä, että ihmiset, vanhemmatkaan, sekaantuivat hänen asioihinsa. Hän ei mielellään puhunut itsestään ja tunteistaan, mutta tällä hetkellä tunsi hän, että hänen velvollisuutensa oli puhua vanhemmilleen kosinnastaan ja pyytää heidän myöntymystään avioliittoon. Tieto siitä, että tätä myöntymystä ei annettaisi ilolla, ei luonnollisestikaan parantanut hänen mielialaansa. Myöskin se häntä vaivasi, että tyttö, jonka hän aikoi esittää talon tulevana tyttärenä, ei oikeastaan ollut kaunis, ainakaan ei valokuvassa, missä ei näkynyt hänen kasvojensa kaunis hipiä ja silmiensä sielukas ilme. Blumin perhe vieroksui yleensä rumia ihmisiä; rouva, koska itse oli ollut kaunotar, herra, koska oli nainut kaunottaren, ja lapset syystä että heidät oli kasvatettu ulkonäön mukaan arvostelemaan ihmisiä. Eugen tunsi senvuoksi arkuutta ja pelokkuutta ajatellessaan sitä arvostelua, minkä alaiseksi Dora oli joutuva.
"Olen tullut tänne kertoakseni, että se, mitä isä ja äiti niin monta kertaa ovat toivoneet, on nyt tapahtunut", sanoi hän vihdoin nieleksien hermostuneesti. "Olen jo kauan tuntenut kiintymystä erääseen nuoreen tyttöön, mutta kun en ole tiennyt, onko hän välittänyt minusta, en ole kertonut asiasta. Nyt tiedän, että olen saavuttanut hänen vastarakkautensa; pyydän sentähden siunaustanne avioliittooni Dora Hjortin, nuoren, suloisen tytön kanssa, josta varmaan on tuleva teille hyvä tytär."
Ilmoitus, joka annettiin liikutetulla ja juhlallisella äänellä, ei oikeastaan ollut yllätys; sekä herra että rouva Blum olivat toisten lastensa kautta kuulleet, että huhut viime aikoma olivat asettaneet Eugenin nimen yhteyteen Dora Hjortin kanssa, ja he olivat monta kertaa tiedustelleet Eugenilta asiaa, mutta aina saaneet kierteleviä vastauksia. Molemmat katsoivat nyt kuitenkin sopivaksi olla olevinaan hämmästyneitä.
"Rakas Eugen", sanoi rouva Blum hieman jäykästi, "tietysti onnittelemme sinua sydämestämme. Mutta … mikäli olen kuullut, on sinun … on se nuori tyttö, jonka olet valinnut, vasta melkein lapsi."
"Niin kyllä, hän on vasta 18-vuotias…"
Rouva Blum ei vastannut, pudisti vain päätään osaa-ottavasti hymyillen.
"Rakas poikaseni", sanoi kauppaneuvos jonkun verran ystävällisemmin kuin rouva, "isällisen siunaukseni tietysti saat … onhan sinulla vapaus määrätä oman elämäsi, ja ethän ole tähän saakka tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut hyvää ja oikein. Mutta pieni varoitus lienee kuitenkin tarpeen… Sinä olet melkein kaksi kertaa niin vanha kuin… kuin se tyttö, jonka olet valinnut… Ja sitten … perhe … olet kai hankkinut tietoja…"
Mutta nyt saivat Eugenin kasvot melkein jäykän ja ylhäisen torjuvan ilmeen, että hän herätti enemmän kunnioitusta kuin itse isoisä seinällä.
"Perhe on kunniallinen ja hyvä", sanoi hän lyhyesti, "vaikkakaan ei varakas. Mutta minulla on jumalan kiitos sen verran varoja, että voin itse elättää vaimoni, ilman kenenkään apua…"
"No, no", sanoi kauppaneuvos, äänessä hieman moittiva sävy. Hän oli auttanut kaikkia toisia lapsiaan, kun he menivät naimisiin, ja oli nyt Eugenin sanoissa huomaavinaan jonkinlaista uhittelua rikkaan isän hyväntahtoista sekaantumista vastaan hänen asioihinsa. Rouva Blum huokasi ja pudisti taas päätään surumielisesti hymyillen. Eugenin puheesta ja sydäntään kalvavasta suruisesta tunteesta, joka oli niin toista kuin mitä hän toisten lastensa kihloihin mennessä oli tuntenut, hän ymmärsi, että tässä oli monien ikävyyksien ja selkkausten alku. Ja miksi tämän piti tapahtua Eugenille — hienolle, järkevälle Eugenille — sitä hän ei voinut ymmärtää! Mutta tietysti oli hänen; eteensä osunut joku oikein … hän ei edes ajatuksissaan lausunut sanaa, joka hänen mielessään liikkui.
"Eikö sinulla ole … hm … tulevan morsiamesi valokuvaa…?" kysyi hän vihdoin koettaen tekeytyä ystävälliseksi. Mutta hymyily, jolla hän koetti peittää jäykkyyttään, ei ollut ystävällinen, vaan naurettavan armollinen.
Eugen otti esiin valokuvan ja ojensi sen äidilleen.
Rouva Blum katsoi sitä hetkisen, ilman että ilme hänen kasvoissaan muuttui, ja antoi sitten kuvan miehelleen.
"Mikä pieni ruma otus", ajatteli hän, "sekin todistus siitä, että hän tietysti on…" ja taaskaan ei hän mielessään lausunut tuota vastenmielistä sanaa.
Kauppaneuvos tuli ystävällisemmän näköiseksi nähdessään Doran kuvan. Se viehätysvoima, mikä Doralla oli miehiin nähden, vaikutti nytkin.
"Hyvän ja suloisen näköinen", sanoi hän antaen kuvan takaisin
Eugenille, joka katsoi siihen hellästi ja pisti sen lompakkoonsa.
"Niin, minusta näyttää, että hän on sellainen, josta herrat pitävät", sanoi rouva Blum; hymy, jonka hän koetti tehdä veitikkamaiseksi, oli melkein ilkeä.
"Toivon, äiti kulta, että kun opit tuntemaan Doran, saat nähdä, että hänestä myöskin naiset pitävät", sanoi Eugen sävyisästi.
Samassa soi ovikello.
"Kas niin", huudahti rouva Blum, "se on Dufva, tunnen hänen soittonsa… Mutta en ymmärrä … eihän nyt ole hänen päivänsä… Hänpä tulee tosiaankin sopimattomaan aikaan."
Mutta eversti Dufva astui kaikissa tapauksissa sisään, pää pystyssä ja polvet kankeina kuten tavallisesti. Hän ei ensinkään huomannut, että vastaanotto ei ollut erityisen sydämellinen, hän tervehti iloisesti kaikkia ja istuutui kursailematta mukavimpaan tuoliin, minkä löysi. Hän oli päättänyt tänä iltana juoda teetä rouva Blumin luona, eikä ajatellut, tuliko sopivaan aikaan vai ei.
"Paha ilma tänään", sanoi eversti, hieroen tyytyväisenä käsiään. Tuuli ja lumiräntä ulkona teki huoneen lämmön vieläkin hauskemmaksi ja miellyttävämmäksi.
Kauppaneuvos vaikeni ja rouva taivutti päätään, tunnustaen sillä everstin huomiot oikeiksi.
Eversti jatkoi sillä välin puheluaan, vaikeni silloin tällöin hetkiseksi, katsellen ympärilleen ja odottaen, että joku vastaisi hänelle, mutta kun ei vastausta tullut, jatkoi hän rauhassa mietelmiään. Lopuksi hän äkkiä kääntyi Eugenin puoleen ja huudahti:
"Tiedätkö, ystäväiseni, sinusta on alettu juoruta. Miten on asian laita … onko kaikki pelkkää puhetta, vaan saanko tosiaankin … onko minulla kunnia, olin vähällä sanoa … onnitella sinua?"
Toisenlaisten asianhaarain vallitessa olisi Eugen epäilemättä vastannut kierrellen, mutta nyt hän kaipasi osanottoa ja ystävällisyyttä; sitäpaitsi hän hämärästi toivoi, että saisi everstistä liittolaisen vanhempiensa ylpeyttä vastaan.
"Kyllä", vastasi hän senvuoksi melkeinpä ystävällisesti, "asia on todellakin niin — olen juuri kertonut vanhemmilleni kihlauksestani."
Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa olisi everstinkin vastaus ollut toinen, sillä hänen mielestään oli avioliitto omiaan tekemään miehen onnettomaksi; mutta nyt hänestä, samoin kuin Eugenistakin, tuntui hyvältä saada liittoutua Blumin herrasväen pahaa tuulta vastaan.
"Siinä tapauksessa, rakas poikaseni … onnittelen sinua … onnittelen sinua sydämestäni!" huudahti hän ja syleili Eugenia. "Minä jo tiedänkin, kuka se on. Filippa, — eversti kutsui kaikkia palvelijoitaan tällä nimellä, hänellä ne vaihtuivat usein, niin että hänellä nyt oli jo kymmenes Filippa — Filippa on kai edes tämän ainoan kerran puhunut totta? Neiti Dora Hjort, eikö niin?"
"Niin", sanoi Eugen vastahakoisesti. "En todellakaan tiennyt, että kihlaukseni, jota niin paljon kuin mahdollista olen koettanut pitää salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta, jo on ollut kaikkien piikojen hampaissa."
"Filippa on tällä kertaa saanut tietonsa varmoista lähteistä", nauroi eversti, "hän on kuullut uutisen eräältä toveriltaan, joka palvelee Ekbergillä, jossa sinun valittusi on kuin tytär talossa. Filippa juttusi kuten tavallisesti kaikenlaista, mutta vasta kun hän alkoi puhua sinusta, kuuntelin hänen puhettaan. Hullujen suusta saa toisinaan kuulla mieluisia totuuksia — tuo vanha noita kertoi, että sinun valittusi on niin korviaan myöten rakastunut, ettei voi puhuakaan muusta kuin sinusta…"
Eversti veti Eugenia takinkauluksesta ja iski veitikkamaisesti silmää.
Eugen ei vastannut; hän oli hyvin kalpea, ja saattoi töintuskin säilyttää mielenmalttinsa. Oliko mahdollista, että Dora oli rikkonut heidän sopimuksensa — että hän oli puhunut heidän kihlauksestaan palvelijattarienkin kuullen? Hän, Eugen, oli pitänyt rakkautensa niin pyhänä, että oli tuskin voinut puhua siitä vanhemmilleen…
Ei tullut mitään Eugenin ja everstin toivosta, että voisivat yhdessä sulattaa Blumien ylpeyden; everstin viimeiset sanat vetivät vaan solmun vieläkin tiukempaan. Eugen ei puhunut enää mitään; hänen ajatuksensa pyörivät vain yhdessä asiassa: oliko Dora nyt jo pettänyt hänet?
Everstin iloksi ja kaikkein kevennykseksi tuli palvelija vihdoinkin ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu.
Mutta kun istuttiin teepöydän ääreen ja rouva Blum hajamielisenä ojensi everstille kupin teetä, joka oli liian laimeaa, ja jonka hän sitäpaitsi oli kaatanut lämmittämättömään kuppiin, silloin ymmärsi eversti, että nyt eivät asiat olleet oikein. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen, ei edes silloin, kun rouva Blum oli saanut tiedon isänsä kuolemasta ja eversti hieman levottomana oli ottanut vastaan kuppinsa hänen kädestään. Silloin oli tee ollut yhtä väkevää ja hyvää kuin ennenkin. Mutta nyt… Eversti ryyppäsi ja veti suunsa irviin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään. Hän tunsi vain epämääräistä mielihyvää ajatellessaan, että talossa ei ollut enää useampia naimattomia lapsia, jotka saattoivat tuoda tuollaisia ikäviä, järkyttäviä uutisia…
Eversti oli niin hienotunteinen, että Eugen jäi hetkiseksi yksin vanhempiensa kanssa. Rouva Blum tunsi omantunnonvaivoja, kun oli kohdellut Eugenia niin kylmästi, ja koetti sentähden nyt osoittaa hänelle osanottoa, jota hän ei kuitenkaan sydämessään tuntenut.
"Milloin aiot julkaista kihlauksesi?" kysyi hän matalalla, lempeällä äänellä, pää hieman kallellaan.
"Sunnuntaina."
"Rakas poikaseni", alkoi kauppaneuvos, "isällinen velvollisuuteni on…"
"Ei, isä, älä puhu mitään enää", sanoi Eugen keskeyttäen hänet, "olen sen peruuttamattomasti päättänyt. Rakastan Doraa niin suuresti kuin mies konsanaan voi rakastaa, ja olen varma siitä että me molemmat tulemme onnellisiksi — sanomattoman onnellisiksi…"
Hän puhui tarpeettoman innokkaasti ja toisti viimeiset sanat useampaan kertaan. Sillävälin hän ajatteli: "Voisiko olla mahdollista, että he ovat oikeassa … eikö hän ole sellainen, jollaiseksi häntä luulen … eikö hän ole tosi … yhteiskunnallinen asemaniko vain häntä viehättää…"
Kun hän hetkistä myöhemmin lähti pois vanhempiensa luota, raatelivat häntä jälleen epäilykset, jotka niin helposti saivat hänessä vallan. Kun sitten vanha Lovisa kotona avasi hänelle oven ja näki miten alakuloisen näköinen hänen herransa oli, tuli tuo kelpo vanhus vallan iloiseksi.
Aivan varmaan oli tuo kihlaus, joka ei ensinkään ollut asessori Blumin arvon mukainen, mennyt myttyyn!
VI.
Lisbet Hjort kulki pitkin Rantakatua kepein askelin ja hilpein mielin. Hän oli monta kertaa vähällä ruveta ääneen laulamaan, sitten hän hillitsi mielensä, katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan huomannut hänen aikomustaan, ja jatkoi taas matkaansa arvokkaamman näköisenä; hetkisen perästä hän taas alkoi hyräillä ja hillitsi itsensä samoin kuin äskenkin.
Hän oli kohdannut kokonaista kaksi herraa, joihin hän oli tutustunut viime tanssiaisissa, ja molemmat olivat tervehtineet tavalla, joka… Niin, ei voinut ajatella muuta, kuin että molemmat olivat rakastuneet häneen… Sitä silmäystä, jonka he olivat luoneet häneen … juuri siten katsoo mies nuoreen naiseen, jota hän samalla kertaa sekä kunnioittaa että rakastaa…
Kotia tullessaan hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Hänessä oli jotain, joka hyppi, nauroi ja tanssi, ja hän tunsi vastustamatonta halua jollakin tavoin purkaa elämäniloisia tunteitaan.
Hän löysi perheen nuorimmat jäsenet arkituvasta. Pojat olivat juuri lopettaneet syöntinsä, Tulla ja Viva istuivat työttöminä puhellen keskenään. Ainoastaan Doraa ei näkynyt.
"Nyt pidetään hauskaa", ajatteli hän, heitti päällysvaatteensa etehiseen ja tuli sisarien luo.
"Hyvää päivää, lapsikullat", sanoi hän totisen näköisenä, "voitteko arvata, mitä minulle kaupungilla tapahtui?"
"Ei, mitä sitten?" kysyivät kaikki ihmetellen.
"No, kun minä istuin raitiovaunussa, istui vieressäni kaksi rouvaa, ja he puhuivat ranskaa, ja se kuului aivan tällaiselta: ka ka-ka-ka-kaa … ka-ka-ka-ka ka-kaa, ihan niinkuin kanat kaakottavat. Se oli niin hullunkurista, että minun oli vaikea pysyä totisena. No, ja kun sitten kuljin Rantakadulla, unohdin aivan kokonaan, missä olin, ja aloin matkia noita ranskattaria, juuri samassa kun kruununprinssi tuli minua vastaan — ja voitteko ajatella, että sensijaan että olisin tervehtinyt häntä, aloin kaakottaa hänelle vasten naamaa, ka ka-ka ka-kaa! Kruununprinssi näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mutta samassa tuli eräs poliisikonstaapeli ja pani kätensä olkapäilleni, aivan niinkuin romaaneissa, ja sanoi; 'Olette puhunut rikollisia sanoja hänen majesteettiaan kruununprinssiä vastaan, mars vankilaan!'"
"Ei, mutta kuulehan, Lisbet…"
"Nii-in, juuri niin hän sanoi. 'Ei', sanoin minä, 'olen vain puhunut ranskaa.' 'Ei', sanoi poliisi, 'olette puhunut rikollisia sanoja, ja mars vankilaan. Te olette yleiselle turvallisuudelle vaarallinen.' No, eihän siinä mikään auttanut, minun täytyi mennä. Minut vietiin poliisikamariin ja oltiin juuri viemässä tuomioistuimen eteen. Silloin tuli vastaani eräs … eräs — amiraali…"
"Amiraali!…" huudahtivat kaikki ihmeissään.
"Nii-in, ja voitte uskoa, että hän oli hieno töyhtöineen ja kaluunoineen ja muine koristuksineen. Hän alkoi sitten kuulustella minua. 'Olette puhunut rikollisia sanoja armollista kruununprinssiä vastaan.' 'Ei, teidän ylhäisyytenne, olen vain puhunut ranskaa.' Ja sitten aloin kaklattaa: 'kaka-ka-kaa!' 'Laskekaa irti tämä nuori nainen', sanoi amiraali liikutettuna, 'hän on sivistynein nuori nainen, jonka olen tavannut, hän puhuu puhdasta Pariisin ranskaa.' Ja hän oli niin liikutettu, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään kaikille hänen koristuksilleen. No, ja minä lähdin matkaani varsin ylpeänä, ja poliisit seisoivat rivissä molemmin puolin ja hurrasivat ja heittivät päälleni appelsiineja ja poltettuja manteleita!"
Nyt oli Lisbet päässyt oikein vauhtiin, hän huitoi käsiään ja vilkutti silmiään kertoessaan, ja lopetettuaan hän otti taskustaan pari appelsiinia ja pussillisen poltettuja manteleita ja heitti ne sisaruksille, jotka huutaen ja nauraen koettivat tavoittaa niitä ilmasta.
"Nepä olivat kilttejä poliiseja", sanoi Viva; hän oli onnistunut saamaan toisen appelsiineista ja alkoi nyt iloissaan heitellä sitä ilmaan, "saatte nähdä, että minäkin kohta rupean puhumaan vaarallisia sanoja!"
"Missä on Truda Vide?" kysyi Lisbet jo hieman totisemmin.
Kaikki sisaret katsoivat toisiinsa.
"Hän istuu huoneessaan", sanoi vihdoin Viva salaperäisen näköisenä.
"Istuu huoneessaan? Onko hän tehnyt jotakin pahaa? Aiotaanko ehkä hänetkin viedä 'amiraalin' eteen?"
"Ei, rakas Lisbet", sanoi Tulla, "asia on paljon pahempi. Ajattelehan, asessori Blum on ollut täällä ja juhlallisesti pyytänyt Doraa vaimokseen."
"Auttakaa, hyvät ystävät, minä pyörryn!" huudahti Lisbet, painaen käden sydämelleen ja peräytyen silmät ummessa pari askelta taaksepäin. "Hermostuneelle nais-ihmiselle täytyy varovasti ilmoittaa sellaiset kauheat asiat. Oih, se oli hirveätä…"
"Niin, mutta se on hienoa", sanoi toinen pojista tyytyväisenä, "'lankoni Blum', se on hienoa."
"Vielä mitä", huudahti Lisbet, "kaikkea muuta kuin hienoa! Eugen Blum oli juuri se amiraali, jonka piti tuomita minut!…"
"Niin, mutta hänhän oli kiltti ja antoi sinun mennä!"
"Niin kyllä, mutta vasta sitten kun sai kuulla, miten sivistynyt minä olen! Ensin hän ei ollut kovinkaan kiltti, mokomakin ylpeä otus … ai … ai!"
Ja Lisbet huusi surkeasti, sillä Dora, joka samassa tuli sisään, veti häntä tukasta niin että hän oli vähällä mennä selälleen.
"Ai — jai — jai — teidän armonne … teidän ylhäisyytenne, teidän kuninkaallinen korkeutenne, päästäkää, päästäkää!" huusi Lisbet nauraen ja vaikeroiden.
Dora kiskasi häntä varmuuden vuoksi vielä kerran tukasta.
"Jos sinä sanot minun Eugeniani otukseksi ja amiraaliksi, niin kyllä minä…" uhkasi hän nauraen.
"Oi — voi — voi, onhan sama mitä haukkumasanaa hänestä käytän, sanonpa häntä asessoriksi tahi 'amiraaliksi';" huusi Lisbet, vapauttaen itsensä Doran otteesta.
Kaikki sisaret ympäröivät nyt Doran.
"Rakas, pikku Dora — oletko tosiaankin nyt kihloissa … ja jätät kohta meidät … onnea, onnea, pikku Doris — onnea, rakas pikku sisko … pikku sisko kulta", kuului joka taholta.
Dora punastui ja itki ja nauroi ja käänteli itseään joka puolelle, antaakseen kunkin sisaristaan suudella ja onnitella itseään.
Mutta Lisbet heittäytyi hänen kaulaansa ja huudahti:
"Onko se totta — oikein totta, että sinä olet kihloissa? että menet naimisiin ja pois meiltä ja saat lapsia ja — se on niin hirveän ikävää ja niin hirveän hauskaa — että en tiedä itkeäkö vaiko nauraa!"
Ja varmuuden vuoksi hän teki kumpaakin yhtäaikaa kilpaa Doran kanssa.
Tämä päivä oli juhlapäivä Hjortin perheessä; puuhaa ja touhua oli koko talossa, yksinpä keittiössäkin, missä keittäjätär ja sisäkkö innokkaasti keskustelivat Dora neidin hienosta ja rikkaasta naimiskaupasta. Rouva Hjort, joka säännöllisesti kävi jokaisessa vähänkin huomattavassa loppuun-myynnissä, oli eilen huokealla hinnalla ostanut palasen uudinkangasta, jolla hän ja Tulla nyt taiteellisesti verhosivat erään oviaukon. Ja Lisbet kävi ostamassa kukkia kaikkiin maljakkoihin, niin että kun Eugen tuossa neljän aikaan saapui, oli kaikki niin siistin ja miellyttävän näköistä, että hän, paitsi sitä onnea, mikä hänet valtasi Doran ilosta säteilevänä juostessa häntä vastaan, tunsi myöskin huojennusta ja mielihyvää, jonka syistä hän ei välittänyt ottaa selvää.
Päivällistä syötäessä vallitsi hyvin juhlallinen mieliala. Rouva Hjort oli naurettavan ystävällinen, sanoi Eugenia "pojakseen" ja "rakkaaksi vävypojakseen", Eugen oli kylmän kohtelias, ukko Penn hajamielinen kuten aina, ja muita perheenjäseniä vaivasi jäykkyys, johon tämä uusi tulokas oli syynä. "Minä kuolen … minä tukehdun tähän juhlallisuuteen", ajatteli Lisbet epätoivoissaan, "minä teen jonkin tyhmyyden, heitän lasillisen vettä 'amiraalin' päälle … minä sanon jotain mieletöntä, kunhan tämä piina vain loppuisi…"
"Isä, kuulehan", sanoi hän ääneen, "paljonko tämä pöytä maksaisi, jos se olisi poltetuista manteleista?"
"Poltetuista manteleista!" toisti reviisori nauraen, "ole vaiti, tyhmyri!"
"Entäs jos koko talo olisi poltetuista manteleista, paljonkos silloin…"
Äkkiä alkoi Viva nauraa hohottaa.
"Mitä nyt? Mitä naurat?" kysyi Lisbet, hämillään ja samalla iloissaan siitä, että juhlallinen tunnelma tuli häirityksi.
"Ettekö ole huomanneet…" alkoi Viva, mutta purskahti taas samassa kohti kurkkua nauramaan.
"Mitä nyt? Mitä?"
"Ettekö ole huomanneet, että … että … herra Eugenin ja Doran nenät ovat samanlaiset, paitsi että herra … herra Eugenin on hieman pitempi…"
Nyt täytyi Eugeninkin nauraa. Viva istui siinä pienenä ja pelokkaana kuin linnunpoikanen ja katseli uteliaana suurin silmin milloin hänen, milloin Doran nenää.
"Et sinä saa sanoa minua 'herraksi'", sanoi hän ystävällisesti, nyökähyttäen päätään Vivalle, "sinähän olet minun pikku kälyni ja minä olen sinun lankosi."
Viva mumisi jotain kiitokseksi ja teki liikkeen, joka oli olevinaan kumarrus, samalla yhäti nauraen ja katsellen tuota nenien ihmeellistä yhtäläisyyttä.
"Se todistaa vain, että he ovat luodut toisilleen ja tulevat hyvin onnellisiksi", sanoi Lisbet, "sillä näetkös, Viva, se on aina nenä, joka ratkaisee ihmisen kohtalon…"
Hän huokasi syvään ja nyökäytti päätään Tullalle, joka nauraen vastasi hänelle.
Päivällisen jälkeen siirryttiin saliin, jota Tulla käytti makuuhuoneena talvella, silloin kun hänen pieni pohjoiseen päin oleva huoneensa oli liian kylmä. Eugen tarkasteli salavihkaa huoneita; ei missään näkynyt sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka hänen vanhempiensa kodissa tavallisesti olivat huolellisesti järjestettyinä erityisellä pöydällä; ainoastaan yksi rypistynyt numero "Päivän Uutisia" näkyi eräässä nurkassa.
Kun oli juotu kahvia, alkoi tunnelma kohota; Lisbet sammutti lampun ja pisti tulen uunissa oleviin puihin, sillä perheen tapoihin kuului, että vietettiin hetkinen puhellen ja soitellen puhdevalkean ääressä.
Lisbet veti tyynyn uunin ääreen, heittäytyi sille ja huudahti:
"Tartu kitaraasi ja laula, Truda Vide, sillävälin kun punaiset varjot tanssivat huoneessa!"
Eugen, joka istui uunin toisella puolella, käsi kiedottuna morsiamensa vyötäisille, katsoi ihmetellen Lisbetiin.
"Kuka on Truda Vide?" kysyi hän.
"Niin, tosiaankin", sanoi Lisbet nauraen ja nojaten päänsä käteensä, "Eugen" — hän lausui nimen arasti ja nopeaan — "Eugen ei tiedäkään, että kaikilla meillä täällä on useampia nimiä?"
"En, sitä en tiedä", myönsi Eugen.
"No niin, ensin on meillä ne nimet, jotka olemme saaneet almanakasta, tuollaiset tyhmät nimet, jotka eivät ilmaise mitään… Sitten on meillä omat oikeat nimemme, jotka ovat samanlaiset kuin me itsekin, ilmaisevat, minkä näköiset ja minkälaiset me olemme."
"Sepä on ihmeellistä. No, mikä on Doran nimi?"
"Dora on juuri Truda Vide. Minä olen Flora Hopper ja Tulla on Nora
Nubb."
"Hyvin omituisia nimiä", sanoi Eugen nauraen, "mutta en ymmärrä, mikä niistä on samanlaista kuin te itsekin."
"On toki! Truda Vide on ihan niinkuin Dora! Truda on tummanvihreä, jossa on vaaleita viiruja. Viirut ovat t:ssä ja r:ssä. Vide on pehmeätä ja iloista ja uneksivaa, Truda Vide on salaperäistä ja tenhoavaa … se on kansanlaulu, johon sisältyvät kaikki metsien ja vuorten ja järvien ajatukset … se on auringon välkettä kuusimetsässä ja kevättuulen suhinaa puissa…"
Lisbet katseli nyt tuleen, hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi, ja tummat silmät saivat salaperäisen haaveksivan ilmeen.
Eugen painoi Doran rintaansa vasten ja katseli hyväillen häntä. Oli kuin jotain Lisbetin haaveksivista unelmista olisi tarttunut häneenkin, hänestä tuntui äkkiä Doran koko olemus niin hurmaavan tuoreelta ja nuorelta ja keväisen tenhoavalta, että kyyneleet olivat vähällä nousta hänen silmiinsä.
"Flora Hopper on oikeastaan aivan liian kaunis nimi minulle", jatkoi Lisbet puheluaan. "En olekaan ottanut sitä itse, vaan Dora on antanut sen minulle. Se on minun ihannekuvani, sellainen, jollainen minä tahtoisin olla, ollakseni oikein miellyttävä ja tyylikäs. Flora Hopper on vaaleanpunaista ja levotonta ja vaihtelevaa, Flora Hopper tanssii sekä iloisena että suruissaan. — Ja Nora Nubb, voiko mikään olla enemmän Tullan kaltaista kuin se? Se on kilttiä ja vaaleanviolettia ja auttavaista ja käytännöllistä, se on niin kodikasta kuin tuli uunissa ja niin herttaista ja lempeätä kuin ääneen lukeminen sairashuoneessa. Nora Nubb! Nora Nubb! Ja samalla on siinä jotain lystikästä", jatkoi hän nauraen.
Tulla nauroi myöskin, mutta hieman surumielisesti. Hän tunsi hyvin eroituksen sisariensa ja itsensä välillä, laulun ja tanssin ja kaiken siinä piilevän runollisuuden, ja hyvyyden ja hyödyllisyyden ja — lystikkäisyyden välillä.
"Entäs minä — mikäs minun nimeni sitten on?" kysyi Eugen, jota
Lisbetin puhe huvitti.
Lisbet kääntyi äkkiä ja katseli tutkivasti Eugenia.
"Tage Klok", sanoi hän sitten päättävästi. "Tage on vaaleansinistä ja vakavaa ja ritarillista. Klok on hirveän vaativaista ja ankaraa."
"Sinulla on vilkas mielikuvitus, Lisbet", sanoi Eugen nauraen. Samalla hän tunsi jonkinmoista mielipahaa Lisbetin viime sanojen johdosta. Tekikö hän todellakin sellaisen vaikutuksen nuoriin tyttöihin? Sitä hän ei olisi uskonut…
"Ei, mutta nyt pitää Truda Viden laulaa, ennenkuin tuli sammuu!" huudahti Lisbet. "Tartu kitaraasi ja laula, Doraseni!"
Dora katsahti nopeasti Eugeniin, ikäänkuin kysyäkseen, tahtoiko hänkin, että hän laulaisi. Eugen ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja loi häneen hellän silmäyksen. Eikö hän sitten tiennyt, että hän, Eugen, ei rakastanut mitään maailmassa niin kuin hänen lauluaan — eikö hän tiennyt, että sillä juuri hän oli valloittanut hänen sydämensä?
Dora otti kitaran seinältä, istuutui pöydälle, kuten hänen oli tapana tehdä laulaessaan, viritti kitaransa, näpähytteli sitä hieman ja alkoi laulaa. Hänen päänsä oli taaksepäin taivutettuna ja hänen kirkkaat silmänsä näyttivät katsovan kauas etäisyyteen. Hän lauloi heleällä, värisevällä äänellä, ja hänen laulunsa oli kuin kirkkaitten, läpinäkyvien aaltojen hiljaista loisketta. Niin, Truda Vide oli kansanlaulu… Oli kuin hän olisi laulanut oman sydämensä laulua … tahi luonnon laulua … kevään kaihoa ja surumielisyyttä … metsien ja niittyjen unelmia… Eugen ei ollut koskaan kuullut mitään, joka olisi tenhonnut häntä niinkuin Doran laulu… Kirkkaina ja hopeanhohtavina kuin kuun säteet tunkeusivat nämä säveleet hänen sydämeensä … kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja sanomaton onnen ja tuskan tunne täytti hänen sydämensä. Kaikki tuntui hänestä samalla kertaa niin suurelta ja laajalta ja avaralta … ja hänen rakkautensa, hänen onnensa ja uskonsa oli rajaton … ja kuitenkin oli hänen rinnassaan ahdistava tunne, tuntui kuin aika ja paikka olisivat tahtoneet tukahduttaa hänet, litistää hänet kokoon…
"Laula minun lempilauluni!" huudahti Lisbet, kun Dora vähäksi aikaa vaikeni.
Dora näpähytteli kitaran kieliä ja alkoi laulaa, ja hänen äänessään oli entistään vieläkin sydämellisempi kaiku:
"Tu me demandes, Marie,
Si l'amour est trompeur,
Si plus d'un fois dans la vie
On peut donner son coeur?
Non, non, mon ange,
Jamais l'amour ne change —
L'amour d'un jour
Ce n'est pas de l'amour!"
Hän äänsi ranskaa huonosti ja väärällä äänenpainolla. Se olisi muussa tapauksessa häirinnyt Eugenia, mutta nyt ei hän sitä huomannutkaan, niin ihmeellisen liikuttava oli hänestä tuo vieno, kainon sydämellinen laulu. Laulaessaan viimeistä säettä: jamais l'amour ne change, katsoi Dora koko ajan kihlattuunsa, kasvoilla ilme, jota tämä ei voinut koskaan unohtaa. Hän ei enää epäillyt Doran rakkautta, hän tunsi taas riemuitsevan äänen sisässään kuiskaavan: "Ole onnellinen, sillä sinä rakastat ja olet rakastettu!"
Dora oli hetkisen hiljaa, sitten hän alkoi hapuillen soitella vienoja säveliä, siirtyi vähitellen pois haaveksivan hämärästä tunnelmasta, jonka oli äsken loihtinut esiin, helähytti muutamia iloisia, reippaita sointuja ja rupesi äkkiä soittamaan iloista tanssisäveltä.
Sanomattomaksi hämmästyksekseen näki Eugen Lisbetin samassa ponnahtavan ylös lattialta ja alkavan tanssia. Tuli uunissa oli nyt palanut loppuun, huonetta valaisi ainoastaan hehkuvan hiiloksen punertava kajastus, ja sen valossa näytti tuon nuoren tytön tanssi omituisen hurjalta. Lisbetin liikkeissä ei ollut suloa, mutta niissä oli intohimoa ja notkeutta.
"Tanssin avulla tulee puhua, samoin kuin soitonkin … liikkeillä tulee tulkita unelmia, kaihoa, ajatuksia", sanoi hän, ja pysähtyi Eugenin eteen, molemmat kädet koholla ja silmät kummasti loistaen pimeässä.
"Onko hän keimaileva vai onko hän vasta lapsi?" ajatteli Eugen ihmetellen.
Mutta Lisbetin tanssi tenhosi hänet samalla tavoin kuin Doran laulu. Koko perheessä oli jotain, joka liikutti häntä, jotain hellää, alkuperäistä, jotain lapsen tapaista, joka iloitsee kaikesta, joka kuuntelee satuja ja poimii kaikki kukat, jotka sattuvat sen tielle. Miten ystävällisiä he olivatkaan toisilleen, miten hyväileviä, miten kiitollisia ja ihastuneita kaikesta. Miten toisenlainen olikaan hänen perheensä, jossa kaikki olivat jäykkiä, vaativaisia, valmiita arvostelemaan kaikkea, mikä ei ollut heikäläistä. Hän ei muistanut, että hän koskaan olisi hyväillyt sisariaan, tuskin äitiänsäkään, jota hän kuitenkin suuresti kunnioitti.
Hän ei ollut selvillä omista tunteistaan, kun hän paria tuntia myöhemmin sanoi hyvästi morsiamelleen ja lähti kotiin. Hän tiesi vain, että hän oli kiihoittuneessa, huumaantuneessa mielentilassa, joka teki mahdottomaksi hänen tavallisen tuskallisen oman sydämensä ja salaisten vaikuttimiensa arvostelun. Kuitenkaan ei hän voinut päästä täysin vapaaksi tuosta arvostelun hengestä; hän toivoi, että yksi ainoa välitön lapsellinen tunne olisi voinut vallata hänet, kuten — hän ymmärsi sen — se voi vallata hänen uudet sukulaisensa, niin että he saattoivat iloita kaikesta. Mutta se pakeni häntä aina, ja aina oli hänen tunteissaan jotain kaihomielistä, kaikua tuskallisista kysymyksistä: "Minkälainen hän on — kuljenko kohti suurta ristiriitaa vaiko rajatonta onnea?…"
VII.
Parin päivän perästä oli kihlajaispäivälliset Eugenin vanhempien luona. Lapset ja vävyt, serkut ja tädit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu tekemään Doran tuttavuutta. Paitsi sitä oli kesteistä annettu tieto eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana kaikissa kihlajaisissa, häissä ja ristiäisissä Blumin perheessä, oli pyydetty avuksi. Erityistä ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillä mamsseli Gistren, talon vanha keittäjätär, oli ainoa, joka voi tyydyttää Blumin perheen vaatimukset siinä suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestä heidän vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtä erinomaiset kuin heidän järjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivät sääliväisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitä ruuanlaitosta ja tarjoilusta.
Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltä herra ja rouva Blum näyttivät, kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa, istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tällöin luoden silmäyksen katettuun pöytään, joka notkui hopean ja kalliiden pöytäliinojen painon alla, olisi hän sanonut: "Nyt he aikovat 'arkebuseerata' meidät kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellään käyttivät, ja joka käsittämättömistä syistä oli heidän perhekielessään pantu merkitsemään suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat kyllä joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidän mielestään oli sopivaa, että Eugenin morsian heti alun pitäen oppi ymmärtämään eroituksen hänen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman välillä.
Hjortin herrasväki ei, ihme kyllä, myöhästynyt minuuttiakaan. Kunnioitus, jota kaikki tunsivat Blumin perhettä kohtaan, vaikutti heininkin jo kaukaa ja sai heidät laittautumaan valmiiksi ajoissa. Rouva Blum tervehti juhlallisesti ja kohteliaasti poikansa tulevia appivanhempia, ja rouva Hjort vastasi hänen tervehdykseensä samalla tavalla, taivuttaen hänkin päätään yhtä sievästi ja lausuen hänkin yhtä jäykästi ja väkinäisesti toivomuksen, että molemmat nuoret tulisivat onnellisiksi ja että perheiden välille syntyisi hyvä ystävyys. Rouva Hjort matki aivan tietämättään rouva Blumin ylhäistä käytöstapaa, niin että tytöt, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat vähällä purskahtaa hyvin sopimattomaan nauruun.
Eugen oli tullut vähää ennen kuin hänen morsiamensa. Doran mielestä oli hänen tervehdyksessään, kun hän kohteliaasti kumartaen puristi hänen kättään, jotain Blumilaisen alentuvaa, ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta kun esittelyt ja tervehdykset olivat ohi ja Eugen ja Dora saivat taas vapaasti puhella toistensa kanssa, oli hän jälleen yhtä hellä ja rakastavainen kuin ennenkin. Dora olikin tänään erittäin suloinen; hänellä oli puku, joka sopi hänelle erittäin hyvin, ja sekin lisäsi osaltaan Eugenin mieltymystä häneen.
Rouva Hjortille oli osoitettu paikka sohvassa, ja hän istui siinä suorana ja kauniina kuin mikäkin koristuskapine. Tuontuostakin tuli joku rouvista puhelemaan hänen kanssaan, ja molemmat olivat silloin sen näköisiä, kuin olisivat he täyttäneet raskasta velvollisuutta.
Tulla oli pelokkaana vetäytynyt piiloon erääseen ikkunakomeroon, ja Lisbet tuli kohta hänen perässään sinne. Ei kukaan puhunut sanaakaan heidän kanssaan. Mutta Lisbet ei kadottanut rohkeuttaan; hän piti lystiä seurueen kustannuksella, ja kertoi kuiskaten huomioistaan Tullalle.
"Mutta eivätkö nämä Blumit konsanaan lopu … oi voi, tuolla tulee taas kokonainen perhe! En tiedä, mitä tämä loppumaton jono muistuttaa … mutta jotain hirveätä se on … ihan peloittaa… Ja miten lihavia he ovat … jokaisella herralla yhtä suuri vatsa … kyllä he mahtavat herkutella!… Tuossa taas kokonainen lauma, isä, äiti, lapset … he tulevat sisään ja kumartavat aivan kuin unessa. Oi Tulla, Tulla, jos minun pitäisi olla täällä, muuttuisin suolapatsaaksi … nyt jo alkavat sormenpääni jäätyä…"
"Ole toki hiljaa… Lisbet … älä naura … he katsovat meitä … ole hiljaa, Doran tähden."
Ja Tulla katseli pelokkaana ympärilleen; hänestä tuntui, kuin monet kymmenet katseet olisivat halveksien suuntautuneet häneen ja Lisbettiin. Mutta koko joukossa ei ollut ketään, joka olisi edes katsahtanut noiden molempien rumien, yksinkertaisesti puettujen tyttöjen puoleen. Vihdoin näki Lisbet Fanny Bergenstiernan, sen nuoren tytön, jonka hän oli tavannut jäällä, ja hän tuli heti paljon paremmalle tuulelle. Fanny esitti hänet ja Tullan toisille nuorille, ja pian he nauroivat ja puhelivat kuin tavallisesti.
Päivälliset moitteettoman hienoine ruokineen, viineineen ja passauksineen olivat yksitoikkoiset ja ikävät. Tavallinen määrä maljoja tyhjennettiin kihlauksen kunniaksi, mutta jokapäiväisyyttä ylemmäksi ei tunnelma hetkeksikään kohonnut. Blumit puhelivat kuten tavallisesti; se oli heidän kaltaistaan rauhallista, hupaista rupattelua, jota höystivät helppohintaiset satiirit ja pienet kiivastuksen puuskat, kun satuttiin koskettelemaan jotain Regina neidin hermoille vaarallista aihetta. Hjortit, jotka olivat tottuneet sydämelliseen seurusteluun ja hilpeään puheluun, olivat aina mykkiä tässä seurassa. Tulla ei avannut suutaan muuta kuin syödäkseen, mutta sitä hän teki perusteellisesti, toivoen seuraavana päivänä voivansa säästää sekä aamiaisen että illallisen, ja Lisbet, jolla oli vierustoverina pitkä, jäykkä nuorukainen — "kauppaneuvos" neljännessä polvessa — ei myöskään virkkanut mitään. "Oi, jospa kunnolla pääsisin täältä", ajatteli hän, "kunpa en vain nukkuisi tähän tai kuolisi, ennenkuin nousemme pöydästä … kurkussani tuntuu niin kummalliselta … on aivan kuin tukehtuisin kaikkiin näihin Blumeihin." — Rouva Hjort koetti yhä edelleenkin käyttäytyä yhtä arvokkaasti kuin Blumitkin ja sanoi muutamia epäonnistuneita kohteliaisuuksia, jotka herättivät naurua hänen selkänsä takana. Mutta "ukko Penn" oli yläpuolella kaikkien tunnelmien; hän söi, hajamielisesti hymyillen, yhtä paljon kuin Tullakin, ja otti niin runsaat annokset että rouva Blum huolestuneena ihmetteli, oliko kaikilla Hjorteilla yhtä hyvä ruokahalu. Hän puheli vapaasti naapuriensa kanssa, ja hänestä tuntui, että seura, johon hän oli joutunut, oli harvinaisen hauska ja miellyttävä.
Kun päivällinen oli syöty, vetäytyivät Eugen ja Dora erääseen sivuhuoneeseen, jossa he saivat olla koko iltapäivän, ilman että kukaan häiritsi heitä. Vihdoin tuli kuitenkin rouva Blum ja ilmoitti kylmän ystävällisesti, että nyt oli Eugen jo tarpeeksi kauan saanut olla kahdenkesken morsiamensa kanssa, nyt oli aika, että muutkin saivat nauttia hänen seurastaan. Rouva Blum oli kuullut, että Dora lauloi niin kauniisti, eikö hän tahtoisi laulaa heille jotain? Ja hän suuteli ohimennen nuorta tyttöä poskelle ja lausui toivovansa, että Dora tekisi uusille sukulaisilleen sen ilon.
"Mielelläni sen teen", vastasi Dora yksinkertaisesti, "pelkään vain, että täti odottaa minulta liian paljon; Eugen liioittelee niin kovin."
Ja hän loi sulhaseensa onnea säteilevän katseen, joka näytti sanovan:
"Mutta on hauska että liioittelet!"
Eugen puristi hänen kättään ja pudisti hymyillen päätään.
Dora meni nyt rouvan mukana saliin, missä piano oli avattu, kynttilät sytytetyt, ja kaikki istuivat odottaen laulua. Dora ei ollut ensinkään halukas laulamaan; hän tunsi, että kuuntelijain puolelta hän ei saanut osakseen vähintäkään myötätuntoa, ainoastaan uteliaisuutta ja arvostelua, ja hänestä tuntui, että kaikki sävelet hänen rinnassaan kuolivat.
Hän sammutti kynttilät — omavaltainen teko, joka sai rouva Blumin hieman rypistämään otsaansa — ja istui hetken aikaa soitellen, päästäkseen oikeaan tunnelmaan. Ja siinä hän onnistuikin; sävelet, jotka hän loihti esiin, veivät hänet toiseen maailmaan, ja hän unohti ihmiset ympärillään, paitsi yhtä, jonka kuva väikkyi hänen sielunsa silmien edessä. Hän alkoi laulaa erästä Eugenin lempilaulua, ja hänestä tuntui kuin olisi hän istunut siinä aivan yksinään ja lemmitylleen laulanut heidän nuoren onnensa laulua. Hän istui kuten hänen tapansa oli, pää taivutettuna taaksepäin ja katse, joka oli samalla kertaa kauas tähtäävä ja sisäänpäin kääntynyt, suunnattuna ylöspäin, yli kuuntelijain päitten. Ja niin suuri oli hänen laulunsa tenho, että sitä ei voinut vastustaa edes jäykkä, epäsoitannollinen Blumin perhe. Itse Regina neitikin, jolla ei ollut vähintäkään musikaalista aistia, näytti liikutetulta. "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän parisen kertaa, nyökähyttäen hyväksyen päätään. Ja Pilo neiti salli silmiensä kyyneltyä, ja hän toisteli — tällä kertaa sydämestään ja vakaumuksella: "Aivan niin, Regina, aivan niin!"
Kun Dora lopetti, kuului salissa hyväksyvä sorina, ja kiitoksia ja kohteliaisuuksia tuli tulvimalla. Kauppaneuvos puhui jotain Jenny Lindistä, jota Dora, iloissaan ja hämmästyksissään kun oli, ei ensinkään ymmärtänyt, ja rouva Blum syleili ja suuteli Doraa ensimäisen kerran äidillisen hellästi. Eugen, joka seisoi Doran vieressä, kietoi kätensä hänen vyötäisilleen. Hänen kosteat silmänsä ja haaveksiva katseensa näyttivät sanovan: "Katsokaa nyt — enkö ollut oikeassa; ei ole sitä ihmistä, jota hänen sävelensä eivät tenhoaisi."
Hjortin perheelle tämä oli juhlahetki; Lisbet ja Tulla olivat pakahtua onnesta, he vuoroon punastuivat, vuoroon kalpenivat, ja kun Doran sävelet täyttivät salin, värisivät he ihastuksesta. He katselivat ympärilleen säteilevin silmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Se on meidän sisaremme … meidän rakas Truda Videmme … meidän prinsessamme … meidän, meidän lemmittymme!" Ja rouva Hjort mietti, miten hän hienolla tavalla voisi antaa Blumin perheen tietää, että Dora oli perinyt kykynsä häneltä.
Doran laulu oli murtanut jäykkyyden muurin, yhdessä-olo loppui aivan toisella tavalla kuin se oli alkanut. Kauppaneuvos, joka oli matkustellut paljon ja kuullut useitten Europan kuuluisimpien laulajattarien laulavan, jutteli ystävällisesti ja alentuvasti Doran kanssa, ja rouvat olivat heti selvillä siitä, miten hauskana ajanvietteenä Doran laulu tulisi olemaan heidän ikävissä päivällis- ja illalliskutsuissaan.
Kaikki olivat siis mitä parhaimmalla tuulella, kun Hjortit tuossa 10:nen tienoissa sanoivat hyvästit ja lähtivät.
Mutta kun he tulivat kotiin, ja Eugen, joka oli saattanut heitä portille asti, oli lähtenyt, silloin purkausi Lisbetin tähän asti pidätetty iloisuus ilmoille. Ei auttanut, että ukko Penn varoittaen huusi "hiljaa, hiljaa"; portaita ylös kulkiessaan ja vielä etehiseen ja saliin tullessaankin hän nauroi ja puheli, aivan kuin hankkiakseen ilmaa keuhkoihinsa.
"Mitä kummaa tämä muistuttaa?" huudahteli hän kerran toisensa perästä, "tämä muistuttaa jotakin. Mutta mitä … en voi mennä levolle, ennenkuin olen päässyt selville siitä. Nyt … nyt sen tiedän! Se on Frödingin 'suvunlaulu'. Ettekö kuulleet, miten siellä soi joka nurkassa: 'me … me … me … kaikki sukulaiset … koossa pysymme'. Minne vain tuli, niin joka paikassa: 'me … me … me.' Ja ajatelkaahan, kun vanhukset kerran kuolevat ja tulee tappelu perinnöstä, huonekaluista ja rahoista ja jalokivistä… Silloin siellä käy kiukkuinen surina!"
Ja Lisbet väänteli itseään ja matki Blumeja ja nauroi, ja muut nauroivat mukana. Mutta äkkiä tuli Dora juhlallisen näköiseksi.
"Minä loukkaannun", sanoi hän lapsellisen pahastuneella äänellä, "sinä unohdat…"
"Niin, olen todellakin unohtanut, rakas Truda Vide", huudahti Lisbet ja syöksähti syleilemään Doraa, "olen kokonaan unohtanut, että sinä olet jo puoleksi Blum! Voi veikkoinen, se mahtaa tuntua kolkolta! Minä en tosiaankaan uskaltaisi olla sitä edes neljänneksi osaksikaan. En koskaan uskaltaisi mennä naimisiin kenenkään Blumin kanssa. Me, me, me … rakkaat ystäväiset, koossa pysymme!"
Tuo lause huvitti Lisbetiä niin, että hän sitten monta päivää surisi
Doran korvaan: "me-me-me … me-me-me…"
VIII.
Kevätpuolella alkoivat Dora ja Eugen järjestää tulevaa kotiaan. He kävivät katsomassa huoneustoja ja kulkivat ostoksilla. Hjortin tytöt neuloivat minkä ennättivät Doran myötäjäisiä, ja rouva Hjort kulki loppuunmyynneissä ja osti huokealla hinnalla ylijääneitä kangaspalasia. Hjortin perheen oli vaikeata saada kokoon edes jonkunverran kelvollista vaatevarastoa Doralle, mutta rouva ei hellittänyt, hän kävi kaikki kaupungin puodit, tinki vahvasti ja antoi perheen paastota, niin että ukko Pennin nenä tuli vielä pitemmäksi kuin ennen; itse hän istui ompelukoneen ääressä myöhään yöhön.
Häät oli määrätty pidettäväksi syksyllä. Tosin varoittivat sekä kauppaneuvos että rouva Blum poikaansa, puhuivat kaikista niistä vaaroista, jotka johtuivat Doran nuoruudesta — hän oli vastikään täyttänyt 19 vuotta — mutta Eugen oli taipumaton. Hänestä oli juuri Doran nuoruus takeena siitä, että he tulisivat onnellisiksi. Hjortin perheessä oli paljon sellaista, josta hän ei pitänyt, ja hän toivoi, että niinkauan kun Dora vielä oli näin kehittymätön ja lapsellinen, hän helposti saisi hänet kasvatetuksi omien periaatteittensa mukaiseksi.
Pesän rakentaminen aiheutti usein pieniä erimielisyyksiä kihlattujen kesken. Eugen kysyi neuvoa yksinomaan äidiltään, ja kun rouva Hjort tahtoi olla mukana, syrjäytti hän hänet kohteliaasti, mutta kylmästi. Dora loukkaantui ja kosti olemalla kylmä häntä kohtaan, ja se sai taas Eugenin aivan suunniltaan. Doralla oli muuten, huolimatta nuoruudestaan, hyvin varmat mielipiteet, joita hän ei peljännyt tuoda ilmoille; ja hänellä näytti myöskin olevan taito sitkeästi ja itsepäisesti, vaikkakin melutta, viedä perille toivomuksensa. Toisinaan tuli Eugenin mieleen ajatus, että nämä erimielisyydet ehkä olivat alkua vaikeisiin taisteluihin. Sen mukana tuli aina epäilys, rakastiko Dora todellakin häntä, vai oliko ainoastaan edullinen naimiskauppa ja halu päästä nuorena naimisiin, saanut hänet vastaamaan myöntävästi hänen kosintaansa; ja hänen käytökseensä tuli silloin jotakin katkeraa ja ylpeätä, joka sai koko Hjortin perheen liittoutumaan yhteen ja nyt jo pitämään Doraa marttyyrina. Vielä toinenkin epäilys vaivasi häntä: oliko Dora vilpitön … oliko tuo raitis, avomielinen olento todellakin Dora itse, vai oliko hänessä kätkettynä jotain, joka jonakin toisena kertana voisi purkautua esille ja osoittaa, että hän olikin aivan toinen, kuin miksi Eugen oli häntä luullut. Eikö hän oikeastaan ollutkin vasta luonnos, ja oliko hän ymmärtänyt oikein edes tuon luonnoksen ääriviivat?
Hän olisi tahtonut kysyä Doralta — avomielisesti puhua hänen kanssaan asioita, jotka tekivät hänet rauhattomaksi, mutta hän ei voinut. Hän ei voinut ilmaista ajatuksia, jotka häntä vaivasivat, hän ei aina ollut itsekään selvillä niistä; ne jäivät usein pelkiksi surumielisiksi tunnelmiksi, jotka hän sitten hukutti siihen huumaukseen, jonka Doran läsnäolo hänestä herätti.
Blumit muuttivat aikaisin kesähuvilaansa Saltsjössä, Hjortin perhe sitävastoin asui koko alkukesän kaupungissa, missä rouva ja tytöt hääräsivät helteessä Doran myötäjäisten kanssa. Vasta heinäkuussa, kun vuokrat tulivat huokeammiksi, hankkivat he kesäasunnon saaristossa. Se oli pieni tupa, jossa oli ainoastaan kolme huonetta, mutta siellä oli aina hauskaa ja sieltä kuului puhetta ja naurua, olipa päivä pilvinen tahi aurinkoinen. Lisbet kuljeskeli päivettyneenä ja nenä punaisena kallioilla ja kävi purjehtimassa kalastaja-ukkojen kanssa, ja Viva ja pikkupojat olivat aina paljain jaloin ja repaleisissa ja tahraisissa vaatteissa, mutta täynnä elämäniloa ja vallattomuutta.
Dora oli kesällä pari kertaa useita viikkoja Blumien luona ompelemassa myötäjäisiään ja oppimassa taloudenhoitoa, mutta vaikka hän miten olisi koettanut viihtyä hienossa huvilassa, missä komeat ruusut kukoistivat ja missä katetulta verannalta oli laaja näköala yli koko laivareitin, ei hän voinut. Aamupäivät, jolloin Eugen oli kaupungissa, olivat hänestä sietämättömän ikävät; rouva Blum istui tunnin toisensa perästä verannalla ommellen mamsseli Bendelinin kanssa, ja Dorasta tuntui, että ilma hänen ympärillään ei suinkaan ollut täynnä iloisia kesätunnelmia, kuten pienessä saaristotuvassa, vaan vaatimuksia, että hän pitäisi seuraa anopilleen ja yhtä innokkaasti kuin hänkin päärmäisi servettejä ja lautas-liinoja. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen jäsenensä jäykistyneet ja ajatukset herpautuneet, hän olisi tahtonut hypähtää ylös, ojennella itseään, laulaa heleimmällä äänellään, juosta puutarhaan poikimaan ruusuja. Mutta hän uskalsi tuskin kohottautua tuoliltaan; jos hän liikahti vähääkään, oli hän heti näkevinään anoppinsa silmät suunnattuina itseensä ja kuulevinaan hänen matalalla, kohteliaan-ystävällisellä äänellä kysyvän: "Mitä nyt, Dora — voitko pahoin … soitamme Bergströmille?"
Vasta kun Eugen saapui, tuli Dora entiselleen, sillä silloin rouva Blum luopui omistusoikeudestaan häneen ja jätti hänet pojalleen. Eugen ja Dora tekivät aina päivällisen jälkeen pitkiä kävelyretkiä, jolloin Dora unohti koko ikävän aamupäivän, ja valoisina kevätiltoina hän nautti täysin siemauksin nuoresta onnestaan.
Eräänä päivänä olivat Eugen ja Dora kutsutut Regina tädin luo Ekholmin kartanoon. Se oli Regina tädin suuren, kauniin maatilan nimi, jossa kaikki Blumin lapset aina olivat saaneet viettää muutamia päiviä kesä- ja joululuvastaan. Ne päivät, jotka he viettivät tässä kartanossa, syöden marjoja puutarhasta tai pureskellen pähkinöitä uunin ääressä, vavisten kunnioituksesta ja ihmettelystä katsoessaan Regina tädin lumivalkeata tukkaa ja läpitunkevia silmiä, väikkyivät sittemmin aina heidän mielessään kuin ihmeellinen, hurmaava tarina lapsuuden ajoilta, melkein yhtä juhlallinen kuin käynti joulukirkossa.
Oli säteilevän kaunis päivä, kun Eugen, Dora ja Lisbet — Regina tädin suopeus oli tällä kertaa ulottunut häneenkin — lähtivät Ekholmin kartanoon. Mutta kuitenkin se näytti tuovan muassaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia. Ensiksikin tulivat Lisbet ja Dora niin myöhään laivalle, missä Eugen odotti heitä, että porraslautaa juuri oltiin vetämässä sisään; sitten repäisi Lisbet reiän uuteen hameeseensa, ja päästi kauhuissaan sellaisen hätähuudon, että kaikki matkustajat kääntyivät katsomaan häntä. Eugen tuli kaikesta tästä heti synkälle tuulelle. Dora ja Lisbet tekivät kyllä kaiken voitavansa lepyttääkseen häntä, mutta mikään ei auttanut. Eugen vastaili hänelle lyhyesti — hän istui ja ajatteli, että vastaisuudessa hän kyllä opettaisi vaimonsa pitämään vaaria ajasta — ja vasta perille tullessa hänen kasvonsa kirkastuivat. Mutta silloin synkkeni vuorostaan molempien sisarusten mieli. Siinä oli heidän edessään Regina tädin mahtava, valkeaksi rapattu linna, suorien lehtikujien, tasaisten pensasaitojen ja säännöllisten kukkalavojen ympäröimänä. Kaikki oli siinä omiaan herättämään juhlallista kunnioitusta. Eikä heidän mielensä keventynyt, kun he noustuaan ylös kiviportaita saapuivat ovelle, jonka palvelija, suora ja jäykkä kuin vahtisotamies, avasi heille, ja jonka sisäpuolella toinen, mahtavana kuin itsevaltias, otti vastaan heidän päällysvaatteensa ja päivänvarjonsa.
Lisbet paralle kävi heti sisään tullessa hyvin onnettomasti. Ensin hän kompastui kynnykseen, sitten Doran hameeseen, ja Regina neidin eteen tullessaan hän oli niin hämillään, että tuskin tiesi mitä teki. Perästäpäin hän muisti ainoastaan, että oli ollut vajoamaisillaan lattian alle, oli nähnyt ympärillään pilkallisia naamoja ja kuullut Regina tädin murahtelevan jotain, jonka hän tietysti saattoi otaksua olleen tervetuliaistoivotuksen, mutta joka hänen mielestään oli kiukkuinen huomautus nykyajan nuorisosta. Sitten hän muisti vain suuren pöydän täynnä herkullisia leivoksia, paksua kermaa ja punaisia mansikoita, muisti vielä, että kaatoi kermaa hameelleen ja pudotti lusikan lattiaan, ja oli taas kuulevinaan peloittavaa murinaa nykyajan nuorisosta.
Sitten seurasi hauska kohta hänen muisteloissaan; surumielinen neiti Pilo opasti hänet ja Doran huoneeseen, jossa he saivat pukeutua päivällistä varten. Silloin tuli Lisbetkin entiselleen, hänen kielensä siteet aukenivat, ja iloissaan, että sai hetkisen olla vapaudessa, hän pyöritteli Doraa ja alkoi lörpötellä kuten tavallisesti.
"Minä en ole luotu elämään suuressa maailmassa", tuumiskeli hän, "en varmaankaan tule suorittamaan elämäntehtävääni siellä."
"Sen minäkin uskon", vastasi Dora.
"Katsoppas, Truda Vide!" jatkoi Lisbet, osoittaen sormellaan puutarhaan, "näetkö, minkälaisia ruusuja tuolla on! Meidän täytyy kummankin 'nykäistä' itsellemme yksi niistä!"
Hän juoksi ulos ja palasi hetkisen perästä, kädessä kaksi suurta, puoleksi auennutta ruusunnuppua.
"Oi, miten ihania!"
Ja Dora ja Lisbet koettivat kumpikin kilvan anastaa niistä kauniimman.
Iloisina ja tyytyväisinä he vähän ajan perästä tulivat saliin, missä muut päivälliselle kutsutut vieraat, seurakunnan kirkkoherra ja pari perhettä naapuritaloista, olivat koolla. Lisbet tunsi nyt itsensä, saatuaan puhella Doran kanssa, paljon rohkeammaksi kuin alussa. Hän päätti nyt käyttäytyä hienommin kuin aamulla, ei enää kumartaa niin kömpelösti, vaan oikein sirosti ja kauniisti, niin että Regina tätikin mieltyisi häneen. "Miten suloinen nuori tyttö", ajattelisi Regina täti, Lisbetin niijatessa hänelle, "ja miten tuo ruusunnuppu sopii hyvin hänen norjaan vartaloonsa." Niin ajattelisi Regina täti… Mutta mitä nyt? Mitä oli tapahtunut? Miksi katselivat kaikki niin omituisesti häntä ja Doraa? Miksi tuli Regina täti niin ankaran näköiseksi nähdessään hänet ja Doran? Ja vanha Pilo — Lisbet ei ollut koskaan kenenkään silmissä nähnyt niin hätääntynyttä ilmettä kuin tällä hetkellä neiti Pilon…
"Rakas neiti Pilo", kuiskasi Lisbet vanhalle seuranaiselle, hiipien samalla hänen selkänsä taakse, "mitä tämä tietää? Regina täti on niin vihaisen näköinen, ja Eugen — olemmeko tehneet jotain pahaa?"
"Lapsikullat", vastasi neiti Pilo myöskin kuiskaten, "tehän olette ottaneet ruusuja Regina neidin pensaasta…"
"Regina neidin pensaasta? Mutta eivätkö kaikki pensaat ole hänen?"
"Ovat, ovat toki!" vastasi neiti Pilo, hämmästyen suuresti sellaisista loppupäätelmistä. "Mutta nuo pensaat tuolla penkereellä ovat peräisin everstin ajoilta, eikä niihin saa koskea kukaan muu kuin neiti itse…"
"Voi, sehän on hirveätä … mitä me nyt teemme? Lyökö hän meidät kuoliaaksi?…"
"Ei…" vastasi neiti Pilo hymyillen heikosti, "ei teitä … vaan…"
"Mutta … neiti kulta, antakaa anteeksi — sanokaa, mitä meidän pitää tehdä … sanokaa…"
Samassa löi Regina neiti kätensä yhteen, puhelu taukosi heti, ja peräkanaa lähdettiin kulkemaan ruokasaliin, missä Regina neiti ystävällisesti hymyillen osoitti jokaiselle paikkansa pöydässä. Lisbet parka oli hyvin onnellinen, kun hän vihdoin pääsi istumaan tuolille, joka oli mahdollisimman kaukana teräväkatseisesta Regina-neidistä.
Päivällisen aikana ei Lisbetille sattunut mitään ikävyyksiä. Hän söi niin paljon kuin suinkin saattoi syödä herättämättä huomiota, mutta otti ruokaa niin välinpitämättömän näköisenä, että oli varma siitä, että palvelija piti häntä harvinaisen sivistyneenä nuorena naisena, tottuneena suuren maailman tapoihin. Sitäpaitsi oli hänestä erityisen hauskaa katsella Regina neidin ihraleukaa, tarkastella miten rauhallisena ja täyteläisenä se riippui, kun ei mikään häirinnyt sen omistajatarta, mutta miten se heti alkoi aaltoilla, kun Regina neiti innostui, ja miten aaltoileminen kiihtyi innostuksen kasvaessa. Lisbet ei ollut koskaan nähnyt sellaista leukaa — saisikohan hänkin vuosien kuluessa sellaisen, vai kuuluiko se ainoastaan rikkaille, vanhoille neideille?
Regina tädin päivällisillä oli muuten aina jonkinlainen parlamentaarisuuden leima; hän ei suvainnut yksityistä ajatustenvaihtoa, vaan tahtoi yleistä pöytäpuhelua, jota hän johti kuin tottunut puheenjohtaja ikään, esittäen jonkun sopivan aiheen ja pakoittaen sitten toisen vieraan toisensa jälkeen lausumaan ajatuksensa siitä. Ja jos joku toisinaan uskalsi rikkoa näitä parlamentaarisia sääntöjä vastaan ja kuiskata jotain pöytätoverilleen, sai olla varma siitä, että Regina tädin terävä katse välähti lasien takaa ja eroitti nuo varomattomat.
Päivällisen jälestä pujahti Lisbet pois koko seurasta ja juoksi puutarhan läpi puistoon. Kun hän oli varma että kukaan ei enää voinut nähdä häntä, kohotti hän käsivarsiaan, ojenteli itseään, hengitti syvään ja alkoi nauraa ja laulaa. Hän ei, jumalankiitos, ollut vielä kadottanut ääntään ja liikuntokykyään. Oi, miten ihanata olikaan täällä ulkona luonnon helmassa, tällaisena hurmaavana kesäiltana … millaisia suuria, tuuheita puita … miten kauniina hehkuivatkaan petäjien rungot laskevan auringon valossa, aivan kuin kupari ja kulta… Hän katseli ympärilleen loistavin silmin, ja elämänhalun ja ilon väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Oi, oli ihanata olla nuori ja iloinen ja kaunis… Sillä hän oli varmasti hyvin kaunis tällä hetkellä, hän tiesi sen… Vaalea leninki sopi hänelle erinomaisen hyvin … hänen nenänsä oli hieno, karakteristinen … hänen ryhtinsä ruhtinaallinen… Ja hän kulki nopein askelin, iskien kengänkorot kovasti maahan ja nauttien nuorekkaasta, notkeasta käynnistään, ja nyökähyttäen tuontuostakin hymyillen päätään omille iloisille ajatuksilleen.
Sitten hän alkoi laulaa omalla laatimallaan säveleellä:
Truda Vide, Flora Hopper ja Nora Nubb, ja Nora Nubb.
Aivan varmaan hänelle kohta tapahtuisi jotain hauskaa, hän tunsi sen… Kenties oli kotona jo kirje odottamassa… Ja romantilliset, epämääräiset haaveet täyttivät hänen mielensä — niitä liiteli ilmassa kuin kultasiipisiä sudenkorentoja tuolla kaukana kaislikon yllä…
Mutta kas, millainen pieni, kaunis vene tuossa, valkeaksi maalattu — se hänen täytyi ottaa ja lähteä soutelemaan! Ja hän kuvitteli jo mielessään miten sievältä hän näyttäisi siinä istuessaan vaaleassa leningissään, tummat silmät säihkyen, ja ympärillään ilta-auringon kultainen punerrus.
Hän sai etsiä kauan veneen avainta, mutta löysi sen vihdoin pienestä huvimajasta rannalta. Iloisena ja tyytyväisenä hän avasi veneen lukon, pani airot paikoilleen ja alkoi soutaa ulos järvelle. Soutaessaan hän yhäti itsekseen lauleskeli:
Truda Vide, Truda Vide j.n.e.
Hän lauloi niin että sorsaparvi kaislikossa heräsi ja pyrähti lentoon. Silloin hän vasta oikein riemastui, paneutui pitkälleen veneeseen, ojensi kätensä ja lauloi vielä heleämmin:
Lennä, lintuparvi, lennä kauas pois! Satumaille kaukaisille ehdin kerran minäkin…
Ja hän souti laulaen eteenpäin, muistamatta aikaa ja paikkaa, souti kuin olisi hän tahtonut tavoittaa linnut lennosta tai saavuttaa kultakimalteiset pilvet kaukana lännen taivaalla…
Sillävälin oli Regina neiti, kun ensin oli juotu kahvia liköörin kanssa terrassilla, kutsunut vieraansa kävelylle puutarhaan ja puistoon. Edellä kulkivat ruustinna ja Regina neiti itse, jälestä tulivat muut vieraat parittain; sillä yhtä tärkeätä kuin parlamentaarinen järjestys pöydässä oli Regina neidistä käveleminen säännöllisessä järjestyksessä. Ihmiset eivät koskaan saaneet kulkea laumottain; se häiritsi hänen järjestyksen-aistiaan. Mutta äkkiä pysähtyi Regina neiti, ja neiti Pilo, joka kulki hänen takanaan, meni kalpeaksi kuin palttina. Mitä tämä merkitsi! neidin vene, johon ei saatu koskea muuta kuin hänen erityisellä luvallaan, oli poissa!
Regina neiti kääntyi kiivaasti seuranaisensa puoleen ja sanoi tuimasti:
"Mitä olen sanonut avaimesta, Pilo?"
"Kaksi vuotta sitten Regina määräsi, että sen tulee riippua huvimajassa; sen jälkeen en ole kuullut Reginan puhuvan siitä", kuiskasi neiti Pilo.
"Niin, ja minusta on aina ollut paha, että se on riippunut siellä", jatkoi Regina neiti, "ja nyt näet, miten on käynyt…"
Neiti Pilo ei vastannut, mutta ajatteli mielessään, että vaikka Regina tahtoisi ripustaa avaimen kassakaappiin, ei hän, Pilo parka, panisi vastaan.
"Kukahan on vienyt avaimen?" jatkoi Regina neiti ja katseli tutkivasti ympärilleen hakien pahantekijää.
Kukaan ei vastannut, mutta kaikki olivat huolestuneen näköisiä ja pitivät tapausta ennenkuulumattomana.
Regina neiti ei virkkanut enää mitään; hän oli pahalla tuulella, ja vieraitten kokeet saattaa häntä pilapuheilla ja hauskoilla jutuilla hyvälle päälle olivat tuloksettomia. Hän ymmärsi, kuka oli vienyt veneen, ja hän ajatteli mielessään, että jos Eugen olisi totellut hänen varoituksiaan ja välttänyt "juoksevaa hirveä", olisi sekä hän että hänen sukunsa säästynyt monesta harmista. Vasta lähtöhetkellä Regina neiti tuli entiselleen. Dora ja Lisbet olivat panneet pois "perheruusut", ja veneen avain, jonka Pilo oli hakenut rannalta, minne Lisbet oli unohtanut sen, riippui hyvässä turvansa etehisen naulassa.
Kotimatka ei myöskään ollut hauska; laiva oli täpösen täynnä ihmisiä, niin että Eugenin oli vaikea löytää istumapaikkaa seuralaisilleen, ja itse hän oli koko ajan alakuloinen ja äänetön. Lisbet ei rohjennut virkkaa sanaakaan, hän oli kuin lapsi, joka on tavattu pahanteosta, ja Doran kokeet saada keskustelua käymään eivät onnistuneet. "Oi, voi", ajatteli Lisbet, "miten me voimme mennä naimisiin Blumin perheen kanssa! Me tukehdumme, me kuolemme…"
"Rakas Eugen, älä ole enää vihainen meille", pyysi Dora, kun he erosivat Doran ja Lisbetin portilla, "eihän se ollut niin vaarallista…"
"Ei se ollut vaarallista", sanoi Eugen, kohauttaen olkapäitään, "mutta se oli sivistymätöntä. Ei juuri käyttäydytä sillä tavoin, kun ollaan ensi kertaa vieraissa…"
Lisbet alkoi nyyhkyttää, mutta Doraa harmitti Eugenin kylmä, ankara ääni, ja pahat ajatukset heräsivät hänessä.
"Sinä liehakoit Regina tätiä vain sentähden, että hän on rikas!" sanoi hän yhtä terävästi kuin Eugenkin. "Jos hän olisi köyhä, ei kukaan pitäisi minään majesteettirikoksena ottaa pientä kukkaa hänen penkistään."
Eugen ei vastannut, hän vain katsoi Doraa tuolla ihmeellisen rauhallisella katseella, joka silloin, kun hän oli kiihdyksissä, oli niin piinallisen syvä ja läpitunkeva.
"Anna anteeksi, Eugen", sanoi Dora, joka heti katui sanojaan, "en tarkoittanut pahaa … sitä, mitä sinä ajattelet … oletko vihainen minulle?"
"En — en ole … hyvää yötä!…"
Hän ojensi Doralle kätensä ja nosti hattuaan. Mutta Dora ei tarttunut ojennettuun käteen, vaan astui askeleen taaksepäin ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"En tahdo erota sinusta tällä tavoin…"
"Puhumme siitä toisen kerran — hyvää yötä nyt. Hyvää yötä, Lisbet."
Hän oli niin ankaran ja totisen näköinen, että kumpikaan tytöistä ei enää uskaltanut virkkaa sanaakaan. He sanoivat hänelle hyvästi ja menivät sisään, Lisbet yhäti nyyhkyttäen, ja Eugen kiiruhti omalle taholleen.
Kun Eugen tuli kotiinsa ja ajatuksissaan kävi läpi päivän kaikki tapahtumat, tunsi hän itsensä alakuloisemmaksi ja epätoivoisemmaksi kuin konsanaan ennen. "Olen mennyt kihloihin huonosti kasvatetun lapsen kanssa huonosti kasvatetusta perheestä", ajatteli hän, "ja nyt ei auta muu kuin varustautua kärsivällisyydellä…"
Ja hän huokasi syvään ajatellessaan tulevaisuutta. Mutta kuitenkaan ei hän tahtonut tehtyä tekemättömäksi, sillä niin paljon rakasti hän Doraa — mutta hän toivoi, ettei olisi koskaan nähnyt häntä…
Juuri kun hän ajatteli näitä katkeria ajatuksia, kuuli hän ovikellon hiljaa soivan. Hän heräsi mietteistään, ponnahti ylös ja kiiruhti ulos etehiseen. Hän aavisti, kuka se oli, ja tahtoi ehtiä ennen Lovisaa.
Kun hän avasi oven, seisoi Dora hänen edessään. Kesäillan vaaleassa hämyssä voi nähdä, miten hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat kuten kuumeisella.
"Dora, oletko hullu?" kuiskasi hän kiihoittuneena, "tahdotko pilata maineesi, tahdotko tehdä itsesi mahdottomaksi tulemaan minun vaimokseni?"
"Siitä en välitä", huudahti Dora kiihkoisasti, "saat heittää minut ulos, jos tahdot … mutta minä en voi nukkua … minä en voi… elää … muistaessani epäystävällistä eroamme… Ajattelehan, jos jompikumpi meistä kuolisi … ja viimeinen sana välillämme olisi ollut katkera… Minä en kestä tätä … meidän välimme täytyy jälleen tulla hyväksi…"
Ja hän tuli etehiseen ja heittäytyi nyyhkyttäen Eugenin kaulaan.
Hänen sydämellinen hellyytensä huumasi Eugenin; hän painoi hänet intohimoisesti rintaansa vasten, mutta päästi hänet heti jälleen, säikähtäen omaa kiihkoaan.
"Oi rakas Eugen", nyyhkytti Dora, "sano, että et enää — että et enää ole vihainen minulle…"
"En … en … en … mutta nyt sinun täytyy mennä…"
"Etkö ole pahoillasi?…"
Hän hymyili surumielisesti.
"En tiedä ymmärrätkö oikein mitä tarkoitan, kun sanon, että tunnen mitä silloin täytyy tuntea, kun huomaa olevansa vieras sille, jonka kanssa tahtoisi jakaa kaikki…"
"Anna anteeksi … anna anteeksi, enhän tarkoittanut mitä sanoin; kun kiivastuu, sanoo usein sellaista, mitä ei tarkoita…"
"Näetkös, sitä en minä oikein usko. Uskon päinvastoin, että juuri tuollaisten äkillisten mielenpurkausten hetkinä paljastamme sisimmät ajatukset toisistamme, sellaiset, jotka muuten salaamme — kohteliaisuudesta, säälistä tai viisaudesta. Tiedän, että sinä sisimmässäsi pidät minua ylpeänä, yläluokan ihmisenä, joka kumartelen rikkautta ja halveksin köyhiä, ja sen käsityksen minusta sinä suutuspäissäsi ilmaisit…"
"Nyt sinä paljastat itsesi, Eugen", sanoi Dora tyynemmin, "luuletko, että voi ajatella niin halpamaisesti siitä, jota rakastaa, niinkuin minä rakastan sinua. Jos niin on, niin täytyy sinunkin ajatella paljon pahaa minusta, vaikka salaat sen, arvatenkin sääliväisyydestä…"