MYRTTI JA ALPPIRUUSU
(1911)
ITALIAN PORTILLA.
Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tavoittavat alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä, raitit viinitarhain muurien sulkemia; siellä on viisi kirkontornia, — ja vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä; se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät.
Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensi kerran Italia ja sen kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä, — ajelinko siellä pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin, — pitkin vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset, lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin. Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa jossa tupakan sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet samettihousuissa, naiset korvaheloineen, läpi valkean kylän, kohti kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui kuin kaivattu maa ja sen kauneus olisi henkilöitynä tullut vastaan. Sillä pian näin, että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden ilmestys, — ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus olisi siinä minua tervehtinyt, — ja enemmän: aavistelevasti luvannut kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein, — ikäänkuin ihmeitä tekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.
Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa, iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli, kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiänsä oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen, — Italian portilla, vuorisolasta tullessamme.
Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän helähytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen kiireisestä liverryksestänsä montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan soitettuaan hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.
Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli, liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänin. Ja kun hän suutatusten sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet, kaartunevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, niin loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen sävelsoinnutuksen.
Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon siloisuutta! Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan kauneuden tervehdys, — Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Minun mieleni keveni, nääntynyt sydän riemahti, epämääräisestä, selittämättömästä toivosta. Ikäänkuin olisi taivas tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palasin, tuntui kuin olisi etelän Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.
Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen. Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, — ja samoin oli hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista kuvasta, ajatus:
Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokaadilla kirjailtua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi, hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin, sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta, tietämättäsi.
Niin hän hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; helähytti vielä hyvästinsä, ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän, ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti, katsoi taakse, ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti valkea talo päiväpaisteessa — ja talon kulmalla jo ensimäinen kypressi.
Mutta kauan hänen visertelevä äänensä nauroi korvissani. Se kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa, sokerrellessani italiaa sotamiesten kanssa, — Lombardiassa, jossa tehtaanpiiputkin kietoo ikivehreä muratti; — se soi Apenninien rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin etsin: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.
Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno, silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva koko Italiasta, toive, käsittämätön kauneuden harha? — Syvässä laaksossa, ihanasta vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät, — kahden puolen taivasta tavoittavat alppimuurit, Italian portilla.
Ala, tammik. 1908.
FLORA-TARINA.
Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä. Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun, alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama, ensin Colosseum. Kullankellervässä autereessa kylpevät pyöröteatterin kaaripiirit, kolmikertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman ja Venuksen templin raunioiden ohi.
Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen raunioilla piiniapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium, keskellä siro kellotorni.
Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorinvalkea Forumin pääpaikka; temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.
Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta. Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, — ja altaaseen kuvastuivat mustanpunaiset ruusut, — hymyillen tummaa, salaperäistä hymyänsä. Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.
Silloin tuntui siellä usein kuin vanhat jumalat eivät olisikaan kuolleet. "La résurrection des dieux" soitti mielessä! Ne nukkuivat vain levon unta muinaisuuden paatten alla.
Hyvä oli levätä puitten varjossa, ja antaa entisten kevättarujen herätä mielessä.
* * * * *
Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä Feidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostansa kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet hänen kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta ei hän ollut niitä huomannut, Feidon. Niin myös kirsikkain kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena, kaidoille kaduille ja tuli kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi, ja kirjavat vaunut vierivät, kuormanansa kevätkukkien uhkeutta, ruusujen punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla. Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleiltä ja kukkaisköynnöksillä, siksi oli torilta vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Feidon kulki ajatuksissansa. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan ja kohotti kasvojansa, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli kaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, itseään katselevan, surkutellen hänen onnettomuuttansa. Tietysti eivät nuo sadat oudot hänen suruansa tienneet, eivät häneen katselleet. Mutta kiireesti hän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle sivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin, kulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen kultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei: keisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille; ja asettui sinne piiniain siimekseen. Siihen hän istahti penkille, pää kumarassa, kulmat varjossa, suihkualtaan eteen, jonka kupeissa lähdeneidot ja faunit löivät leikkiänsä. Mutta kas, kun hän istui, niin kiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä käärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle paadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Feidon sattui kasvojansa kohottamaan, niin käärmeen hän nyt huomasi, vaikkei ollut kirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän nousi ylös, ja matelijan varalta, joka hänelle peljästyneenä hampaitansa näytti, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi, ikäänkuin sille vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi, ja istahti taas penkilleen varjoon, ottaen poveltaan pienen punaisen kiven, ja alkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden merkkiä.
Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen, ja tumman kiven muovailuun, josta kuulsi Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Feidon oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, — nimeltä Flora, hänkin, — saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudellensa. Tällä naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä, hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen temppelissä, jota Feidon koristi kelloin ja lootuskukkaisin ja jossa Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessansa painumus mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa hänen luotansa kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut, ja itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti uskollinen, teki hyvää elämässään, ja kävi joka päivä rukoilemassa ja uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisattuessa, Feidon oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään suloon, ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Feidonin ja että hän halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin Feidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin, ja kävi temppelissä yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös peljäten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Feidonhan oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta hänen ohitsensa temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai Osiris hänen sielussansa Feidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin hän nousi ylös ja pakeni pois, palataksensa temppeliin jälleen. Yhä hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luoksensa. Ja siellä Feidon ja Flora tutustuivat toisiinsa. Feidon näytti hänelle veistoksiansa, joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Feidonin ääntä, niin hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi, vai Feidon, vaippa olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Feidon huomasi hänet sellaisena, niin hän oli kyllin onnekas.
Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi, ja lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Feidon sai kokea outoa, avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja lausuen. Flora väistyi valkeana; huulet hehkuen ja silmät loistaen, mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän Feidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet kirkkaat entiset jumalat, ja paikalle tulleet itämaiset, hämärät ajatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin, hallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu uskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan pitkällisellä tuonelalla.
Mutta Eros taisteli itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Feidonin tulla kotiansa, hänen kammioonsa, ja hänen suudella noita haluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Feidon silloin anoi kirkkainta, puhkesi Flora kyyneleihin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio. Ja kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei Flora häntä rakastanut kuten vakuutti, — silloin sinkautti Flora auki vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei hänen rakkaudellansa ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Feidon veisi hänet pois, kauas jonnekin. Mutta Feidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö olisi hennonut viedä lemmittyänsä kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi, ja kääntyi sitä tulisemmin kuvaamaan heidän parhainta nuoruudenkukoistustaan, elon kultamaljaa, jonka ikivaltiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneleitä ja kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi paisui.
Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä; naisen silmät vuodattivat kyyneleitä yhä viljemmin ja hänen kasvonsa harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden iloa itse kyyneleistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei vielä ollut tullut.
Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti Floran kyyneleitä, niin hänen vaivansa unhoittuivat; mutta sensijaan hänen vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, — leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska Flora sitä jumalaa rakasti.
Hän toivoi, että surma ampuisi häneen nuolensa, ja hän kulki tahallansa Suburran myöhin illoin arveluttavilla kujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet tappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä hän oli jalosti kaunistanut, hän kai Feidonia suojeli, tuo hänen vihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten hän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen itseltänsä; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut tuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä keskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna kuin juopuneena, Campagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia. Niinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni remuisesta väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.
Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt, ja usein päättänyt palata kotimaahansa, kirkkaan Afroditen Melokseen, heittääkseen siellä sielustaan surun paulat.
Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä terveyden-jumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina hohtivat Aventinuksen kypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat, siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita lastattiin ja varustettiin matkalle. Feidon meni, tiedusteli trireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli Flora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän kiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja heittääkseen Floran.
Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät hänen askeleensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan, ohitse, jossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut rakastettunsa. Siihen hän seisattui nytkin, hätkähtäen, huoaten — ja meni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet lootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen, tuijottaen kaikkein pyhintä kohti, Floraa ei ollut siellä, mistä tumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä ryntäillä.
Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi, pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkakorien kantajain, joiden toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja palmun lehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin. Hän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Feidonin seisovan siinä synkkänä taas, — ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tiennyt heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Feidonin luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa osattiin ajatella kirkkaasti, Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden ja hyvyyden henkien, maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti kätensä tutusti Feidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei hänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.
Pian astuikin Feidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsipuu, täynnä hentoja valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne huomasi. Ja pappi ja Feidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäten eri suunnillensa.
Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin elfenluusta piirrettyinä, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako Osiriksen vai ei, — ja vaaka oli huolettavasti Feidonille kallistumassa. Monta päivää oli Feidon väistänyt häntä; millä kahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Feidon, hän on kaikki, mitätön muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Feidon: mitä on muu hänettä: kuolon tyhjyys! Feidon oli sanonut: rakkaus on virvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Sitä se ei saanut olla, Flora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta kuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja lohdutusta. Siiloin ilmoitettiin, että pappi häntä tahtoi tavata. Ja pappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen lähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris muistanut ja heltynyt, ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on palkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän tulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis, koristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Feidon matkustaa pois, Melokseen, — ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja luhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuansa tulla Floraa noutamaan, niin astuessaan hän hymyilee tyytyväisenä.
Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää tyttäreltänsä taakan, jonka on hänelle koetellen määrännyt.
Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, hän vie hänet vakavan Osiriksen temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja mieluista uskomista, — sillä se hetki oli tullut, — temppelin tummaan kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuansa, levätä ja odottaa Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.
Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen, ei ajatellen mitään; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Feidon on mennyt, iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, sellan oven tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja kallistaa sen.
Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallansa sulka-diadeemi; se oli Feidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin koski sitä suloutta katsoa, — ja huulet sulkivat hänen janoavan suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin korkealle, yli maan, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Feidonin, hänen muotoisensa.
Mutta aamulla, kun päivä sarasti, — silloin hälveni Osiris jälleen tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen hän lähti keveänä temppelistä.
Feidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja, ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun, parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylvähikköihin, joissa lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä pantterivaljaikolla; tuolla kukilla koristettuna, korkeissa kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttava ja valkokäsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani huikaisemaan kuin kevätlumi.
Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi, ja Feidon kulkueessa. Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään silkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalallensa, temppeliin menossa alttarin luo. Feidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora. Ja Flora näki, Feidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi, mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltansa ja suuteli sitä Feidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina siltä, jonka hän oli valinnut onnelliseksi tulemaan, — asteli ylpeänä, sylinsä täynnä narsisseja ja liljoja.
Rooma, toukok. 1908.
SISILIA.
Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, — siitä myös nimi Trinakria.
Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokin väri, — samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.
Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.
Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tumman värinen, autereinen, utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisenpunerva. Se on Sisilia, muinaisuuden Trinakria.
Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä, kotkakorkeina: pohjoisessa ja idässä.
Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana, että eroittaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat, jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat korallit sen pohjasta.
Mutta paikoitellen ovat rannat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä, joihin Jonian meren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta hymyilevästä merestä kohoillen.
Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa, suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.
Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä, viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja, iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin meripääskyn pesä, — turvallisina kuin merikotkain pesät.
Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena kiiluu, kirsipuut kantavat raskaan taakan, — öljypuut, leipäpuut. Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisee vuorilaitumilla ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis. Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.
Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa saaren muitten ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen pyramiidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmeissä laskoksissa, sen helmoissa on rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvien-ylisessä, terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä kaikkea pitää sillä saarella olla.
Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee kiviä ja suitsuu tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.
Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.
Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen kaakkoiselta Jonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito, tai kuin himmeää hopeaa.
Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää: ylimmät huiput käärittyinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten takaa, kiittää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.
Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien, oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaan rantaa kohti, jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.
Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.
Näin ikkunain kimaltavan kultaa, — vuoristojen sauhuiset autereet, satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.
Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä — Polyfemokseen! Sehän on Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa vastaan! Polyfemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!
Tällä saarella se kuului olleen se Polyfemos. Aavalla rantahietikolla, korkean vuoriston juurella, seisoi Polyfemos, toissilmäinen, järeä vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällänsä, korkea
— — — kuin salon tuuhea huippu, jok' yli vuoristomaan pääns' yksin ja suurena nostaa.
Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna. Sellaisena seisoi Polyfemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä historiantakainen sikaani, sikuli, Trinakrian ensimäinen eläjä. Seisoi vaari rannalla, — aamun meri läikkyi maidonkarvaisena, mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.
Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntänsä paisutti kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin kultavihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari, Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsilehdot, sen "lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin lempeänä utuviivana, pehmoisna kuin sininen öljy. Mitä oli muilla siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?
Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
Pallas-Athenen suojatti.
Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoansa.
Hän sulki luolansa suun vankalla paadella, ja alkoi vieraitansa syödä.
Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan lattialle.
Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt vieraita kilijuustolla, ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun hän siinä nukkui, rajusti, tiedotonna rovionsa ympärillä, jalat pään alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun silmässään ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyfemoksen ainoaan silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä löytänyt pukkiensa, kiliensä ja karitsainsa joukosta. Päätti siis johtaa lemmikkinsä ulos, sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön. Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli petturi veikkonsa ja toverinsa piiloittanut.
Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta näkeville kimalsi.
Nyt tempaisi Polyfemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki rannalla verensekaisia kyyneleitään. Mutta Odysseus uhrasi piripintamaljasta kiitosuhrin jumalillensa.
Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset, kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit, itägootit, Bysantti; sarasenit, normannit, berberit, Ranska, saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei, tuota rikasta, ihanata saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista raskas arkku, jonka jokin outo jumala, idän tai lännen, oli jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.
Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä Polyfemoksen luut rojottelivat, Tyyron ja Sidonin maanääristä Zor: tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen pylväille, Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta, meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor palasi noilta retkiltänsä hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereillensa, monesti ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tulta syöksevä huippu majakkana. Ja hän nousi lepäämään saarelle, ja Baalille, auringolle, sytytetyn kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, — estäen halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tahi hän vaihtoi saaren metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla. Useinpa hän lie saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaiden kanssa, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen Tyyron mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.
Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle viljelyksen ja marmori kuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille rannoille, joiden kaarilahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit hyökyvät, sinne perusti Theokles valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja, joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kumpuaville rannikoille. Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja. Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinamäkien puut kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli satatuhantinen, ja niiden pohja-ala peninkulmainen. Pieni taiteen kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet, linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamatonna kappaleena: alat aavistaa, pientäkö se kansa vain rakasti. Näet hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti airon ja verisen miekan yhtä taitavasti kuin talttansa.
Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto? Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: — jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat. Niin, Theokles voitti; mutta sai käydä veristä sotaa Zorin hengenperijän, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin tarukirjan lehtiä kääntelisi.
Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle, kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä sotalaivoillansa, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikalaisen erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, — kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartiat huomasivat heidät jonkin Euryeios-linnan muureilta. Kiireesti marssi väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset erämaan hyenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areen ja vaahtosyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta notkistettaessa.
Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren helmaan.
Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaasen sinimereen.
Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeun alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan, tanssittiin haltioittuneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain huisketta.
Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseänsä veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiansa Molokin tulipunaiseen syliin.
Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin hämärä, verikultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa melooni ja viikuna. Mahtavat jumalten temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä, niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse jääneet suistuvain jättiläisarkitraavien alle. Vain aika kaasi gigantit, ja kuljetti museoihin, — herättääkseen katsojien sielussa pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, seljällään: iskee hymyillen silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä, meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.
Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskein teitä. Kreikkalaisten avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan, puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskunta-uskonto. Gladiaattori-teatterit ja kilpa-ajoradat.
Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi, ja joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.
Raunioina ovat nyt gladiaattori-teatterit; petolinnut pyöröjen yllä kaartelevat ja huutelevat.
Vaan vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago. Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät, ltägootit sitä koettivat pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.
Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta ihostaan, ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.
Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin kiskovia käskynhaltioita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli "kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen! Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli mantereen, — kunnes tuli meri vastaan.
Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen, ja päätti valloittaa myös meren ja saaret. Niin tuli saraseni Abdallah tarujen saareen, ja vuodatti viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi yhdellä ratsastuksella.
Vaan kun hän sen sai omakseen, niin näytti siinä olevan kyllälti hänelle paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa saan levätä!
Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia juottaessaan. Mikä kukkaiskimppu tämä saari! Paratiisista mereen pudonnut. Siellä tuli Abdallah rauhan-haaveilijaksi.
Saraseni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita, rakensi huvilinnoja. Mikä kaarten loisto! Hän rakensi pihoja, joissa suihkulähteet sorisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret hienot kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäisarabeskeja.
Hän harrasti tieteitä, ja rakasti suloista runoutta.
Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui lepoon ja sohisi jo suurena univirttänsä, kajahti moskeain minareteista kiitoslaulu rauhan Allahille!
Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu ollut loppuva.
Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja suolalta tuoksuvina hyrskähtelivät, — sieltä tuli Roger. Normannit lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin. Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja — nyt Roger seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen. Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat Sisiliassa kansain aseet; sarasenien ruostuneet käyräsapelit ja pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.
Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty, eikä pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään maata.
Ei, Roger otti vaan vallan, ja tummat sarasenit saivat palvella häntä ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.
Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkultuurista. Normanni-kirkko, — kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvältä mosaikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanni-ruhtinas. Arkkitehti saraseni. Muhamettilainen rakensi — kristityn kirkon. Arabialaisilla kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarten päälle kymmeniä kuvia raamatusta, heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta. Siellä on Noakit, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka ei olisi saanut kuvaa piirtää, ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla: heillä on pukuna — klassilliset helleniviitat ja roomalaiset toogat!
Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat!
Ja sitten — siinä Sisilian satua vielä:
Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi ja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia romaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit ajoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen kellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin hukkui Anjou, tunkihe tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.
Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.
Kunnes viimein italialainen sekarotu, herraties miten monista kansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti Garibaldin punainen pusero.
Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan, levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.
Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi valtioksi.
Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.
Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preettorlt. Ja itägootit, Bysantti, Abdallah, ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki menneisyyden utuihin haihtuen.
Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina, kone jyskyi kumeasti.
Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen; korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria eli sirmakkaa soittaen: toisella heistä kotkannenä ja vaalea tukka, — minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset, otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten sisilialais-murrettansa. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun. Päässä heillä oli siniset fetsit, ja toisella fetsin ympärillä kirjava turbaani: sarasenien jälkeläisiä.
"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi, laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.
Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia hattaroita.
Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa olivat Aioloksen saaret, ja tuossa lähellä Skylla.
Kuin houkuttelevat sireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren mustanvälkkyvästä pinnasta.
Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.