PUNAINEN MYLLY

(1913)

LAULU MAANTIELLE.

Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa lauluni sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet rajaton, lopunnäkymätön!

Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.

Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta vasten nojaten:

"Maantie on pitkä ja sannoitettu…"

— — oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimäinen oli kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.

Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. — Ja silloin huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana, aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään, rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta, poppeleja ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.

Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin aavistus.

Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua rakastanut enimmän maailmassa, — ehkä yhtä paljon vain liitäviä pilviä, — kotimaassa ja muuallakin, — sillä sinä olet universaali kuin itse kauneus.

Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.

Ensimäisillä seikkailuilla diligensissä mielistyin varrellasi majatalojen vallattomaan riemuun.

Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että sinä johdit minua sieltä pois, sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien. —

Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina. Ensi lauluni olet sinä innoittanut. Ensimäiset ihanat, melkein lapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.

Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta joita seurasi muuta, — elämän vaihtelu kuin maantie, joka päiväpaisteisilta vainioilta painuu metsän pimentoon.

Sinulle, uskottu, ovat kyyneleeni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin unhoituksen virroille, — kunnes taas olet kutsunut minut elämään suloisilla, epämääräisillä lupauksillasi.

Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut kanssani kuin ystävä käsikoukkua, — kesin, talvin, keväällä, rattaiden pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin harmahtava nauha.

Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiisin seurassasi hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?

Enkö sinun varrellasi metsäruusu-lehdossa voittanut sinisilmäistä neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani.

Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, — tuskaan, että olin unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa sinua parempana!

Taas kiisin veikkojen kanssa elonuhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen, syksyn keltaisen kuun kumottaessa.

Ah, sadat ja parhaat ovat minun muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon, kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.

Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat jo astelivat.

Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma, kääntyi ja kietousi kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.

Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa naista, — senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia kuljettavaan pilveen…

Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin meren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo kulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa nähdä, mitä tulevassa käänteessäsi kätket? Mitä ihmisiä ja kohtaloita olet näyttänyt minulle! Viisautta, — hulluutta. Kuinka onnellisia ollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta minä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai ajoin vaunuilla. —

Ah, maantie, miten syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten keikaileva ja kevyt olet, kun kevätilta hymyilee ja sielussa herää suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.

Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas kuin elämä! — Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet lumivalkea, — siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.

Miten erilainen kuin koti-tuulella ollessasi, — lapsuuden laakson maantie, jonka vaaralla emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista kirkasta viinaa.

Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. — — —

Ja sinä, joka olet kaikkea, — sinulle en ole ennen laulanut! — Parhaallensa on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on kuitenkin uskollinen? — Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin se rakkaus, jota — ei ole missään.

Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa, kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakin ihmistä, johon tutustuu tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi, suuri, tuntematon, iäti uutta antava!

Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa!

Mutta tänään näin sinut jälleen — Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran kuolemasta, paikalleen juurtumasta kuin puu? — Näin sinut taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Pariisin ruohoisilta valIeilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!

… Menet jonnekin, riemastut, katselet, — kaikki tulee pian tutuksi, nähdyksi, — rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin määrätön, että se aina pysyy kauniina, — sitä kauniimpana, kaunoiseni.

Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä nyt tiedän, mihin sovellun?

Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen rakastanut enimmän maailmassa.

"Maantie on pitkä ja sannoitettu…"

Pariisi, marrask. 1911.

APACHIN LEMPEÄ.

Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella, niin hän kai lauloi ajatuksissaan, — ehkä oikeille naisille, jotka ohitse kulkivat:

— Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.

Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni minä olen saanut luottaa kuin metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, — kuinka voisi se olla sillä, joka on varhain paljon nähnyt, — ja nähnyt vain tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.

Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, jossa köyhyys asuu? Hyvyys on rikkaiden ylellisyys, — rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.

Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden olen minä nähnyt. Mutta taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa, kuin että narrien on siinä paha olla.

En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. Enkä usko siihenkään oikein, sillä kaikki olen varhain saanut nauttia, ja ihmisen nautintomahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut. Enää suurempaa nautintoa en tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.

Nautintoni: — hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.

Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua, typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus — köyhyys.

Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja jalon ja viisaan kaipaukseksi — valtaa tuossa ainoassa tunteessani, joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka — tiedän, että sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on. Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin, enkä siinä viihtyisi. Sillä jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, — kurjuutta ja kirousta, jota ei kannata mainitakaan.

Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia, valtaa tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan sielussani noille kulkijattarille:

Te oikeat naiset, — te rikkaat. Elämän jalokiviksi voin imarrella teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän näköisiä, — rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!

Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä ihailen, mutta teitä rakastaisin, ehkä, jos olisitte sitä, mitä silmäni valehtelevat.

Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain luomien alla syvä kimallus, — että te olette viisaita ja hyviä. Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taakse taipuisat, ja käsivartenne raikkaasti voimakkaat, — teidän oikeain, porvarillisten naisten, kaitauumaisten ja siro-otsain.

Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, — kun sähköt pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden varieteehuikaisuun. Teitä minä rakastaisin, — ehkä.

Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne on muka totta ja puhdasta, — kun te ohi rientäessänne luotte kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa koreilevan proletääri-siskonsa vyötäreillä, — tuon, jonka huulet ovat veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, — kasvot, joista mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, — tyhjinä ja suruisina, — köyhinä.

Se viiltää sydäntäni, varsinkin jos teidän epäilevä katseenne on kummastuksesta kaunis.

Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne, noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille, porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, — koska hän näkee rikkauden keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa vyöryvän ohitseen sähköjen tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, — teidän yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas, typerä kauneutenne perustuu.

Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, paljon kultaa ja varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta kauneuttanne Brysselin pitseissä.

Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, — jos sitä olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla teidät on ostettu, sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, — jos sitä olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!

Mutta kaikkialla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemasta kirjaviin lasihelyihin, — niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te laajauumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, — joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.

Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon tallattavan ja hetkeksi juopuneen rintoja — tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, mikä on epäuskoisen ja voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin verinen viiva, pilkan veriviiva, — hän unohtaa köyhyytensä huokaukset hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka suuren hatun otsikossa paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin indiaanin päähine. Apachitar! Suuri punaiseksi värjätty sulkaviuhka, kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.

Häntä minä ihailen, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset, kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette elämästä mitään tiedä!

"SULO SUOMI, POHJOLA…"

(Illusioni.)

Kerran ennen — siitä on jo kauan, — kotilaaksossani, — olin silloin vielä pieni poikanen, — keikkui nuori maalarinsälli korkeilla telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vinosti, ja sireenipensaissa nuokkuivat tertut.

Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla ja paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:

"Sulo Suomi, Pohjola…"

Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.

Riemuitseva loppuveto:

"Ei ole maata sen armaampaa!"

Siitä on kauan. — Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui moniksi, — sadoiksi, tuhansiksi.

Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani vietellen…

Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, — tai riemullisena ja otsa seppeleissä, jonka unohdus antaa…

Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana…

Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä, tahi keinuvan meren rantamilla…

Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä…

Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät… Taikka toivioretkillä etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla…

Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin sävel, jota soitetaan ensimäisen viulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan.

Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tahi aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys…

Surinpa, iloitsin, elin, kuolin…

Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin sinne, — pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:

"Ei ole maata sen armaampaa!"

… Koivut armaassa lehdessä, sireenien tertut nuokkuvat ja aurinko säteilee vienosti.

Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin pauhaten pasuunalla.

… Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien siimeksessä…

Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä… Sinivalkea tangossa … kun aurinko välkkyi suhisevalla koivikkorinteellä…

"Ei ole maata sen armaampaa!"

KERRAN KESÄLLÄ

(1917)

MOOTTORIRETKI.

Moottorilaiturilla seisoi jo kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien vieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin melkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa; ja hänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli punainen päivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella; jalassa hänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat, joiden väriä nosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen pitsiään päällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon tuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille päin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten taas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkin ulkomaalaisen komean puvun hän sanoi:

"Se oli stiilistä."

Ja sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoliselle rannalle, kuten olisi jotain odottanut, levottomasti päätänsä käännellen siihen saakka, kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri Bongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin hän ihmetteli:

"Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on tokig! Ja meidän täkkimme, minun uusi Pietarista tilattu täkkini, miksi hän on sen siihen levittänyt. Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla? Kuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko selskaapi käynyt jo kolmasti odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät taas Kasinolla. Ja jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden pois."

Ja rouva aikoi nousta ylös ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen matkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:

"Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, jos Bongmanin moottori onkin tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä hinattavaksi toisen, pienen venheen, pitkänsiiman heittoa varten!"

Maissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu hiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta tuleviin.

Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa, sääret notkuivat omituisen ryhdittömästi, ison, kyhmyisen otsan alla silmissä oli tuijottava, suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen sahansa konttoristi Heitukka… Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle, meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:

"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammaleita sahan työläisasumuksiin…"

"No?" kysyi Könölin ja hymy värähytti hänen kuivanlaisia huuliaan.

"Minä", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään hymyyn, "minä … haha … makasin… Ukko odottaa… Ja kun menen sitten sinne … vei se aikaa … niin sammaleet ovat märkiä, sanoin; niin, tällä poudalla…"

"Jaha, jaha", keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:

"Ukko antoi silloin sammaleet puolella hintaa … kun oli kauan odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä … kun kauppaneuvos oli lähdössä … jos vähän rahaa…"

Ja Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.

"Hyvä, hyvä", sanoi kauppaneuvos silloin. "Mutta kuulehan; muistin tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja. Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin", jatkoi hän hienosti silmää iskien. Sitten iski hän vielä tuikeammin ja naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja jatkoi: "Ja onhan sitä mukana muutakin."

Konttoristin kasvot kirkastuivat ja hän kiitteli:

"Kyllähän, mielelläni soutajaksi… Mutta…"

Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yhtäkkiä ja vilkaisi silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti mieheltään:

"Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?"

Rouvasta oli tuo sahan konttoristi inhoittava, hyh: melkein kääpiö, sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä hyötyä ukolla saattoi olla tuollaisestakin.

Kauppaneuvos vastasi vaimolleen:

"Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa."

Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan
Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo
Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:

"Pois nuo himmelit, minun sängyntäkkini."

Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania, ellei olisi sekaantunut; sillä yhtäkkiä hän värähti ja hytkähti ja hänen kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen, leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys, ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi, muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:

"Se olen minä vaan ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta hän sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt ennätä. Sellainen mies se Muttinen."

Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola, penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla rauhassa.

Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi; viimemainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli merimiespuku ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle matruusihatun reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin kirjaimin: "Farväl".

Bongman huusi venheensä perästä joukolle:

"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka, jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan syynätä. Onneksi kulkee tämä alus nopeasti. Seitsemän henkeä, se ei ole paljon väkeä, ei kuin kahdeksan, unohdin luvusta itseni, herra kapteenin. Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle, kauppaneuvos, ja muut…"

"Minä kokkaan!" huusi Mimmi.

"Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta", jatkoi Tommola.

Bongman matki kiukustuneena häntä:

"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole muuta kuin tervaa. Äsh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle. Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam, asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka, tulette minulle hantlankariksi."

Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois. "Muuten saatan laskea laivan karille", sanoi hän; "enhän näe tässä koivuiltakaan oikein eteeni". Viimein lähti moottori pieni venhe perässä laiturista, jolle oli kerääntynyt pikkupoikia ja joukko aikuisiakin katselemaan, lähti komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren kaaren siltojen välille. Bongman huudahteli koneen ääressä seisten: "Puhu piru purjehesen, anna airoille apua! Se menee, menee!" Ja kun tultiin suuren ulapan suulle, joka lepäsi aukeana ja autereisena, paistoi maisteri Bongman kuin aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän kuiski vain itsekseen, aivan kumaraan painuneena: "Mainiota, mainiota!" Niin, siinä hän näki itsensä sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina seisomassa venheensä perässä, punainen viitta yllä, toinen käsi puuskassa ja toisessa valtava koskimela. Näin sitä juhlallisesti mentiin.

Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle hän oli joutunut: "Kuinka, eikös me olla tuttuja?" Konttoristi Heitukka kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa päätänsä ja hänen synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän katsoi Falkiin.

"Johan ajattelin", vastasi hän, "että Valkin Laurihan se oli. En uskaltanut kysyä…"

He kättelivät nyt hartaasti, Heitukan muisti Lauri, olivat samasta kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli ollut jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen vuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen, hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen hattu pirahti.

Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa leukaansa. Yhtäkkiä hän kysyi sitten pianistilta, aivan kuin hänen pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin joissakin muissa mietteissään:

"Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä teette?"

Lauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:

"Niin, mitäkö teen? Työtä kai."

"Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?"

"Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Pariisiin."

"Minkätähden?" kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.

"Hm, opiskelemaan. Condén [tarkoittaen konservatorion johtaja Lucien Cepétä] johdolla", valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti esiintyä.

Rouva katsoi häneen ja sanoi leveästi:

"Jääkää te pois tänne!"

Lauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko, olikohan rouva jo huomannut jotain, että hän ja Svea…? Hänen sydämensä läikähti lämpimästi.

"Festatkaa ne rahat vaan täällä", jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä aivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen.

Eihän se Sveasta ollutkaan, huokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä saattanutkaan; nyt, sehän olisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk pohjaltaan raskastuntoiseksi. "Festatkaa vaan", ajatteli hän itsekseen; "muuta keinoa niistä tullee?"

Hänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa
Tommolan kanssa ja huudahti yhtäkkiä:

"Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se Muttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola, korkki pois!"

"Mimmi, Mimmi!" huudahti rouva.

"Me juoraan Muttisen maljat", nauroi Oiva Tommola, joka oli jo kiskonutkin korkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille toimitettaviksi peremmälle muille.

Ja sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä kirkasta päivää; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse väikkyvät saaret näyttivät sen huikaistessa silmiä aivan mustilta, mutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat tummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena, kuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat, riemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.

Lauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin pilviin, joiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti, että tällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä, oli hän tuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu, luultavasti Rafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta äärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä kesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan tunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut aina myöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin sen keskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma, iankaikkisen vanha pihakuusi.

Ja silloin nousi Lauri Falk, — ehkäpä siihen olivat syynä myöskin surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, — Lauri nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa italialaista kansanlaulua:

"Finestra, che lucivi e non più luce…"

Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla makaavan rakastettunsa ääressä.

Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys, hänen silmänsä hymyilivät levollisina ja poskipäihin syttyi läikkä punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa proomujen kupeissa:

"Minun Moosekseni, minun Turhani…"

Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin, Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla ollut öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän siellä lämpimillä kallioilla lekotteleisikaan, ei tiedä.

Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättään vedessä ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi Könölinille, silmissään säälivä kimeltely, ikäänkuin kaikua jostakin vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:

"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin iloisia lauluja."

Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yhtäkkiä kalkutukseksi, kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä, huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.

"Öljy loppuu, lisää öljyä!" huusi Bongman Heitukalle.

Konttoristi havahtui ja tempasi voitelukannun.

"Paloöljyä! Petroolia, minä tarkoitin!" huusi Bongman. "Äsh!"

Bongman loikkasi perään päin niin että venheeseen läikähti laidan yli vettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen päällä olevan petroolisäiliön.

Nyt seistiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana, autereesta terävin huipuin.

"Ei, ei", varoitti ukko Könölin, "olihan siinä vielä öljyä. Mutta kaasuttaja on tukossa."

"Kaasuttaja, kaasuttaja!" matki Bongman koettaen saada konetta käyntiin, "itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee paljon paloöljyä!"

"Kas, näet sen nyt taas", hoki Könölin.

"Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?" suuttui
Bongman..

"Tunnen minäkin jo yhtä ja toista tässä maailmassa", vastasi Könölin.

"Öljyä, petroolia!" karjui Bongman.

"Kaasuttaja tukossa!" vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen äänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä. Siitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään kauppaneuvoksen rintapieliin. "Voisaksa, lautasaksa!" huudahteli hän, hänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon, katseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi Bongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli anteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.

"Ei sitä nyt taas saa menemään", voivotteli hän. "Senkin holo … kasteretkellään…"

"Kastetaan se siis Holofernekseksi", ilkkui Oiva Tommola.

Nauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää lähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.

Seurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä. Järjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä läksivät kauppaneuvos rouvineen ja kalavehkeineen.

"Madot unohtuivat!" huusi Oiva Tommola.

"Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?" väitti
Maissi-rouva vastaan.

"Ei", virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hau'in-Iierejä.

"Paatilla makaamaan", matki surkeasti Bongman. "Maissi-rouva! Miksi ei Riissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä, ja Svea Ruusa. Miksi ei Saima, Inari, Ivalo, Koli…"

"Kuinka te uskallatte!" huudahti rouva Könölin.

"Niin, Hirssi-rouva", jatkoi Bongman. "Niin juuri, suokaa anteeksi, katkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes…"

Saatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimäinen venhekunta lähti menemään, Oiva Tommola soutajana.

Harmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen kiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.

* * * * *

Toinenkin venhekunta tuli viimein Myhkyrin rannalle, jättäen jälkeensä kauas ulapalle Holoferneksen ankkuriin. Silloin oli jo kultainen illansuu, vesi välkkyi kuin sulattu hopea keveän ilman alla. Lahden poukamassa, leppien varjossa, joiden rungot kiilsivät kuin sinkki, lekkui jo saaressa rantakivillä punainen tuli, levittäen kydöltä tuoksuvaa savua; siellä keittelivät näet Mimmi ja Maissi-rouva kahvia. Mutta pienen kallion nokalla huuhtoivat kauppaneuvos ja Tommola käsiään: olivat jo panneet hiljalleen täkyjä sataiseen koukkuun, jutellen liikeasioista, odottaessaan venhettä.

Svea istui venheen perässä, hatun laajain reunain alta punoittavin kasvoin ja vältellen pianistin katseita, jotka koettivat saada häntä nähdä, joskus Lauri Falk tavoittikin tytön silmät, ja näki silloin jotakin liikuttavan puhdasta ja suloista ja kuitenkin jollakin tavoin surullista. Bongman seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotteli taakseen Joukahaiseensa; Heitukka souteli.

"Ah, noita kukkia!" huudahti Svea pehmeästi soivalla äänellään tultaessa mutaiseen poukamaan ja ojensi kätensä valkeita, hopeankiiluvia piiponkukkia kohti. Heitukka heitti silloin kömpelösti irti aironsa ja veti toisella niistä muutamia noiden tähtimäisten kukkien sikermiä, pitkine, vettä valuvine varsineen, ja kurotti ne Svealle. Svea katsoi Heitukkaa mietteissään ja surumielisesti, sitten hän kiitti aivan lyhyesti. Samassa suhahti venheenpohja pehmeään rantaan ja Svea jätti märät kukkansa venheeseen, kun nyt Lauri Falk ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maihin. Sitä kosketusta Svea säpsähti ja katsahti nopeasti Lauriin.

"Joutukaahan nyt, venhe tyhjäksi, me tarvitsemme sitä!" huudahti
Tommola kalliolta.

"Mutta kahvit ensin, kahvit ensin", vaati Maissi-rouva.

Juotiinpa kahvit, vaalean kekälesavun kierrellessä lepikon reunassa. Ja sitten lähtivät ukko Könölin ja Oiva Tommola heittämään koukkuja, Bongmanin, konttoristin ja Falkin jäädessä panemaan vuorostaan syöttejä toisiin koukkuihin. Se kävi kuin leikki, sillä kauppaneuvoksetar kanteli tarjottimella pullon ja laseja ja jakeli viiniä ja istui sitten kalliolla halkopinon vieressä, jalat levällään ja kenkien kiiltävät kärjet ilmaa kohti, katsellen välkkyville vesille, joissa saaret kuulsivat toistensa takana kuin kulissit. Ja kun Bongman manasi suurelle kastemadolle: "Mato musta kyykeröinen, kyykeröinen, kääkeröinen, hah-hah, mainiota!" niin rallatteli Maissi-rouva nenä punoittaen:

"Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda rödaste smultron i mjölk och vin…"

Ja Lauri Falk yhtyi lasi koholla lauluun. Yhtäkkiä huusi Mimmi meluten:

"Halloo, halloo, Tommola, tuolla on muikkuja."

Svea oli väistynyt hiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän varjoon, kun Falk oli yhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja samalla upeana kuin nuori kukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja tuokion kuluttua hän alkoi ajatuksissaan kuljeksia sinne päin kuin Sveakin. Hän näki sitten Svean istumassa tuolla kivellä, vastapäätä toista pientä saarta, jonka kuva kuulsi vedessä tummanvihreänä, keskellä tummuutta pitkä, hopeinen viiru. Svean kasvot näyttivät nyt omituisen totisilta, melkeinpä närkästyneiltä.

"Miksi nyt niin vakavana?" kysyi Falk häneltä heltyneenä.

Silloin katsoi Svea häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk kummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön eteen kivelle. Yhtäkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten erilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja arastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:

"Olenko minä teitä jotenkin loukannut, Svea-neiti?"

Lauri Falk odotti jälleen.

"Ah, jos te tietäisitte!" huudahti Svea hiljaa. "Tekö loukannut, ei niin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa. Minä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa…"

Svea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa ja pehmeällä äänellä: "jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää." Silloin Svea virkkoi yhtäkkiä: "Ettekö ole kuullut jotain … että olen talossa ikäänkuin lapsipuoli?"

Lauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta pelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin, tuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin jutut Könölinien perheestä. Hän vaikeni hetken, mutta kun selitys viipyi, kysyi hän hiljaa:

"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin mielelläni teitä kuulla!"

Lauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti arasti. Sitten hän sanoi:

"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki, äidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin kauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja selitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo, Adler, saattoi olla sellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä."

Ja Svea puhkesi kyyneliin.

"Kertokaa", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen kasvoiltaan. Svea sanoi: "Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin julmaa. Mutta hän toki kärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin matala. En voi puhua nyt. Ehkä toiste…"

"Ketä tarkoitatte?" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea vastasi ainoastaan:

"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä sen, kai te olette näkevä, herra Falk?"

Lauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikkei hän virkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus ja hän otti lujemmin Sveaa kädestä ja huudahti:

"Mutta te, tehän olette toista kuin muut, tuolla kaupungissa."

Svea veti kätensä pois.

"Oi, kun minä pääsisin täältä!" huudahti tyttö yhtäkkiä ja nousi.
"Kaikki on niin matalaa! Pois täältä, minne hyvänsä, minne hyvänsä…"

"Sinnekö, jossa luumut kukkivat?" naurahti Lauri Falk.

"Niin, ulkomaille, näkemään jotain, kauniimpaa, kirkkaampaa!"

"Lähdetään sitten", sanoi silloin pianisti leikittelevästi. "Minä tulen oppaaksi."

Svea katsoi häneen tutkivin, kaunein silmin.

"Ja ottaisitte?" huudahti hän kummastellen.

"Ottaisinko, teidät?" vastasi Lauri Falk. Ja se ajatus valtasi hänet yhtäkkiä sytyttävästi. Hän tavoitti Sveaa nauraen ikäänkuin syliinsä, Svea väistyi nyt iloisen kiemailevasti tieltä. Niin he samosivat läpi lehdikon.

"Svea, Svea!" kaikui rouvan ääni lepikon takaa. "Nyt eväille ja sitten taiteilija panemaan maisterin kanssa koukku likoon."

Muu joukko yhtyi hurraten ehdotukseen.

Olipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset, lasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita ja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli hummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta viinaa.

"Hvila vid denna källa!"

viritti Lauri Falk laulun, kitarallaan säestäen.

"Vår lilla frukost vi framställa; rödt vin med pimpinella",

yhtyi Maissi-rouva kimakalla, nauttivalla äänellä lauluun.

Ja Lauri Falkin pehmeä barytoni kaikui leikitellen:

"Och en nyss skjuten beckasin!"

Niin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa; ja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja kitaran näppäyksiä.

* * * * *

Lauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa Myhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin hyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen päässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän ajatteli neitoa, joka yhtäkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä, että puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja Svean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään oli hän sitten kuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja menneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä. Mutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli, kurja raukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui kuuntelu Falkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan viereen kalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle vuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.

Hän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan. Ja huutoon jostakin päin rannalta. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt kuului:

"Karkuun se pääsee!"

Ja nuoren tuomari Tommolan ääni sitten:

"Kynsilläni minä karkaan sen niskaan, eh-eh, se on riski hauki."

Mutta Bongmanin ääni manasi:

"Ongittelen, orhittelen, anna ruotaista rojua, ve'en ukko, ruohoparta!"

Ah, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma kultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.

Uimaan, pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva Tommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin metsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä, luonnon sylissä.

Hän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon.
Kiljaisten ja kädet avoinna ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana ja
voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen satyyrin;
Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.

Mutta tullessaan rantaan aukealle kuuli Lauri Falk yhtäkkiä naisten kirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi, pyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan eteen, jossa naiset olivat olleet yötä.

Bongman tuli hänen perästään metsään, naisten luota, jossa hän oli ollut ongella, ja sanoi:

"Mainiota, uusi lento, hyrmykkyrissä herskaapin parveen, se oli heille hyvä! Sinä osaat, sinä, poseteivari. Tee sinä vaan Kullervo!"

"Mikä blaskemangi", mutisi Lauri Falk.

"Tule joukkoon vaan, se teki heille hyvää", jatkoi Bongman ja tahtoi kiskoa Falkin takaisin rannalle.

"Mene hiiteen, Holofernes", suuttui Lauri Falk.

Moottoria muistaen muutti Bongman heti ääntä ja sanoi vaikeroiden:

"No, älä nyt noin, signor Falco! Voih, nyt minun pitää soutaa se takaisin konepajaan. Se tulee maksamaan, pelkään. Ja täytyy taas odottaa sitä, pääsemättä keräysmatkalleni. Mutta jos lähtisinkin aluksi jalkaisin, läpi korpien? Milloin sinä menet myllyllesi?"

"Niin, täytyneepä tästä sinnekin", vastasi Falk huokaisten pukeutuessaan. "Työhön; vaikkapa huomenna … miten vaan…"

"Siispä me lähdetään kaupungista yhdessä", sanoi silloin Bongman; "mennään nyt laivalla, minä poikkean jostakin laiturista läheisiin taloihin ja metsiin, siell' on hiekka hieputella, kangas kaunis kaaputella. Myöhemmin, paluumatkalla korvesta, tulen sinua katsomaan myllyllesi. Niin kävelen ensin lähiseudut. Mutta sitten, kun saan tuon Holoferneksen, mikä mainio nimi, hahaa, valmiiksi, niin painun syvemmälle saloon…"

"Rantakalalle, maisterit ja musikantit!" kaikui Oiva Tommolan ääni, ja samassa hän ilmestyi metsästä Bongmanin ja Falkin eteen ja puhui: "Kauppaneuvoksella on lähtö konttoristin kanssa mantereelle tiloilleen. Mutta me leikamoimme vielä täällä, kellimme hiekassa punaisina kuin peijakkaat, kunnes Heitukka tuo maalta toisen venheen."

Sitten hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä Falkille:

"Minä tutkin, tutkin tuota isi-pappaa; tahto hänellä on morski kuin saatanalla, peijakkaan ovela mies. Mutta paha seikka: hän on itseoppinut."

Ja Tommola rypisti arveluttavasti kulmiaan.

"Mutta tyttö on lysti, nimittäin Mimmi, eh-eh", arveli sitten Tommola.
"Entä tuo Svea Rosa?"

Lauri Falk ei vastannut, vaan lähti nenäänsä tuhauttaen nyt rannalle.
Siellä tuli häntä vastaan ensimäisenä Maissi-rouva, joka lausui:

"Anteeksi, että näitte minutkin näin, dekoltee. Mutta mitä se tekee, täällä luonnossa, herra Falk?"

Ja Lauri Falk huomasi silloin hänen povensa, joka oli puoleksi avoin ja jota hän peitteli koketisti kaksin käsin, valkean poven ja pehmeän kaulan.