KUOLLEET OMENAPUUT

(1918)

MUTTISEN ONNI

eli

LAULU LYYGIALLE.

"Mitä, häh?" sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. "Ettäkö minä olen pomo mies?… Että asun kuin Horatius? Että minulla on Tusculum. No, hän palveli keisaria, minä yleisöä … viidenkymmenen pennin kirjoja myymällä…"

Se Tusculum on Muttisen maatila. Ihana Tusculum, jota on rauhoittavaa ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee Muttisen otsan rypyt kaksinverroin lukuisammiksi. Pikku Tusculum, kesäisen ajan työtön paratiisi…

Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa lahdelle hänen parvekkeensa.

Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimäisinä päivinä, juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden ja kulumattoman lumous.

Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana töröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas. Olla kuin hän ei olisi minkäänmoinen olento.

Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on hetkellistä, epämääräistä rauhaa.

Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän ensimäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.

Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut hiljaisuudessa, kellertävät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan, rehoittaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka et ole niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin ripoteltu täyteen riisiryynejä, tahi kasautunut oksille lunta: niin niissä on nuppuja, vasta puhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen mainio haju.

Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, — sillä niinkuin Horatiuksella muinoin oli keisarin lahjoittamia orjattaria, on Aapelilla Lyygia, — nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat vielä pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.

Sitten syö Aapeli ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista, ja hörppii kannun hapanta piimää päälle. Sitten kuhnailee hän tyytyväisenä, täysin vatsoin.

Ja nyt lähtee hän Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja kädessä suuri vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, — niillä kätkee hän veikeileviä, kirkkaita silmiään, — kävelemään, katselemaan, näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla pieni eväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita. Souturetkillekin he lähtevät Saimaan suurelle ulapalle, ja kuljeskelemaan sen takaisille mantereille, jotka kuultavat tuolla kaukana vaaleina ja sinertävinä. Rantojen parhaiksi hiirenkorvalle päässeet koivut pitkine riippuvine ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä, ne ovat kuin mitäkin keveitä, vihertäviä strutsinsulka. Lahden suussa aukeavat näkyviin etäiset maisemat: niistä ei eroita kesäisissä autereissa mitään yksityiskohtia eikä värejä, kaikki on epämääräistä, utuista ja sinertävää, ikäänkuin unta.

Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heiastuvat ulapan syvään ja suureen veteen monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja hiljaa…

Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne ovat leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä säde. Muttinen sanoo: "Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!" Leppäterttuja, jotka ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet lämpöiseen veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät vielä. Niitä on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia vihreitä kuoria salmi täynnä.

Toisella rannalla nousevat he hiljaa mäelle, lämpöisiltä rantaniityiltä, joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien varrelta näkyy joskus vanha herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä, tai harmaa, matala talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot aukeavat.

Nyt painuvat he jälleen vaaralta notkojen viileyteen.

Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu, että he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua yhä vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä istuvat he suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa ja viipyvät siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain päin, tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa ympärillä. Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia luo häneen silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.

Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki pursuu puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia, syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta, kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta katsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli ajatuksissaan jotain leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: Lyygia. — Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja hän virkkaa puolittain itsekseen: "Tästä minä ennen kuljin, noin pienenä", silloin painaiksen Lyygia hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin hyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista tepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta…

Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä. Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihaisillaan; hiljainen, iloinen puhelu kuuluu venheistä kauas…

Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.

Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa, asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen, Muttinen onnellisena, ajatuksettomana … sillä tavalla vain siinä kesää viettäen…

Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä, on kesä, lämmin. Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten jotakin arasti…

Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä. Iltapuoli on jo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan, johon he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän raukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä. Hiljaa niittyjen teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä karjankellojen soittoa ja käkien kukkumista.

Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden heiastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee pelkkää hyvyyttä.

Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja kukkivan kalmistonsa keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin yllyttää heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita he viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin surren liikuttavan.

On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein pakahtumaan, pyörryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla; viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin jälleen Muttisen Aapelin Tusculumia kohti.

Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät utuiseksi yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä, pienennä eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset. Hiljaa soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse. Lyygia on jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään laitoihin nojaten, aivan kuin jännityksessä, ja jotain yhä ihanampaa ja ihmeellisempää odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan jotakin, onnellisena maailman kauneudesta, lyhyeen, hellällä, hiljaisella äänellä. Jotain laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on tullut ja yö lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni kajahtelee metsistä. Mutta silloin vaientaa Muttinen leikkiä laskien hänet, niin suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.

Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä tällä hetkellä, kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. "Katso, Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin", sanoo Muttinen matalasti. "Minä pelkään", vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa kallionseinää. Nyt työntää se heidän päittensä ylitse reunansa ulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla, viheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin raoissa pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa näyttävät olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan vähimmästäkin pudota. Muttista itseäänkin ne pelottavat. Alla on musta ja mittaamaton syvyys. Lyygian ääni käy yhä hiljaisemmaksi, hellemmäksi: "Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla vuoren seinässä, pientä, pientä." Muttinen laskee leikkiä: "Hyst, älä hiisku, lohkareet voivat kuiskauksestakin irtautua…"

Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin äärettömän laajalta näyttää se yön himmeässä ja tuokion kestävässä hämyssä. Lieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin laskenut. Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen punainen lyhty tuikkaa kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää kone kulkiessaan, ja sieltä kuuluu sirmakan soittoa.

Kun laiva on kulkenut ohitse, jättää se valtavat mainingit, joihin juuri laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät nyt korkeina, ne keikuttavat venettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat sen ylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot, jotka ovat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevan väkevää, kiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua, loimahtelua laskevasta auringosta.

Tusculum… Siellä jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona, mitä on kevätkesän yö. Mutta kun hämärä katoaa, ja Lyygia on poistunut, kellertävä, kukankuvilla kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi luomensa ummistanut päivä avaa ne uudestaan loistaen sisään Aapelin ikkunoista, iloisesti säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja pilkistäen kukkivien tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteellensa avoimesta ovesta, — kun pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa, silloin kuulee Muttinen Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua, joka koettaa vaientua. Muttinen tietää, mitä se merkitsee.

Silloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan.

"Onnellinen päivä", mutisee hän itsekseen. "Niin, onnellisin päivä mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen… Voisinpa antaa sinulle, mitä kaipaatkin, raukka, — onnenuskoja. Voisin, jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin rakkaudet ovat sammuneet, sen tiedän minä, vanha möhkäle. Autuaimmat päivät menevät niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys, lakastuminen…"

Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei hänellä ote oikeutta antaa toisille, jälkeläisille, enimmäkseen pahaa, inhottavaa elämän taakkaa.

URHEILIJA TOMMOLA

eli

"MENS SANA IN CORPORE SANO"

Tuomari Tommola on ruvennut urheilemaan. Terveyssyistä on täytynyt.

Oli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman luona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa painia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan lapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän ollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.

Äskettäin alkoi hän kuitenkin tuntea sydämessään merkillisiä pistoksia, jotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi. Tommolan punaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja kiiltää kuin saippuoituna. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin, hänen syödessään illoin vankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita, afääreistään jutellen, kallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka hän sitten ryntäisi tyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisen luuli hän kestävänsä, vaikkei joskus saanut öisin unta: niin mietti hän päässään tulevaisuutensa afääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta sitten alkoivat ne pistokset! Ja omituinen ahdistus sydämessä. Oiva Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori sanoi kyllä, että sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihoittuneet: sopisihan Tommolan, jos hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi ja pienempi luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset menisivät vielä mukiin… Silti Tommola peljästyi. Hänen mieleensä johtui kauppaneuvos Könölin, joka oli kuollut yhtäkkiä sydänhalvaukseen, juuri kun hän oli kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola aikoi itsekin kerran rikkaaksi.

Se oli synkkä esimerkki. Nyt, näin varhain, alkoi tuo terveys juonitella…

Tommola päätti ryhtyä ajoissa tarmokkaasti sitä hoitamaan.

Hän osti "Myllerin Systeemin" ja muita arvokkaita urheilukirjoja, jopa hän lainasi kalliit punnuksetkin. Ja hän voimisteli aamuin ja illoin. Kesäkuussa meni hän kylpemään, Ollin saunaan, pikkukaupungin kylpylaitokselle.

Mutta ne kylvyt kävivät hänestä niin peijakkaan kalleiksi. Kylpylän hierojatkin harmittivat häntä; aamuisessa pohmelossaan tulivat nuo keltanokat ylioppilaat muka häntä hieromaan, annettuaan hänen odotella kokonaisen tunninkin hieromasalissa, ja sitten ne sivelivät kymmenisen minuuttia käsivarsia ja reisiä kuin kanansulalla, — ja se maksoi kerralta kauniin viitosen.

Sitäpaitsi kiusasi häntä nähdä kylpylaitoksella aina ontuvia ja ihotautisia; ja niin paksuja venakoita, että kun nuo pallomaiset mammat loikoilivat puistossa penkeillä, otti yksi kohta vaivoin kiinni penkkiin, sillä kädet ja jalat heiluivat koholla ilmassa. Nuoriakin venakoita siellä tosin kyllä oli, mutta niitä hän ei saanut, sydänvian vuoksi, lähennellä, ja nyt ne olivat turhaan ärsyttämässä. Samoin kuin pihvit ja makkarat, ja makeat naukkusetkin.

Ja ennen kaikkea: elämä ja hoito kylpylaitoksella oli niin peijakkaan kallista.

Ja tulivatko sairaat siellä sen paremmiksi? Muttinenkin oli kylpenyt, ishiaksensa vuoksi, jonka hän oli saanut, resoorivuoteessa filosofeeraamisesta. Se oli maksanut hirveästi, ja yhäpä onnahteli Aapelus.

Silloin sattui Muttinenkin päättämään, että nyt hän tahtoo oleskella jälleen parhaan osan kesäänsä Putkinotkossa, koettaa parannella siellä konttaansa, maalaistapaan: saunalla ja tervalla ja paahtamalla auringonpaisteessakin ruhoaan…

"Saunalla ja tervalla!" huudahti Oiva Tommola siihen. "Kuules, veli, — minä tulen mukaasi maalle, — hoitamaan sydäntäni. Minäkään en usko näihin kylpyafääreihin. Mutta sauna ja terva, ehkäpä ne… Entä viina! — Jos ei terva ja viina auta, on se kuolemaksi, sanoo suomalainen sananlasku… Vanhan kansan viisautta. Ja lisäksi auringonkylpyjä, ja yleensä potraa maalaiselämää…"

Tommola tuli Aapeli Muttisen luo.

Hän nousi siellä ensimäisenä aamuna vuoteestaan vahvalla päätöksellä hoitaa terveyttään, — ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli kymmenen, sillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat käyvät unen pohjaan asti, oli Oiva Tommola sanonut. Se oli yksi hänen terveysohjeitaan, jollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä, päätettyään lähteä maalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki lääkärien kalliit ja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän tervettä maalaiselämää. Siinä uskoi hän nykyään pihvien ja pienten naukkujen menevän mukiinsa.

Muttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. Yhtäkkiä hän peljästyi kuullessaan viereisestä yliskamarista, johon Tommola oli sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola se siellä ponnahti sängystä permannolle, sellaisella voimalla, että koko huvilan välisilta huojui.

Sitten alkoi Tommola voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks, kaks, yks, kaks", jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen voimisteli hän punnuksilla, ja sitten hän huusi Muttiselle seinän läpi:

"Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus, sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiastasi. joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen uimaan."

Oiva Tommola ryntää alas ullakolta niin että luukut ja ovet paukkuvat. Hän törmää alasti kuistille ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan eukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja reipasta maalaiselämää hän tahtoo. Sitten juoksee hän pihalta rinnettä alas lahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on edellisenä iltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle ilmaan. Tommola pärskyttää vettä; pian istuu hän keskeltä lahtea näkyvällä kivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja maalaista, sellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä maalla, ajattelee hän. Niin laulaa hän hetken kovaäänisesti, kimeällä ja vähän väärällä nuotilla.

Sitten juoksee hän takaisin ylös rannalta, loppuosan mäkeä jalkojaan tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin emännöitsijäkin. "No nyt kahvia, onko se valmis?" huudahtaa Tommola. Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa portaille, niin kellahtaa Tommola kahvia odottaessaan siihen vatsalleen piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo hetken seljällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja katselee itseään, rintapieltään ja reisiään.

Ja siinä hän ajattelee niitä nuoria venakoita, eh-eh.

Muttinenkin on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa, niin vakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin filosofeeraamista, tai koreaa romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen ja sitten omastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista venakoista, nuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin.

"Ovatkohan venakot paremmat kuin ruotsalaiset, sveesittäret?" sanoo Tommola. "Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja pienijalkaiset? Entä neekeritytöt? Eh-eh, on minulla voimaa! Katsopas näitä lihaksia! Mustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista, eh-eh. Oletkos nähnyt tällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä? Taitaa olla turha se juttu taudista… ja sydänvian ainakin tämä parantaa, tämä maalaiselämä. Se antaa nälkää. Eiköhän se kahvi nyt ole valmis?"

Tommola menee katsomaan, joko kahvi on valmis, alasti. On se valmis. Hän huutaa Muttista ruokasaliin. Alasti istuu Tommola sitten siellä pöydässä. Emännöitsijä ei tosin uskalla tulla huoneeseen, mutta viisi siitä, ajattelee Tommola. Miksi kuljettikin Muttinen tänne kaupunkilaisnaisia? Tommola antaa luikuria sellaisille, naisväelle yleensäkin, nimittäin näin terveyttään hoitaessaan, eh-eh. Yhteen ne kyllä ovat tarpeen, mutta muuten… Ruvetapa häiritsemään kesäistä elämää heidän tähtensä. Ei, hän ilmaisee nyt aikovansa istua ruokapöydässäkin alasti. Tai ainoastaan pelkkä paita päällä. Niinkuin Jukolan pojilla. Ja jos sopisi niistää nenänsä paidan helmaan, niinkuin oikeat Jukolan veljekset, se olisi hupaisaa…

Pian tulee aamiainen. Ja kun Tommola on syönyt makkaraa ja kallistanut naukun parrunpäästä, jonka hän on tuonut maalle mukaansa, niin sittenpä se homma täksi aamuksi jo riittääkin, täällä maalla, terveyttä hoitaessa. Tommola lähtee yliskamariinsa pieneksi aikaa ruokalevolle.

Muttinen istuu parvekkeellaan ja katselee koivuja, jotka metsässä tuolla keinuvat notkeina ja tuuheina, kesän onnekasta laulua suhisten. Oiva Tommolakin on onnellinen, maaten ullakkokamarissa, jonka ikkunat hän on tarkoin peittänyt, levällään pilkko-pimeässä, alasti peiton alla.

Yhtäkkiä herättää Muttisen jälleen epämääräisistä unelmista huihkaus, joka kuuluu yläkerrasta. Oiva Tommola tulee nyt sieltä jytisten alas. "Nyt täytyy lähteä auringonkylpyyn", huudahtaa hän. "Täytyy paistaa itseään aikanaan, ja nyt me otetaan sitä tervaa mukaan, eh-eh. Ja me urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä. Katso, tällä tavalla! Ja näin sinun on voimisteltava. Tällainen liike se venyttää sitä ishiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä? Iskias? Hahaa. Sano ishias. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama. Mutta nyt me haetaan tervaa. Ja pitkä nuora."

"Kunhan et aikone hirttää minua?" kysyy Muttinen.

"Ei, nuoran yli aiotaan hypätä", vastasi Tommola.

He etsivät pytyllisen tervaa ja pitkän pyykkinuoran. Sitten he menevät rannalle, Tommola edeltä sääriään ponnahutellen, Muttinen perästä, jokin kirja kainalossa ja huokaillen. Emännöitsijä on luvannut tuoda sinne myöhemmin päiväkahvit.

Aurinko on lämmittänyt rannalla hiekan niin, että se polttaa jalkapohjia. Muttinen riisuutuu ja ähkii, kääntelehtii hiekassa, kaivelee siihen itselleen kuoppaa, ja ähkii taas. Tommola pingoittaa puusta puuhun hietikon yli nuoran, ja huutaa:

"No, nyt hyppäämään, Aapeli! Katso päältä, näin minä hyppään. — Katsos, noin korkealta jo meni, meistä tulee oikeita Kolehmaisia, terveitä miehiä. Mutta nyt on sinun hypättävä. No, nouse pois, hyppää, minä annan starttisignaalin."

Muttisen täytyy koettaa hypätä. Tommola nauraa:

"Eihän sillä tavalla! Spurtti on tehtävä näin! Ha haa, niin menit turvallesi. Mutta katsos, minä hyppään vielä yhden pykälän korkeammalle! Nyt lähden, tämä tällainen on startti… Sinä annat nyt signaalin…"

He hyppäävät. Ja sitten he juoksevat. Ja kun Muttinen jälleen istuu läähättäen ja hiestä märkänä hiekassa, puhuu Tommola:

"Tämä se on jotain. Taisi olla hyvä, että tultiin tänne. Luulen, että tämä terva ja viina… Mutta kuulepas, tuo sinun arentaattorisi sanoi minulle, että pikiöljyn pitäisi olla jalalle kuivetustaudissa — se kai on sama kuin ishias — vielä parempaa kuin terva, jota sinä aiot käyttää, ja sanoipa hän, että kipeää paikkaa olisi voideltava jollakin … mitä se olikaan?… Kolotiita ja korpinrasvaa. Ha haa, mitä ne ovat? Kolotii, kolotusvoidettako? Ahaa, collodiumia. No, sama se, mutta nyt me ensin koetetaan tervata. Katso, näin mies tervaa."

"Tervaatko sinä pääsikin?" huudahtaa Muttinen. "Hihii, tukkasi on paksussa tervassa… Ja nyt piehtaroit hiekassa…"

"Niin, se on päänahalle hyvää", vastaa Tommola. "Täytyy olla työssä perinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?"

"Kun minulla on ainoastaan jalka kipeä", sanoo Muttinen.

"Niin, mutta minulta saattaa tulla kipeäksi muukin", jatkaa Tommola. "Siksi varustaudun jo ajoissa. Ettäkö olen tervassa ja hiekassa kuin mikä? Caliban? Mikä se on? Oh, olipa mitä tahansa! Terveys on toista. Sitä on hoidettava aikanaan, muuten saattaisi se käydä myöhäiseksi… Voi helkkari, kuinka terva kirvelee silmiä… Panepa sinäkin silmiisi tervaa, niin näet miten se, perkele, kirvelee! Ei, ihankohan pitäisi pestä terva silmistä pois?"

"Ehkäpä se on parasta", sanoo Muttinen. "Voisi muuten käydä kuin kullatulle pojalle Mereshkowskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja sellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis."

"Kuoliko?" huudahtaa Tommola. "Mereshkowskin? Ja Calibanin. Mutta tämä saattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen. Mitäs me nyt tehdään. Ei, tämä ei vetele. Meidän täytyy mennä noutamaan tänne pata, jolla keitämme itsellemme pesuvettä. Minä menen sitä noutamaan. Kokoa sinä, Aapelus, risuja padan alle sillä aikaa."

Tommola menee huvilaan, hänen alaston ruumiinsa on tervasta kiiltävä ja paikoin hiekasta karkea; naama on niin tervan vallassa, että silmät vaivoin saattavat sinertää tervan läpi. — Rannalle palattuaan sanoo hän Muttiselle:

"Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa aina tutkit! Minä annan luikuria — romaaneille … näin kesällä. Tärkeintä on ihmiselle, että hän on terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään, vaan sen sijaan urheilla. Urheilla … terve mies. Oh, onpa täällä metsässä risuja. Puhdistettava olisi … lähtisi enemmän rahaa myödessä … olisi kuin paratiisi… Ja kymmenen Eevaa täällä pitäisi juosta, alasti, eh-eh, jos tämä olisi minun. Minkälaistahan ne neekeritytöt … tai jaavattaret…"

Kun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois kuumalla vedellä, heittäytyvät he jälleen hiekkaan, auringonkylpyyn. Hetken makaavat he siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. Tyynellä ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen. Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena, leikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat varsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten. Ne pauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaimenevat lempeäksi kuiskaukseksi.

Kaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon sivuitse. Veden heiastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin havut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.

Tällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken olemattomuus. Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan vieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt olla ajattelematta mitään, levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään. Myöskin ne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen… Ja villit jaavattaret, jopa mustalaislikat … täällä, miettiessä maaelämään sulkeutumista…

Siksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista, venakoista, ja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan kääpiökansain tytöt olisivat? Olisiko niillä… Sekä afääreistä: hän haluaisi nykyään leikkauttaa jollakin taiteilijalla — sellaisia halvan työn tarvitsijoitahan on paljon — kuvakirjan korkkimattoon. Hän painattaisi kirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja Muttinenhan möisi sitten sitä kirjaa kaupassaan. "Se olisi kekseliäs afääri, eikö niin, eh-eh?"

Muttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus. Se vaivaa yhä Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja sitten hän huudahtaa:

"Ei, uidakin täytyy, urheilla; terveys ennen kaikkea…"

Hän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää seljällään, kuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa, ja huutaa:

"Tule tänne ploiskimaan, Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se kyllä … se sinun ishiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin koeteltaisiin tuota korpinrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi? Arentaattorisi muijalla sitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy koettaa parantaa itseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas! Yksi täys-nelson… Tai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa starter. No, lähdetkö? Ei, mutta tuollahan tulee jo kahvia…" Lyygia ilmestyykin rannalle lehtopolulta kantaen kahvivehkeitä. Tommolaa harmittaa ja kiihoittaa nähdä naisväkeä, täällä… Tulevat mieleen ne nuoret venakot kaupungissa … ja mustalaistytöt…

Siksi vetää hän sekä kiukusta että omituisesta ilosta jälleen rekilaulun, kovalla ja väärällä äänellä… Sitten juovat he kahvia, kolmisin, ja siinä Tommola aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä innostuu jälleen laskemaan, mitä hän voittaisi sillä kuvakirjalla. Mutta nytpä häntä alkaakin jo vähitellen raukaista, se tervaaminen ja uiminen, ja varsinkin auringonkylpy. Siksi hän sanoo:

"Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään, päivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua, kuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota. Sitäpä me katselemme sitten yhdessä."

Ja Tommola menee makaamaan.

Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka alkaa itkeä jossakin… nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan. Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen tuuheista sanajaloista; he hymyilevät onnesta.

Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista oli polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä ja kyhnytellä hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se auringonkylpy olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän nousi siis, meni alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan. Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta tähän hätään tuota korpinrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa ruumistaan ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee haissut, mutta… Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja postia. Siellä hän odotteli, hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin, sillä hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä. Sen vuoksi otti hän aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan, ja rupesi lueskelemaan, hiukan epäillen, että olisiko siinä hauskaa. Mutta se hänen oma kirjansa ei ollut vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan Tolstoita. Tommola lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun Muttinen tuli rannalta, kohottaa hän levottomana päätänsä, näyttää koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä tehdä, sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:

"En minä tuosta Tolstoista… Sen romaanit ovat sellaisia … kaikki on niissä niinkuin on! Ja filosofeeraa vääryyksistä… Koska kaikki on vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla… Ja minä annan Toistoille huin. Oikeita romaaneita minä… Mutta kuules, kylläpäs se auringonkylpy kirveli … vai olisikohan se ollut se terva? Pitäisi olla vaseliinia."

Vaseliinia on sittenkin; Tommolan hartiat voidellaan korpinrasvan päälle vaseliinilla, jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin hauskaa. He nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan neekerittäristä. Sitten sanoo Tommola:

"Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni. Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä, urheilukirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista, tämä maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen, Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Senhän me teemme. Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se uusi kirja, se on tässä. — Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? — Kas niin, saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet Bukarestin, perkeleet. Ne ovat poikia … keksinnöillään he… Keksisivät jotakin … ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen armeijaan, eh-eh-eh. Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit…"

Tommola hyräilee jotain, josta vähitellen eroittuu sanoja: "Nouse, riennä, Suomen kieli." ja sitten hän jatkaa:

"Mutta Saksassa onkin terveyttä … tai urheilijoita … nimittäin ylioppilaat miekkailevat… ja silti juovat olutta, eivät filosofeeraa… Ja se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä, tietäisin, minkälaisen tempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat lisäpalkkaa… Mutta mitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta? Kas, Kenkura on taas saanut maailmanrekordin, hyppäämisessä, Filadelfiassa. Se, se on … suomalaista. Me ollaan ensimäisiä jo jalkapalloilussakin … ja Marathonin juoksussa; niin, me ollaan kuin muinaisia kreikkalaisia, eh-eh. Marathonia juostaan. Sellaisia poikia meillä enemmän pitäisi olla… Urheilijoita, terveitä… Kerrotaan, että itse Saksan keisari on sanonut meidän suomalaisista, että ollapa minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura. Mutta noudattakaamme hänen esimerkkiänsä: hoitakaamme hyvin terveyttämme. Kun olemme saaneet päivällistä, makkaraa ja kunnon naukun, niin me menemme ongelle."

He saavat päivällistä. He menevät ongelle.

Soutavat kolmen kesken, keula pystyssä, sillä Muttinen painaa perässä.

Sudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva häikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä syvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa. Hyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla, pesäpaikkansa ympärillä valittavasti itkien. Viimeinenkin tuuli tyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa. Lyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen mieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen, hänen huulensa väräjävät, ja hän kääntyy pois. Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri tuohon, nokan eteen, ongenpahlaimeila räpistelemään. Niitä on aivan satoja… Ja ne tytöt siellä kaupungissa.

"Pääsettekö siitä", äännähtää Tommola sudenkorennoille ja lyö niitä ongenvavalla.

"Ei syö, on liian tyyntä", sanoo Muttinen.

"No, lauletaanpa sitten!" arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen nauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen hiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:

"Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Täytyy pitää huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja tervahan se täällä oli sitä terveyskuuria. Ja minä olen ajatellut, että minä kuhnin tänä iltana. Onhan sinulla jokin pesupunkka? Se on omituinen parannuskeino, se kuhniminen: taitavat parantua sillä munuaistaudit ja kaikki. Minä koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat sanovat kuitenkin, että se on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa liian kylmää, ei liian lämmintäkään…"

He lähtevät kotiin ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin ilta jo kulunut, ja täällä maalla olisi Tommolasta mentävä aikaisin levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa kolmannen uunillisen loppuun palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä kekälettä heittämällä vähäisen vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään hän samalla kuhnii ja lukee: hän on ottanut mukaansa Gogin ja Magogin sodan, jota hän tutkii, huuhdellen pakaroitaan ja käsivarsiaan.

Nyt tulee Muttinenkin saunaan. Hän sanoo:

"Mitä turkkilaista, täällähän on vielä vinkaa."

"Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos", vastaa Tommola. "Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen nyt itseäni pikiöljyllä ennenkuin nousen lavalle. Se on kansanlääke, vaikka se haisee. Nyt … minäkin taidan tuntea reidessäni jotain, tuolla juuressa … vihlomista… Olisikohan se ishiasta? Sille täytyy antaa löylyä ajoissa…"

Tommola lyö löylyä ja nousee sitten lauteille:

"Ai, perkele, kuinka polttaa … auringon paahtamia paikkoja. Ei tainnut olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä vaseliinilla. Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies saattaa pilata iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla auringonkylvyn päälle. — Uhhuh … ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei auta, minä menen vielä järveen. Tämä on vain finaali… Täällä maalla jos ei parane, niin ei missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh."

Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on mennyt nukkumaan.

Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii käsi pään alla maailman mutkia.

Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan, mutta sittenkin yksi hyttynen… Nyt alkaa hän ähkiä. Ja viimein hän kysyy, nukkuuko Aapeli… Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt sitä Magogin sotaa… Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä ennustetaan … raamatun pohjalla. Kummallista… käsittämätöntä … ennustettu tämä suurvaltain sota … ja että Ryssän keisari näkee valtakuntansa ikkunastaan. Se on jo totta.

"Mitä kysyit, Aapeli? Että onko sanottu Venäjän keisari? Ei, mutta tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin ole totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin nähdä unissa. Minä … minä en näe unessa mitään … ainoastaan tyttöjä … eh-eh. Mutta kuulehan Muttinen, minä … minä luulen, että olen sairas…"

"Sairas?" kysyy Muttinen.

"Niin, ei se illallinen nyt oikein maistunut. Ja nyt minusta tuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee. Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa tulla hulluksi. Ei tällaisesta ihmisestä ole ymmärtämään noita seikkoja … filosoofeja. Ei pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se vie unen. Uih, nyt minua yököttää… Hahah, sen ohjeen minä annan Tolstoille … tule, Muttinen… Se Maakokki, merikokki…"

Muttinen mutisee jotain auringonkylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja vaseliinista ja uimisesta ja häkäisestä saunasta ja kuhnimisesta ja korpinrasvasta, kun menee alas hakemaan sairaalle veikolle naukkua. Hänen tullessaan takaisin, istuu Tommola kalpeana sänkynsä reunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan ja nousee jälleen, hän voivottelee:

"Oi, oih, minua vilustaa … alkaa tuntua kuin horkka… Olisikohan sydän…? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva … tukki ehkä huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se kullattiin? — Ei, minä en kestä tätä… Lähetä, Aapelus, joku hakemaan… Jos se on sydän … koetapas, kuinka se lyö … oksennuttaa niin … joku hakemaan lääkäriä. Oi, että täytyykin … olla täällä metsässä! Jos, jos tämä on … valehteli lääkäri ehkä, kun sanoi, että ainoastaan sydänhermot… Ehkä se on muutakin. Ei, älä lähetä hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee ulos. Ei, ei se tullutkaan! Huh, huh, huh, kuka uskoisi… Muttinen, lähetä sittenkin hakemaan lä … lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana, ja nyt se tuli. Lähetä heti, Aapeli-parka… Oili, mikähän tähän oli syynä? Mitä sinä tästä luulet, Aapeli, olisikohan… Olisikohan niissä makkaroissa, joita minä tänne kaupungista toin, ollut luita?"