ISOHÄRKÄ.

Joka taulaa tekee, monta vaivaa näkee, pökkelöä pönnistää.

Suomalainen sananlasku.

Niin kulkee vuosia muutamia keväihin ja Loppilan tuomarikin on kuollut. Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee punaista horsmaa.

Majurinna on niin yksin, yksin. Kaikki rakkaimpansa ovat kuolleet ja Alia ei hän tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja ajattelee Alin hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin, kun olen kerran rikkonut.

Majuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein hän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi ja parrassa kuultaa vain jokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään haraten hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle ikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee, nahkasohvalla köllöttää, päätään usein pakottaa, juo kivennäisvesiä. Joskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa kumuuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla Talli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäreillä, vanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevat voivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!

* * * * *

Ali on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan jykevät kirjakaapit on hän kolunnut ja tyhjentänyt rokonarpisen kotiopettajan älykopan.

* * * * *

Miten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin korpiin, vaan isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen pisteltäväksi! Rämisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen saattamana kaikuviin hongikoihin ja isohärkä kuuntelee yksin navetassa, miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa, sinistä, vehreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska se on vihainen ja monasti karjakoita puskenut.

Härän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää, likaista pöytää.

Oi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä karkealla kielellään nuolla.

Vaan turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on ummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.

Yhtäkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä, mutta sieraimet veren himona paisuvat ja hillittömästi, haljetakseen, vavahtelevin kyljin nostaa karjojen kuningas villin, käheän ammunnan kuin tuomiopäivän pasunan jättiläissävelen!

Härkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee lattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah jos harmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isohärän irti, niin sarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu vangin toivoton viha!

* * * * *

Kun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei uinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden seljillä ja räikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien, punertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin tuomien rintaa ahdistavassa, paisuttavassa tuoksussa luhdista luhtiin; — silloin olivat Ali ja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat kirkonkylässä kesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies usein Uorolasta lähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua tai joskus räjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia, vaan kun juhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta vaaralle kiisivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti kirkonkylään tanssiin näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei ollut Ali edes kirkonkylässäkään käynyt, joskus ostoksilla, kirkossa tai Loppilan vainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä ahdistivat oudolla tuskalla.

Kirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä. Siellä on laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat pihoissa kahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on kirkonkylä: toistakymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa ovensa auringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen kesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai metsästä pilkottaviin huviloihinsa kiertelevän joen varrelle.

* * * * *

Mikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera ajavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään. Ali tahtoo ajaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat villisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua vanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, pelotella hevosta hyppimään! Ali tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan lemu käy vastaan! Ali tahtoo nauraa auringon taivaanrannalla punaisena hehkuvalle kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah, Alin rinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieramin ja suin hän ahmii ilman lemua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!

Vaan perillä kun hän kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon sydämen pohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: mitä tuo oli, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Päätään huimaa riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma, luinen nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukehuttaa. Hän tahtoisi itkeä, vaan ei voi.

Tuntuu puuttuvansa iloa, sieluunsa tulee jotain outoa, tylyä, kamalaa. On kuin musta kyy sydämessään kieppuisi, sitä jyrsisi, myrkkyhampain iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua sutena, ei tiedä ketä vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö? Niitä, niitä, ei niitä! Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah niitä, ivata niitä, itkeä, kuristaa! Ja ei kumminkaan niitä, oi ei, ei!

Sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, vaan ei pois Uorolaan. Miten siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain varjossa! Miten siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on hullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen naama on niin ivallinen ja ruma!

Heidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella iso, luuhottava pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii heiniä kuin viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä heillä on, Uorolasta tulleilla.

* * * * *

Ja kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat kirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot, ja kolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari, flyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua vinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti ja silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee värisevän, ruusuisen poven, joka kiihtyneenä kohoo ja laskee, hehkuvat posket tai valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan äänettömästi lentävän, ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän tuntee ahdistavaa poltetta, jalkansa vapisevat polvista, hän tahtoisi syöksyä, pusertaa, tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!

Hän ei osaa tanssia — missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja seinäkuvatkin hämähäkin verkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole kiltisti; ja tyhmästi!

— Oh, ei sinusta tule koskaan mitään! kaamottaa joku jäykistävä, toivoton ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.

Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on vaikea hengittää. Oi jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa! Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.

Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo pelottavan kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeän palavin huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse lapsensilmiänsä kohtaa, vaan sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia! ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle ja ruskeat kiharat ylpeästi huiskahtavat, hän hammasta puree.

Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee hän viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso yhteenkään naissilmään, vaikka rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän astuu ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä ja otsa vihaisena varjoo silmiä. Kun hän on pakotettu tarttumaan pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että kynnet sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:

— Hyi!

Oi miten tuntee itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isohärän viha?

— Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena ja kurjana kotiin.

* * * * *

— Mikä se tuo jörökki on? kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkkuen
Aliin.

— Rikkaan majurin poika!

— Ahaa, sekö sitä vaivaa! Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään piiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan kääntää tavallisiin ihmisiin.

— Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa hänestä on oivallinen, ettei muuta silmää tarvitse ihmisten kanssa seurustellessa!

— Hihi … antaa hänen vain suuttua ja odottaa!

* * * * *

— Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai halveksuminen, kun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi? kysyy kauppiaalta muudan kesävieras.

— Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista, vaikka on sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen Simson, jolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan väet aina olleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai teki ihmisaraksi ja höpsäkäksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan tuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten joukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin edespäin aina siivun loppuun!

* * * * *

Kun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista nousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin sielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi, vaan joka kamalan kostonsa oli saava! Ali on kalpea ja silmissä, otsaluissa kivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta. Jos torkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin sähähtää Ali kuin ruuti, lasittuneet silmänsä hirveää säentä iskevät, hän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:

— Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on vanha koni, ei kuin selkäruota jälellä koko hevosesta! ja nyt sen pitää saaman!

Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemasta, hevosparka vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.

Mutta Ali ajaa rokonarpisen vastaintteistä huolimatta valveille juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin riisumaan hevosen.

TUULI KOLMAN HONGISSA KÄY.

Kun on mulla heikko henki, varsin vailla tarkoitusta, kun se työntääpi tukulta ajatusta aivohoni! Onko kuussa karjat, linnut, kissat kiertotähtilöissä? Miks' on kehno kerjäläinen, miksi keisari komia? Miksei papit paljon usko sanojansa, saarnojansa? Mitä mahassa maamme, niitä pahamme perästä?

Jaakko Räisänen, Mietteitäni.

Vanha Santeri istuu suruisen Alin kera Kolman rotkon louhikolla, kaatuneella kelohongalla, jonka oksat harrottavat valkeina kuin kukistuneen jättiläisen käsivarren luut. Huimaavana kohoo louhikon seinä ylös kohiseviin honkametsiin, alaalla vaahtoilevat laineet, kun tuuli käy. Sanajalat rotkojen reunoilta riippuvat vetisiä, järeitä kiviä pitkin, pihlajan marjat punottavat rantalehdossa, vilisten kiitävät aallot ja haukka vinkuu. Tummin silmäkoloin istuu Santeri, katseensa kauas yli kuohuvain vetten käy, käsivarret riippuvat polvien yli, harmaissa hapsissa viima viuhtoo.

— Karjapaimen vain olen ja vanha myös, mutta nuorikin olen ollut. Ja vaikka vain pankon tuhkassa iltojani istun, niin kumminkin sanon sinulle, Ali, jos kotoasi kerran pois kaipaat: lähde, lähde!

Niin haasteli vanha Santeri Alille, joka hänelle Uorolaa itkien sadatteli.

Niin haasteli Santeri, sillä paholaisen viulun sävelet olivat hänellekin helisseet kerran, hän oli kotoaan karanneena maailman poikana iloinnut ennenkun suuret surut tulivat.

Kas, eivätkö nämä ole paholaisen viulun säveliä, eikö niitä tuulessa huhise, eikö Kolman aalloilla kohise, eikö haukkain suusta vingu, eivätkö kulje vanhan Santerinkin sielussa nämä sävelet, kun hän näkee edessään kituvan Alin? Nämä sävelet, vaikka Viuluniekka jo mullassa makaa, nämä sävelet haudan yli liitävät Santerinkin sieluun, vaikkei hän niitä sanoilla saata tulkita, karjapaimen. Santeri tuntee, vain tuntee sävelet, paholaisen viulun ylpeät soinnut, nämä:

— Kun syysyön pimeys on, ja tuuli kolkkona käy, rakeet ruutuihin lyövät ja hohkuu jää, silloinpa puhaltakaa pankon hiiliin, sytyttäkää loimuva päre, painakaa luomenne umpeen ja nähkää suurta unta! Sillä unet ovat elämästä puolet.

— Nähkää suurta unta kuin pohjaton vesi, joka taivaat ja hongat kuvaa. Nähkää unta, sille myös uskolliset olkaa, kun taivas on viluinen ja harmaa. Unten ilo olkoon morsiamenne, jonka kanssa käytte läpi elämän kuin häiden vain, vierellenne asetatte, kun ikä saapuu. Kuolo palvelija olkoon, saapuva koska vain käskee, ja kun henkeänne ruumiin raihnaus raiskaa, lähtekää ikuiseen lepoon! Sillä maailma on uudistuvan nuoruuden perintömaa, jota älköön rumentako valitus ja arkuus.

— Kun surette kukkaron tai maineen vuoksi, niin ajatelkaa kaiken katoomista kerran, ja saatte katoomisen säihkyvän riemun, sillä kuta enemmän uskallatte antaa pois, sitä enemmän te takaisin saatte.

— Autuaat he, jotka pystypäin, huiluja soittaen uskaltavat kuohuvain aaltojen varaan, siliä kuta mustempi Eetenin taivas on ja lähempänä kuohu ammoo, sitä suurempi ylpeäin ilo, sillä se on lyhyt!

— Autuaat ovat, jotka opettavat horjuville ikuisuuden iloa, henkensä heittävät syvyyksien varaan! Kaikkensa uskaltaminen on autuus, mitä ei kenkään saaneelta ota.

— Olkaa tyyniä, mutta ylpeitä ja vapaita, sillä suuttunut tuo surun itselleen ja suru on monta murtanut. Ihmisten tylyys on hyvyydestä syntynyt ja tylyydestä hyvä, joten paha on hyvä ja hyvä on paha, vaan ymmärtämys yli kaiken ja ymmärtämyksen yli on uljuus. Arkuus on maailmain ainoaa nurjaa.

— Rohkean köyhän on ilo, ettei mitään kadottaa voi, kaikki voi voittaa. Rohkean rikkaan, että osansa on saanut, vaikka sen nielisi meri. Mitä siis nurkua on? Pyrimme saamaan ja iloitsemme saadusta.

— Rohkeuden on elämä, ei rukousten, sillä kukapa toiselle kätensä ojentaa, jos sanoo: ellet auta, niin hukun! Älä rukoile, vaan ota, sillä kukin ihminen on saanut osakseen sen minkä toinenkin ja rammallekin on annettu viisaus, joka vie eteenpäin sen minkä jalka jättää, mutta arkaa ei seuraa elämän apu. Jumala tyhmät jättää, koska eivät juoneet pikarista, minkä heidän huulilleen asetti, ja aratkin ovat osansa valituksissaan saaneet, sillä arat ovat valittavat, vaikka kaiken saisivat, ja itkuun tottuneen ainoa ilo on itku.

— Älkää kurotelko taivaisiin voivotellen: herra, auta! vaan pystyssäpäin vannokaa: minun oikeuteni, minun uskoni! ja te saatte, vaikka taivaalta päivän tahtoisitte, sillä mikä on meiltä pakolla otettu, sitä ei ole meiltä viety, vaan minkä vapaasti annamme, se ei meille palaa. Sillä taivaan lahja annetaan vain kerta ja niille, jotka sen hengellään ostavat, ja ken ei henkeään tahdo antaa asiansa vuoksi, asiaansa halveksii.

— Häpeä, ken tavoittelee tyhmien kuninkuutta tai säästämistä saarnaten kolikoita ahnehtii tai mukavuuttaan lihottaa tahi kirjavissa kaavuissa kulkeakseen meille uskottelee: olemme heikot, taipukaamme! Oh, me näemme heidän jättiläistyhmyytensä, joka paisuu ja puhkuu, vaan kerran sammakkona halkeaa. Me nauramme, nauramme! Katseellamme lyömme heidät, joiden sielu on liian tyhmä ollakseen suljettu, ja me huudamme: pää pystyyn! Jos olemme pienet, niin sitä pystympään! Pienellä ei ole varaa kumarrellen pituuttaan vähentää! Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

— Enpä sano vahvalle: hylkää heikko! vaan heikolle: käy omin jaloin, sillä olet yhtä vahva kuin vahvin, kun löydät tavan, jolta olet vahva.

— Uskolliset itsellenne kuolemaan saakka! Lyökää sitä, ken uskoanne vastaan uskaltaa henkensä, vaan matelijoista erotkaa käden iskutta, niin teette ihmisille hyvän, kun näytätte heille, miten köyhinä ollaan rohkeat, rohkeina vapaat, vapaina kärsivät ja iloiset ja rikkaat! Taistelu on taistelun arvoinen!

* * * * *

Niinpä kulkevat sävelet Santerinkin sielussa, ikuisesti nuoret, vaikkei hän niitä lauluin ja soinnuin virkkaa voi, hän, ken on vain karjapaimen. Hän ne vain tuntee, joka on itsekin nuori ollut, riemuinnut aikansa, vankaksi vanhaksi elänyt. Näinpä karjapaimen kiusastuneelle Alille virkkaa, sävelet tulkitsee:

— Uorolaa kammot! Lähde pois! Niin justiinsa sanon minä, vaikka minulta kahdeksan lastani riistettiin, yksin pankon tuhkassa iltoja vietän. Lähde pois, Ali. Itse mä poikasena kotoani lähdin.

* * * * *

Ja tuuli käy, aalloissa Kolma kuohuu, haukat viheltävät yli huoju vain honkain, sävelet kiitävät vesillä ja mailla.

PILARI KOLMASSA.

Ei ole mies pahasta tehty, ehkei aivan arvostansa.

Suomalainen sananlasku.

Siitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä vuotta. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele, mutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä vuotta.

Parikymmentä vuotta on siitä, kun Ali Uorolasta lähti.

Kirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä on heinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet vimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden ympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin lumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko paahtaa apilasten lemuun, hikipisareet kiiltäen pirahtelevat, valkeat pilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita, säteileviä jättiläisiä otsillaan säihkyvät ruunut.

Hiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin köntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan sireenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä lemuaa korkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat; sirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset kohoovat ilmanrannoilta ja kuninkaina kulkevat yli aavan, ihanan maan.

Kirkkoherra puhelee apulaiselleen:

— Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa punaisenaan kukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa ollut näillä seuduin, jossa kansantarinoita puhkee loistamaan kuin kirjavuutta heinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.

— Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on tullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä kerron mikä oli Viuluniekka!

— Näetkös tuonne, sakastin kirjavain akkunain ohitse, sieltä kuumottaa sininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä jyrkillä. Kas kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat, taas pimenevät!

— Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa, louhisella saarella on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun kirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen tällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla oli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.

— Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa, hautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.

— Itsekäs, tunnoton hän monasti oli, mutta voi hänet ymmärtää.
Itsekkyys on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.

— — Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää tuntemuksensa mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata virsumitalla. Sillä on aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa, jolloin on suurempaa kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.

— No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola. Repaleinen koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto sammaleissa. Se on autio Uorola.

— Siellä asui Hullu-majuri, siksi mainittu, kun oli äkäinen pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan hoidellen.

— Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta — Loppila on nyt talonpojan hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.

— Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut, omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun Viuluniekka kuoli.

— Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että Viuluniekka kuoli lukkarivainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei ruumis olisikaan tässä ruusukummun alla. Oli nimittäin talvella, kun Viuluniekkaa haudattiin, noussut yhtäkkiä hirveä tuuti ja tuiskun myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin outojen lintujen siipien suhina, arkku oli reväisty auki, ruumis viety.

— Kesäehtoina kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöittävät sumuisina, suurina, silloin kaukaa kuuluu pilarista Kolmassa ihana soitto, mutta iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät sormukset kynsissä, tulikivinen katseensa tähtää yli punaisten usvain, jättiläispilari synkkänä vedestä kuvastuu.

— Viuluniekka on vangittu pilariin! sanoo kansa. Pilarin akkunasta hän tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa, mutta outo, musta lintu istuu pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain itsensä vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle kerron.

— No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maanpallo pyörii edessä kuin naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi, että voi sanoa sydämensä ja itketyt kyyneleensä olevan viulussa, ja ettei hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan, viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.

— Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä hän lähti Uorolasta äitinsä luota, eikä ole siellä sitten koskaan käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.

— Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan, sillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja, joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoskahaudan hoidosta.

— Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan, mutta ei se siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äitivainajalleen olla sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi Viuluniekka sen mokoma kuin hän lapsena uskoi.

— Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies jo on. Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella aina menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä. Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen, huonekaluineen, vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa vaahterissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.

— Kun hän kerallani tänne haudoille astuu — tuo tiilikammio tuolla on hänen sukuhautansa — niin on hän synkkä kun ripustaa kammion ovelle seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken miettii, huokaa, yhtäkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään paiskaa korkeuteen.

— Silloin on hän kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta
Viuluniekan haudalla.

— Ja näinpä hän monasti on minulle puhellut, helposti muistan hänen usein toistetut sanansa.

— En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän! hän sanoo. Kun astun tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, ken on syynä minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan: ei tottatosiaan hetkeni vielä ole tullut!

— Ei tottatosiaan ihmisen hetki voikaan tulia, ennenkun hän on löytänyt mitä etsii, vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka hänet nakattaisiin merenulapalla vetten pohjattomiin pohjiin, myrskyn rumpujen jylhään kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota voisi, ellei elämäntyönsä olisi täytetty. Aallot vyöryisivät kuin jättiläisorhit, näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille, kuljettaisi hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle, jos elämäntyönsä on kesken.

— Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää, lyijyaaltojen rinnoilla päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain teräsvyöt, meri, min ääret taivaista eroovat kuin ajatuksen terävällä säilällä sivaltaen — vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on lyönyt ja on työnsä tehnyt! Ah monta palavaa rintaa viihtyy jättiläisaaltojen alla, vaan aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä pyrkivät halujensa määrään, ja yksikään ihminen ei ole kuollut ennen kun on tehnyt työnsä!

— Elämän meri on ihana ja taistelu on pyhä. Ellen viululla ole osannut elämän hymniä soittaa, niin elämälläni sen kuitenkin soitan aina viimeiseen hengenvetooni saakka!

Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy Uorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle, jossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.

— Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa! hän sanoo. Elämä on viuluniekkojen koti.

— Uorolan majurin poika, juopporenttu palaa täältä maailmalle kuin uutena miehenä vain, jälleen yrittää. Yrittäminen ja ponnistelu on elämä.

* * * * *

Niin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien ristien joukossa, sireenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.

Ja talkooväki se aurinkoisella vainiolta leikkasi, hosui, jutteli ja nauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet riemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten vierellä kiistasivat, jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet helteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.

VILLI

(1905)

ALKUSOINTU.

Puhalla pohjatuuli, lennä luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko nousee.

Yli kimeltävän maan lennä korkealla pohjatuuli sinisissä ilmoissa, älä alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaiset vaippansa, kun aamuisen auringon ensi säteet kimeltävät kaukaa lumisten metsävaarain harjanteilta.

Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi, hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan kuuraa kimeltää. Kiireestä kantaan laskeu kuurainen, purppurainen vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnoilla kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä liikahtelevat.

Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille, kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.

Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea, kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outoina yli muiden puiden seisoo kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä heloittaa kummallisen valkeana kuin päätään kuroitteleva, kuunteleva metsän haltija, jättiläiskokoinen puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kuroittaa kuin valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee, mitä kuuntelee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa tai pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi metsän kuuraisiin kouruihin höyhenkeveästikään koske.

Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on ihmeellinen vaalean vehervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä kiiluvat.

Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.

* * * * *

Vaan talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät kultaiset tähdet ja nouse kirkas kuu.

Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiemankin liikahdat, niin leimahtaen puhkee jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähyttävä tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, minkä jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten, raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä puhkee tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä, sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset kuvastaisi.

Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon alannetta.

* * * * *

Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin akkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt. Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin on se päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa on hanki seinää vasten kuin tiheän tiheä villiviinipensaikko: näet suurten lehtien valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös ja lonkeroillaan tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin, näet rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat kiiluvat sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.

Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä lieden rouhuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta. Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään sängyn laidalla, hiljaa posliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat, liekkien kalpeaa otsaa valaistessa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat nousseet polvilleen akkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen akkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko hopeisena kimeltelee.

— Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea! sanoo toinen pojista.

— Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää tien yli, nyt se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti, mitenkä se oli… kuolleet ajaa keveästi…

Äidin rukki hyrrää ja pata liedessä porisee.

— Äiti, mitenkäs se olikaan! sanoo toinen pojista, menee äidin luo rukin ääreen kyselemään. Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea, niin riikinkukkoja istuu joka oksalla?…

Äiti seisauttaa rukkinsa, ojennaiksen, väsyneesti huoahtaa.

— Ohhoh… Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitä sen enempää ollut. Kun tulee talvi, niin jostain kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja lintuja, ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta satoja, tuhansia ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille vieriviereen, vain purstot riippuvat alas tuuheina kuin riippuvat koivunlehvät ikään. Vilu on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat, vierivieressä, toistensa kupuja lämmittävät, päät siipien alla. Vain valkeat purstot oksilta alas riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja, valkeita paratiisilintuja, riikinkukkoja, joiden purstot kuutamoyönä kiiluvat täynnä tähtiä kuin taivas talvella kiiluu ikään. Siellähän niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia ja tuhansia … hievahtamatta valkeita lintuja…

— Mutta mistä ne varjot pellolle?

— Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa tuullee…

Äiti on tullut akkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:

— Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi… Etkös, lapseni, pelkää?

Isän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.

— Etkös lapseni pelkää…

— Närekö tämä on tässä akkunassa? kysyy poikanen osoitellen jääkuvioita.

— Näre taitaa olla … oikea oravikuusi… Tuossa on kuivettunut kuusi kaatunut rytöön toisia vastaan…

— Ja tässä lampi… Metsähän tähän on akkunaan kuvattu, ja tuosta metsän takaa pilkottaa kuin kirkon torni … ja tuossa on kuin ristejä, pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie … siitä ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat… Jospa siinä näkyisi ajaja … hevonen ja reki ja kaikki…

Samalla alkaa jostain kaukaa hienosti kuulua kuin keilojen kilinää. Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä ja kirkkaita säveliä.

Isä seisauttaa kolkkavan kirveensä.

Ukkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat akkunasta katsomaan.

Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yhtäkkiä äänien remahtaessa väkevinä aisakelloista, kulkusista, tiuvuista syöksyy akkunan ohi maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat, kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea, sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.

Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille korville heittää. Vaan yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan villiyttään riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakoina kuin teräsvasaroilla kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja kumisuttaen ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat, kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.

— Pam … pam — pam … pam! paukuttavat aisakellot kulkusten ja tiukujen kirkkaassa helinässä.

— Onpas se Hollolan polskaa! huudahtaa isä.

— Montakohan noita on? Kaksi … neljä … kuusi … kaupungin herrat kai huviajolla … kymmenen.

Ukkovaarikin sauvainsa nojassa akkunan luo köntystää, sanoo:

— Voi … voi! sanoo oudolla, inisevällä äänellä. Ne nyt sitten lentävät! Montako noita oli?

— Kaksitoista, — kolmetoista hevosta niitä ainakin oli.

Vaikenee hetken ukki, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään inisten jatkaa:

— Kolmetoista on mukava luku! inisee ukki.

— Mitä? kysyvät toiset.

— Hah? sanoo ukki kaulaansa kuroittaen, pienillä rotansilmillään tirkistellen.

— Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä.

— Voi voi! inisee ukko. Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se on se neljästoistakin… Tässä muudanna vuonna oli kaupungissa se Sumu-Kalle pitänyt kekkerejä toisten samanlaistensa kanssa…

— Mikä Sumu-Kalle?

— Hah?

— Mikä Sumu-Kalle?

— Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen vierellä. Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta ihan kuopille kuluneet. Ihan vanha se oli se talo … voi voi. Sumu-Kalle oli sen ostanut… hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas. Se sama Sumu-Kalle, joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain itselleen soittamaan. Asetti kynttilät akkunoihin, itselleen soitatti; kaupunkilaiset kokoontuivat torille akkunainsa alle, heitäpä Sumu-Kalle kiusotti. Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan, mitä tuo menosta virkkaisi. Kovin ihmettelevät, sättivät! sanoi poika. Mutta silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun akkunan, käski musiikin vaikenemaan ja kohti kurkkua nauraa rähähti akkunasta alas väkijoukkoon… voi! Mikäs hänellä, kun isä oli jättänyt suuren perinnön. Hah?

— Ei mitään.

— Hehe… Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista samallaiselleen. — Tässä talossa asuu aaveita! sanoi Sumu-Kalle ystävilleen; näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä tamineissa astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen edestäni. Tämä talo on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.

— Mutta minä en heitä pelkää! sanoi ystävä Sumu-Kallelle. Minä en pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.

— Mutta sinä pelkäät! väitti Sumu-Kalle. Menepäs nyt kirkontorniin taikka vain raatihuoneen torniin kellon rasvaa ottamaan. Saat nähdä!

— Menen kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin… Menen vaikka keilan lyöntiin … taikka kortin… Mutta muita pelaajia pitää olla mukana…

— Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä yötä kirkontapuliin keilaa nakkaamaan… Keilat otettiin mukaan ja pieni lyhty. Voi voi miten kummallista oli ollut keskellä yötä tornissa… Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin kummallisesti, verkkaan tokittanut. Tok … tok! oli heiluri selvästi, oudosti toksautellut, kun pojat kulkivat ylös pimeitä tapulin portaita. Tok … tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus kuulunut. Hah?

— Mikä siellä tokutti?

— Hehe! naurahti ukki. Mikäkö tokutti? Kello… saatte kuulla. Kirkon kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin, hämärä torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki voittaneensa, tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi:

— Nyt on minun vuoroni nakata! sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa kalloon. Niin koilta kuula lensi kalloon… Hah?

— Hui!

— Huiko? Vai hui! Hihi … poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut pakoon… Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä yksi pojista kuolleena… Hihi… Hah?

— Kolmetoista on mukava luku! jatkaa ukki sitten inisten, pienin silmin tirkistellen… Sumu-Kallen seurassa oli kolmetoista… Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla ajeli… Kuulan se paiskasi kalloon… Hah?

Hymyillen jää ukki tirkistelemään leveisiin lattiapalkkeihin.

* * * * *

Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota koivikoiden satuinen varjo väliin hämärtää, välitse tähtiä leimahtavain hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhinä kuumottavat kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.

Kauas ovat he lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin. Aamuyö on oleva kynttiläin levotonta loistetta, soiton remakkaa ja kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimeltäessä ovat päättäneet jälleen huomenna palata.

Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin piiloihin. Aukeepa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka rannat mustan synkeinä kohoovat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet.

Alkaapa rekiretkeläisille viiman viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven, kohti kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu, paiskaa soittaja hanurin jatkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo, pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää tuiskun tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan, korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet polttaisivat! Mitä, ohi lumivalkean hevonkinko uskallat, vimmassa ravaava varsa! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä! Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.

* * * * *

Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo, vaan sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina heloittavat, silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on rypäleitä, janoa kiihoittavia, lemuavia rypäleitä; omenia, kylmiä, tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen — vähät siitä. Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.

* * * * *

Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita, laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä punssin imelää kellervyyttä? Tahi neljätähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa, olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoovat laseista höyryt.

Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimäiseksi ehtinyt nousulieskaan. Jo alkaa tavallisesti liiasta juonnista körisevä äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia suonia ja silmäin alle kotoutuu silmistä tihisevä kyynellammikko; koko laihat, ruskeat kasvonsa, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle, vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää nykikö toisianne kylkiin, älkää alkako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen elämäänsä, muuten hän alkaa torata ja toraa kerallanne koko illan, kunnes yhä kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina, kuunnelkaa totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää, kehukaa häntä, puristakaa väliin kättään, niin hän riemuitsee, pyytää rukoillen tuhat kertaa anteeksi että on humalassa, tarjoo teille yhä ja yhä kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä vihjauksella ilmaisette rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotain hyvää saatte, niin olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa jälkeenpäin sekä itsellenne että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa kuin kelpo mies kelpo miestä ainakin auttaa.

Ali-Oili kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten häneltä oli muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää, ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin pulskasti lie sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään karjaruttoa paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden juttuaan uskovan, alkaa itsekin siihen uskoa, innostuu, näkee ilmielävästi koko tapahtumattoman onnettomuuden silmäinsä edessä, laajentaa kuvaustaan, heltyy, vedet silmistään poskille vuotavat, kertoo kaiken alusta pienimpine yksityiskohtineen, tekee sen niin täydellisellä suruunsa antautumisella, kyyneleitään nieleskellen, mestarillisella traagillisuudella, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, niin että melkein vahvimmatkin, jotka varmaan tietävät jutun tehdyksi, sitä kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.

— Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi! rukoilee Ali-Olli uikuttavalla, surusta tukehtuvalla äänellä, nieleksii kyyneleitä ja konjakkisylkeä. Suokaa anteeksi, eikö tämä ole koomillinen juttu! Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat, sataviisikymmentä lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta! Sataviisikymmentä lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat vieraat, uskokaa minua, uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin istuin navetassa lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen itkin. Voi, sataviisikymmentä lehmää!

— Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjä. Kukko kykötti orrella; alkoi laulaa.

— Tappakaa tuo kukko myös! huusin eläinvälskärille! Tappakaa tuo kukko myös! ja aloin taas itkeä. Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti minua koeteltiin…

Ali-Olli nyyhkii, jatkaa:

— Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti on pahaksi, mutta kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä, hekumalliselta, unohtaa, että jälestä koetellaan päähänvilauksen tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain päähänvilauksista.

Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja tanssitaan.

— Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on sitä mitä tahtoo niinkauan kun annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku, jonka lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oltiin pitäjällä täällä pantu toimeen viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli saapunut kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina lopulta voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo, laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti:

— Älä enää soita sitä tuuria, tätä mollia soita! ja sen jälkeen ei soittaja enää osannut mitään soittaa… Älä enää soita sitä tuuria…

Samassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta:

— Aih … aaih! pitkään, läähättävästä, sen jälkeen raskas jysäys, naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolaus. Soitto vaikenee, huutavat, voivottavat.

— Herranen aika, nyt tuli jotain! ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.

Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, keinuja rakastava emäntä siellä viruu pöydän vieressä permannolla. Rinta ja käsivarret vielä vavahtelevat.

Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa taas kuin silkka selvä, alkaa repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:

— Jumalan tähden, jumalan tähden! Tulkaa auttamaan! — Koettaa nostaa vaimoaan ylös lattialta, kätensä pettävät, pää kolahtaa permantoon. — Jumalan tähden, tulkaa auttamaan … sänkyyn… Eikö teissä ole ainoatakaan miestä! Voi … voi…

Vieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä, mikä missäkin…

— Näette, henki on vaarassa! … mennyttä… Ei ole miestä … sellaisia raukkoja… Uh … ooh! Mariana! Mariana…

Vihdoin laukee ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen käsiksi, viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset, touhu ja järjetön juoksenteleminani lähetetään lääkäriä noutamaan.

Ali-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä nieleksii.

— Arvoisat vieraat!… Te näitte … te näitte että hän löi ohimonsa naulaan … te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa … voih … naulan päähän… Voi Mariana … kuolee, kuolee … rakas Mariana…

Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monasti olisi vaimoaan tukasta pitkin permantoa venytellyt.

— Näitte sen … todistakaa … näitte: rautanaulaan … ohimo puhki … rakas Mariana…

Vieraat näkevät mielessään vertä tihkuvan haavan jykevässä ohimossa, joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.

— Niin, arvoisat vieraat … te sen todistatte… Arvoisat vieraat, pidot ovat poikki … ymmärrättehän … suokaa anteeksi… Anteeksi, arvoisat vieraat… Tämä on kovin koomillinen juttu … anteeksi…

Kiiruusti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät tallista hevosensa, valjastetaan, paiskataan kulkuset ja kellot rekiin, lähdetään ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää aikaiselle paluulle.

Kimeltää öinen kuudan, koivikot häämöittävät hopeauduissaan; vielä on pitkä yö siihen kun huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.