Kiannan rannoilta Kaspian poikki: Päiväkirjani kotimaassa ja Venäjällä v. 1902

KIANNAN RANNOILTA KASPIAN POIKKI

Päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä v. 1902

Kirj.

Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]

Helsingissä, Eero Erkon kustannuksella, 1903.

Päivälehden kirjapainossa.

SISÄLLYS:

 Alas Oulujokea
 Alas Volgavirtaa
 Yli Kaukasus-vuorten
 Läpi Krimmin Niemen

Kiannan rannalla 2 p. elokuuta 1902.

Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähän luontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi, arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut… Jumala minua auttakoon. Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoina lähdemme kylmän maailman selkään.

— — Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jo myöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näet laskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.

Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneiden tapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiön ovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaisee kuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospa hyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinä nyt lähdet Kaukaasiaan… Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hän sieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmis ruumisarkkuun pantavaksi. "Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi," voihkii hän, "kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt… tämä pouta ihan kuivettaa suonet." Hän on todella surkuteltava ja minun käy häntä kovasti sääli. — Oli jo niin hämärä että täytyi sytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossa suuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee — ainoastaan Ämmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. On tämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla… Me jäimme puhelemaan rouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syötti ja juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella. "Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika!" huudahti hän yht'äkkiä. "Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin — ka minkätähen sinn' oot niin kummallinen?" uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeää ylimaan suomeansa. "Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' oot luonnostasi semmonen raskasmielinen?" — Minua on aina huvittanut tämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänen vilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoon voikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdoton olisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillä hän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. — Maata mentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska: ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessa mielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu…

Ja tämä oli lähtöni päivä Kiannan rannoilta.

3 p. elokuuta.

Aamulla varhain auringon noustua nielasi tervavenheemme ensimmäinen koski. Ne ovat minulle jo lapsuudesta tutut nämät kymmenkunta kaunista koskea, jotka kuohuvat yhden ainoan penikulman rajojen välissä. Luettelenpa ne tässä järjestyksessään. Ensin on se virkeä, hopeanvälkkyvä, syvään kalliorantaiseen suvantoonsa suistuva Jalo, sitten on kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmä Kyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, pirisevä Pitkänjatko, sitte itse Pitkä, sitten laineita laukkaava Peura, sitten harras Haara ja vihdoin se ärjyvä Aitto. Aittokoskessa on kaksi kuuluisaa aaltoa: Rusko ja Portti, jotka tavallisesti kastelevat kulkijaa. Niinpä meitäkin Rusko räiskäytti, mutta, Portti ei ainoastaan räiskäyttänyt, vaan vieläpä "rytkäytti". Tämä on paha sana tervamiesten kielellä. Yhtäkkiä näet keskellä palavinta koskea vyörähti osa tervatynnyreistä toiselle laidalle, venhe kallistui pelottavasti, vesi ryntäsi tulvana sisään, koko lasti jäi vinoksi ja jopa Aiton haltija taisi irvistää ilosta, mutta onneksi oli koskisarja samalla lopussa ja päästiin maihin. Tässä vanhan tavan mukaan nuotio nurmelle rakennettiin, laskumies Juntunen syötettiin, juotettiin ja Lehtolainen lastinsa laitteli, jotta ei toista kertaa "rytkäyttäisi". Minä koivun lehtiä läjän kannoin tynnyrien päälle, etten kovin tervautuisi. Ja niin työnnyttiin taipaleelle alas viheriärantaista virtaa. Mikä ihana sunnuntai-aamu Kiannan joella! Koskien kohina on häipynyt taaksemme, virta vierii sileänä eteenpäin, auringon säteet hivelevät sen pintaa, erämaan metsä seisoo molemmin puolin juhlallisena kuni kunniavartio, koska kulkee majesteetti — ei hiiskausta mistään kuulu… Silloin tällöin loiskahtaa hilpeä jokilohi ylös veden alta, tehden hauskan kuperkeikan ilmassa ja välähyttäen kirkkaita suomujaan, mutta mykkänä pakenee sorsa pienten poikaistensa kanssa. Kaikki täällä on niin raikasta ja puhdasta, tämä on oikea sunnuntai-idylli ylimaassa. Jo viriää vieno jokituuli, se on myötäisen puolelta, venheeni isäntä Juho Lehtolainen irvistää ilosta ja komentaa soutomiehen purjetta pystyttämään. Soutomiehen nimi on Kalle Tapio, Pölkky-Iikan poika. Ja sillä aikaa kun Pölkky-Kalle purjetta laittelee, tehkäämme selko Lehtolaisen tervalastista. Hänen venheessään on 22 tynnyriä: Heikkisen tervoja 9 tynnyriä, Kolikka-Antin tervoja 7 tynnyriä, Julman-Santerin, sen joka tänä kesänä karhun tappoi, 6 tynnyriä, vaikka "vajaa", koska eivät oo niitä "kusetelleet". Tämän venheen on Lehtolainen ostanut "Luttu-Heikiltä" ja maksanut siitä 38 markkaa; niin, ja uudet paltamot kuuluvat maksavan aina 80—90:kin markoin. Paljonko saa hän rahtipalkkaa siitä että näin kuljettaa tervat Ouluun asti? Ei enempää kuin 4 markkaa tynnyriltä. Ja semmoinen matka — 30 peninkulmaa! Laskupalkat ja eväät saa panna omistaan. Mutta aikaa kuluu väliin pari-kolmekkin viikkoa, kun vastatuuleksi rupeaa Oulujärvellä. Montako penniä silloin säästyy kukkaroon? — Mutta Lehtolainen on tyytyväinen kuin silakka vellissä… Sellaista se on rahtijunnun elämä.

Hiljaisessa tuulessa, väliin autellen airoilla, saavumme Keralan virtain niskaan ja laskemme maihin mökin rantaan. Lehtolainen pelkää "Pöpönkaria" eikä sentähden lähde ilman laskumiestä virroille. Puolen penikulman päästä haetaan laskumies, Kuikan talosta asti, sillä mökin mies ei satu olemaan kotosalla. "Kyllähän minä itsekkin laskisin, vaan kun on nuita pastori Mäkliinin kamssuja venheessä, niin sitä täytyy olla varovainen", selittää Lehtolainen laskumiehelle, jota on kärsivällisesti saatu odottaa pari- kolme tuntia. Ja onnellisesti solutaan alas Keralan virroista ja vältetään sen "Pöpönkari" ja "Markankari". Kuikan rannasta astuu venheesemme toinenkin "turisti", eräs paltamolainen talontyttö, joka on ollut Keralan kylässä "atimassa". Kuulen hantit kutsuttavan "Iitaksi" ja tällä "Iitalla" näkyy olevan oikein kiiltävä herraskapsäkki ja kultakello. Pidän paljon talonpoikaistytöistä, mutta enemmin kuitenkin sellaisista, joilla ei ole kapsäkkiä eikä kultakelloa.

Harvakseen pakisten saavuimme illansuussa Hyrynsalmen sievälle kirkolle, johon yövymme, koska taas on myöhäistä lähteä koskille. Kanttorin pulleat tyttäret, nuot "Hyrynsalmen amatsioonit", jotka joka kesä ovat ilahuttaneet naapuripitäjänsä papinpoikia reippailla retkillänsä, eivät satu olemaan kotosalla — ovat kuulema ajaneet polkupyörillä tansseihin jonnekin. Kanttori, entinen valtiopäivämies, on tuuman ukko — vähän liiaksikin — ja hänen kanssaan saan nyt lörpötellä puoliyöhön asti turhaan vartoen vieraissaolijoita kotiin.

4 p. elokuuta, kello 4 aamulla.

Olen viettänyt unettomasti ne muutamat tunnit, jotka olen maannut vuoteessa. Sääsket, tuo Pohjanmaan ikuinen vitsaus, ovat estäneet minua saamasta hetkenkään rauhaa.

Kun hiivin ulos, kohtaa minua ihana kesä-aamu. Hyrynjärvi hohtaa lasikirkkaana, aurinko on juuri noussut, mutta piileksii myhäillen pehmoisten hattarain takana. Kostea lämmin lehahtaa syvään keuhkoihini. Hengitän täysin siemauksin tuoreen nurmiheinän ja apilaskukkain tuoksua ja astelen hiljaa salmen valkoiseksi maalatun sillan ylitse jokirantaan, jossa ei vielä näy mitään liikettä — tervamieheni nähtävästi nukkuvat, mutta laskumies jo odottaa. Sivutseni soutaa hilpeä joukko heinäväkeä viikatteineen ja haravoineen. Jospa olisin yksi noista!… Olen hiipinyt ulos välittämättä aamukahvista. Surkeaa, kun ei ihmisillä ole terveellisempää juomaa! Minulle tämä aine on suorastaan myrkkyä…

Tuntia myöhemmin.

Juuri ikään lähdetään solumaan alas Hyrynsalmen koskia, se herttainen laskumies vanha Eero melassa. Koetanpa huvin vuoksi kirjoittaa "in medias res", istuen tervatynnyrien päällä. Nyt se alkaa… Juhlallinen kohina kuuluu vastaan… Venhe heilahtelee… Vaahtoa pärskähtelee… Nyt roiskahti hyökyaalto hattulaudan ja räpeen välistä hiukan kastellen soutaja-Kallea. Samassa ollaan jo alhaalla — ei peijakas vieköön tässä ehdi kirjoittaa — kohina jää taaksepäin. Se oli vain pikkuinen koski, nimeltä Siitti. Soudetaan tyynipintaista suvantoa. Taaspa kiihtyy virta ja alkaa ensin kuulua pientä pihinää aivan kuin puuropata kiehuisi tulella. Porina vahvenee vahvenemistaan. Jo nielaisee meidät uusi koski. Vilkasta vauhtia syöksyy pitkä paltamo pauhujen syliin jykevästi notkahdellen ja rusahdellen mennessään. Istun keskellä venhettä "pintan" takana. Tällä paikalla tarvitsee vähän varoa kastumista. Sekin oli vain pienonen koski Väärä, Mutta kaikki on ollut vasta alkusoittoa suureen sinfoniaan, joka nyt on tulossa. Se on se sinfonia, jota soittaa Seitsenoikea. Alkaa hiukan sataa vettä. Sangen proosallista, mutta runoilija varmaan huudahtaisi: taivas itkee liikutuksesta! Jo kuuluu pauhu. Nyt mennään — nytpä mennään — hei helkkuna kuinka heiluttaa! kohta en saata kirjoittaa — anteeksi — — — Sataa vettä paperini päälle… Hemmetti! Täytyy pistää kirja taskuun…

Pikkuhavaintoja.

Suomalainen talonpoika puhuu kaikista mieluimmin ilmasta. Saman asian että "nyt on huono kesä" tai "ei ne tänä kesänä nuo heinät kasva" saattaa hän sanoa kymmeniä kertoja. Usein ei hän mitään enempää sanokkaan. Tätä yksitoikkoisuutta varmaan vilkas ulkomaalainen nauraisi.

Ylimaalaisen keskustelua.

Nyt on lämmin ilma! sanoo toinen.

— No ei oo kylmä! vastaa toinen.

Onko tässä talo likellä? kysyy toinen.

— Ei oo kaukana, vastaa toinen.

Siinäpä taitaa olla nuori hevonen?

— Ka ei oo vanha.

Mistä työ ootta?

— En minä kaukaa ouk…

Vastaus on aina vastakohdan kieltämistä tai muuten epäsuoraa ja epämääräistä. Sekin on niin aitosuomalainen piirre.

Iijärvellä.

Meillä on yhä myötätuuli. Lehtolaisen naama on autuaallisessa hymyssä, siinä kun hän viilettää. Pölkky-Kallekin on toprakalla tuulella, hyräilee hiljakseen ja tupakoi. "Iita" istuu kapsäkkinsä vieressä ja on jäykästi vaiti — —. Nyt tullaan Paltamon koskille. Leppikosken niskassa viedään "Iita" maihin, sillä tämä kuuluu olevan hänen kotitalonsa. "Iita" pyytää maisteria sisään ja keittää hänelle hyvästiksi oikein nisukahvit. Iitan isä, seitsemänkymmenen vuoden korvissa oleva vanhus, tulee meitä laskemaan alas Leppikoskesta. Kylläpä sillä Iitalla on reipas isä! — Sitten tullaan Kiehimän virroille. Pian loppuu koko Hyrynsalmen reitti. Emme malta laskea maihin Joensuussa, sillä tuuli tuntuu yhä vetävän. Nyt on edessä se kuuluisa veden valtijas joka tervamiestä joko jouduttaa tai viikkokausia viivyttää — Oulunjärvi!

— — —

Olemme juuri nostaneet purjeen pystyyn ja lähdemme viilettämään myötätuulessa pitkin Oulunjärveä, joka mahtavana leviää edessäni. Äsken olin soutamassa Kallen kanssa Lappikosken alta Joensuuhun. Se minua virkisti! Teen yhä sen saman havainnon itsestäni, että pitäisi aina tehdä tavallista jätkän työtä, niin pysyisi aisoissa sekä hengen että ruumiin puolesta. Hauskakin on soutaa tervalastia — ei ensinkään se niin raskasta ole, kun kerran vauhtiin pääsee. Mahdan näyttää reilultakin tulipunaisessa paidassani, helapääpuukko vyöllä ja uuden uutukaiset pieksusaappaat jalassa. Hei vaan! Hätä on kaukana. Tuuli pullistaa tervatahraista säkkipurjettamme — ihan tekisi mieli laulaa "gluntteja" Lehtolaisen kanssa. Aivan niin: täällähän ensi ylioppilasvuosina matkustaessani sain aiheen sepitellä tervapoikain ja tervatyttöjen lauluja, ja oli se silloin minulla kiihkeänä haaveena julkaista paksu runovihko, jossa ei laulettaisi mistään muusta kuin tästä tervamiesten joki-elämästä. Ei siinä kyllin että Teuvo Pakkala oli kirjoittanut "Oulua soutamassa". — Mutta julkaisematta jäi se paksu runovihko. — — — Niin monenlaisia kuvia on vaihdellut mielessäni tänä päivänä. Nautin omituisesti tästä ylimaalaisten joki-elämästä. Katselen ihastuksella vihreänurmisia jokitörmiä, joiden rinteillä korkeat kuuset ja hempeät koivut kallisteleivat vasten virtaa kuni rakastavat sankarit lemmittynsä puoleen. Jokaisesta mökistä jokiäyräällä nautin, jokaisesta paitaressusta ja pellavapäästä iloitsen, kuta mustemman rantasannan näen, sitä valkeammaksi valkenee mieleni… Väkkärän hyrinä minua poikamaisesti huvittaa, virrassa vierivää lastua seuraan lapsellisella uteliaisuudella… Tunnen että kaikki tämä on minun Suomeani, jota minä rakastan… Mutta minä kärsin samalla, kun tätä kaikkea ihailen, kärsin siitä ettei kukaan minun kanssani nauti, ettei ole mulla elämäni sulotarta, joka näin minun kanssani vaeltaisi ja näin tätä luontoa lempisi. Oi silloin nauttisin täysin rinnoin ja iloitsisin kaikesta kansallisesta hyvästä, mitä ympärilläni näen! Iloitsisin vilpittömästi näiden köyhäin ihmisten elämästä… — — — Olen ylpeä että ymmärrän tätä tervamiesten kieltä. Heillä on oma kielensä, omat sanansa ja terminsä. Ei etelä-suomalainen ymmärtäisi, mikä on esimerkiksi mänkä, mitä on juontaa tai mitä merkitsee roikuli. Tunnen kaikki tervavenheen eri osien nimitykset: nuo ovat kaljut, nuo ovat varppeet, nuo räpeet, nuo hattulauvat, tuo on mela, tuo on vaulu, tuo on puu, tuo — jalku, tuo — pintta, tuossa on raksi, tuossa raaka y.m.s. En punastu kun puhutaan "tervankusesta" ja tervatynnyrin "kusettamisesta" ja osaanpa nauraakin kun joku laskumies kieron kosken alle päästyä tuumii että "se koski se on niin monimutkainen kuin esivallan p(erse)suoli!" Täytyyhän jokaisen kansallismielisen tottua kansansa puheparsiin.

Samana iltana kello 1/2 10.

Istun Oulunjärven rannalla, laakealla kalliolla. Olen heikko ja minua oks… Peeveli sentään kun olen vihainen itselleni että "pohjolaisuuteni horjuu!"… En uskonut että heiluminen kovassa myötätuulessa vaikuttaisi oireita tautiin, jota sain kokea viime kesänä Mustalla-merellä. Kolme ja puoli tuntia laskimme yhtäperää. Rupesi kylmästi satamaan vettä, niin että oli täysi työ suojella itseänsä. Makasin seljälläni tervatynnyrien päällä, ylläni Pohjolan raskas pilvitaivas, aallot roiskuivat alhaalla, tuuli viilsi kylmästi selkää — vilustuin. Kun perämies huusi Kallea vettä viskaamaan, eikä tämä, joka oli nukahtanut soututeljolle, mitään kuullut, menin minä sen työn toimittamaan. Siellä lämpesin, mutta tulin kovasta keinumisesta pahoinvoivaksi ja hoipertelin paikalleni. Ruokahalu täydellisesti poissa, kaikki tympäsee.

On melkein pimennyt tätä kirjoittaessani. Aallot loiskivat alakuloisesti vasten rannan kiviä. Metsä kohisee kuin koski. — Oulunjärvi on todellinen erämaan järvi ja armottoman ikävä. Venemieheni ovat virittäneet tulen ja keittävät kahvia. Juokoot — minua iljettää. Mitä kaikkea mietin? Mitä kaikkea muistelen? Kummallinen on ihmisen sieluntila tällaisilla matkoilla yksin ja kipeänä. Vaikka olen niin heikko, lentää mielikuvitukseni hillittömästi. Kuinka voi sellaista ajatella tässä autiossa erämaassa?

Pian lähdemme taas tuulen ja yön märkään selkään. Jos voisi edes syödä kotoisia eväitään? Ei jouda nuotion ääressä kauvoa lämmittelemään… Lähteä täytyy kahden peninkulman taipaleelle. —

Yöllä keskellä Oulunjärveä kuulen Pölkky-Kallen harvakseen kertovan Lehtolaiselle jotain juttua: "Oli — Havannan — Eemi — vainaa — laittanna — kontin — sauvomen — nokkaan — ja tuleen — pistännä — — ne oli luulleet jotta laiva siinä männöö." Hyh tätä suomalaista tyyneyttä!

5 päivä elokuuta kello 4.20 aamulla, erään talon heinäladossa.

Brrr… minua värisyttää! Tultiin keskiyöllä pimeässä kello 1 seuduissa tämän talon rantaan. Se on pikkuinen resutalo, nimeltä Kaivanto. Minua oli kovasti vilustanut tuulessa tynnyrien päällä. Olin maannut koko ajan, väliin unen horroksissa. Kompuroimme Lehtolaisen kanssa ylös pihaan ja astuimme pirttiin. Sieltä löyhähti vastaan tukala lämmin. Laattialla näytti makaavan joukko miehiä, karsinan puolella puolialastonta emäntäväkeä. Lehtolainen herättelemään: "Kuulkaahan emäntä — kuulkaahan emäntä!"… Vastaan kuuluu muutamia voihkauksia ja ähkäyksiä. "Kuulkaahan emäntä: oisko sitä talossa kamarin tapaista tuolle maisterille nukkumasijaksi?"

— Eihän sitä meillä mitään kamaria oo, — saa emäntä sanotuksi unisella äänellä, nousematta vuoteestaan. Sitten hän lisää: mikä maisteri se on?

— Onpahan se muuan… Kiannan rovastin poika, sanoi Lehtolainen.

— Pappiko se on vai? kysyi emäntä.

— Ei se pappi oo, muu maisteri se on.

Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi taas emäntä makuultaan:

— Jos se oisi semmoinen maisteri, joka lapsen ristisi?

— En minä pappi ole! äännän minä ovisuusta. — Veljeni se on pappi.

— Velimiehet sillä on pappeja — toisti Lehtolainenkin totisena.

— Ka ei oo huonetta. Oisi se tuolla kellokauppiaalla kamari-pahanen, vaan siellä makaavat yhessä sen Koiton kapteenin kanssa…

Mikäs neuvoksi? ei tehnyt mieleni umpimähkää laskeutua makaavain toveriksi tuohon pieneen pirttiin, joka kihisi russakoita…

— Menkäähän Lehtolainen makaamaan, kyllä minä saatan valvoakkin.

Niin lähdin ulos pimeään yöhön. Hapuilin ulos pihasta ja löysin ilokseni heinäladon, jonka vasta sisäänkannetuille nurmille levitin raanuni, ja märät pieksut riisuttuani ja sukat muutettuani työnsin jalkani heiniin. Rakastan intohimoisesti näitä suomalaisia heinälatoja! Tässä tuntui niin hyvältä köllöttää että pelkästä riemusta en tahtonut päästä nukkumaan. Mutta tätä iloa ei kauvan kestänyt. Kolmisen tunnin kuluttua heräsin siihen että vesikarpaloita tipahteli vasten kasvojani. Oli ruvennut synkästi satamaan ja katto vuoti niin että romisi. Nyt minulla on vilu. Tässä tuulessa ja sateessa käy ikäväksi lähteä taipaleelle. Vielä on 3 penikulmaa Vaalaan, suurimmat Oulujärven seljät edessä… Lähdenpä tästä katsomaan, joko tervamieheni ovat nousseet. Eivät näet tiedä kukaan, mihin olen kadonnut…

Vaala, kello 10 aamulla.

Koko Oulunjärvi siis purjehtimalla päästä päähän — seitsemän ja puoli peninkulmaa. Vakavasti purjehtii tervalasti. Ei semmoisessa tuulessa tyhjä vene kellistymättä kestäisi. Nopeus on penikulma tunnissa. Loppumatkalla taas alkoi sataa ja hellittämättömässä tuulessa rupesin tuntemaan tuon kummallisen matkataudin oireita. Tämä on mitä iljettävintä. Elämän tunto menee ihan hiiteen ja ihailu Oulunjärveen on vaarassa laimeta… Parhaassa vauhdissa ollessa lentää yhtäkkiä aivojeni läpi seuraava kuva: tuuli rytkäyttää veneen kallelleen, lasti solahtaa toiselle laidalle, minä vierähdän yli laidan järveen ja ehdin hukkua ennenkuin kerkeävät kääntää pitkän veneen. Lehtolainen tulee takaisin Kiannalle ja kertoo rauhallisesti: "Ka oisihan se matka meitä muuten lykästänyt, kun oli myötätuuli Oulunjärvellä, vaan se maisteri kun sattui hukkumaan…" Miksi ihan tahdon uskoa että näin käy — tyhjää! Minä en vähääkään pelkää.

Vaala on mitättömämpi paikka kuin tavallisesti luullaan. Yritän suuttua siitä, etten saa olla matkailijakodissa, joka on luvattu jollekkin englantilaiselle onkimiehelle — ja että täytyy märkänä, vilustuneena ja pahoinvoipana työntyä sisään pirttiin, joka on täynnä rähiseviä tukkimiehiä ja tupakan savua. Kohta kuitenkin lauhdun ja lepyn — täällä on kuitenkin lämmintä ja tukkilaiset ovat gentlemanneja: ne panevat sukkani ja saappaani kuivamaan. Sääli uusia pieksujani! Niiden siro malli on mennyt pilalle.

— — Merkillinen yhteensattuma! Juuri kun olen lähdössä Vaalasta ja juoksen katsomaan laivaa, joka on saapunut Kajaanista, huomaan yhtäkkiä seisovani tutun ihmisen edessä. Hän kertoo lähteneensä Hyrynsalmelta tuntia myöhemmin kuin minä siitä olin sivu laskenut ja ajaneensa hevoskyydillä Kajaaniin. Niin saan matkatoverin, sillä Lehtolainen suostuu ottamaan ryökkynän saman lastin päälle.

Ja nyt lähdetään solumaan alas mahtavaa Niskakoskea, jossa on seuraavat polvet: Kanto, Vääräkorva, Siitari, Oterma, Kovero ja Nuoju. Sitten on Ahmanen ja Utanen ja edessäpäin Sotkakoski. Neiti Kr. on ensi kertaa tällaisella matkalla ja on aina hauska olla sen oppaana, joka ensi kertaa alas koskia matkaa. Kaikesta päättäen on hän reipas tyttö. Poikkeamme Laitilassa kahvia juomassa ja orjantappuraruusut rintaamme taittamassa. Kova ukkosen ilma yrittää tavata meidät Utajärvellä. Pakenemme purjeissa jumalanilman tieltä, takana taivas musta kuin horna, edessä mailleen menevä ihana ilta-aurinko. On huumaavan jännittävää olla vesillä ennen myrskyn puhkeamista. Tätä minä rakastan!

Merilässä samana iltana kello 8.

Kiitos ja kunnia matkailijayhdistykselle. Tämä Merilä on kaunis ja hauska huvila Pyhäkosken niskassa. Istumme niin tuttavallisesti sen siistissä salissa, tuli loimuaa niin kodikkaasti pesässä ja emäntärouva puuhaa meille Lahmannin kaakaota. Vaalasta lähtien olen saanut luvan puhua ruotsia, jota — kumma kyllä — olen solkannut. Prinsiippinihän myöntää puhua naisten kanssa ruotsia, jos he ovat herttaisia, mutta nuorten miesten kanssa ei milloinkaan, ei milloinkaan, jos he ovat Suomessa syntyneet! No, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän. Ihmeellistä muuten että tänä kesänä niin monta kertaa olen yhteentörmännyt juuri tämän neidin kanssa. Alussa kesää oleskellessani Etelä-Suomessa, kohtasin hänet siellä joka paikassa tahtomattanikin, ja nyt kun luulen olevani rauhassa erämaassa, tapaan hänet yhtäkkiä täälläkin. Mitä se semmoinen tietää? Eiköhän tämä ole sitä, jota romaanikielellä kutsutaan "kohtalon ivaksi". — —

Äärettömän kuollutta muuten joki-elämä tähän aikaan! Ei ainoatakaan muuta tervalastia liikkeellä, vaikka niitä ennen on vilissyt sadottain, milloin olen tästä kulkenut. Syynä tähän seisaukseen on nähtävästi hiljattain alkanut heinänteko ihmisillä. Illalla myöhemmin kävästessäni jokitörmällä, näen vihoviimeinkin pari lastivenettä laskevan Merilän rantaan. — Mistä tervalasti? huudan lystikseni. — Kuhmosta ollaan! kuuluu vastaus melaa hoitavan ukon suusta. — Kuhmo-Junnu! lisää hän omituisen muikealla äänellä, ikäänkuin tekisi pilaa omasta itsestään. Se merkitsee samaa kuin: "Kuhmon sydänmaista ne tämmöiset moukat vuovaa, vaan ihmisiä sitä silti mekin ollaan."

Tuntuupa ihanalta laskeutua oikeaan vuoteeseen. Neiti nukkuu viereisessä salissa — olemme ihan kahden koko matkailijahuvilassa. Elokuun yö niin murheellisesti pehmoinen. Kello 3 aamulla on määrä jo nousta ylös.

6 päivä elokuuta.

Taivas oli hienossa pilvessä, kun laskettiin alas Pyhäkoskea. Mitäpä minä tästä osaisin sanoa? En rupea runokielin kuvailemaan tätä Pohjanmaan luonnon mestariteosta. Varmaan ovat tuhannet turistit jo koettaneet kaunokielin sen aaltojen mahtavaa leikkiä leperrellä, sen koivuisten rantojen koreutta kertoella. Moni lie runoksikin pistänyt, vaan eipä vielä tähän päivään asti ole sommiteltu runoa, joka Pyhän oikeata mainetta vastaisi.

Pauhatkoon Pyhä siinä missä pauhaa, turha on ihmisen sitä runoissa laulaa, sillä se itse on suuri runo, Peräpohjolan ihmeellinen vuosisataislaulu, carmen seculare. Vahinko ettei Sibelius vielä sitä ole alaslaskenut, varmaan jäisi suur-säveltäjän korviin soimaan "ääni suuri ja sorea", joka aina jokena juoksis, lainehina lailattaisi…

Valkolan rannassa Muhoksella nostatamme matkatavaramme höyryalukseen, joka juuri on lähdössä, ja otamme herttaiset jäähyväiset tervamiehistämme. Ei se Lehtolainen liikoja kiskonut: 5 markkaa Kiannanjärveltä asti Muhosjoelle! Neidiltä pyysi hän vain markan Vaalasta…

Ja nyt ollaan "laivassa" kohti Oulua menossa.

Jää hyvästi tervavenheeni mustine säkkipurjeinesi! Hyvästi Juho Lehtolainen ja Tapion Kalle. Hyvä oli tulla ja hyvät on muistot mieleeni jäävät, kun myötämyrskyssä elokuun yönä Oulunjärveä lennätettiin… Tätä kaikkea olen muisteleva kuni ihmeellistä unta, kun parin viikon perästä Volga minua kantaa Kaspianmertä kohti. Millä tunteilla olen siellä katseleva ympäristöäni? Millainen on oleva ero suomalaisen tervamiehen ja Volgan venäläisen "purlakan" välillä? — Jää hyvästi raikas ylimaan kansa alkuperäisine tapoinesi! Älköön kulttuurin rämisevä ratas sinä ilmoisna ikänä sinun väyliäsi turmelko! Ja kaukana pysyköön yhä rautahepo. Jumala varjelkoon sitä tulemasta likemmäs Kajaania. Aamen! Tämä on totinen tunteeni.

Junassa kello 12.

Sepä koko hyppäys! Tervavenheestä höyryalukseen, höyrystä ajuriin, ajurista asemalle, asemalta junaan, joka aivan kuin minua varten läksi etelää kohti. Ajuriin noustessani olin jo heittänyt arvokkaat hyvästit matkatoverilleni, joka sanoi jäävänsä päiväksi Ouluun, mutta miten ollakkaan: tunnin perästä, juuri kun juna oli lähdössä, hyppäsi tyttö samaan junaan, samaan luokkaan ja vaunuun, ja istuu nyt tässä punaposkisena vieressäni. Ja meillä on taas yksi matka aina Seinäjoelle asti, josta hän poikkeaa Vaasaan…

Kummallista näin yhtäkkiä tavata itsensä istumassa jyrisevässä junassa, joka kiitää Limingan yksitoikkoisten, ihan sielua näännyttävästi ikävien seutujen läpi — kun muutama tunti takaperin vielä istui suomussalmelaisen tervalastin päällä, ympärillä Pyhäkosken ihana jokiluonto. Tämä ylimeno erämaan elämästä kiehuvaan rautatiemaailmaan tapahtui niin äkkiä etten ehtinyt Oulussa edes muuttaa matkapukuani ja istunpa siis ylläni punanen paita ja jaloissani Tolosen tekemät keltaiset pieksusaappaat. Ja minusta tuntuu että oli suuri synti erota sieltä kodikkaasta erämaastaan ja siirtyä seuduille, missä ihmiset katsovat pieksujani kuin lehmä uutta konttia… Hyi kuinka minä halveksin jokaista, joka ei ymmärrä että nämät Tolosen tekemät pieksut ovat ne maailman parhaimmat jalkineet!… Nyt puhun unissani — muistakaa hyvät herrat että olen noussut jo kello 3:lta Pyhäkosken niskassa. Nukuttaapa niin että jos tuo neiti, joka vieressäni istuu, olisi lemmittyni, painaisin pääni hänen syliinsä ja vaipuisin yhtä sikeään uneen kuin Aatami vainaa, joka ei herännyt, vaikka kylkeä leikattiin. Ja minusta tuntuu että jos ei olisi etiketin sitovia sääntöjä, sen muutenkin voisin tehdä…

Junan sillalla kello 4 j.pp.

Alan hiukan leppyä taas rautatiehenkin. Sain näet Kannuksessa syödä jälkiruuaksi mansikoita kerman kanssa, ja minä olen intohimoinen marjojen ystävä. Sitäpaitsi ostin pari appelsiinia — eikähän näitäkään hedelmiä kasva Suomussalmella, jospa ei Kannuksessakaan. — Edessäni tupakoi kaksi nuorukaista, jotka puhuvat italiankieltä. Toinen heistä heittelee himokkaita silmäyksiä vieressäni seisovaan tyttöön. Vai tänne sinä Don-Juan… ja minä luon murhaavan katseen italialaiseen.

7 p. elokuuta. Kangasala.

Tässä olen astunut alas junasta kello 5 aamulla. Seutu on minulle täydellisesti tuntematon. Odotellessani kyytihevosta olen pessyt kasvoni; kun pestyäni katsoin pesuvatiin, niin luulinpa nuohoojamestarin tässä käyneen. —

Keisariharju: Sieviä seutuja! Vasemmalla Längelmänvesi, oikealla Roine. Mutta peräpohjalaisen on niin vaikea ihastua Etelä-Suomeen… Vai tästä se on lähtöisin Topelius-vainajan laulu: "Ma oksalla ylimmällä heilun Harjulan selänteen…" Olkoon. Parasta ovat mielestäni kuitenkin mustikat, joita jo kypsiä tienvarsista löydän. Joka paikassa lapsia marjassa. Keisariharjulla kohtaan kolme neitosta nuoren ylioppilaan seurassa. Onkkalassa myös joukon nuoria tyttöjä heleissä kesäpuvuissa ja hatuissa. Näyttivät olevan lähdössä jollekin hupiretkelle. Minun olisi tehnyt mieli pyytää muutama heistä kärryyni. Mutta täytyi näyttää arvokkaalta ja ottaa muukalaisen kylmä piirre päälleen, kun sivu ajoi… Vesijärvi, Pälkäne ja Mallasvesi! Ensi kertaa elämässäni matkustan Hämeessä (jos en lue rautatiematkoja). Erilainen on Hämeen ukko kuin Itä-Pohjanmaan. Erilainen hämäläinen valkotukka kyytipoika kuin Kajaanin-puolen juro räkänokka. Mutta näkyy näissäkin olevan oma hauskuutensa. Ja tyttölapsissa tuntuu olevan jotain pehmoisempaa, lauhkeampaa… Hiisi vieköön, pitäiskin tulla naimaan Hämeestä… kun vain tuo heidän silmiensä unisuus olisi poissa. Laitikkalasta saan kyyditsijäkseni itse isäntä-ukon, ja sekös puhua osaa! Opin häneltä muutamia hämäläisiä sanoja: heinäsuovaa sanoo teikiksi, hurjaa hevostansa piruhassuksi. "Piruhassu" on lystinhassu sana! — Eivät ole suuret alaltaan täkäläiset pitäjät. Suomussalmi on niiden suhteen kuin ruhtinaskunta. Nyt olen jo kolmannella kirkolla muutamassa tunnissa.

Minua miellyttää täällä kievarien tavaton uhkeus. Ilmakin sattui ihana, vaikka se on harvinaisuus tänä kesänä yli koko maan. Aurinko paistaa, joka paikassa tehdään heinää, suloinen apilasnurmen tuoksu leyhähtelee väkevästi sieramiini. Vielä 12 kilometriä jäljellä — sinne minne menen. Matka käy kuin tuulessa. Tuntuu niin hauskalta, kun Hauhon kirkolta kyytiin pannaan 74 vuotias köyhä ukko. Hänen kanssaan rupattelemme kaikellaista. Niissä on jotain pehmoisempaa näissäkin Hämeen jukissa. Puhekkin sillä käy seuraavaan tapaan: "Kaunis se on tänäpänä tuo ilma-kulta. Kun rakas Ristus antais lämpö-kultaa että valmistuis ihmisille tuo vilja-kulta". Loppumatkalla rupesi ukko ajamaan yhä kovemmin: "ajetaan niin ettei paita p—tä kiinni saa!" tuumi hän. Mutta minä ajattelin: yksi sama suomenkieli kaikuu yli Suomenniemen. — —

Tuulos, saman päivän iltana.

Ensi osa matkastani on lopussa. Tämä on minun levähdyspaikkani, minun "tuutulinnani", josta varustaudun ison maailman matkalle. Täällä saan lepuuttaa sieluani ja ruumistani. Kummallinen kohtalo, joka tarjoaa minulle, ylpeälle peräpohjalaiselle aivan kuin toisen kodin keskellä Hämettä! En tahdo vieläkään uskoa että oleskelen Hämeessä, hämäläisten ympäröimänä. Tämä on ihana paikka tämä "Karhunkallo" Pyhäjärven rannalla. Riisunpa heti avojaloin ja laskeudun alas jyrkkää nurmitörmää rantaan: järvi lepää siinä kuni lumottu, ruusunpunaiset ilta-auringon säteet leikkivät sen peilityynellä pinnalla. Suuret sinikellot ja punaisena paistavat mansikat pellon varressa minua ihastuttavat. Tunnen yhä olevani kotimaani helmassa…

8 p. elokuuta.

Yhden päivän olen vasta ollut täällä Hämeessä ja jo nyt tunnen, mitä aina olen tuntenut Etelä-Suomessa oleskellessani: ahtautta, ah—ta—ut—ta! Ihmiset asuvat täällä liian liki toisiaan. Tokko voin koteutua taloon, johon kuuluu rähinää naapurin pellolta tai näkyy mökkejä ja rannassa rapistelevia kakaroita —? Sillä vaikka nuo vedessä polskaroivat lapsukaiset ja tuo kallellaan törröttävä hökkeli itsessään ovatkin kotoisia näkyjä, joissa on miellyttävää runollisuutta, niin ne kuitenkin minua häiritsevät, kun ne aina viruvat tuossa ihan nenäni alla.

Huomaatte minun olevan huonolla tuulella tänään. Niin, yhtäkkiä se alkoi, kun äsken menin rantaan ja huomasin venheen olevan rautaketjulla kiinni puussa. Mitä peeveliä oli rautaketjulla ja lepällä tekemistä venheen kanssa, joka on luotu vapautta varten? Kas tämä se minuun pisti ja siitä koko napina alkoi. Rosvojako täällä peljättiin, vai mitä? Ei siellä Kiannan rannoilla sinä ilmoisna ikinä sidottaisi venhekultaa rautaketjulla kiinni puuhun, ei edes rullalangalla! Se, veden keijunen, lekottelee siellä aina vapaana, airot valmiina hankasissaan, ikäänkuin kuiskaten: "tule ja ota, tule ja ota! lykkää vesille, veli kulta!" Niin siellä, mutta täällä —! Ja sitten lisäytyi tumma tuuleni siitäkin, että lähtiessäni kävelylle huomasin, etten suoraapäätä voinutkaan painautua korpeen, vaan oli ensin kuljettava ikävästi pitkää kujaa, johon lehmät — nuo luonnon ikityhmät sorkkelehtijat — olivat lätyskäisen leimansa painaneet ja jossa Aatamin valkoiset jalkineet rumasti mustuivat. Ja jos yritin maantielle, niin siellä oli heti vastassa tusina torppia molemmin puolin tietä, sekä porsaita, eläviä porsaita… Oi taivasten tekijä!… Onko tämä suomalaista kesänautintoa —? Ei! ja tuhat kertaa ei! Meillä, siellä Kajaanin takamailla, kulkevat lehmät omia kujiansa — sikoja siellä ei teki viljelläkkään — ja ihmislapsi pääsee kymmenellä askeleella metsän peittoon kymmentä eri polkua ja jokaisella saa huutaa huikaista rintansa täydeltä että "hihhei sinä Tapion tantere!" — eikä sitä ääntä ota vastaan muu kuin sakea korpi, joka jylhästi vastaan jymähtää. Vaan kuka täällä ilkeää huutaa hihkaista? — heti hulluksi luultaisiin ja siihen kokoontuisi ympärille kylän ämmät ja lehmät, lapset ja porsaat, kukatiesi maapoliisikin… Tämä on hengen orjuutta, sanon minä.

Niin, kaunista, kaunistahan teillä täällä kyllä on, täällä Hämeessä: tuo väkevästi tuoksuva apilasniitty on suloinen, nuot suuret sinikellot ovat ihanat, nämät mansikat ovat makeat, koivikko tuossa on korea ja järvi kuin vieraskamarin peili — mutta se kaikki on niin pienissä kappaleissa annettua, niin liki likistettyä, pientä ja pikkusievää… Ei, ehei! Olkoon majani kuinka matala tahansa, olkoon se kuinka köyhä hyvänsä, mutta seisköön se korkealla vaaralla keskessä koskemattoman korven, niin että tiedän olevani yksin mun kotini polkujen astuja, yksin sen kumpujen kiipeejä ja laaksojen laulaja, yksin sen venevalkaman valtijas ja kotilahteni laineilla soutaja. Älköön kalkatelko vieraan karjan kello kotini aitojen vierillä, älköönkä naapurin porsaan röhkintä saastuttako kotilehtoni pyhää tunnelmaa. Kiljahdelkoon siellä vaan mieluummin pörröinen kontio ja repiköönpä lehmiänikin, vaan älköön ikinä naapurin naudat mun kotiveräjälläni möliskö! Kianta, uljas avara Kiantani! sinä Pohjanmaan simpukka — uhraisinpa paljon, paljon, jos sinut hylkäisin! Se on sanottu!

10 p. elokuuta.

Tänään, rantatörmällä istuen luin kappaleen Maxim Gorjkista, joka panee minut miettimään. Se kuuluu venäjästä käännettynä seuraavasti:

"Niitä on olemassa ihmisiä, joille kaikista arvokkainta ja parhainta elämässä näyttää olevan jonkunlainen heissä ilmenevä sielun tai ruumiin sairaus. He riehuvat sen kanssa koko elämänsä ajan ja ovat eläviä ainoastaan sen kautta, kärsivät sen tähden, ravitsevat itsensä sillä, valittelevat siitä toisille ja kääntävät täten lähimmäistensä huomion itseensä. Siitä saavat he myötätunnon itseään kohtaan ja jos ei heillä sitä olisi, ei heillä olisi mitään. Ottakaa pois heiltä tämä tauti, parantakaa heidät — ja he tulevat onnettomiksi sentähden että heiltä riistetään heidän ainoa elämisen keinonsa — heistä tulee silloin tyhjiä. Toisinaan on ihmisen elämä siinä määrin köyhä että hän orjallisesti on pakoitettu pitämään arvossa oman paheensa ja sillä elämään; voipipa suoraan sanoa että ihmiset usein ovat paheellisia pelkästä ikävästä".

— — —

11 p. elokuuta.

Päiväni kuluvat syömisessä, juomisessa, uimisessa, kirjeiden kirjoittelemisessa ja kaikellaisissa matkavalmistuksissa. Joka päivä kiipeän aitan-yliselle kapsäkkejäni kaivelemaan. Se on minulle sielua rasittava työ osata jakaa tavarani kolmeen osaan: yksi osa Kaukaasia-matkalle, toinen osa Moskovaan jätettäväksi, kolmas osa tänne. Otanko matkaani tuon urheilu-paidan vai jätänkö tänne? Panenko tuon sanakirjan Moskovan kapsäkkiin vai Krimmin nesessääriin? Tarvitsenko siellä Kaukasiassa nuot raita-housut vai tulenko toimeen ilman? Ne ovat minulle vaikeita filosoofisia kysymyksiä. Kerran kun olin syventynyt aitan ylisellä lukemaan vanhoja lemmenkirjeitä — tietämättä mihin kapsäkkiin ne panna — säpsähdin yhtäkkiä kauheasti säikähtäen: pikimusta rotta oli hyökännyt katonrajasta eteeni ja katseli minua kiiluvin silmin. Silloin paiskasin kirjepakan arvelematta likinnä olevaan kapsäkkiin ja livistin alas, sillä minusta tuntui että peto käy kiinni paljaisiin varpaihini… Tietysti täytyy supistaa Kaukaasia-kamssunsa niin vähälukuisiksi kuin mahdollista. Suuren uhrauksen olen jo tehnyt: en ota mukaani Kaspian merelle suutari Tolosen tekemiä suomussalmelaisia pieksujani! (Jos te tietäisitte, kuinka tämä uhraus karvastelee sisuani!) Ne saavat jäädä tänne joulukeliä odottamaan…

Tutkin levottomana paksua venäläistä matka-ukasaatelia. Olen saanut selville junien kulkuvuorot aikomallani linjalla sekä laivamatkat Volgalla. Siitä tulee hirvittävän pitkä matka. Olenpa laskenut että Kiantajärveltä Kaspianmeren Kaukaasianpuoliseen rantaan jo yksistään tulee noin 500 peninkulmaa.

12 p. elokuuta.

Tänään olen saanut kirjeen toveriltani Krimmistä. Kaikki käy hyvin: hän ei jänistä, vaan lupaa koreasti saapua Kaukaasian rajoille minua vastaan, kunhan määräpäivä ja yhtymäpaikka vain saadaan sovituksi. [Matkatoveri, maisteri Walter Salonen, hänkin yksi viidestä suomalaisesta Moskova-stipendiaatista vuosina 1901-1903, on määrä tulla omia teitään Kaukaasian Vladikavkasiin, josta sitten toverukset jatkavat matkaa yhdessä.]

13 p. elokuuta.

Ah tätä raskasta päivää! Ukkonen on jyrissyt, pimeä on ollut, satanut on lyijyn raskaasti ja avojaloin olen yksikseni kuljeksinut metsän polkuja — sydäntäni on kaivellut kauhea ikävä… Että minun täytyy lähteä! Että minä lähden vasten sisällistä tuntoani!… Voi päiväkirjani, sinä et tunne tuhannetta osaa siitä mitä minun aivoissani vilisee… ja valittaa kuin huutavan ääni korvessa. — — —

14 p. elokuuta.

Heittelen hyvästejä Suomen luonnolle. Nyt kelpaisi minulle jo Hämekkin! Istun riisuutuneena rantakivellä tuuheiden leppien suojassa ja kuuntelen, kuinka laine lipisee… Nautin joka kukkasesta jonka nurmella kohtaan ja heittelen niille sormisuukkoja…

Sitten tervaan päiväpaisteessa ne uudet pieksuni, jotka jätän tänne talveksi. Suomalaista nautintoa sekin: tervata pieksunsa. Tervan haju minua miellyttää, siinäkin hengin sisääni pohjolaisuutta. Kaunista ainetta on terva. Se välkähtelee kiulussa kuin mainioin malagaviini. En ollenkaan ihmettele, että jättiläisten mielijuoma oli terva… Harmillista etten voi ottaa mukaani näitä pieksujani. Mitä minä niillä siellä Kaspian merellä? Vai pitäisikö kiivetä Araratille suutari Tolosen pieksuissa? Niin, siellähän on se vuori, jolle ukko Nooan proomu muinen törmäsi karille. Mistähän se ukko Nooa lie saanut niin paljon tervaa? — — —

Yöllä s.p.

Nyt alkavat kuutamo-illat. Olin soutelemassa neitien kanssa lahdella. Tuntuu niin kummalliselta ajatella, että tuo sama kuu, jonka nyt näen valaisevan kotimaista maisemaa, muutaman päivän perästä on minulle valaiseva leveätä Volgavirtaa. Juuri silloin on se oleva täysimmällään. Matkani on, kuten näette, perustettu "romantiikan pohjalle"…

15 p. elokuuta.

Kai se oli nyt viimeinen kerta, jolloin sain juoksennella avojaloin suomalaista metsän polkua. Hullu! että vaihtaakin tällaisen vapauden muuhun… Kolmeen ja puoleen kuukauteen en ole käyttänyt kauluksia. Kurkkuani kuristaa panna nuo vehkeet kaulaani nyt — kirotut kulttuurin länget!

Hämeenlinnassa sam. ilt. kello 7.

Hevosen nimi Matti, rengin nimi Heikki — yhtähyvin voisi olla päinvastoin. Heikki toi minut Matilla tänne mitä kauneimmassa ilmassa, sateessa ja tuulessa. Sateensuojaa mahdoton pitää pystyssä. Oikea käsivarteni läpikastunut. Maantie kuin velliä, roiskui ja räiskyi… Oi syntymämaani, sudenilmalla sinä hyvästelet lähtevää poikaasi. Istun rautatieasemalla ja odotan pohjoisjunan tuloa…

Junassa.

Juna lähestyy kiljuen Helsinkiä. Tunnen kylmän väristystä. Aina kun lähestyn Helsinkiä, tietäen ettei kukaan ole vastaanottamassa, tunnen kylmän väristystä. Minulla on sieltä elämäni raskaimmat muistot… Antaisin kaikki matkarahani, jos tällä silmänräpäyksellä pääsisin — sänkyyni Suomussalmella…

Yö.

Kalevan hotelli. 2 markan huone, kolmas kerros suuressa kivitalossa. Kaksi kynttilää palaa pöydällä. Muistelen että tässä samassa kammiossa ensi ylioppilasaikoina kerran kirjoitin surullisen runon jostakin "hämyn lapsesta". Tämä huonekkin on niin hämärä… Äh kuinka minä kammoan kaikkia näitä hotelleja!

16 p. elokuuta. Brondin, kello 1/2 9 illalla.

Hyvä-isä, kuinka paljon olen laukannut pääkaupungin katuja! Kuinka paljon ehtii yhdessä ainoassa päivässä. Ja kuinka paljon rahaa ehtii tuhlata yhdessä ainoassa päivässä! Sellaisia pieniä ostoksia — ja kuitenkin sata markkaa. Omatuntoni soimaa minua ylellisyydestä: olisinhan voinut tulla toimeen ilman noita koreuksia ja mukavuuksia. Minua hävettää, kun näen ympärilläni köyhiä, joilla on tuskin leivän palaa suuhun panna. Mutta me kaikki olemme tässä suhteessa tottuneet tukahduttamaan omantuntomme äänen.

Parin tunnin kuluttua lähtee pikajuna. Huomenaamulla olen Pietarissa.
Ah tätä ahdistusta…

Pietarissa, 17 p. elokuuta, sunnuntaina.

Selittämätön tuska sydämmessä lähdin eilen illalla pikajunalla Helsingistä. Tietysti ei ketään tuttavaakaan ollut saattamassa. Painajaiseni kuitenkin pakeni, kun heti makuuvaunuun päästyäni tapasin nuoren, siististi-puetun venäläisen ylioppilaan, jonka kanssa antausin sanavaihtoon. Poika oli ensi kertaa matkalla Suomessa ja kehui Helsinkiä kauniiksi kaupungiksi, Imatraa mahtavaksi koskeksi. Puhuin hänelle Pohjois-Suomen luonnosta ja koskenlaskusta Oulunjoella, valittaen sitä etteivät venäläiset matkustele muualla kuin Etelä-Suomessa, aina käyden samoissa paikoissa. Hän vastasi että olisi kyllä viehättävää pohjoisempanakin käydä, vaan kun ei osaa maan kieltä, niin ei uskalla lähteä. Sitten koskettiin myös suomalaisten suhdetta venäläisiin. "Täällä Suomessa kohdellaan meitä venäläisiä niin kylmästi" sanoi hän levollisesti, ilman katkeruutta: "kun rahaakin otetaan, niin otetaan se vastaan noin — vähän niinkuin ylenkatseellisesti"… Selitin hänelle, miksi näin tapahtuu. Hän astui pois junasta Viipurin asemalla. Annoin hänelle nimikorttini ja osoitteeni.

— — Pietarin läpi ajaminen ei tehnyt minuun tällä kertaa niin tukahduttavaa vaikutusta kuin ennen. Sattui kirkas, päiväpaisteinen aamu, ja kaikki oli sunnuntaiasussa, poissa nuot kömpelöt kuormajonot tökeröine luokkineen, kadut puhtaina, ihmiset virkunnäköisinä; melua synnyttämättä vierivät kautsupyöräiset, pulskat nelirattaani pitkin Liteiniä ja Nevskiä. Nikolain-aseman kultakaluunainen vanha ovenvartiakin tuntui niin tutulta ja otti ystävällisesti tavarani vartioitavakseen. Ovenvartijalta ja kantajalta saa tarkalleen tietää kaikki, mitä junien kulkuun kuuluu. — Ja nyt istun ravintolahuoneen penkillä ja ympärilläni käy kuhina. Pari tataarilaista tarjoilijaa, puhtaat esiliinat polvien päällä, seisoo nojautuneena vasten seinää vastapäätä minua, näyttäen uteliaasti katselevan minuun. Vielä on aikaa odottaa neljä tuntia ennenkuin pääsen Moskovan-junaan. Mitä jos ajaisin siksi aikaa Eremitaashiin.

— — —

Enpä olisi uskonut itseäni niin kevytmieliseksi! Nevskiä kävellessäni pisti yht'äkkiä päähäni astua kopperoon, jossa saa oman kuvansa viidessä minuutissa 40:stä kopeikasta. Näytän kuvassa vallan tuimalta tiedemieheltä, joka aikoo matkustaa läpi Aasian Tiibetin eikä pelkää napaseutujakaan! Lähetänpä kuvan suoraapäätä sille, jonka edessä kolme päivää sitten istuin maalausmallina.

Kummallista ettei myydä kiertomatkapilettejä Venäjällä! Kävin kansainvälisessä kiertomatkapilettien toimistossa, jossa oltiin hyvin kohteliaita, mutta kiertomatkapiljettejä vain ei voi saada koko Venäjällä. Olen neuvoton, minkä laivayhtiön laivan valitsen matkustukseeni Volgalla. Muutamat laivat kulkevat monen mielestä liian nopeasti, niin ettei huvimatkailija ehdi tarpeeksi katsella rannoilla olevia kaupunkeja.

— — Ei täällä sentään niin kauheata olekkaan kuin taas olin kuvaillut. Ja kummakseni näyn saavan itseni heti ymmärretyksi venäjänkielellä, jota en ole puhunut koko kesänä. Ajelen "konkalla" edestakaisin Nevskin prospektia. Sitten rohkaisen mieleni astumalla alas maitomyymälään, jossa juon lasin hyvää maitoa. Ja nyt istun jossakin puistossa ja syön suuria mansikoita paperitötteröstä. Näkyy olevan jo etelänkin hedelmiä Pietarissa tarjolla: melooneja ja persikoita. On se pieni lohdutus näillä matkoilla että saa mielinmäärin hedelmiä. Saa nähdä, pääsenkö ilman matkapainajaista? Se olisi enemmän kuin olen toivonut. Eilen illalla olin valmis huutamaan koko maailmalle että: "älkää ikinä lähtekö yksiksenne ulkomaamatkalle, sillä se on mitä kamalinta itsekidutusta!"

Olen mainiosti varustettu matkaani varten. Kapsäkkini kätkevät aarteita. Kaikki mitä on yllä ja alla tai kollien sisässä, on käytännöllistä ja siistiä — ihan ensiluokan tavaraa. Kaikki on edeltäpäin harkittu, valikoitu ja kauvan valmistettu. Niin että ulkonaisesti olen kuin valettu tälle matkalle. Jos vain olisi toveri! Kuka hyvänsä, jonka kanssa saisi puhua suomea — tai vaikkapa ruotsiakin. Täällä vieraan maan vilinässä, vieraan kielen solinassa tuntuisi ruotsikin niin kodikkaalta, vaikka sitä puhunenkin huonommin kuin venättä. (Tämä lienee sveesseistä kauheata!) No, faktum on nyt se, että olen yksin ja saan itse pitää huolen yksinäisyydestäni. — — —

Syödessäni annosta asemahuoneen suuressa ravintolassa, olen tilaisuudessa tarkastamaan ympäristöäni. Ihmiset näyttävät minusta ylipäänsä miellyttäviltä. Tuossa pieni univormuun puettu kimnasisti niin hellästi suutelee mammaansa. Miksikä mamman ja pikku pojan täytyy erota, sitä en ymmärrä. Mutta tuossa helistelee kannuksiaan ankarannäköinen kenraali, hän tapaa tuttavansa everstin, joka silloin tällöin nostaa kätensä päähineeseen ja on nähtävästi imelästi hyvillään että hänen ylhäisyytensä suvaitsee kävellä hänen kanssaan kuin toveri. Tuossa taas tepasteleee hienosti puettu, kaunis ylioppilas, rillit keikarimaisesti nenällä. Hän on nähtävästi aristokraattisesta, rikkaasta perheestä, ja varmaan on hänen palttoonsa sisus silkistä. Ja ylioppilasrettelöihin ei hän osaa ota… tai jos ottaa, on hän siellä niitä ihan punaisimpia. — —

Ja nyt istun junassa II luokan makuuvaunussa, aurinko paistaa iloisesti sisään. Ei ole kuuma eikä kylmä. Tämä on mahtava rata tämä Pietarin ja Moskovan välinen. Joka paikassa on vähintään kahdet kiskot vierekkäin ja tuhkatiheään pyyhkäisee toinen juna kiljuen vastaan ja ilma puristuu ahtaalle vaunujen välissä. Venäjällä huutavat junat kumeammalla äänellä kuin meillä Suomessa. Sekin ääni on minusta niin venäläinen, vaikka onkin vain veturin kurkkutorvesta…

Tshuudovo, 12 minuuttia, junanvaihto…

Nimi kajahtaa surunsuloiselta korviini, yhtäkkiä herättäen sielussani vilkkaita muiston kuvia. Tästä poikkeaa näet rata pieneen kylpykaupunkiin, jossa viisi vuotta takaperin, nuorena ylioppilaana, elin ensimmäisen kauniin ja kärsimysrikkaan romaanin… Nyt kuljen sen sivu mykkänä, lähettäen hengessäni salaisen tervehdyksen yhdelle maailmani jaloimmista naisista. Hän oli tulevaisuuden nainen… hän lempi, tulevaisuuden tunteilla. Se ei tyydyttänyt nykyajan janoavaa miessielua. Ja suhde särkyi ijäksi, sillä sen täytyi…

Seison junakoridoorissa, tietämättä miten viettää aikaani. Kolme herrasmiestä on asettunut junaikkunan eteen. Ei yksikään heistä tiedä, että minä olen suomalainen. Yhtäkkiä kuulen yhden heistä huudahtavan: "Aa v Finljandi'ii harashoo!" s.o.: Mutta Suomessa on hyvä olla!

— Niin, siellä on hyvä! vastaa toinen. Ja minä huomaan heidän keskustelustaan että he kaikin ovat matkustaneet Suomessa, koska rupeavat toisilleen muistelemaan Suomen "hyvyyksiä".

— Ja ajatelkaas, sanoo yksi, — siellä eivät edes varasta niinkuin Pietarissa tai Moskovassa, jossa jos jättää polkupyörän etehiseen, niin se heti viedään! Ja esimerkkinä kansamme rehellisyydestä, kertoi hän, että kerran oli unohtanut rahakukkaronsa pöydälle ja ilokseen löytänyt sen siitä ilman että siihen oli koskettu.

— Eikös se ollut ihmeellistä: se oli samalla paikalla, juuri justiin samalla paikalla!

— Rehellisyys Suomessa on melkoisesti kehittynyt, vakuutti toinen. — Ja sitten he kehuivat Helsingin ruoka-aterioita ja Kappelia, jota muikeasti nimittivät Kapélje…

— Ja kuinka mainioita sikaarejakin sieltä saa ostaa!

— Da-da-daa! sanoi toinen miltei maiskuttaen suutaan. Sitten he hetkeksi vaikenivat puhallellen savuja.

— Vaan kaupungeissa ne siellä puhuvat vain ruotsia, virkkoi taas yksi. Ruotsin kielellä näkyisi hyvin tulevankin toimeen Suomessa.

— Niin kyllä, sanoi toinen, joka oli upseeri; — vaan maaseuduilla siellä sentään puhuvat suomea. Eikä vähintäkään se kieli ole ruotsinkielen kaltaista. (Tätä he aina ihmettelevät.)

— Kummallista kieltä tosiaan se suomenkieli! huudahti taas yksi. — Mitähän kielilajia se oikeastaan lienee? Lättiläistä sukuperääkö vai mitä?

— Ei, kyllä se on vironkielen sukua, tiesi upseeri.

Tämän jälkeen lausui joku arvostelun suomenkielen kauneudesta — tai rumuudestako lie ollut, sillä en parhaalla tahdollanikaan voinut erottaa, mitä sanottiin. Tavallisesti arvostelevat venäläiset suomenkielen tuollaiseksi kolisevaksi, töksähteleväksi kieleksi, jossa on muka liian paljon k:ta, mutta ruotsinkieltä kiittävät he soinnukkaaksi. Ne, jotka ovat kuulleet suomenkielen laulussa, tunnustavat sen sentään musikaaliseksi.

Moskova, 18 p. elokuuta.

Kielimiehet sanovat Moskovan saaneen nimensä suomalaisesta sanasta "moska" ja sen minä mielelläni uskon. Nytkin otti kauhea vesisade minut vastaan ja likaisen näyn tarjosi tämä liastaan tunnettu suurkaupunki, kun virstamääriä sen läpi ajelin rämisevissä rattaissa kuomun alla istuen. Mitäpä minä Kremlistä tai Pushkinin patsaista! — Olen tyytyväinen että saan heittää ison kapsäkkini pois matkastani.

Paraikaa istun erään suomalaisen perheen salissa odottaen isäntäväen kotiintuloa kesähuvilastaan. Junan lähtöön Nishnii-Novgorodiin on 7 tuntia. Tänne olen pyytänyt tulevalta matkatoveriltani lähempiä määräyksiä yhtymäpaikasta Kaukaasian rajoilla. — — — Aivan oikein: tuore sähkösanoma, joka on pöydällä, koskee minua ja kuuluu suomennettuna: "Sanokaa hänelle: Taganrog, Poste restante, Wladikavkas: Europa 25". Tämä merkitsee että voin kirjoittaa toverilleni Taganrogiin, mutta Wladikavkasissa tapaamme toisemme "Europa"-nimisessä hotellissa 25 päivä tätä kuuta.

Viena.

Tämä on se menneen keväisten stipendiaattein "hätähotelli" Moskovassa. Täällä tapasin ihmeekseni erään tuttavani, suomalaisen maisterismiehen, joka sanoi tutkivansa synodaali-arkistojen pölyä tässä kaupungissa. Nytkin läksi se onneton tohtorin-kisälli arkistoihinsa ja minä jäin lepäämään hänen vuoteeseensa.

Petergof ravintolassa kello 3.

"Ruotsalainen aamiainen" on mainio. Restorangi mitä hienoimpia. Istun punasessa samettidivaanissa nojautuen korkeaan selustimeen. Suurista kristallilasi-ikkunoista tarjoutuu näky Kremlin muurille. Olen ylpeä että osaan jotakuinkin käyttäytyä niinkuin tällaisissa suurissa hotelleissa pitää. Mistä ihmeestä säänkin tämän ryhdin? (joka on valhe). Huomaan peilistä myös että uusi pukuni istuu kuin valettu; takkini rinnassa paistaa kullattu leijona-vaakuna… eivätköhän vain kyypparit luule joksikin kreiviksi? koskapa noin kunnioituksella katsovat…

Mutta tunnen häpeää syödessäni tätä ylellistä aamiaista. Ikkunasta näen repaleisia kerjäläisiä. — — —

Junassa Nishnii-Novgorodiin.

Taistelemalla sai kantajani minulle valloitetuksi makuupaikan. Venäjän kantajia täytyy ylipäänsä kiittää heidän suuresta ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan matkustajia kohtaan. He hoitavat outoa kulkijaa kuin pientä lasta. Ja minusta he ovat ainoat henkilöt koko Venäjän virkaluokassa, joihin voi luottaa. Heille voi antaa koko rahakukkaronsa piletin ostoa varten ja itse mennä tuntikausiksi syömään aseman ravintolaan — eikä tarvitse peljätä että he kopeikkaakaan varastaisivat. Tietysti varovainen matkustavainen kuitenkin tarkoin katsoo kantajansa numeron.

Tavallinen näytelmä venäläisessä junassa: esirippu nousee ja esiripun takaa ilmaantuu pitkähiuksinen olento, kultainen risti rinnalla, tekee äänettömiä kumarruksia matkustavaisten edessä, tulee minunkin eteeni ja mutisee rahanlahjoittamisesta jonkun "pyhyyden" rakentamiseen. Ajattelen vastata hänelle että: miksi te ristiveljet yhä niitä kirkkojanne rakentelette ja tuhlaatte kaikki varanne, vaikka kansa ympärillä näljässä kiemurtelee! Mutta sanon vain siivosti: "Suokaa anteeksi — en ole venäläinen" — ja kauhtananiekka poistuu heti edestäni.

Sitten tulee nuori, hienosti puettu rilliniekka insinööri minua puhuttelemaan.

— Mikä se tuo merkki teillä on rinnassa? kysyy hän kohteliaasti.

— Suomen vaakuna, — vastaan minä lujasti.

— Miksi te sitä kannatte? Mitä se merkitsee? utelee hän.

— Käytän sitä isänmaallisena merkkinäni, jotta kansalaiseni minut tuntisivat täällä, kun eivät muuten erota omakseen, — selitän minä.

— Se on sangen kaunis merkki! kehuu hän. — Erinomaisen kaunis!…

Sitten kääntyy hänen huomionsa kellonperääni, jossa riippuu hopeinen mitali Helsingin laulujuhlan muistoksi sekä pieni hopeainen kantele. Tämän jälkeen saan tehdä selkoa kompositsiooni-liinakauluksestani ja manseteistani, jollaisia ei kuulu Venäjällä saavan. — Tulee minua myös puhuttelemaan eräs Venäjän saksalainen, alkaen keskustelun saksankielellä, joka on minun "Akilleen kantapääni." ("Eine kleine").

Aurinko laskee tulipunaisena lakeuden reunaan. Pimeä alkaa jo kello 8 ja kynttilät sytytetään vaunussa. Laitan yötilani tällä kertaa alalaverille. Vaikka en ylimalkaan pelkää varkauksia, tunnen tällä erää kuitenkin hiukan sentapaista tunnetta, koska tuttavani insinööri on minua varoittanut. Kuuluvat olevan paraikaa Venäjän suurimmat markkinat Nishniissä, jotka kestävät kuukauden ajan, ja sentähden on kaikellaisia "itäisiä" kansallisuuksia liikkeessä, sanoo hän. Myös vaunujen seinillä on juhlallisia varoitusplakaatteja yleisölle pitämään silmällä tavaroitaan, "joiden katoamisesta rautatiehallitus ei vastaa" (Pietarin ja Moskovan välisellä radalla varoitti santarmipoliisihallitus yleisöä tuomasta koiria asemasaleihin ilman kuonokoppaa ja ketjua). Yön kuluessa säpsähdän usein, kun olen tuntevinani että joku koettaa vetää lompakkoa housuntaskustani. Se on kuitenkin paljasta mielikuvitusta…

Nishnii-Novgorod, 19 p. elokuuta.

"Volgan syrjäjoet ovat Kama ja Oka" luettiin ennen maantieteessä. Tänään olen ajanut Okan ylitse. Nishnii näyttää vilkkaalta kaupungilta. Jokitörmät ovat korkeat. Annan itseni nostaa elevaattorilla ylös vuorelle, jossa on vanhan linnan rauniot (sama mulle, mikä historiallinen merkitys niillä on!) Vai tuo nyt on "äiti" Volga, joka tuossa allani pomottaa kihisten täynnänsä laivoja ja arbuusilotjia. — Minulla on satunnainen matkatoveri Kasaaniin asti. Äsken juuri tutustuimme. Meillä on yhteinen makuuhytti. Hän sanoo olevansa joku juris-konsuli keisarillisten tilusten hallituksessa. Tulen vähän araksi… Piletti II luokassa Kaukaasiaan asti maksaa täältä 23 ruplaa 75 kopeikkaa. Valitsin "Kaukaasia ja Merkurius" yhtiön nopeakulkuisen laivan, jonka nimi on "Konstantin Kaufman" — mielestäni epärunollinen nimi Volgamatkalle.

Odottaessani laivan lähtöä täydentelen eväskoriani, jossa on hyvyyksiä Hämeestä ja Helsingistä asti, venäläisilläkin ruokavaroilla, muun muassa vahahunajalla, josta kiskotaan isompi hinta kuin puhtaasta hunajasta — siitä syystä, kuten toverini selittää, että venäläiset suusta sylkemästään vahasta valmistavat kynttilöitä — "jumalalle". — Aikomukseni on kulkea alas Volgaa omissa ruuissani ja ainoastaan päivällisannos syödä laivasta. Näin tekevät kaikki turistit, jotka kunnioittavat kukkaroaan.

Volgalla, ensimmäinen ilta.

No niin. Onhan tuo jonkinlainen joki tää Volga! Leveämpi kuin Oulunjoki, mutta leveämmäksi olin sitä sittenkin mielessäni kuvitellut. Millainenko on ero Volgan tukkijätkän ja Oulujoen tervajunnun välillä! Ei täällä ainakaan soutaa osata niinkuin Suomessa, ei venettä sauvoa, ja koskenlaskusta, siitä maailman mainioimmasta koskenlaskusta, ei tunnu hajuakaan — sillä koskia ei ole olemassakaan. Hm… —. Mikä joki se on, jossa ei löydy koskia —? Ja purjehtia ei myöskään osata. Purjeveneitä, vielä vähemmin sluuppia, ei näy ainoatakaan. En siis turhaan siellä Muhosjoella kaiholla hyvästellyt Lehtolaisen säkkipurjetta (Vaikka se olikin niin musta, niin tuntuu se muistossa ihan valkoiselta).

Sitävastoin kihisee koko Volga laivoista, jotka käyvät kaikki siipirattailla, ei propellilla. — On ilta. Aurinko laskee tulipunaisena jokitörmän taa. Heti syttyy sitä vastapäätä toisen rannan takaa kuu, joka juuri tänään on täysi. Samalla syttyvät myös laivallamme kirkkaat sähkölamput. Lasketaan suuren lastilaivan kylkeen (barshá) ja otetaan naftaa. Laivoihin Volgalla ei näet käytetä polttopuita, vaan silkkaa naftaa, jota kuljetetaan Baku'sta, Kaspian rannalta. Siitä syystä on Volgan vesikin monin paikoin pinnaltaan naftansekaista, kimallellen sateenkaaren väreissä. Nämät rasvatahrat vievät mielestäni Volgalta sen kaiken runollisuuden! Mutta venäläinen runoilija, virittäessään ylistyslaulunsa Volgalle, ei tietysti puhu mitään näistä tahroista.

Menemme kajuttaan ja väännämme sähköllekin palamaan. Toverini rupeaa vilkkaasti keskustelemaan. Huomaan ilokseni että hän edes osaksi on vapaamielinen herra. Hän puhuu suurella ihastuksella Leo Tolstoin hyökkäyksestä pappisvaltaa vastaan ja venäläisen kirkkoelämän paljastuksesta. Hän sanoo sen sattuneen ihan "naulan päähän". Mutta "Ylösnousemus"-romaania hän ankarasti kritiseeraa, moittien tekijää tendenssistä, joka muka estää lukijan vapaasti muodostamasta ajatuksiaan. "Siinä kirjassa Tolstoi sitoo lukijan sielun, tahtoo väkisten pakottaa hänet ajattelemaan juuri niinkuin hän itse". Sitten koskettiin myös kysymystä ylioppilasmeteleistä ja talonpoikien toimeenpanemasta maakartanoiden poltosta Etelä-Venäjällä. Tämä herrasmies moitti ylioppilaita ankarasti, hyväksyen sen että heitä rangaistaan silloin, kun he sekaantuvat valtiollisiin asioihin. Hän sanoi ettei ole lainkaan liikaa, jos hirtettäisiin ne ylioppilaat, jotka muka ovat kiihoittaneet talonpoikia. — Eikö se ole merkillistä, että "sivistynyt" ihminen Venäjällä voi hyväksyä toisen "sivistyneen" hirttämisen? Mutta miksi antautua ajattelemaan näitä surullisen ristiriitaisia asioita juuri Volgalla… Nythän ilta on kaunis ja kuutamon säteet vipajavat pimeässä virrassa. On todellakin vähän niinkuin ihanaa. Jos olisi hyvä naistoveri, niin olisipa oikein runollistakin. Hytissäni maaten ylälaverilla voin nähdä läpi yön kuun puoliavoimesta ikkunasta…

Kasaani, 20 p. elokuuta.

Aamupäivä. Saatoin laivatoverini ajurissa kaupunkiin ja tulin sähkövaunulla takaisin satamaan. Kasaanissa en kuitenkaan mitään erinomaista ehtinyt huomata — lieneekö siellä sitä olemassakaan. Tuo juriskonsulikin oli minulle edeltäpäin sanonut, että Kasaani on mitätön kaupunki, jota ei kannata katsella. — — —

Laiva kulkee, päivä paistaa, nyt olen hytissäni yksin herrana, ja se on kyllä mukava. Päivälliseksi tilaan annoksen Volgan kehuttua valkoista sampikalaa "sterlettiä", höystäen sitä vanhalla malagalla, jota on mukanani Helsingistä asti.

— — Oleskelen milloin minkin luokan kannella. I luokassa on seurue, joka puhuu ainoastaan ranskaa, mutta jos kieli lieneekin hienoa, eivät ihmiset sitä vaikutusta tee. III luokan kannella on muutamia mongoolilaisia tataareja, joista yksi, lihava äijä, istuu penkillä itämaisesti jalat ristissä allaan. (Koetan piirtää hänen kuvansa).

Matkustavaisten joukossa ei ole yhtään ainoata naista, jonka kanssa tekisi mieli tutustua! Tämä on suuri vahinko sille, joka ensi kertaa Volgalla matkustaa. Sillä ainoastaan naissulon pehmentämässä mielialassa voisi matka alas Volgaa tuntua viehättävältä ja jättää runollisen muiston. Samoin kuin palava nafta tätä laivaa liikuttaa, samoin eloisa nainen synkän nuoren miehen sielun lämpimänä pitäisi. Sehän on selvää!

Miten ihmeessä siis kuluttaa aikansa? Ei jaksa aina vain katsella Volgan rantoja, ei jaksa aina vain lukea Maksim Gorjkia — ja oma runosuoni on poikki… — Vähän väliä tulla öhkäsee vastaan hinaajalaivoja vetäen perässään äärettömän isoja ja pitkiä proomuja, barsheja, joiden kannella kulkee kokonaisia kartanoita. Tuontuostakin ajaa päristää vastaan myös joku matkustajalaiva. Monella on komea nimi kyljessään: "Ruhtinas", "Ruhtinatar", "Tsaaritar", "Imperator", "Sotamarsalkka Gurko", "Kristoffer Kolumbus" j.m.s. Meidän "Konstantin Kaufman" viheltää hihkasee jokaiselle varoituksen jo kaukaa. Joka kerta kun laiva viheltää, vastaa kaiku räikeästi muutaman sekunnin perästä Volgan oikeanpuolisesta rannasta, joka on jyrkkä. Koko päivän kestää mitä ihaninta kesäilmaa, aurinko paistaa lämpimästi silmiin ja leuto tuulen henki käy virkeästi vastaan, mutta aaltoja ei ole. Istun avopäin kannella ja lueskelen "Kaukaasian opasta".

— — —

Hiisi vieköön, ei Volga sentään minusta ole mitään Kiannanjoen rinnalla! Tämän ainoa komeus on sen leveys ja pituus, vaan siinä onkin kaikki. Volgan hiekkarannat ovat sangen yksitoikkoiset, eivätkä nuot, matalat metsät, jotka tähän asti olen nähnyt, ole mistään kotoisin. Koko Volga on senkin suhteen yksitoikkoinen, ettei siinä näe lahtia, ei edes poukamia, vielä vähemmin saaria. Ja vesi on jokapaikassa kellertävän sameaa, öljytahraista tai muuten likaista, sillä nuot tuhannet laivat, jotka alati edestakaisin kyntävät Volgaa, heittävät joka päivä kaiken epäsiisteytensä virtaan. Volga on rehellisesti sanoen Venäjän suurin lokaviemäri, sillä siihenhän sivujokia myöten valuu kaikki Moskovankin saasta ja satojen muiden kaupunkien ja kylien moska. Vai eikö tämä ole totta?

Simbirsk.

Ken oli se, joka astui laivaamme? Hän itki niin katkerasti erotessaan saattajistaan. Kaikkien huomio kääntyi häneen… Ja kun laivamme ulkoontui satamasta ja Simbirskin tulet jäivät taaksemme hohtamaan jokirinteeltä, seisoi eräs nuori talonpoika nojautuneena laivan aitaan, otti lakin pois päästään ja teki kymmeniä kertoja ristinmerkin tuijottaen hartaana päin jääpyvään kaupunkiin. Siinä oli jotain kaunista, vaikka ristinmerkin tekeminen minusta onkin itsessään epämiellyttävää. —

Nyt on mitä ihanin kuutamo-ilta. Kuutamo-ilta Volgalla! Jos olisin entinen itseni, voisinpa runoksi pistää tällaisena iltana virralla vieraallakin. En ole koko päivänä Kasaanista lähtien puhunut sanaakaan kenellekään. Eikä kukaan minulle. Sydämmeni on suruinen, mutta on tässä jotain suloakin. Olen huomannut, että tämä tasainen kulku Volgalla vaikuttaa minuun terveellisesti. Mutta hytissäni olen yksin. Voi! minun ei ikinä pitäisi olla yksin… Kirottu Deemon lentää perässäni Volgallakin…

Mitä jos ajan kuluksi kuitenkin koettaisin entistä konstia:

20 p. elokuuta.

    Laulaja sairas Pohjolan mailta,
    Laulaja suomalainen,
    Volga virralla kuutamo-iltana
    laivan kannella seisoo.

    Ei tämä luonto Pohjolan poikaa,
    ei se häntä hurmaa,
    Ken on Kiannan koskilla käynyt,
    sille ei Volga kelpaa.

No, ilman riimiä osaa kuka tahansa runon rakentaa! Varros kun otan uuden vauhdin, että

Volga mun suruani kantaa koittaa, vaan ei se sitä kanna! Ken on surrut jo Suomessai, se sille ei lohtua anna.

Venäläinen se Volgaa kutsuu armaaksi äidiksensä, Suomalainen se täälläkin tuntee orvoksi sydämmensä. —

Ähäts! Tulipas runo! Loppusointuja niitä ei joka mies rustaakkaan.

Kolmas päivä Volgalla. Samára, 21 p. elok.

Suoraan vuoteestani hyppäsin aamukävelylleni Samaraan, jonka satamassa laiva seisoi muutamia tunteja. Katselin Vapauttaja-Keisarin muistopatsasta… Kävin parturissa. Kun vielä mainitsen että ostin joukon näkö-alakortteja, olenkin sanonut kaiken, mitä turistin tarvitsee sanoa tästä unisesta kaupungista.

Olen kirjoittanut pitkän kirjeen sinne, josta menin sivu junalla.
Mokomakin huvimatkailija, joka kirjoittelee raskasmielisiä kirjeitä
Volgalta! Mutta laivassa käy kirjoittaminen niin hyvin. Kynä tuskin
värähtää kädessä.

Yhä kestää mitä ihaninta poutaa. Ollaan noin 100 peninkulman päässä Nishnij-Novgorodista. Etelän lämpö alkaa huokua vastaan. Volgan rannat ovat yhä hiekkaisia ja vesi kellertävää. Naftatahroja ei enää näy.

        Postikortti Volgalta.
          (Laivamme kuva.)

    Volga virran lainehilla
    Pohjan poika lentää,
    mutta Suomen koskiloita
    muistelee hän sentään.

    Tämän laivan kannen päällä
    sieluni nyt seilaa. —
    Ei oo poika poloisella
    täällä omaa heilaa.

    Tuhat virstaa tultu on
    ja tuhat viel' on eissä. —
    Ei nyt auta aprikoida
    silmät kyyneleissä.

Niinkuin Volga pitkä on ja miltei loppumaton — Niin myös suru suuri on ja aivan auttamaton.

Jostakin on laivaan ilmestynyt "oikeauskoinen" pappi. Hän suvaitsee olla II luokassa. Näkyy hänellä olevan mukanaan vaimokin, ruma nainen. Kun istun hänen vieressään, ajattelen sitä, kuinka suuri ero on meidän pohjolaisten kirkkoherrain ja täkäläisten "sielunpaimenten" välillä. Ei tunne mitään vetoa näihin tutustua muusta syystä kuin uteliaisuudesta. Kello 7:n tienoissa illalla ilmaantuu tataari III:sta luokasta II:sen luokan kannelle, valitsee itselleen rauhallisen sopukan kokassa, riisuu tohvelinsa ja laskeutuu polvilleen, kasvot etelään päin, (Mekka on sitä suuntaa) samaan suuntaan, johon laivakin menee. Siinä hän äänettömänä rukoilee noin neljännestunnin. (Piirrän hänen kuvansa). Tämän huomaa venäläinen pappi, nauraa hykähtää pilkallisesti ja käy nykäsemässä eukkonsakin tätä kummaa katsomaan: "Paidii smatrii kak tataarin moolitsja!" kuulen hänen sanovan eukolleen. Ja akkakin katsomaan ja virnistelemään. Tietysti tämä pappi pitää muhamettilaista täydellisesti pakanana itseensä verraten. Minun tekisi mieleni sanoa hänelle ettei tuo Mekkaan päin tähtääminen ole pahempaa epäjumalanpalvelusta kuin — — —