Produced by Tapio Riikonen

KIHLAJAISKEMUT

Näytelmä 4:ssä näytöksessä

Kirjoittanut

R. KILJANDER

U. W. Telén & Co., Kuopio, 1909.

HENKILÖT:

ASESSORI VILANDER, alipäällikkö eräässä keskusvirastossa.
AMELIE, hänen vaimonsa.
BERTHA | heidän tyttärensä.
MIILI |
HAMARI, insinööri, Berthan mies.
LUNDSTRÖM | virkamiehiä Vilanderin virastossa.
KÄKI |
JUNG, runoilija.
Senaattori |
Paroonitar |
Kamarineuvos | Vieraita.
Hänen rouvansa |
Tukkukauppias |
Asianajaja.
Kisälli.
Suutaripoika.
HENTUNEN, vahtimestari.
FIINA, palvelijatar.
Toinen palvelijatar.
Vieraita.

Tapahtumapaikka Helsingissä Vilanderin luona. Kolmannen ja neljännen näytöksen välillä on viisi vuotta kulunut.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Hienosti sisustettu sali. Perällä oviaukko kartiinineen, joiden väliltä näkyy toinen hieno sali tauluineen ja kandelaabrineen. Ikkuna molemmin puolin. Oikealla (näyttämöltä) ovi, joka vie naisten puolelle, vasemmalla kaksi ovea, lähempi herran kamariin, toinen tampuuriin. Oikealla etunäyttämöllä sohva ja pöytä, vasemmalla pienempi sohva palmukasvien suojassa. Sanomalehtihylly kulmassa vasemmalla. Koko huonekalusto uusi ja modeemi sekä maukkaasti järjestetty. — Aika päivällä noin 12 paikoilla.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

FIINA. HENTUNEN.

FIINA (oikealta, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän panee pöydälle.
Rupeaa järjestämään kuppeja.)

HENTUNEN (salkku kainalossa ilmestyy tampuurin ovessa. Hän on noin 60 vanha, kettumaisen näköinen ja puhuu lempeällä äänellä). Hyvää huomenta lapsukaiseni, hyvää huomenta!

FIINA. Päivää, vahtimestari, päivää! Ei ole ketään kotona. Rouvat ja neiti menivät muotimakasiineihin ja asessori missä lienee asioillaan. Tuleeko vahtimestari passaamaan meidän huomisissa kekkereissä.

HENTUNEN. Vai ei asessori ole kotona. No, kyllä kai hän pian tulee koska hän on kutsunut minua. Vai niin, vai teillä on taas kemut, vai niin.

FIINA. Niin, ja oikein komeat sitä paitsi. Tulee senaattoreja, parooneja ja muita ylhäisiä, tanssitaan, syödään hieno illallinen viineineen ja julaistaan Miili neidin ja herrassöörinki Käen kihlaus, vaikka kyllähän siitä jo koko kaupunki tietääkin.

HENTUNEN. Niin niin, muistan kuulleeni. Herasöötinkihän palvelee siellä meidän virastossa. Säännöllinen mies, säännöllinen mies.

FIINA. Hyi! Ylpeä ja ikävä! En ymmärrä kuinka se söötti ja herttainen Miili-neiti on voinut rakastua semmoiseen pökkelöön. Ei, toista se on tuo vanhempi vävypoika. Niin hauska ja ystävällinen.

HENTUNEN. Hm! saattaa olla. Huonot asiat muuten. Kerrotaanhan sitä paitsi että hän aikoo erota rouvastaan.

FIINA. Se on rouvan syy, joka ei milloinkaan pysy kotona ja istuu kahviloissa taiteilijain kanssa aamuun saakka ja antaa heidän kurttiseerata itseään, niinkuin tämä runoilijakin esimerkiksi, joka aina hyppii hänen kintereillään ja tulee tänne häntä tapaamaan kun hän ei uskalla käydä hänen omassa kodissaan. Ei, jos olisin insinöörin sijassa, niin kyllä jo aikoja sitten olisin hankkinut eron.

HENTUNEN. No, mitä sanovat vanhemmat tästä?

FIINA. Vanha rouva on aina nuoren rouvan puolella ja väittää ettei insinööri voi vaimoaan käsittää hän kun muka on liian sivistymätön siihen. Ja asessori pitää korviaan ja huutaa, että hän ei jaksa kuulla heidän riitelemistään, kun hänellä on kylliksi muistakin huolista. Onkohan se totta kun sanotaan että asessorilla on niin huonot asiat.

HENTUNEN. Mistä minä sen tiedän. Hyvä että tässä matoisessa maailmassa voi pitää huolta omistakin asioistaan, ettei aivan keppikerjäläiseksi joudu.

FIINA. No, kaikkea! Vahtimestarilla kuin on suuri kivitalo ja rahaa pankissa ja — —

HENTUNEN. Ja kultakaivoksia ja niin edespäin, ja niin edespäin. Niin, kyllä minä ne huhut tunnen. Ilkeiden ihmisten levittämiä vaan, että saisivat köyhää miestä enemmän taksoittaa, ho hoo!

FIINA. Niin, sanoin vaan kuinka kaupungilla puhuvat. Mutta ei vahtimestarin ainakaan tarvitse juosta vippaamassa ja vigileeraamassa niinkuin se meidän herra, jota sen vuoksi sanotaankin Vigilanderiksi.

HENTUNEN. Hehehe, ei ole pahasti keksitty, ei olekaan. Vilander — Vigilander! Hehehe! Mutta onhan palkkansa koko lailla suuri ja sitä paitsihan hänellä on siellä Oulun seudussa vanha, upporikas ja kivulloinen täti, jonka hän saa periä ja josta hän aina puhuu. Kuinka hän sanookaan? Täti Beata, joka — joka —

FIINA. »Täti Beata, jonka luonnon lakien mukaan kohta pitäisi heittää henkensä.» Hahaha! — Mutta tässä minä seison ja rupatan vaikka kello on jo yli 12 ja herrasväki paikalla on täällä. Vahtimestari on hyvä ja odottaa siksi kuin — —

HENTUNEN. Hm! Ehkä vien ensin nämä kirjeet tässä postiin ja tulen sitten uudestaan. Näkemiin asti vaan.

FIINA. Hän pyytää teitä tulemaan passaamaan, se on hänen asiansa.

HENTUNEN. Vai niinkö luulet. (Itsekseen ennenkuin menee.) Niin kyllä passaamaan. Mutta entäs jos ei minun puolestani passaisikaan, hehe!

(Vasemmalle).

TOINEN KOHTAUS.

FIINA. LUNDSTRÖM (vasemmalta, josta hänen äänensä kuuluu ennenkuin hän tulee näkyviin).

LUNDSTRÖM (noin 40 ijässä oleva vanha poika. Elähtäneen näköinen, kaljupää, käyttää monokkelia). Päivää, päivää, Fiinaseni! Mitä kuuluu, mitä kuuluu? Tulen edelläratsastajana. Tapasin rouvat Magasin des Dames'issa ja ne lähettivät minut edeltäpäin kahvia tilaamaan. Mutta tuossahan se jo onkin pöydällä näen mä. — No kuinkas nyt on tuon pikku sydämen laita, kultanuppuseni?

(Ottaa Fiinaa leuasta.)

FIINA. Hyi, että kamreeri kehtaa! Vanha mies!

LUNDSTRÖM. Vai vanha mies! Paraimmassa ijässäni. Eikä reumatismia eikä mitään. Ja aina naisten uskollinen ritari ja ihailija.

FIINA. No, miks'ei kamreeri sitten ota itselleen rouvaa?

LUNDSTRÖM. Ehee! Ei mene Matti hirteen. Kyllä minä tuon onnen tunnen.
Riitaa alinomaa, mustasukkaisuutta, manna-ryynipuuroa, lapsia,
lankomiesten vekseleitä — — Ehei, se on liian kallis lysti minulle.
Ja sittenhän en enää saisi hakkailla kauniita tyttöjä ja — —

FIINA. Hyi, kuinka jumalattomasti kamreeri puhuu. En viitsi sitä kuunnella enkä joudakkaan kun täytyy mennä (perälle).

LUNDSTRÖM (itsekseen). Jos tuota tyttöä koettaisin vähän urkkia talon asioista. (Ääneen.) No, no, pikku kultaseni älä suutu. Tuleppas tänne. Teillähän on huomenna suuret kemut, eikö niin?

FIINA (tulee takaisin). Niin on. Tuleehan kamreerikin tänne?

LUNDSTRÖM. Tulen kyllä, tulen kyllä.

FIINA. Niin, ne kekkerit, ne ne vasta ovat rouvan elämätä. Jos hän ei ole poissa, niin pitää olla vieraita kotona, muuten hän ei tule toimeen.

LUNDSTRÖM. No, ymmärtäähän sen. Rikkaita ihmisiä!

FIINA. No, en tiedä mitenhän lieneekään sen rikkauden laita oikeastaan. Näkyyhän tuo pieni palkkanikin välistä istuvan hyvinkin kovassa, sen olen huomannut.

LUNDSTRÖM. Ai, ai, nuppuseni, ei pidä puhua pahaa isäntäväestään. Mutta saihan asessori rouvansa mukana suuret myötäjäiset, monta tuhatta markkaa, niinkuin kerrotaan.

FIINA. Siitähän se rouva kyllä kuuluu ylvästelevän. Mutta kerran kuuntelin oven takana kun ne siitä riitelivät ja herra suuttui viimein ja sanoi että tuo rouvan puhe niistä suurista myötäjäisistä on paljasta pötyä, sillä niitä oli vaan muutamia satoja ja ne käytti rouva omiin tarpeihinsa ja koristuksiinsa. Niin sanoi herra.

LUNDSTRÖM. Ai ai ai, ei saa kuunnella oven takana, silloin syntyy aina erehdyksiä. Mutta sitä paitsihan he saavat periä tuon rikkaan tätinsä, tuon kuuluisan täti Beatan, »jonka luonnon lakien mukaan — —»

FIINA. »kohta pitäisi heittää henkensä», niin. Mutta minulla on musteri, joka vielä elää vaikka on 92 vuoden vanha. Mutta tietääkö kamreeri kuka se on tuo Kalle Petter?

LUNDSTRÖM. Kalle Petter Johanssonko? Miten niin?

FIINA. Vai sekö se on se iloinen ruotsalainen herra, joka niin monasti on käynyt meillä ja naurattanut kaikkia.

LUNDSTRÖM. Niin no, mitä hänestä?

FIINA. Muuten vaan. Herrasväki puhui tänä aamuna Kalle Petteristä ja konkurssista ja vekseleistä ja herra näytti niin huolestuneelta ja sitten hän otti hattunsa ja meni kaupungille.

LUNDSTRÖM (erikseen). Kalle Petter konkurssissako! Siitä en mitään ole kuullut. Hänen paras rahaystävänsä ja asettajansa! (Ääneen.) Vai niin, vai niin. Ja se hyväluontoinen asessori meni häntä siis lohduttamaan. Eikö niin?

FIINA. Mistä minä sen tiedän, näytti kun herra itse olisi tarvinnut lohdutusta, Minusta on sääli herraa, sillä hän on hyvä mies ja Miili-neidistä minä myöskin pidän, mutta rouvia en voi kärsiä. Heille ei voi tehdä mieliksi, vaikka kuinka koettaisi ja — —

LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa jo, nuppuseni, enhän minä ole tänne tullut kotijuoruja kuuntelemaan, en suinkaan. Sinä olet nätti tyttö, mutta sulla on paha vika, et puhu oikein kauniisti herrasväestäsi, minun parhaimmista ystävistäni! Ja sen vuoksi rankaisen sinua nyt pienellä muiskulla — —

(Vilkasta keskustelua kuuluu ulkopuolelta.)

FIINA. Kas niin, siellä ne nyt tulevat.

(Juoksee ulos perältä.)

KOLMAS KOHTAUS.

LUNDSTRÖM (yksin).

Vai Kalle Petter konkurssitilassa? No, miks'ei. Suuria asioitahan hänellä on ollut ja kuka niitä ulkomaalaisia oikein tuntee. Olisipa se aika kolaus Vilanderille jos tuossa olisi perää, asiat kun muutenkin ovat niin hunningolla että jo palvelusväkikin sen huomaa. Sais' nähdä kuinka hänelle silloin kävisi. — No, enhän minä kumminkaan tulisi mitään kärsimään. Se meidän 2,000 markan paperi kyllä lankeaa kuukauden perästä, mutta onhan minulla pantti. Niin, on se vähän koomillista ajatella ettei kukaan tiedä että kaikki nämät hienot huonekalut näissä komeissa huoneissa oikeastaan ovat minun, hahaha!

NELJÄS KOHTAUS.

    LUNDSTRÖM. AMELIE. BERTHA. JUNG. MIILI. KÄKI.
    FIINA (kantaen paketteja, kaikki perältä.)

AMELIE. Ahaa, kamreeri on jo täällä! Sepä hauskaa! — Fiina panee paketit tuonne tuolille ja tuo sitten kahvin sisään.

FIINA (oikealle).

LUNDSTRÖM (kumartaa). Terve tultua, hyvä herrasväki, terve tultua!

BERTHA (hattu päässä). Sano sinä mitä tahansa, Miili, minä olen aina pitänyt enemmän Magasin Françaisesta. Se on paremmin varustettu ja palvelus on kohtelijaampi. Ja sitten se hienonhieno yleisö, jota siellä näkee!

(Ottaa hattunsa pois ja panee sen pöydälle.)

AMELIE. Niin, huomasitteko kuka siellä istui sivuhuoneessa? Se oli itse kenraalikuvernöörskä, ainakin se oli hyvin hänen näköisensä.

MIILI. Mutta minä näin kassöörin miinin kun puotineiti ilmoitti hänelle että ostoksemme pannaan laskuun. Se oli niin ivallinen niinkuin hän olisi luullut ettei niitä maksettaisikaan. Oikein minua harmitti.

AMELIE. No, kaikkea! Hävetköön semmoinen herra!

FIINA (tuo kahvikannun ja kerman ja rupeaa kaatamaan kuppeihin).

AMELIE. Mutta istukaa nyt hyvät ihmiset! Kahvi tulee maistumaan oikein hyvältä kaiken tämän hyppäämisen perästä. Olkaa niin hyvä!

    (Istuutuu oikealle sohvaan, LUNDSTRÖM tuolille hänen viereensä,
    BERTHA ja JUNG toiselle puolelle pöytää.)

FIINA. Onko rouvalla mitään muuta — —?

AMELIE. Niin, sano köksälle että panee tulelle buljonki-kattilan ja tule sitten ilmoittamaan minulle.

FIINA (menee).

MIILI (Käelle). Me istumme tähän pieneen sohvaan kahdenkesken, kultaseni, eikö niin? Odotappas, minä serveeraan sinulle.

(Tekee niin.)

KÄKI (noin 27 vuotta, hyvin jäykkä ja täsmällinen). Kiitos! Jos olet niin hyvä.

LUNDSTRÖM (Amelielle). Huomenna siis saamme oikein virallisesti toivottaa onnea näille nuorille rakastuneille, jos on totta mitä huhu tietää kertoa? (Kun Amelie antaa hänelle kupin) Kiitos!

AMELIE. Niin, me ajattelimme että kun meidän kumminkin joskus pitää nähdä luonamme muutamia parhaimpia ystäviämme, kaikessa vaatimattomuudessa vaan, sen vakuutan, niin meneehän tuo julistaminen samassa, vaikka minun mielestäni sitä vielä olisi voinut lykätä tuonnemmaksikin. Olkaa hyvä, enemmän näitä keksiä, herra kamreeri.

(Keskustelu jatkuu hiljaa.)

BERTHA (Jungille, jolle hän on tarjonnut kupin). Te olette tänään niin totinen, herra Jung.

JUNG (22 vuotta, pitkä tukka, suuri kaulahuivi ja muuten puettu huomiota herättävällä tavalla, käsi otsalla). Antakaa anteeksi — seuraelämä minua välistä piinaa. Minulla on par'aikaa niin suuret, syvät ajatukset.

BERTHA. Te mietitte runoa, eikö niin? Oi, jos kerran saisi kurkistaa sisään runoilijan aivoihin ja nähdä kuinka ideat siellä liikkuvat ja välähtävät! Se olisi ihanata!

JUNG. Ei maksaisi vaivaa. Mitä siellä näkisitte? Ei muuta kuin surua, pettymystä, toivottomuutta.

BERTHA. Ja niin te puhutte, vaikka kohta olette matkalla tuonne päivänpaisteeseen ijäti viheriöitsevään Italiaan, runouden ja laulun luvattuun maahan. Eikös tuo ajatus yksin jo saa teidän mielenne kirkastumaan. Minut se panisi aivan tanssimaan ilosta.

JUNG. (painavasti) Minun suruni seuraa minua.

LUNDSTRÖM (juoden kahvia, Jungille). Niin, sehän on totta. En ole muistanut onnitella teitä siitä suuresta matkastipendiosta. Muutamat tietysti ovat siitä vimmassa ja haukkuvat runoja aistillisuuden ylistysvirreksi, mutta minä ainakin olen lukenut niitä suurella nautinnolla, oikein suurella nautinnolla. Mitä naiset pitävät »Unettomista öistä»?

AMELIE. Hm! Minulla on niin vähän aikaa tutustua kirjallisuuteen — olen joka päivä aikonut ottaa kirjan käteeni, mutta miten lie sitten jäänyt — —

MIILI. Minä olisin niitä kyllä lukenut, mutta Yrjö sanoi ett'ei ne minulle sovi. Eikö niin, Yrjö?

KÄKI. Niin. Ei sovi.

LUNDSTRÖM. Ai, ai, kylläpä te jo aikaiseen tulette holhoojan alaiseksi neiti Miili. Muutenhan sanotaan että tuo »Helmi», jolle runot on omistettu, olisi eräs meidän piirissämme hyvin tunnettu nuori, kaunis rouva. Niin niin, en minä tahdo teidän salaisuuttanne urkkia, herra runoilija, hehehe, en suinkaan. Mutta mitä Bertha rouva niistä sanoo?

BERTHA. Minä — minä niitä ihailen.

JUNG (arvokkaasti). Yksinkertainen kiitokseni näistä sanoista!

LUNDSTRÖM (rykii). Hm, hm! (Amelielle.) Veli asessori ei taida olla kotona?

AMELIE. No, ei ole. Hän meni jo aikaisemmin ulos asioille. Hän on nyt vähän semmoinen hoppu, Vilander parka. Joku oli kertonut hänelle että Kalle Petter Johansson aikoisi luovuttaa omaisuutensa velkojilleen ja nyt hän heti tuli siitä niin levottomaksi että juoksi Kalle Petteriltä kysymään onko tuossa huhussa perää. Minä kyllä kielsin, mutta hän meni vaan. Onko kamreeri kuullut siitä mitään?

LUNDSTRÖM. En sanaakaan. Olisiko heillä sitten affäärejä keskenään?

AMELIE. Eiköhän ole. Se Vilander se on aina niin valmis auttamaan ketä tahansa, vaikka minä kyllä olen häntä varoittanut ettei menisi kaikkein ihmisten papereille. Mutta syyttäköön itseään jos vahinko tulee, minä pesen käteni.

(Puhelua jatketaan hiljaa.)

MIILI. Mutta tiedätkös sinä mitä, Yrjö, että nyt kun kihlauksemme julaistaan niin tuntuu minusta aivan kuin tulisi rakkautemme niin jokapäiväiseksi ja tavalliseksi. Ennenkuin ihmiset eivät mitään tietäneet niin oli kaikki niin sanomattoman jännittävää ja hauskaa ja romantillista. Niin, eikö se ole totta Yrjö?

KÄKI. Mutta kuinka sinä voit noin puhua, hyvä Miili? Minä oikein ihmettelen sinua. Kohtahan sinusta tulee arvokas rouva, virkamiehen rouva, ja vielä on päässäsi tuommoisia lapsellisia ja typeriä houreita! Minusta taas ovat tämmöiset salakihlaukset jokseenkin sopimattomia.

MIILI. Sopimattomia! Voi voi sentään kuinka te miehet olette erilaisia kuin me naiset. Niin jäykkiä ja viisaita. Milloinkahan minäkin voin tulla viisaammaksi? En suinkaan koskaan.

KÄKI. Sinä olet vielä vähän kypsymätön, Miili. Mutta jos sinä tarkkaan otat vaaria minusta ja minun neuvostani, niin kyllä kaikki vielä tulee hyväksi. Pää-asia on ettei anna mielikuvitukselle liika paljon sijaa, sillä se on meidän asemassa sopimatonta.

(Keskustelu jatkuu äänettömästi.)

JUNG (Berthalle). Jos tahdotte, niin kyllähän minä sen voisin teille lausua, se on vaan semmoinen pieni pätkä — tuommoinen miniatyyrikuva vaan.

BERTHA. Te tekisitte minut hyvin onnelliseksi, jos antaisitte minun kuulla sen.

JUNG. Niin no. Se kuuluu näin, (lausuu):

    Synkkä on yö ja lamppu se palaa,
    Purppuravuoteella makaa hän,
    Silkkinen peite se vierii salaa,
    Valkoiset rinnat näin välkkyvän.
    Ulos ma riennän ja musta on yö,
    Kuulen kun kello 12 lyö.

(Puhuu.) Siinä on kaikki.

BERTHA. Kiitos, herra Jung! Siinä on stemninkiä, siinä on koloriittia.
Kiitos!

JUNG. Oh, minä pyydän. Mutta täytyyhän minun myöntää ettei se ole niitä huonoimpia mitä olen kirjoittanut. Huomatkaa nuo kaksi viimeistä riviä: Ulos ma riennän ja musta on yö, kuulen kun kello 12 lyö. — Eikö niissä ole kamala sointu?

BERTHA. Aivan niinkuin jotain tragillista samassa hetkessä tulisi tapahtumaan, niin. Ja ketä te olette ajatellut tuota kirjoittaessa? Onko se salaisuus?

JUNG. Oi, elkää kysykö!

BERTHA. Mutta minullehan te sen kumminkin — —

JUNG. Olen ajatellut häntä, jonka jätän tänne kun matkustan.
Runottareni.

AMELIE (Lundströmille, joka on noussut). Niinkuin jo sanoin, kaikessa yksinkertaisuudessa vaan, että nuoriso saisi vähän tanssia. No, täytyykö kamreerin siis lähteä?

LUNDSTRÖM. On jo virastoaika valitettavasti. (Kumartaa.) Hyvät naiset, hyvät herrat! Näkemiin!

AMELIE. No, terve tuloa sitten huomenna, terve tuloa!

LUNDSTRÖM (tapaa tampuurin ovessa Hamarin). Ah, herra insinööri! Juuri parhaiksi kahville, hehe!

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET (paitsi Lundström). HAMARI.

HAMARI (noin 30 vuoden vanha. Reippaan ja terveen näköinen). Päivää anoppi ja kaikki tyyni!

AMELIE (pistävästi). Kas vävypoikani! Sepä harvinainen vieras!

HAMARI. Minulla on vähän asiaa.

AMELIE. No, sitähän minäkin. Sillä kuinka meillä muuten olisi se kunnia.

JUNG (joka Hamarin tullessa on tullut levottomaksi tekee lähtöä). Minun täytyy myöskin — —

HAMARI. No, minnekkä kiire? Ei pidä minun antaa häiritä.

JUNG. Ei suinkaan — ei suinkaan. Mutta minulla on työtä. Eräs idea, joka on pantava paperille — —

HAMARI. Ah! No, siinä tapauksessahan se olisi suuri rikos kirjallisuudelle ruveta viivyttämään — —

JUNG (vähän nolona). Minä menen sitten. (Kumartaa.) Hyvästi ja kiitoksia!

HAMARI. Niin, kiirehtikää nyt ennen kuin ideea haihtuu. Kiirehtikää hiiessä!

AMELIE. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa huomenna, herra Jung!

JUNG. Kiitoksia!

(Katsoo pitkään Berthaan lähtiessään.)

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET (paitsi Jung).

HAMARI. Onkos appivaari kotona?

AMELIE. Ei ole.

HAMARI. Vai niin. No, kai hän kohta tulee.

AMELIE. Niin, jos ei seuramme ole sinulle hyvin vastenmielinen, niin voithan sinä jäädä tänne häntä odottamaan. Mutta elä suinkaan tee sitä kohteliaisuudesta meitä vastaan.

HAMARI. Jään tänne koska minulla on toinenkin asia. — Minä tahtoisin myöskin puhutella Berthaa.

(Lyhyt äänettömyys.)

AMELIE. Omista asioistanne voitte puhua kotonanne, eikä tulla tänne niistä riitelemään ja meidän kotirauhaamme häiritsemään.

HAMARI. Mutta hyvä anoppini, kun en Berthaa enää tapaa kotona, missä minä sitten voisin häntä — — Sitä paitsi, en minä ole tullut tänne riitelemään. En karta mitään niinkuin joutavata kinaa.

BERTHA (nousee). Vaaditko että heti tulen, niin kyllä minä olen valmis.

HAMARI. Vaadin! Herra Jumala, enhän minä mitään vaadi. Ajattelin vain että jos sinulle sopisi että me kerran puhuisimme suumme puhtaaksi.

KÄKI. Tämä on vastenmielistä. Jos meidän läsnäolomme teitä vaivaa, niin kyllä me Miilin kanssa — —

AMELIE. Täällä ei saa minkäänlaisia draamallisia kohtauksia esitellä, sen sanon. Meillä on todellakin paljon tärkeämpiä asioita ajateltavina huomispäivän suurten kihlajaisten johdosta, ja se on hyvin rumasti tehty vävyltäni valita tämmöinen hetki purkaakseen meille huonon humöörinsä. Semmoista ei olisi odottanut sivistyneeltä mieheltä.

HAMARI. Huonolla tuulella en milloinkaan ole. Maailma on niin hassu ja naurettava ettei sitä järkevä mies voi ottaakaan muuten kuin koomilliselta kannalta. Minä jään siis kiltisti odottamaan siksi kuin sopii Berthalle ja täytyyhän minun sitä paitsi appivaariakin — —

MIILI (nousee). Mutta kuulkaa, ettekö tarjoo kahvia Niilolle. — Ethän sinä vain minullekin ole äkäinen, Niilo?

HAMARI. Vieläkö sinullekin! Me kuin aina olemme olleet niin hyvät ystävät, pikku Miili.

MIILI. Niin niin, eikö se ole totta. Ja minäkin olen aina pitänyt sinusta niin äärettömästi, niin äärettömästi että oikein — —

KÄKI (rykii ja tekee kärsimättömän liikkeen).

AMELIE. Niin, pitääkö olla kahvia, niin ole hyvä.

HAMARI. Kiitos, en välitä. Katson tässä sill'aikaa vähän sanomalehtejä.

(Menee hyllyn luo.)

AMELIE. Entäs te muut? — Vai ei. No, tuo sitten nuo paketit tuosta, Bertha, niin avataan ne ja katsotaan. (Puoliääneen.) Kuule, sinun täytyy käyttäytyä varovaisemmin tuota herra Jungia kohtaan, jonka kauheita runoja ei kukaan nainen kehtaa lukea. Käytöksesi herättää huomiota.

BERTHA. Herättäköön. Minä olen jo siksi vanha että itse vastaan itsestäni.

MIILI (on taas istunut Käen luo). Mutta onhan hän minun oma lankoni, mitä pahaa siinä on —?

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. VILANDER.

VILANDER (perältä, hattu päässä ja hansikkaat irroillaan vasemmassa kädessä; vilkkaat ja hätiköitsevät liikkeet). Huomenta, huomenta, kaikki koolla näen mä. Ja sovussa ja rauhassa, sepä hauskaa. — Niin, totta se on. Simson ja K:ni Hullissa on tehnyt kuperkeikan ja Kalle Petterin täytyy nyt tehdä samoin. Se vekseli on nyt huomenna maksettava tahi hankittava siihen uusi nimi kun ei Kalle Petterin enää kelpaa. — Onko täällä ollut ketään minua hakemassa? Puh puh, kylläpä tuli oikein kuuma, puh puh!

(Panee hatun pöydälle ja pyyhkii otsansa.)

AMELIE. No kas niin, se oli oikein sinulle! Enkö minä aina ole sinua varoittanut? Olisit neuvotellut minun kanssani, niinkuin velvollisuutesi olisi ollut, niin — —

VILANDER. No no, kyllä hommataan rahaa, kyllä hommataan. Eikö vahtimestari ole käynyt minua tapaamassa?

AMELIE. Mistä minä tiedän. On oltu makasiineissa ja muissa kaupoissa kun on vielä niin paljon ostamista huomispäivää varten. Mutta sinä vaan panet kaikki minun niskoilleni ja hyppäät kaupungilla aamusta iltaan. Viinitilauskin on vielä tekemättä ja — — —

VILANDER. Viinitilaus? Jaa jaa, kyllä minä sen paikalla — — Ei ole tullut kirjettä Beata-tädiltä?

AMELIE. Ei suinkaan, ei minun tietääkseni. Sinähän sanoit kuulleesi että hän on sairastunut influenssaan.

VILANDER. Niin, siitä syystähän hänelle kirjoitinkin. Ajattelin että kun emme moneen aikaan ole antanut mitään tietoa itsestämme, niin —

MIILI (joka Käen seuraamana on mennyt oikealle kun paketteja ruvettiin aukaisemaan). Voi voi, jos täti kuolisi, niin sitten me tulisimme rikkaaksi!

AMELIE. Kuinka sinä noin, Miili —?

BERTHA (nauraen). Suoraa puhetta, hahaha!

MIILI. Niin no, kun pappa aina valittaa kuinka surullista se on että täti on niin vanha ja kivulloinen, niin olisihan se parasta että täti parka saisi muuttaa taivaaseen ja pappa pääsisi huolistaan ja sitten olisivat molemmat tyytyväiset.

AMELIE (Miilille). No, jos sinä tädin kuolemata rupeat odottamaan, niin kyllä saat olla kärsivällinen. Kyllä hän elää kauvemmin kuin me kaikki tässä, se vanha höpsäkkä, siitä voit olla varma.

VILANDER. Niin niin, emmehän me tädin kuolemata toivo, mutta luonnonlakien mukaan, niin — —

MIILI. Katsos eikö tämä bluussikangas ole ihmeen viehättävä, Yrjö? Eikö se minua vaateta —?

(Tarkastellaan ostoksia ja keskustellaan äänettömästi.)

VILANDER (menee Hamarin luo). No, joko sinä kävit? Mitenkä onnistui?

HAMARI (tulee Vilanderin kanssa etunäyttämölle). Enpä tuo juuri minkäänlaisia hauskoja uutisia.

VILANDER. Bakk?

HAMARI. Melkeinpä. Menin ensin Karjalan pankkiin. Ei ollut väkeä ollenkaan. Hiljaisuus vallitsi. Vedin esille paperimme ja hiljaisuus kävi jos mahdollista vielä juhlallisemmaksi. »Niin, kyllähän meillä ei ole mitään näitä nimiä vastaan — eikä se summakaan ole niin suuri — mutta kun olemme päättäneet ettei nykyään ollenkaan osteta yksityisiä papereita, niin — — Olkaa hyvä ja tulkaa takaisin parin, kolmen kuukauden perästä, niin saamme sitten nähdä jos — —» Selvällä suomen kielellä se olisi tietysti kuulunut näin: Teillä on jo täällä niin monta yhteistä paperia, menkää hiiteen elkääkä enää näyttäkö naamaanne täällä.

VILANDER. Peeveli! No entäs sitten?

HAMARI. Sitten menin Maalaispankkiin. Täällä oli väkeä kaikenlaista. Ihmiset häärivät ja papattivat. Viipyi kotvasen aikaa ennenkuin voin paperimme antaa. Pääpöpö omassa persoonassaan otti sen vastaan.

VILANDER. No, mitä hän sanoi?

HAMARI. Käänteli sitä verkkaan sormiensa välillä, veti pukinpartaansa ja sanoi hymyillen: Taitaa olla herrojen aikomus myydä tämä paperi pankille. Surkuttelen ett'emme voi ryhtyä tähän kauppaan.

VILANDER. Pirullista! No, se on hänen kaltaistansa.

HAMARI. Mutta rehellistä peliä. Ei antanut aihetta minkäänlaisiin illusiooneihin. No, sieltä vaelsin Pääkaupungin pankkiin. Siellä oli vähemmän väkeä, että heti sain asiani toimitetuksi. — »Niin, no, kyllähän nimet ovat tunnettuja». — Sen kyllä luulen kun meillä on siellä viisi paperia entuudestaan — »mutta tämmöisiä virkamiesvekseleitä ei juuri mielellään osteta» — mikä virkamies minä olen? Siviili-insinööri — »mutta jos hankkisitte tänne kolmanneksi jonkun affäärimiehen, niin voisimme ehkä» j.n.e. — Niin no, siinä on tulos näistä operationeista. Mitä appivaari nyt aikoo tehdä?

VILANDER. Vai kolmas nimi, jahah, jahah. Mutta mistä sitä juuri nyt — —? No, täytyy miettiä. Sitä paitsi minulla on toinenkin tuuma varalta. Puh, puh, kun hikoilen, puh puh! — Eikös nyt kukaan ihminen tiedä onko Hentunen käynyt täällä?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

FIINA. EDELLISET.

FIINA. Köksä käski sanomaan, että kyllä rouva voi tulla jo.

AMELIE. Jassoo, no se on hyvä.

(Nousee.)

FIINA. Ja sitten kävi vahtimestari hakemassa asessoria ja lupasi tulla takaisin vähän ajan perästä.

VILANDER. Jahah, jahah. Hyvä! Oikein hyvä!

AMELIE. No, tulkaa nyt tytöt! (Vilanderille.) Mitä tärkeitä asioita sulla on tuolle Hentuselle kun sinä niin — —?

VILANDER. Mitäkö tärkeitä — —? Virastoasioita tietysti — mitä muuten. Pyydän häntä samassa tulemaan huommenna passaamaan.

AMELIE. Niin, sehän on luonnollista. Ukko on kyllä jo vähän kömpelö, mutta onhan hän muuten tottunut serveeraamaan. (Käelle, joka on ottanut hattunsa). No, täytyykö Yrjönkin jo lähteä?

KÄKI. Sehän on tietty. Virastoaika!

MIILI. Voi voi, sitä virastoa kuinka minä sitä vihaan. Minä tulen saattamaan sinua tampuuriin.

KÄKI. Hyvästi!

(Yleinen jäykkä kumarrus.)

VILANDER. Hyvästi, hyvästi! Tulen perästäpäin kun vaan muutan vähän päälleni.

AMELIE. Mutta muista, ensin se viinilista.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

VILANDER. HAMARI.

VILANDER (aikoo mennä vasemmalle, mutta kääntyy takaisin). Mutta se on totta. Oletko jo puhunut Berthan kanssa?

HAMARI. En ole vielä saanut tilaisuutta.

VILANDER. Niin, onhan tämä nyt hyvin ikävä asia, hyvin ikävä asia. Eikö sitä nyt millään muotoa voisi muulla tavalla järjestää?

HAMARI. Minä luulen että hän itsekin sitä haluaa.

VILANDER. Jaa jaa, ne naiset, ne naiset! Kuka heitä ymmärtää? Ja se skandaali sitten, joka siitä syntyy!

HAMARI. Mutta sehän on nykyään aivan modeernia, appi hyvä.

VILANDER. No, tee kuinka tahdot. Sinä olet liika hyvä hänelle, sen sanon vaikka hän on oma tyttäreni. Toivon ettei ystävyytemme tästä syystä tule rikkoutumaan. Jäätkö tänne?

HAMARI. Minä odotan häntä täällä.

VILANDER. Jahah, jahah, tee niin.

(Vasempaan).

KYMMENES KOHTAUS.

HAMARI. KÄKI.

HAMARI. Ukko parka, olet sinäkin joutunut kaikenlaisiin ikävyyksiin!

KÄKI (päällystakissa, raottaa tampuurin ovea ja tulee sisään kun näkee että Hamari on yksin). Kuulkaapas herra insinööri! Sanokaapas minulle, kuinka se oikeastaan on asessorin affäärien laita?

HAMARI. Mitä varten te minulta sitä kysytte?

KÄKI. No, kun te kuulutte perheeseen ja nähtävästi olette asioissa hänen kanssaan, niin tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne.

HAMARI. No, minun mielipiteeni on se että ne ovat huonolla kannalla.
Mutta ettehän te mennyt tyttären kanssa kihloihin rahojen vuoksi.

KÄKI. Ei suinkaan, kuinka te niin voitte puhua? Mutta jos nyt jotain tapahtuisi, esimerkiksi konkurssi, niin sehän vaikuttaisi huonosti hänen prestiisiinsä ja ylennykseensä.

HAMARI. Se on tietty. Ja teidän prestiissiinne myöskin. Eikö niin?

KÄKI. Tietysti, aina vähän.

HAMARI. Niin, sillä hänen suosituksistaan olisi silloin vähempi hyötyä, vai mitä? Olette menetellyt hiukan varomattomasti herra herasöötinki. Olisitte ensin hankkinut otteen konttorikirjoista ennenkuin tyttöä pyysitte.

KÄKI (äreästi). Minun täytyy sanoa että tämä on vakava asia eikä tässä ole naurulle sijaa.

HAMARI. Päinvastoin. Kaikki me olemme naurettavia. Vaikka kuinka peittäytyisimme arvokkaisuuden viittaamme, niin se inhimillinen luonnollinen hassutus aina pistää esille, vaikka tosin emme itse sitä aina huomaa.

KÄKI. Jos tuo on tarkoitettu minulle, niin valitan etten sitä ymmärrä.

HAMARI (kohottaa olkapäitään). Niin, siinähän se juuri onkin.

KÄKI. Herra insinööri, tämä on sopimatonta — tämä on — Hyvästi!

(Menee kiivaasti.)

HAMARI. Adieu, mon frere! Ja tuohonkin tomppeliiniin ja tsjinovnikkasieluun on tuo pikku Miili rakastunut! Sekin kuuluu niihin elämän hassutuksiin.

(Menee ottamaan sanomalehden hyllyltä.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

BERTHA. HAMARI.

BERTHA (joka ei huomaa Hamaria). Hyvä että hän meni. Missä hattuni? Kas tässä.

(Ottaa hattunsa ja aikoo mennä.)

HAMARI (tulee esille). Jos minua tarkoitat, niin kyllä minä vielä olen täällä. (Pieni paussi.) Ja koska nyt kerran sattumalta olen tilaisuudessa puhua kahdenkesken kanssasi, niin käytännöllisenä miehenä sen käytän ja puhun suoraan kuin tapani on. — Niinkuin ehkä olet huomannut, niin suhde välillämme on jo kauvan ollut jokseenkin kylmä ja yhä kylmentynyt, että se nyt jo voi olla noin 40 asteen paikoilla. Kahvikuppeja emme vielä ole heittäneet toistemme silmille, mutta riita ja kina on usein käynyt fortissimossa. Sinua en siitä syytä. Meillä on kumpaisellakin vikamme ja ominaisuutemme. Työni päätettyä minä pidän rauhallisesta kotielämästä, se on minun omituisuuteni. Sinä taas ulkomaailman loistosta ja huumauksista, se on sinun omituisuutesi. Me siis nähtävästi emme oikein sovi toisillemme, me menemme eri teitä. Ja luuletko sinä että nuo tiet milloinkaan yhtyvät? Sanoppas lystin vuoksi.

BERTHA (kylmästi). Eipä se siltä näytä.

HAMARI. No, sittenkai se on jokseenkin järjetöntä ja turhaa jatkaa tätä rinnakkaista vaellusta vai kuinka?

BERTHA. Tarkoitatko eroa?

HAMARI. Niin, kyllä minä tarkoitan eroa.

BERTHA. Saanko luvan kysyä, eikö siihen ole mitään muuta syytä kuin se ettemme sovi toisillemme, niinkuin sanoit?

HAMARI. Minusta siinä on jo kylliksi syytä.

BERTHA. Eipä taida ollakaan. Uskallankohan sanoa sen oikean syyn?

HAMARI. Mielelläni minun puolestani. Olen todellakin utelias.

BERTHA. Oh, elä tuossa ole olevinasi. Sinä olet mustasukkainen, siinä kaikki.

HAMARI. Erehdys. Mustasukkainen en ole. Mustasukkaisuus perustuu rakkauteen, mutta minä en rakasta sinua.

BERTHA. Hävytöntä!

HAMARI. No, rakastatko sinä minua?

BERTHA (pienen paussin jälkeen). En, en, tuhatkertaa en.

HAMARI. Niin no, katsos nyt! Mitä se sitten hyödyttää pitkittää tämmöistä yhteiselämätä, josta meille molemmin puolin on vaan harmia. Minä sen vuoksi olen ajatellut näin. Matkustan pois pitemmäksi ajaksi. Olen nimittäin hakenut toisen paikan kaukana täältä ja paljon mahdollista että sen saankin. Sinä panet sitten Viralliseen lehteen ilmoituksen siitä tavallisesta »vuoden ja yön kuluessa» — minä en saavu, ero on laillisesti vahvistettu ja minut tuomitaan maksamaan sinulle niin ja niin paljon vuotuista korvausta ja — —

BERTHA. Ettet häpeä! Maksaa minulle kuin mille tahansa rakastajattarelle, josta ei enää huoli.

HAMARI. Sinä erehdyt taas, mehän olemme kristillisessä avioliitossa, josta pappi garantteerasi meille niin paljon onnea ja siunausta. Mutta muutenhan tuo korvausasia on vaan sivuseikka. Pääkysymys on nyt vaan suostutko sinä minun ehdotukseeni?

BERTHA. En — en suostu.

HAMARI. Et siis tahdo erota?

BERTHA. Tahdon, tahdon kyllä, mutta — —

HAMARI. Mutta sinä odotat ensin kuinka asiat tulisivat muodostumaan.
Eikö niin?

BERTHA. Mitä sinä sillä tarkoitat?

HAMARI. Kuule, minä sanon vielä etten ole mustasukkainen. Sinä et ole vielä ihan varma ihailijastasi, ja sen vuoksi sinä — —

BERTHA. Kuinka sinä uskallat — —!

HAMARI. Elä nyt näyttele, vaan kuule mitä minä sanon. Niin pian kuin saan varmuuden teidän oikeasta suhteestanne, niin se olen minä, joka pyydän eroa. Sen nyt sanon tässä kaikessa ystävyydessä. Päätä siis!

BERTHA. Minä halveksin sinua.

(Aikoo mennä.)

HAMARI (ottaa häntä käsivarresta). Päätä ensin.

BERTHA. Ai, ai, aijotko sinä minua tappaa!

HAMARI (työntää hänet luotaan). No syytä itseäsi sitten!

BERTHA. Kyllä se nyt on viimeinen kerta kuin minä tämmöistä — —!

(Menee).

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

MIILI. HAMARI. VILANDER.

MIILI. Voi, voi, oletteko taas riidelleet —! (Koputtaa Vilanderin ovelle.) Pappa pappa, nyt vahtimestari on täällä.

VILANDER (ulkopuolella). Hyvä! Tulen heti. Pyydä häntä sisään.

MIILI. Mistä te nyt taas — —?

HAMARI. Keskustelimme vaan vähän vilkkaasti eräästä päivän kysymyksestä. Mutta oletko sinä sitten aina yhtä mieltä sulhasesi kanssa, Miili?

MIILI. Tietysti. Hän kun on niin viisas.

HAMARI. Vai niin. Minusta hän on typerä.

MIILI. Hyi, kuinka sinä sanot! Tänään olet oikein ilkeä, Niilo. Tule nyt pois sopimaan Berthan kanssa, niin — —

HAMARI. En, tarvitsen raitista ilmaa. Hyvästi!

(Vasemmalle.)

MIILI (yksin). Voi voi, kuinka heidän epäsopunsa on ikävä ja kuinkahan se viimein loppuukaan.

(Ulos perältä.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

VILANDER sitten HENTUNEN.

VILANDER (sisääntullessaan hänellä ei vielä ole nuttu täydellisesti hihoissa). Lainata rahaa omalta vahtimestarilta, onhan tuo nyt vähän nöyryttävää, mutta eihän siitä kukaan saa tietää. Kun nyt ukko vaan suostuisi minun ehdotukseeni, se vanha kettu. Jos ei, niin on siihen viimeiseen keinoon turvauduttava, vaikka se minua vähän peloittaa. Mutta ei auta, rahaa minun pitää saada, muuten olen hukassa.

HENTUNEN (tampuurin ovesta). Täällä minä nyt olen, herra asessori.

VILANDER. Jassoo, Hentunen. No, astukaa sisään, astukaa sisään. (Kävelee muutamia askeleita.) Frisches Wetter, niinkuin saksalainen sanoo. Raitis ilma tänään.

HENTUNEN. Niin, käyhän siellä semmoinen kylmä viima.

VILANDER. Mutta Hentunen tulee nyt istumaan. Olkaa niin hyvä, kas tässä tuoli.

HENTUNEN. Kiitoksia nöyrimmästi, kyllä minä seisonkin.

VILANDER (kävelee taas pari askelta; sitten pienen paussin perästä keveästi ja luontevasti). No, onko Hentunen jo ajatellut sitä meidän asiaa?

HENTUNEN. Niin, kyllähän minä, mutta — —

VILANDER. Mutta?

HENTUNEN. Niin, tuota, katsokaapas nyt. Assessorin ei pidä pahaksua — mutta mitä hyötyä minulla oikeastaan olisi tuosta henkivakuutuskirjasta?

VILANDER. Sepä kysymys! Jos minä sill'aikaa kuolen, niin saattehan nostaa tuon summan. Kaikissa tapauksissahan minä kolmen kuukauden kuluttua maksan teille takaisin nuo 2,000.

HENTUNEN. Hm, minun täytyy sanoa, minä en tätä asiata oikein ymmärrä. Olen vanha mies ja nämä henkivakuutukset ovat semmoisia uuden ajan keksintöjä, joista ei minun nuoruudessani tietty. Luulen sitä paitsi että tekisin syntiä jos ottaisin vastaan tuon vakuutuskirjan.

VILANDER. Syntiä! Mistä syystä?

HENTUNEN. Olen köyhä mies, vallan köyhä, senhän kaikki tietävät, ja jos nyt pienistä säästöistäni lainaan asessorille tämän summan, niin sen teen ainoastaan sen hyvän ja ystävällisen kohtelun vuoksi, jota assessori aina on minulle osoittanut.

VILANDER (tekee kieltävän liikkeen). Noo noo.

HENTUNEN (jatkaen). Mutta nämät 2,000 ovat minun oloissani paljon rahaa, hyvin paljon rahaa, herra assessori, ja minä pelkään, että minä haudan partaalla oleva vanhus suuressa heikkoudessani ja levottomuudessani, kun tämä pantti on tämmöistä laatua, rupeisin taivaasta rukoilemaan toisen ihmisen kuolemata — teidän kuolemaanne! herra assessori, josta Jumala varjelkoon. Eikö se olisi kauheata! Ja sen vuoksi minä en — —

VILANDER. Hahaha, kylläpä te otatte tämän vakavalta kannalta, Hentunen, enkä tietysti voi luvata kuolla tällä ajalla, hahaha! Mutta jos ette luota minuun, niin — —

HENTUNEN. luotanhan minä, luotanhan minä — eihän muuta voi tulla kysymykseenkään. Mutta tämä tapa vaan tuntuu minusta niin vastenmieliseltä. — Puhuihan herra assessori eräästä toisestakin pantista, jos oikein muistan.

VILANDER (säpsähtää vähän). Niin, siitä toisesta. (Rupeaa kävelemään.)
Te ette siis pidä tuota vakuutuskirjaa vastaavana panttina?

HENTUNEN. Kyllä kyllähän — miks'ei. Mutta kuten jo sanoin, niin — — herra assessorin ei pidä tykätä pahaa, mutta — —

VILANDER. No, olkoon menneeksi sitten, vaikka tämä on naurettavaa, varsinkin kun ajattelee minun yhteiskunnallista asemaani. Mutta rauhoittaakseni teitä, niin olkoon menneeksi vaan. Mutta muistakaa: suurimmassa salaisuudessa ainoastaan, muistakaa se. Muutenhan voisin joutua koko kaupungin pilkaksi, hahaha!

HENTUNEN. Ei se minun kauttani ilmi tule.

VILANDER. Onko teillä ehkä rahat mukananne, Hentunen?

HENTUNEN. Pistinhän ne tänne lompakkooni, jos niin että — —

VILANDER. No, antakaa tänne. Minä kirjoitan teille pienen todistuksen, niin asia on päätetty.

(Istuutuu pienen pöydän ääreen.)

HENTUNEN. Niin, kyllä minä semmoista pyytäisin.

VILANDER (kirjoittaa). »Täten todistan että — —» (Viskaa kynän pois.)
Ei!

(Rupeaa kävelemään.)

HENTUNEN. No, jos ei assessorille passaa, niin en suinkaan minä — —

VILANDER. Passaa! Miks'ei, passaahan se. (Istuutuu taas ja puhuu kirjoittaessaan). Tuumin vaan että mikähän ajatus Hentusella on minusta, kun tämmöisiin välipuheisiin ryhdyn — mutta sattuuhan joskus jokaiselle tämmöinen pikkuinen rahapula, varsinkin näinä ahtaina aikoina, enkä minä muihin olisi kääntynytkään, mutta kun tunnen Hentusen rehelliseksi mieheksi, joka voi säilyttää salaisuuden, niin — — Kas tuossa, nyt se on kirjoitettu. Lukekaa se jos se kelpaa.

HENTUNEN (lukee selvällä äänellä). »Täten todistan, että minä allekirjoittanut vahtimestari Kristoffer Hentuselta olen saanut lainaksi 2,000 markkaa, josta kolmelta kuukaudelta maksan provisioonia ja korkoa yhteensä 120 markkaa, sekä annan hänelle pantiksi salongin — vierashuoneen — ruokasalin ja sänkykamarin huonekalut, jotka kumminkin vielä saan pitää luonani, mutta jotka hän minulta saa periä, jos en määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa suorita hänelle yllämainittua rahasummaa 2,000 mk. Sanoo 2,000 mk. Helsingissä 1 p. Huhtik. 1908. Pontus Vilander, asessori ja ritari.» (Kääntää paperin kokoon.) Kiitos, se on oikein.

VILANDER (joka silläaikaa on kävellyt edes takaisin). No, onko vahtimestari nyt rauhoitettu, hahaha.

HENTUNEN. Kyllä. Tässä olisi nyt rahat. Mutta assessorin ei pidä suuttua jos minä edeltäpäin olen vetänyt pois tuon pienen provisioonin, sillä — —

VILANDER. Mitä? — No, sehän on yhdentekevä — aivan yhdentekevä.

(Ottaa rahat ja rupeaa niitä lukemaan).

HENTUNEN. Niin, ei muuten, mutta kun olen kuullut että niin on tapana ja sen vuoksi että kaikki kävisi säännöllisesti — —

VILANDER. Niin, kyllä me ymmärrämme toisemme, kyllä me ymmärrämme. Hentunen voi olla aivan tyyni — rahat kyllä maksetaan määräajalla. Vai toivooko vahtimestari ehkä vielä saavansa loikoa päivällisuntaan minun parhaimmalla sohvallani. En nyt sentään sillä voi teitä palvella, hahaha! Mutta se on totta. Meillä on huomenna täällä pienet kemut, niin että eiköhän Hentunen niinkuin ennenkin tulisi passaamaan, jos sopii?

HENTUNEN. Vai kemut! Kiitos, kyllä minä tulen siihen tavalliseen aikaan. Niin no, hyvästi sitten, herra assessori!

VILANDER. No, hyvästi, Hentunen, hyvästi! (Lyö häntä olkapäille.) Se on aina niin hauskaa nähdä vahtimestaria, aivan kuin kuuluisitte perheeseemme. No, hyvästi hyvästi!

HENTUNEN. Hehehe, nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne!

(Menee.)

VILANDER (istuutuu). Uff! Tehty kuin tehty. Ei päästänyt minua vähemmällä, se hävytön juutalainen. — Niin, Kalle Petterin vekselin saan nyt lunastetuksi, mutta nämä panttiluovutukset! Jos en ajoissa niihin voisi hommata — jos salaisuus tulisi ilmi! — Järkeni seisoo kun tuota ajattelen. Rikosasia, rikosasia, ei siitä pääse.

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

FIINA. VILANDER.

FIINA. Rouva käski sanomaan, että herra muistaisi tuon listan, josta rouva — —

VILANDER (nousee). Jahah jahah, viinilista! Tulen heti!
(Huolimattomasti.) No, onhan tässä vielä päiviä.

(Esirippu lankeaa.)

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone, mutta valaistu. Perältä kuuluu heikosti pianomusiikkia ja joku tanssiva pari vilahtaa silloin tällöin oviaukon ohi. Kello on noin 9 paikoilla illalla.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

AMELIE, LUNDSTRÖM, PAROONITAR, KAMARINEUVOKSETAR (kaikki oikean puolisen pöydän ympärillä teetä juoden). SENAATTORI, KAMARINEUVOS ja TUKKUKAUPPIAS vasemmalla, pöydän ääressä teelasit kädessä. Peremmällä KAKSI NUOREMPAA HERRAA ja VILANDER äänettömästi keskustellen sekä ottaen teetä, jota HENTUNEN ja FIINA tarjoo ja sen tehtyä menevät perältä.

LUNDSTRÖM (jatkaa jotakin kertomusta). Niin, hyvät naiset, niin kuin jo sanoin, mies oli itse auttamassa rouvaansa karkumatkalle. Heidän oma hieno trillansa seisoi portin edessä ja kuski istui paikallaan kun mies saattoi rouvaa ajopeliin, suuteli hänen kättään ja muistutti ettei viipyisi kauvan. Mutta kun tullaan kaupungin ulkopuolelle, niin hyppää kuski rouvan viereen, suutelee häntä ei kädelle vaan keskelle suuta, hevoset panevat täyttä laukkaa — ja aviomies istuu luultavasti vielä tänäkin päivänä yhä pitenevällä nenällä odottamassa rouvaansa, jolle hän niin kohteliaasti teki tämmöisen ystävällisen palveluksen. Hahaha!

PAROONITAR (hyvin vanha, korkkiruuvikiharat ohimoilla, hieno käytös, keppi kädessä). Tres bien, tres bien! Mainiota, mainiota! Karkasi oman kuskinsa kanssa. Muistan samallaisen tapauksen nuoruuteni ajoilta, mutta silloin oli kuski valepukuinen kreivi. Tres piqvante, tres piqvante!

AMELIE (nauraen). Niin, sillä kamreerilla on aina niin hauskoja juttuja. Ja Italiaanko sitten menivät?

LUNDSTRÖM. Italiaan. Paavin siunausta pyytämään luultavasti, hehehe!

(Rouvat nauravat.)

KAMARINEUVOKSETAR. Ja mies joka ei mitään aavistanut! Hän ei sitten muuta ansainnutkaan.

VILANDER (lähenee naisten pöytää). Saako kysyä mikä naisia niin naurattaa — —?

(Keskustelu jatkuu hiljaa.)

SENAATTORI (harmaa-partanen, pitkänlainen mies, arvokas käytös). Minun käsitykseni mukaan, hyvät herrat, niin aseman parantumisesta ei ainakaan nyt tällä hetkellä ole juuri paljon mitään toivoa. Täytyy vaan kärsivällisesti ja tyynesti katsoa tulevaisuutta kohti.

KAMARINEUVOS. Niin, ne on ne kirotut puolueet, jotka pilaavat kaikki.
Meillä ei ole mitään luottamusta ulkomailla enää.

TUKKUKAUPPIAS. Krediitti supistuu supistumistaan, konkurssi konkurssin perästä!

KAMARINEUVOS. Niin, se on totta, se meidän hyvä ystävämme Kalle Petter on myöskin jättänyt sisään paperinsa. Sanotaan että hän tulisi istumaan.

KAUPPIAS. Kyllä kai siinä perää onkin.

SENAATTORI (intresseerattu). Kalle Petter Johanssonko? Niin, kyllä minä tiedän, hän joka ylläpiti sitä miss Kikkerikiitä Grand hotellin varieteessä, eikö niin?

KAMARINEUVOS. Aivan oikein, herra senaattori.

SENAATTORI. Piffinen tyttö, kerrassaan piffinen tyttö!

(Keskustelua jatketaan hiljaa.)

VILANDER (yhtyy sill'aikaa tähän ryhmään).

KAMARINEUVOKSETAR. Kävimmehän me siellä viime talvena, mutta kun tulimme Napoliin, niin oli siellä niin harvinaisen kylmä, että olimme paleltua kuoliaaksi kun niillä raukoilla ei ole kunnollisia kakluunejakaan, ja mieheni sanoikin, että kyllä se vanha sananlasku nyt taitaa toteutua: nähdä Napolin ja sitten kuolla, hahaha! Mutta apropos siitä, sinnehän se meidän nuori nerommekin, herra Jung, näinä päivinä kuuluu lähtevän. Mitä paroonitar pitää hänen runoistaan?

PAROONITAR. Oh, paljon, paljon! Ranskalaisia esikuvia. Hänhän se on tuo nuori mies, joka tanssii niin ahkerasti Berthan kanssa? Hänellä on makua. Mutta Bertha onkin oikein viehättävä tänä iltana, oikein viehättävä.

AMELIE. Oh, kuinka täti viitsii puhua!

LUNDSTRÖM. Meidän emäntämme onkin tunnettu koko Helsingissä kauneista tyttäristään.

PAROONITAR. Niin, kohtahan jättää nuorempikin tyttäresi kotinsa, jos on totta mitä eräs pikku lintu korvaani kuiskasi. Niin, tunnusta sinä vaan.

AMELIE. En minä suinkaan siitä mitään — —

KAMARINEUVOKSETAR. Amelie aikoo meitä surprenerata.

(Jatketaan hiljaa.)

VILANDER (seisallaan senaattorin vieressä). Eikö veli senaattori ole siitä kuullut? Me nauroimme sille jutulle että olimme tukehtua. Se oli kahden aikana yöllä. Porttieeri näki ystävämme kuinka hän hiipi korridoorissa kuin mikähän valkoinen haahmu. Hahaha, hassu juttu, hahaha!

SENAATTORI (hymyillen). Kyllä minä vähän muistan kuulleeni.

VILANDER. Lundström sen tuntee paremmin. — Tuleppas tänne, Lundström.
Kerroppas veli senaattorille tuosta yöllisestä kohtauksesta Grand
Hotellissa — sinä tiedät.

LUNDSTRÖM. Jos herra senaattori suvaitsee, niin — —

    (Istuutuu heidän pöytäänsä. Puhutaan hiljaa ja salaperäisesti.
    Molemmat nuoret herrat ovat lähestyneet pöytää).

KAMARINEUVOKSETAR. Ja mieheni sanoo että herrassöötinki Käellä on suuri tulevaisuus. Hän on tarmokas ja kunnianhimoinen ja säntillinen.

PAROONITAR. Hahaha! Niin, säntillinen! Hän tanssiikin niin vakavasti kun hän laskisi askeleitaan ettei tulisi liian monta eikä liian vähän. (Nauraa.) Pardon Amelie, kultaseni! Mutta emmekö mene saliin, se on aina niin hauskaa nähdä nuorta iloista väkeä.

KAMARINEUVOKSETAR (nousee). Niin, menemme.

AMELIE (samoin). Saanko tarjota käsivarteni tädille.

PAROONITAR. Kiitos, kultaseni! Niin, vanhaksihan tässä tulee, vanhaksihan tässä tulee. Kuka luulisi että minäkin — —

HENTUNEN (joka on tullut ottamaan pois tyhjät teekupit, tyrkkää vahingossa tarjottimellaan kamarineuvoksetarta). Ah, pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi!

AMELIE (ankarasti). Kuinka vahtimestari nyt sillä tavalla — —!
(Paroonittarelle.) Ukko on tullut vähän kömpelöksi, mutta vanhan tavan
mukaan me häntä vielä käytämme passaamassa. (Kamarineuvoksettarelle.)
Loukkasitko itseäsi, ystäväni?

KAMARINEUVOKSETAR. Ei mitään. (Miehelleen mennessään.) Tuletko tanssia katsomaan, Reinhold?

KAMARINEUVOS (kärsimättömästi). Jälestäpäin, jälestäpäin — —

PAROONITAR (Amelielle). Niin, minä muistan sen vielä kuin se olisi tapahtunut eilen. Se oli anno — annappas kun ajattelen — anno 1860 se oli — enoni kreivi Pommerfeltin maatilalla — un toujours garçon, se vanha kreivi — uuden vuoden aikana — —

(Naiset katoavat).

TOINEN KOHTAUS.

    VILANDER, SENAATTORI, KAMARINEUVOS, TUKKUKAUPPIAS,
    LUNDSTRÖM, HENTUNEN ja kaksi herraa.

LUNDSTRÖM. Niinkuin sanottu, se oli ystävämme Kalle Petter eikä hänellä ollut muuta päällään kuin yhtä ainoata vaatekappaletta, tuota ihan välttämätöntä, jonka jo kätkyessä ollessamme oma mammamme puki päällemme. Hahaha!

(Kaikki nauravat.)

SENAATTORI. Ei ole paha juttu!

KAMARINEUVOS. Mainiota!

KAUPPIAS. Saakelin hyvä!

VILANDER. Niin, eikö totta, siinä olisi oivallinen pala pilalehdelle ja skandaalikröönikalle, hahaha! (Kysyy hiljaa jotain Hentuselta.) Jahah, hyvä. — Veli senaattori ja muut herrat, wistipöytä odottaa meitä, (viittaa vasemmalle). Ehkä siis astumme sisään ja otamme pienen robbertin. Olkaa hyvä! (Nuorille herroille.) Herrat ottavat tietysti osaa, eikö niin?

MOLEMMAT HERRAT (kumartavat yht'aikaa kuin komennosta). Kyllä.

(Kaikki nousevat.)

LUNDSTRÖM. Minä en pelaa, tulen vaan katsomaan päälle.

VILANDER. Veli senaattori on niin hyvä!

SENAATTORI. Ei, isäntä näyttää tien. Mene edeltäpäin veli Vigilander — anteeksi Vilander.

VILANDER. Hehehe! Ei mitään, ei mitään.

(Vasemmalle.)

SENAATTORI (seuraa; muut vasta sitten kuin hän ei enää ole näkyvissä).

HENTUNEN (menee tarjottimineen perälle. — Näyttämö on muutamia silmänräpäyksiä tyhjänä. Musiikki loppuu sointuvilla juoksutuksilla. Peräoven kautta näkyy liikkeellä olevia herroja ja naisia, heidän joukossa KÄKI ja MIILI, jotka verkalleen tulevat esille.)

KOLMAS KOHTAUS.

MIILI. KÄKI.

MIILI. Sinä et siis pidä tanssista, Yrjö?

KÄKI. En. Tuommoinen hyppiminen on minusta naurettavaa, eikä se sovi henkilölle, joka hiukankaan arvosta pitää.

MIILI (on istuutunut). Sen vuoksiko sinä sitten olet noin tyly minulle tänään?

KÄKI. Miten niin? Minä olen niinkuin tavallisesti. Minun luontoni on nyt semmoinen.

MIILI. Ei, sinä olet koko illan ollut niin kummallinen ja se näyttää siltä kuin tahtoisit minun seuraani karttaa. Mitä minä olen sinulle tehnyt, Yrjö?

KÄKI. Mutta en suinkaan nyt tässä kaikkien nähden voi ruveta sinua hyväilemään kun kihlaus ei vielä ole julistettukaan. Sehän näyttäisi omituiselta.

MIILI. No, sehän kumminkin tapahtuu aivan heti. Ja mikä salaisuus se sitä paitsi enää on — tietäväthän sen jo kaikki. Mutta minä olen ruvennut miettimään jotain.

KÄKI. No, mitä se nyt sitten olisi?

MIILI. Kuule, rakastatko sinä minua oikeastaan, Yrjö?

KÄKI. No, kaikkea nyt! Olenhan minä pyytänyt sinua vaimokseni.

MIILI. Niin — mutta jos sinä olisit minuun kyllästynyt?

KÄKI. Mistä syystä minä olisin sen tehnyt?

MIILI. En tiedä. Kun minä olen niin lapsellinen — — Minä olen saanut niin kummallisen aavistuksen — — En, en voi siitä puhua.

KÄKI. No, puhu nyt vaan.

MIILI. Niin, se tuntuu kuin tahtoisit päästä minusta erilleen.

(Nyyhkii).

KÄKI. Kuinka sinä nyt tuommoista joutavata — — Olenko minä millään tavalla — —? Rauhoitu nyt, rauhoitu!

MIILI. Minä olen siis erehtynyt. (Katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinä siis et tahdo minusta päästä?

KÄKI. No, sinä nyt olet merkillinen, se täytyy sanoa.

MIILI. Sinä et katso minua avonaisesti silmiin, Yrjö. Onko jotain tapahtunut, joka tekee minut sinulle vastenmieliseksi, sano vaan suoraan.

KÄKI. Vastenmieliseksi! Sinä pieni keijukainen!

MIILI. Jätetään nyt nuo korulauseet. Onko jotain muuta, joka sinun mielestäsi tekee meidän yhtymisemme arveluttavaksi? Ehkä omaiseni ei sinua miellytä? Ehkä Bertha — —? Ehkä et pidä papasta ja mammasta?

KÄKI. Mutta kuka on istuttanut nuo hullutukset päähäni, Miili?

MIILI. Ei kukaan — mutta yöllä kuin makasin valveellani — tähdet tuikkivat niin suurina ja kirkkaina — ja ajatukset kävivät niin vakaviksi. Minä ajattelin omiani, jotka minun kohta täytyy jättää — että minä vielä olen niin lapsellinen — että minä tarvitsen niin paljon rakkautta. Enkä tiedä mistä syystä — mutta minä purskahdin itkuun — hillittömään itkuun — —

(Nyyhkii).

KÄKI. Mutta tämähän on todellakin sopimatonta. Ajatteleppas jos joku tulisi.

MIILI (pyyhkii pois kyyneleitään). Mitä se tekee. Sano siis suoraan, jos et minusta huoli — eihän se vielä ole liian myöhäistä.

KÄKI. Minä kiellän sinua puhumasta tuommoista roskaa. Mitä ihmiset sanoisivat — mitä koko kaupunki — —!

MIILI. Mutta jos ei noita ihmisiä olisi, eikä heidän puheitaan, niin — —?

KÄKI. No, tahtoisitko sinä sitten päästä minusta, Miili?

MIILI (pienen äänettömyyden perästä). Eihän se nyt minusta ole kysymys.

KÄKI. Mitä! Voisitko antaa minulle rukkaset! Minulle' Sinä loukkaat minua, Miili!

MIILI. Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta sinä olet käynyt minulle niin kylmäksi ja tylyksi. Siihen on joku syy, sen minä huomaan. (Nousee päättäväisesti.) Ja sen vuoksi vaadin nyt että sinä sen sanot minulle koska olen kihlattusi.

KÄKI. Jassoo, vai vaadit. Mutta minä olen kohta miehesi, pääsi ja järkesi ja minä vaadin että lopetat nuo jaaritukset. Jos tänään olen kylmä, jota en luule, niin voi se tulla virkahuolista ja muista syistä, joiden kertomisella en sinua tahdo vaivata —

MIILI. Sinä et tahdo sitä sanoa, sen huomaan kyllä. Mutta minä aavistan että se on papan ekonoominen asema, joka sinua — —

KÄKI (ankarasti). Vait, sanon minä, muuten minä suutun. Kas tuossa tulee ihmisiä — elä anna niiden mitään huomata. Tule pois saliin.

MIILI. En minä nyt jaksaisi — —

KÄKI. Sinun täytyy.