(Menevät.)
NELJÄS KOHTAUS.
HENTUNEN, FIINA (tuoden virvokkeita, viiniä ja hedelmiä, joita asettavat oikealle) VILANDER.
HENTUNEN. Hm! Näytti silta kun nuorella herrasväellä olisi ollut pientä kinaa keskenään. Ei ennusta hyvää, hehehe! (Vetää viinin hajua nenäänsä) Ah, hienoa sorttia, hienoa sorttia! No, hieno talo muutenkin. Ja niin hienoja huonekalujakin, heheh! Eikö niin tyttöseni?
FIINA. Tietysti. Mutta mitä vahtimestari sillä tarkoittaa?
HENTUNEN. Muuten vaan — muuten vaan sanoin, hehehe!
VILANDER (vasemman puoleisessa ovessa). Onko vahtimestari — —? Jassoo, tuossahan se onkin. Pian totivehkeet sisään. Senaattori on jo levoton kun ei saa tuutinkiansa.
HENTUNEN. Paikalla, heti paikalla.
(Menee, FIINA samoin.)
VIIDES KOHTAUS.
VILANDER. AMELIE.
AMELIE. No, hyvä että tapasin sinut, Pontus. Aijoin juuri tulla sanomaan että eiköhän jo olisi aika julaista kihlaus. Kaikki näyttävät sitä odottavan ja kihlatutkin ovat jo vähän hermostuneita. Sinä pidät pienen puheen, juomme heidän maljansa ja sitten on siitä päästy.
VILANDER. Niin, kyllä kai se on parasta, mutta odotahan siksi kun ensimäinen robbertti on mennyt. Mutta mitä minä nyt sanon, minä en juuri ole mikään puhuja, kuin tiedät.
AMELIE. No, ainahan sinä nyt muutamia sanoja löydät. Mutta eikös kekkerimme ole onnistuneet, Pontus, vai mitä? Elegantti, valittu seura, nuoruutta ja kauneutta, hyvä valaistus ja iloinen mieli! Mitä sitten puuttuu? Ja kuuleppas, vanha paroonitar, joka on semmoinen aristokraatti, pyysi saada sanoa minua sinuksi ja kutsui minua sitten vielä kesällä maatilalleen, ajatteleppas! Ja sinä voit arvata kuinka muut rouvat olivat kateellisia, varsinkin kamarineuvoksetar, joka aina on niin olevinaan. Hän onkin niin tavattoman herttainen ja miellyttävä tuo vanha paroonitar!
VILANDER. Veli senaattori on myöskin ollut niin ystävällinen ja niin hauskalla tuulella. Tiedätkös hän sanoi minua vahingossa Vigilanderiksi. Olisipa vaan sen tehnyt joku muu, niin kyllä minä olisin häntä — — mutta mehän olemme vanhoja koulutovereita, hehehe! Mutta tuo puhe — mitä minä nyt oikeastaan — —
AMELIE. No, mieti sitä nyt vähäisen. Minä menen vieraiden luo siksi kuin suoritatte robbertinne. (Kääntyy takaisin.) Mutta miltä minä näytän tänä iltana? Eikö pukuni vaateta minua? sanoppas Pontus.
VILANDER. Näytät kymmenen vuotta nuoremmalta, Amelinkkani. Tule tänne niin saat muiskun, hehehe!
AMELIE (mennessään, nauraen). No, ei tule kysymykseenkään.
VILANDER (miettien puhettaan). Hm! Hyvät herrat ja naiset! Koska me nyt olemme tänne kokoontuneet — — Ei, ei se passaa — Sanotaan: ei ole hyvä miehen olla yksinään — — niin sen vuoksi kun me nyt olemme tänne kokoontuneet, niin — — niin — — No, kyllä se sitten menee kun on lasi kädessä.
KUUDES KOHTAUS.
HAMARI (tampuurin ovesta), VILANDER, HENTUNEN.
VILANDER. No, myöhäänpä tulitkin, poikaseni.
HAMARI. Iltaa! Onko tämän näköistä miestä sitten täällä kaivattu? Olin johtokunnan kokouksessa ja sanoin itseni irti. Olen saanut tuon paikan Bakussa, josta teille kerran puhuin.
HENTUNEN (vie totitarjottimen vasempaan).
VILANDER. No, sepä helkkarin hauskaa. Mutta sittenhän me tulemme sinut kadottamaan. Milloinka sinun pitää lähteä?
HAMARI. No, täytyy ensin järjestää asiansa täällä. Kirjaviahan nuo ovat, mutta kun saan niin suuren palkan, niin ehkä pääsen kunnollisesti lähtemään parin viikon päästä.
HENTUNEN (palaa ja menee ulos perältä).
VILANDER. Entäs Bertha?
HAMARI. Niin, antakaa nyt anteeksi appivaari, mutta kyllä minä menen yksin.
VILANDER (raapii päätään). Niin niin — kirottu juttu tämä! Mutta mitä siihen nyt voi, kun asiat ovat niin kärjistyneet. No niin, ei mitään ikävyyksiä tänään. Tule pois, niin saamme pienen lasin. Vai tahdotko ehkä mennä naisia tervehtimään?
HAMARI. Pelkään etten ole mikään miellyttävä henkilö heidän silmissään.
Varmempi siis turvautua Bakkukseen.
VILANDER. No, tule sitten.
(Molemmat vasemmalle)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
BERTHA. JUNG.
BERTHA (hyvin elegantti). Ajss, kuinka se piinaa minua että kaikkien silmät meitä seuraa. Niinkuin me olisimme mitään kummituksia muka!
JUNG. No, mitä siitä välittää. Me tunnetut henkilöt, jotka aina olemme yleisön huomion alaisina pian siihen totumme.
BERTHA. Minä tahtoisin jotain juotavata.
JUNG. Ehkä lasi vettä — —?
BERTHA. Ei vettä, viiniä sen pitää olla. Kas tässähän onkin. (Ottaa tarjottimelta täytetyn lasin) Maljanne!
(Juo lasin pohjaan yhdessä hengenvedossa)
JUNG (samoin). Maljanne, rouva!
BERTHA. Minä olen nyt semmoisessa omituisessa mielentilassa että huolin viis siitä mitä muut minusta ajattelevat.
(Istuutuu sohvaan vasemmalle.)
JUNG (istuutuu hänen viereensä). Niin, sehän on luonnollista. Emmekö ole vapaita indiviidejä, emmekö itse määrää elämästämme. Ja mitä nuo muut ihmiset sitten ovat? Joukko outoja olennoita, joiden naamoja tuskin toisistaan eroittaa. Kompakti massa, jossa ei yksilötä voi huomata. Jotain semmoista, jota silmä kyllä pintapuolisesti havaitsee, mutta jota ei sen koommin pane mieleen. — Tiedättekö miltä tuntui minusta kun yhdessä liitelemme valssin sävelien mukaan? Tuntui kun olisimme kahden kesken koko maailmassa, ei muita ollenkaan. Kun tanssisimme suuressa metsässä, jossa puut soittivat tanssimusiikkia, kuu paistoi suurena kaarilamppuna eikä ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Aikaa ei ollut.
BERTHA. Niin, sitä samaa minäkin tunsin — vaikka kumminkaan en aivan niin. Kun ajattelin tulevia päiviäni — yksinäisyyttäni, niin tuntui kuin veitsi olisi tunkeutunut sydämeeni. Mutta minä työnsin sen pois tuon tunteen. Nauti sekunneista sanoin itselleni.
JUNG. Te tulette siis minua vähän kaipaamaan kun matkustan? Niin, minun täytyy sitä uskoa. Nuo silmät eivät voi valehdella. Ja minun kun tästä pitäisi tulla maailman onnellisemmaksi ihmiseksi, päinvastoin tulen siitä vaan vielä onnettomammaksi.
BERTHA. Emme — emmekö ole vapaita indiviidejä.
JUNG. Mitä — mitä te sanotte?
BERTHA. Ei mitään — mitä te luulette minun tarkoittaneen? Oh, tuo viini meni varmaan päähäni.
JUNG. Kuulkaa rouva, te ette myöskään ole onnellinen.
BERTHA. Mistä te sen päätätte?
JUNG. Kun te olette niin vieras ympäristöllenne — ei kukaan teitä ymmärrä. Ja elämä on siedettävissä ainoastaan kun ollaan kaksittain — kun saa sen jakaa jonkun hengenheimolaisen kanssa.
BERTHA. Sitähän minäkin välistä olen ajatellut — mutta mitä sitä voi kohtalolleen.
JUNG. Mutta päätimmehän juuri että ollaan vapaita indiviidejä. Itsehän sitä kohtalonsa luo.
BERTHA. Niin, ehkä te miehet, mutta meidän naisten laita on toinen. Meillä ei ole teidän lujuutta. Kohtalo meidät musertaa. — Me elämme hiljaista jokapäiväistä arkielämää, emme toivo, emmekä sure, kaikki on yhdentekevää. Silloin tapahtuu jotain odottamatonta. Esimerkiksi joku henkilö astuu meidän tiellemme, aivan tuntematon ennen. Mutta hän vaikuttaa niinkuin olisimme hänet joskus ennen nähneet — niinkuin olisimme häntä kauvan kaivanneet — niinkuin hän tulisi meitä noutamaan kauvaksi, kauvaksi. Ja meidän kohtalomme on täytetty. Niinkuin noiduttuna me häntä seuraamme ja — — Ah, mitä minä puhunkaan! Tunnen semmoista väsymystä — —
JUNG. Rouva Bertha — — en tiedä — — uskallanko — —
BERTHA (korjaa pääkoristettaan). Tuo kukkakin tuossa tukassa niin vaivaa minua. Se on varmaan rautalanka, joka — —
JUNG. Minä autan — minä autan — jos saan luvan — —
BERTHA. Niin, jos olisitte niin kiltti. Mutta hiljaa — hiljaa — —
JUNG. Tälläkö tavalla? Kas niin — odottakaa — —
BERTHA. Ai, ai, se pistää — se pistää — —
JUNG. Eikö nyt ole parempi — —?
BERTHA. Ehkä — en tiedä —
(Hän lähenee niinkuin vahingossa Jungia.)
JUNG (ottaa häntä äkkiä vyötäisiltä ja suutelee häntä rajusti). Bertha,
Bertha, seuraa minua Italiaan!
BERTHA (irtautuu hänestä). Mitä uskallatte!
JUNG. Bertha, sinä rakastat minua! Sinä seuraat minua!
BERTHA. Vait! Te olette hullu! Joku voi tulla!
JUNG. Sinä seuraat!
BERTHA. En koskaan.
JUNG. Huomenna me menemme — yöjunassa — ei kukaan tiedä mitään — —
BERTHA. En, en — —!
JUNG. Ja parin päivän päästä olemme jo kaukana tästä harmaasta Suomesta. Uusi aika koittaa meille. Sinä tulet minua inspireeraamaan uusiin teoksiin ja nimemme tulee loistamaan yhdessä kauvaksi tulevaisuuteen asti.
(Aikoo suudella häntä. — Musiikki ulkopuolella alkaa.)
BERTHA. Hiljaa, sinä villi poika! Hiljaa, sanon minä! Meidän pitää mennä takaisin saliin etteivät mitään epäile. Annan sinulle sitten merkin kun — —
JUNG (yrittää taas suudella, mutta samassa ilmestyy LUNDSTRÖM vasemmalta).
KAHDEKSAS KOHTAUS.
EDELLISET. LUNDSTRÖM.
BERTHA. Ah, siellä on joku! (Luontevasti ja nauraen.) Ei, herra Jung, kyllä te erehdytte — asia ei ole sillä tavalla — ei suinkaan.
LUNDSTRÖM (ivallisesti). Pyydän anteeksi! En suinkaan häiritse?
BERTHA. Ei millään muotoa. Me lopetimme juuri intressantin keskustelun, jossa olimme vähän eri mieltä. Tulkaa nyt, herra Jung, musiikki on jo alkanut.
(Menevät.)
LUNDSTRÖM (katsoo heidän perään). »Eri mieltä!» Kiitoksia paljon, kyllä minä sen uskon! Eikö tuo piru olisi häntä suudellut, jos en olisi sattunut tulemaan. Täydellinen skandaali puhkeaa kohta, sen tunnen sieramissani. Ja kyllä minä pidän huolta siitä että se tulee tunnetuksi. Se on pieni yksityislystini, se. Hehe!
(Aikoo mennä perältä kun HENTUNEN tulee vastaan kantaen tarjotinta laseineen.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
HENTUNEN. LUNDSTRÖM.
LUNDSTRÖM. No, vielä se vahtimestarikin vaan jaksaa olla mukana passaamassa kuin ennenkin maailmassa.
HENTUNEN. Niin niin, tuntuuhan jalat jo vähän jäykiltä, mutta täytyyhän sitä hankkia sivutuloja mistä niitä saa. (Panee tarjottimen pöydälle oikealla ja järjestää lasit.) Köyhä mies, köyhä mies!
LUNDSTRÖM. Vai köyhä! Joka voisi ostaa koko tämän talon sisustuksineen, kaikkineen. (Samassa putoaa Hentusen varomattomuudesta lasi sisältöineen sohvalle.) No, kas nyt! Mitä te teitte! Hieno sohva meni pilalle!
HENTUNEN. Voi voi, mikä vahinko, voi voi!
(Lankeaa polvilleen ja rupeaa kiireesti käsiliinallaan
pyyhkimään päällystä.)
LUNDSTRÖM. Antaa olla pyyhkimättä; se tulee siitä vaan pahemmaksi. Mitä ainetta se oli?
HENTUNEN (pyyhkien). Taisi olla Sauternia.
LUNDSTRÖM. Siitä tulee pilkkuja. No, sepä nyt vasta kömpelyyttä! Hentunen saa hankkia siihen uuden päällyksen. Antaa olla sen pyyhkimisen, sanon minä.
HENTUNEN. No no, herra kamreeri, kuinka te nyt noin kiivastutte. Kyllä minä assessorin kanssa tästä sovin.
LUNDSTRÖM. Mutta huonekalujen pitää olla kunnossa. Assessori saa muuten niitä itse korjauttaa.
HENTUNEN (nousee). Mutta minä en ymmärrä mitä tämä asia kamreeria liikuttaa.
LUNDSTRÖM. Mitäkö se minua liikuttaa! No, se on yhdentekevä — liikuttaahan tuo vähän. Se on aina ikävää nähdä pilkkuja kauniilla huonekaluilla.
HENTUNEN. No, siinä tapauksessa uskallan sanoa että tämä asia — heheh — koskee minua hiukan enemmän kuin teitä, herra kamreeri.
LUNDSTRÖM. Teitä? Mitenkä niin?
HENTUNEN. Muuten vaan, muuten vaan. Kun tietysti saan korvata vahingon.
LUNDSTRÖM. Ei — ei se sitä ole. Te olette niin salaperäisen näköinen,
Hentunen. (Itsekseen.) Ah, voisiko se olla mahdollista! (Ääneen.)
Kuulkaa — tuota — Onko assessori teille mitään velkaa?
HENTUNEN (avoimin suin). Häh?!
LUNDSTRÖM. Onko hän teille velkaa, kysyn? Oletteko saanut häneltä mitään hypoteekkiä? Esimerkiksi — esimerkiksi — huonekaluja?
HENTUNEN. O-o-olen.
LUNDSTRÖM. Nämäkö tässä?
HENTUNEN. Salongin — vierashuoneen — —
LUNDSTRÖM (jatkaa). Ruokasalin ja makuukamarin — —
HENTUNEN (samoin). — »jotka vielä saan pitää luonani — —»
LUNDSTRÖM (samoin.) — »mutta jotka hän minulta saa periä — —»
HENTUNEN (samoin). — »jos en määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa suorita hänelle yllämainittua summaa 2,000 markkaa.» (Lyö kätensä yhteen.) Herra Jessus siunatkoon!
LUNDSTRÖM. No, nyt on piru merrassa!
HENTUNEN. Se petturi! Se hävytön veijari! Se roisto!
LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa! Se teidän sopimuksenne, milloinka se on päivätty? Sanokaa pian. Minun on kahden kuukauden vanha — ja teidän?
HENTUNEN. No, sun suuri luoja! Ja minun on eiliseltä päivältä. Sittenhän minä en saa mitään — en niin mitään. En, minä en anna niitä muille, ne kuuluu minulle. Minä menen hänen luokseen ja paljastan hänet kaikkien kuullen ja kerron kuinka minua köyhää miestä on petetty ja narrattu — —
LUNDSTRÖM. Hiljaa, sanon minä! Mistä tiedätte että me olemme ainoat, joille ne on pantattu, mistä te sen tiedätte. Hiljaa, ihmiset kuulevat meitä.
(Pari herraa ovat näkyvissä perällä, mutta poistuvat sitten.)
HENTUNEN. En — minä menen — tulkoon sitten mitä tahansa, minä en pelkää. Minä tahdon rahani pois — rakkaat rahani, joita minä niin suurella vaivalla olen koonnut — — —
KYMMENES KOHTAUS.
EDELLISET. HAMARI.
HAMARI. Mitä täällä niin vilkkaasti keskustellaan? Mitä on tapahtunut?
LUNDSTRÖM (selittää hänelle hiljaa mistä on kysymys).
HENTUNEN (sill'aikaa). Ja semmoinen lipevä teeskentelijä! Löi minua olkapäälle ja sanoi, että se on aina niin hauska nähdä minua — että me niin hyvin ymmärrämme toisemme — että minä kuulun heidän perheeseensä. Kaunis perhe! (Itku suussa.) Saatanan roskaväkeä se on eikä mikään perhe.
HAMARI (Lundströmille). Olkoon kuinka tahansa, niin vahtimestari on saatava täältä pois — Kuulkaapas vahtimestari, seuratkaa minua — minä selitän asiat — tahtoisin puhua kahden kesken kanssanne. Tulkaa nyt, niin — —
(Ottaa häntä käsivarresta.)
HENTUNEN. Ei ei, minä tahdon puhua suuni puhtaaksi. Minä vaadin oikeutta — minä vaadin rahani takaisin. Ettehän te mitään tähän voi. Eihän teillä ole rahaa — köyhä lutikkahan te itsekin olette.
HAMARI. Eipäs tiedä, eipäs tiedä. Niin, ei tässä mikään auta. (Vie hänet pois väkisin) Kas niin, vieraat kuulevat meitä — —
HENTUNEN. En — en tule — Tämä on väkivaltaa — — (Ulkopuolella.) Voi voi, sitä roistoa, sitä pirullista roistoa — —!
(Vieraita on kokoontunut oviaukolle. Musiikki taukoo.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
VILANDER. LUNDSTRÖM.
VILANDER. Kuka täällä tämmöistä meteliä — —?
LUNDSTRÖM (vie hänet syrjään). Tule tänne Vilander vähäisen. Vastaa minulle suoraan ilman verukkeita. Onko huonekalusi pantattu muille, paitsi minulle ja Hentuselle? Vastaa!
VILANDER (on pudota seljälleen säikähdyksestä). Mi-mi-mitä!
Kuinka — —?
LUNDSTRÖM. Vastaa!
VILANDER. Mutta se — sehän oli vaan muodon vuoksi — kyllä minä — —
LUNDSTRÖM. Vastaa, sanon minä!
VILANDER. Eikä ole. Mutta — —
LUNDSTRÖM. No, puhu suusi puhtaaksi. Soh! Pian!
VILANDER. Vanhan ystävyytemme nimessä — elä tee mitään skandaalia, Lundström! Minä olin niin kovassa pulassa — ei auttanut muuta. Ne — ne ei ole vielä maksettu.
LUNDSTRÖM. Hyvä, sen arvasinkin. Mutta jos et lankeemispäivänä lunasta tuota vekseliä, niin syytä sitten itseäsi seurauksista, muista se.
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET, AMELIE, PAROONITAR (keskustellen BERTHAN kanssa),
KAMARINEUVOKSETAR selittää jotain JUNGILLE, MIILI (seuraa
äitiänsä), KÄKI puhuu jonkun vieraan herran kanssa. Muita
VIERAITA saapuu vähitellen sisään. Viimein SENAATTORI.
KAMARINEUVOS ja nuo molemmat herrat. FIINA.
AMELIE (lasi kädessä). No, Pontus, ettekö jo ole valmiita. Minä olen odottanut että tulisit sanomaan, mutta — —
VILANDER. Jahah jahah, aijoin juuri tulla — mutta sain vähän estettä.
Hentunen — se tahtoo sanoa Lundström — —
AMELIE. Niin, missä Hentunen on että tulisi tarjoomaan?
(Viittaa Fiinalle, joka seisoo syrjässä.)
SENAATTORI, KAMARINEUVOS ja molemmat HERRAT (vasemmalta).
AMELIE (Vilanderille puoliääneen). No, kuinka sinä olet noin hajamielisen näköinen? Mitä sinulle on tapahtunut? Voitko pahoin?
VILANDER. En suinkaan — en suinkaan. Olen vaan vähän hermostunut kun täytyy puhua — ja kun ajattelen että Miili nyt tulee meidät jättämään — —
MIILI. Pappa, siirretään tämä julistaminen toiseksi kerraksi. Ehtiihän sitä vielä.
AMELIE. No kaikkea! Sepä vasta oikku! Kun juuri tätä varten on kutsuttu vieraita. — Kilistä nyt lasillasi ja sano pari sanaa, Pontus.
VILANDER (katsoo ympärilleen onko kaikki saaneet lasinsa ja kilistää). Hyvät naiset ja herrat! Sanotaan ettei ole hyvä miehen olla yksinään. Hm! hm! — Eikä naisenkaan, hm! — Hyvä herrasväki! Minulla on tytär — minulla on kaksi — mutta minä nyt en siitä toisesta puhu — sillä hän on jo onnellisissa naimisissa — hm — naimisissa. Minä puhun nyt vaan nuoremmasta tyttärestäni — sillä, niinkuin jo sanoin, niin minulla on kaksi tytärtä — toinen vanhempi ja toinen nuorempi. (Rykii; pieni äänettömyys.) Hyvä herrasväki! Avioliitto on tärkeä askel elämässä — tärkeä — sangen tärkeä. Se voi onnistua — ja se voi epäonnistua. Niin, en minä nyt itsestäni puhu. Hm! — Niin, ehkä herrasväki ymmärtää mistä on kysymys. Eräs nuori mies omasta virastostani — omasta virastostani — vahtimest — hm — herasöötinki Yrjö Käki on pyytänyt tyttäreni Miilin vaimokseen — ja saan sen vuoksi täten kunnian julaista heidän kihlauksensa. Eläkööt siis kauvan ja onnellisesti tyttäreni Miili ja hänen rakas sulhasensa herasöötinki Hent — tuota — Käki piti minun sanoman. Eläkööt!
(Naurua, onnentoivotuksia ja lasien kilistelemistä.)
(Esirippu lankeaa.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama huone. Oviverhot lasketut alas. Näyttämö on tyhjä. Aika edellä puolen päivää. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kaksi päivää kulunut.
ENSIMÄINEN KOHTAUS. VILANDER, AMELIE, FIINA sitten BERTHA.
AMELIEN ÄÄNI (oikealta). Fiina Fiina, missä sinä viivyt ihminen — —!
VILANDERIN ÄÄNI (vasemmalta). Fiina! Eikös Fiina ole siellä? Fiina!
FIINA (kädessä tarjotin, jolla on rohtopulloja ja vesikannu). Taivaan herra, enhän minä voi jakaa itseäni kahtiakaan!
(Oikealle.)
AMELIEN ÄÄNI. Fiina! Valeriaanani — Valeriaanani —!
VILANDERIN ÄÄNI. Fiina, Fiina! Se kylmä vesi — Fiina!
FIINA (tulee takaisin). No, tämäpä vasta meteliä! Hulluksihan tästä tulee!
(Vasemmalle.)
BERTHA (vasemmalta, kävelypuvussa pieni laukku kädessä). Ei ketään täällä. Hyvä, niin pääsen heitä tapaamasta. Kun nyt vaan näkisin tuon Fiinan, että voisin hänelle tämän kirjeen —
(Ottaa taskustaan pienen kirjeen).
FIINA (tulee).
BERTHA. Ah, tuossa hän onkin! Kuule Fiina, minulla olisi sinulle pieni asia. Tahtoisitko toimittaa sen minulle?
FIINA. Kyllä. Mutta koko talo on nyt aivan ylös alasin. »Pääkaupungin lehdessä» on ollut pilakirjoitus, joka kuuluu koskevan meidän herrasväkeä, vaikka nimiä ei ole mainittu. Puhutaan eräistä komeista kihlajaiskemuista pari päivää sitten hienommassa perheessä, jossa elettiin yli varojen ja jossa samassa tilaisuudessa tuli ilmi että kaikki huonekalut olivat pantatut ja lisäksi kahdelle yhtaikaa eikä edes maksettukaan vielä. Onko rouva sitä lukenut?
BERTHA. Kyllähän minä sen luin. Mitä siitä mitä sanomalehdissä seisoo.
Ja kuka sanoo että se on heistä?
FIINA. Kuuluupa vaan niin olevan. Assessorska on huutanut ja rähissyt koko aamupäivän ja assessori on aivan suunniltaan. Hän valelee päätään kylmällä vedellä ja on niin höperön näköinen että saa nähdä kuinka hänen käy! Miili neiti itkee ja kulkee molempien välillä sovittaakseen heitä, mutta assessorska on sulkeutunut huoneeseensa, ottaa rohtoja ja on kieltäytynyt assessoria näyttämästä itseään hänelle. Eikös rouva mene heitä katsomaan?
BERTHA. En nyt tällä kertaa — ehkä myöhemmin. Kuulehan Fiina, tämän kirjeen tässä sen sinä annat assessorskalle. Mutta ei vielä — vasta 15 tai 20 minuutin perästä. Ja muista ettet näytä sitä kenelle muulle. Ymmärrätkö?
FIINA (ottaa kirjeen). Mikä kirje tämä sitten — —?
BERTHA. Ei mitään — se on minulta — se on vaan mamman ja minun kesken. — Ah, joku tulee! Piiloita, piiloita se, ettei kukaan näe ja muista vasta 15 minuutin perästä. Hyvästi!
TOINEN KOHTAUS.
BERTHA, FIINA, MIILI (oikealta).
MIILI. Onko Fiina täällä? Ah, Bertha! — Fiina on hyvä ja menee mamman luo.
FIINA (oikealle.)
MIILI. Bertha, Bertha, sinä tiedät mitä on tapahtunut. Kuka semmoista olisi voinut luulla! Pappa rukka, pappa rukka!
BERTHA. Niin, onhan tämä hyvin ikävä juttu enkä todellakaan voi ymmärtää kuinka pappa on voinut ryhtyä näin halpamaiseen tekoon.
MIILI. Elä sinä pappaa moiti, me olemme kaikki siihen syypäät. Kuinka emme ole eläneet ja tuhlanneet, ja pappa on niin hyväsydäminen ja rauhaa rakastava eikä milloinkaan ole tahtonut kieltää meiltä mitään. Ja nyt hän saa siitä kärsiä. Herra Jumala, kuinkahan tämä loppuukaan!
BERTHA. No, ehkä tätä vielä voi arransjeerata. Onhan papalla niin paljon tuttavia.
MIILI. Mitä niistä. Ei ne enää hänestä välitä. Pappahan nyt tykkänään on menettänyt luottamuksensa. Ja siitä hän nyt onkin niin epätoivoissaan se luottamus kun oli hänelle kaikki kaikessa, sanoo hän. Ja mammakaan ei tahdo häntä enää nähdä. Tule nyt sinä ja koeta heitä sovittaa, minä en sitä voi.
BERTHA. Kukahan lie tämän kirjoittanut, tiedätkö sinä?
MIILI. Mistä sen tietää? Pappa luulee että se on tuo ilkeä Lundström.
Mutta tule nyt Bertha, niin mennään mamman luo.
BERTHA. Minä — minä nyt en tällä kertaa — Minulla on vähän asioita — —
MIILI. Mitä niistä nyt. Jätä ne toistaiseksi.
BERTHA. En voi. Ja sitä paitsi — en minä osaa heitä lohduttaa. Sinä sovit siihen paremmin kuin minä. Hyvästi nyt, Miili!
MIILI (alakuloisesti). No, hyvästi sitten!
BERTHA. Niin, hyvästi nyt! Elä aina onnellisena ja ajattele joskus minuakin. (Halailee ja suutelee häntä.) Hyvästi hyvästi, rakas, pikku Miilini!
(Kiirehtii ulos.)
MIILI. Mitä — mitä tämä merkitsi! Hänellä oli kyyneleet silmissä! Jättääkö hän meidät, vai — —? (Juoksee vasemmalle.) Bertha, Bertha, odotahan vähän — minulla on jotain sinulle sanomista — — Ei, hän on jo poissa.
KOLMAS KOHTAUS.
MIILI. VILANDER.
VILANDER (ilman kaulusta, liivit avoinna ja katse harhaileva ja onneton). Ei, minun täytyy saada häntä puhutella. Minä tarvitsen lohdutusta, muuten tulen sekaisin. Olenko minä sitten jo niin syvään langennut, ettei oma vaimonikaan minusta enää välitä. (Menee ja koputtaa arasti ovelle.) Amelie! Amelinkkani! Kuulehan!
MIILI. Antakaa nyt mamman olla siksi kun hän tyyntyy hyvä pappa.
VILANDER. Hiljaa! — Amelie, se olen minä. — Sinun oma rakas Pontuksesi. Elä nyt enää ole vihoissasi. Kyllä kaikki vielä tulee hyväksi — minä olen sähköittänyt täti Beatalle — hän kyllä auttaa meitä kun hätä on näin suuri. — Amelie, etkö kuule? (Hiljaisuus.) Amelie, muistatkos meidän nuoruuden aikoja? — kun muutimme uuteen pieneen kotiimme — sitä onnen päivänpaistetta ja iloa — ja kuinka me rallatimme ja tanssimme — kuin pieni lintupari omassa pesässään. Amelie! — Amelie! Ei vastausta. (Huokaa syvään.) Amelie, sinä rakastit minua kumminkin kerran. Eikö siitä enää ole rahtuakaan jälellä sydämessäsi? Ajattele, minä olen jo vanha mies — sinäkään et enää ole nuori — kaikki me tarvitsemme anteeksiantoa. — Amelinkkani, entisen rakkautemme nimessä — elä enää ole suutuksissasi — anna minun tulla sisään — —
MIILI. Mutta kuule nyt pappa — —
VILANDER. Anna minun tulla sisään ja istua sinun viereesi ja sitten itkemme yhdessä meidän kovaa kohtaloamme (nyyhkii) meidän kovaa kohtaloamme. (Kuuntelee.) Ei mitään. (Kävelee edestakaisin muutamia askeleita, sitten päättäväisesti.) Amelie, minä tahdon puhua kanssasi. — Jassoo, sinä olet päättänyt ettet mitään vastaa. Minä kysyn vielä kerran, saanko tulla sisään vai kuinka kauvan minun täytyy sinua rukoilla. (Yhä kiihtyneellä raivolla.) Vastaa, sanon minä. Jassoo, no sitten tulen väkisin — minä olen herra talossani, minä — ja minä heitän teidät ulos kadulle kaikki tyynni, mammat ja tyttäret ja joka sorkan — —!
MIILI (joka on istunut syrjässä nyyhkien, ryntää ylös ja ottaa häntä käsivarresta). Pappa pappa, mitä sinä ajattelet — mikä sinua vaivaa —!
VILANDER (vaipuu kokoon). Niin — niin — mitä se oli? Taisin vähän kiivastua. Tuntuu niin omituiselta tässä.
(Koettaa päätänsä.)
MIILI. Odota, minä tuon sinulle lasin vettä. Kas tässä!
VILANDER. Kiitos! Miili, elä jätä minua. Pidäthän sinä toki vähän vanhasta isästäsi?
MIILI. Rauhoitu, rauhoitu nyt, pappa kulta.
NELJÄS KOHTAUS.
EDELLISET. HAMARI.
HAMARI. Hyvää päivää! Mitäs taloon kuuluu?
VILANDER. Hamari! — Päivää!
HAMARI (luontevasti). Asiat on hullusti, eikö niin?
VILANDER. Tuletko sinäkin minua pilkkaamaan? Enkö ole jo tarpeeksi merkitty!
HAMARI. Niin, appivaari on ollut vähän tyhmä. Mutta tehty on tehty eikä siihen enää mitään taida. Ei auta muu kuin katsoa elämää suoraan silmiin. Minä sen vuoksi neuvoisin teitä — —
VILANDER. Minä en huoli sinun neuvostasi. Mikä oikeus sulla on tulla minua neuvomaan, poikanulikka? Kyllä minä olen hommannut — kyllä kaikki vielä tulee hyväksi.
MIILI (Hamarille). Oletko hiljakkoin tavannut Berthaa, Niilo?
HAMARI. En persoonallisesti, mutta on minulla ollut tietoja hänestä.
Miten niin?
MIILI. Hän pistäytyi juuri täällä ja otti minulta niin kummalliset jäähyväiset — —
HAMARI. Oli kai vähän hermostunut.
VILANDER (alakuloisesti taas). Kuuleppas, tuleppas tänne, mitä ne sanoo minusta kaupungilla, Hamari? Mitä ne puhuu minusta kadulla ja ravintoloissa? Olet kai kuullut?
HAMARI. Tietysti nauravat ja räkättävät kuin harakat, jotka ovat löytäneet oikein hyvän makupalan. Mutta olkaa huoleti, kyllä ne pian teidät unhottavat kun saavat hampaihinsa uuden jutun ja semmoisista ei, Jumala paratkoon, näy olevan mikään puute tässä meidän herttaisessa Helsingissämme, haha. Mutta mitäs niistä. Mietitäänpäs nyt millä tavalla asiat — —
VILANDER. En minä tahdo kuulla mitään — en minä jaksa — ja johan minä sanoinkin että kyllä minä olen hommannut. — Mutta ajatteleppas, on se sentään kauheata kun ei tohdi pistäytyä kadullakaan ettei katupojat näyttäisi sormellaan. Ja virastoon sitten! Milloinka minä sinne uskallan mennä? Siellähän ovat pahimmat viholliseni. Ja mitä se minun tuleva vävynikin, se säntillinen mies, minusta ajattelee? On tämä elämätä, on tämä elämätä!
HAMARI. Kun tulin niin näin herasöötingin kävelevän tuolla ulkona kadulla ja katselevan ikkunoihin, niinkuin hän aikoisi tänne.
VILANDER. Minä en ota häntä vastaan. Minä en tahdo ketään nähdä. Mamma ja Miili saavat puhua hänen kanssaan. — Kuuleppas Hamari, kun se mammakaan ei enää tahdo minusta mitään tietää. Ei suvaitse minua kuulla eikä nähdä. Hän on sulkeutunut kamariinsa ja — —
MIILI. No, mitä nyt pappa — —
VILANDER. Niin, oletko semmoista ennen kuullut? Oma vaimoni! Niin, kaikkea tässä saa kokeakin! Mutta mitä muka hän sitten on olevinaan oikeastaan? Ihminen kuin minäkin — yhtä hassahtava. Ei, minun pitää päästä hänen puheille — se ei auta. Aivan tässä paikassa. Minä — —
(Aikoo nousta.)
MIILI. No no pappa, istu nyt rauhassa ja kuule mitä Niilolla on sinulle puhuttavaa. Ainahan te ennen niin hyvin olette tulleet toimeen keskenänne.
VILANDER (vaipuu taas kokoon). No, puhu nyt sitten, puhu — kun vaan pääsen sitä kuulemasta.
VIIDES KOHTAUS.
EDELLISET, FIINA sitten KISÄLLI.
FIINA (tampuurin ovesta). Täällä on eräs herra, joka tahtoisi puhutella assessoria.
VILANDER. En minä ota vastaan ketään. Minkänäköinen herra se on?
FIINA. Siistinnäköinen vanhempi mies. Puhuu kimakalla äänellä.
VILANDER. Kimakalla äänellä? No, antaa hänen tulla sitten.
FIINA (menee.)
KISÄLLI (akkamainen ääni). Päivää!
VILANDER (mutisee). Päivää!
KISÄLLI. Onko se assessori Vilander itse, jos saan luvan kysyä?
VILANDER. Minä se olen.
KISÄLLI. Terveisiä sitten mestarilta, nikkarimestari Hakkaraiselta. Minä olen hänen ensimäinen kisällinsä ja tulen ilmoittamaan että viedään pois mööpelit, jotka assessori sai puoli vuotta sitten.
VILANDER. Viedään pois mööpelini! Mitä puhutte?
KISÄLLI. Niin, kun ne ei ole maksettu.
VILANDER. Hävytöntä! Kyllä minä jonkun päivän päästä tuon rahaa.
KISÄLLI. Mestari sanoi ettei assessorin sanaan ole luottamista. Tulin nyt vaan edeltäpäin sanomaan että assessori tietää. Iltapäivällä tulen niitä hakemaan hevosilla. Hyvästi! Näkemiin asti!
(Menee.)
VILANDER. No kaikkea! Tuommoista sitä saa kärsiä kun joutuu skandaalin esineeksi. Mutta kyllä se on viimeinen kerta kun häneltä enää mitään tilaan — —
MIILI (itsekseen). No, nythän me olemme aivan hukassa.
(Menee oikealle.)
KUUDES KOHTAUS.
VILANDER, HAMARI, FIINA, ASIANAJAJA.
FIINA. Siellä on eräs herra, jolla on asiata assessorille.
VILANDER. Taas! Elä laske häntä sisään. Sano että makaan.
FIINA. Se on hieno herra ja niin kohtelias.
VILANDER. Kohtelias? Kukahan se on? No, antaa hänen tulla.
FIINA (menee).
ASIANAJAJA, (keski-ikäinen mies salkku kainalossa). Onko se assessori
Vilander, jonka kanssa minulla on ilo puhua?
VILANDER. Kyllä se minä olen.
ASIANAJAJA. No, sepä hauskaa, oikein hauskaa! Minä olen asianajaja Pimpstén Speditiooni-Komissiooni-Inkassotoimisto. (Ottaa paperin salkustaan.) Minulla olisi tässä pieni viinilasku Mikkel ja K:nilta — 350 markkaa — bagatelli vaan. Jos passaa?
VILANDER. Olen tykkönään unhottanut — —
ASIANAJAJA. Jaa jaa, sehän on luonnollista, aivan luonnollista. Kuka niitä kaikkia muistaa, varsinkin tämmöisiä vähäpätöisiä. Saan siis kunnian kuitata tämän pienen lapun ja levereerata firmalle saatavansa. Saanko nöyrimmästi pyytää kynää ja mustetta. Antakaa anteeksi, että vaivaan, antakaa anteeksi!
VILANDER. Minulla nyt ei tällä kertaa ole sisällä aivan noin paljon.
Kyllä minä huomenna — —
ASIANAJAJA. Herra assessori laskee leikkiä — tämmöinen vaatimaton summa —!
VILANDER. Olen satunnaisesti vähän rahanpuutteessa tänään, mutta — —
ASIANAJAJA. Siis ei. (Pistää laskun takaisin salkkuun.) Valitan sitten että tulin häiritsemään. Annan siis laskun ulosottomiehelle — siinähän on vähän enemmän formaliteettejä — mutta jos sillä tapaa sopii paremmin herra assessorille, niin en minä suinkaan — — Olisi muuten sanomattoman hauskaa saada palvella herra assessoria. Ehkä uskallan antaa korttini. (Panee käyntikortin pöydälle.) »Lasse Pimpstén. Speditiooni, kommissiooni, Inkassotoimisto.» — Minulla on kunnia!
(Kumartaa ja lähtee.)
VILANDER. Halpa viinilasku! Kehtaavat jättää asiamiehelle — —!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
VILANDER, HAMARI, SUUTARIPOIKA.
POIKA (kumartaa ja raapii jalallaan). Hyvää päivää!
VILANDER. No, mitäs pojalla on asiaa?
POIKA (kuin edellä). Päivää! Onhan se assessori Vigilander itse?
VILANDER. Tiedä huutia! No, mitä sinä tahdot?
POIKA. Minä tulin pyytämään maksua niistä puolipohjatuista saappaista, jotka viime viikolla toin tänne kyökin puolelle. Piika vei ne sisään ja sanoi ettei herralla nyt ole rahaa.
VILANDER. Pötki paikalla tiehesi — kyllä maksu tänään lähetetään.
POIKA. En, en minä lähde. Mestari sanoi etten saa tulla takaisin ilman rahoja. Siinä on ollut kirjoitus lehdissä, sanoi mestari, että tuon Vigilanderin asiat ovat päin mäntyyn ja tuo viimeinen korjaus on vielä maksamatta, niin että juokse heti sitä karhuamaan ettei se mene hukkaan jos se piru tekee konkurssin, ja varo tukkaasi jos tulet ilman takaisin, sanoi mestari, niin että enhän minä — —
HAMARI. Tule tänne, poika. Kuinka paljon se on?
(Kaivelee liivintaskuaan.)
POIKA (kääntyy Hamariin). Neljä markkaa 50 p., hyvä herra.
HAMARI. Tuoss' on. Mene!
POIKA. Kiitoksia, kiitoksia hyvin paljon! Hyvästi!
(Katoo.)
VILANDER. Konkurssi! Vai niinkö sitä jo minusta puhutaan.
HAMARI. Ei ole tarpeen. Kuulkaapas kuinka minä olen miettinyt. Te kutsutte kokoon kaikki karhunne ja tarjootte heille puolet palkastanne, johon heidän täytyy tyytyä, sillä parempi jotain kuin ei mitään. Minullakin on nyt suurempi palkka ja muutaman vuoden perästä minäkin voin teitä — —
VILANDER (kiivaasti). Johan minä sanoin etten neuvojasi tarvitse. Merkillistä kun pitää olla päälletunkeva, vaikka pitäisi paremmin ymmärtää. Mene matkaasi ja anna minun olla rauhassa, sanon!
HAMARI. Niin no, hyvästi sitten, en minä tahdo teitä vaivata.
VILANDER. Ei ei, elä mene — en voi olla yksin. Minä pelkään, minä pelkään jotain — jotain — —
(Pitää päätään).
KAHDEKSAS KOHTAUS.
EDELLISET. FIINA sitten KÄKI.
FIINA. Herasöötinki Käki kysyy ottaako herrasväki vastaan.
VILANDER. Ei! En tahdo häntä nähdä. Tule pois Hamari, tule pois tänne minun puolelle.
FIINA. Mitä minä sitten hänelle sanon?
VILANDER. Pyydä astumaan sisään. Sano Miili neidille — tee mitä tahansa. Tule pois, Hamari.
(Katoo.)
FIINA (menee.)
HAMARI (mennessään). Jos oikein tuon miehen tunnen, niin kyllä hänen asiansa on ratkaisevaa laatua.
FIINA. Herassöötinki on hyvä ja istuu, minä ilmoitan Miili neidille.
(Oikealle.)
KÄKI (yksin). Huh, tämä on vastenmielinen asema. Tuntuu kuin en olisi oikein varma itsestäni. Mutta en saa epäröidä. Koskeehan se minun omaa parastani. Pää-asia on vaan esiintyä arvokkaasti ja miehekkäästi. — Hiljaa, nyt hän tulee.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
KÄKI. MIILI (tulee verkalleen, katsoo Käkeä mitään sanomatta).
KÄKI (rykii). Hyvää päivää! Mitä kuuluu?
MIILI. Mitäkö kuuluu! Ja sitä sinä nyt kysyt!
KÄKI. Niin — minä tarkoitan — kuinka Miili voi?
MIILI. Kiitos, minua ei vaivaa mikään. Istu alas!
KÄKI. Kiitoksia — minä nyt en oikein jouda — — Virasto — —
MIILI (paussi). Sinulla on jotain sanomista, eikö niin?
KÄKI (rykii ja suoristaa itseään). Niin, kyllä minulla on Miilille sanomista. Toivon ettei Miili pane pahakseen, asia on minulle tärkeä — minä olen varaton mies — ei ole minulla muuta kuin tulevaisuuteni — sitä minun pitää ensimäiseksi ajatella. Jos Miili suvaitsee, niin minä — —
MIILI. Miks' et sano minua sinuksi niinkuin ennen, vaan Miiliksi?
KÄKI (koettaa hymyillä). No, sen vuoksi — kun se minun mielestäni sopii paremmin tähän meidän nykyiseen asemaan. Minun täytyy vakuuttaa Miilille, etten tätä askelta ota ilman surua. Mutta minä olen vakavasti miettinyt asiata kaikin puolin ja omatuntoni sanoo, ett'en muulla tavalla voi toimia.
MIILI. No, mitä se sinun — anteeksi Yrjön — omatunto sitten sanoo?
Annahan kuulla.
KÄKI. Se sanoo — se sanoo — Niin — kyllä se tuntuu minusta hyvin vaikealta sitä sanoa — —
(Pyyhkii otsansa.)
MIILI. Ehkä minä sitten autan herra Yrjöä tielle.
KÄKI (eloisasti). Niin niin — jos tahtoisit — jos — —
MIILI (ottaa kihlasormuksen sormestaan). Onko se kysymys tästä?
KÄKI. Hehe — aivan oikein — — Kuinka sinä aavistit. Se on minulle niin suuri helpotus että sinä itse — — Se ei tunnu nyt enää niin piinaavalta.
MIILI. Kuule, oletko milloinkaan rakastanut muita paitsi itseäsi?
KÄKI. Kuinka sinä noin puhut? Sinä tahdot minua loukata. Ainahan minä sinua — anteeksi! — Miiliä olen kunnioittanut ja tulen Miiliä vastedeskin kunnioittamaan, siitä voit olla varma.
MIILI. Sen vuoksiko että minä annan sinulle tämän sormuksen takaisin?
Kas tässä!
KÄKI (ottaa sen mielihyvällä), Miili — minä saan kiittää sinua niin paljon! Se tuntuu nyt minusta oikein kevyeltä ja hyvältä. Et suinkaan sinä hyvin kovasti tästä pane pahaksesi. Tässä olisi sitten se minun sormukseni — minä panen sen tänne pöydälle. Kas tässä se on!
MIILI. Olkaa niin hyvä — herra Yrjö Käki.
KÄKI. Niin, kuinkas tuo nyt on muuten? Tarkoittaako Miili että kun me eroamme — että me taas kutsuisimme toisiamme herraksi ja neidiksi kuin ennen kihlaustamme.
MIILI. Se tahtoo sanoa — purkaa sinun-maljamme, ha ha. Niin, eiköhän tuo olisi parasta, sillä olisihan se teille ikävä, jos muut sattuisivat tuota sinuttelemista kuulemaan. Se vaikuttaisi varmaan teidän kallisarvoiseen tulevaisuuteenne.
KÄKI. Minä pyydän — tämä ei ole mikään leikin asia.
MIILI. Eihän tuon pitäisi niin olla, mutta kumminkin panee se väkisinkin nauramaan.
KÄKI. Se on sopimatonta. Nauratteko minulle?
MIILI. Teille — ja itselleni. No, hyvästi siis — ja kiittäkää minua että pääsitte niin pian tästä situatioonista, joka luultavasti on saattanut teille paljon huolia ja huokauksia. Hyvästi siis entinen sulhaseni, hyvästi! Haha!
KÄKI. Minä toivon, niinkuin jo sanoin, että ymmärrätte etten ole ottanut tätä askelta kevytmielisyydestä, vaan vakavan harkinnan perästä — —
MIILI (viittaa hänelle että menisi). Hyvästi! Raukka!
KÄKI. Ra-ra-raukka! Se on hävytöntä — se — se — Hyvästi!
(Menee kiivaasti).
MIILI (yksin). Niin, täytyykö minun nauraa vai itkeä, sitä en itsekään tiedä. Tämmöinenkö se sitten oli se mies, johonka vielä muutamia päiviä sitten luulin olevani niin rakastunut! Kuinka olen milloinkaan voinut olla näin sokea, sitä en ymmärrä.
KYMMENES KOHTAUS.
AMELIE. MIILI.
AMELIE (avattu kirje kädessä verkalleen ja juhlallisesti). Miili, valmistaudu kuulemaan suurta uutista. Bertha on poissa.
MIILI. Poissa! Missä? Mitä?
AMELIE. Hän on lähettänyt minulle tämmöisen lapun. Lue se!
MIILI (lukee kirjeen). »Minä seuraan sydämeni ääntä. Kun luette tämän, niin olen matkalla Italiaan runoilija Jungin kanssa. Terveisiä! Bertha» — Oi Jumalani, enkö aavistanut oikein! Bertha, Bertha, kuinka sinä olet voinut sillä tavalla unhottaa itseäsi!
AMELIE. No, sanos muuta! Niinkuin ei perheessämme olisi jo kylliksi skandaalia! Se hävytön kappale! Mutta niinhän sen lopullisesti piti käymänkin. Mutta hänen miestään täytyy valmistaa.
MIILI. Hän on täällä.
AMELIE. Mene sitten sanomaan hänelle.
MIILI. En — en minä voi.
AMELIE. Kyllä minä hänelle puhun. Se on minun velvollisuuteni äitinä. Hänen pitää matkustaa heidän perästään ja tuoda Berthan takaisin, ennenkuin asia tulee yleisölle tunnetuksi. Anna tänne kirje ja kutsu häntä sisään.
MIILI (vasemmalle, josta heti palaa).
YHDESTOISTA KOHTAUS.
ENTISET. VILANDER. HAMARI.
VILANDER (kun näkee vaimonsa). Amelinkkani, Amelinkkani — viimein siis tulit — vihdoin voin sun kanssasi — —
AMELIE (torjuen). Hiljaa! Ei minulla teidän kanssanne ole mitään puhumista, se on vävylleni, jolle minulla nyt on asiaa.
VILANDER (vaipuu tuoliin istumaan). Ei sittenkään — —
AMELIE. Olen saanut kirjeen tyttäreltäni Berthalta.
HAMARI. Hauskaa kuulla. Minä myöskin.
AMELIE. Milloinka? Tänään?
HAMARI. Tänään.
AMELIE. Te tiedätte siis — —?
HAMARI. Ehkä kollationeerataan. (Ottaa taskustaan kirjeen.) Luenko?
AMELIE. Olkaa hyvä!
HAMARI (lukee). »Minä seuraan sydämeni ääntä. Kun luet tämän niin olen matkalla Italiaan runoilija Jungin kanssa. Terveisiä! Bertha.» — Onko se oikein?
AMELIE. Oikein on. Ja mitä te nyt aijotte tehdä?
HAMARI. En mitään.
VILANDER. Mitä? Onko Bertha karannut? Mun oma lapseni! No, se vielä puuttui!
AMELIE. Teidän velvollisuutenne on matkustaa hänen perästään ja tuoda hänet kotiin.
HAMARI. Ei pistä päähänikään. Uskallan nimittäin epäillä onko se minun velvollisuuteni ollenkaan. Ja sitä paitsi olen vähän herkkusuu vississä suhteessa — en tahdo mielelläni syödä omenaa, johon toinen jo on hampaansa iskenyt.
AMELIE. Te välitätte siis vähät skandaalista? Te annatte heidän mennä?
Niinkö?
HAMARI. Aivan niin. Sanonpa vielä lisäksi: lykkyä tykö!
AMELIE. Te olette raaka — sivistymätön — ilman sydäntä! Eikä se kumma olekaan jos Bertha on teidät jättänyt. Itse te olette tähän syypää, sen nyt huomaa kaikki ihmiset.
MIILI (Vilanderin luona). Elä nyt sure pappa — minähän aina jään sinun luoksesi, sillä kun juuri sanoin — —
VILANDER. Siis kihlauksesi purettu — toinen ukonlyömä toisensa perästä! Tämä on liian paljon yhtaikaa — tämä on liian paljon — —!
AMELIE. Mitä? Onko Miilin kihlaus purettu? Onko sulhasesi — —?
MIILI. Niin, hän kävi täällä ja antoi sormuksensa takaisin — —
AMELIE. No, nythän on maailma aivan mullin mallin. Vähät hänestä, sillä minä en häntä milloinkaan ole voinut kärsiä, mutta mitä maailma, mitä ihmiset — —! (Vilanderille.) Niin niin, se on kaikki teidän syynne, herraseni. Ja sen vuoksi minä en enää tahdokkaan olla teidän kanssanne minkäänlaisessa tekemisessä. Me kyllä voimme asua yhdessä — sen sallin — mutta huoneet jaetaan kahtia, me syömme erikseen ja olemme kaikin puolin vieraita toisillemme. — Kas niin, tule nyt pois, Miili.
MIILI. Mutta mamma — katsopas nyt pappaa, kuinka hän kärsii — —
AMELIE. Kärsiköön — se on hänelle oikein —
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET. FIINA.
FIINA. Tässä olisi sähkösanoma assessorille.
VILANDER (hyppää ylös). Sähkösanoma! Se on tätiltä. Aivan oikein, se on
Oulusta. Kuitatkaa joku.
HAMARI (kuittaa ja FIINA menee kuitilla).
VILANDER. Se hyvä täti! (aukaisee sähkösanoman, lukee sen hiljaa, pudottaa sen lattialle, katsoo tylsästi ympärilleen ja rupeaa sitten hillitsemättömästi nauramaan).
MIILI. Herra Jumala, mitä se sisältää! (lukee) »En voi lähettää rahaa, en enää hallitse omaisuuttani. Olen tänään mennyt naimisiin nuoren pehtorini kanssa. Onnellinen tätisi.» — Onko se mahdollista!
VILANDER (nauraa). Hahahaha! No, nyt se romahtaa. Antaa tulla vaan. Katso tuolla ne lähestyy, ne mustat vuoret. Ne tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi — nyt tuo on aivan päälläni. Ai, kuin se painaa — ai, kun se painaa! — Ja vielä tuo toinen — ja tuo kolmas — minä painun maan sisään. Mutta mitä te minulle voitte —- minä vaan nauran teille — minä vaan nauran — —
AMELIE. Pontus Pontus, Jumalan tähden, mikä sinua vaivaa! mitä sinä puhut — —!
VILANDER. Mene helvettiin siitä sinä täti perkele, muuten väännän nenäsi korkkiruuviksi — ja tulkaa tänne te muutkin häävieraat — kyllä minä teitä tanssitan. Niin, tanssitaan, tanssitaan ja lauletaan ja nauretaan — ja nauretaan — ja nauretaan! Hahaha!
MIILI (nyyhkii). Pappa on sekaisin.
HAMARI. Täällä on lääkäri tarpeen.
(Menee.)
AMELIE. Pontus, etkö enää tunne minua? Sehän on Amelie — oma Amelinkkasi. (Kun Vilander yhä vaan nauraa.) Pontus Pontus, anna anteeksi kaikki paha, mitä olen sinulle tehnyt, anna anteeksi! Kuule, kuulehan minua!
(Esirippu lankeaa.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Vaatimattomasti mutta kodikkaasti sisustettu pienempi huone. Oikealla puolella sohva ja sen edessä pöytä, vasempaan kirjoituspöytä. Samalla puolella ikkuna. Ovi perällä ja oikeaan. — Iltapäivä kevätkesällä. — Viisi vuotta on kulunut.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
MIILI. PALVELUSTYTTÖ (noin 14 vuoden ijässä, kantaen teetarjotinta, jonka hän asettaa pöydälle).
MIILI (joka kirjoituspöydän ääressä korjaa vihkoja, kääntämättä itseään). Jassoo, teesi on jo valmis, Anna. Peitä sitä vähän, herra tulee heti, hän on vaan tavallisella iltakävelyllään rannalla.
PALVELUSTYTTÖ. Hän on jo takaisin tulossa. Näin hänen pistäytyvän sisään Viikunan puotiin vastapäätä. Enköhän minäkin saisi mennä vähän kaupungille kun on niin kaunis ilma?
MIILI. Hyvin mielelläni, mutta elä viivy kauvan, sillä mahdollisesti saadaan tänä iltana vieraita.
PALVELUSTYTTÖ. Vieraita? Kiitoksia, en minä kauvan ole.
(Menee.)
MIILI (yksin). Kohta minä siis tulen hänet tapaamaan. Ja mitä minä silloin hänelle vastaan? Jos sydämeltäni kysyn, niin kyllä vastaukseni jo on valmis, mutta teenkö silloin oikein, teenkö silloin oikein? Sitä minä yöt ja päivät olen miettinyt.
TOINEN KOHTAUS.
MIILI. VILANDER.
VILANDER (paljon vanhentunut). Hyvää iltaa, rakas lapseni! Yhä sinä vaan niitä vihkojasi korjailet.
MIILI. Se onkin heti tehty. Ja kohtahan niistä tykkänään pääsenkin kun lukukausi kahden päivän perästä loppuu. Istu nyt pappa, niin tulen heti kaatamaan sinulle teetä.
VILANDER (istuutuu). Ihana ilta tänään, kesä tekee tuloaan ja vanhakin siitä iloitsee. On niin hauskaa asua täällä laitakaupungilla, täällä on melkein kuin maalla eikä sitä täällä tarvitse pelätä tapaavansa vanhoja tuttaviakaan. Kävin myös siellä puutarhurin luona ja hän lupasi pitää huolta mamman haudasta niinkuin edellisinäkin kesinä. Niin niin, milloinkahan tässä minunkin kurja elämäni saa loppunsa, milloinkahan minut viedään sinne mamman viereen? Hohoo!
MIILI. Kas niin, elä nyt taas niitä synkkiä ajattele, pappa.
VILANDER. Niin, mutta kun minä kuolen, niin sinä jäät yksin, yksin maailmaan. Kuuleppas Miili, kyllä sinun nyt täytyy vakavasti ajatella tuota asiata, josta niin usein olen sinulle puhunut. Ja mitä sinulla oikeastaan on tuota Viikunata vastaan, sitä en ymmärrä. Nuori, hyvännäköinen, rehellinen ja toimelias mies, vähän kömpelö ja ujo tosin, mutta sehän on sivuasia. Minä säälin miestä, sillä minä näen että hän rakastaa sinua ja joka kerta kun olen siellä hänen laskujaan kirjoittamassa, niin hän kysyy sinua, mutta hän ei uskalla tuoda esille tarjoomustansa kun hän ei ole varma jos sinä — —
MIILI. Kas niin, nyt se on valmis. No, nyt juodaan teetä, pappa.
VILANDER. Jaa jaa, aina sinä pujahdat pois tuosta pääasiasta. Mutta enhän minä muuta tarkoita kuin parastasi ja — —
MIILI. Kyllähän minä sen ymmärrän, pappa kulta, mutta kun on nuori ja terve ja työkykyinen, niin aina sitä tässä elämässä toimeen tulee. Otappas näitä pikkuleipiä, pappa.
VILANDER (teetä juoden). Niin, se on totta, minnekkä minä olisin joutunut ilman sinua — Kun ajattelen näitä viimeisiä vuosia! Täydellinen häviö — yleinen halveksiminen — ero virasta — vankila — ei näet kelvannut asianajajani puolustus tuon hermokohtaukseni johdosta etten silloin olisi ollut täydessä järjessä — sitten mamman kuolema. Niin, eihän minulla silloin ollut ketään maailmassa paitsi sinua, Miili. Mutta juuri sen vuoksi — —
MIILI. No, elä nyt noin puhu. Emme me nyt sentään ole aivan ystäviä vailla, pappa.
VILANDER. Keitäs ne sitten olisivat, sanoppas se?
MIILI. No, esimerkiksi — esimerkiksi Niilo.
VILANDER. Niin, Hamari siellä Bakussa. Niin niin, se on totta, hän on rehti mies. Ja aina hyvällä tuulella. Lähettää joka jouluksi meille sata markkaa että saisimme ostaa oikein lihavan kinkun, niinkuin hän kirjoittaa. Mutta nyt hän ei ole antanut kuulla itsestään moneen aikaan.
MIILI. Ei — eihän tuo ole.
VILANDER. Vai onko tullut häneltä kirjettä? Sinähän sen parhaiten tiedät. Ennen hän aina kirjoitti minulle, mutta nyt kirjeet ovat sinulle osoitetut ties mistä syystä.
MIILI. Mutta sehän on yhdentekevä kun ne kuuluvat meille yhteisesti, pappa.
VILANDER. Mutta minä pelkään ettet sinä lue kaikkea mitä niissä seisoo. Se viimeinenkin kirje näytti niin pitkältä, mutta yks kaks sinä sen vaan minulle luit. Onko teillä joku salaisuus keskenänne, jota ukko höperö ei saa kuulla. Se ei ole kauniisti tehty teiltä, sen sanon.
MIILI. No, onhan meillä tavallaan.
VILANDER. Niin, enkös arvannut oikein!
MIILI. No, tiedä se siis — hän tulee takaisin kotimaahan.
VILANDER. Mitä? Mistä syystä?
MIILI. Hän saa paikan täällä Suomessa. Mutta sen hän itse voi kertoa sinulle kun hän saapuu.
VILANDER. No, milloinka hän saapuu sitten?
MIILI. Aivan kohta.
VILANDER. Tänäänkö?
MIILI. Niin, tänään. Kyllä hänen tuossa paikassa pitäisi olla täällä.
(Katsoo kelloaan ja menee ikkunan luo.)
VILANDER. No, sepä vasta oikea salaisuus, sen sanon! (Erikseen.) Hyvä, oikein hyvä että tulee, niin hän saa puhua Miilille tästä minun tuumastani. Miili panee paljon arvoa hänen sanalleen. Oivallinen ajatus!
MIILI. Nyt hän tulee!
(Kiirehtii oikealle.)
VILANDER. No, minnekkä sinä nyt juokset —?
MIILI. Menen — menen vaan hakemaan teetä lisää — —
(Katoo).
KOLMAS KOHTAUS.
HAMARI. VILANDER.
HAMARI (päivettynyt ja puvussa jotain vierasta). Terve taloon monesta ajasta!
VILANDER. No, terve tuloa! Sepä oikein hauskaa jälleen nähdä sinua! Miili, se veitikka, puhui sinun tulostasi vasta nyt juuri. Paina nyt puuta, veikkoseni, Miili tulee heti.
HAMARI. Niin, täällähän minä taas olen Suomessa takaisin. Olin jo kauvan sitten kyllästynyt siihen mustaan kaupunkiin, jossa ei päiväkään paksujen savupilvien läpi pääse paistamaan ja jossa revolveri kourassa täytyy pakoittaa työmiehet työhön. Ja kun sitten tarjottiin minulle johtajanpaikka tässä uudessa »Orion» yhtiössä, niin ei muuta kuin pillit pussiin vaan ja kiireimmiten valoisata Pohjolaa kohti. Mutta kuinka täällä teillä oikeastaan jaksetaan?
VILANDER. No, senhän tiedät kirjeestämme. Mamman kuoltua kolme vuotta sitten on Miili minulle kaikki kaikessa. Me elämme hänen vaatimattomasta palkastaan, sillä mitä minä ansaitsen puhtaaksikirjoittamisella ja semmoisella pienellä nakertamisella, se ei ole paljon. Minun ainoa pyrkimykseni on nyt vaan saada hänelle hyvän miehen, ennenkuin silmäni ummistan. Mutta siitä puhun vielä sinulle. Mutta mitä sinulle itsellesi kuuluu? Terveenä olet saanut olla, sen näkee jo päältäpäinkin.
HAMARI. No, pysyyhän sitä terveenä kun on yltä kyllin työtä ja muuten vapaa mies.
VILANDER. Niin, sitähän sinä nyt olet. — Oletko muuten kuullut mitään hänestä — Berthasta?
HAMARI. Enpä juuri. Näin kerran saksalaisessa lehdessä pienen uutisen hänestä, siinä kaikki.
VILANDER. Se oli luultavasti sama uutinen, josta Miili minulle kertoi. Oli esiintynyt eräässä sirkuksessa balettitanssijattarena. Hän on auttamaton.
HAMARI. Se oli nyt hänen kohtalonsa. — Mutta mitä minun piti kysyäkään? Niin, se suuri runoilija, monsieur Jung, hän kai on jo maineensa kukkuloilla, vai mitä?
VILANDER. No, enpä tiedä. Miili kerran puhui hänestä. Hänen viimeinen runovihkonsa oli saanut ankaran arvostelun ja pilalehdet olivat sitä ivanneet ja nyt hän itse kuuluu ruvenneen arvostelijaksi. Eihän se hänen ja Berthan onni muuten kuulu kestäneen kuin pari kuukautta ennenkuin tuli ero.
HAMARI. Tiedän sen. — No, entäs tuo nuori eteenpäin pyrkivä tsjinovnikka Käki. Joko hän on kiivennyt montakin arvoastetta virkatikapuita ylöspäin?
VILANDER. No, sillä miehellä vasta on tulevaisuutta. Hän on juuri saanut suuren matkarahan Venäjän kielen oppimista varten. Tapasin hänet kerran kirjakaupassa, mutta hän käänsi minulle selkänsä. — Eihän se Lundströmkään minua enää tunne, Kun eräänä päivänä tulimme kadulla vastakkain — hän kävelee nyt kahdella sauvalla kovan reumatisminsa vuoksi — ja kun nöyrästi tervehdin häntä, niin irvisteli hän vaan pahasti ja tuijotti toiseen seinään. Ja Hentunen se vaan rikastuu rikastumistaan. Hiljakkoin hän on saanut valmiiksi uuden suuren kivirakennuksen ja toiseen pannaan jo perustusta. En ole tavannut häntä niiden onnettomien kihlajaiskemujen jälkeen, jolloin hullu operationini tuli ilmi. Niin niin, suuressa lapsellisuudessani ja typeryydessäni ainahan kuvittelin itselleni, että kyllä se täti viimeisessä tingassa auttaa.
HAMARI. Niin, se on totta, vieläkö se Beata täti elää?
VILANDER. Kyllä hän minun tietääkseni vielä on hengissä, vaikka miehensä kuuluu häntä rääkkäävän nälällä ja muullakin tavalla, mutta hän on sitkeä kuin kumi. Muuten kuuluu koko talo jo olevan aivan rappiolla miehen juoppouden tähden. Niin, kaikkihan me saamme kärsiä tuhmuuksistamme. — Mutta kuuleppas nyt. Niin kauvan kuin me vielä olemme tässä kahdenkesken, niin puhun sinulle yhdestä asiasta. Katsoppas, täällä on eräs nuori mies, joka on kovasti rakastunut Miiliin.
HAMARI. Mitä? Kuka se on?
VILANDER. Eräs kauppias Viikuna, tässä vastapäätä, siivo ja varakas mies — vähän yksinkertainen ehkä, mutta niistähän tavallisesti tulee hyviä aviomiehiä. Hän ei vielä ole kosinut, sillä hän pelkää rukkasia, ja kun puhun tästä Millille, niin hän vaan panee kaikki leikiksi ja alkaa rupattaa muista asioista. Ja sen vuoksi minä nyt pyytäisin, että sinä, ystäväni, puhuisit Millille tästä asiasta ja selittäisit hänelle kuinka kevytmielistä se on antaa näin hyvän tilaisuuden pujahtaa käsistään ja — —
HAMARI. Hahaha, sepä kummallinen pyyntö! Enhän minä tuota miestä tunnekkaan.
VILANDER. Niin, eihän hänen tähtensä, mutta Miilin vuoksi. Olethan aina pitänyt niin paljon Miilistä?
HAMARI. Kyllä. Oikein, oikein paljon.
VILANDER. Niin no, kun tämä nyt koskee hänen parastaan, niin — —
HAMARI. Mutta jos Miili ei häntä rakasta?
VILANDER. Rakasta! Eihän ne naiset itsekään tiedä ketä ne rakastaa.
Pää-asia on että hän suostuu.
HAMARI. Niin, se on totta, eihän ne tiedä. No, minä koetan parastani.
VILANDER. No, kiitos! Sitä minä sinulta odotinkin. Ja nyt minä pistäydyn tänne Viikunan kauppaan ja otan sieltä puoliskon portviiniä että saamme juoda tulomaljasi ja jos sill'aikaa jo sopii aloittaa, niin olisihan se hyvä. Onnen sattuma todellakin että tulit juuri nyt. En minä kauvan viivy.