language: Finnish

KIHLASORMUS

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

I

Ennen sitä päivää, jolloin Heini-serkun kihlasormus katosi Surpaeusten huvilalla, Niemenkivessä, oli käynyt huumaavan voimakas kevääntulo. Maaliskuun keskivaiheilla oli Heini-serkun kihlailmoitus ollut lehdissä — Heini Surpaeus, Halvor Vasara — ja jo silloin oli ihmeellinen kevät alkanut. Silloin oli myöskin Heini luvannut lähimmille sukulaisilleen kevään kuluessa käydä heitä tervehtimässä — eli »näyttämässä itseään», niinkuin hän oudon heleällä äänellään puhelimessa huusi Niemenkiven tädille, kun tämä häntä onnitteli.

Heini-serkku oli suvun lemmikki, sentähden suhtauduttiin jokaisessa sukulaisperheessä hänen kihlaukseensa ikäänkuin olisi ollut kysymys omasta tyttärestä. Luutnantti Vasara tuskin aavisti, minkä arvostelun alaiseksi hän morsiamensa suvussa oli joutuva. Hänestä ei tiedetty eikä voitu sanoa mitään pahaa, kuitenkin tuntui mahdottomalta, että hän olisi Heinin arvoinen, joka tapauksessa hän — se täytyi tunnustaa — mahtoi aavistaa Heini Surpaeuksessa löytäneensä aarteen, koska hän Heinille antoi sen kallisarvoisen vanhan timanttisormuksen, jonka hänen äitinsä oli saanut esiäideiltään. Suvussa puhuttiin tästä sormusasiasta paljon, niinkuin kaikesta muustakin, mikä koski kihlausta. Niemenkivessäkin oli tietysti puhuttu sormuksesta. Toiset olivat sitä mieltä, että timantit merkitsivät kyyneleitä ja että ainoa oikea kihlasormus oli se sileä, jommoista ennen vanhaan käytettiin — ilmanko nykyaikana oli niin paljon onnettomia avioliittoja, kun jo kihlasormuksetkin olivat kadottaneet vakavan leimansa — toiset katsoivat erittäin hienoksi, että tuollainen vanha sormus annettiin kihlasormuksena ja vieläpä morsiamelle, jolle tuskin oli maailmassa vertaa. Tätä mielipidettä puolusti muun muassa kiivaasti Lida Surpaeus, Heini-serkun paras ystävä, vanhin Niemenkiven lapsisarjassa. Heiniä odotellessa elettiin Niemenkiven huvilalla kevään onnellisia päiviä, ei sellaisia jotka kestäessään jakavat meluavaa riemua, vaan sellaisia, joiden korkea ilo tajutaan jälkeenpäin.

Kevät tuli, kuten sanottu, sinä vuonna varhain ja huumaavan voimakkaana. Maaliskuun hanget sulivat silmin nähden ja samalla saapuivat suven linnut. Huhtikuussa uitiin huviloissa ja kaupungin uimalaitoksilla. Tuntui mahdottomalta ja suorastaan pelottavalta. »Ilot maksetaan kalliisti, laskut tulevat jälkeenpäin», oli Niemenkiven herralla, Surpaeus-vainajalla ollut tapana sanoa, ja tämä kevät varmaan oli maksettava ankaralla takatalvella. Talon täysikasvuiset naiset muistelivat, ihmetellessään kevään tuloa, kuolleen sanoja, mutta kukaan ei lausunut niitä ääneen. Haavat kalliin vainajan menetyksen vuoksi olivat vielä liian verekset. Kuolema varjosti vielä taloa.

Äidin silmistä ei suru enää näyttänyt poistuvan. Hänessä oli yhä sama säikkyvä mielenherkkyys kuin punaisena aikana, samalla kun hänen liikkeensä olivat tuskallisen hiljaiset. »Kunhan hän raivoaisi», ajatteli hänen vanhin tyttärensä usein tätä katsellessaan, »se olisi paljon parempi. Tuo kuluttaa hänet loppuun.» Äiti pelästyi, kun Letta juoksi sisään palmikot leiskuen ja huusi: »Käki on tullut, se kukkui vuorella!» Hän pelästyi, kun näki palvelustytön seisovan tuijottamassa iltaruskoon, joka oli punainen kuin heinänteon aikaan. Hän tuskin sai sanaa suustaan, kun hänelle tultiin ilmoittamaan: »Se kulkee taas siellä aidan takana se herra, joka on sukua.» Hänen lävitseen kulkivat kylmät väreet joka kerta kun porttikello soi. Vieras kuitenkaan tuskin olisi tästä kaikesta mitään huomannut. Vain se, joka tunsi Tekla Surpaeuksen, saattoi nähdä jotakin. Koko pelästys ilmeni silmissä, liikkeet vaikenivat. »Kaikki käy hyvin», toisti hän tavallisesti selviytyessään pelästyksestään. Hän sanoi sen ääneen muille ja hän äänteli sitä kuulumattomasti itselleen. Nämäkin sanat olivat jääneet hänelle punaiselta ajalta. Silloin niitä kipeästi oli tarvittu, nimittäin oli tarvittu uskoa lempeään kaitselmukseen, isä kun oli tappotuomiolla ja poika valkoisella rintamalla. Ja äiti näkyi yhä tarvitsevan lohdutuksen yksinkertaisia sanoja, jotka kova aika oli hänelle opettanut.

Jotakin pelottavaa olikin itse asiassa tässä oudossa keväässä, joka tuli kuin juovuttavan voimakkaana. Niitä päiviä, jolloin aurinko suven kylläisyydellä vuodatti lämpöään hankiin! Niitä aamuja, jolloin kesän lintukuorot raikuivat yli talven lumien. Niitä iltoja, jotka vielä olivat pimeät, vaikka luonto jo kukki, niitä öitä, jolloin keltainen täysikuu hehkui yli valkoisten tuomilehtojen. Tästä keväästä tulivat lapset ja lapsenlapset vielä puhumaan, tällaista ei tämä sukupolvi ollut nähnyt. Kunpa siitä vain olisi uskaltanut iloita. Kummallinen se oli, sitä suorastaan ei saattanut lakata ihmettelemästä. Jo maaliskuun viime päivinä toi myrsky Niemenkiven uimahuonetta kohden sellaisen jääröykkiön, että pojat vaivoin saivat uimahuoneen pelastetuksi. Ei Tommi, vaikka hän oli niin suuri ja voimakas, mitenkään olisi selviytynyt niistä yksinään, mutta Yngve Lax tietenkin oli valmis auttamaan. »Joskus hänestäkin on hyötyä», kuiskailivat Hertta ja Letta katsellessaan poikain työtä ylhäältä puiston kaltaalta. Ja Tommi oli aina niin valmis soittamaan hänelle ja pyytämään häntä. Tähän työhön hän nyt kyllä todella soveltui. Uimahuone oli toiselta laidaltaan ihan pystyssä. Pojat hakkasivat jäätä rautaseipäillä. Puolessa tunnissa oli kaikki tehty. Pieni Lulu juoksi koiran kanssa vesisohjossa pitkin rantaa, huutaen ja laulaen. Oli hauskaa, kovin hauskaa! Eikä ollut kulunut montakaan päivää, kun Tommi ja Yngve jo uivat — ei Niemenkiven rannassa, vaan Miramarissa, Yngven luona. Päivämäärä merkittiin seinään, niin varhaista päivämäärää ei ollut entisten muistiinpanojen joukossa eikä tuskin missään uimahuoneessa kaupungissa. Vesi kyllä oli kylmää, viilsi kuin veitsellä kun siihen hyppäsi. Viikkoa myöhemmin ui Tommi kotona virallisesti ensi kerran ja tämä päivämäärä tuli Niemenkiven uimahuoneen seinään. Ei tarvinnut pelätä, että äiti joutuisi Miramariin näkemään mitä sinne oli kirjoitettu.

Menivät ne ihanat päivät, jolloin laastiin nurmet puhtaiksi. Hiljaisessa sateessa seisoivat tytöt, valkoiset huivit päässä, Lida haravoiden ja Letta ja Hertta seuraten luudat käsissä. Lakastuneitten lehtien alta paljastuivat nurmen idut ja lehtisilmut päiden päällä paisuivat pihkaa tuoksuen. Uskaltaisikohan jo alkaa toivoa, että takatalvea ei tulisikaan?

Menivät yhdessä humussa nekin päivät, jolloin ikkunat päästettiin papereistaan ja huvila-alueen kaikilla laidoilla harjattiin ja koputeltiin vaatteita ja mattoja.

Hiekka pihamaalla helotti kuumana kuin kesällä. Koira makasi siinä, makuuasennostaan haukahdellen ohikulkijoita.

Aamuisin oli hento nurmi hopeisessa kasteessa niinkuin sydänkesällä.

Vanhalle tädillekin oli kevät käynyt ylivoimaiseksi, niin että hän oli jättänyt työnsä ja nostanut parvekkeelle korituolinsa. Hän istui siinä kotiturkissaan, kasvot ja ummistetut silmät tähdättyinä aurinkoa kohden. Hän unohti siinä kaiken, mikä hänen elämässään oli mennyt rikki, unohti ne rikkinäiset vaatekappaleet, joiden paikkaamisessa hänen päivänsä nykyään kuluivat, ja lepäsi auringon hyvyydessä ja kevään laulelussa.

Kaikki kevään laulajat olivat tulleet. Niin pian kuin päivä kallistui iltaa kohden, alkoi niiden kukunta, visertely, piipatus, raksutus ja huilumainen huhuilu. Kauimmin lauloi korpirastas. Kun käki jo oli lakannut kukkumasta ja viileä yö hetkeksi pysähdytti kevään kiireisiä askeleita, vihelteli korpirastas. Korkeimpien puiden latvoista hallitsi se yksinään seutua. Ihmishälinä alhaalla kulki kulkuaan, autot nostivat ilmaan tomupilviä, kaupungin yli kiiteli huristaen lentokone — lintu puunlatvansa suojassa ei siitä välittänyt. Monenmoisilla äänillään näytti se haluavan uskotella, että laulajia oli kymmenittäin: yksi joka vihelteli, yksi joka viserteli, yksi joka kaihersi, yksi joka… Eikä kuitenkaan ollut kuin korven laulaja, joka oli eksynyt tänne kaupunginlaitaan.

Niin täynnä pyhää huumaa olivat illat, että ihmiset Niemenkiven huvilalla liikkuivat kuin varpaisillaan ja toisiaan vältellen. Jokaisella oli puistossa oma paikkansa, mistä hän yksikseen seurasi yön tuloa. Kun vahingossa satuttiin vastatusten, kuljettiin sanaa lausumatta ohi. Äiti se aina oli, joka lopulta särki äänettömyyden. Hänen täytyi, sillä hän ei saanut unohtaa eikä levätä. Hänen sanojensa täytyi aina pudota keskelle illan hiljaisuutta, häiriten ja muistuttaen.

Äitien onnenhetket ovat lyhyet, vielä lyhyemmät kuin muiden, äitien onnenhetket aiheutuvat toisista syistä kuin muiden ihmisten. Tavallisesti lepäävät äidit silloin, kun joku heidän pelkonsa osoittautuu perättömäksi.

Eräänäkin iltana tätä huumaavaa kevättä seisoi Lida Surpaeus laiturilla, missä kaislojen terävät torvet nostivat päitään liejusta ja kuu soudatti kuvaansa nukkuvassa aallokossa suurena ja keltaisena kuin syksyllä. Talon pikkutytöt Hertta ja Letta istuivat keinussa — kunhan vain ei olisi ollut sääskiä, niin olisi ollut ihanaa! Titsia-täti käveli äärimmässä päässä puutarhaa ja äiti nousi taimilavan äärestä, helmoissaan Lulu, jonka oli uni mutta joka ei mennyt maata ennen muita. Koira kulki ryhmästä ryhmään, kaikkialla ilmaisten mielisuosiotaan ja uskollisuuttaan.

Kuin lumottu oli taaskin ilta. Korpirastas vihelteli metsän laidassa, taivaan tummennossa paistoi kuu. Värähtämättä seisoivat tuomet kukissaan.

Äiti virutti käsiään ruiskukannussa ja tuli, sivellen kosteutta pois vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään, keinulle tyttöjen luo.

— Eikö Tommi vielä ole tullut?

— Kyllä kai häntä tänään saa odottaa, vastasi Hertta.

— Laxille on mennyt autoja, toinen toisen jälkeen, lausui samaan menoon
Letta, huitoen ympärilleen haavanoksilla ja huoaten.

Äiti jäi seisomaan aivan hiljaa ja tytötkin vaikenivat. Korpirastas oli lakannut laulamasta ja nyt saattoi selvään kuulla mieslaulua pianon säestyksellä.

— Sieltä se on, kuiskasi Hertta.

— Siellä on mukana taiteilijoita ja kirjailijoita. Kaikkea saa, kun on rikas.

— Martomaa laulaa.

He kuuntelivat. Saattoi erottaa kokonaisia säveljaksoja. Korpirastas alkoi jälleen vihellellä.

— Ettekö jo menisi nukkumaan, kuiskasi äiti. — Te tiedätte miten vaikeaa nouseminen aina on.

— Mutta huomennahan on pyhä, etkö nyt sitä muista? huusi Letta niin ääneen, että korpirastaan laulu taasen lakkasi.

— Niin, aivan oikein, huomennahan on pyhä.

— Minä soitan Laxille, sanoi Hertta ja nousi tarmokkaana keinusta. — Äiti ei kuitenkaan mene nukkumaan ennenkuin Tommi on kotona. Tommi on hävytön, kun antaa tällä lailla…

— Mutta lapset, sanoi äiti hyvin hiljaa ja sillä omituisella hitaalla painolla, jolla hän oli puhunut punaisena aikana, — miksei Tommi saisi olla Laxilla. Siellä on kaunista laulua, siellä…

— Älä viitsi, sanoi Hertta ja hyppäsi alas, älä viitsi, äiti, niinkuin emme me tietäisi…

— Niinkuin emme me tietäisi, toisti nauraen Letta, — mitä sinä ajattelet.

— Niin, mutta ei ole oikeutta ajatella pahaa ihmisistä, jotka eivät ole tehneet meille mitään pahaa, kuiskasi äiti.

— Isäkään ei käynyt heillä, piti Hertta puoliaan, — mutta Tommi käy — sopiiko se?

— Tommi saa olla ja tehdä mitä tahtoo. Soittaisit hänet kotiin, äiti.

— Hän kyllä tulee, sanoi äiti sillä äänellä, jolla hänen oli tapana lopettaa keskustelu.

— Se on se Raina, joka ei päästä Tommia. Rouvan on ikävä.

— Ole sinä vaiti.

— Niinkuin en minä tietäisi.

— Mitä sinä sitten olet tietävinäsi?

— Onhan sinulla itselläsikin silmät päässä. Nuori rouva ja vanha herra. Yngvekin oli sanonut, ettei hän luule uuden äidin kauan pysyvän. Ettei vain Tommille ja Yngvelle tulisi riita hänestä.

— Pidä nyt jo suusi kiinni.

— Ja mikä sinä olet minua käskemään. Rouva kuuluu rupeavan maalaamaan.
Sentähden herrakin nykyään hakee taiteilijoiden seuraa.

— No, sehän olisi hyvä, niin hän jättäisi meidän ihmiset rauhaan.

— Pelotatte linnut, sanoi äiti vihdoin.

Korpirastas oli siirtynyt ja vihelteli vuorella, toisella puolen tietä. Sen ääni kaikui oudon likeltä, ikäänkuin vuorenseinä olisi ollut kaatumaisillaan Niemenkiven huvilan päälle ja viheltely olisi kuulunut vuoren sisältä. Toiselta puolen huvilaa kuului mieslaulu ja piano ja jostakin kaukaa sen takaa torvisoitto. Torvisoitto tuli kaupungista asti.

— Äiti, virkkoi nyt Lulu niin unisena, että sanat hänen suussaan kangersivat, — miksei sanota Tommille: mene! Silloin Tommi ei menisi. Äiti, Mikael-setä sanoo… Mikset sinä sano Tommille: mene Yngven luo, mene, siellä on laulua…

Titsia-täti astui nyt kaukaa kaartaen ohitse. Hän viittasi vain kädellään hyvää yötä ja hiljaisuudessa kuului, miten hiekka hänen askeltensa alla narskui ja porraspalkit sitten narahtelivat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, alkoi Lulu taasen:

— Minä sanoisin Tommille: mene Laxille! Sitten ei Tommi menisi…

— Me menemme nyt nukkumaan, keskeytti hänet äiti, — äidin pieni poju on niin uninen, ettei tiedä mitä puhuu. Ja tekin tytöt, pitäkää varanne, ettette puhu tyhmyyksiä.

Äiti veti poikaa jonkin verran kovakouraisesti perässään ja yritti työntää hänet sisään keittiön portaista. Poika tarttui kuitenkin hänen helmoihinsa ja laahasi hänen perässään pienen matkaa rantaa kohti, minne äiti suuntasi askeliaan. Uninen lapsi potki ja tuskitteli. Äiti tarttui häneen nyt samalla tavalla kuin kerran talvella, silloin kun punaiset tulivat viemään isää. Ei tänä talvena. Eikä olisi uskonut, että äiti sillä tavalla hentosi, Lululta meni koko kiukku ja säikähdys tuli sijaan. Silloin talvella ei hän pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Nytkään ei hän hetkeen uskaltanut puhua äidille. Vasta kun äiti laski hänet maahan, hän rupesi puhelemaan:

— Miksi sinä olet surullinen? Eihän se siitä parane. Isä on taivaassa. Kun minä isältä kysyin, meneekö hän taivaaseen… niin, kun minä kysyin, niin isä sanoi: »Lepoon». Tämän sinä aina unohdat. Onhan lepo samaa kuin taivas, olet itse sanonut. Minun ei enää ole uni. Minä olen suuttunut Tommille ja minä sanon hänelle että hänen pitää mennä Laxille, että äiti pitää siitä.

— Poju ei puhu tyhmyyksiä. Odota tässä nyt.

Äiti tarttui lastaan olkapäihin sillä tavalla, ettei Lulu vastustanut, sitten äiti taipui pyykkinuorien alitse ja meni uimahuoneen sillalle Lidan luo. Lulu kuuli kaikki mitä he puhuivat.

— Sinä kylmetyt täällä.

— Olethan itse sanonut, että pitää ottaa hetkestä kiinni.

— Sinä olet tänään harjoitellut niin paljon.

— Nämä päivät ovat niin nopeasti ohi.

— Kaikki on nopeasti ohi, ilo, kärsimys, kaikki.

— Niin kai, mutta kyllä ne voivat tuntua pitkiltäkin.

— Tarkoitan vain: älä huoli surra. Ehkä voit syksyllä jatkaa. Kaikki käy vielä hyvin.

Lida naurahti ja paiskasi jotakin veteen.

— Hyvin — kyllä kai. Tätä sinä nyt olet toistellut ja kuinka on käynyt?
Isä on kuollut ja me olemme vararikon partaalla.

— Kaikki käy aina hyvin.

Äiti irroitti esiliinansa ja pani sen Lidan olkapäille. Kun hän jälleen oli Lulun luona, laski hän lämpöiset kätensä pojan olkapäille ja kuljetti häntä edellään. Olikin tullut kylmä.

Lulu olisi mielellään kysynyt, mitä vararikko oli, pitikö silloin kaikki myydä, vene ja Niemenkivi ja isän kultakello ja… Ihmiset tiellä alkoivat yhtäkkiä meluta. Korpirastas pelästyi eikä enää laulanut. Joku mies huusi. Huusi kauheasti. Olisikohan pitänyt juosta auttamaan? Setä Lax sanoi, että se oli kieltolain syy, että juotiin. Niin sanoi Gabriel-setä myöskin. Ja Tommi. Jos ihmisiä kielsi tekemästä jotakin, niin he tekivät sitä. Olikohan niin, että ihmiset olisivat eläneet hyvästi, jos olisi ollut käskylaki? Mikael-setä sanoi, että olisi juotu vielä enemmän, jollei olisi ollut kieltolakia. Aina sedät siitä riitelivät. Olisikohan se auttanut, jos olisi Enok-sedälle sanonut, että pitää tulla Niemenkiveen? Olisikohan Enok-setä sitten ollut tulematta? Oliko Enok-setä todella isän veli niinkuin Mikael-setä ja Gabriel-setä olivat? Mitä hän oli tehnyt? Miksei hän koskaan käynyt täällä isän eläessä?

— Äiti, tappavatko ne toisensa? puhkesi poika puhumaan. — Minä menen ja huudan heille, että he tappaisivat toisensa. Hoooi, hoooi, miehet, tappakaa toisenne, lyökää…

— Mutta poju, äidin pieni Lulu, mitä lapsi nyt ajattelee. Ei saa huutaa. Poliisi tulee…

— Mutta Gabriel-setäkin sanoo, että jos kieltää, niin ihmiset tekevät sitä mikä on kiellettyä. Siksi minä käsken. Mikset sinä käske Enok-setää tulemaan tänne? Silloin ei hän tulisi. Ihan varmasti.

— Poju on oikein tyhmä!

Äiti sanoi sen niin hiljaa ja lempeästi, että Lulua rupesi itkettämään. Suuttuiko äiti vai tuliko hän näin surulliseksi? Samalla hän kulki niin nopeasti, että täytyi juosta. Lulu kaatui ja polveen sattui. Silloin sopi ruveta itkemäänkin. Mutta äiti ei heltynyt lohduttamaan, meni vain entistä nopeammin, kunnes yhtäkkiä päästi irti Lulun käden.

Tommi seisoi keskellä pihaa. Hänen leveä valkoinen paidankauluksensa paistoi hämärässä.

— Minä jo ajattelin, että nukutte kaikki, sekä koirat että ihmiset, sanoi hän sillä äänellä, millä puhutaan keskellä päivää. — Viivyin vähän, et suinkaan sinä, äiti, odottanut.

Äiti astui hyvin hiljaa Tommia kohden ja hymyili.

— Oliko siellä paljonkin vieraita? sanoi hän, jatkaen siihen kuiskaavaan tapaan, jolla kaikki olivat puhuneet korpirastaan laulaessa.

Tommi heilautti keppiä kädessään. Miksi hänellä taasen oli Yngven keppi?

— Kaikki kaupungin gulashit, sanoi hän. — Kauhean ikävää. Olisivat tahtoneet jäämään illalliselle. Oli kurkkuja ja puutarhamansikoita — niin, ja tietysti juotavaa myöskin. Ei, minä en olisi jäänyt mistään hinnasta. Päättelin jo, että saa olla viimeinen kerta…

Äiti yritti laskea kätensä hänen olkapäälleen, mutta pysäytti sen pyyhkimään takin käänteestä jotakin pientä tahraa.

— Mutta kuinka niin? kysyi hän, peläten, että sydämen tykintä kuuluisi.
— Tarkoitan… eikö sinulla ollut hauskaa?

— Hauskaa? Ja vielä mitä. Yngve oli ampunut haukan, sentähden minä menin. Pidättivät ja pidättivät.

Äiti näki läpi hämärän, että kuuma puna oli Tommin kasvoilla ja että hän katsoi oudosti hänen ohitseen.

— Olitteko te pojat sitten niiden vanhojen herrojen seurassa? sanoi äiti.

— Kun olisimmekin saaneet olla… Tai olimmehan sentään sielläkin, sillä ne tahtoivat kuulla juttuja sodasta. Ja sitten ukko Laxista nähtävästi on hauskaa näyttää, että hän on saanut pojan tulemaan vieraakseen, vaikkei saanut isää. Ehei, älköön luulkokaan, en minä ole voitettu. Yngve oli ampunut haukan. Hänellä on niin mainio salonkikivääri, se se vasta on vehje… Minä saattaisin saada samanlaisen. Kolmella sadalla markalla! Ajattele, äiti, kolmella sadalla markalla. Se on pilahinta. Se laulaja, se Martomaa möisi. Kas, kyllä se olisi hyvä olemassa täällä pimeinä syysiltoina, nyt kun isä on poissa.

Äiti oli sanomaisillaan, että luultavasti ei koko huvilaakaan enää ole olemassa, kun pimeät syysillat tulevat, mutta hän vain loi katseensa maahan ja alkoi oikean kätensä etusormella hangata poikansa takinkäännettä. Tommi näki vakavuuden hänen kasvoillaan ja rupesi nopeasti puhumaan toisista asioista.

— Lax oli saanut jotakin erinomaista viinaa ja kokonaista laivallista odottavat Ranskasta. Aikovat ostaa hyvin nopeakulkuisen moottoriveneen, jolla noutavat maihin tavarat. Mutta nämä ovat hyvin salaisia asioita. Kuule, äiti, älähän vain vahingossakaan mainitse niistä kenellekään. Kyllä minäkin ole tyhmä, mutta kun minä olen niin tottunut sinulle puhumaan.

— Tänään et puhu kaikkea, sanoi äiti yhtäkkiä.

Hän sanoi sen melkein ilman ääntä ja hymyili niin että koko hammasrivi paljastui, katse hellittämättä kiinnitettynä poikansa silmäteriin. Tommin silmät tähtäsivät ohitse ja äidin viime sanat hän niinikään sivuutti. Eikö hän niitä kuullut?

— Tiedänhän minä, ettet sinä ilmaise kenellekään mitä sinulle uskon, jatkoi Tommi entiseen tapaansa. — Lax toivoo saavansa konsulin arvon. »Se on niin klehjua kun ei ole titteliä», hän sanoi, kun oli saanut vähän päähänsä. Kas, jonkin sellaisen amerikkalaisen pikkuvaltion konsulinarvon saa ostaa, kun on dengiä. Jokos mennään maata, äiti?

Äiti seisoi liikkumatta, kasvoillaan jähmettynyt hymy, ja teki johtopäätöksiä.

— Eikö sinulla sitten todella ollut hauskaa? sanoi hän ja käsi siirtyi hiljaa pojan olkapäälle.

— Olisiko pitänyt? sanoi Tommi ja vei katseensa äitiin.

— Mutta olihan siellä taiteilijoita, kaunista laulua… Kuului tänne asti.

Tommi naurahti.

— Kyllähän siellä oli! Rouvan luona puhuttiin taiteesta. Rouva on saanut päähänsä, että hän voi oppia maalaamaan. Konsuli lupasi taulut kolmelle seinälle. »Alottelevia saa olla kanssa joukossa», sanoi hän rohkaisevasti niille, jotka olivat läsnä, »mutta sitten pitää olla yksi oikein kallis!» Äh sentään.

— Vai niin, vai niin, äänteli äiti, molemmat kädet pojan olkapäillä.

Siinä kylmässä hämärässä varhaiskesän illassa katselivat äiti ja poika toisiinsa ja tunsivat miten läheiset he toisilleen olivat. He olivat lisäksi yhdenpituiset ja harvinaisessa määrässä toistensa näköiset. Korpirastaan ikävöitsevä ääntely läksi kuin heidän rinnastaan. Kumpaakin painoi tarve puhua suoraan. Aidan takana kulki kaiken maailman virta, aidan sisäpuolella vallitse heidän oman elämänsä pyhitetty yksinäisyys.

»Kaikki minä kerron hänelle, joskus toisen kerran», ajatteli poika. Hän ei ääneen sanonut edes hyvää yötä, painoi vain äidin kättä ja astui nopeasti ylös portaita vinttikamariinsa.

»Minä tiedän, ettei hän tee mitään rumaa», ajatteli äiti ja onnen aalto kulki hänen lävitseen. »Hän on hyvä, hän on puhdas.» Keittiön portaissa tapasi hän pikku poikansa nukkuneena istualleen. Hän ei jaksanut nostaa häntä, niin suuri poika hänestäkin jo oli tullut! Lapsi teki itkua ja hosui ympärilleen. Äidin kädet olivat pehmoiset ja kärsivälliset. »Kaikki käy hyvin», sanoi hän itselleen ja liikutteli lapsen uneliaita jäseniä, nosteli ja peitteli, kunnes hänen nuorimpansa rauhallisesti nukkui lapsenuntaan.

Hän on vielä onnellinen, hän. Kyllä kai hänkin jo jotakin aavistaa. Hänen kysymyksensä ovat heräävän ihmisen kysymyksiä. Hän herää liian varhain. Kaikki nykyaikana heräävät liian varhain ja kypsyvät ennen aikaansa. Poikasille, jotka olivat mukana sodassa, ei nuoruutta tulekaan. Tommi on niitä. Hän on jo mies. No niin, mitäpä sille voi. Kaikki on niin nopeasti ohi ilot ja surut, kaikki. Sekin vaikea ja raskas, mikä nyt on edessä: luopuminen kaikesta, mikä on ehtinyt juurtua sydämeen, luopuminen tästä kaikesta tässä ympärillä, Niemenkivestä. Vai onko se niin vaikeaa? Onko mikään enää vaikeaa senjälkeen kun hän kuoli, hän, joka oli tässä kaikessa sieluna? Onko mikään enää vaikeaa kaiken sen jälkeen, mitä koki punaisena aikana? Kun saattoi elää yli sen hetken, jolloin Tommi lähti kodista — valepuku ja väärä passi auttoivat vähän. Tai yli niiden viikkojen, jolloin punaiset vintiltä hakivat poliisikoirien avulla isää ja isä oli kiinniliimatun tapettioven takana. »Täällä on pesty lysoolilla, kyllä se perkele on täällä…» Onko tämän kaiken jälkeen vielä jotakin vaikeaa? Mitä merkitsee kodin kadottaminen? Mitä merkitsee se, että toiset ja vieraat ihmiset ensi keväänä kuokkivat ja kylvävät täällä, näkevät tuomien kukkivan ja korjaavat omenat puista, jotka he, Surpaeukset, istuttivat. Kaikki on niin nopeasti ohi ja kaikki käy sittenkin hyvin. Oudon vastenmielinen asia on Enok Surpaeuksen ilmestyminen näyttämölle. Onko hän palannut matkoilta vai onko hän kauemmin ollut täällä? Hän ei uskaltanut tulla, kun veli oli hengissä. Nyt hän tulee. Mitä hän tahtoo? Onko hän todella vaarallinen? Kivikova oli lasten isä häntä kohtaan. Ja hän on kuitenkin veli. Heittiö hän on, sanoi lasten isä. Miksi hän on alkanut kävellä edestakaisin täällä ulkopuolella?

Kaikki käy lopulta hyvin.

Varmasti, varmasti. Kaikella on tarkoituksensa.

Oliko paha, että hän päästi Enok-sedän sisään portista ja kohteli häntä ystävällisesti? Yhden ainoan kerran niin oli tapahtunut! Hän teki vainajan tahtoa vastaan. Mutta eikö ollut mahdollista, että vainaja oli ollut liian kova?

Äiti käveli ja käveli, kaikki muut olivat menneet levolle. Hän lyhensi yötään, käveli pitkin huvilan aluetta, katsoi useampaan kertaan, että portit ja varastohuoneet olivat lukossa. Kaksikymmentä vuotta sitten ei mitään lukittu. Tuleekohan halla? Vielä on kuitenkin pilviä. Kuinka suuret ovatkaan jo omenapuut, tuokin, joka istutettiin kun pieni poju syntyi. Mutta se oli silloin niin iso ja voimakas taimi. Hopeapaju näyttää alkavan kasvaa. Se on lasten istuttama isän muistolle. Hopeapajua kutsutaan myöskin itkuraidaksi. Tämä on itkuraita, surunpuu, joka aina vuodattaa kyyneliä heidän kaikkien puolesta.

— No sinäkö, Ystävä, lausui hän yhtäkkiä koiralle, joka oli pistänyt kuononsa hänen kättään vasten. — Mistä sinä tulitkaan, sinä vanha uskollinen poika? Oi voi, olemmeko paljon kokeneet yhdessä. Iloa ja surua. Niin, niin, sinä olit pikkuinen raukka, kun isäntä sinut povellaan toi. Täällä on koko sinun elämäsi kulunut. Ja nyt sinä olet harmaa…

Äiti vaikeni ja piti päätään koiran niskaa vasten. Hänen mieleensä johtui miten kodittomaksi koira jäisi, kun huvila myytäisiin, miten vaikeaa sen olisi tottua kaupungin ahtaisiin pihamaihin. Millä riemulla se oli aina lähestynyt kotia ja heiluttanut häntää kotiportilla…

Hänen kyyneleensä alkoivat vuotaa. Uskollisen eläimen kohtalo tuntui vaikeammalta järjestää kuin ihmisten. Kaikki hänen huolensa kokoontuivat yhtäkkiä keräksi, joka painoi tunnolla lyijynraskaana. Miten hän tästä kaikesta selviytyisikään. Kaikki on selvittämättä, ratkaisematta. Kun saisi unta, edes yhden yön. Ennen sitä oli yllinkyllin.

Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus tapasi itsensä seisomassa siinä missä hänen tyttärensä äsken oli seisonut. Koira istui hänen vierellään. Tyynessä, tummassa illassa kuvasti vesipeili taivasta, jossa pilvet kelluivat kuin jättimäiset möhkäleet. Jokin tähti kimmelteli vedessä. Pilviä ympäröivät hohtavat päärmeet.

Suruakin ympäröi oma hohtonsa ja murheeseenkin välkkyy tähti. Kaikki on niin nopeasti ohi, — se se on surun hohto, se se on toivon tähti. »Lepoon, lepoon.»

Mutta Tommihan on kotona, hänellä ei siellä ollut hauskaa. Heini tulee pian Niemenkiveen. Pitääkö Enok karkottaa talosta? Mikaelin ja Gabrielin täytyy siinä auttaa. Jos voisi selviytyä siten, että vuokraisi pois huoneita? Mutta silloin täytyy samalla antaa täysihoito. Sitä ei jaksa eikä ehdi.

Lepoon, lepoon!

Lintuko äännähti? Joko aamu alkaa sarastaa? Vihreä kajastus käy yli veden. Se on aamu. Jospa saisikin unta.

Kaikki käy hyvin — lopulta, sitten kun kärsimysten mitta on täysi.
Mutta kaikki maksetaan niin kalliisti. Laskut tulevat jälkeenpäin.

No niin, minä olen valmis maksamaan, olen ollut onnellinen. Ja enkö ole vielä?

Hän painoi poskensa koiran niskaa kohden ja tunsi silloin tässä lämmössä, että hänen ympärillään on jäätävän kylmä. Mitä saattoi halla tähän aikaan vuodesta viedä? Yö ympärillä oli tumma ja täynnä välkettä. Tähdet välkkyivät vedessä ja taivaalla, kuu välkkyi, välkkyivät rannoilla tuomet. Kaikki tuoksu oli pysähtynyt, linnunlaulu vaiennut, liike tiellä lakannut. Yön kauneus oli totinen kuin kuoleman.

Tuntematta murhetta mielessään, tuskinpa maata jalkainsa alla, astui Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus uskollisen eläimensä seurassa läpi puiston huvilalle.

* * * * *

Heini-serkku piti lupauksensa ja saapui sukulaisiin »näyttämään itseään». Kyllä häntä kelpasikin katsella, niin hän oli kuin maito ja mansikka ja lisäksi kiitollinen elämälle ja iloinen onnestaan. Hän täytti talon naurulla ja laululla ja myöskin kyynelillä ja osanotolla.

Ensimmäinen ilta kului yhteisesti. Heini sai nähdä joka sopen talossa ja todeta mitä muutoksia oli tapahtunut. Kaikista pikkumuutoksista puheltiin laveasti, siitä että ihmiset, puut ja pensaat olivat kasvaneet, siitä että portteihin oli teetetty lukot ja aitaan pantu piikkilanka, siitä, että puutarhuri oli pantu pois, siitä, että soittokone oli muutettu ruokasaliin, jotta voitaisiin vuokrata sali. Taulujakin oli siirrelty. Talon kalleus, maalaus, jonka Surpaeus-pari oli saanut ystäviltä lahjaksi kahdentenakymmenentenä hääpäivänään, oli siirretty makuuhuoneeseen. Tämä muutos oli tehty nyt keväällä, tuossa taulussa oli niin suuri lohdutus. »Sumut hälvenevät» — se oli taulun nimi. Taiteilija tuskin oli saattanut aavistaa, minkä avun hän oli antanut elämän taistelua käyville ihmisille näyttäessään heille auringon ja sumujen kamppailun syysaamussa. Seisottiin taulun edessä vaieten. Heini huomasi kaikki pikkuseikat. Suuresta muutoksesta talossa ei puhuttu. Kuitenkin tuntui tyhjyys siitä, joka oudokseltaan tuli tänne, pelottavalta. Joka hetki odotti, että ovi avautuisi ja sisään astuisi Hugo-setä, tuo virkeä, sädehtivä mies, joka yhtä väsymättömästi oli ottanut osaa nuortensa iloihin kuin lastensa leikkeihin, kun hän vain ei ollut työhuoneessaan kotona tai toimessaan kaupungilla. Heini oli kyllä ollut hautajaisissa. Heini oli ehtinyt totutella siihen, että hän oli poissa. Mutta täällä, missä hänen läsnäolonsa oli syöpynyt joka paikkaan, täällä huusi tyhjyys sittenkin vastaan kaikkialta. Heini hillitsi kuitenkin urhoollisesti itseään, puhellen lakkaamatta pikkutapahtumista kotona Niemessä, tai sulhasestaan.

Isä oli kylvänyt varhain, hän oli kaiken aikaa luottanut siihen, ettei takatalvea tulisi. Noin sata vuotta sitten oli ollut tällainen vuosi eikä tullut takatalvea. Daaja oli saanut varsan, mutta se ei ollut valkoinen niinkuin äiti, vaan ruskean kirjava, hyvin omituisen näköinen. He, tytöt, olivat kaikki siihen ihastuneet ja olivat päättäneet pitää sen ratsuhevosenaan. Pojat sitä halveksivat, isäkin nauroi sen lasimaisille vaaleille silmille. Varmaan siitä kuitenkin saattoi odottaa hyvää ratsuhevosta, äiti kun oli niin erinomainen. Halvorkin oli sanonut, että Daajalla on kaikki hyvän ratsun ominaisuudet. Monta omenapuuta oli kuollut viime talvena — kumma kyllä, sillä eihän ollut erityisen kylmä. Puutarhaportille oli istutettu jasmiinikuja, äiti sitä kauan oli tahtonut. Niemeä täytyy hoitaa ikäänkuin se olisi oma, niin sanoi aina isä, ja oikeinhan se olikin. Halvor piti Niemen niin erinomaisena ja harvinaisena, hän sanoi, ettei varmaan sellaista kruununpuustellia ole koko maassa. Mutta tavallisestihan he kaikki unohtivatkin, ettei se ollut oma ja pitivät sitä perintötilana. Halvorin vanhemmatkin olivat niin ihastuneet Niemeen, — he kävivät juuri nyt isä lainasi pappilasta vaunut heitä vastaan ja päätteli jo, että kuitenkin olisi pitänyt hankkia vaunut taloon He, lapset, olivat niin monta kertaa turhaan pyytäneet isää niitä ostamaan, mutta isä oli ollut itsepintainen — siinä hän sen nyt sai! Sellainen tekee alustalaiset katkeriksi, oli isä aina vain sanonut. Tietysti, mutta sittenhän oli tuhat seikkaa, jotka myös tekivät toiset katkeriksi, koko sivistyneistön elämäntapa yleensä oli omiaan tekemään sitä.

Heini puhui lakkaamatta. Mutta kun he sitten äkkiarvaamatta tulivat peräkamariin ja talon herran viimeksi otettu kuva siellä katseli alas kirjoituspöydän yläpuolelta, niin sai liikutus hänet valtaansa ja hän lankesi tätinsä kaulaan ja he itkivät kaikki. Vainaja oli ollut niin kaikessa mukana, pienimmästä suurimpaan asti, kaikkialla läsnäolevana. Niin, niin, mahdotonta oli käsittää, että hän oli poissa! Saattoi odottaa, että nyt juuri portti paukahtaisi, tarmokkaat askeleet narskuisivat hiekalla, noustaisiin ylös portaita ja… Mutta hän ei koskaan, ei koskaan enää tule.

Heinin ensimmäinen yö Niemenkivessä kuului ystävättärelle, Lidalle. Silloin sai toinen tytöistä kuulla miten kihlaus oikeastaan oli tapahtunut — kuin ihmettä se oli! Miten nuori jääkäri silloin vapaussodassa pienen valkoisen joukon kanssa oli metsästä pelastanut Niemen asukkaat. Halkopinojen takana he olivat olleet useita päiviä. He näkivät tulipalon loimotuksen puiden latvojen yläpuolella, he eivät saattaneet muuta uskoa kuin että koko koti olisi tuhkana. Mutta sitten myöhemmin… Niin, tietysti nuori jääkäri jo silloin oli tehnyt heihin kaikkiin syvän vaikutuksen. Pari kirjettä oli vaihdettu sittemmin. Kerran olivat he tavanneet toisensa raitiovaunussa, Heini ja Halvor, aivan sattumalta. Heini oli hänen lähtiessään vaunusta ojentanut hänelle kukan ja sopertanut jotakin. Ja Halvor oli luonut häneen katseen… Katseen, jota hän ei ikinä unohda. Sitten he tapasivat toisensa, kun patsas sankarihaudalla paljastettiin. Luutnantti oli tietysti kutsuttu juhlavieraaksi, oli yleensä koetettu saada koolle kaikki, jotka olivat valkoarmeijassa tulleet vapauttamaan paikkakuntaa. Halvor otti vastaan suojeluskunnan paraatin, juhlapäivällisillä joutui hän, Heini, istumaan Halvorin vieressä, ja niin se sitten meni… Ja kyllä oli sanomattoman ihanaa rakastaa. Ei varmaan ollut mitään tähän verrattavaa onnea, ainakaan ei naiselle. Halvorkin oli niin liikuttava onnessaan. Heini oli hänen ensimmäinen rakkautensa — tuntui uskomattomalta, että Halvor, niin kaunis nuori ihminen, oli sillä tavalla voinut kulkea elämän läpi. Mutta niin se oli ollut. Ja niinhän Heininkin oli, ettei hän ollut kehenkään koskaan voinut kiintyä, aivan niinkuin he molemmat olisivat odottaneet toisiaan. Halvor oli antanut Heinille äitinsä sormuksen, eikö se nyt ollut ihmeen kaunis, ja sopi käteen ikäänkuin olisi ollut tehty sitä varten. Kallisarvoinen se oli, rahallisestikin, saatikka sitten vanhuutensa tähden. Halvorin äiti myöskin oli tahtonut, että Heini saisi sormuksen. Kas, Halvorin vanhemmat olivat olleet niin kiltit ja heti pitäneet Heinistä, tyhmästä, vähäpätöisestä maalaistytöstä. Kyllä vain Halvor olisi voinut saada paljon paremman. Mutta olisiko joku enemmän voinut rakastaa Halvoria, sitä ei Heini uskonut. Halvorin tädit olivat olleet suuttuneita siitä, että sormus annettiin vieraalle, jopa vaatineet, että jos kihlaus puretaan, sormus ehdottomasti on annettava takaisin. Niin kovat he olivat olleet, että sanoivat tämän Heinille itselleen. Halvorin äiti oli onneksi aivan toisenlainen.

Lida puolestaan uskoi ystävättärelle omat surunsa. Hän oli niin rikki, koko elämä kodissa oli niin rikki, äiti kulki hilliten itseään ja kului loppuun kärsimyksessään. Huolet aineellisesta toimeentulosta veivät voiton kaikesta henkisestä harrastuksesta, joka esinettä tarvitessa täytyi kysyä itseltään, voiko sitä ostaa, jokaista taidenautintoa ajatellessa täytyi ottaa lukuun, voiko olla sitä vailla. Hän, Lida, oli vakavasti aikonut heittää lauluopintonsa, ottaa kurssin konekirjoituksessa ja kirjanpidossa ja hakea tointa jossakin konttorissa. Onneksi hän oli ehtinyt tulla ylioppilaaksi, kaikki muut olivat vielä koulussa ja koulumaksut olivat nykyään kalliit. Hyvin heidän kaikkien sentään onneksi kävi, Tommi oli kerrassaan etevä, hän luki, totta puhuen, hyvin vähän mutta hän osasi hyvin. Vahinko vain, että hänellä nykyään oli ikävä toveri, no se liikemies Laxin poika aina he olivat yhdessä, ammuskelivat maaliin, purjehtivat ja ties mitä. Äiti ei tahtonut kieltää, koska uskoi kiellon usein vaikuttavan päinvastaiseen suuntaan. Lidaa opettajat kyllä kehoittivat jatkamaan lauluopintoja ja olihan hänestä aina tuntunut, ettei hän mihinkään muuhun työhön kelpaa. Mutta hän oli nykyään niin voimaton, hänestä tuntui, ettei hän jaksa taistella velkojen kanssa, parasta tarttua kiinni leipäkannikkaan ja pitää laulu lepohetkiä varten. Ei, sellaista rakasta olentoa, jolle tahtoisi kokonaan kuulua, sitä ei ole eikä tule. Ei ole rakkaus enää samanlainen kuin ennen, onnelliset avioliitot ovat harvinaiset — niin, niin. Ehkäpä Heini ja hänen sulhasensa saattavat tulla onnellisiksi. Lida näki edessään harmaan arkipäiväisen elämän jossakin konttorissa. Mutta mitäpä siitä, kaikki on niin nopeasti ohitse.

Aurinko jo nousi ja lintujen laulu täytti aamun, kun ystävättäret vihdoin malttoivat nukkua.

Kahvipöydässä otti Niemenkiven vaitelias ja kaunis vanha Letitsia-täti haltuunsa veljentyttären. Hän ei nytkään sanonut paljon, mutta hän antoi työnsä levätä — hän parsi aina sukkia — ja katseli sensijaan pitkän aikaa Heinin sormusta. Heini tunsi, ettei hän siitä pitänyt, ja hänen oli paha olla. Kuitenkin taisteli hän tukalaa tunnetta vastaan ja kertoi sormuksen tarinan, kuinka Halvorin isoäiti jo oli kantanut sormusta, se oli luultavasti vanhaa turkulaista työtä ja eikö se nyt ollut kaunis, niin yksinkertainen ja jalo sinertävine helmineen ja timantteineen. Hän vain ei ollut ensinkään arvokas sitä kantamaan. Siihen sanoi täti: no, no; ja lisäsi: kihlasormusta ei pidä koskaan ottaa kädestään. Heini painoi säikähtyneenä sormuksen takaisin sormeensa. Hän oli näyttänyt sitä ties kuinka monta kertaa ja kuinka monelle ihmiselle. Heini sai nyt kertoa jokaisesta sisarestaan ja veljestään erikseen. Lopuksi huomautti täti, että hän oli pahasti unohtanut ruotsinkielen ja kysyi, puhuttiinko Niemessä todella nyt vain suomea. Sitä sanoessaan hän nyökkäsi päätään, tuijotti hetken eteensä ja painui sitten jälleen työhönsä. Hän oli hyvin kalpea. Heini ei uskaltanut kysyä, oliko tädillä nytkin tuskia. Täti ei koskaan valittanut ja alkoi heti hymyillä, jos häneltä sitä kysyttiin. Kaikki tiesivät kuitenkin, että hänellä oli vaikeaa särkyä. Hän oli kerran ollut hukkumaisillaan jäihin ja kylmettynyt pahasti. Joku oli ollut tietävinään, että hän oli ollut hukuttautumaisillaan. Heinillä oli kyyneleet silmissä, kun hän näki tädin kokoavan rikkinäiset sukat kainaloonsa ja vaivalloisesti nousevan ylös portaita toiseen kerrokseen. Täällä Niemenkivessä oli mieliala nykyään sellainen, että oudosti itketti.

Aamiaistunnilla hämmästyttivät pikkutytöt kotiväet tulemalla väliajaksi kotiin. Konsuli Lax oli aamulla, mennessään kaupunkiin, ottanut heidät autoonsa ja luvannut tuoda heidät kotiin aamiaiselle. Ja määrännyt paikan, missä piti odottaa, ja odottanutkin siinä. Oli ollut kovasti hauskaa ajaa autossa, se oli suurenmoinen auto, kaikkein hienoin koko kaupungissa, seitsemänkymmentäviisi hevosvoimaa, hinta satakahdeksankymmentätuhatta. Konsuli oli ollut kovasti kohtelias — kunhan hän vain ei olisi ontunut ja kun ei hän olisi pukeutunut vaaleihin kenkiin. No, totta se oli, että hän ontui ja että hänellä oli vaaleanharmaat kengät. Hän ei ontunut paljon, mutta kyllä sen verran, että sen huomasi. Hän oli kysynyt pääsevätkö tytöt luokalta. Sitten hän kysyi, pitävätkö he ilotulituksesta ja kertoi, että heille tulee paljon vieraita ja ilotulitus. Ei, raketit eivät vahingoita kun putoavat. Sitten hän oli kysynyt, oliko se todella Surpaeus se sellainen vanha herra, joka kävi keräämässä ilmoituksia sanomalehtiin. Hän tietysti tarkoitti Enok-setää. Hän siis kerää ilmoituksia. Ja käy Laxilla. Hertta olisi kuin olisikin ollut valmis sanomaan, että se kai on eräs setä, joka ei koskaan käynyt talossa isän eläessä ja joka paljon onkin ollut kaukaisilla matkoilla. Hän on kai kapteeni. Mutta Letta sanoi, ettei sellaista Surpaeusta löydy, joka kokoaa ilmoituksia sanomalehtiin. On vain kaksi setää, Gabriel Surpaeus ja Mikael Surpaeus ja vielä Albert Surpaeus, mutta hänellä on kartano maalla, tai kruununtila oikeastaan, vaikka se jo on ollut kauan suvussa ja hän aikoo sen ostaa, jos vain tulee sellainen laki. Mikael-setä on tuomari, vaikkei hän voinut olla siinä toimessa, kun ei tahtonut tuomita lain mukaan, kun ei laki ollut oikeudenmukainen, sillä Mikael-setä on hyvin oikeudentuntoinen mies ja laki on sellainen kuin se luetaan. Gabriel-setä taas on eversti ja hyvin hieno mies hänkin. Muita ei ole. Konsuli väitti että literatööri oli Surpaeusten näköä, Niemenkiven nuoren herran ja myöskin hänen isänsä näköä. Letta vakuutti, ettei sellaista setää ole. Kunhan ei nyt Tommi menisi mitään sekoittamaan ja kertomaan, että sellainen Enok-setä todella löytyi. Konsuli oli menossa taidenäyttelyyn — ajatella vain: Lax taidenäyttelyyn! »Yks' pitää olla kallis taulu!» Hän etsii nyt tuota yhtä kallista taulua.

Pöydästä noustua veivät tytöt kiireesti Heinin kamariinsa ja pyysivät häntä kirjoittamaan muistoalbumiinsa. Heini ei osannut maalata eikä hän ulkoa muistanut yhtään runoa eikä osannut kirjoittaa mitään. Mutta hän katseli muiden runoja ja kirjoituksia ja lupasi ajatella jotakin. Hänessä ei ollut yhtään kirjailijan vikaa. Eikä hän erikoisesti pitänytkään runoista. Aivan totta, niin tyhmä hän oli. Se oli aina ollut hänestä hullunkurista lausua asiat tahtia lyöden ja lopussa töksäytellä tulemaan sitä mitä kutsuttiin loppusoinnuksi. Niin tyhmä hän oli. Tytöt kuuntelivat ihmeissään. Hertta oli, totta puhuen, ajatellut samaa, mutta ei hän toki koskaan olisi kehdannut sitä sanoa. Sitä olisi pidetty tyhmänä. Jos hän olisi sanonut sen koulussa, maisterille, niin mitä siitä olisi tullutkaan. Luokalle hän olisi jäänyt ilman armoa. Letta puolestaan sanoi, että runo oli kaunista, äärettömän kaunista, ei hän muuta tietänyt ja onnellinen hän olisi ollut, jos olisi osannut sitä tehdä. No niin, kaunista se tietysti monen mielestä oli, taidetta se oli, mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja Heini kuului niihin, hän ei osannut kirjoittaa proosaakaan, saatikka sitten runoa. Letta kysyi arasti ja punastuen, kuinka hän sitten voi puhua sulhasensa kanssa, kun he olivat erossa. Heini punastui hänkin ja sanoi, että vaikeaa se oli, sellaisia ikäviä kirjeitä hän vain sai kokoon. Ei hän muuta osannut kuin vähän neuloa ja keittää ruokaa, hän oli niin proosallinen. Ohoh, vastustivat Niemenkiven pikkutytöt, osasipa hän laulaa kauniisti ja… niin, sitten hän oli itse niin suloinen, että he kaikki olivat häneen ihan rakastuneet. Sedätkin olivat häneen niin mieltyneet. Saa nähdä vain, että he pian ovat täällä, he ovat odottaneet Heiniä kuin päivän nousua. Kunhan vain se Enok-setä ei tulisi, se literatööri — konsuli sanoi hänen maininneen tämän arvonimen ja kysyi heiltä, mikä se oikein oli se sellainen nimitys. Eivät hekään oikein sitä tietäneet. Kyllä sillä täytyi olla jotakin tekemistä kirjallisuuden kanssa. Etteihän hän vain ollut kirjailija, kuka ties hän oli kirjoittanut jollakin salanimellä matkoillaan, kirjailijoitahan nykyään oli niin paljon. Itse puolestaan olivat tytöt levottomat siitä, etteivät saisi välttämättömiäkään vaatteita kesäksi. Kaikki puvut olivat käyneet pieniksi ja hatut haaltuneet jo viime kesänä. Olivatko heidän asiansa niin äärettömän huonolla kannalla? Se oli sentään kurjaa, että he kaikki olivat niin köyhät, koko suku oli henkistä proletariaattia. Tuollainen Lax, joka tuskin osaa lukea ja kirjoittaa, hän pitää ilotulituksia, hän… Heini nauroi ja sanoi, että ne ovat pieniä asioita. Sen he kaiken voivat itse korjata, kun tulevat suuriksi. Sitten he voivat rakentaa itselleen sellaiset kodit kuin he itse tahtovat ja ostaa mitä he tahtovat. Tytöt kävivät vähäksi aikaa sanattomiksi. Sitten he kysyivät, oliko se Heinin mielestä heidän tehtävä eikä äidin? Kyllä kai vanhempien asia oli antaa lapsille mitä he tarvitsivat. Niin, mutta jollei heillä ollut mitä antaa. Täytyi vain oppia tekemään työtä ja kuluttamaan vähän. Sitten kun itse ansaitsi, sitten oli toista. Tai eihän kai sittenkään ollut oikeutta heittää rahaa menemään. Mutta sitä ei kai tehnytkään. Jos itse oli kovalla työllä ansainnut varoja, niin ei niitä pannut menemään kuinka tahansa, vaan tiesi niiden arvon. Niin, hän oli niin käytännöllinen ja runoton ihminen, tämä Niemen Heini. Heidän täytyi Halvorin kanssa elää hyvin säästäväisesti, upseerien palkat olivat pienet. Mutta se olikin kaunista, upseerin pitääkin olla köyhä ja askeettinen, hän ei saa kiintyä mihinkään, sillä hänen täytyy aina olla valmiina luopumaan kaikesta. No tietysti siten, että voi tulla sota ja silloin hänen täytyy olla valmiina lähtemään… Niin, ei vaimoonsakaan hän saa kiintyä liiaksi. Sillä tavalla he ajattelivat — sellaista rakkautta se oli.

Pikkutytöt kuuntelivat juhlallisina kuin saarnaa. Kyllä se oli kaunista rakkautta, mutta niin surullista, arveli Letta. Entistä suuremmalla kiihkolla pyysivät he nyt, että Heini kirjoittaisi heidän muistikirjaansa. He olivat uteliaat näkemään, mitä Heini kirjoittaisi. Heini piteli molempia muistikirjoja käsissään ja mietti. Mutta todella se mikä hänen mieleensä tuli, oli niin tavallista, että se vain olisi häirinnyt kaikkien niiden kauniiden värsyjen joukossa, mitä kirjassa oli. No, se ei tehnyt mitään, muutaman sanan vain he tahtoivat Heinin käsialaa, Heini kun oli heidän sukulaisensa ja niin kultainen. Oi voi, hänellä oli niin huono käsialakin! Se nyt oli ihan sama, eihän tämä ollut mikään kaunokirjoitusvihko. Ja nyt tuli kello niin paljon, että nopeasti täytyi lähteä kouluun. Täältä kun oli niin pitkä matka. Pitikö kirjoittaminen tosiaan jättää toiseksi kerraksi? Silloin Heini äkkiä aukaisi molempien kirjojen viimeisen sivun ja kirjoitti. Sitä tehdessä olivat hänen poskensa hohtavan punaiset ja hän ujosteli kirjoitustaan siinä määrin, että läiskäytti kiinni aukeaman ennenkuin muste oli alkanutkaan kuivua. Pikkutytöt kiittivät hiukan väkinäisesti, sillä he eivät ymmärtäneet miksi Heini, täysikasvuinen ihminen ja luutnantin morsian, käyttäytyi sillä tavalla. Saattoiko hän olla niin ujo? Kun he pääsivät huoneeseensa, riuhtaisivat he kirjat auki. Niin, tietysti kaikki tahriintunutta! »Ihminen on oman onnensa seppä», sen oli Heini kirjoittanut. Eihän se mitään tyhmää ollut eikä runotontakaan, ei sitä olisi tarvinnut niin punastuen kirjoittaa. Mutta hyvänen aika: molemmissa vihoissa oli sama lause! Eikö hän nyt ollut voinut keksiä mitään muuta? Tai oliko asia hänestä niin tärkeä, että juuri se oli sanottava molemmille.

Heini-serkun lause antoi tytöille paljon ajattelemista. Ei sentähden, että se olisi ollut uusi, vaan sentähden, että se oli molempien vihossa. Tytöt istuivat ja odottivat tiepuolessa Laxin autoa. Tuolla se jo tulikin, äiti ei pitänyt siitä, että siihen meni, mutta olisipa äiti koettanut astua tätä pitkää matkaa! Miramarin auton tunsi kaukaa, edessä lepatti ihka uusi siniristilippu. Yngve oli isänsä kanssa autossa. Heillä oli varaa pukeutua, heillä!

Heini-serkku ei sinä päivänä lähtenyt minnekään. Hän valmisti kahvileipää Lidan kanssa ja lauloi hänen kanssaan duettoja. Lida oli hänen mielestään suuresti edistynyt, kyllä hänen täytyi saada syksyllä jatkaa. Nyt oli totisesti muiden veljien aika auttaa niemenkiveläisiä — tähän asti se oli ollutkin Hugo-setä, joka oli pannut itsensä alttiiksi kaikkien muiden puolesta. Niin, niin pannut itsensä alttiiksi, se juuri oli oikea sana. Hullua vain, että heillä oli kaikilla verraten vähän, he ylpeilivät köyhyydestään, Surpaeukset, se oli sellaista kummallista ylpeyttä. Heillä Niemessä oli kyllä hyvä toimeentulo, mutta heitä oli niin paljon lapsia. Ja sedät, niin, hehän olivat suorastaan vannoutuneet elämään köyhyydessä. Mutta kyllä heiltä Niemestä sentään jotakin täytyi riittää, ja entä jos saisi sedätkin ryhtymään tuottavaan työhön, olihan liian hullunkurista elää kuvittelujensa vallassa ja kirjoittaa teoksia, joiden tarkoitus oli parantaa maailma. Ei maailmaa paranneta teoksilla, joita kaksi vanhaa virasta eronnutta suomalaista herraa kirjoittelee. Maailma on kuin onkin mullinmallin. Mutta he voisivat hyödyttää, jos rupeaisivat ansaitsemaan ja elämään tervettä elämää. Eikö tuomari-setä voisi saada virkaa? Hän ei ehkä ollut suorittanut loppuun lukujaan, joku oli väittänyt hänen olevan ylioppilaan.

Heini puhui ja puhui. Hän ei aavistanut, mitä päivän kuluessa tulisi tapahtumaan. Hänelle ei näytetty minkäänlaista ennettä, hän ei saanut mitään varoitusta.

Lida ja Heini kattoivat kahvipöydän nurmeen lehmusten alle ja toivat Titsia-tädin korituolin. Pöytäliina levitettiin suoraan maahan, sellainen oli tapa täällä Niemenkivessä ja sellainen se oli Niemen puustellissa. Ihmiset istuivat hekin maassa, kaikki keskellä lämpimintä auringonpaistetta.

Siinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — morsiamen — ja jokainen onnitteli ja osoitti myötätuntoaan minkä ehti. Äiti oli ainoa, jonka ilo ei pulpunnut vapaasti: Tommi puuttui taasen, hän oli toisten lasten kanssa lähettänyt sanan, että oli pyydetty päivälliselle erään toverin luo. Äiti pelkäsi, että tämä toveri ei asunut kaukana, ja hänen silmänsä harhasivat levottomina portille. Hän ei käsittänyt mikä Tommille oli tullut. Poika tiesi varsin hyvin, ettei perhejuhla ilman häntä ollut täysinäinen. Ja hän meni vieraisiin. Sedät vain itse asiassa nyt näkivät Heinin ensi kerran hänen suuren tapauksensa jälkeen, mutta muut säestivät heidän onnittelujaan ikäänkuin hekin vasta nyt olisivat saaneet lausua julki sydämensä ilon.

Heini istui valkeassa puvussaan suurella huopapeitteellä ja punastui lakkaamatta vastatessaan setien kysymyksiin ja huomautuksiin. He olivat molemmat, sekä tuomari että eversti, pukeutuneet juhla-asuun eivätkä oikein tietäneet kuinka veljentytärtä oli kohdeltava.

— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua leukaansa ikäänkuin siinä olisi ollut piikkiparta, — tuntuu oikein juhlalliselta. — Sinä olet nyt nainen, Heiniseni, koska rakastat. Nainen on vasta nainen, kun hän rakastaa. Tuntuu aivan erikoiselta, kun nainen ensi kertaa rakastaa. Onnittelen sinua, pikku Heini. Olet kaunis tuossa punastuessasi ja minä suljen sinut sulhasesi uhallakin syliini niinkuin silloin kun olit lapsi. Eilenkö se oli? Muistatko kun piilotit sapelini, sinä veitikka? Ensin veit sen sänkyysi ja sitten paremmaksi vakuudeksi ruokasäiliöön joulukinkkujen taakse. Se oli siellä Niemen puustellissa. Oliko se eilen? Et ole nyt paljon suurempi, mutta olet nainen ja rakastat. Rakastat ensi kertaa. On se kummallista. Ei ole enää yhtä lyyrillistä, kun seuraavat rakkaudet tulevat. Niin, niin, et tietysti usko, että ne tulevatkaan. Siltä näyttää nyt. Mutta älä puhu mitään. Minä tunnen naisen. Ja naisen sydämen. Kaksinkerroin, kolminkerroin, kymmeninkerroin on nainen nainen rakastaessaan uudelleen ja uudelleen. Naista pitää ymmärtää. Tuomiot eivät ole naista varten. Muistatko, kun me ratsastimme yhdessä. Sinä et yhtään pelännyt. Niin, pikku Heini! Mutta silloin sinä pelkäsit, kun yritin panna sinut taskuuni — minulla oli sellainen kauhea kauhtana. Mutta sitä et sinä muista, sait silloin juuri hampaita ja olit pahalla tuulella. Äitisi suuttui minulle, äitisi on kokonaan huumorin puutteessa niinkuin nainen yleensä. Sinä huusit. Olen pitänyt sinusta siitä asti. Sinun pikkuinen pystynenäsi on muodostunut varsin viehättäväksi. Yhteen aikaan olivat tällaiset nenät Pietarissa muodissa. Jaa, jaa, pikku Heini! Toisen kerran puhumme sulhasestasi. Teit hyvin, kun et tuonut häntä tänne. Ehdimme vielä häneen tutustua. Hän olisi vain rikkonut mielialaa. Kestää aina hetken, ennenkuin tuollainen rievä taikina sulaa yhteen perheen vanhan sakan kanssa. Hän ei, kuulen minä, haavoittunut sodassa, tuo sinun luutnanttisi. Siinä hän teki viisaasti. Ota sinä haltuusi hänen sapelinsa, sinä olet mestari kätkemään sapeleita. Lapsesi voivat leikkiä niillä… No, no, no, kyllä minä lopetan. Te katsotte minuun kaikki ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani. Päivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä puhua meidän rakkaan kihlattumme kanssa. Vai olisiko sinulla, veli Mikael, ollut etuoikeus alkaa, koska olet vanhempi? Minusta on nuoruus tässä tapauksessa etuoikeus. Sillä nuorelle rakkaudelle minä olen puhunut. Saanko tarjota sinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän» salli? Onko hän vanhanaikainen? No, no, no, minä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän rakkauksianne, ensimmäisiä ja tulevia!

Kaikilta pääsi helpotuksen naurahdus. Eversti painoi kiinni paksun, hopeisen savukekotelonsa, jota hän aina piteli eräänlaisella hartaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin tarkoitus olisi ollut antaa läsnäolijoille aikaa käsittää, että hänellä on tällainen komea kotelo, jonka kansi on varustettu upseeritoverien nimikirjoituksilla.

Heini oli punastunut ja punastunut. Aluksi oli hän ponnistellut heitelläkseen iskusanoja sedän puheen sekaan, mutta lopulta oli hän vaiennut huomattuaan yrityksensä turhaksi. Setä Gabriel sai puhua mitä hän tahtoi, setä Gabriel oli itse hyvyys, niin paljon muistoja liittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta kyyneliä, kun hän tarttui vielä nuorekkaan setänsä käteen ja suuteli sitä.

— Oi setä kulta, otti hän vihdoin puheenvuoron, — oli niin äärettömän hauskaa, kun setä tuli Niemeen. Ei kukaan tuonut sellaisia karamelleja sellaisissa kauniissa laatikoissa. Ja kuinka minä aina olin sedästä ylpeä. »Eversti», se oli minusta hienointa mitä saattoi olla. Sanoin aivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavistaa mitä sanoin? Että hän ei saa tyytyä muuta kuin kaikkein ylhäisimpiin arvoihin: hänen pitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.

— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai kenraaliksi — eversti ei riittänyt!

— Vieläkö, keskeytti nyt tuomari Surpaeus, — vieläkö sinulla on jotakin tähdellistä lisättävää? Koska nähtävästi olet tuonut ilmi koko joukon siitä, mikä täyttää mielesi, ja aurinko vielä on korkealla, käytän tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä päivinä tavallista enemmän olet antanut meille sukulaisille aihetta ajattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut kelpo tyttö. Uskon mielelläni, että vaalisi on kohdannut kunnollista miestä. Suoraan sanoen en voi jakaa ihailuasi sotilasammattia kohtaan ja oli minulle uutta kuulla, että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi. Et maininnut lainkaan, kuinka esimerkiksi tuon sapelivarkauden laita oli. Kun sinulta kysyin, miksi olit ottanut sedän sapelin, niin sanoit itku kurkussa: ettei setä saisi tappaa sillä ihmisiä. Se oli viisasta puhetta. Uskon tämän pohjalla, että hallitset tulevan miehesikin sapelin ja vartioit hänen askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat sotilaat, upseerista hamaan nahkapoikaan asti, kukkoilleet sulillaan ja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo nyt kuitenkaan pitää mitään puhetta, vaan jätän tämän häihisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa siitä, mitä Vasaroita tämä sinun luutnanttisi oikeastaan on? Onko hän sitä haaraa sieltä Pohjanmaalta vai onko hän karjalaista haaraa. Niinikään olisi hauskaa tietää jotakin hänen äitinsä suvusta. Ja lisäksi lausun mielipahani sen johdosta, että sulhasesi ei ole täällä, olisi ollut tarkoituksenmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina vanhaan hapatukseen, koska sen kuitenkin pitää tapahtua. Tai eiköhän sulhasesi kuitenkin olekin tulossa tänne sinua katsomaan. En ole mikään sydänten tuntija enkä varsinkaan rakastavien sydänten, mutta uskoisin psykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä tänne juuri nyt, ei suinkaan meidän, sukulaisten tähden, vaan sinun, hyvä veljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu, erittäin mieltäkiinnittävää tutustua häneen. Maailma haluaa kerta kaikkiaan pysyä pystyssä ja avioliitto on se muoto, jolla yhteiskunta koettaa suojata oikeuksiaan. Se on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton laitos, mutta parempi kuin ei mikään. Sanon: kelvoton. Sillä niinsanottua rakkautta ei ole voitu järjestää tähän päivään asti, niin paljon kuin lakeja onkin sitä varten laadittu Aatamin ja Eevan ajoista laskien. Eikö tässä naapurihuvilassa hiljan vedetty esiin vastasyntyneen lapsen ruumis kaivosta? Tällä en mitenkään tahdo peloittaa sinua, hyvä veljentyttäreni. Koeta parastasi, koeta parastasi. Tiedän, että sinä koetat kylvää ympärillesi niin vähän onnettomuutta kuin suinkin. Avioliitto on ies eikä onnea ole siinä enempää kuin muuallakaan, mutta kaikki kiitävät kilpaa tämän ikeen alle. Sillä maailma haluaa pysyä pystyssä? Tuoko se nyt on sinun kihlasormuksesi? Sehän kuuluu olevan niin vanha ja kallisarvoinen. Mutta te olette kaikki niin vakavat ja sisareni luo minuun mitä nuhtelevimpia silmäyksiä. Minä olen vanhapoika, Heini hyvä, tiedäthän sen — minun onnitteluni ei ole leivosen liverrystä, vaan variksen vaakuntaa. Vaaditteko, että variksen pitää liverrellä. Tällaisen väärän tuomion taas langetatte. Siinä se on koko ihmissuvun synti, juuri tässä, että se menee langettamaan tuomioita. Sanojen mukaan tapahtuu tuomio ulkonaisten olojen pohjalla, eikä kukaan tunge syiden ja seurausten ytimiin, sinne munaskuihin, sinne esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. Jahka minun onnistuu kerran lyödä kumoon se savijalkainen hirviö, joka hallitsee tätä yhteiskuntaa: tuomio! Jahka minun onnistuu todistaa, että puhdas tahto se vain on, joka ratkaisee tekomme oikeutuksen tai hyljättävyyden. En huoli kahvia, en enää mitään — minulla on kiire.

Vanha herra nousi hiukan vaivalloisesti nurmesta ja puisteli heinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien kädet ojentuivat häntä pidättämään. Olisi saattanut tuntua hiukan tukalalta, jollei eversti olisi sydämellisesti nauranut. Lida Surpaeus kuiskasi jotakin vanhan herran korvaan ja silloin hän yhtäkkiä ikäänkuin heräsi ja oikaisi avuttomana käsivartensa nurmessa lepäävää seuruetta kohti.

— Vai että minä olen häirinnyt kihlaustunnelmaa. Sellaista hän väittää. No, miten nyt tahdotte että sen pelastan? Vaaditteko, että teen kuperkeikan tässä kaikkien nähden? Tekisin sen kernaasti, mutta uskollinen visiittitakkini, jonka olen pukenut ylleni Heinin kunniaksi! Etkö, hyvä lapseni, tästäkin pienestä ulkonaisesta asiasta voi saada johtoa toteamaan, miten… miten, niin miten tahtoni iloitsee hullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, vai vaaditko kuperkeikkaa?

Iloisuus palasi. Ei kukaan vaatinut kuperkeikkaa. Mutta Lulu, jota pitkät puheet olivat ikävystyttäneet, alkoi kehitellä nurmessa, yrittäen, hän puolestaan, tehdä kuperkeikkoja.

— Niin, katsokaas, sanoi tuomari-setä, yhä koettaen parantaa tunnelmaa, — me olemme vanhojapoikia molemmat, me suvun enkelit Mikael ja Gabriel. Meillä on omat leikinlaskumme. Jos te nyt voisitte katsoa minun tahtoni pohjalle, niin näkisitte mitä tarkoitan. Kun sanon »hullutus», niin tarkoitan: teko, jonka pelkään koituvan jollei onnettomuudeksi, niin ainakaan ei niitä suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita varten tämä nuori neiti siihen on ryhtynyt, mutta joka teko on mitä parhaimmalla tahdolla tehty ja noudattaen luvallisia ja yhteiskuntaa ylläpitäviä vaistoja. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja ja tahto on tahto. Usein ne toimivat riippumatta toisistaan, mutta tuomiot langetetaan sanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon suurempi kuin sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meidän ei pitäisi käyttää sanoja eikä tekojakaan, sillä meidän tahtomme jää näistä vielä kauemmaksi kuin muiden ihmisten. Me olemme poikkeusasemassa. No niin, sinä olet toivottavasti ymmärtänyt minut, hyvä veljentyttäreni.

— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.

Se onnistui hänelle huonosti, sillä tuomari-setä oli aina ollut hänelle vieraampi kuin toiset sedät. Lieventääkseen mielensä kylmyyttä rupesi hän nyt nopeasti kertomaan sulhasensa suvusta. Lulu tuli hänelle avuksi, pani pään hänen syliinsä ja kutkutteli hänen leukaansa ruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni ja nosti hänet ilmaan. Hän ei huutanut, oli vain hyvin punainen kasvoiltaan, kun hänet jälleen laskettiin maahan. Hänen äitinsä sensijaan oli käynyt valkoiseksi. Hertta ja Letta häärivät hekin Heinin ympärillä. Lida ja äiti tarjoilivat. Oli kotona valmistettua leipää ja oli leipää Niemestä, Heinin kotoa.

— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja murenteli ohuita leivoksia, vieden joka palan suuhunsa ikäänkuin se olisi ollut rippileipä. — Näitä minä ensi kerran söin isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina aivan samanlaisia. Sinun äitisi on kauniisti vaalinut perhetapoja. Jaa, jaa.

Hän joutui jonkin muiston valtaan ja vaikeni.

— Joka ajalla on muotinsa kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi tuomari-setä. — Koska te aiotte viettää häitä?

— Halvor tahtoisi jo syksyllä, mutta isä ja äiti eivät vielä päästäisi minua.

— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin? sanoi eversti-setä, yhtäkkiä havahtuen.

Heinin kasvot lensivät tulikuumiksi, mutta hän loi setään kirkkaan katseensa, naurahti, ravisti päätään ja kieritteli oikean kätensä hyppysillä kihlasormustaan.

— No, näytä nyt se sormus, houkutteli eversti-setä.

Letitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, ikäänkuin ehkäistäkseen jotakin onnettomuutta.

Heinin katse laskeutui sormusta kohden ja hänen kasvoillaan oli sellainen onnen hohde, että olisi luullut hänen sillä hetkellä katselevan rakastettuaan silmästä silmään. Muisteliko hän hetkeä, jolloin hänen sydämensä valittu painoi sormuksen hänen sormeensa? Hänen ilmeensä oli täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta — oliko rakkauden ihme jaksanut pysyä hänelle ihmeenä läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin, joka silmänräpäykseksi pysähdytti puheensorinan. Keväinen lehto, lintujen laulu, illassa välkkyvä lahti, tuoksu, joka kohosi kuokitusta maasta, kaikki liittyi omituisesti häneen ja säesti häntä.

— Vanha rovasti tulee vihkimään meidät, sanoi Heini. — Halvorilla on kyllä velikin, joka on pappi, mutta kun vanha rovasti on minut kastanutkin…

— Se on aivan asianmukaista, huomautti tuomarisetä, ikäänkuin pannen pisteen hänen lauseensa perään. — Sen asian määrää morsian.

Nyt kuului yksityisiä huudahduksia. Ne putoilivat kuin pisarat taivaan sinestä. Taivas oli korkea ja puhdas ja ihmiset tunsivat tarvetta äännähdellä.

— Jaa, jaa, teitä naisia ja teidän rakkauksianne!

— Korpirastas — se se oli! Pian alkaa sen laulu.

— Ihmeellinen kevät!

— Meillä laulaa kuhankeittäjä.

— Sielläkö kalliolla taas?

— Siellä.

— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, kun me olimme lapsia.

— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli poissa kapinakesän.

— Täältäkin olivat linnut poissa, mutta ne ovat tulleet takaisin.

Letta veti sormuksen Heinin sormesta ja piteli sitä aurinkoa vasten.

— Mikä ihana sormus!

— Kylläpä se todella on kaunis.

— Ja se sopi ikäänkuin se olisi ollut tehty.

— Enok-setä!

Pieni Lulu karkasi ylös ja juoksi aidan luo. Koira haukkui. Joku mies käveli pensasaidan takana ja pysähtyi katsomaan. Hän meni. Ehkei se ollutkaan Enok-setä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.

— Miksei Enok-setä uskalla tulla? kysyi poika.

— Oliko se sitten Enok-setä? sanoi äiti kalpeana.

— En tiedä.

— Ei se ollut hän! kiirehti Lida rauhoittamaan.

— Isä ei pitänyt hänestä! huusi Hertta.

— Aivan niinkuin ei isä pitänyt Laxeista, säesti yhteen kyytiin Letta ja juoksi porttia kohden.

— Se on sittenkin hän! huusi tyttönen samassa. — Päästänkö minä hänet sisään?

— Aja hänet pois! kuiskasi Hertta.

— Se nyt puuttuisi! pääsi Lidalta.

Sedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, antaen tapausten mennä kulkuaan.
Heini seurasi niitä hämmästyksissään.

— Hän on Tommin kanssa! kuului Letan huuto taasen.

Silloin äiti nousi ja astui äänettömin askelin, käsivarret riipuksissa, porttia kohden. Hertta ja Lulu juoksivat hekin portille. Surpaeus-sisarukset jäivät Heinin kanssa paikoilleen. Sisarukset puhelivat kuiskaten.

— Olisi parempi, ettei Tekla päästäisi häntä sisään, sanoi sisar.

— Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti kättään. — Hän on nyt kerta kaikkiaan täällä.

— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi tuomari.

— Hän on aina tuonut mukanaan ikävyyksiä, äänsi sisar soinnuttomasti. —
Mutta sitä ehkei voi välttää.

— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti naurahtaa. — Meidän veljemme oli hiukan turhantarkka. Ei kukaan nykyaikana pidä lukua sellaisista.

— Vainajan tahdolle täytyy olla uskollinen, kuiskasi sisar ja hänen suuret teräksensiniset silmänsä tuijottivat ankarina.

— Sinä Mikael, hymähti eversti ilkeästi tuomarille, — sinä langetat tässä lopullisia tuomioita. Kuka näkee hänen ytimiinsä? Kuka tuntee hänen tahtonsa syyllisyyden?

— En langeta mitään tuomioita, jyrähti tuomarin huulilta, — olen vakuuttunut siitä, että tuomitsisimme häntä väärin. Mutta kun ei kätemme ulotu hautoihin. Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain suojelen velivainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. Kaikki meidän työmme on ollut turhaa, jos tuo tuolla tunkee lasten seuraan. Tartun hätäkeinoihin. Tartun kieltolakiin, tartun avioliittoon. Meidän täytyy toimittaa hänet paikkakunnalta.

— Hän ei tottele meitä. Hän totteli vainajaa. Ei meitä.

Se oli Letitsia Surpaeus.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini kalpeana.

— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti kättään. — Kuka nykyään kysyy hyvää nimeä ja persoonallista kunniaa. Ne kuuluivat samaan aikakauteen kuin roonit ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön vapaa rakkaus! Luuletko sinä nostavasi maailman entisille saranoilleen.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini ja hampaat hänen suussaan kalisivat.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sisarukset koettivat saada selvää siitä, mitä portilla tapahtui. Alussa ei kuulunut mitään, mutta sitten kävi puhe kovaääniseksi.

— Minä voin ehkä auttaa teitä, puhui Enok Surpaeuksen ääni, joka niin suuresti muistutti Niemenkiven herra-vainajan kaunista, kuuluvaa ääntä.

— Et mitenkään, kuului naisen ääni vastaan.

Tekla-rouvan puhe oli niin soinnutonta ja tylyä, että sitä tuskin tunsi.

— Äiti, sanoi Tommi Surpaeus kiihkeästi, — antaisit sedän nyt tulla.
Minä selitän sitten kaikki. Sinä ymmärrät vielä kaikki.

— En koskaan, emme tarvitse hänen apuansa. Sinä tulet kotiin nyt, sinä
Tommi. Olen huonosti valvonut sinua. En ole kieltänyt sinulta mitään.
Mutta nyt sinä tulet ja hän menee.

— Minä en tule, äiti. Sitten ajat kadulle minutkin. Sillä minulla on asioita hänen kanssaan.