Kihlasormus

— Sinä tulet kotiin!

— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on tuominnut hänet väärin.

— Et tiedä mitä sanot! Minä en aja häntä talvipakkaseen, en aja häntä köyhyyteen, sillä hän ei näytä nälkäiseltä eikä nääntyneeltä. On lämmin kesä. Mene, Enok. Kunnioita velivainajasi tahtoa.

— Kyllä, kyllä! Tämä nuori mies minut oikeastaan tänne toi. Tapasimme tuolla konsulin luona. Hänessä näyttää piilevän liikemiehen lahjat. Minä ajattelin, että voisin auttaa hänet jalkeille.

— Hän ei ole langennut mihinkään. Häntä ei tarvitse auttaa jalkeille.
Hän on isänsä poika.

— Epäilemättä, epäilemättä. Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani olla hyödyksi velivainajani perheelle. Mutta koska ei, niin ei. All right. Jää sinä tänne, poikaseni. Ehkä kerran tapaamme, kun olet kuluttanut lapsenkenkäsi. Nyt sinun täytyy jäädä tänne. Good bye.

— Äiti, minä en voi häntä päästää. Minun täytyy häntä seurata. Minä selitän sinulle. Sinun tähtesi, meidän kaikkien tähden minä sen teen. Äiti ymmärrä minua. Minä palaan pian. Älä ole pahoillasi, älä ole surullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, meidän kaikkien tähden minä menen hänen kanssaan…

Äänet hiljenivät. Kuului vain askelten narskunaa tiellä. Askeleet etenivät.

Koira palasi jo nurmelle, missä sisarukset ja kihlattu nuori neito odottivat. Äiti nuorimpien lastensa kanssa lähenivät, hekin. Silloin kuului yhtäkkiä parahdus:

— Minun sormukseni!

Ja Heini Surpaeus paiskautui suulleen maahan ja alkoi haroa sormillaan nurmessa. Ja ikäänkuin ei olisi uskonut menetystään todeksi hän silloin tällöin oikealla kädellään pusersi vasemman kätensä sormia ja paiskautui taasen nurmeen ja haki. Hänen kasvoillaan oli epätoivo. Hän tunsi, vaikka hän haki, ettei hän löytäisi.

— Älä ole levoton, rauhoitti häntä eversti-setä. — Sormuksen täytyy löytyä.

Heini voihkaisi ja kulki sormineen läpi nurmen. Hänen kätensä olivat jo multaiset. Hän ei nostanut katsettaan maasta.

— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan maassa vastasilitettyine vaatteineen, joiden oli määrä kestää koko hänen ikänsä. — Minä lupaan sinulle, hyvä veljentytär, että se löytyy. Kuuntele toki kaiken järjen nimessä. Sormus ei ole voinut mennä maan alle. Se ei ole voinut joutua pois tältä pihamaalta, tältä paikalta. Täällä ei ole käynyt ketään vieraita.

— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi minua onnetonta!

— Seis, kaikki! komensi nyt vuorostaan eversti. — Kukaan ei saa liikkua. Otetaan asia järjestyksessä. Kenellä sormus viimeksi oli? Sinä, Letta, sinä sen vedit Heinin sormesta.

Letta saattoi itkultansa tuskin puhua.

— En minä tiedä. Enhän minä ottanut sormusta.

— Älä siinä valehtele, oikaisi hänen sisarensa, — sinä sen otit, mutta sitten se oli minulla ja olihan se sedälläkin…

— Oli, oli, sanoi tuomari-setä, — ja minä annoin sen Heinille. Pitääkö paikkansa, Heini?

— Minä annoin sen uudestaan jollekin — kuka sen ottikaan? Voi minua onnetonta. En koskaan saa sitä takaisin!

— Seis! komensi taasen eversti. — Kuka otti sormuksen Heiniltä? Sinä,
Lulu, sinä näytät niin syylliseltä.

Lulu ei vastannut, ainoastaan haki ja haki.

— Kuuletko, poika, mitä sinulta kysytään.

— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?

Lulu lakkasi hakemasta ja sanoi suuttuneena:

— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla ja…

— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin sanoakseen.

— Seis! kehoitti eversti kymmenennen kerran. — Siis te ette kukaan muista. Koettakaahan kuitenkin miettiä. Selvältä näyttää, että joku teistä kolmesta on syyllinen. Missä äsken istuitte? Nyt etsitään siitä. Tehdään strateginen suunnitelma. Jokainen etsii oman terrenginsä. Ei yli sen. On se ihme ja kumma, jollei sormus löydy.

Heinin silmässä välkähti pieni kipuna toivoa. Täytyihän sormuksen löytyä.

Kaikki etsivät, kääntäen yksitellen tieltä sekä kuloheinää että nuoria ruohonkorsia. Heini itse nyhti tantereen paljaaksi maata myöten. Hän oli hiessä, hän hengitti vaivalloisesti. Kyyneleet sekaantuivat hikikarpaloihin. Toivo hänen rinnassaan syttyi ja sammui.

— Mutta jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen mukananne kun menitte portille! keksi yhtäkkiä Lida.

Toivo tuikahti jälleen. Etsiminen nurmessa pysähtyi. Tytöt nousivat nopeasti ja silmät tähdättyinä maahan astuivat he hitaasti porttia kohden. Eversti sytytti savukkeen ja lähti mukaan.

— Koettakaa muistella: kenellä sormus viimeksi oli. Sinullako, Letta?
Tai sinulla, Hertta? Tai sinulla, Lulu?

Letta rupesi yhtäkkiä juoksemaan, ikäänkuin jokin muisto olisi alkanut hänessä herätä.

— Katsos nyt, tarttui setä ankarasti kiinni asiaan, — sinä olet varmaan kuljettanut sormuksen kädessäsi tänne. Kävitkö portin ulkopuolella?

— En! huusi Letta.

— Kävitpä! huusi Hertta takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä ja huusit vielä perässäsi Ystävän.

— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on yhtä hyvin voinut olla Lululla tai Hertalla tai Lidalla…

— Se on valhe! huusi Hertta.

Minulla ei sormus ollut kuin pienen hetken, vakuutti Lulu. — Se ei ollut minusta mikään kaunis enkä minä ymmärtänyt, miksi siitä pidettiin niin suurta ääntä.

— Tyhmeliini! sanoi Hertta.

— Jos se on joutunut tuolle puolelle porttia, niin se on mennyttä, äänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen tiehen.

— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki uskoisi, että Letta, suuri tyttö, on voinut ajatuksissaan kuljettaa sitä tänne. Vai oletko sen tehnyt? Koeta Jumalan tähden muistella. Etkö näe kuinka onneton Heini on.

— No näenhän minä. Mutta mitä te kaikki minua syytätte! Olihan siinä muita. Kaikki katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. Mutta minua te kaikki…

— Ei sinusta tiedä, murahteli Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et tunnusta. Etsit vain sellaisella kiihkolla, että taidat muistella jotakin. Sinä sen oletkin taitanut hukata.

Ohikulkijat alkoivat nyt kysellä, oliko jotakin kadotettu, ja etsivät jo mukana. Autoista kääntyivät ihmiset taakseen katsomaan. Korpirastaan vihellykset helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi käden ystävättärensä vyötäisten ympärille ja asteli hänen kanssaan takaisin huvilalle. He tuijottivat molemmat tiehen, joka oli moneen kertaan etsitty.

— Sormus löytyy, saat nähdä! kuiskasi Lida.

— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. — Se on minun oma syyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja näytin sitä.

— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen nähdä.

— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti huomannut.

— Mutta jos se nyt onkin tällä puolella. Etsitään vielä.

— On jo pimeä. Minä hullu, sormushan oli minun, mitä se kuului muihin ihmisiin. Jos se olisi ollut tavallinen kihlasormus, niin ei kukaan olisi sitä kysynyt Nehän ovat kaikki samanlaiset, eihän niissä ole mitään… Minä hullu, minä hullu!

Vanha täti oli jo poistunut. Äiti kanniskeli keittiöön kahvitarpeita. Ei kukaan auttanut häntä. Tuomari-setä yhä etsi nurmesta, joka oli repelöity ja pengottu. Hänen vanha, huolellisesti säästetty musta pukunsa oli mullassa ja ruohossa.

— Älä sinä sure, hyvä veljentyttäreni, — minä tulen omilla käsilläni seulomaan mullan tässä puistossa. Sinä saat sormuksesi, koska se on sinulle niin suuriarvoinen. Tietystikin suuriarvoinen, asian luonnon mukaisesti, lisäsi hän pelästyen, että taasen oli rikkonut tunnelmaa.

— En saa sormusta takaisin, sanoi Heini hiljaa ja kyynelittä. — Minä tunnen sen.

Etsijät palasivat meluten portilta. Lulu oli löytänyt kalvosinnapin ja
Letta kymmenenpennin kuparirahan. Eversti-setä julisti juhlallisesti,
että portin tuolla puolen ei sormus ole, sieltä ei enää kannata etsiä.
Ja koska ei se ollut siellä, niin sen täytyy olla täällä.

— Jollei joku ohikulkija ollut sitä ehtinyt ottaa, sanoi tuomari-setä.

— Tietysti edellyttäen, ettei sitä kukaan ole ottanut, vastasi eversti suuttuneena. — Mutta aika oli niin lyhyt, ettei ole luultavaa… Eikä ole luultavaa, että sormus yleensä joutui sinne.

— Se se juuri on luultavaa, pani tuomari vastaan. — Sillä täällä ei se ole. Sormillani olen jo seulonut hiekan. Se ei ole täällä.

Nyt tuli äiti pyytämään päivälliselle. Hänen kasvonsa tuntuivat entistä kalpeammilta ja tummat hiukset olivat valuneet yli korvien.

— Kaikki käy hyvin, sanoi hän Heinille ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Lehmusten alla neuvoteltiin yhä minkä ehdittiin. Sedät kiistelivät, tytöt syyttivät toisiaan. Ihmiset portin takana eivät olleet hajaantuneet, vaan hakivat yhä. Äiti kutsui uudelleen syömään. Huomattiin, että puiden alla jo oli pimeä ja että täytyi jättää kaikki huomiseksi.

Täytyi panna portit lukkoon ja pitää koira ulkona. Yhtäkkiä tuli Lulu juosten äitinsä luo ja huusi:

— Mutta jos hän on sen ottanut!

Äiti pudisteli multaa hänen valkoiselta kaulukseltaan ja kysyi hämmästyneenä:

— Kuka hän? Ketä lapsi tarkoittaa?

— Hän setä Enok!

Äiti säpsähti ja pudisti päätään. Hän otti nuorintaan kädestä ja läksi edellä sisään. Epäilys oli hänessä kuitenkin herännyt. Mutta kuinka sormus olisi joutunut portin taakse?

Letitsia-täti istui ikkunassa ja parsi sukkia. Hänen työnsä ei koskaan loppunut. Äiti lähetti lapsen pesemään käsiään ja astui Heinin kanssa tädin luo.

— Tiedätkö, täti, mitä hän sanoi? kuiskasi hän vanhukselle.

Letitsia Surpaeus nosti katseensa.

— Hän sanoo, että entä jos Enok on ottanut sormuksen. Ajattele.

Silloin loi täti silmäyksen yli pöydän, näki, että ruoka oli pöydässä ja otti silmälasit silmiltään. Hän katsoi nyt pitkään veljensä vaimoon ja vastasi:

— Se on joku sinun lapsistasi.

— Kuinka uskallat sanoa niin, vanha täti?

Kun Tekla Surpaeus sitten siinä taisteli suuttumuksen, surun, epäilyksen ja pelon välillä, nousi täti raskaasti tuolistaan ja otti Heinin käden.

— Gold gab ich für Eisen — elämä antaa usein kullasta rautaa.

Hän hymyili heille molemmille, äidille ja morsiamelle, alakuloista, alistuvaa hymyään. He seisoivat katetun pöydän ääressä, joka oli ajateltu juhlapöydäksi.

— Mitä täti tarkoittaa? kysyi Heini.

— Etkö muista: Gold gab ich für Eisen. Sodan aikanahan kerran kultaiset kihla- ja vihkisormukset vaihdettiin rautaisiin. Elämä kihlaa meidät raudalla.

— Kultaa minä annoin raudasta, toisteli Heini. — Elämä kihlaa meidät raudalla.

Äiti oli paininut kapinoitsevien tunteittensa kanssa ja alkoi hymyillen määräillä kullekin paikkaansa. Heinin paikka oli tuomari-sedän ja eversti-sedän välillä.

Ulkona läheni tämän oudon varhaiskevään aurinko veripunaisena laskuaan. Lintujen laulu raikui toiselta taivaan ääreltä toiselle. Korpirastaan huilu soi yli muiden äänien. Omenapuiden vasta avautuvat ja tuomien varisevat kukkaset hohtivat hämärässä. Aidan ulkopuolella törähtelivät autot nostaen ilmaan tomupilviä. Lentäjä kuljetti päristellen konettaan yli kaupungin. Niemenkiven huvilan aidan sisäpuolella vallitsi eristetyn alueen rauha. Rauha oli luonnossa, mutta ei ihmisten sydämissä.

— Huomenna etsitään uudelleen, julisti eversti-setä. — Me löydämme sormuksen.

— Jollet saisikaan takaisin kultasormustasi, kuiskasi morsiamelle
Letitsia Surpaeus, — niin älä sure: elämä antaa sinulle kyllä rautaisen.

II

Yöllä tapasivat äiti ja poika kodin portilla. Äiti tunsi askeleet ennenkuin poika vielä oli näkyvissäkään. Heidän puhelunsa alkoi kahden puolen aitaa.

— Mutta äiti, kuinka sinä vielä olet ylhäällä?

— Koska minä olen pannut maata ennenkuin te kaikki olette kotona?

Äiti sanoi sen hymyillen.

— Mutta se on järjetöntä. Me olemme nyt suuria ihmisiä. Ennen oli toista, kun olimme lapsia.

Portti avautui ja poika tuli sisäpuolelle. Äiti oli niin kalpea, että hän läpi tiheän hämärän ikäänkuin hohti kylmää poikaan, jonka kiihtynyttä mieltä ei kolea yökään ollut voinut vaimentaa. Äiti tunsi, että Tommin kädet hehkuivat, että hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa oli kuin kuumeessa. Hän tunsi tämän kaiken pojan avatessa ja lukitessa porttia. Tommin kädet haparoivat ja haparoivat. Kivääri, jota hän piti olallaan, oli tiellä. Äiti asteli hymyillen ja näytti hengittävän yön pysähtyneitä tuoksuja ikäänkuin hitaasti nauttiakseen jostakin korvaamattomasta ja pian katoavasta. Poika loi häneen silloin tällöin nopean, varovan silmäyksen. Hiekka heidän jalkainsa alla särisi, ikäänkuin jauhaen rikki hiljaisuutta.

Hän aavistaa jotakin, ajatteli poika. Hän teeskentelee, hän soutaa tuossa pimeässä kuin lintu. Kuvitteleeko hän, etten minä sitä huomaa? Hän tekisi viisaammin, jos yksintein puhuisi suunsa puhtaaksi. Ja ensi kertaa elämässä tunsi poika outoa vastenmielisyyttä äitiä kohtaan.

Mitä on tapahtunut? ajatteli osaltaan äiti. Mitä on tekeillä? Pitääkö minun sanoa, että minä olen levoton, että minä olen tuskasta sairas, että minun lastani uhkaa vaara? Eikö ole epärehellistä tässä näyttää tyyntä mieltä, kun sydän on pakahtua? Ja ensi kertaa elämässä tuli äidille tunne, että vastuunalaisuus lapsista on ankara asia, että ehkä olisi parempi, jollei hänelläkään olisi ollut lapsia. Hänet valtasi avuttomuuden tunne: hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuin hän olisi kahlannut kaamean kylmässä vedessä ja vaivoin pidellyt kaulaansa yläpuolella, jottei tukahtuisi. Hiekka askelten alla särisi ja särisi.

— Oletko sinä ollut levoton? sanoi poika ärtyneesti ja kumartui vaahteran oksan alitse.

Huimaten lensi läpi äidin pään: olen, olen, sano mikä sinun on, päästä minut kauheasta epätietoisuudesta! Mutta hän tukahdutti tämän ajatuksen, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen liekki, ja ravisti vilkkaasti päätään:

— En. Minä hiukan hermostuin, kun olit kapteenin seurassa. Muistathan miten isä häntä karttoi. Tiedänhän minä, että sinä hoidat asiasi, läksyt ja muutkin. Ehkä isä todella oli hänelle liian kova. Ehkä isä tuomitsi nuo naapuritkin liian ankarasti…

Tommi naurahti myrkyllisesti.

— Niin, niin, jatkoi äiti. — Isä oli sellainen joko-tahi-ihminen. Olet kyllä aivan oikeassa: minun täytyy ajoissa mennä vuoteeseen. Tämä unettomuus on tehnyt minusta yökulkijan. Nuku hyvin.

Hänen kätensä tuskin kosketti pojan kättä. Lämpimät sanat olivat räikeässä ristiriidassa käden kylmän sivellyksen kanssa, joka vaikutti kuumaan ihoon kuin pyyhkäisy märällä vaatteella.

Poika oikaisi nopeasti kätensä ja näytti äidille kivääriä. Äiti oli sen kyllä kaiken aikaa nähnyt. Poika puhui kiireesti ikäänkuin estääkseen äitiä vielä lähtemästä.

Kuinka hyvä, etten ruvennut moittimaan enkä kyselemään, ajatteli äiti, ja hänen tuli helpompi olla. Kunhan aina muistaisin, että hän on ihminen, joka lapsuudesta on astunut suoraan miehuuteen, että hän on yksi sodan poikasia…

— Tämä tässä, puhui Tommi, — katso toki tänne, äiti, tämä on nyt minun! Nyt ei meidän tarvitse pelätä pimeinä syysiltoina. Sinä ihmettelet mistä olen tämän saanut ja miten. Olenpahan nyt vain. Hyvin, hyvin halvalla. Se taiteilija oli saanut puuskan ja osti kiväärin. Puuska meni ohi ja nyt taas piti myydä. Olemme tulleet hyviksi ystäviksi ja niin hän myi minulle. Mistä minä sain rahat? Älä nyt huoli udella. Sain nyt vain.

— Hyvä on, hyvä on. Saatko myöskin unta…

— Etkö todella ole minulle pahoillasi tuosta kivääristä?

— En. Jos sinä olet saanut sen halvalla… ja saanut irti rahat, niin mitäpä minä olisin muuta kuin iloinen.

Äidin kalpeat kasvot välähtivät pimeässä. Hänen hymynsä oli voiton hymyä. Poika tarttui yhtäkkiä hänen käteensä ja talutti häntä portaita kohti.

— Sinä olet kuitenkin kaikista rakkain, kuiskasi hän alttiisti ikäänkuin hän olisi näissä sanoissa löytänyt rauhan.

— Hyvä on, hyvä on, saatko nyt unta.

— Saatko sinä?

— Kyllä, kyllä.

Heidän kätensä erosivat ja askeleet veivät eri haaroille, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta he hetken perästä pysähtyivät lausumaan sanoja, jotka antoivat heille tilaisuutta yhä viipymään. He leikkivät näillä sanoilla: he tunsivat molemmat, että kysymysten verkko piteli heitä.

— Mitä sinä sanoit, äiti?

— En mitään, poikani.

— Kun minä ihan luulin.

— On niin kaunista. Katso nyt noita tuomia. En ole ikinä nähnyt tuomien kukkivan kuutamossa.

— Sitä sinä et nyt ajattele, vaan jotain aivan toista.

— Mutta rakas lapsi, eikö se sitten ole kummallista?

Sinusta on paljon kummallisempaa, että tänään tapasit minut Enok-sedän seurassa!

Äiti vaikeni yllätettynä. Poika tunsi vuorostaan nyt päässeensä voiton puolelle. Häntä viehätti kiusoitella äitiä ja äidin hiukan nolot vastaukset veivät häntä yhä kauemma ja kauemma.

— No niin, tietysti sekin oli kummallista. Mutta arvaan, että tapasit hänet Laxilla.

— Mistä sinä sitten tiedät minun olleen Laxilla?

— Enhän tiedäkään — ehket ollut.

— Olin, olin kuin olinkin. Mutta sinulla ei ollut syytä uskoa minun olleen siellä, kun olin luvannut, etten enää mene.

— Sellaisia lupauksia ei aina pidetä.

— Kyllä minä pidän. Mutta en ollut siellä huvikseni, vaan asialla.
Tämän kiväärin takia. Hieroimme kauppaa taiteilijan kanssa.

— Sinä näytät olevan kovin onnellinen tuosta kivääristä.

— Olen. En antaisi sitä pois mistään hinnasta. Sodassa tottui kivääriin. On melkein niinkuin puuttuisi käsi, jollei ole kivääriä.

— Pimeitä syysiltoja varten ehket sitä tarvitse. Onhan mahdollista, ettei meillä enää ole tätä kotia.

— Sitä mahdollisuutta ei ole. Ei voi olla! Kuinka me myisimme isän kodin. Ethän nyt sellaista ajattele tosissasi.

— Sellaisista asioista ei lasketa leikkiä.

— Ei tule kysymykseen, että me myisimme Niemenkiven.

— Mutta lapsi, onko meidän taloudellinen asemamme sinulle niin tuntematon?

— Kyllä minä tiedän. Mutta… mutta… jätä se minun haltuuni.

— Jos olisit vanhempi. Jos olisit toimessa… Mutta sinähän käyt koulua.

— Niin, minä olen myöhästynyt, mutta ehken ole niin kykenemätön kuin luulet. Niin, niin, äiti. Kukaties minulla on keinoja. Sen vain sanon: Niemenkiveä ei myydä.

— Sinun salaperäisyytesi pelottaa minua.

— Sinähän aina pelästyelet. Kaikkia sinä säikähdät sinä pikku äiti.

— Nyt muistan: kapteeni puhui jotakin avusta. Ethän toki ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Ethän Jumalan tähden?

— Joko sinä taas alat häntä epäillä? Minun vakaumukseni on, että isä on ollut hänelle liian kova. Mitä hän on tehnyt?

— Joka tapauksessa jotain huonoa ja rumaa. Isällesi oli teidän kunniallisen nimenne suojeleminen tärkeämpää kuin mikään muu. Ehkä joskus kerron sinulle. Mutta nyt kuitenkin menemme nukkumaan.

— Te syytätte häntä epärehellisestä konkurssista. Niinkö? Sekö se on, mitä hän on tehnyt? Onko sitten todistettu, että se oli epärehellinen?

Äiti veti huivia tiukemma ympärilleen ja vilu kuului hänen äänessään, kun hän sanoi:

— Sinä puhut näistä asioista kovin keveästi. Meidän talossa on epärehellistä vararikkoa aina mainittu vain vakavissa perheneuvotteluissa neljän seinän sisäpuolella.

— Kuka sitä nyt niin rehellisenä pääsee elämän läpi.

— Sinun isäsi pääsi.

— Mutta eikö isoisästäkin puhuta jotakin? Enok-setä mainitsi jotakin.

— Lapseni, minä luulen, että me emme tänä iltana saa tätä asiaa selväksi. Sinunhan täytyy olla koulussa kello kahdeksan. Ja nyt on kello yksi.

— En minä ole ensinkään väsynyt. Vähän sinä minuun luotat, äiti, kun pidät minua kaiken ulkopuolella, ikäänkuin olisin lapsi.

— Minä usein unohdan, että olet ollut mukana sodassa. Olethan vasta seitsemäntoista vanha. Minä olisin niin mielelläni suonut sinulle hiukan nuoruutta.

— Roskaa, äiti. Anna minun tietää, mistä syytätte Enok-setää.

— Minä kerron sinulle kaikki. Vaikka en tänä iltana.

— Minä olen Enok-sedästä saanut niin hyvän käsityksen. Hän on avulias ja hyväsydäminen.

— Ehkä. Vaikka isäsi kutsui sitä heikkoudeksi.

— Hän oli kuullut, että meillä oli vaikeuksia. Ja hän oli heti valmis miettimään, miten voisimme pelastaa huvilan, joka varmaan on meille rakas.

— Lapseni, ethän vain ole ryhtynyt kapteenin kanssa mihinkään yhteistyöhön!

— Olisit kuullut, miten hän puhui isästäni. Hän sanoi, että hän olisi ollut pystyvä kaikkein tärkeimpiin toimiin ja että hän olisi ne saanutkin, jos hän olisi hiukankin tahtonut taivuttaa niskaansa.

— Niin, niin!

— Meillä olisi voinut olla yllinkyllin varoja, jos isä olisi tahtonut olla hiukan sovittelevampi.

— Niin, niin.

— Tietysti hän teki vakaumuksensa mukaan. Mutta varmaan isoisäkin teki samoin. Ihmiset ovat niin erilaiset ja vakaumus voi olla niin erilainen. Ehkäpä Enok-setäkin on tehnyt oman vakaumuksensa mukaan. Meidän ei pitäisi häntä niin tuomita.

Äiti ja poika olivat tulleet eteiseen ja seisoivat ikkunan alla, missä punaiset verenpisarankukat tummina palloina erottautuivat pimeästä. Tommi puhui hiukan kiihtyneesti, täytyi sulkea ovi, etteivät nukkuvat heräisi.

— Isäsi periaate oli, että lapsille piti jättää hyvä nimi. Et tiedä, miten hän taisteli tämän asian vuoksi.

— Roskaa, äiti. Anna anteeksi… Sinähän aivan pelästyt. No niin, en tarkoittanut mitään pahaa. Tarkoitin vain, että jokainen itse luo nimensä. Ei nimeä peritä… Ennen aikaan ehkä perittiin, mutta nyt on tykkänään toinen aika. Sota on sellainen asia, että se kääntää maailman saranoillaan. Ei sitä ymmärrä muut kuin se joka on ollut sodassa. Tänään elät — huomenna kuolet! Se on sitä. Hyvä nimi — no niin, ehkä sekin on jonkinlainen astinlauta. Mutta mikäpä Surpaeustenkaan nimen pelastaa, vaikka isä taisteli sen puolesta: Enok-setä ja isoisä ja ties kutka muut jo himmentävät sitä!

— Kunhan et vain sinä sitä tekisi eikä kukaan isäsi lapsista.

Äiti säikähti itsekin näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen huuliltaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, ikäänkuin toinen olisi ne lausunut. Hän oli valmis soimaamaan suuta, joka oli sanat ääntänyt, aivan niinkuin hän äsken oli närkästynyt vanhalle tädille. Hän kiihtyi viattomien lastensa puolesta, hän tunsi epäluulossa solvauksen vainajaa vastaan. Ennenkuin Tommi oli ehtinyt mitään sanoa, puhui hän syvällä vakaumuksella:

— Minä tiedän, että te kaikki pidätte isänne nimen puhtaana. Koko teidän isänne elämä tarkoitti tämän nimen puhdistamista. Teissä elää isänne henki, te olette hänelle uskolliset. Älköön kukaan tulkokaan muuta sanomaan.

Tommi naurahti pimeässä.

Äiti oli jo mainitsemaisillaan Letitsia-tädin nimen, mutta hän vaikeni kuitenkin ajoissa. Heinin sormus johtui samassa hänen mieleensä. Hän oli todella sen kokonaan unohtanut. Kuinka hän oli voinutkin. Hän piti kuitenkin niin paljon Heinistä. Heini varmaan ei tänä yönä saanut unta. Tyttö raukka. Puhelivatko tytöt vielä ylhäällä huoneessaan?

— Niin, kuule, lausui hän yhtäkkiä, — ajattele, kun Heinin kihlasormus tänään katosi. Meidän juodessamme kahvia. Sitä katseltiin ja ihailtiin ja Heini otti sen, varomattomasti kyllä, sormestaan. Me istuimme, niinkuin tavallisesti, lehmusten alla. Sitä etsittiin niin että ruohokin nyhdettiin maasta, mutta ei voitu löytää. Etsimme kaikki. Tietysti se Heinille oli suuri suru. Ja meille kaikille. Sedät lupasivat molemmat heti huomenaamuna tulla etsimään. Mikael-setä lupasi seuloa mullankin. Pelkään kuitenkin, ettei se auta. Sormus meni kuin maan alle.

Kului hetki ennenkuin Tommi Surpaeus puhui:

— Sekö Heinin timanttisormus? Sehän ei ollut mikään sileä kihlasormus. Niin, niin, se josta on niin paljon kiistelty. Totta puhuen minä en muista minkä näköinen koko sormus oli… Tai ehkä minä sentään näin sen. No, Heinihän on niin järkevä. Luutnantti Vasara antaa hänelle toisen sormuksen. Hän oli hyvä mies, pojat pitivät hänestä. Kannoimme yhdessä haavoittunutta metsästä kilometrin matkan. Hän kuoli siinä, hänellä oli kauheat tuskat, mutta hän ei valittanut. Hän oli päässyt pakoon punaisilta ja oli siitä onnellinen.

Äidin silmät tähtäsivät vilkkumatta poikaan.

— Muistathan toki Heinin sormuksen, puheli hän. —

Siinä oli keskellä helmi ja ympärillä pieniä timantteja. Tiedätkö jotakin? Onko sormus löydetty?

Poika tuijotti häntä suoraan silmiin.

— Kuinka niin? kysyi hän närkästyneenä. — Eikö se pudonnut pihamaalle?
Minähän olin poissa, äskenhän tulin kotiin, itsehän olit minua vastassa.

— Kun ei varmaan tiedetä, olisiko sormus joutunut ulkopuolelle aitaa.
Sitä koetettiin etsiä sieltäkin.

— Olisiko sormus voinut joutua ulkopuolelle porttia? kysyi Tommi.

— Te tulitte juuri silloin, kun sormusta katseltiin, tytöt ja pieni veljesi läksivät minun kanssani. Joku olisi voinut ajatuksissaan kuljettaa sormusta käsissään. Minä en tiedä, sormus ei ensinkään joutunut minulle. Heini oli kyllä hyvin varomaton, kun otti sormuksen kädestään. Me hätäydyimme kaikki hiukan, kun kapteeni tuli sinun seurassasi. Sedät arvelivat, että mahdollisesti juuri siinä joku olisi voinut ajatuksissaan viedä sormuksen muassaan.

— Olisiko joku nyt ollut niin hajamielinen, sanoi Tommi.

— Hertta syytti Lettaa ja Letta Herttaa. Pieni veljesi lausui sen oudon olettamuksen, että… Mutta yhdentekevää. Mitäpä sinä sormuksesta tietäisit.

— Minkä olettamuksen? kysyi Tommi nopeaan.

— Ei siitä kannata puhua. Hän on lapsi.

— Mutta äiti sanoisi nyt.

— Mikä sinulle tuli?

— Ei mikään. Mikä minulle sitten olisi tullut.

— Menemmekö nyt vihdoinkin nukkumaan.

— Minä en mene ennenkuin sanot, minkä viisauden Lulu lasketti.

— Hyvänen aika, lapseni. Kun ei se ole minkään arvoinen asia.

— Tietysti te taas epäilitte jotakin ihmistä.

— Emme. Kuulethan, että se oli pieni veljesi.

— Jos sinä tietäisit äiti, kuinka sinä hermostutat tuolla tavallasi.
Sinä alat kertoa ja yhtäkkiä keskeytät. Se on ilkeää.

— Saathan sinä sen tietää, jos välttämättä tahdot.

— Tahdon, kyllä minä tahdon.

— Pieni veljesi vain sanoi, että ehkä kapteeni on ottanut sormuksen.

— Vai niin, vai niin.

— En olisi tahtonut sinua kiihdyttää, sinä kun nyt kerta kaikkiaan puolustat häntä.

— Mitä minä nyt siitä kiihtyisin. Jos hän olisi nähnyt sormuksen tiellä, niin olisipa hän ollut aika pölkkypää, jollei olisi ottanut sitä ylös. Mahdotontahan hänen olisi ollut tietää, että se oli Heinin. Toinen asia on tietysti, olisiko hän pistänyt sen taskuunsa ja mennyt poliisikamariin ilmoittamaan sitä. Ehkä hän olisi mennyt.

— Mutta ehkä hän todella on löytänyt sormuksen? kuiskasi äiti ja tarttui poikansa käteen.

Se ei ollut niin kuuma kuin äsken.

— Niin, ehkä, sanoi Tommi ja veti pois kätensä. — En kuitenkaan usko. Kai hän olisi jotakin maininnut, jos olisi sormuksen löytänyt. Mutta voinhan minä kysyä häneltä.

— Sinä siis tapaat hänet?

— Niin, kyllä kai. Ehkä jo huomenna.

— Jos Heini saisikin takaisin sormuksensa!

— Oliko hän hyvin surullinen?

— Oli. Ajattele nyt: kihlasormus. Ja vielä lisäksi niin kallisarvoinen.

— Oliko se todella niin kallisarvoinen?

— Kyllä se oli.

— Oikeinko Heini sitten aikoo ruveta suremaan tuota sormusta?

— En tiedä. Kyllä hän eilen oli hyvin surullinen.

— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että rupeaa suremaan. Hänhän on niin järkevä ja miesmäinen.

Äiti kävi uudelleen kiinni poikansa käteen.

— Kuule, tiedätkö jotakin Heinin sormuksesta? sanoi hän. — Minusta tuntuu niin kummalliselta… Ikäänkuin sinä tietäisit. Onko hän, kapteeni, sittenkin löytänyt sormuksen?

Tommi painoi äitinsä kättä niin että miltei koski. Pojan kädet olivat aivan kylmät.

— Voinhan minä kysyä häneltä, sanoi hän. — Mutta uskon, että se on turhaa. Ehkä sormus vielä löytyy pihamaalta. On hyvin vähän luultavaa, että se olisi joutunut aidan taakse. Jahka nyt sedät huomenna seulovat mullan, niin eiköhän kadonnut lammas löydy. Jollei olisi niin pimeä, niin alkaisin etsiä vielä tänä yönä.

– Ei, portithan ovat kiinni, ei kukaan nyt yöllä tule tänne.

— Mutta eikö sitten eilen käynyt ketään? Eikö ketään juoksupoikaa tai kerjäläistä, tai… yleensä ketään vierasta?

— Ei ketään. Hyvää yötä nyt, rakas lapseni. Meidän täytyy tästäpuoleen paneutua ajoissa nukkumaan. Tämä valvominen ei ole terveellistä. Varsinkin näin lukukauden lopussa.

— Kuule, äiti, kun minun niin tekisi mieli ruveta etsimään Heinin sormusta. Entä jos minä löytäisin. Otan lyhdyn.

— Mitenkä sinä löytäisit! Meitä on ollut kymmenen henkeä etsimässä.

— Mutta jos minä sittenkin löytäisin. Olen varma, että löytäisin.

— Tommi, lapseni, tiedätkö jotakin sormuksesta?

Poika rupesi nauramaan, tarttui äitiään hartioista kiinni ja ravisti häntä.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Mistä minä tietäisin? Ethän luule, että minä olen löytänyt sormuksen?

— Kuinka sinä sitten voit sanoa olevasi varma, että löytäisit sormuksen?

— No, hyvänen aika, kun se täällä on hukkunut, niin sen täytyy täältä löytyä! Ette ole osanneet etsiä.

— Nyt me menemme levolle. Minun on paha olla, en ehkä ole aivan terve. Yhden asian vain sanon sinulle, lapseni… Kuuletko? Ethän toki aio tänä iltana ruveta etsimään.

— Olisi hauskaa huomisaamuna ottaa Heini vastaan lahja kädessä.

— Sinun täytyy kuunnella mitä sinulle sanon: jos sinä otat kapteenilta rahaa… tai jotakin apua pelastaaksesi huvilaa, niin saat olla varma, että minä myyn sen. Myyn kylmällä sydämellä.

— Äiti, voisitko myydä kotimme?

— Kylmällä sydämellä. Olen asunut täällä kahdeksantoista kesää ja viisi talvea, olen istuttanut puut, olen nähnyt teidän kaikkien kasvavan. Mutta minä lähden täältä ilman kaipausta, jos se on tarpeellista.

— Kova sinä olet, äiti.

— No katso nyt, Tommi — oletko todella aikonut turvautua kapteenin apuun?

— Koska minä olen sen sanonut? Sinä kuvittelet, äiti. Ja kärsit turhanpäiten.

— Tänään elän — huomenna ehkä olen kuollut. Sitä se on.

— Senhän me kaikki tiedämme. Senpätähden: tee elämä niin hauskaksi ja siedettäväksi kuin mahdollista.

— Se on sodan opetus. Minun oppimestarini on ollut rauha: tee kuolema niin sovinnolliseksi ja iloiseksi kuin suinkin.

— Kummallista joukkoa te olette te naiset. Niin monenlaisia teissä tapaa. Ja aina te pyritte pitämään kuolemaa silmienne edessä. Ikäänkuin ei siihen ehtisi.

— Kun kaikki on niin pian ohi.

— No mutta juuri siksi. Ei kannata ottaa asioita raskaasti, ei kaivella vanhoja syntejä ja ylitsekäymisiä. Niinkuin ei nyt niitä olisi jokaisella. Minä olen nuori, minä. Emme tiedä, minä päivänä sota jälleen puhkeaa. Paise ei vielä ole lainkaan poissa. Vieläkö tytöt ovat ylhäällä?

Äiti istui arkulla, jota aina näin keväisin ympäröi naftaliinin haju. Hänen kasvonsa saattoi erottaa selvemmin kuin äsken. Aamun vihertävässä kajastuksessa olivat ne keltaisen kalpeat. Mutta hän hymyili. Oli mahdoton tunkea hänen hymynsä läpi ja tietää, oliko hän iloinen vaiko surullinen, levollinen vaiko levoton.

— Heini raukka kai ei saa unta.

— Hän ajattelee tietysti sormustaan!

— Ehkei hän niin paljon sure sulhasensa tähden kuin sukulaisten, joille sormus oli perhekalleus.

— Pitää koettaa löytää Heinille hänen sormuksensa.

Äiti ojensi pojalle istualtaan kätensä. Molemmat hymyilivät ja molempien kädet olivat jääkylmät. Ikkunalla saattoi jo erottaa punaiset kukkaset, jotka kuin pienet verta tihkuvat sydämet riippuivat oksillaan. Ulkona valkeni verkalleen kevätaamu. Nuoret lehdet, kukkivat tuomet, koko ennen aikaansa eloon herännyt luonto seisoi kuin jäätyneenä taivaan kuvun alla, jolta tähdet vasta olivat sammuneet ja joka oli kolea ja lumenkarvainen. Äiti tuijotti hymyillen aamua kohden, ikäänkuin hän olisi kuunnellut leivosta. Hän kuunteli itse asiassa sydämensä lyöntejä, peläten että ne ilmaisisivat hänet. Hänen sydämensä ei laulanut, se huusi hädässä. Hänen huulensa tapailivat joitakin tuttuja sanoja. »Kaikki on niin pian ohi», »kaikki käy aina hyvin». Mutta ne tulivat tyhjästä ja menivät tyhjään. Hän ei nähnyt edessään tietä, kaikki oli täydellistä korpea.

Mitä oli hänen lapsellensa tapahtunut, sodan poikaselle, joka vailla nuoruutta oli astunut keskelle elämää?

* * * * *

Sillaikaa juoksi Tommi täynnä voimaa ylös portaita vinttikamariinsa. Hän olisi tahtonut viheltää ja laulaa ja lisäksi huutaa ja painiskella. Hän muisti kuitenkin, ettei se mitenkään käynyt päinsä näin keskellä yötä ja äidin ollessa tuolla päällä. Niin, niin, hän oli surullinen! Vaikka hän hymyili, niin hän oli surullinen. Sitähän hän nykyään aina oli. Jos joku oli kuollut, niin katsoivat omaiset velvollisuudekseen vuosikausia olla surullisia. Täytyi siis olla hiljaa.

Tommi kourasi sormillaan liivinsä taskua ja astui nopeasti. Tuskin hän malttoi odottaa, että sai esiin avaimen ja pääsi sisään. Hän astui oikopäätä ikkunaan ja otti taskustaan pienen esineen.

Sormus. Siinä se oli. Ja Heinin kihlasormus se tosiaan oli. Hän muisti kyllä nyt selvästi, että ennenkin oli nähnyt tämän, vaikkei hän ottaessaan pienen esineen maasta ollut tullut ajatelleeksi, että se voisi kuulua jollekin tutulle. Niin, sitä hän todella ei ollut voinut aavistaa. Aivan ajatuksissaan hän oli pistänyt sormuksen taskuunsa, kun se sattui hänen silmiinsä. Se oli kaunis. Ja se oli kallisarvoinen. Kun hän sen näki maassa, luuli hän sitä tuskin sen arvoiseksi, että viitsi ottaa ylös. Kaunis se oli, ei ollut ihme, että Heini itki.

Täällä se oli ollut hänen taskussaan kaiken aikaa, jolloin he kaikki etsivät sitä kuin hullut. No niin, huomenna on hauska hetki, kun he taasen hakevat. Sedät seulovat multaa, väittelevät kieltolaista ja muista hullutuksista. Silloin hän menee ja paiskaa sormuksen keskelle seulaa.

Tommin täytyi nauraa, kun hän ajatteli setiä ja mullan seulomista. Sellaista sanojen ja asioiden ainaista seulomista se oli heidän elämänsä.

Ei, on sittenkin hauskempaa antaa sormus Heinille itselleen, Heini varmaan karkaa kaulaan ja suutelee keskelle suuta, niinkuin ennen maailmassa. Tänä vuonna ei Heini suudellut. Se on sitä, että hän on kihloissa. Ei, ei enää tule hyväilemään serkkuaan. Oli sekin aikaa, kun hän, Tommi, oli rakastunut tähän Heiniin, vaikka hän on niin paljon vanhempi. Nyt hänellä on Raina. Ja Raina on taasen häntä vanhempi. Vielä paljon vanhempi kuin Heini oli. Mikä perhana siinä pitääkin olla, että hän aina hullaantuu vanhoihin ihmisiin! Roskaa! Heinihän on itse heleä nuoruus ja nuori on Rainakin. Ja kauniit ovat molemmat. Ikävää asiassa on se, että Raina on gulashin rouva. Vähät sentään siitäkään. Ilmaa! Roskaa! Kaunis olisi tämä koru Rainan täyteläisessä kädessä. Se ei sopisi muuta kuin pikkusormeen. Heinillä on kovin kapeat sormet. Raina ihastuisi. Jos hän käyttäisi sitä pikkusormessaan, niin ei mieskään voisi kysellä. Mutta onko sormuksessa ehkä luutnantin nimi? Perhanan pimeää täällä vielä on. Kivääri — jäikö se alas? Kivääri, hitto vie, sehän on maksettava tämän korun hinnalla. Sehän hänellä oli selvänä tarkoituksena, kun hän otti sormuksen maasta, että hän nyt voi lunastaa kiväärin. Ja sen hän myöskin heti laski, että niin paljon tällä korulla varmaan saa, että maksaa pyssyn Martomaalle. Äh sentään — ties mitä tässä oikein nyt tekee!

Olisi hauskaa paiskata sormus setien seulaan, hauskaa antaa se Heinille itselleen, hauskaa antaa se Rainalle. Mutta kultasepälle se olisi myytävä ja Martomaalle annettava rahat. Totta puhuen, eiköpähän hän sentään ajatellut ottaessaan sormuksen maasta, että hän sillä maksaa kiväärin. Hän arvosteli heti sormuksen sen arvoiseksi, että kivääri sillä tulee maksetuksi. Hän uskoi silloin, että sormus oli tuntemattoman. Mutta tämän tuntemattoman omaisuuden perustuksella tuli kivääri hänen omakseen. Millä hän sen maksaa, jos antaa pois sormuksen?

Täytyy antaa pois kivääri myös!

Tuoko, jota hän niin on kaivannut? Ei, sehän ei ole tässä, se jäi alas.

Kaunis kappale, jahka sen puhdistaa. Ihmiset eivät osaa hoitaa kiväärejä. Ruostua annetaan, viikkokausia pidetään voitelematta ja puhdistamatta. Siro se on vehje. He lähtevät, Yngve ja hän, moottoriveneellä saaristoon, jahka metsästysaika alkaa. Suurilla saarilla niitä on jäniksiä niin että juoksevat toisensa kumoon. Mikä se on tuo pieni sormus sen sorean kappaleen rinnalla, jolla voi karkoittaa rosvot ja ampua riistaa. Paistit hän toimittaa kotiin, äidin ei tarvitse mennä torille lainkaan. Että unohtuikin alas se vehje. Mutta äiti piti siinä niin pitkiä puheita. Mitä se on tällainen sormus kiväärin rinnalla!

Heini tuli yhtäkkiä hänen silmiensä eteen sellaisena kuin hän näki hänet kerran talvella, monta vuotta sitten. He läksivät isän kanssa aivan odottamatta Niemeen. Oli uudenvuoden aatto ja joulukuusi oli vielä salin permannolla. Juostiin ja huudettiin, ja koira haukkui. Heini juoksi esiin tyttöjen huoneesta, hiukset hajalla ja pyyheliina — tai mikä vaate lienee ollut — hartioilla. Hän kiljahti, kun isä ja Tommi astuivat vastaan. Samassa hän kuitenkin tunsi miehet ja kävi kesyksi ja antoi isän pitää hyvänä niin paljon kuin isä tahtoi. Tommin hän sulki syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta. Tommi olikin silloin niin pienikasvuinen, että suututti. Hän työnsi serkkua syrjään, häntä hävetti, hän olisi suonut, että Heini olisi tehnyt sen heidän ollessaan kahdenkesken. Pyörrytti vieläkin, kun sitä ajatteli.

Hän antaa sormuksen Heinille itselleen, totisesti. Heini katsoo häneen iloisesti, Heinillä on kauniit silmät ja Heini on hyvä. Ja Vasarastakin pitivät pojat.

Helkkarin hieno sormus. Siitä saisi paljon enemmän rahaa kuin kolmesataa markkaa. Voisi ostaa kaikenlaista. Vaikkapa pari kravattia. On puute kaikesta. Vaaleat kengätkin olisivat hauskat näin suvella.

Kyllä pitäisi Rainakin sormuksesta. Hänellä on niitä paljon, konsuli kyllä on ostanut. Mutta ei yhtään näin hienoa. Raina raukka. Raina on onneton. Raina on ollut tyhmä, kun otti kauhean miehen. Raina oli köyhä ja tahtoi päästä köyhyydestä. Köyhyys ei ole mikään ilo. Eikä sitä liioin voi tekemälläkään tehdä miksikään erikoiseksi ansioksi, vaikka sedät sitä siksi koettavat. He ovat köyhää ylhäisöä ja ylpeilevät siitä. Valioproletariaattia. Ei, köyhyys ei ole mikään ilo eikä mikään hyve. Hän, Tommi, ainakaan ei tahdo elää köyhänä. Tänään ihminen elää ja huomenna voi olla kuolleena. Roskaa! Taivaalla purjehtii jo ruusunvärinen pilvi. Se on lähetetty partioretkelle. Koko taivaanlaen se näkee kuin kämmeneltään. Huomenna lähetetään Heini-serkun kihlasormus seikkailulle. Joko se lentää Heinin sormeen. Tai setien seulaan. Tai panttilainastoon. Tai Rainan käteen.

Olipa onni, ettei hän kenellekään maininnut löytäneensä sormusta, ei kapteenillekaan. Kukaan ei tiedä, että se on hänellä. Hauskaa tulee olemaan huomenna, kun ne kaikki etsivät.

Rainalle ei sitä voi antaa — se asia ei menettele! Olipa hän hullu, kun ei heti ymmärtänyt, että Raina asuu tästä pienen matkan päässä. Tiellä voisivat naiset tavata toisensa ja sitten — niin, sitten sitä vasta hukassa oltaisiin. Epäluotettavat ovat myöskin panttilainastot. Poliisit nuuskivat niissä alituiseen, ja sedät kyllä panevat poliisit liikkeelle, sen he kyllä osaavat, poliisit ja poliisikoirat.

Hitto vie, näyttää koituvan harmia ja vastusta koko sormuksesta. Vähän siitä on hyötyä, jollei sitä saa rahaksi. Pitää nähtävästi matkustaa toiseen kaupunkiin. Mutta jos hän oikein tuntee tuomari-sedän, niin tämä ilmoittaa sanomalehdissä ja panee likoon koko vaivaisen omaisuutensa saadakseen takaisin sormuksen. Hän on valmis myymään vaatteet yltään, jos niiksi tulee.

Suorinta lienee sittenkin oikopäätä huomenna antaa sormus Heinille.
Mutta millä ihmeellä sitten maksaa kiväärin?

Vihoviimeistä se on tämä köyhyys.

Kapteeni lupasi antaa työtä ja ansiota. Kunhan saisi pois koulun. Puuttuisi vielä, että Kukko rupeaisi mahtailemaan. No niin, huomenaamulla hän ehtii lukea läpi sen läksyn. Muut kyllä menevät. Se se todella puuttuisi. Mutta katsokoon Kukko omia asioitaan. Kukko istuu itse niin höllässä. Kukko voi yhtäkkiä joutua kiinni virkavirheestä. Kukko sairastaa viinatautia. Eikä punainen nenä ole luvallinen koulumiehellä. Setä ehdotti, että heittäisi luvut kesken ja antautuisi liikealalle. Miten olisikaan, jos sen tekisi?

Raina, niin, siellä sinä olet. Se on sinun kattoasi tuo punainen kulma, joka näkyy tänne. Sinä lupasit nukkua ylhäällä omassa huoneessasi. Katso nyt, minun piikani ihana, sinä saat tämän sormuksen…

Raina, olisit viisaampi, jollet yrittäisi olla muuta kuin mitä olet. Taiteilijaa ei sinussa ole enempää kuin pulskassa nuoressa lehmässä. Olisit mikä olet etkä näyttelisi maailmannaista. Ja mikä sinä sitten olet? Isäsi taisi maalata lankkuaitoja — mikä ei suinkaan ole mitään halveksittavaa. Mutta tytär ehkä ei silti ole syntynyt taidemaalariksi.

Raina, Raina, niitä liehuu sinun ympärilläsi nyt kaikenkaltaisia.
Poikapuolestasi lähtien. Minä olen nuorin, minä, ja kiukkuisin.

Ole kiltti, Raina, ehkä saat minun ensimmäisen flammani kihlasormuksen…

Roskaa, ilmaa! Ovatko unohtaneet tuoda tänne ylös saippuaa. Saippua joutui uimahuoneeseen. Jos lähtisikin yhtäkkiä järveen. Ja unohtaisi kaikki, hyvät ja pahat, ikävät ja hauskat. Laskut tulevat jälkeenpäin. Äh, kaikki on niin pian ohi. Heräävät, jos vielä liikkuisi. Parasta nukkua ja huomenna päättää. Aurinkokin jo nousee. Heinit ja Rainat ja Annit ja Helmit… Aurinko nousee… Käki… Peipponen… Kukkuu, kukkuu…

* * * * *

Aurinko nousi ja kevään hetkeksi pysähtynyt juhla alkoi jälleen. Ilma värisi taasen lämpöä ja värejä. Maanpinnalla leikkivät valot ja varjot, puut ja ruohot avautuivat ja tuoksuivat taasen, linnut ja hyönteiset täyttivät ilollaan maan ja taivaan välin. Lahtikin alkoi elää, väreillä ja kuljettaa aaltoja rantaa kohden. Ihmiselämä vain oli vielä pysähdyksissä. Ei kuulunut kavioiden töminää, ei autojen törähdyksiä, ei ilmalaivojen pärinää.

Vihdoin souti lahdelle vene ja kalastaja alkoi laskea verkkojaan.
Airojen vikinä soi kuin jonkin linnun hiljainen, yksitoikkoinen laulu.
Tuli toinenkin vene. Se pysähtyi keskelle auringon rusotusta, sieltä
heitettiin veteen onki, toinen, kolmas.

Nyt saattoi kuulla jonkin oven käyvän huviloissa rannalla. Sitten haukahti jossain koira. Sitten alettiin puutarhuriliikkeissä valjastaa torikuormaa.

Sinä aamuna sattui Niemenkiven huvilassa se harvinainen tapaus, että rouva nukkui. Lapset, jotka olivat tottuneet siihen, että äiti heidät herätti, luulivat kellon käyvän väärin ja olivat myöhästymäisillään koulusta. Äiti heräsi siihen, että kaikki juoksivat, etsivät sukkiaan, kenkiään ja kirjojaan. Hän heräsi syvästä unesta ja joutui herätessään kuin maailmaan, josta hän unensa aikana oli ehtinyt vieraantua. Tytöt toruivat toisiaan ja katselivat hiukan pelästyneinä äitiin, joka istui vuoteessaan, mustat hiukset palmikkoina olkapäillä ja totisena silmäillen eteensä, ikäänkuin hän olisi silmäillyt omiin ajatuksiinsa. Onneksi oli ruoka pöydässä, jokainen sai osansa ja läksi juoksujalan menemään. Tommin askeleet menivät nopeasti salin läpi, hän ei tullut katsomaan äitiä.

Lulu sensijaan oli noussut polvilleen vuoteeseensa ja tuijotti sieltä äitiin.

— Äiti… äiti… Mikset sinä puhu? Mikset sinä sano huomenta? Mikset sinä nouse ylös? Minä tulen sinne. Oletko suuttunut? Oletko kipeä? Enkö minä saa tulla sinne? Kello on puoli kahdeksan… Äiti, käki kukkuu. Minä tulen nyt.

Äiti kuuli toki mitä hän sanoi, avasi hänelle peitteensä ja jo puhuikin.

— Minä olen nukkunut, lapseni. En moniin vuosiin ole nukkunut tällä tavalla. Se oli aivan kummallista. Kyllä se melkein niin on, että lepo on samaa kuin taivas.

— Äiti, minä muistin unissani, että Letalla oli kädessä Heinin sormus.
Hän vei sen ulkopuolelle aitaa. Mikset sinä kuule, äiti?

Äiti oli unohtanut sormuksen ja oikeastaan kaikki yksityiskohdat eilisestä. Hänellä oli vain hämärä tunne siitä, että jotakin tuskallista oli tapahtunut hänen ja Tommin välillä. Kun hänen pieni poikansa mainitsi sormuksen, muisti hän kaikki.

Niin, todella, Heinin sormus. Mitä sinä sanoitkaan? Että Letta vei sormuksen ulkopuolelle aitaa. Muistaako äidin pieni poju sen varmasti?

— Muistaa. Kyllä kapteeni-setä on sen ottanut.

— Mutta kun ei lapsi eilen sitä muistanut.

— Minä muistin sen unessa.

— Mutta jos lapsi on nähnyt unta.

— Sitten Tommi on sen ottanut.

— Nyt lapsi puhuu tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Kuinka äiti sellaista kysyisi. Tommihan oli poissa.

— Niin mutta Tommi tuli juuri ja otti sormuksen maasta.

— Näkikö poju senkin unessa?

— Ei.

— No niin. Ei pidä puhua tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Mutta lapseni, olisihan Tommi antanut Heinille sormuksen, jos hän olisi sen löytänyt.

— Tommi ei tietänyt, että se oli Heinin sormus.

— Kyllä Tommi tiesi. Kyllä Tommi tunsi Heinin sormuksen.

— Minä kysyn Tommilta.

— Sellaista ei pieni poju saa tehdä.

— Tarkoittaako äiti, että minä kysyisin, vai että minä en kysyisi?

— Äiti tarkoittaa sitä mitä äiti sanoo. Sinä et saa kysyä Tommilta sellaista.

— Miksen?

— Tommin tulee paha mieli.

— Miksi Tommin tulee paha mieli?

— Äiti selittää sen toisen kerran. Äidillä on jo hyvin kiire.

— Äiti, saako Heini nyt toisen sormuksen?

— Kyllä kai.

— Suuttuuko Heinin sulhanen Heinille?

— Ei.

— Antaako hän rautaisen sormuksen?

— Ei äiti tiedä.

— Jos hän antaa kultaisen sormuksen, niin joku taas sen ottaa.
Rautaista sormusta ei kukaan huoli.

— Niin, niin, voit olla oikeassa, lapsi.

— Saanko minäkin rautaisen sormuksen?

— Ehkä sinä saat.

— Elämäkö antaa?

— Mitä sinä nyt puhut? Etkö kuullut, että äidillä on jo hyvin kiire.

— Täti sanoi, että elämä antaa rautaisen sormuksen.

— Sanoiko. No, tuleeko äiti auttamaan. Sinä olet jo suuri poika, sinun täytyy tulla toimeen omin neuvoin.

— Äiti, onko Elämä sulhanen?

— Nyt lapsi kysyy sellaisia asioita, ettei äiti osaa niihin vastata.
Jahka sinä tulet suureksi, niin sinä näet.

— Elämäkö on ollut Titsia-tädin sulhanen? Onko se antanut rautaisen sormuksen? Pitääkö sitten parsia? Pitääkö kaikkien parsia? Äiti, minä en voi mennä kouluun. Äiti, Lulu on kipeä, anna Lulun jäädä kotiin.

— Pitääkö äidin suuttua omalle lapselle, kun lapsi puhuu sellaisia? Muistatko mitä isä sanoi, kun sinä tahdoit jäädä kotiin? Hän sanoi, että täytyy voittaa pienet pahoinvoinnit. Anni menee torille, sinä menet Annin kanssa, Anni saattaa lapsen kouluun. Niin käy, kun kysyy niin paljon. Ja kun valvoo myöhään. Äiti tulee niin ankaraksi, saat nähdä, koska lapsi ei tottele hyvällä.

Vihdoin olivat sitten kaikki lapset lähteneet kouluun ja elämä Surpaeusten huvilalla pyrki urhoollisesti vanhoille laduilleen. Kevät oli sekin heti auringonnoususta tarttunut kiinni siitä, mihin iltakylmä sen oli pysähdyttänyt, ja kiiti tuoksuen, laulaen ja kukkien kesäänsä kohden. Ihmisten ponnistukset onnistuivat työläämmin.

Hiukan kalpeina tulivat ystävättäret yläkerrasta. Heini esiintyi kuitenkin hyvin reippaana, nauroi ja sanoi, että hän jo oli mukaantunut kohtaloonsa eikä enää ensinkään odottanut sormuksen löytyvän. Hänen ei ensinkään tarvinnut tulla onnettomaksi tämän ensimmäisen vastoinkäymisen johdosta. Päinvastoin oli tämä oikein terveellinen johdanto elämään. Luultavasti Halvorin tädit tulevat suuttumaan ja vaatimaan kihlauksen purkamista, mutta onneksi hän ei ole kihloissa heidän kanssaan. Halvor on sellaisten asioiden yläpuolella.

— Minä tulen pyytämään, että hän antaa minulle rautaisen sormuksen! nauroi Heini. — Totta totisesti. Se teki minuun syvän vaikutuksen, se mitä täti sanoi, nimittäin että elämä kihlaa meidät raudalla. Täti, tietääkö täti, että se kerrassaan auttoi minut ylös kuilusta. Kukaties olisin ollut kuinkakin lapsellinen. Mitäpä me ihmiset tavoittelemme kultaa ja helmiä. Elämä on meitä voimakkaampi. On parasta, että heti alunpitäen mukaudumme… Täti, Titsia-täti, en minä ole koskaan ennen ymmärtänyt tätiä. Minä olen saanut kuin lahjan. Täti on kaunis ja hyvä. Kuinka minä olen kiitollinen. Niin kauan kuin muistan, on täti kutonut sukkia ja parsinut sukkia. Ja tädillä on ollut särkyä… Oi, voi, elämän rautainen kihlasormus on toki ihana koru, kun sitä kannetaan tuolla tavalla, noin arvokkaasti ja suloisesti…

Heinin kyyneleet vuotivat sukkaläjään, joka oli vanhan neidin edessä. Hän vaikeni, säikähtäen sanatulvaansa. Hän oli puhunut niin paljon sen tähden, että hän pelkäsi äänettömyyttä ja omaa heikkouttaan. Lida ei tänään ollut mikään hyvä toveri, hän piti sormuksen katoamista pahana enteenä, ja täti, nimittäin Tekla-täti, kulki oudosti omissa ajatuksissaan, ikäänkuin hänkin olisi miettinyt jotakin tuskallista. Äänettömyys voi joskus olla kiusallinen asia. Heini pelkäsi sitä tänään ja puhui ja puhui. Sai olla kiitollinen, jos Titsia-täti vastasi edes hymyilyllä. Hän vastasi tänään, hän oli tyyni ja lempeä.

— Olisi parempi, puhui Heini taasen, — jolleivät sedät tänään tulisi. On kuitenkin aivan turhaa etsiä. Eikä sormus enää ole minulle sen arvoinen kuin eilen. Pidän enemmän rautaisesta sormuksestani… Kun tuntee molemmat vanhimmat Surpaeus-veljekset, niin saattaa odottaa, että he todella seulovat mullan. Oi voi, jos saattaisi saada heidät järkiinsä. Mutta sitä ei kai voi mikään maan mahti. Täti kulta, eikö täti väsy? Tuossahan on kauhea läpi…

Vanha neiti katsoi häneen silmälasiensa yli ja huojutti päätään.

— Työ kuin työ.

— No niin kyllä. Mutta kun minä ajattelen, että täti olisi voinut hurmata yleisöä, esittää suuria osia näyttämöllä. Mikä komea kuningatar täti olisi ollut!

— Kuka sen on sanonut, että se työ olisi ollut hyödyllisempää. Tai onnellisempaa.

— No niin. Raudalla. Raudalla.

Heinin silmät seurasivat vanhuksen valkoisia käsiä, jotka kääntelivät rikkinäisiä sukkapareja. Yhtäkkiä katsahti vanha neiti häneen pitkään.

— Älä estä everstiä ja tuomaria etsimästä sormusta. Sormus ei voi olla kaukana. Katsele kaikkia serkkujasi syvälle silmiin — ehkä voit saada tietää jotakin.

— Luuleeko täti? Mutta johan minä olen katsellut. Kaikkihan ovat olleet etsimässä.

— Me Surpaeukset olemme vähän seikkailunhaluisia. Tai me emme ole oikein rehellisiä.

— Mutta täti! Sehän on kauheaa, mitä täti sanoo.

— Ei se ole niin kauheaa. Missä ovat rehelliset ihmiset? Meitä viehättää nähdä, onnistuuko se. Sellainen oli isoisäsi. Hän saattoi ottaa kultasepän pöydältä kultakellon vain nähdäkseen, saadaanko hänet kiinni, onnistuuko seikkailu. Tultuaan ulos heitti hän kellon pirstaleiksi katuun.

Heini Surpaeus ja hänen tätinsä tuijottivat toisiinsa.

— Minä ymmärrän tämän, sanoi Heini, posket kylminä.

— Ja minä ymmärrän sen niin hyvin, sanoi osaltaan täti ja hymyili.

— Täti, minua pelottaa.

— Minua on myöskin pelottanut. Siksi parsin sukkia. Tässä työssä ei ole mitään houkutuksia.

— Olemmeko me Surpaeukset todella niin huonoja?

— Missä ne hyvät sitten ovat.

— Mutta eihän täti voi tarkoittaa, että joku meistä, kuka hyvänsä, olisi löytänyt sormuksen ja salaisi sen. Esimerkiksi minä! Tai Gabriel-setä. Tai Tekla-täti. Olisipa se hullunkurista.

— Tekla ei kuulu meihin. Hän ei etsi seikkailua.

— Mutta jos minun isäni esimerkiksi olisi täällä, niin täti arvelee, että hän tulisi kysymykseen.

— Hän voisi tulla kysymykseen.

Heini purskahti nauruun, joka samassa hetkessä jähmettyi irvistykseksi.

— Minun isäni… Minun isäni voisi tulla kysymykseen varkaana! toisteli hän soinnuttomasti.

Niin, sanoi vanha neiti armottomana. — Tunnettiinko rehellisempää miestä kuin näiden lasten isä? Hän oli rehellinen. Mutta kukaan ei tiedä mitä se hänelle maksoi. Hänessä oli kaksi luonnetta ja toinen vartioi aina toista kuin veijaria. Tekla ei tiedä. Hänessä oli seikkailunhalu, hänessä oli kunnianhimo. Hän tunsi kiusauksen. Mutta hänellä oli tahto kuin teräs. Hän piti veijarin kurissa. Hän ajoi oman veljensä talosta, hän ajoi luotaan rahan houkutuksen, kunnian houkutuksen… Hän on kuollut ja saattaa levätä rauhassa. Älä sinä huoli näistä mainita kenellekään. Puhuin vain siksi, että aavistaisit, keitä me Surpaeukset olemme.

— Oi täti kuinka minua pelottaa.

— Ehkä sinullakin on luja tahto.

— En enää uskalla uskoa, että minulla se olisi. Minun uskallukseni on romahtanut.

— Koetetaan nyt joka tapauksessa katsella Surpaeuksia silmiin. Olisi hauskaa saada kiinni veijari.

Heini tuijotti ulos laulavaan kevätaamuun ja hänen hengityksensä kulki vaivalloisesti. Hänestä tuntui, että hänellä, ihmisellä, ei ole oikeutta antaa äänensä yhtyä luonnon kevätlauluun. Ihminen on pimeä, parempi olisi, että hän olisi mykkäkin… Oi miksi, miksi on näin? Setä taisteli ja taisteli — ja nyt olisi joku hänen lapsistaan kuitenkin joutunut onnettomuuteen… Kauheaa — kuka uskaltaa välittää elämän uusille ihmisille, elämän ja taipumukset? Oli kuin musta vaate olisi laskeutunut yli auringonpaisteisten kenttien.

— Heini, sanoi vanha neiti, — setäsi tulevat. Anna heidän etsiä. On huvittavaa nähdä, mitä he löytävät ja mitä me löydämme, me kaksi. Nämähän ovat pieniä, näkymättömiä asioita. Tai oikeastaan suuria, kaikkein suurimpia. Ne ovat ihmisen salaisuudet. Niitä on paljon ihmissielun onkaloissa. Jokaisella suvulla omansa. Siellä ne risteilevät ja rasteilevat sukujen välillä…

Heinin sielusta pääsi parahduksena:

— Mitä ihminen sitten voi? Ihmisparka…!

— Taistella hän voi… Tai voi yrittää. Yrityksetkin ovat jotakin…

Sedät saapuivat. Jos he eilen olivat olleet parhaissa vaatteissaan, niin olivat he nyt pukeutuneet työasuun. Kuluneissa tamineissaan olivat he saapuneet läpi kaupungin ja riidelleet kaiken matkaa. Tämä riita ei jäänyt portin taakse, vaan jatkui Niemenkiven huvila-alueella.

— Sinä olet lapsi, sinä olet fantasti, sanoi eversti kymmenenteen kertaan veljelleen. — Sinä kuvittelet että tästä tapauksesta voit saada lähtökohdan teoksellesi. Sinä tulet nyt panemaan puntarin nenään tahdon, jolla sormus on varastettu. Nimittäin edellyttäen, että se on varastettu ja ettemme sitä vielä löydä. Minä, näet, olen vakuuttunut, että sen löydämme. Minua, suoraan sanoen, viehättää panna toimeen ajojahti tämän karkulaisen perään ja minä aion mobilisoida kaikki voimat. Tänään emme syö emmekä juo, vaan etsimme. Minä olen kuin koulupoika ajatellessani hetkeä, jolloin otamme vangiksi karkulaisen. Minä olen valmis julistamaan huvilan piiritystilaan — joka tulee sisäpuolelle, ammutaan. Lapio tänne. Seula tänne. Tämä voi tuntua lapselliselta ja hullunkuriselta, mutta minä olen pannut päähäni, että etsin sormuksen ja annan sen naiselle, joka sitä ikävöi. Eilen olimme tuomarin kanssa yhtä mieltä. Hän sanoi julistavansa tuhannen markan palkinnon sille, joka tuo sormuksen. Nyt hänen päänsä on muuttunut. Nyt hän kuvittelee, että kaiken tahtomisen yliherra jo on lähettänyt hänelle tämän tapauksen ainekseksi hänen suurta viisaudenkirjaansa varten. Sinulla ei ole filosofian alkeita, ei mitään edellytyksiä ymmärtämään näitä asioita, et tiedä ihmisen sielusta enempää kuin porsas hopealusikasta. Koettaisit edes lukea jotakin. Mutta sinä olet vain saanut päähäsi, että sinun pitää kumota tuomiot ja oikeusistuimet jollakin omalla järjestelmälläsi. Hän on saanut päähänsä — kuunnelkaa nyt kaikki! — että tässä on kysymys varkaudesta, varsin kummallisesta varkaudesta — sanoisinko: Surpaeus-varkaustapauksesta. Hän väittää — kuunnelkaa tarkoin: että yksi Surpaeus löysi sormuksen nurmesta, siltä paikalta, missä me joimme kahvia, siis suunnilleen tästä. Tämä Surpaeus ei heti saanut selville, mitä hänen tahtonsa sillä hetkellä vaati. Tämä Surpaeus otti siis sormuksen ja halusi voittaa aikaa. Hänelle tuli avuksi kaksi Surpaeusta, jotka sillä hetkellä lähestyivät porttia. Nyt kuljetti ensimmäinen Surpaeus sormuksen portille asti, yhä miettien, pitääkö hän sormuksen vai eikö. Tullessaan portin tuolle puolelle teki hänen tahtonsa päätöksen: en huoli sormusta! Tai hän ehkä pelästyi, ettei voi sormusta kätkeä; joka tapauksessa, joskin siis varsin erilaiset syyt saattoivat aiheuttaa sormuksen poisheittämisen — ensimmäinen Surpaeus viskasi sormuksen maahan. Tässä näki sen toinen Surpaeus ja otti sen heti. Ei ole tunnettua mistä syystä eikä kumpiko myöhemmin paikalle saapuneista Surpaeuksista sen teki. On mahdollista, ettei varas tietänyt sormuksen kuuluvan tänne. On mahdollista, että hän aikoi mennä ilmoittamaan sen poliisikamariin. On mahdollista, että hän aikoi myydä sen omaksi edukseen. On mahdollista, että hän aikoi pitää sen iloitakseen timanttien hohteesta. On mahdollista, että häntä huvitti nähdä kuinka valpas salapoliisi on. Joka tapauksessa tämä tuomari nyt on saanut päähänsä, että Surpaeukset ovat varastaneet — sanoo: varastaneet — luutnantin morsiamen sormuksen. Minä sanon, että hän on kypsä hullujenhuoneeseen ja ehdotan, että alamme etsiä sormusta. Kaikki tänne. Mutta mikä teidän on? Tekla, sinä olet sairas. Ja Heini… mikä sinun on? Otatteko hänen houruinhuoneteoriansa tosiksi? Minähän kerron ne vain siksi, että nauraisitte niille niinkuin minä nauran.

Ikäänkuin he olisivat vaistomaisesti tunteneet, ettei keväinen luonto ole sovelias paikka näiden asioiden pohtimiselle, olivat he vähitellen kaikki siirtyneet sisään ja seisoivat Niemenkiven herra-vainajan huoneessa. Kaikki tuijottivat mykkinä ja kalpeina toisiinsa. Ainoastaan vanha neiti kulki, sukka pujotettuna käden yli kuin mikäkin pitkä hansikas, parsien ja hymyillen.

— Eivät naurunkaan arvoiset ole nämä asiat! toisti eversti, sileäksi ajetut kasvot vääntyneinä johonkin, jonka senkin piti esittää hymyä.

— Kuulkaa nyt, sai Heini vihdoin äänensä kuuluville, — minä en tahdo, että sormusta etsitään. Se löytyy, jos löytyy. En kuitenkaan enää käytä sormusta. En missään tapauksessa.

— Hyvä veljentyttäreni, sanoi nyt vuorostaan tuomari, — Gabriel-setä on esittänyt asiat tykkänään väärässä valossa. En tahdo mennä väittämään, että hänen tahtonsa on yhtä huono kuin hänen tekonsa. Minä en ole koskaan väittänyt, että tällaista Surpaeus-varkautta olisi tapahtunut. Mistä minä voisin tietää sellaisen asian? Mutta olen tahtonut edellyttää, että näin olisi tapahtunut, että siis yksi Surpaeus on vienyt sormuksen portin taakse, vielä varsin epätietoisena siitä, mitä tekee sormuksella. Toinen on siitä ottanut sormuksen, niinikään epätietoisena pidättääkö sen itselleen. Nyt on kysymys siitä, miten yhteiskunta jakaa oikeutta, jos tapaa sormuksen…