— Setä, sanoi Lida keskeyttäen, — emmekö nyt vielä voisi lähteä ulos etsimään. Eikö se olisi paljon viisaampaa. Kyllä me tiedämme, ettet sinä usko meitä varkaiksi.
— Etten minä usko meitä varkaiksi — sitä en ole sanonut. Minä uskon ketä tahansa varkaaksi. Kenen tahansa on voinut tehdä mieli toisen omaa. Kateelliset ihmiset ovat kaikki varkaita puhtaan tahdon valossa. Me Surpaeukset voimme olla sitä tekomme valossa ehkä enemmän kuin tahtomme. Joku meistä on voinut vaikkapa huvin vuoksi ottaa sormuksen nähdäkseen, onnistuuko hänen salata tekonsa niin ettei kukaan sitä huomaa. Meidän setä-vainajamme, Fabian Surpaeus, laski kerran liikkeelle huhun, että Gabriel Surpaeus — nuori luutnantti silloin — on kihloissa jonkun Brita Karolina Månstrålen kanssa. Muutaman viikon perästä Gabriel saa tilanomistaja Stjernstrålelta kirjeen, jossa tämä syyttää häntä törkeästä kunnianloukkauksesta. Hänen ainoan tyttärensä Anna Auroran kihlaus oli huhun johdosta purettu. Mutta Fabian Surpaeus oli laskenut linnun lentoon pelkässä ilon-kaipauksessa. Hän oli niin iloinen mies ja hänen oli niin ikävä, että hän teki juttuja. Olen vain kertonut tämän todistaakseni, että Surpaeukset voisivat pistää taskuunsa kauniin sormuksen. Mutta tuon teoriani taas rakensin aivan tuulesta temmaten ja vain siksi, että se mielestäni voisi olla hyvä lähtökohta.
Kaikki seisoivat hetken vaiti, voidakseen selvittää itselleen, mikä ero oli Mikael-sedän tuulesta temmatun teorian ja olettamuksen välillä, jota hän ei ollut lausunut. Esi-isien läheisyys, joiden nimiä oli mainittu, tuntui oudosti ilmassa.
— Ei koskaan maailmassa, sanoi Heini, koettaen kääntää kaikki leikiksi, — ole sormuksesta ollut sellaista harmia kuin tästä. Minä pyydän pyytämällä, ettei siitä enää puhuta eikä etsitä. Kyllä minä sovin asiasta sulhaseni kanssa. Ja hänen tätinsä minä sovitan heidätkin. Minä vakuutan, että jos sormus löytyisikin, niin minä en sitä tule käyttämään. Minä… minä… lahjoitan sen vaikkapa museoon!
Huoneessa kajahti vapauttava nauru. Heinin herttainen järkevyys tunnustettiin joka taholla. Hänen pyyntöään ei kuitenkaan kukaan kuunnellut.
— Jos Enok Surpaeus sittenkin olisi löytänyt sormuksen, sanoi
Niemenkiven rouva.
— Kysyköön häneltä Tommi, hehän nyt ovat ylimmät ystävät! huomautti yhteen kyytiin Lida.
— Mutta entä jos Tommi itse on ottanut sormuksen.
Puna kohosi Tommin äidin kasvoille.
— Mikael-setä, sinä varmaan et tahdo puhua niin rumasti kuin puhut. Jos kapteeni tai literatööri, tai mikä hän nyt lienee, on löytänyt sormuksen, niin ei hän ole tietänyt kenen se on. Mutta Tommi toki tunsi Heinin sormuksen. Te olette sentään kaikki hyvin sairasta väkeä, te Surpaeukset. En tiedä, miten en sitä ennen niin huomannut. Ehkäpä veli-vainajanne tahto ja tarmo varjeli teitä kaikkia. Nyt minä yhtäkkiä näen, että te vain erittelette ja erittelette ja rakentelette teorioja. Minun lapseni ovat toki tähän asti olleet epäilystenne ulkopuolella, mutta…
Äiti ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui kurkkuun. Hänen silmiinsä ei kuitenkaan tullut kyyneltäkään. Kaikki hätääntyivät ja vakuuttelivat, etteivät olleet tarkoittaneet mitään. Ei yhtään mitään.
— Mutta Tekla, koetti tuomari välittää, — aika on paha. Kaikki kokoontuu yhtaikaa lastesi tielle: isän kuolema, sodan poikkeustila ja sen jälkeinen sekasorto… Olisi toista, jos isä olisi saanut elää…
— Ettekö te sitten käsitä, että hänen muistoaan te tässä ennen kaikkea häpäisette! kuiskasi Tekla Surpaeus ja hänen silmänsä kipinöivät suuttumusta. — Häntä hänen lapsissaan juuri puolustan.
— Tekla, Tekla, veren perinnöt hyppäävät mielellään sukupolvien yli ja ilmaantuvat hyvienkin ihmisten lapsissa.
— Mutta nämä lapset ovat toki myöskin minun lapsiani ja minun sukuni on aina ollut tervettä. Minä en enää tahdo kuulla tästä asiasta enempää. Kaiken päivää te vuoronperään olette solvanneet minua ja vainajaa. Minä menen itse Enok Surpaeuksen luo ja otan häneltä sormuksen, jos se hänellä on. En minä toki osannut aavistaa, että me kaikki jouduimme näin aivan neuvottomiksi, kun hänet meiltä otettiin. Hän piti pystyssä meidät kaikki, hän piti kurissa intohimot ja pyyteet. Tahdollaan hän sen teki. Mutta tahtoa on minullakin, sen minä näytän.
Tekla Surpaeus jätti huoneen. Hän oli puhuessaan ikäänkuin kasvanut ja hänen käyntinsä oli terästä, kun hän asteli. Jotakin hänen tarmostaan siirtyi muihinkin. Kaikki nousivat ja yrittivät ryhtyä johonkin, eivät vain tietäneet mihin. Kaikki puhuivat yhtaikaa.
— No niin, nyt on asia selvä: hän menee Enokin luo. Jos sormus on hänellä, niin hän sen kyllä tuo. Sen hän oli näköinen.
— On tässä nyt tahtoa muillakin. Kunnioitan suuresti Tankerien sukua, mutta kyllä sielläkin löytyy salaisuuksia — ne ovat joka suvulla. Mutta Tekla Tanker on oikeassa: me jäimme tuuliajolle, kun Hugo-veljemme kuoli. Hän todella piti kaikki kurissa. Auktoriteetillaan. Uskallanpa vannoa, että jos hän olisi ollut tuolla lehmusten alla mukana, niin ei Heinin sormus ikinä olisi kadonnut — nimittäin se olisi heti löytynyt. Niin paljon merkitsee yksi tahto.
Everstin tätä lausuessa oli tuomari Mikael noussut ylös. Ja ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään tahdon ruumiillistuneena kuvassa, joka esitti hänen poismennyttä veljeään ja jota aurinko valaisi, ojensi hän kätensä sitä kohden. Hän teki päällään everstille merkin, että tämä vaikenisi. Ja eversti ymmärsi hänet. He olivat kaikki sekasortonsa hädässä mananneet paikalle sitä, jota he pelastajana tarvitsivat: Tahtoa, sellaisen jommoisena se saattaa olla ihmisessä. Ja he tunsivat, että jos tämä Tahto saisi vallan, niin kaikki hämärä lakkaisi, kaikki sekasorto loppuisi ja lian sijaan tulisi puhtaus. Ihmiskunta paranisi. Kirkastuksen hetki oli pian ohi. Sen vaikutus teki kuitenkin työtään jokaisen mielessä. Tuomari alkoi ensinnä puhua. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.
— Veli-vainajammekin tähden täytyy meidän jälkeenjääneiden ryhtyä kehittämään tahtoamme. Meidän sukumme menee muuten rappiolle. Hugon lapset voivat joutua sinne missä Enok Surpaeus on. Tämä sormus-asia voi näyttää pieneltä asialta, mutta se näyttää olevan annettu meille, jotta me näkisimme asemamme ja tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Sanokaa nyt jotakin, te muutkin, että minä tietäisin, mitä te ajattelette.
— Mitäpä tähän sitten lisää, sanoi eversti, — tahtoprobleemiahan sinä ikäsi olet hautonut, kukapa siitä voisi saarnata niinkuin sinä. Jollei ihminen käytä tahtoaan ohjanaan, niin hän on kuin vene ilman peräsintä, se on tunnettu asia. Ehkäpä sinun viisaudenkirjasi todella voi saada tästä kihlasormustapauksesta joitakin lisiä. Se olisi toivottavaa. Ehdotan, että heti lähdemme etsimään sormusta. Minusta tämä sormus jo alkaa käydä suorastaan kohtalokkaaksi, tai kuinka minä sanoisin. Jokin noitakappale se on, jonka kautta aina tulee esiin uusia seikkoja. Kyllä vain kannattaa seuloa maa. Ja sitten museoon luutnantti Vasaran äidin taikasormus. Ehdotan, että kaikki lähdemme.
— Mitä sanot sinä, Letitsia? Sinä olet kaiken aikaa hymyillyt. Sano jotakin.
— Muistelin vain, että Kristus käytti sanoja: minä tahdon, ole puhdas…
— Niin, niin… »Minä tahdon: ole puhdas…» Mitä sanotte te tytöt,
Heini ja Lida.
— Minun on taas hyvä olla, sanoi Heini.
— Ja sinä Lida?
— Kaikki on jo sanottu…
Eversti kulki kopistellen ovea kohden, ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi hävennyt tätä tunteellisuutta.
— Jos vieraat ihmiset kuulisivat mitä me puhumme niin he sanoisivat meitä hulluiksi.
He seurasivat kaikki häntä ulos auringonpaisteeseen. Valo tuntui niin voimakkaalta, että pyörrytti. Katseet maahan tähdäten tulivat he nyt lehmusten alle, missä nuori ruoho oli poljettuna ja enimmäkseen nyhdettynä ylös. Eversti johti etsintää sotilaallisten periaatteiden mukaan. Koko alue porttiin asti etsittiin niinkuin eilenkin. Aseina käytettiin lapiota ja haravaa. Otettiin lukuun, että kadonnut esine on voinut sinkoutua syrjään, ja laajennettiin tutkittavaa aluetta. Jokin kulkija pysähtyi taasen portin taakse ja kysyi, onko sormus jo löydetty. Hän oli eilen ollut täällä, kun se hukkui. Hän sai kuulla, ettei sormus ollut löydetty, pahoitteli vahinkoa, toivoi että se vielä löydettäisiin ja läksi tiehensä. Mentiin portin tuolle puolen ja haettiin vielä sieltäkin. Ei kukaan enää uskonut sormuksen löytymiseen, haettiin vain tottumuksesta. Itse asiassa tuntui niistä viidestä ihmisestä, jotka olivat eilisillan ja tämän aamun hakeneet sormusta, että heidän tästä puoleen aina tulee kulkea näin katse tähdättynä maahan ja sieltä etsiä jotain kiiltävää esinettä, jonka löytämisestä riippuu kokonaisen suvun kohtalo, niin tottuneet he olivat maahan tuijottamiseen.
No niin, sormusta ei löytynyt, mikäpä siinä auttoi. Kaikki olivat jo niin ehtineet alistua kohtaloonsa, ettei kukaan enää surrut menetystä. Kun Gabriel-setä vielä puhui tuhannen markan palkinnon julistamisesta löytäjälle, tai salapoliiseista, jotka hän aikoi panna liikkeelle niin hänelle vain hyväntahtoisesti hymähdettiin.
— Salapoliisit, sanoi tuomari, — no nehän tässä vielä puuttuvat. Sitten meillä onkin valmiina koko detektiiviromaani.
— Setä kulta, jätetään jo, pyyteli Heini. — Nauravat pahanpäiväisesti, poliisit tarkoitan, ja muutkin ihmiset nauravat.
— Ei, sanoi eversti itsepintaisesti, — kunhan he ovat poliisikoirilla hakeneet ja nuuskineet, voin nukkua rauhassa. Minä menen täältä suoraan etsivään.
— Voithan soittaa yksintein, ehdotti veli huvitettuna. — He tulevat kyllä tänne.
Niemenkiven emäntä alkoi väsyä. Hänen oli vaikea jaksaa ruokapöydässä ja hänen oli vaikea tietää, että etsivät puolen tunnin päästä ovat täällä. Hän odotti vain hetkeä, jolloin kaikki vieraat olisivat menneet ja hän saisi jäädä yksin. Hän tarvitsi hiukan aikaa ennen Tommin tuloa. Hänen täytyi saada rauhassa punnita, miten puhuttelisi poikaa. Asia oli pelottavan arka. Varomattomalla sanalla saattoi menettää kaikki. Askarrellessaan keittiössä ja ruokapöydässä hän yhtämittaa punnitsi, sanoisiko Tommille koko totuuden, kaikki mitä oli tullut ilmi Surpaeusten perheestä sekä ne häpeälliset luulot, joita oli kohdistettu Tommiin itseensä. Vai alkaisiko hän puhua Enok-sedästä, olisiko parempi, että hän menisi puhumaan lankonsa kanssa vai antaisiko hän tehtävän Tommille. Hänellä oli, näitä asioita suunnitellessa, kaiken aikaa se tunne, että hän paljain käsin kaiveli inhottavassa likaläjässä. Mutta hän ei päässyt siitä. Niin oli hänen jännityksensä kipeässä pingoituksessa, ettei häneen koskenut se outo tapauskaan, joka sinä päivänä sattui, juuri aamiaista syödessä. Tämä tapaus tuotti miltei lievennystä.
Soitettiin ja kysyttiin, onko huvila myytävänä. Jokin asianajaja — hän ei kuullut nimeä — soitti. Hän sanoi, että on. Koska se on vapaa? Niin, koska tahansa, sitä eivät he olleet vielä niin tarkkaan päättäneet. Jahka vain ehtii saada uuden asunnon. Ja hinta? Niin, alle viidensadantuhannen ei sitä voi myydä. No mitä kaikkea siihen sitten kuuluu? Tekla Surpaeus luetteli kylmästi huoneet, saunat, lavat, omenapuut, kaikki mikä oli kuulunut heidän pyhitettyyn alueeseensa ja mitä oli säilytetty vierailta silmiltä. Asianajaja lupasi rouvansa kanssa tulla katsomaan.
Kun rouva Surpaeus laski torven kädestään, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. Hänestä tuntui miltei siltä kuin silloin, kun hän palasi kotiin miehensä hautajaisista. Jotain outoa, peruuttamatonta oli tapahtunut. Hän oli jo kaupannut kotiaan, lastensa kotia. Ja koira, sekin tuli siihen kuin käskettynä tuomaan kuonoaan hänen polvelleen ja sanomaan, miten kodittomaksi se jäisi. Mutta mitäpä tämä kaikki merkitsi sen häpeän rinnalla, millä häntä ja hänen lapsiaan äsken oli viskelty. Ei mitään.
Salapoliisitkin tulivat. Hän kuuli, kulkiessaan edestakaisin askareissaan, miten tapausten koko kulku toistettiin juurta jaksain. Everstin ja tuomarin mukana kulki nyt lehmusryhmän ja portin väliä kaksi laihaa köyhästi puettua nuorta miestä, likaiset kaulaliinat huonosti solmittuina ja kaulukset hiestä lionneina. He saivat kuulla, että entinen perämies Surpaeus, jota kutsuttiin kapteeniksi ja joka itse oli kutsunut itseään literatööriksi, yhdessä talon nuoren herran, lyseolaisen Tommi Surpaeuksen kanssa oli tullut portille juuri silloin, kun sormus hukkui. Enok Surpaeus? Hänet he kyllä tunsivat. Hänen epäiltiin kuljettavan spriitä laivalla kaupunkiin, vaikkei häntä ollut koskaan saatu kiinni. Se poika ei pelännyt myrskyä eikä itse piruakaan. Setä Mikael tuli pyytämään kälyltään kahvia miehille, jotka kuuleman mukaan olivat olleet liikkeellä kaiken yötä. Kun Tekla-rouva omakätisesti kantoi kahvin ruokasaliin, missä asioita pohdittiin, kysyttiin häneltäkin jotakin. Hän sanoi tyttäriltään ja pojaltaan kuulleensa, että herra Enok Surpaeus seurusteli naapurihuvilassa konsuli Laxilla. Hän oli tullut sinne ilmoituksia keräämään. Silloin miehet innostuneina nyökkäsivät päätään: sama mies, sama mies… niin, hänhän se oli ollut autossa silloin, kun tässä hiljan kuljetettiin moottoriveneestä spriitä kaupunkiin. Kyllä se oli ollut hän. Miehet antoivat paljon toiveita sormuksen löytämisestä. Eversti-setä huomautti, että hyvänpuoleinen palkintokin saattoi tulla kysymykseen. Ja niin nousivat miehet pyöriensä selkään ja jättivät talon.
Muutkin lähtivät vähitellen. Äiti seisoi yksinään keskellä askareitaan, jotka olivat jääneet tekemättä. Niitä oli kerääntynyt niin paljon, ettei tietänyt mistä alkaa, sisähuoneista vaiko keittiöstä, vaiko puutarhasta. Puutarha se sitten aina oli, joka sai jäädä. Tänä vuonna se tulee olemaan huonossa kunnossa.
Mitä — oliko hän luvannut myydä huvilan? Asianajaja oli luvannut tulla rouvansa kanssa katsomaan. Se merkitsi sitä, että pitäisi jättää tämä kaikki! Mutta eihän nyt saa asuntoja mistään. Tai saa suurella rahalla, mutta mistä ne suuret rahat ottaa, kun juuri velkojen tähden pitää myydä koti. Hänestä tuntui yhtäkkiä hullutukselta kaikki tyynni. Minne hän joutuu lasten kanssa? Turhaa syyttää lapsia — heillä on kaupungissa koulun tähden mukavampi ja silloin joutuvat he kesiksi maalle. Huvilalla asuen eivät he lainkaan tunne maaseutua. Ei, siitä ei sittenkään tule mitään. Voihan asianajaja tulla — hän ei kuitenkaan osta. Ja silloin on hän, äiti, tehnyt voitavansa.
Ohoo, Tekla Tanker — mitä oikeastaan tahdot, myydäkö vai eikö myydä? Oletko sinä todella halunnut myydä vai leikitteletkö sinä? Sinunko sukusi on niin tervettä ja rehellistä? Toisen kerran, toisen kerran ajatellaan sitä asiaa. Nyt täytyy saada talo järjestykseen. Vieraat tietysti tahtovat nähdä joka nurkan.
Tommi, Tommi. Pian tulee Tommi. Hyvä Jumala, miten on meneteltävä? Jos poika aavistaa, että häntä epäillään tai vakoillaan, niin hän taipumattomasti asettuu vastakynteen. Kuitenkin täytyy hänen saada kaikki tietää. Ehkä hetki antaa oikean sävelen, sen josta pitää alkaa. Täytyy antaa kaiken käydä niinkuin käy. Joko hän voittaa Tommin tai hän kadottaa hänet. Kaikki käy aina hyvin. Ja jollei käy, niin on se niin pian ohi, ilot, kärsimykset, kaikki, ja tulee lepo.
Hänellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt huomata mitään keväästä. Olisi yhtä hyvin voinut olla talvi. Vasta sitten kun alkoi olla valmista, laukesi jännitys ja hän huomasi, että joku viime vuoden orvokki oli avannut kukkansa. Se oli urhoollisesti vienyt elämänsä läpi jäiden ja kohotti nyt päivää kohti hehkuvan sinisen terän. Suloinen sininen kukka. Niin pitää ihmisenkin kestää. Läpi lumen ja jään säilyttää väriloistonsa ja ilonsa. Suloinen, suloinen kukka, mikä saarnaaja sinä olit!
* * * * *
He sattuivat kaikki tulemaan yhtaikaa portille: asianajajan auto, Heini ja kaikki Niemenkiven lapset, niihin luettuna Tommi. He puhelivat ja nauroivat. Asianajajan herrasväen yritti käydä huonosti, mutta äiti ehti hätään. Kun herra ilmoitti tulevansa katsomaan huvilaa, joka oli myytävänä, niin sanoi Tommi kopeasti, ettei täällä mitään sellaista huvilaa ole. Ei tämä Niemenkivi ole myytävänä. Äiti tuli miltei nöyrän kohteliaana ja läksi opastamaan vieraita. Hänen täytyi pelätä lasten puolesta: he puhelivat jälkijoukossa meluten ja kaikkea muuta kuin kohteliaasti. Sanoiko Tommi jotakin tungettelijoista?
Kaikki näytti äiti vieraalle herrasväelle, isän huoneesta lähtien keittiöön ja kylpyhuoneeseen asti. Vieraat kysyivät, ovatko huoneet lämpöiset, ja suunnittelivat, mitkä muutokset olisivat tarpeen. Paljon korjauksia tämä tulikin vaatimaan. Sitten nousi kysymys hinnasta. Olipa siinä hintaa. Oliko tämä todella tullut maksamaan niin paljon? Vesijohto oli tehty sodan jälkeen vasta. Ja kasvihuone niinikään. Puutarhakin oli vienyt paljon päivätöitä. Niin, saattoi olla, mutta niin paljon eivät he luultavasti haluaisi maksaa, vaan katselisivat vielä. Huviloita oli nykyään myytävänä aika paljon ja tänne oli kulku muutenkin niin hankala.
Kun he menivät ja kumarsivat hyvästiksi, vastasivat kaikki muut — Tommi vain tuskin taivutti päätään.
— Että sinä, äiti, voit antaa näiden vieraiden ihmisten tunkea meidän kotiimme. Olen sanonut sinulle, että voit olla levollinen. Me tulemme toimeen. Mitä luulet, että isä tästä sanoisi?
Hän pauhasi ja viskeli pöytään vuoroin sanomalehteä, joka sattui hänen tielleen, vuoroin jotakin muuta mikä käteen osui. Heini riensi välittämään sovintoa ja kertoi iloisesti kotona olleille, että he olivat tavanneet raitiovaunuissa ja oli ollut niin hauskaa.
— Kas, tietääkö täti, minä olin yhteen aikaan hiukan rakastunut tähän Tommiin. Surin sitä kovasti, että olin niin vanha ja että hän oli minun serkkuni, sillä minä olin kuullut, etteivät serkukset voi mennä naimisiin.
— No mutta, huudahti Tommi, — minäkin olin rakastunut sinuun! Olisiko se nyt liian myöhäistä? Nykyään varmaan ei katsota sopimattomaksi, jos serkut menevät naimisiin.
— Niin, mutta mehän emme enää ole rakastuneet! Minähän olen kihloissa.
Heini tuli ehdottomasti tätä lausuessa peittäneeksi hameensa poimuihin käden, missä sormus oli ollut.
Kukaan ei maininnut sormusta. Kaikki välttivät koskettamasta tähän aiheeseen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella sitä onnellista hilpeää miltä, joka vihdoinkin oli pitkien itkujen ja hankausten perästä saatu taloon. Puhuttiin vapaussodasta ja Halvor Vasarasta. Heini kertoi punastuen ja onnellisena hymyillen heidän kohtaamisestaan metsässä. Tommi kertoi hänkin muistelmansa yhteisistä hetkistä luutnantin kanssa. Puheltiin Laxeista ja laulaja Martomaasta. Tommi kysyi, saisiko hän tulla Niemeen metsästämään. Laxillahan se oli se kaunis nuori rouva. Kuinka hän oli ottanut sellaisen ikävän miehen? Eikö se ollut oikein sellainen viinatrokari. Oli kai. Mutta nykyäänhän joka talossa keitettiin kotitarve. Mitä menivät säätämään sellaisia lakeja. Ei koskaan oltu juotu niin paljon kuin nyt. Ohoo, Heini serkku oli kieltolain puolella. Tietysti. Tietysti sellainen oikea ihanteellinen kristillissiveellinen maalaisserkku. Entä luutnantti Vasara? Sotaväki maassa, alkaen upseeristosta, ei sylkenyt lasiin, niinkuin sitä hiukan karkeasti sanottiin. Totta puhuen ei Heini ollut ottanut selvää sulhasensa kannasta tässä asiassa. Hyvä. Siis ei kuitenkaan niin aivan fanaattinen.
Se oli sellaista hiukan ivalla ryyditettyä keskustelua, josta ei myöskään puuttunut se pienen pieni määrä mielistelyä, joka usein jää ihmisten suhteeseen, kun he joskus ovat olleet rakastuneet. Aterialla olivat vanhemmatkin ihmiset läsnä ja silloin ei tämä sävy luonnollisesti enää menetellyt. Puhuttiin Tommin kivääristä ja Niemen metsästysmaista. Heini oli oppinut ampumaan, nainen tarvitsi sitä nykyaikana. Lida päätti hänkin oppia ampumaan. Ja pikkutytöt tietysti myöskin.
— Minun kiväärilläni vain ei kukaan saa ampua, ei yhtä laukausta, sanoi
Tommi.
— Oletko sinä edes sen maksanut? huomautti siihen närkästyneenä Hertta.
Tommi valahti punaiseksi.
— Siitä minä pidän itse huolen, sanoi hän suuttuneena.
— Millä sinä sen maksat? jatkoi sisar itsepintaisesti. — Meillä on nyt niin huonot afäärit.
— Enkö minäkään saa ampua kiväärilläsi? kysyi Heini, joka tunsi kallisarvoisen hyvän mielialan taasen joutuneen vaaraan.
— No ehkä, sanoi Tommi ja loi katseensa maahan.
Nyt kysyi äiti Enok-sedän osoitetta. Tommi tuli hiukan levottomaksi eikä tahtonut sitä sanoa.
— Sinä menet ja sanot hänelle, ettet salli minun seurustella hänen kanssaan.
— Ei. Sitä minä en tee. Minulla on vain muuta asiaa.
— Mitä asiaa?
— Jotain pientä vain.
— No etkö nyt voi sitä sanoa.
— Sanon sen toisen kerran. Ei se ole mitään vaarallista. Tietysti sinä seurustelet kenen kanssa tahdot, lapseni. Tiedän, että valitset seurasi hyvin.
— Sitä minä nyt en tiedä. Onhan sitä kaikenlaista seuraa nykyaikana.
Mutta eikö se ole hyväksikin? Maailma ei ole mikään luostari, missä
istuu pelkkiä pyhimyksiä. Mutta mitä kummaa te kaikki katsotte minuun?
Ovatko minun kasvoni noessa? Mitä tämä merkitsee?
— Olet kaunis poika, sanoi Heini hämillään. — Sinua on hauska katsella.
— Luuletko sinä minun uskovan imarteluja, Heini serkku!
— Minä vakuutan sinulle…
— Tommi, sanoi nyt kimeällä lapsenäänellä Lulu, nostaen haarukan pystyyn pöytää vasten, — Tommi, sinäkö otit Heinin kihlasormuksen?
Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen surinan. Tommikin oli aivan vaiti. Menikö hän noin valkoiseksi vai auringon valoko teki, että hän näytti kovin kalpealta?
— Mitä sinä puhut? sanoi hän vihdoin pienelle veljelleen. — Mistä minä olisin sen ottanut? Minähän en ollut täällä.
— Sinä tulit juuri silloin, sanoi lapsi itsepintaisesti.
— Itse olet voinut ottaa Heinin kihlasormuksen.
— Sitten Enok-setä on sen ottanut, jatkoi lapsi.
— Ahaa. Ja sitä varten äiti aikoo mennä häntä tapaamaan. Voithan mennä. Mutta turha matka se on. Tunnusta, äiti, sitä varten olet kysynyt hänen osoitettaan.
– Niin olen.
– Mutta olettepa te ihmeellisiä, pauhasi Tommi jälleen ja rypisti salvettinsa keräksi vierelleen, — nyt teidän täytyy etsiä syyllisiä meistä, jotka emme ensinkään olleet täällä.
Nyt tulistui Heini.
— Joko me taas olemme joutuneet tähän aiheeseen! Eikö minulle jo
luvattu, että se jätetään. Tuo sormus ei liikuta minua enää vähääkään.
Ehkä sen joku löytää puolentuhannen vuoden perästä ja vie sen museoon.
Toivon sitä hartaasti…
— Heini! huudahti Tommi ja nosti maitolasinsa, — olet suurenmoinen tyttö! Noin pitää puhua. Sinä et ole pikkumainen. Onko todella liian myöhäistä? Minä rakastun sinuun uudelleen. Etkö todella yhtään ikävöi sormustasi, etkö yhtään?
— En, en yhtään. En kantaisi sitä enää, vaikka se tuossa paikassa annettaisiin minulle.
— Älä hulluttele: jos minä ottaisin sen taskustani ja antaisin auringonsäteitten leikitellä timanteissa, niin sinä ojentaisit kätesi ja panisit sen sormeesi ja vartioisit paremmin kuin tähän asti.
Heini kävi yhtäkkiä vakavaksi.
— En. Minä olen sen päättänyt.
Mieliala, joka äsken oli keventynyt, kävi taasen tukalaksi. Tommi pyysi anteeksi ja nousi pöydästä. Hän tuli äitinsä tuolin taakse ja laski kätensä hänen olalleen.
— Minun täytyy mennä erään toverin luo. Mutta ethän valvo. Ethän?
Lupaathan sen. Tulen ajoissa kotiin.
Äiti nyökkäsi hymyillen päätään eikä sanonut mitään. Kun Tommi oli mennyt, katsahti häneen vanha täti yli pöydän. Äiti loi närkästyneenä silmänsä alas ja nousi.
Hän on ottanut sormuksen, ajatteli hän neuvottomana. Kaikki jäljet johtavat häneen. Mutta miksi hän on sen tehnyt — sitä ei voi käsittää, siinä ei ole mitään järkeä. Äiti ei ollut suuttunut eikä hän ollut edes onnetonkaan. Hän oli ainoastaan hämmästynyt. Mutta se ei sittenkään ole mahdollista. Kyllä se sittenkin on kapteeni, vaikkei Tommi tahdo sitä tunnustaa.
Niin, niin se onkin! Tommi tahtoi suojella kapteenia, siksi hän kävi levottomaksi. Aivan varmaan se on niin. Sehän on selvää, kuinka ei se heti johtunut mieleen? No niin, huomenna pannaan kapteeni kovalle. Mutta Tommi on tietysti tänään juossut häntä varoittamaan. Tyhmää että sormuksesta tuli puhe. Vähät sentään siitä. Pääasia on, ettei Tommilla ole tässä oudossa varkausjutussa mitään osaa. Hänellä ei ole, ei ole, ei ole! Kuinka hänelle saattoi sellainen johtua joskus mieleen. Surpaeukset luulevat tuntevansa sukuluonteensa. Ehkä tuntevatkin. Ja tuntevatkin omituisesti. Mutta Tommissa on myöskin Tankeria. Kaikki käy kuitenkin lopulta hyvin. Jahka hän huomenna tapaa kapteenin, niin tämä ikävä sormus juttu vihdoinkin saa selvityksensä.
Yö kului tässä toivossa. Äiti valvoi ja hänen ajatuksensa harhailivat vaarallisilla teillä. Hän oli levoton Tommista. Kodin kohtalo Niemenkivessä oli toisarvoinen asia. Tommin tulevaisuus oli ensimmäinen. Tommi oli hänelle rakkain, rakkaampi kuin kaikki muut! Saattoi olla väärin rakastaa yhtä enemmän kuin muita, mutta niin se oli. Hän oli levoton Tommin opinnoista — poika ei enää milloinkaan lukenut, ainoastaan silmäili läpi läksyt ja väitti osaavansa. Hän oli levoton Tommin ystävä- ja seurustelupiirin takia. Hän suri Tommin elämää, joka oli jäänyt vaille nuoruutta.
Tänä yönä poika sentään tuli kotiin aikaisemmin kuin eilen ja silloin näytti kaikki taasen valoisammalta. Sormus-asiassa Tommilla kuitenkaan ei ollut osaa ja se jo oli suuri lievennys.
Se äidille kuitenkin selveni, että hänen jossakin muodossa täytyi puhua poikansa kanssa asioista, jotka painoivat hänen mieltään. Mutta miten?
Aamulla oli kaikilla kiire, niinkuin tavallisesti. Äiti ja poika ehtivät vaihtaa vain hätäisesti tervehdyksen.
Tuskin olivat lapset ehtineet pois, kun etsivät polkupyörillään saapuivat. He olivat iloiset ja salaperäiset ja pantuaan merkille, että ovet olivat kiinni ja ettei huoneessa ollut ketään asiaankuulumatonta, syntyi seuraava keskustelu.
— Eivätkö molemmat vanhat herrat asukaan täällä?
— Eivät. Mutta he tulevat kyllä tänään, minä kerron heille tarkalleen kaikki.
— Kiitoksia vain. Kyllä kai sentään on parempi, että puhumme heille itselleen.
— Niinkuin tahdotte. Kyllä minä annan osoitteen. Mutta onko sitten nyt jo saatu selville jotakin?
— On kyllä. Koskahan herroja voisi tavoitella kotoa?
— Minä olen heidän sisarensa. Kyllä minä kerron heille.
— Niin, mutta… Kas, hm… herrat puhuivat palkinnosta, jos asia saataisiin selville. Tuhannesta markasta oli puhe.
— Vai niin, vai niin. Kyllä te sen saatte, jos herrat ovat luvanneet, voitte olla huoleti. Mitä sitten on käynyt selville?
Herrat katselivat toisiinsa epätietoisina siitä, toisivatko he esiin tietonsa. Viisaasti ja viekkaasti hymyillen sanoi toinen:
— No, kai me nyt voimme luottaa.
Silloin otti pienempi miehistä taskustaan Heinin kihlasormuksen ja asetti sen pöydälle rouva Surpaeuksen eteen.
Se oli Heinin kihlasormus. Keskellä helmi ja ympärillä seppel pieniä timantteja. Se oli Heinin kihlasormus, sama jota he kaikki olivat epätoivoissaan etsineet. Rouva Surpaeus tuijotti siihen tuijottamistaan, uskaltamatta siihen kajota, ikäänkuin hän olisi pelännyt sen häviävän jos siihen kosketti. Miehet nauttivat silminnähtävästi hänen hämmästyksestään ja täyttivät pitkän äänettömyyden iloisella viisaalla pienellä naureskelulla. Vihdoin viimein tarttui rouva Surpaeus sormukseen ja jäi pitelemään kättään sen ympärillä kuin lintua, joka on saatu kiinni.
— Mutta mistä te olette tämän löytäneet?
— Me saimme sen erään kahvilan tarjoilijattarelta, joka oli eilen illalla saanut sen nuorelta herra Surpaeukselta.
— Nuorelta? Oletteko varma siitä, ettei se ollut se vanha herra, joka poikani kanssa kävi täällä toissailtana?
— Tarjoilijatar selitti tarkkaan kaikki merkit. Ja se oli juuri sama nuori herra, joka äsken lähellä raitiovaunupysäkkiä tuli meitä vastaan. Hän käy usein siinä kahvilassa ja näyttää seurustelevan sen tarjoilijattaren kanssa. Sitä kahvilaa on muutenkin pidetty silmällä. Eikä tätä sormusta ollut helppo saada tänne. Hän oli antanut sen neidille vain säilytettäväksi. Oli sanonut että se on erään köyhän tuttavan sormus ja että se pitää myydä niin edullisesta hinnasta kuin suinkin.
— Minkä näköinen tuo nuori herra sitten muka oli?
— Kaunis, kalpea mies, tumma tukka, tummat silmät kalpea puhdas iho, siniset vaatteet, leveä valkoinen paidankaulus, musta kravatti jossa on sinisiä pieniä pilkkuja, tai ruskea kravatti…
— Kyllä siinä keksittiin yhtä ja toista ennenkuin neiti tuon sormuksen antoi käsistään. Meidän täytyi luvata, että ennen iltaa tuomme sen takaisin, koska nuoriherra voi tulla sitä kysymään. Mutta kyllä he saavat sitä odottaa.
Rouva Surpaeus kuunteli miehiä miltei huvitettuna. Onnellisesti suoritetun seikkailun muisto oli lämmittänyt nuoret miehet ja he puhuivat niinkuin pojat, jotka juuri ovat suorittaneet intiaanihuviretken. He eivät ajatelleet, että heidän edessään istuu nainen, jonka pojan he ovat saaneet kiinni varkaudesta. He kertoivat hänelle kuin satua, kaksinkerroin hauskaa satua sentähden, että se on elettyä. Välähdyksittäin rouva Surpaeus sanoi itselleen, että tässä on kysymys rumasta rikoksesta, jonka hänen rakkain lapsensa on tehnyt, mutta sitten otti uteliaisuus jälleen hänet valtoihinsa ja hän pyysi miehiä kertomaan kaikki, mitä he tiesivät.
Nuoriherra oli entisen perämiehen Enok Surpaeuksen kanssa Niemenkivestä lähtenyt konsulin huvilalle. Konsuli ei ensin ollut kotona ja herrat odottivat biljardihuoneessa ja pelasivat. Ei ollut tiettyä, mistä he puhuivat, sen verran vain oli saatu selvää, että he keskustelivat jonkin maatilan tai talon tai huvilan hinnasta. Toinen sanoi, että hinta oli liian suuri ja toinen, että se oli hyvin halpa. Sitten tuli konsuli kotiin ja toi autossa tohtori Söderin, rakennusmestari Mahlajan ja vielä kaksi herraa, jotka eivät olleet ennen käyneet talossa. Silloin konsuli tilasi totivettä ja illallista ja puhui puhelimessa jonkun autonkuljettajan kanssa, että hänen piti olla klaarina niinä ja niinä öinä ja että hinnasta kyllä sovittaisiin. Entinen perämies Surpaeus oli koko ajan herrain kanssa konsulin huoneessa, mutta nuoriherra meni ylös rouvan luo, jonka jalka oli kipeänä niin ettei rouva voinut liikkua. Sitten nuoriherra pian läksi pois ja meni suoraan kahvilaan. Hän oli ottanut sormuksen taskustaan ja kysynyt tarjoilijatar Fannilta, oliko se kaunis ja minkä arvoinen hän luuli sellaisen olevan. Sitten hän oli kertonut erään sukulaisen joka tarvitsi rahaa, pyytäneen myymään sormuksen. Miten tarjoilijatar sitten uskoi heille tämän kaiken? Sormus oli ollut tarjoilijattaren sormessa ja he olivat heti ruvenneet ihailemaan, miten se oli kaunis, ja hyvin pian oli Fanni kertonut kaikki. Joskus onnistui kaikki niin paikalla, ikäänkuin ratas vain olisi tarttunut rattaaseen. Ja monesti teki viikkokausia työtä turhaan. Oli erinomaista sekin, että heti kun tuo kaveri pysähtyi ajurien passipaikalle ja kysyi, sattuiko joku eilen, silloin ja silloin, olemaan näillä mailla ja näkemään sellaista ja sellaista herraa, niin yksi oli tietänyt sanoa minne päin hän oli mennyt. Ja kun poliisi sitten vielä tiesi, missä kahviloissa entinen perämies Surpaeus kävi, niin alettiin etsiä niistä. Ja kaikki luonnisti niin mainiosti, niin että harvoin sellaista sattuu.
He läksivät. Rouva Surpaeus avasi itse heille portin ja näki heidän, lakkia nostaen, nousevan polkupyörille.
Siinä hän, hetkeksi pysähtyen, sanoi itselleen, että asia siis nyt oli selvänä.
Että syyllinen siis todella oli yksi hänen lapsistaan. Ja kaikkein rakkain.
III
Se ei tunne onnettomuutta, joka ei tunne häpeää. Eikä se tunne onnettomuutta, joka ei tunne syyllisyyttä.
Rouva Tekla Surpaeus oli oppinut tuntemaan huolet, surut ja pelon rakkaittensa kadottamisesta. Mutta niiden tuottama tuska oli toisenlainen kuin se, jota hän nyt tunsi. Siinä oli saattanut löytää lievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli hän joutunut uuden tuttavuuden eteen: onnettomuuden, jossa ei ollut mitään sovittavaa, koska se oli kauttaaltaan ruma ja vastenmielinen.
Jos hänelle olisi annettu aikaa matkan päästä tarkastaa uutta tulokasta, niin hän ehkä olisi tuntenut niin suurta inhoa, että olisi kieltäytynyt painimasta lähestyvän onnettomuuden kanssa. Nyt kävi niin, että hän ilman valmistusta joutui keskelle tuntematonta tilaa. Hän muisti, että juuri epärehellisyys oli se tahra, jota hänen miesvainajansa oli koko ikänsä koettanut pestä pois sukunsa nimestä ja nyt on juuri epärehellisyys se pahe, jonka heidän vanhin poikansa valitsee osakseen kaikista ajan niin monista tarjolla olevista paheista. Äiti käsitti tämän järjellään — tuntemiseen ei nyt ollut aikaa. Täytyi ryhtyä käytännöllisiin toimiin. Tommi on huonoilla teillä — saattaako hänet pelastaa ja miten? Hänet on pelastettava, maksoi mitä maksoi!
Silmänräpäyksen ajan täytti hänen mielensä yksinäisyyden tunne voimakkaampana kuin milloinkaan. Jos Tommin isä olisi elänyt, niin ei koko tämä Surpaeusten onneton sukuperintö olisi voinut nostaa päätään. Mitä olikaan kaipaus rakastetun menettämisestä sen avuttomuuden rinnalla, mihin hän oli joutunut, jäätyään yksin. Hänestä tuntui siltä kuin ei hän jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin hänen täytyisi lyyhistyä siihen paikkaan. Syvällä hänen äidinsydämessään nyyhki ääni: sinä menetät poikasi! Ja hänen ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori elämä menee hukkaan! Hän vastasi itse molempiin huutoihin: mitä minusta ja minun menetyksistäni, kunhan löytyisi joku, joka voisi häntä auttaa.
Olisiko joku toveri, joka olisi häneen hyvin kiintynyt ja josta hän pitäisi? Mutta äiti ei keksinyt muita kuin itsensä ja niin hän päätteli: minun täytyy itseni yrittää. Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi hän itselleen, sanoi ääneen: minä tahdon! Ja tätä sanoessa pääsi hänen koko olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että hän tunsi saaneensa ikäänkuin tulisen miekan käteensä. Hän ei istuutunut paikalleen miettimään, mihin nyt on ryhdyttävä, siihen ei ollut aikaa. Hän liikkui kodin jokapäiväisten askarten keskellä, järjesteli, pyyhki tomua ja puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja muiden kanssa, jotka olivat talossa tai sattuivat tulemaan. Hänen kätensä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskukannua, pataa ja kattilaa, mutta miekka oli kaiken aikaa hänen hallussaan ja hänen ajatuksensa kiertelivät sen ainoan ympärillä, mikä hänelle tällä hetkellä oli tärkeää. Ihminen saattaa elää monisäikeistä elämää yhtaikaa. Sen kyllä koki punaisena aikana. Mutta että se vielä näin jatkuu ja ehkä aina tulee jatkumaan, sitä ei olisi voinut ajatella kymmenen vuotta sitten. Ennen oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki ja kymmenet käskyt. Nyt on kaikki niin hämärää ja monimutkaista eivätkä laki ja kymmenet käskyt riitä.
— Olipa se hyvä, että minä nukuin viime yönä — nyt minä ymmärränkin, miksi minulle annettiin unta. Minä jaksan nyt. Ja minun täytyykin jaksaa. Ei voi tehdä sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja sanoisi: tässä on sormus, minä tiedän kaikki, kuinka olet voinut näin menetellä! Ennen olisi voitu tehdä niin, kun aika oli terve. Nyt täytyy keksiä jokin toinen keino. Täytyy toimittaa sormus sinne, mistä etsivät sen toivat, ja johdattaa Tommi siihen, että hän itse tuo sormuksen sen omistajalle. Mutta onko luultavaa, että hän sen tekee? Eikö päinvastoin ole oletettavinta, että tarjoilijatar on mieltynyt sormukseen ja pitää huolta siitä, ettei Tommi saa edes tilaisuutta ottaa sitä haltuunsa? Mutta olisiko Tommi voinut jättää sormuksen tuolle tytölle, jos hän olisi epärehellinen? Voihan heidänkin joukossaan olla kunnon ihmisiä.
Tommin täytyy itsensä nähdä tekonsa rumuus ja sisällisestä pakosta korjata se! Mutta miten saa hänet siihen?
Sormus on pantava alttiiksi. Se voi tällä retkellä mennä hukkaan. Koti voi kadottaa Tommin. Muuta tietä kuitenkaan ei ole!
Mitä poika sanoisi, jos hän tullessaan kotiin koulusta tapaisi sormuksen pöydältään? Hän vaivaisi kauan päätään, ymmärtäisi vihdoin, että hänet jollakin selittämättömällä tavalla on yllätetty ja päättäisi toisen kerran olla varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät etsivät löytäisi yhtään jälkeä. Hän ei ole vielä ennättänyt pitkälle epärehellisyyden tiellä, sillä hän on varomaton ja kömpelö. Ehkä se vain on urheilua kaikki tyynni. Mutta tekoon tulee uusi viehätys, kun salaaminen kehittyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin saattaa silloin tulla tietoiseksi. Onnettomat Surpaeukset perintöineen ja taipumuksineen!
— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suurempaa hellyyttä. Jos minä antaisin hänelle hänen isänsä taskukellon. Se on kaunis kello, Tommi pitää siitä ja toivoo sitä. Olimme ajatelleet, että hän saisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän kuvan Tommin huoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on kuvattu sumujen taistelu auringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät elävät kukat milloinkaan lopu hänen huoneestaan. Tai jos koettaisin toimittaa hänelle uudet vaatteet ja hatut kaikki, mitä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos kehoittaisin häntä menemään rippikouluun, niin että konfirmatio voisi tapahtua juhannukseksi. Tai jos koettaisin itse pukeutua paremmin, ehkä vaikuttaisin nuoremmalta ja hän voisi tuntea olevansa kanssani enemmän toveri… Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän hänen huoneeseensa. Suuri taide vaikuttaa ehdottomasti. Hän ajattelee: miksi äiti on tuonut tämän tänne? Sitten hän näkee kuinka se kaunistaa koko huoneen. Sitten hän muistaa aamun, jolloin se tuli taloon. Se oli tammikuun seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien tuntu oli jo ilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan ja löi naulan seinään. Lapset olivat silloin kaikki kotona ja Tommi auttoi isää. Hänen täytyy tämä muistaa.
Ei, ei kelpaa! Muistaessaan tämän kaiken hän sanoo itselleen: taas koettaa äiti minuun vaikuttaa, taas hän vaanii ja epäilee…
Mutta mitä minä sitten teen? Jumala, auta minua!
Sinä saatat olla minulle pahoillasi, Jumala, en ole selvään maininnut nimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut Levosta tai Kauneudesta, tai Kohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. Mutta tiedäthän sinä, että olen tarkoittanut sinua, sinua. Minä olen nyt hädässä enkä tiedä, miten minun pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on kääntynyt vaaralliselle tielle, minun pitäisi heittää pelastava köysi hänen ympärilleen ja ohjata häntä pois. Mutta köyden pitäisi olla niin hienon, ettei hän sitä näe ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei hän sitä tuntisi.
Kun tämä olisi edes meidän kahden asia, minun ja lapsen. Mutta tässä on muitakin asianosaisia. Ensinnäkin on sormus Heinin — onko tyttö niin ennakkoluuloton ja uhrautuvainen, että päästää kihlasormuksensa seikkailulle tuiki epävarmoihin käsiin? Sellaista ei voi keneltäkään kihlatulta pyytää. Ja sedät, Mikael ja Gabriel, hehän ovat köyhästä omaisuudestaan panneet likoon sen summan, jonka avulla sormus saatiin kotiin — mitä arvoesineitä ovatkaan mahtaneet myydä! Kaikilla näillä on asiassa sanomista.
Mutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin sormus? Jos kaiken uhalla lähettäisi sormuksen sinne, minne Tommi sen jätti. Sittenpä saisi nähdä, mitä hän tekee. Ehkä hän hyvin pian toisi sen kotiin. Ehkä hän sanoisi löytäneensä sen tieltä. Tai pihan piiristä. Tai ehkä hän suoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin aikaa, voidakseen sen omistajalle sitten valmistaa suuremman ilon. Ehkä hän tässä olisi puhunutkin totta. Nyt pitäisi tuntea Tommin tahto, se josta Mikael Surpaeus aina puhuu. Sitä konetta ei vielä ole keksitty, millä se mitataan. Mikael Surpaeus luulee sen keksivänsä. Kunhan ei hän tulisi hulluksi.
Tommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko totuuden. Tommi kuuli sen. Se suututti häntä ja paadutti häntä. Jos sitä tietä jatketaan, niin poika pian heittää koulunkäyntinsä ja ryhtyy Enok Surpaeuksen kanssa yhteisiin yrityksiin. Kuinka taitavasti ja hienosti nyt olisi meneteltävä.
Tai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi sormuksen Tommin eteen pöydälle, katsoisi häntä silmiin ja jättäisi hänet sitten tekemään johtopäätöksiään. Olisi kyllä jännittävää nähdä, mitä hän tekisi. Ja ennen kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.
Tai jos antaisi hänen löytää sormuksen Heinin kädessä eikä selittäisi mitään. Niin Tommi kävisi vain tulevaisuudessa varovaksi, sehän jo äsken selveni.
Parannuksen täytyy tulla sisältäpäin, ei minkään ulkonaisten keinojen kautta. Niistä ei ole mitään apua. Tässä tapauksessa. Joillekin luonteille saattaa olla, mutta ei tälle.
Mitä nuo pääskyset nyt niin lentelevät? Pääskyset — ovatko pääskyset tulleet? Kesäkin on siis tullut ja paljon muuta on tapahtunut. Jos saisi Niemenkivestä puoli miljoonaa, sitten voisi hiukan parannella lasten vaatteita Ja omiaankin. Olisi miellyttävää käyttää valkoisia pukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä Tommi tänään näyttää, kun tulee kotiin? Eikö hänen kasvoistaan todella saata nähdä mitään? Eikö hän todella tunne tarvetta mitään uskoa äidilleen? »Kun minä olen niin tottunut sinulle kaikki kertomaan» — eikö hän niin sanonut? Hän ei ole enää kiintynyt äitiinsä eikä sisaruksiinsa, hänen kiintymyksensä on jossain toisaalla — siinäkö tarjoilijattaressa? Se on turhaa puhetta, että ihmisellä on kiintymystä rajattomat määrät, tai että se kasvaisi sitä myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä kiintyminen aina otetaan rajoitetusta varastosta ja annetaan eri ihmisille. Tommi on nyt kiintynyt erääseen Fanniin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja lapset ovat viittailleet siihen, että hän myöskin pitäisi naapurin nuoresta rouvasta. Onhan se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa, että ihminen on niin uskoton, ettei hänen tunteensa kestä. Mitä nuo linnut niin huutavat? Kukathan piti kastella. Asianajaja ei maksa puolta miljoonaa. Eikä luultavasti kukaan muukaan. Kukaan morsian ei suostuisi jättämään kihlasormustaan seikkailujen varaan. Tässä jutussa on liian monta asianosaista. Tarvitseeko Tommi rahaa kiväärinsä maksamiseen? Onko se jo maksettu vai eikö? Mistä hän sai tai saa rahat? Ehkä täytyisi koettaa tarjota ne hänelle. Täytyy ostaa uusia siemeniä, kurkunsiemenet jotka tuotiin, eivät idä. Västäräkkikin on tuossa. Ja illalla laulaa jälleen satakieli. Sehän lauloi eilen. Omenapuissa on pian kukat. Täytyy taistella ja tahtoa. Täytyy tahtoa niin, että vuoret siirtyvät.
Jumala, Jumala, jos minä ymmärtäisin, miksi sinä lähetät minulle häpeän ja rumuuden.
No niin, pusertaa kuoliaaksi tunne ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa sydän käteensä niinkuin se olisi pieni lämmin lintu ja pusertaa sormet kiinni…
Mitä? Parahtiko hän ääneensä? Heini tuli ja kysyi, mitä hän oli sanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa koru, jonka sulhanen varmaan oli antanut. Hänen sormuksensa oli tuolla piironginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä pinkka vanhoja kirjeitä.
Jos minä kuolisin, johtui yhtäkkiä Tekla Surpaeuksen mieleen, niin surisiko Tommi ensinkään? Jos minä sairastuisin vaarallisesti, niin voisiko se johtaa häntä ajattelemaan, mitä hän on tehnyt? Jospa minä sairastuisinkin!
Vai niin — ja entä taistelu ja miekka. Entä tarmo ja tahto!
Kummallista: tuntuu siltä kuin ei tämä koskaan menisi ohitse, kuin ei sillä koskaan olisi loppua.
Mutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto sulhaseltaan. Kukapa muu olisi antanut tuon kaulakoristeen. Kaunis se on. Ehkäpä voisi ajatella, että Heini uhraisi sormuksensa.
He alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin tavallisesti.
Kysyivät molemmin puolin, olivatko nukkuneet ja kuinka jaksoivat.
Vihdoin otti Heini selkänsä takaa pinkan kirjeitä, joiden kuori ei
ollut liimattu kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.
— Nämä näin, sanoi hän ja hymyili, — nämä minä nyt olen saanut kokoon. Viisi minä oikeastaan olen kirjoittanut, mutta kaksi oli niin inhottavaa, että minä heti revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään. Mutta mikä? Minä pyytäisin tätiä lukemaan ne läpi. Ja sitten, kun kirje on lähetetty, sitten ei enää puhuta koko sormuksesta, ei yhtään sanaa.
Tekla Surpaeus käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut sulhaselleen sormuksen kohtalosta ja pyysi häntä lukemaan kirjettä.
— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — hiukan erilaista. Minä en tiedä mikä minun on, mutta en tahtonut saada mitään paperille. Mikähän nyt olisi paras lähettää? Enhän minä tavallisesti vaivaa muita ihmisiä lukemaan läpi kirjeitäni, mutta kun tämä on vähän yhteinen asia. Tai jollei juuri yhteinenkään, mutta… en minä tiedä kuinka minä sanoisin.
Rouva Surpaeus oli ajatuksissaan ottanut kirjeet, mutta ojensi ne samassa takaisin Heinille.
— Kyllä sinä itse tiedät, mitä kirjoitat, en minä lue.
— Mutta jos täti olisi niin hyvä. Ei niissä ole kuin muutama sana. Tai luenko minä ääneen? Jos heittäisin arpaa ja ottaisin kaiken varalta vielä kopion siitä, joka joutuu lähetettäväksi? Ei, nyt minä luen — kyllä täti nyt jaksaa kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut vähän onneton ja kaikki muut myöskin. Olemme kaikki etsineet ja poliisitkin ovat olleet liikkeellä. Mutta ei ole löytynyt ja tuskin löytyy. Se olikin liian kaunis ja kallis minun maalaissormeeni. Sinä annat minulle toisen, annathan, ja koetat rauhoittaa omaisiasi minun avukseni. Letitsia täti täällä, isän vanhin sisar, jota et sinä koskaan ole nähnyt ja joka on hyvin miellyttävä ihminen, hän sanoo, että elämä aina kihlaa meidät rautaisella sormuksella. Ja niin minullakin nyt on se päähänpisto, että tahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten muuta tällä kertaa.» No, mitä täti siitä sanoo, se oli numero yksi. Tämän on Lida hyväksynyt. Nyt tulee toinen.
Tekla Surpaeus keskeytti hänet.
— Tiedät itse, rakas lapsi, mitä teet, mutta pitääkö sinun nyt jo lähettää tuo kirje? Jos hiukan odottaisit…
— Täti kuulee vielä nämä toiset. Minä tahtoisin kerta kaikkiaan tämän asian selväksi. Kyllähän täti nyt jaksaa kuulla nämä kirjeet, kun minä olen jaksanut ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen. Eilen illalla kirjoitin kaksi ja tänä aamuna nämä kolme. Mutta ne eiliset olivat sellaisia hirveän haikeita. Voi, voi, ei täti usko, mitä tulee ihmisen päähän! Minä kirjoitin, suoraan sanoen, Halvorille, ettemme voi mennä naimisiin, että minä pelkään, kun meidän suku on sellaista huonoa ja epäluotettavaa. Me itkimme Lidan kanssa kuin hullut. Lida päätti, ettei hänkään koskaan mene naimisiin. Mutta sitten me nukuimme ja aamulla minä revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas Halvor!» Niin, tämä alku on kaikissa sama, mutta minä luen nyt senkin, että pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut onneton ja kaikki muut myöskin. Olemme etsineet minkä olemme jaksaneet, mutta toivomme, että sormus vielä löytyy. Sedät tilasivat tänne etsivät poliisit ja lupasivat tuhannen markan palkinnon, niin että eiköhän kaikki nyt kuitenkin käy hyvin. Olisi hauskaa, jos sinä tulisit tänne. Matka ei nyt olisi niin pitkä ja kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta, enimmän Heiniltäsi.» Se on numero kaksi, mutta se on oikein huono, huomaan itsekin, ettei sitä voi lähettää.
— Ei, keskeytti taasen rouva Surpaeus, — minusta se on parempi kuin ensimmäinen. Saattaahan sormus vielä löytyä. Mutta jos odottaisit etkä lähettäisi mitään kirjettä. Tarkoitan: jos odottaisit.
— Minä tahtoisin päästä eroon tästä asiasta, eikö täti ymmärrä! sanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven rouva ollut hänessä ennen nähnyt. — Minä en tiedä miksi, mutta tämä asia on minulle vastenmielinen. Se vaivaa minua. Ja kun rupean ajattelemaan, niin voin tehdä jonkin tyhmyyden. Kuvittelen ties mitä. Minä olen luullut olevani niin järkevä ja terve, ettei minuun mikään pysty, mutta minä huomasin viime yönä, että olen… olen… aivan kelvoton kappale. Tässä tulee nyt vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama. Tämä alku on taas sama ja sen minä olen kirjoittanut. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä hiukan ikävä tapaus. Älä sentään pelästy, ei kukaan ole menettänyt henkeään, ei edes kättä tai jalkaa. Muuan esine vain katosi, tosin kaikkein rakkain mitä minulla oli, koska olin saanut sen sinulta. Olen surrut sitä äärettömästi, olenpa käyttäytynyt suorastaan lapsellisesti. Olen nimittäin ollut taikauskoinen. Kaiken iltayön me Lidan kanssa yhdessä valvoimme ja surimme. Mutta kun aamu tuli, muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain oli kuollut pieni esine, joka katosi. Varmaan tiedät jo, mikä esine se oli, niin ettei minun tarvitse sitä sanoa. Rakas se oli ja kaunis ja oma syyni oli, että se katosi. Olenkin itseäni niin syyttänyt. Tuskin ansaitsisin, että se löytyisi. Hiukkanen toivoa meillä vielä on. Mutta jollei sitä nyt löytyisi, niin annathan minulle toisen ja lisäksi anteeksi, annathan Heinillesi.» Tämän on oikeastaan Lida kirjoittanut, sillä näin kauniisti en minä koskaan pystyisi kirjoittamaan. Ja kyllähän minä niinkin voin ajatella kuin Lida, nimittäin voisin siis lähettää tämänkin kirjeen. Mutta ehkä on sentään rehellisintä lähettää ensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut. Voi sentään, minäkin puhun rehellisyydestä!
— Mutta Heini!
Rouva Surpaeus säikähti, sillä Heinin viime sanat olivat kuin sairaan voihkahdus. Hän ei ollut itse asiassa koskaan ottanut Heiniä vakavasti lukuun tässä sormusasiassa. Heini oli hänen silmissään ollut onnenlapsi ulkopuolella kärsimyksen, lapsi, joka on täydellinen hyveissä ja avuissa ja jota kaikki kohtelevat sen mukaan. Vaistomaisesti oli hänestä tuntunut siltä, että Heinillä on niin paljon, ettei yhden sormuksen menetys hänelle merkitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että hän on niin terve, etteivät hänen hermonsa tunne niin ärtyneesti ja kipeästi kuin hänen ja hänen lapsensa, jotka ovat läpikäyneet isän menettämisen. Nyt näki hän yhtäkkiä kärsimyksen syvällä Heinin silmissä.
— Minäkin puhun rehellisyydestä! toisti Heini vielä kerran.
Ja hänen äänensä oli soinnuton. Oliko hän menettänyt lauluäänensä — miten hän puhuikin kuin ihminen, jota vaivaa alituinen käheys. Heinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti kaikkien muiden äänistä, kun hän puhelimessakin puhui. Ja nyt…
— Mutta Heini, sanoi rouva Surpaeus eikä ymmärtänyt miten hän jatkaisi. — Mitä te olettekaan Lidan kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo sormus sinulle niin rakas? Älä lähetä, lapsi, mitään kirjettä. Sormus ehkä vielä löytyy. Ja varmaan löytyykin.
— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä myöskin olen onneton sormuksen tähden, mutta muutenkin. Voi, en minä saata siitä puhua.
— Minä kyllä tiedän mitä sinä tarkoitat.
— No, eikö se sitten ole kauheaa. Tällainen suvun rappeutuminen on jotain hirvittävää. Ja minä kun en koskaan ennen ole sitä ajatellut. Enkä huomannut mitään. Mutta tämä sormusasia näyttää olevan annettu meille, jotta me näkisimme tilamme — niinhän setä sanoi. Kuka tietää mitä minussakin kytee. Kuka tietää mitä minunkin lapseni kerran tekevät. Ja mistä ne minua syyttävät… Kunhan Halvor tulisikin tänne. Minun täytyy hänet tavata.
— Lapsi, sanoi rouva Surpaeus yhtäkkiä ja tarttui nuoren tytön käteen, — älä tee mitään tyhmyyksiä. Kuulehan, me lähdemme hiukan sisään, niin saamme puhua. Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin, mitä sinun nyt sopii muistaa? Tytöt näyttivät minulle. He kysyivät, eikö se ollut ihmeellistä, että molemmille kirjoitit ihan saman lauseen ja merkitsikö se sitä, että olit todella niin proosallinen kuin itse väitit olevasi — ettet keksinyt mitään muuta. Minä sanoin, että lauseessa oli niin syvä totuus, ettei sitä voinut paremmin sanoa ja siksi sinä olit sanonut sen erikseen molemmille serkuille. Eikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit Hertan ja Letan muistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että annoit tytöille juuri nuo sanat. Olet antanut ne myöskin minulle ja nyt ne kelpaavat itsellesi. Sano nuo sanat ääneen. Muistathan mitä kirjoitit? No mutta muistathan.
— En minä tiedä. Jotakin tyhmyyksiä. En minä keksinyt mitään kunnollista. Ja siitähän on niin kauan.
— Toissapäivänä.
— Toissapäivänä! Kun siitä on tapahtunut niin paljon.
— Sanohan nyt nuo sanat.
— No, kyllä minä ne muistan.
— Mutta sano ne ääneen.
— En minä voi. Tietäähän täti ne.
— Tiedän. Olen ne kuullut ennen satoja kertoja. Panttileikeissä, kun vaadittiin sananparsia, kuulin ne. Ne olivat silloin tyhjiä ääniä, mutta nyt niissä on sisältö. Me tarvitsemme kaikki sitä sisältöä niinkuin lääkettä sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä»… Se on totta, se on totta…
— Jospa minä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi Heini. — Minusta tuntuu nyt, että isoisät ja isoäidit ovat takoneet meidän kohtalomme…
— Ovat kyllä, mutta kun korun kuumentaa, niin sitä voi takoa uudelleen.
Rouva Surpaeus oli puhunut itselleen, vaikka hän kaiken aikaa osoitti sanat mies-vainajansa veljentyttärelle. Hän tarvitsi itse uskoa ja hän takoi sitä mieleensä väellä ja voimalla. Yhtäkkiä otti hän Heiniä kädestä ja katsoi häneen. Heini kalpeni ja tuijotti häneen mykkänä.
— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hiljaa ja hänen tummat silmänsä näyttivät täyttävän koko hänen kasvonsa. — Tahtoisitko sinä sen tehdä?
— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.
Rouva Surpaeus pani kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja johdatti häntä läpi huoneiden. Heini tunsi että hän pyysi häneltä jotain uhria, hän vain ei voinut käsittää mitä. Antaminen oli aina ollut hänelle ilo, mutta nyt häntä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui siirtyneen silmiin, jotka rukoilivat sillä tavalla, ettei niiltä voinut kieltää. Myöskin pitkät kalpeat sormet kuljettivat toista, tehden hänet kuin tahdottomaksi. He tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät vanhan peilipiirongin eteen. Heini näki hyllyllä tutut pienet porsliinikorut ja setä-vainajansa nuoruudenkuvan. Hän näki myös peilissä kahdet kasvot, jotka oudossa jännityksessään hämmästyttivät häntä. Toiset olivat vaaleat ja hehkuvat, toiset tummat ja pehmoisen kalpeat — hän itse ja täti Tekla Surpaeus.
— Kuule lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä menee hukkaan? sanoi täti hiljaa ja tarttui piironginlaatikon kahvoihin.
Heini ymmärsi, että hän ajatteli Tommia ja sanoi täydestä sydämestä:
— On.
Täti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta nurkasta. Sieltä tuli esiin vanha luinen, hopealla silattu rasia. Heini, jolle äsken oli alkanut jotain valjeta, joutui taasen aivan ymmälle. Hän koetti tunkea Tommin äidin ongelmallisen ilmeen läpi eikä huomannut mitä täti askarteli, ennenkuin kalpea käsi hänen edessään piteli sormusta, jonka hän luuli tuntevansa omaksi kadotetuksi kihlasormuksekseen.
Häneltä pääsi riemun huuto, mutta samassa se tukahtui, sillä hän luuli näkevänsä harhanäyn. Hän oli jo käymäisillään kiinni sormukseen, mutta pidättyi ja huudahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, jonka kädessä ihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen. Vihdoin tarttui hän siihen kiinni, katseli sitä, käänteli ja pani sormeensa. Kaiken aikaa piti hän epämääräistä pientä ääntelyä, naurahteli ja vuodatti kyyneliä, kunnes vihdoin puhkesi voitolliseen huudahdukseen:
— Se on se, se on se! Totisesti! Mutta täti kulta, mistä täti on sen saanut? Onko tämä nyt todella totta? On, on! Mutta miten se on tapahtunut? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni, minun oma sormukseni! Nyt en enää ikinä ota sitä kädestäni, en vaikka mikä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor nyt tulee iloiseksi. Hyvä oli, ettei kirjettä lähetetty. Kyllä minä olen onnellinen, kyllä minä olen iloinen…
— Et annakaan sitä museoon? sanoi Tommin äiti.
— En, en! nauroi Heini, irroittamatta katsettaan sormuksesta.
— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.
— Kyllä minä muistan, mutta se oli sellaista epätoivoa.
— Mitä sanoo talon viisas vanha-täti nyt, kun ei hänen rautainen sormuksensa kelpaakaan?
Heini pusersi kiinni vasemman kätensä ikäänkuin peläten, että sormus karkaisi ja katsoi Tekla rouvaan. Hän näki heti paikalla, että täti ei ollut iloinen ja hän tunsi, että täti ei pitänyt Letitsia-tädistä.
— Niin, se rautainen sormus, puhui Heini hiukan hämillään, — mutta en minä tästä pidä sen rahallisen arvon vuoksi, vaan… niin, tietäähän täti miksi. Se on minun kihlasormukseni.
— Ja minä kun luulin, että sinä tosissasi aioit pyytää sulhaseltasi rautaista sormusta ja luopua tästä. Elämähän kihlaa raudalla. Eikö se kuulu kauniilta?
— Täti, sanoi Heini, — täti sanoisi selvemmin, sillä minä en ymmärrä. Miksi täti on suuttunut Titsia-tädille? Hänhän on niin hyvä, aina hän parsii ja paikkaa…
— Niin, niin, ehkä sinä tahdotkin ottaa hänet uuteen kotiisi, kun menet naimisiin. Kyllä saat hänet mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä toistakymmentä vuotta.
— Onko hän ollut täällä tiellä?
— Pidä sinä häntä kodissasi yhtä kauan, ehkä tiedät sitten. Nythän ei sillä enää ole väliä, nyt, kun setäsi on poissa. Minä vain hiukan väsyn hänen viisauteensa. Hänellä on hyvää aikaa ajatella siinä palkatessaan.
Mutta tarkoitukseni oli puhua aivan toisista asioista. Sinä hyvä, hyvä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa minua. Pyydän sinulta kyllä hyvin paljon. Pyydän sinun sormustasi, niin, niin, juuri tuota, jonka vasta olet saanut takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet anna. Pitääkö sitten nuoren elämän mennä hukkaan? Eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina pitänyt sinua niin järkevänä tyttönä… Mutta olen pyytänyt sinulta liikaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää. Kuinka tämä oli tyhmää…
Tommin äiti oli puhunut itsekseen. Hänen ei muuta tarvinnut kuin katsahtaa Heiniin, niin hän sai takaisin mielenmalttinsa. Heini näytti uutta puolta luonteessaan: hän oli taipumaton ja ynseä. Ikäänkuin hän olisi pelännyt tädin käyvän väkivalloin kiinni sormukseen, piteli hän oikeaa kättään puserruksissa vasemman käden päällä ja hänen poskensa hohtivat suuttumusta.
— Ja tuollaista täti vielä säälii! puhui hän. — Mitä hänestä tulee, jollei häneen tartuta kovin kourin. Kyllä minä sanon hänelle. Jahka se junkkari tulee kotiin, niin kyllä hän kuulee kunniansa. Ettei ensinkään häpeä. En minä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla ruokasalissa… Hän istuu sormus taskussa… Ei, en ikimaailmassa olisi voinut uskoa. Kyllä minä hänet läksytän…
Rouva Surpaeus seisoi ja katseli kuvaa vastapäätä vuodettaan. Hälveneekö hänen elämästään sumu koskaan? Hänen olkapäänsä painuivat painumistaan ja käsivarret tulivat oudon pitkiksi. Kun Heini vihdoin lopetti, hymyili hän ja huomautti, että tyttöjen täytyi syödä aamiaista ennenkuin lähtevät — pitihän heidän Lidan kanssa lähteä kaupungille, eikö niin?
Ja ikäänkuin ei sormuksesta olisi ollut mitään puhetta, jatkoi rouva
Surpaeus:
— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä pitkä matka on niin hankala. Varmaan käy paljon mukavammaksi, kun asuu kaupungissa. Sekin on niin tärkeä asia, että lapset saavat käydä kotona syömässä. Kunhan vain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, mutta ne ovat niin kalliit. Täytyy ruveta kuulostelemaan. Ja kuinka nyt sitten saa tämän huvilan myydyksi.
Heiniä yhä suututti, että täti noin keskeytti. Hän olisi mielellään kuullut, miten sormus oli tullut tänne, mutta ei hän nyt tahtonut ruveta kysymäänkään. Hän halveksi Tommia, ei ikinä hän ollut ketään niin halveksinut, ja hänen kielelleen kerääntyi kukkuralleen sanoja, joita hän halusi latoa Tommin eteen. Tommin äitiäkin hän halusi soimata. Kehtasikin antaa hänen kulkea jännityksessä — jo sekin oli hävytöntä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään muuta tarkoitusta. Ja vaikka loppujen lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, myydä tai ties mitä. Kauheaa sitä oli ajatella.
Täti meni omille teilleen ja Heini riensi näyttämään sormusta Lidalle, ystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. Kenenkään ei kuitenkaan ollut hyvä olla.
Ei tullut sen parempi, kun sedät saapuivat. He tulivatkin aivan heti. Tytöt istuivat keinussa puhkeavien omenapuiden alla keskellä linnunlaulua ja itkivät.
— No, sanoi eversti-setä ja tervehti keikarimaisesti. — Ettekö te vielä tiedä?
Heini nosti vasemman kätensä, nyökytti päätään ja antoi auringon välkytellä aarrettaan.
— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan saa selvää. Sormus on löydetty ja sinä itket, rakas veljentyttäreni. Kuuluuko se ensimmäiseen rakkauteen? Ja Lida tietysti itkee ystävättärenä. Eikö se nyt ole ihmeellinen juttu? Olin sellaisessa jännityksessä, kun etsivät kertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. Sanotaan sitten, ettei elämä ole yhtä jännittävää kuin romaanit. No, ettekö te ole kuulleet? Ettekö todella tiedä? Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä. Vai eikö hän ole sanonut teille mitään? Niin, niin. Hm. Äidin rakkaus on rakkaus sekin. No, pyyhkikää kyyneleenne, niin saatte kuulla. Mitä sinä sanoit, Mikael? Mutta hyvä veli, ovathan he nyt suuria ihmisiä. Toinen on kihloissa ja toinen on kihlatun ystävätär. Kyllä kai heille voi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä mieltä, että tämä asia täytyy pitää kovin salassa. Ja samaa mieltä olen minä tietysti. Otan sen aivan yhtä vakavasti kuin hän. Suvun kunnia on minulle aivan yhtä kallis kuin hänelle. Ja ehkä jonkin verran kalliimpi, koska olen upseeri. Mutta ei ole helppoa katsella nuoria tyttöjä kukkivien omenapuiden alla täydessä itkussa. Siksi aioin kertoa hiukan salapoliisijuttuja. No olkoot vain minun puolestani, olkoot vain. Hän aikoo keksiä baromeetterin, tuo tuossa, nimittäin koneen, jolla mitataan ihmistahtoa. Hän jättää tykkänään kirjallisen esityksensä ja se on varsin viisasta. On tietysti paljon parempi, jos koneella voi määrätä tahdon rikollisuuden tai puhtauden. Silloin hän ehkä jälleen voi ruveta jatkamaan lakitieteellisiä opintojaan ja valmistua tuomariksi. Lisäksi hänestä tulee rikas mies, sillä tätä konetta tullaan ostamaan yhtä paljon kuin kampaa tai partaveistä. Ajatelkaa vain konetta, joka numeroilla osoittaa, minkä verran vilppiä, minkä verran rehellisyyttä on ihmisessä!
— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus, pyyhkien hikeä niskastaan.
Mutta eversti oli päässyt juttuamisen makuun ja puhui ja puhui, varsinkin kun hän näki, että tyttöjen itku alkoi vaihtua nauruun.
— Ihminen istutetaan tuohin. Yksi sähkövirta johdatetaan nyt aivoihin ja toinen sydämeen. Painetaan nappulaa ja heti alkaa kone vimmatusti hyristä ja suhista. Pian alkaa lasiputki, joka on sovitettu potilaan selkärangan taakse, liikehtiä, nimittäin aine, joka sinne on pantu — se on jotakin radiumia tai sensemmoista — ja nyt osoittavat numerot juuri millilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.
— On kärsimys kuunnella sinua, yritti taasen Mikael Surpaeus, — sinulla ei ole alkeellisimpiakaan tietoja. On mahdoton käsittää, että sinä olet saanut everstin arvonimen. Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä sinua sormille.
— Kyllä minä fysiikasta tiedän yhtä paljon kuin sinä filosofiasta, sanoi malttamattomana Gabriel Surpaeus. — Mutta tässähän onkin kysymys jostakin aivan uudesta, jonka Mikael Surpaeus luo. Ei ole vielä keksitty nimiä.
— Naura sinä, naura sinä, sanoi vanhempi veli juhlallisena, — mutta se kone keksitään kerran, se kone, sanon minä, jolla vangitaan hengenvoimat ja näytetään, mitä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, minä en pääse luvattuun maahan, mutta minä tahdon valmistaa tietä sinne. Missä äitisi on, Lida?
Gabriel Surpaeus herkutteli kuvaillessaan, mitä tulisikaan päivänvaloon, jos esimerkiksi nykyajan nainen pantaisiin tulevaan totuudentuoliin. Näyttäisikö mittari esimerkiksi yhtaikaa jo kaikki tulevat rakastumiset, kaikki alkuosat, joista tuollainen naikkonen on kokoonpantu. Sillä rakkautta hänessä tietysti on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia.
— Missä on äitisi, Lida? huusi tuomari.
Hän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja kun hän vielä oli selittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä todistuksia luonteen kurjuudesta tulisi päivänvaloon, jos mittari pääsisi toteamaan, mitä erinäisissä itserakkaissa ja hulluissa vanhoissapojissa oli, niin läksi hän hakemaan kälyään.
Suurta perheselvittelyä jatkettiin nyt kotoisen lieden lähimmässä läheisyydessä, äidin askarrellessa aamiaisvalmistelussa. Hän ojensi keskeltä patojensa ja kattiloidensa höyryä käden langolleen ja vastaili sitten hänen kysymyksiinsä. Vanhin suvun miesjäsenistä meni suoraan asiaan.
— Näin se nyt sitten kävi. Suurpään suku on rappeutumassa. Olen kaiken yötä ajatellut isoisän isää. Minä muistan ukon. Oikeastaan ei hän tahtonut pahaa, mutta hän teki pahaa. Köyhät ja kiertolaiset, kaikki olivat tervetulleet Suurpäähän ja kaikki syötettiin ja juotettiin. Varsinkin juotettiin. Viina oli paras lääke, viina, terva ja sauna. Pitäjän isännät olivat aina Suurpäässä ja aina juovuksissa. Emäntä sairasteli. Siellä asui joku maisteri, josta ei ollut tullut mitään. Hän soitteli häissä. Kas kuinka minä en muista hänen nimeään! Isäntä kunnioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat. Vanhassa Suurpään isännässä kulkivat teko ja tahto aivan eri teitä. Tahtonsa perustuksella pääsi ukko taivaaseen, sillä hän ei tahtonut kärpäsellekään pahaa eikä sanonut yhdellekään ihmiselle ei. Kun torpparilta oli kuollut lehmä suohon, niin hän pyysi Suurpäästä toisen, ja sai. Eikä suinkaan huonoimpaa. Mutta talo hävisi ja muutkin talon ympärillä hävisivät ja menivät vasaran alle. Se oli kaikki Suurpään isännän tekoa. No, tuomitse sitten! Minkä mukaan on tuomittava? Ja mikä on loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, joka et ole Suurpäitä, sano sinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että kerran keksitään jokin kone, jonka avulla voidaan punnita ihmisen siveellinen arvo ja että tuomiot voidaan langettaa sen mukaan… Puhuin siitä everstille — tyhmää kyllä — ja siitä hän nyt latelee ja lavertelee koko maailmalle. On, sivumennen sanoen, mahdotonta käsittää, kuinka se mies on saanut everstin arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että hän jotakin naistietä on päässyt tähän. Joka tapauksessa en milloinkaan muista, kuinka lapsellinen hän on ja kerron aina hänelle. No niin, sellainen kone kyllä keksitään. Ihmiskunta kyllä koettaa parastaan. Ja vielä eilen minäkin kuvittelin, että silloin sitä päästään oikealle tielle. Mutta sitten minä taasen ajattelin Suurpään isäntää. Sano sinä, Tekla, tähän jotakin, jos ymmärrät. Mikä on totuus?