Kihlasormus

— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä, lapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta en anna, koska et ole ollut sairas.

Letta purskahti nauruun.

— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.

— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.

— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.

— Letta — mitä sinä sanot!

— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin kiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut nukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu, että Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa. Hän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen hänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.

Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.

— Sinä et mene minnekään.

Äiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia, mutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä iltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään alakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään elämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen sisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman hälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua pyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.

Letta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi, kun häneltä jotain kysyi.

Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi. Heini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko se pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan piirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?

Äiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen ajatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.

Ystävä, oletko sinä siinä!

Ikäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja etsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.

Sinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi ja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on ollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa sisällä.

Kyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt maksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo pieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet juuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka tämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta ja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti. Tommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja tarmoa!

Niin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä työtä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi. Omenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut tekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä ikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.

Tekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat asiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja tahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida seisoivat yhtäkkiä hänen edessään.

— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin kummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut käydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin levoton.

— Ehkä hän on mennyt setien luo.

— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi tapahtunut jotakin, jokin auto… tai juopunut.

Oli todella paljon juopuneita liikkeellä.

— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.

— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.

Hertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.

— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini ei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla… Häntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään nyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä äiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.

— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä olen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois. En voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta Tommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen täällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon hänelle, että hän on… että minusta hän… Sentähden menen pois, kunnes olen voittanut sen.

Tommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka rukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan ilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin painavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän löysi vain jotain tyhjää.

— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle niin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt… Enhän minä voi vastata, saatko sen takaisin.

Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.

— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt Halvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti kulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä myös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin levoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat lakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas täti.

Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.

Hänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen oli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän rakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut? Kiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut ankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä oli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin ei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet oli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä eläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän omistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi rautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta tehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään. Mitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Minä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla on edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän isänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät sinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.

Mielenrauhaan!

Ei ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin mielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.

Äiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran kanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli tapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha — oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti? Oliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi? Siinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.

Mutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa hän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että hän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän ainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen miehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin sellaista.

— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun poskesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan kuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla? Sano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!

Lapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.

— Sinä et… saa sanoa… saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et saa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!

Vihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.

— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo suuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin sanoit, kun olit pieni.

— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.

— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.

Mielenrauha.

Jumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen oli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin hän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat ihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen päämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin tätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie mielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat, mitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala, Jumala, sinä olet hyvä.

Äiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan, nauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi hakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa. No, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi, kun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.

— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.

Ja hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He asettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja he juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta tuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi pallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei mielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen näyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien väliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi tietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa he juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat lensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.

— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan sinut, äiti!

He eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui vaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin, juoksi lapsi puukujaa ylös.

— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.

Ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että odotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty hetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi ja nauroi.

— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee ohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea polttaa sinua.

— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.

Tommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:

— Kas, kas, äiti leikkii.

Äiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut leikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi leikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja virkistynyt.

— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin vierellä.

— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain leikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin nuori neiti. Niin, niin.

Äiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.

— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona, vaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle, joka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä maalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän sanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka tapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.

Äidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko hän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän puri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee pakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko siitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:

— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä
Mikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole… Ja kuitenkin väitetään, että
Enok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.

Kokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli pääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman hiljaa ja kylmästi:

— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä saattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut joitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin tehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.

— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa? kuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.

— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä koonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei saanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme ja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin kertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja lohdutusta.

Äiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä ja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat hänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen oli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia tuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin. Ja niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää, niinkuin viihdytellään lasta.

— Me alamme sedän kanssa kovasti tehdä työtä ja ansaita. Setä tahtoo rehellisesti suorittaa kaikki. Lähdepäs sinä, Lulu, viemään pois tuo Ystävä tuosta, se tahrii vaatteeni. Ja tuo minulle kyökistä voileipä. Ei, äiti, älä mene sinä, kyllä hän sen osaa tuoda. Katso, äiti, minä olen ajatellut… ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä… Uskon, että isäkin suostuisi, kun tuntisi olosuhteet…

Poika oli istuutunut ikkunan alle ja silmäili verenpisaroiden lomitse lahdelle, jonka kalvo himmenevässä illassa oli kuin hopealla kirjailtu silkki. Äiti seisoi oveen nojaten ja ajatteli: nyt se tulee.

— Katso nyt äiti, ei kenenkään ihmisen enää kannata antautua lukutielle. Täytyy olla rikas sitä varten. Miten luulet ihmisen tulevaisuudessa suoriutuvan lukuveloista? Sellaista taakkaa en soisi pahimmalle vihamiehellenikään, saatikka itselleni. Minä rupean afäärimieheksi. Mahdollista, että täytyy käydä vähän kauppakoulua. No, mitä sanot, äiti?

Tekla Surpaeus siveli kädellään ylös, alas oven valkoiseksi maalattua pintaa eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Huoneen hämärä oli täynnä heidän molempien salattuja ajatuksia ja tarkoituksia. Ei kuitenkaan tuntunut tukalalta, sillä välkkyvä lahti, tähdet, kevätillan kukkeus ja molempien näiden ihmisten kiintymys toisiinsa määräsivät yhteisesti mielialan sovinnolliseksi.

— No, mitä sanot, äiti? toisti poika.

— En vielä tiedä, vastasi äiti, peläten äänellään särkevänsä hämärää. —
Kerro vähän enemmän.

Lulu tuli ja toi voileivät. Hän oli ne itse tehnyt ja toi ne kädessään. Tätä ei äiti voinut katsella, vaan läksi hakemaan lautasta ja maitoa. Sill'aikaa astui eteiseen Letta. Hän viipyi pikkuisen isän huoneen ovella ja asettui sitten korituoliin vastapäätä veljeään, paljaat käsivarret ristissä yli rinnan.

— No, sanoi Tommi hiukan ärtyneenä. — Yngve läksi isänsä kanssa — tai he lähtevät kai vähän myöhemmin. Hän käski sanoa, että hän odottaa sinua huomenna tavalliseen aikaan tavallisella paikalla. Katso ettet petä häntä, niinkuin tänään. Hän oli suuttunut.

Tytön käsivarret paistoivat pimeässä ja kengänkärki värähteli levottomasti.

— Arvasinhan minä, sanoi hän, — mutta minun syyni se ei ole. Kyllä sinun kelpaa, menet ja tulet ja teet mitä tahdot. Mutta minä! Minua vartioivat lohikäärmeet joka taholla. Tyhmä minä sittenkin olin, olisin mennyt vain. Hertta se on itse päälohikäärme. Saat nähdä, äiti ei anna sinun erota koulusta, ei hän anna minunkaan. Ja köyhyydestä ja puutteesta vain puhutaan. Ei mitään toivoa näy olevan uusista kesävaatteista. En minä viitsisi Yngveltäkään ottaa — ja uskaltaako niitä sitten panna ylleen. Hertta huutaa heti niin että koko kaupunki kuulee.

— Odota nyt vähän aikaa, kyllä saatte kaikki, tiuskasi Tommi. — No, saatte, saatte.

Sisar sävähti ja painui yli pöydän veljeään vasten.

— Saamme, sanot. Mistä sinä saat rahaa? No kerro nyt. En minä puhu kenellekään. Teettekö afäärejä Enok-sedän kanssa? Niitä rahoja ei äiti huoli. Vaikka olisi aivan oikein, että setä maksaisi meille, kun hän on ottanut kaikki isän rahat. Sanokin hänelle, että hänen pitää maksaa.

— Älä nyt siinä, kyllähän hän tietää.

— Mitä hän tietää! Sellainen lurjus. En yhtään ihmettele, ettei isä antanut hänen tulla tänne. En tietänyt, että hän oli sellainen.

— Kyllä hän hoitaa asiansa, ole sinä hiljaa vain. Kauanpa se äiti viipyy.

— Onko sinulla kiire?

— Kuinka niin?

— Aiotko vielä jonnekin?

— Nukkumaan tietysti.

— Nukkumaan?

— Mitä sinä naurat?

— En mitään, en mitään.

— Minä en kärsi sitä — että tiedätkin.

— Herra jess sentään! Ei, ihan totta, häpeän silmät päästäni, kun kuljen kadulla ja kahviloissa. Kaikki katsovat. Hame on lyhyt, hattu ei ole musta vaan vihreä. Kyllä köyhyys on hirvittävä asia.

— Johan minä sanoin, että saatte rahaa.

— Kun vain uskaltaisi uskoa lupaukseesi. Jos teidät saadaan kiinni.

— Mitä sinä höpiset, luuletko meidän tekevän joitakin konnuuksia. Ehei, sellaisiin ei ryhdytä, vaan rehellistä sen olla pitää.

— Roskaa, kun on hulluja lakeja niin kuka niitä noudattaisi. Sinä luulet, etten minä tiedä.

— Et mitään sinä tiedä, ole vaiti vain. Onko täällä vielä tänään etsitty sormusta?

— Ei. Mutta kyllä se oli kaunis sormus, voi hyvänen aika kuinka se oli kaunis tuossa sormessa. Kyllä sen joku ohikulkija otti.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Enhän minä tiedäkään. Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt sen kiiltävän kärryjen raiteessa ja sitten se oli poissa. Tai enhän minä tiedä, ehkei se ollut se. Mutta nyt äiti tulee, olen hänelle suuttunut enkä viitsi olla täällä.

Tommi istui lauantai-illan hiljaisuudessa, kun äiti tuli. Hän oli vienyt nuorimman lapsensa nukkumaan ja toi koko tarjottimellisen ruokaa. Hänen kasvoillaan kuvastui vielä se mieliala, mihin hän oli joutunut peitellessään Lulua. Poika oli kiertänyt kädet hänen kaulaansa ja kuiskannut: sano vain »Lulu» kun ollaan kahden. Äiti laski tarjottimen Tommin eteen eikä sytyttänyt tulta vaikka sitä oikeastaan olisi tarvittu. Hän ei tietänyt, että Letta juuri oli lähtenyt siitä mihin hän istuutui.

— Sinä epäilet Enok-setää, sanoi poika syödessään, mutta hän on paljon parempi. Hän maksaa kaikki. Aiomme ruveta yhdessä välittämään kaikkinaista kauppaa. Sedällähän on suuri kokemus. Ja hän osaa englantia. Vuokraamme huoneiston nyt ensi päivästä. Meillä on ollut harvinainen onni, saamme aivan keskustasta… No, mitä sanot?

Äiti puhui taasen hiljaa ja harvakseltaan, jottei särkisi illan kauneutta.

— Minä en tiedä, mitä sanoisin. Ajatellaan. Ja koetetaan ajatella mitä isä sanoisi. Minäkin tahtoisin teiltä lapsilta kysyä, mitä nyt teen. Jotakin täytyy tehdä. Isän eläkehän ei voi riittää. Hautajaiskustannuksista tuli velkaa ja meillä oli ennestäänkin velkaa. Koetammeko vuokrata huoneita, vai myymmekö Niemenkiven — se ostaja, joka on kysynyt huvilaa, tahtoisi vastauksen huomenna…

Tommi ei antanut äitinsä puhua loppuun. Esineet alkoivat meluta ja läiskiä hänen käsissään eikä hän ajatellut illan hiljaisuutta, kun puhui.

— Että sinä voit puhua niin, äiti. Olenhan sanonut sinulle, että hoidan nämä asiat. Minä en tahdo, että tämä koti myydään. Lapset saa kuljettaa kouluun vaikkapa autolla — hankin rahaa, hankin auton, jos niikseen tulee. Mutta en kärsi, että puhutaan myymisestä. Mistä luulet meidän saavan kaupungista huoneita? Kuonoon minä annan mokomallekin ostajalle. Vai vastausta huomenna! Ostakoon hän huvilan vaikkapa kuusta tai Venuksesta, se on sama se. Anna sinä nyt velkojen olla viikon päivät rauhassa, niin kyllä saat rahaa. Mutta älä enää koskaan puhu minulle myymisestä.

Äidin ääni oli käheä, kun hän sanoi:

— Meidän täytyy kaikessa toimia niinkuin isäsi olisi toiminut.

— Tietysti, tietysti. Mutta suoraan sanoen minä en enää jaksa noudattaa tätä alituista punnitsemista ja harkitsemista. Uni minun on, äiti. Titsia-täti siis ei ole tullut vielä? Se on kyllä kummallista, eikö olekin? Kai hän on veljiensä luona.

Äiti kokosi astioita tarjottimelle ja tunsi kammolla, että kaikki taas tänään jää ratkaisematta. Hänellä on edessä yö, jolloin epäilykset taasen saavat mielin määrin raadella häntä, ei mitään hän ole saanut selväksi. Täti on poissa, sormus on poissa, Tommin tulevaisuus on liittymäisillään kapteenin hämäriin päämääriin, huvilan kohtalo on ratkaisematta, Letta on kadonnut huoneeseensa eikä aiokaan tulla lausumaan anteeksipyyntöä. Miten hän saa loppuun tämän yön.

Hän seisoi ääneti pojan edessä ja toivoi Tommilta lievennyksen sanaa.
Hän olisi ollut kiitollinen vaikkapa pienestäkin rohkaisusta.

— Roskaa, sanoi Tommi, — ilmaa kaikki tyynni!

— Mitä sinä tarkoitat? kuiskasi äiti.

— Kaikki tyynni vain. Koko elämä. Tänään elät, huomenna kuolet — mitä tässä kannattaa surra. Mutta äiti, itse olet aina sanonut, että »kaikki on niin pian ohi, että kaikki käy hyvin». Koko punaisen ajan toistit näitä sanoja — ajattelen nimittäin, että toistit niitä sittenkin, kun olin lähtenyt rintamalle.

— Silloin oli toista, sanoi äiti, kaipaus äänessä, ikäänkuin hän olisi puhunut iäksi menneestä onnen ajasta. — Silloin eli isäsi, syyttömyys vallitsi talossa. Ei ollut häpeää, ei ollut rumuutta. Mutta tämä tila on sitä iankaikkista tulta, joka ei lopu…

— Ohoh, äiti — tekisi mieleni sanoa Tekla, pikku Tekla. Sillä sinä olet kuin pelästynyt lapsi, kun sinä sanot: häpeä, rumuus. Aivan niinkuin näkisit aaveita. Kummallista väkeä te olette te vanhanajan ihmiset. Teille on olemassa kaikenlaisia pöpöjä, joita ei nykyaika näe. No, no, no, älä nyt säikähdä… Mennäänkö nukkumaan…

— Tommi, sano minulle: minkä arvoista on elämä, jollei meillä ole mitään pyhää?

— Suoraan sanoen: se ei olekaan minkään arvoinen. Mutta hauska se voi olla tai ikävä. Ja miksemme tekisi sitä niin hauskaksi kuin mahdollista. Mutta puhutaan näistä huomenna. Nyt mennään nukkumaan. Hyvin sinä voit nukkua, äiti, sillä sinä et ole tehnyt mitään rumaa etkä häpeällistä.

Äiti viivytteli pitelemällä pojan kättä. Ja taasen he seisoivat silmä silmää vastaan.

— Saatko sinä unta? kuiskasi äiti.

— Nukun kuin pölkky.

Äiti kuuli hänen askeltensa nopeasti laskeutuvan alas ja sitten siirtyvän niille portaille, jotka johtivat puutarhasta vinttikamariin.

Kuin pölkky, toisti hän. Onko hänen sydämensäkin puuta? Ovatko sydämet yleensä nykyään puuta? Onko onnellisempaa omistaa puusydän, joka ei tunne muuta kuin hauskan ja ikävän? Ei kärsimystä, ei häpeää, ei pyhää…

Puutarhassa hohtivat omenapuut kuun säteiden valaisemina kuin hanki sydäntalven revontulten alla. Pyhää siellä oli ja hiljaista kuin kuolemassa.

Lida ja Hertta tulivat kotiin ja puhelivat kiihkeästi tullessaan. He olivat kohdanneet setä Gabrielin, ja Titsia-täti ei ollut siellä. Setä oli soittanut tänne, mutta ei saanut vastausta. Hän lupasi mennä poliisiin. Varmaan oli jotakin tapahtunut.

— Kuinka äiti saattoikin olla hänelle niin kova?

Lida sen sanoi ja istuutui Tommin äskeiselle paikalle ja purskahti itkuun.

— Mikä meille tulee eteen, jos hän todella… Hän oli antanut äidilleen sanan, kun äiti oli kuolemaisillaan, ettei hän jätä sisaruksiaan. Ajattele, että joku ihminen voi vaatia toiselta sellaista. Ja tuo toinen on pitänyt sanansa. Setä kertoi, täti itse ei ole koskaan sitä kertonut. Voi, äiti, äiti, ei yhtä rauhan päivää ole meillä!

Ei yhtä rauhan päivää. Ei rauhaa, ei mielenrauhaa.

Tekla Surpaeus liikkui huoneissa askarrellen. Talo hiljeni ja ulkona hiljeni. Linnutkin hiljenivät. Vain tieltä kuului silloin tällöin poikain ja tyttöjen naurua. Joskus valaisivat auton lyhdyt pihamaan, tehden vastapuhjenneet puut maahan valuvine varjoineen epätodellisen reheviksi. Maan tuoksu oli niin väkevä, että se miltei höyryten täytti ilman.

Tekla Surpaeus asteli tottumuksesta porteille, valvoakseen, että ne olisivat lukossa. Maantien melskeen ja hänen kotinsa välillä itse asiassa ei enää ollut raja-aitoja. Mullan höyry tulvi juovuttaen sieraimiin ja vilvoitti ohimoja. Kuinka ihanaa on oleva kerran elämän helteen jälkeen nukkua mullassa turpeen alla.

Mitä?

Rakennuksen seinää vasten erottautui varjo, joka hiljaa liikkui alaspäin.

Tekla Surpaeus jähmettyi siihen paikkaan ja tuijotti varjoon. Hän kuuli jo askeleetkin. Hitaat, varovat askeleet. Varjo tuli alas portaita, astui hiekkakäytävän yli, sitten kukkapenkereen poikki, sitten marjapensaiden lomitse omenapuiden alle ja siitä aidan luo. Aita risahti ja kuului jymähdys, kun mies aidalta hyppäsi nurmeen. Ei enää näkynyt mitään. Mutta Tekla Surpaeus tiesi jo, kuka se oli ollut.

Silloin hän tunsi kuinka tahdon miekka putosi hänen kädestään, hänen voimansa loppuivat ja aallot löivät yhteen yli hänen päänsä. Ilma ympärillä tiheni ja tukahutti. Totuus on painunut pohjaan ja valhe vallitsee. Vainajat takoivat lasten kohtalot ja elävien on turhaa taistella. Tuolla hiipii rakkain lapsi. Pois jonnekin sitä näkemästä, pakoon! Hän tuli erään tutun oven eteen. Kynnyksellä olivat muistot, onnellisten, syyttömien aikojen muistot: ei tästä yli. Minne sitten? Järveenkö? Vanha täti, odota, täällä on yksi, joka tulee mukaan. Mutta hän ei jaksanut mennä takaisinkaan. Ei eteenpäin eikä taaksepäin hän päässyt. Yö piteli häntä ja syytökset.

Vihdoin hän mursi muistojen rivit. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä
tekivät raakaa työtä. Syyllisyys polki raa'asti syyttömyyden.
Häpeällistä se oli. Häpeä oli hänen sielussaan, häpeä hänen kodissaan.
Syyllisyys täytti sakeana ilman. Sitä oli niin kauas kuin ajatus kantoi.

Mutta syyllisyyden mukana tulee onnettomuus.

IV

Satakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä asteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika vuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle Tommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö, jolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.

Niitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa päivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.

He ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina… Tommi Surpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka nuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden tuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty ojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin ja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien ponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka, vetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy…

Turhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!

Hän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee väliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua. Jolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta palaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken aikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se parani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties mitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon kanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu. Mutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä. Huominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy saada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin myy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää. Mutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa täytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö on toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.

Raina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle. Oletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta kielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian, pian olen siellä!

Matka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa lehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä vesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa polvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.

Hän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.

Antakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää kuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne, minä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun pidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä hetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä revin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin rikki — minä tahdon elää.

Huomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen juonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa. Hän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se on totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa tuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.

Tommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki yhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja heikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua? Kaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja hengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma. Hänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan hiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut mukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta ei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on Rainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.

Mitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu. Sillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja paholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä! Tai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän aikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö, vai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi…

Siellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä on vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut? Tulta, selvästi.

Tultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri kokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma vaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä, kaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä, olisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään niin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti, kihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli poljettava, rikki helmet ja timantit.

No niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te rukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa minut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin kauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.

Hän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä epäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut häntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.

No niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole. Kaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna kiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan eivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se niin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin asianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se tietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.

— Hohoi — hohoi!

Se on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku toinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin lähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala, kun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt sitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm. Ei juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta — ja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin tekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi keittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.

Turha vaiva, hän huomasi ojentaessaan Yngvelle kätensä, että Raina oli pitänyt huolen kaikesta. Yngve tuli vastaan aidalle, paiskasi savukkeen ojaan ja rupesi heti puhumaan:

— Missä hiidessä sinä niin olet viipynyt. Siitähän jo on runsas tunti, kun äiti sinulle soitti. Sinähän tarvitset pukeutuaksesi yhtä paljon aikaa kuin paras primadonna. Täällä on helkkarin puute miehistä. Hyvä joka tapauksessa että tulet. Voit jäädä tänne yöksi. No, skruuvaamiseen tietysti, mihinkäs muuten. Pappahan on afäärimatkalla niinkuin tiedät ja palaa huomenna vasta. Oikeastaan ei hänen sopisi vielä huomenna tulla, mutta on diplomaattikutsut illalla eikä hän voi olla niistä poissa. Joko olit ehtinyt sänkyyn? Suuttuiko mammasi hyvin? Kyllä minä hänelle selitän, kun tavataan. Täällä on auto pihassa, pitää lähteä faareja kyytiin. No, niitä on täällä sekä lähtemään että jäämään — talo täynnä. Meidän Rainan jalka on vähän pipi, niinkuin tiedät, mutta mukana hän silti on, toinen jalka tohvelissa.

Yngve puhui luonnottoman ääneen, ikäänkuin julistaakseen tärkeitä totuuksia näkymättömille olennoille, jotka yön peitossa niitä odottivat. Salapoliisit tietysti. Tommista tuntui kuitenkin, että nämä varokeinot olivat liian läpinäkyvää laatua ja hän ryhtyi heti parantelemaan.

— Hittoako sinä huudat, kuulenhan minä vähemmällä. Luulin minä nyt täällä olevan parempiakin asioita kuin skruuvaaminen. Hälytetäänkö ihmisiä nyt vuoteesta skruuvaamaan. Minä menen kotiin yksintein.

— Etkä menekään, ne ovat lyöneet vetoa, selitän heti. Kehenkä sitten turvaa, jollei naapuriin. Veto on veto, ei se mikään turha ole. Se on se rakennusmestari, joka sotkee ja tahtoo pois. Tai totta puhuen, hänellä on kokouskin, niin, keskellä yötä.

— En minä rupea. Lähden kotiin.

Yngve veti häntä kovakouraisesti käsivarresta ja he astuivat auton ohi, jonka etuistuimella tuttu kuljettaja nuokkui. Tommi torui kaiken aikaa vastaan ja Yngve pyysi ja vakuutteli. He olivat niin kovaääniset, että olisi voinut uskoa poliisin väliintulon piakkoin tarpeelliseksi. Samaan aikaan oli kuitenkin liike tiellä käynyt vilkkaaksi, jopa remuavaksikin, juhlat pallokentällä kun nyt olivat loppuneet ja iloisin osa yleisöä palasi. Mahdollisesti täytyi siis järjestyksenvalvojien pysytellä siellä.

Eteisessä, joka ei ollut valaistu, seisoi talon emäntä, yllään pitkät vaaleat vaatteet, käsi ojennettuna tulijaa vastaan.

— Anna anteeksi, sanoi hän kuiskaten, — että minä näin myöhään hälytin sinut tänne, mutta…

Tommi ehti ajatella: jo kaksi viikkoa sitten tiesit tämän päivän ja lupasit minulle tämän yön. Silloin kävi Yngve kiinni keskusteluun, kuiskaten hänkin:

— Nuuskijat ovat kierrelleet nurkissa. Toissayönä olivat puhutelleet piikoja ja nämä naudat menivät vastailemaan heille. Mahlajan asunnossa oli tänään tarkastus. Sentähden ei poika voi lähteä huviretkelle, vaan sinä lähdet sensijaan. Tekeehän mielesi rahaa, tiedänhän minä. Tuoss' on takki ja lakki, kukaan ihminen ei tunne sinua, kaikki on valmistettu ensiluokkaisesti, niinkuin huomisiltaakin varten. Jos tahdot, niin saat Mahlajan keltaiset saappaatkin. Varmasti sopivat. Pistäpäs jalkaasi…

— Lasi teetä, kuiskasi talon emäntä, — me olemme kaikki yläkerrassa minun luonani. Saanko nojata käsivarteesi, Tommi… Jalka on yhä kipeä, en saa sukkaakaan ylleni. Luulen että huomenna kutsun tohtorin. Soittaisitko, poikeliini, kyökkiin, että tuovat teetä. Koetatte saappaat sitten. Teillä on aikaa yllinkyllin. Tappeluthan on tilattu kello yhdeksi, eikö niin? Mainio juttu, olen ollut pakahtumaisillani nauruun. Ei nyt luulisi siihen aikaan olevan liikkeellä niin paljon konstaapeleja, että heitä riittää rantaan. Hehän tekevät viime kierroksensa kello yksi ja ovat tietysti jo silloin unissaan. Yhtäkkiä alkaa sillan luona aika rähäkkä: kaksi humalaista tappelee, huutavat hengen hädässä. Tuskin ovat konstaapelit saaneet pukarit toisistansa eroon, kun kahvilan takana taasen alkaa aika meno. Sill'aikaa ajaa auto rantaan ja korjaa saaliin. Hui hai, ei kenelläkään ole aikaa ajatella autoa. Mahlaja on jo maksanut haavoistakin. Veren täytyy vuotaa, muuten eivät nuuskijat usko. Mutta kun he näkevät veren vuotavan, niin he uskovat. Oi joi, joi, että pitääkin olla tämän jalan kipeänä. Jestapoo, minä olisin pukeutunut pojaksi ja tullut mukaan. No, ratsastuspuvusta kelpaisi alapuoli ja yläpuoleksi otettaisiin konsulin kauhtana. Siihen mahtuu vaikka jauhosäkki. Aijes sentään, sehän on hänen yllään. No niin, enhän minä missään tapauksessa pääse mukaan tämän koipeni tähden, mutta jesta sentään kuinka minä olen nauranut. Yngve hoi, käske tuoda voileipää ja hummeristahan tämä Tommi pitää. Mutta kiiruusti… Oi kulta pikkinen, kuinka olen onneton, että tämä näin kävi, koko viikon olin iloinnut. Mutta ne juukelit eivät voineet lähteä ohjelman mukaan. Ukkeliinin täytyi ja hänestä päästiin, hänellä oli rakkaat kesehtinsä, mutta poikeliini jäi. Ne syyttävät tarkastusta Mahlajan luona, Mahlaja ei sentähden voinut lähteä ja sitten piti ottaa minun pikki muruseni. Mutta kyllä me ne vielä petämme. Jestapoo, kyllä minä sen sanon, että jos ovat viisaita, niin olen viisas minäkin. Ukkeliinihan on aina matkoilla, mutta kyllä täytyy alkaa reissata poikeliininkin, koska hänkin nyt rupeaa afäärimieheksi. Saakos hän sen teidän korean Letan konttoriinsa? Kehuu, että saa. Älähän hätäile, niitä on nyt siellä poikia koolla, skruuvaavat ja pikkisen ryyppäävät…

Raskas verho meni umpeen heidän takanaan ja he olivat pimeissä portaissa, joitten alapäästä erotti Yngven astunnan ja yläpäästä herrain puheensorinan. Tämä rajoitettu ala oli vastaiseksi ollut rakastavaisten ainoa turvattu kohtaamispaikka, täällä oli nuori Surpaeus ensi kerran kaksi viikkoa sitten temmannut syliinsä konsulin rouvan ja vain täällä oli hänen sittemmin onnistunut ryöstää itselleen ne muutamat lyhyet huuman hetket, jotka antoivat hänen aavistaa, mitä mahtoi olla kokonainen tunti, päivä, yö tämän naisen seurassa. Monta retkeä oli hän tehnyt Miramariin, toivoen edes kerran tapaavansa Rainan yksin. Mutta hänen ympärillään oli aina ihailijoita tai ystävättäriä, auto kuljetti niitä yöt päivät — niin, yötkin, sillä Martomaan ja muiden taiteilijain päähän pisti joskus tulla yölläkin. He kohtelivat häntä, Tommia, kuin lasta. Hän vihasi heitä ja ajatteli: kyllä minä teille näytän! Ja pian hän näyttikin, sillä Rainan hän ryösti heiltä kaikilta, rippeitä he häneltä saivat, hymyjä ja rahaa ja sensellaista. Mutta hän, Tommi, hän koppasi hänet uhkarohkeasti syliinsä ovenavauksissa tai suuren kaapin takana pari askelta koko seurasta. Ja täällä yläkerran porraskäytävässä, täällä omisti hän hänet kokonaisen minuutin, muistamatta, että on olemassa konsuleita tai muita arvohenkilöitä tai mitään maan päällä. Nytkin sukelsi hän Raina Laxin huuliin, hiuksiin, niskaan, povelle, sukelsi, upposi ja rukoili saavansa menehtyä, koskaan näkemättä muuta kuin tämän kuuman, tuoksuvan merenpohjan, joka keinutti ja pyörrytti.

— Tiedätkö, huohotti hän rouva Laxin huulia vasten, — tämä on kauheaa!
Eivätkö ne pirut koskaan jätä meitä kahden. Minä en enää kestä tätä,
minä teen jotakin… jotakin hirveää. Sillä minä olen raivoissani.
Kuinka minä olen odottanut…

— Mutta niinhän minäkin! kuului huohotus häntä vastaan. — Meidän täytyy rauhoittua, odottaa…

— Odottaa, odottaa… Mutta jollen minä voi! Sinä et rakasta minua, jos voit odottaa…

— Pikki muruseni, olet suloinen. Mitä ne ovat nuo kaikki sinun rinnallasi…

— Mutta sinä naurat ja hymyilet heidän kanssaan, sinä annat heidän pidellä kättäsi — minä en kärsi sitä, Raina…

— Pikki muruseni, suutele, suutele, mitä ovat heidän kaikkien…
Hiljaa, hiljaa, meidän täytyy lähteä.

— Mitä sinä aioit sanoa? Raina, Jumalan tähden, mitä sinä aioit sanoa?

— En mitään, mitäs minä sitten. Jestas sentään, kuinka sinä puserrat kättäni…

— Älä jätä minua tähän hirveään epätietoisuuteen, se tekee minut hulluksi. Mitä sinä aioit sanoa?

— Mutta muruseni, paha poika, puserrat käteni sinelmille!

— Minä rakastan sinua, kuuletko. Jos sinulla on jotakin, vaikka mitä ja kuinka pientä ja mitätöntä ja viatonta noiden toisten kanssa, niin auta armias heitä ja sinua ja minua. Minä teen jotakin hirveää…

— Mikä sinulla on kädessäsi? Kuulepas, se on sormus! Ahaa, sinulla on sormus. Kukas sen on antanut? Jestapoo, näytäpäs, annapas pikkisen kurkistaa. Tunnusta pois: se on jonkun flamman antama. Aijaijai sinua! Anna pian tänne, Yngve tulee.

Tommin pää pöyhitteli hänen niskassaan niinkuin lintu pöyhittelee untuvaisessa pesässä. Untuvaa ja silkkiä olivat nuo tuoksuvat hiukset. Rainakin oli mustasukkainen! Tommi riemuitsi hänen epäluulostaan, se todisti sentään, ettei hänelle ollut yhdentekevää, antoivatko tytöt hänelle sormuksia. Nopeudella, jonka alituinen varovaisuus ja vaaranpelko olivat kasvattaneet, hän silmänräpäyksessä ryösti itselleen kaikki, mitä siinä saattoi kaunottarelta saada ja piteli lujasti kiinni sormuksesta, nautinnolla tuntien, että Raina jää epävarmuuteen, ehkäpä tuskaan. He olivat kovaäänisessä riidassa, kun Yngve heidät saavutti. Hän ei ollut aivan helposti petettävissä, Yngve, hän aavisti heidän peittelevän todellista asiaintilaa, ja lausui sen häpeämättömästi julki.

— Vai, vai täällä te taas suutelette pimeässä. Odottakaa te, kun minä kerron papalle…

Raina nauroi ja sanoi Tommin astuneen hänen kipeälle jalalleen. Oli
tehnyt niin kipeää, että hän oli pyörtymäisillään siihen paikkaan.
Niin, niin, sen kun kertoo ukkeliinille, niin kyllä ukkeliini antaa
Tommia korville.

Raina työnsi kädellään auki oven siihen pieneen turkkilaiseen kamariin, joka kantoi rouvan budoarin nimeä. Sähkövalo, tupakansavu ja alkoholintuoksu tulvahtivat sieltä vastaan, ja Tommi Surpaeus tajusi yhtäkkiä kaikilla aistimillaan, silmillään, korvillaan, sieraimillaan ja milteipä kielelläänkin jotakin, joka tähän asti oli ollut hänelle tuntematonta. Mitä se oli? »Suutelette pimeässä», sen hän tunsi. Siinä oli jotakin sanomattoman vastenmielistä ja tahmeaa, — kuinka hän olikin täällä? »Suutelette pimeässä» — sanat läiskivät hänen ympärillänsä ikäänkuin olisi heitelty maantien rapakkoa. Valkeilla käsillä viskeltiin likaa. Roskaa, ilmaa! Se oli hänen omaa viisauttansa, mutta se ei nyt auttanut. Mitä tekemistä hänellä oli tuon naisen kanssa, joka tuossa paljain käsivarsin ja sielu alastomana julkeni astua miesjoukkoon? Mitä tekemistä hänellä oli noiden miesten kanssa, jotka loikoilivat sohvilla ja tuoleilla? Miten hän oli täällä? Hän kumarsi ja kulki kättä ojennellen miehestä mieheen. Miksi hän sen teki? Hän näki savuavien sikarien takaa hikisiä kasvoja — miksei hän ottanut saapasta jalastaan ja lyönyt niitä?

— Tässä se nyt on! sanoi Raina, — tämä Niemenkiven ylpeän herran poika.

Hän uskalsi mainita Tommin isän! Mainita häntä äänellä, joka tuli kuin torimyyjättären ääni lihaläjän takaa. Tommi aikoi kääntyä ja hyökätä äänen kimppuun, mutta Martomaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi jotakin hänen kivääristään. Kysyi, joko hän oli ampunut sillä ja oliko hän siihen tyytyväinen. Tommi tunsi hänen tarkoittavan, että se on maksamatta ja kai hän sen nyt maksaa kun saa rahaa. Hävytön — olisi sanonut sen suoraan, mitä hemmettiä hän tuolla lailla naamioi sanansa! Täällä olisi pitänyt kulkea saapas vasemmassa kädessä ja antaa oikealle ja vasemmalle, valkoisille käsille ja valkoisille poskille. Tuokin Martomaa oli valkoinen ja parraton kuin tyttö. Kaksikymmentä litraa konjakkia hän oli tinkinyt itselleen, hänen käsiensä kautta niiden piti vuotaa taiteilijamaailmaan, kaikkiin taskumatteihin, joita otettiin mukaan, kun mentiin istumaan. Löytösormuksellahan hän oli aikonut kiväärin maksaa — täällä sormus vielä oli. Eikä hän anna sitä pois, vaan viinarahat juuri ovat omansa siihen tarkoitukseen. Täällä, täällä on sormus. Sanoiko tuo mies, että oli antanut kalliin kiväärin liian halvasta? Kyllä se, piru vie, oli tullut maksamaan. Harmilla se oli maksettu. Tommi tokaisi hänelle jotakin siitä, että hän antaa vehkeen takaisin, mutta Martomaa vastasi, että minkä hän on humalapäissään antanut, sen hän selvänäkin pitää. Söder ojensi hänelle kouran, joka oli kuin sepän pajasta ja puhui syntymäpäivästään ylihuomenna. Piti nyt vain olla varovainen, ettei hyvät humalat mene hukkaan, tämä lasti oli muutenkin tullut niin hiton kalliiksi. Niin, niin, ei mitään epäluuloa hän tarkoittanut, mutta Surpaeushan oli ensikertalainen, sälli tässä salakuljetusammatissa. Lax oli hänkin sellainen uhkarohkea, niin monessa liemessä kuin olikin poika keitetty. Ei, ei mitään epäluuloa tai epäluottamusta. Senpätähden oli tämä nuori sotasankari tehtävään valittukin, että tunnettiin neuvokkaaksi mieheksi. Koko seura oli tervetullut syntymäpäiville — paitsi konsulinna, valitettavasti! Ei, ei millään se käynyt päinsä. Oli herrakutsut. Toisen kerran naisia mukaan, toisen kerran! Tohtorinnakaan ei saa näyttäytyä, siellä keittiön puolella täytyy pysyä. Ja kyllä hän pysyykin, hän on sillä lailla koulutettu. Kas, naiset täytyy kouluttaa, ei siitä muuten mitään tule. Ei se sovi, että ne joka paikassa ovat. Niin, niin, Raina saa antaa anteeksi, kauniille naisille ei tässä tapauksessa tehdä poikkeuksia. Toimittaja Liukko huomautti, että hänelle oli aine tarpeellisempaa kuin kenellekään muulle hänen tautinsa takia. Muille se tavallaan oli ylellisyystavaraa — ja olikin. Hänelle se oli elinehto. Sokeritauti ei ole mikään leikin asia. Mahlaja ei antanut Tommille kättä, he olivat aikaisemmin tänään tavanneet. Hän seisoi keskellä punaista mattoa, kädet raidallisten housujen taskuissa, kellonperät kauniisti vedettyinä yli valkoisten liivien, joita voimakas rinta piti koholla. Hän nauroi leveän, hyväntahtoisen naurun ja sanoi, että pojat panisivat merkille, saattoiko jätkiin luottaa, aikoivatko he täsmällisesti. He olivat saaneet niin hyvät kipurahat, että kyllä sillä hinnalla kannatti antaa hakata itsensä vaikkapa pihviksi. Jos he osoittautuvat kunnollisiksi huligaaneiksi, niin heille voi vastaisuudessa uskoa uusia luottamustehtäviä. Herra Lax vanhempi huomautti, että hän menee poikain mukaan, hän, suoraan sanoen, ei luota heihin, autonkuljettaja se tällaisissa tapauksissa kyllä on pääasia, mutta vaunussakin sentään täytyy istua miehiä eikä mitään nulikoita. Huudettiin joukolla, että sodassakin tässä nähtiin, mihin pojat kelpasivat, ja nämä osaavat molemmat ampua — sitä ei jokainen ajuri osaakaan. Ajuri ja ajuri, huusi Lax Martomaalle, mikä vika siinä ammatissa oli? Kuka herrat kotiin kyyditsi, kun eivät jaloillaan pysyneet. Parasta oli, että herrat eivät ryhtyneet pilkkaamaan ajureja, kyllä ajurit tiesivät sellaisia asioita herroista, että jos ne olisi pantu lehtiin, niin kyllä olisi möly noussut, saakeli vie.

Konsulin veli iski nyrkin pöytään, hyökkäsi kälynsä luo, sylkäisi mattoon, ja puhui ikäänkuin hän olisi ollut tekemisissä kyydittävän kanssa, joka kieltäytyi maksamasta. Kaikki olivat äänessä yhtaikaa.

— Roope on hiljaa nyt, sanoi konsulinna, nousten syvästä nojatuolistaan, — Atte on kieltänyt räyhäämästä, Roope muistaa sen. Etsivät kiertävät taloa, ei saa koskea minuun, jestas sentään tuota miestä, ilmankos konsuli on sanonut, että paras pysyä kuskipukilla eikä tunkea tänne. Jestas sentään, Roope on paikalla hiljaa…

— Kuulkaas, kuulkaas, Lax, tuli Mahlaja väliin, — tulkaas tänne, kun minä puhun. Katsokaas, teidän veljenne voi menettää koko konsulinarvon, jos hänen veljestään kuullaan, että hän… Ja ettehän te toki sitä tahdo, Atte kun on siitä maksanut niin paljon kuluja. Ei, ei, ei, ei pidä kirota naisten seurassa. Kippis, otetaan tästä vielä — tuleehan sitä nyt toista. No noin, Lax. Kuulkaas, mitä te saitte maksaa uudesta kauniista liinaharjastanne? Se sopii mainiosti kuomuroskan eteen. Mutta kuulkaas, ei minun sovi maksaa niille teidän lähettämillenne ajomiehille enempää kuin kuusitoista markkaa tunnilta. Katsokaas, vakinainen työ. Niin, niin, heinät ovat kalliita, mutta vakinainen työ.

Taiteilija Hiirala puhalteli konsulinnan kättä ja koetti saattaa mielialaa tasapainoon.

— Hän on suurenmoinen, sanoi hän, — juuri niitä tyyppejä, jotka
maalataan takaapäin. Katsokaa tuota niskaa, sonni voisi sitä kadehtia.
Minä olen joskus etsinyt tämäntapaista mallia kautta koko kaupungin.
Hän on herkullinen.

— Minä en pidä hänestä, sanoi konsulinna, — minä, suoraan sanoen, en kärsi häntä. Mieheni tulee vielä hänen tähtensä saamaan ikävyyksiä — jestapoo, katsokaa nyt mitä hän tekee… Roope, ei saa koskea taideteoksiin, se on savea, konsuli on tuonut sen ulkomailta…

Lax vanhempi seisoi hajareisin kälynsä edessä.

— Ja mistäs hän sinut on tuonut? sanoi hän ja tuijotti konsulinnaan juopunein silmin. — Mistäs hän sinut löysi? Pelastusarmeijan suojeluskodissa sinä istuit kuin lintu puurissa…

— Ulos minun huoneistani! Et enää koskaan astu tämän kynnyksen yli, senkin pakana… Kyllä konsuli…

— Konsuli ja konsuli ja konsulinna ja Hippa! Hippa on minun paras hevoseni ja konsulinna oli paras lintu koko puurissa.

— Nyt mennään tänne alakertaan. Noin, kas noin…

— Olkaa kiltti nyt Läksi! Toimitattekos minun muuttoni ensimmäisenä päivänä…

— Minä kuulun tähän samaan säätyyn ja sakkiin, tietääkös herrat sen…

— Jollei tuota miestä saa pysymään alallaan, niin me kaikki joudumme epäilyksen alaisiksi.

— Ulos ei häntä saa päästää ennenkuin hän selviää.

— Vai kuka tässä on humalassa? Herrat on humalassa, mutta ei Roope Läksi! Ja tietääkös herrat, että minä olen kanssa pannut rahaa kaljaasiin. Viisituhatta on minun rahojani kaljaasissa, joka tänään tuo konj…

— Tukkikaa hiidessä sen suu…

— Konsulinna, älkäähän toki. Tiedämmehän kaikki, että hän on humalassa. Kuulkaa… ei, mutta kuulkaahan, hyvä konsulinna… Minä elän niin suuressa jännityksessä siitä, mitä pidätte taulusta. Se on kyllä kallis taulu, mutta sitähän konsulinna toivoi…

— Ei ole varpunen tammikuussa köyhempi kuin oli tämä meidän konsulinna… Mutta nyt siitä on paisunut oikea riikinkana, oikea riikinemäkana…

— Kello on puoli yksi.

— Jaa-a, pitää alkaa lossata.

Tommi Surpaeus oli joutunut sohvaan sokeritautisen viereen ja tyhjensi siinä lusikoittain teetä lasistaan, ikäänkuin hän olisi ottanut jotakin lääkettä, jonka avulla hengittäminen täällä kävi mahdolliseksi. Kuka minä olen? Mitä minä täältä haen? — sellaisia kysymyksiä hän äänsi itselleen. Ne puhuttelivat häntä ja hän vastasi. Mutta hänen sisimmästään kuului samalla kertaa kysymys: lausuivatko ne minun isäni nimen? Ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Jollei hän heti pääse ulos, niin hän pyörtyy.

Vai niin, iski seuraavassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä, ne ovat yhä polvillaan ja pidättävät minua! »Ei sinun pidä, ei sinun sovi!» Rukoilijoiden työtä tämä on. Mutta minun pitää ja minä tahdon ja minä teen mitä tahdon!

Hän syöksyi ylös matalasta turkkilaisesta sohvasta ja tuli konsulinnan eteen. Raina oli itkenyt, hänen pieni nenäliinansa oli märkä sekä kyynelistä että hajuvesistä. Se vapisi kädessä, joka pusertui rintaa vasten. Hän puhui laulajalle ja maalarille, mutta kun Tommi tuli, vetosi hän kokonaan häneen.

— Köyhä ja köyhä ja köyhä! Totta se pakana puhuu. Tuolla se sitä yhä pauhaa, sillä me emme kärsi toisiamme. Kyllä se kohta senkin sanoo, että minä olen myynyt kengännauhoja kadulla ja kerjännyt läkkikannuun vanhaa ruokaa ihmisten kyökissä. Sanokoon, sanokoon, mutta kyllä minä aina konsuli Laxille kelpaan. Ja vaikka minä olenkin veisannut Siioninvirsiä päämajan pahnoilla, niin Ihan hyvä minä sittenkin olen ontuja-Laxille. Herrajesta, jos te tietäisitte — ahhahhahhah. Ei ole muuta kuin yksi asia, jota minä vihaan vieläkin enemmän kuin ukkeliinia ja se on köyhyys. Minä vihaan vanhoja rikkinäisiä kenkiä, jotka ovat kuin sukset — herrajesta, kun ne ovat jäässä ja käyvät kärjistä kiinni katuun… Ja pumaseepuseroja minä vihaan ja kylmiä perunoita. Herrajesta sentään, kun ne rämisevät kannunpohjalla! Oivoivoivoi. Ja sitten ihmiset antavat sillinpuolikkaita ja moneen kertaan paistettua puuroa — ja kaikki yhdeksi moskaksi vain…

Raina Lax vaipui takaisin nojatuoliin ja purskahti itkuun. Hän itki katkerasti, hänen surunsa syöksyi esiin rehellisesti hänen elämänsä suurimman kärsimyksen hetteistä. Siinä itkiessäänkin hän kiristettyjen hampaiden lomitse kuiski sanoja: ette tiedä mitä on köyhyys, ette tiedä…

Tommi Surpaeus tiesi.

Ei koskaan hän ollut rakastanut Rainaa sillälailla kuin nyt tällä hetkellä. Hänen ulkonaista olemustaan hän oli rakastanut, hänen hiuksiaan, hänen valkeaa niskaansa, silmiä, huulia. Hän näki nyt ensi kerran Rainan sielun ja ymmärsi sen. Hän ymmärsi, minkätähden hänen täytyi saada ympärilleen silkkiä, sormuksia, hajuvesiä. Köyhyys, köyhyys oli kaikkeen syynä. Sellaisena kuin Raina tuossa nyyhki, rakasti Tommi häntä uudella tavalla. Hänelle selveni, että hänen täytyy pelastaa Raina, hänen täytyy erota konsulista ja tulla Tommi Surpaeuksen vaimoksi.

Outo juhlallinen vakavuus valtasi Tommin sillä hetkellä, jolloin hän oli tämän ajatellut. Hänen päänsä kohosi yläpuolelle kaikkia noita muita, jotka tuossa teeskentelivät osanottoa. Kukapa heistä oli valmis mitään tekemään onnettoman edestä. Ja te rukoilijat siellä kaukana jossain, oletteko nyt tyytyväiset, näettekö nyt, että tässä on tosi kysymyksessä! Olisipa saanut nuo vieraat ihmiset ulos ovesta, olisipa saanut jäädä kahden Rainan kanssa. He häärivät hänen ympärillään ja viekoittelivat häntä nauramaan. Tommi Surpaeus ajatteli, että hän nyt tarvitsee rahaa enemmän kuin milloinkaan, hän vie Rainan pois täältä, jo huomispäivänä. Minne?

Eräät kasvot kulkivat yhtäkkiä kuin kuva hänen ohitseen. Ne olivat hyvin tutut ja hymyilivät kylmästi ja taipumattomasti. Äiti, äiti ei koskaan tule tunnustamaan tätä naista, äiti ei tunne sääliä!

Hän ei tietänyt ketä hän sillä hetkellä vihasi, ketä rakasti, äitiä vaiko silkkitukkaista Rainaa. Hän tiesi vain, ettei heitä saattanut ajatellakaan yhtaikaa. Roskaa, ilmaa! koetti hän sanoa itselleen. Mutta tämä oli asia, joka piteli kuin verkossa. Ei päässyt minnekään. Oli tukalaa olla.

Yngve tuli kuin taivaasta. Hän hyppäsi ylös portaita ratsastussaappaissa, yllään jostain lainattu lyhyt takki, nenällä silmälasit ja kädessä valokuvauskone. Hän puhui kuiskaten ja torui ja pauhasi. Ne olivat juuri keittiössä — no, kutka? Keistä tässä nyt sitten saattoi olla puhe, jollei nuuskijoista. No, ne pirut olivat taas olleet kyökissä. Tai yksi vain. Vettä tietysti pyysivät juodaksensa, pyytelivät anteeksikin ja kysyivät jotain huvilannumeroa, jota muka hakivat. Niinkuin ei niitä tunnettaisi. Ja nyt oli jo hurjan kiire, mitä pahusta täällä meluttiin ja kiljuttiin ja viivyttiin? Ei yhtä kolikkoa ansainnut sellainen trokari kuin tuo Niemenkiven kamreerin poika. Ja nyt ei enää mitään helliä hyvästijättämisiä ja kavaljeerimaisuuksia — no, mitä tuo mamma nyt tuossa…? Oliko se olevinaan itkua? Hyi, älä viitsi, ei sinua kuitenkaan kukaan usko, silmäsi vain tulevat punaisiksi… Ja Surpaeus siinä, pian vain ylle määrätyt tamineet ja autoon heti paikalla.

Tommi tunsi halua lyödä ystäväänsä Yngveä. Tällaisessa hirvittävässä seurassa Raina oli. Tommin valtasi yksi ainoa ajatus: saada Raina pian pois täältä! Mutta miten lausua hänelle lohdutuksen sana ennen lähtöä. Hänellähän oli sormus taskussaan, hän antaa sen Rainalle nyt, lähtiessä. Sormuksen kautta hän sanoo onnettomalle, että hän pelastaa hänet. Raina ymmärtää sormuksen kautta paremmin kuin mistään muusta, että Tommi tarkoittaa täyttä totta. Sormus ei voi muuta merkitä kuin että hän kihlaa hänet, hän säälii häntä, hän nai hänet! Sormus on Heinin — olkoon vaikka Kiinan keisarinnan, sitä ei nyt ole aikaa ajatella. Jumaliste, Heini saa sormuksensa takaisin, Rainalle hän antaa toisen, vielä paljon kauniimman ja kallisarvoisemman. Tämä tarvitaan nyt lainaksi, hän kertoo sen kaiken sitten jälkeenpäin Heinille, Heinistä ja Rainasta tulee ystävät.

Heinistä ja Rainasta ystävät — no, tulipa ajatus! Ei koskaan.

Mutta juuri siksi, että Raina on niin hyljätty, hän hänet kihlaa. Köyhyys on hirvittävä asia kauniille naiselle. Ja Rainan liikuttavia silkkisiä hiuksia voivat he kaikki kadehtia… Olivat jo saaneet Rainan nauramaan, Mahlaja seisoi hänen edessään ja liehutteli, pitäen kiinni kahdesta kulmasta, hänen pientä nenäliinaansa, jotta se muka kuivuisi. Ja Raina sanoi, että hän oli hirveän herttainen tuossa uudessa somassa takissaan, joka oli juuri kuin pääskysen mallin mukaan. Niin, niin, eikö pääskysellä ollut juuri tuollainen vaalea rinta niinkuin nyt rakennusmestarilla liivit ja raitaiset housut, ja sitten tuollainen pitkä musta selkä niinkuin rakennusmestarin takki. Pääskynen varmasti on antanut tuon mallin. Jestapoo, kuinka se olikin somaa!

— Se pitää gentlemannilla olla pääskystakki, sanoi Mahlaja ja nauroi leveän hyväntahtoisen naurunsa.

— Sellaista se on kun on rikas, sanoi Raina, temmaten uudelleen silmilleen nenäliinan, jota rakennusmestari kuivatteli.

No siinä se oli! Nyt tuo konsulinna taasen väänsi kranat auki ja nyt sieltä tulee vaikka kuinka paljon. Herrat eivät kuitenkaan enää ottaneet surua todeksi, vaan nauroivat ja taputtelivat häntä.

He uskalsivat! Mutta odottakoot, kauan eivät he enää sitä tee. Raina on hänen kihlattunsa tästä hetkestä…

— Mitä hemmettiä, pauhasi nuori Lax — tappelut ovat määrätyt minuutilleen aivan niinkuin kanonaadi, ja täällä ei kukaan ole tietääkseen. Joka nyt ei lähde autoon, se olkoon lähtemättä, minä menen yksin — mutta korjaan rahat kanssa yksin!

Tommi kumarsi nopeasti konsulinnalle ja piti hiukan kauan kättään hänen kädessään. Raina pusersi kiinni kätensä ja loi Tommiin kiitollisen kyynelkostean silmäyksen. Kuin pyörryksissä säälin onnesta, juoksi Tommi Surpaeus alas portaita, puki ylleen kaikki mitä Yngve käski, ajattelematta muuta kuin sitä, että hänen nyt on vastattava Rainasta. Rainalla oli jo hänen sormuksensa, hän oli kihloissa!

Yön ilma sivalsi viileällä kädellä yli hänen otsansa ja herätti hänet. Hän istui autossa juuri Laxin vieressä ja toisella puolen ajuria oli rakennusmestari. Vastapäätä hyräili Martomaa unisesti jotain ja kuljettajan viereltä näkyi Yngve Laxin selkä ja pää, joka oli verhottu vieraaseen lakkiin. Mentiin huimaa vauhtia, tienkäänteissä kallistuivat kaikki toistensa syliin. Lax oli väellä ja voimalla työnnettävä paikalleen, sillä hän nuokkui ja nukkui. Vastusta ei hänestä ollut, koska hän kaiken aikaa oli unen maailmoissa. Oliko kuljettaja suuttunut? Vuorosanat, joita he Yngven kanssa vaihtoivat, viittasivat siihen. Oliko myöhästytty? Niin, miksi lähdettiinkin niin myöhään? Mitä kummaa yleensä olikaan tapahtunut?

Raikas ilma yössä, joka paraikaa kääntyi aamuksi, ja vinha vauhti autossa olivat siinä määrin huumanneet Tommi Surpaeuksen, että hän hetkeksi unohti kaikki mitä äsken oli tapahtunut. Tämä kulku ja tämä vilpoinen hämärä, jonka verhon takaa paljastui taivaankaaren väreihin syttyvä taivas, vaikuttivat niinkuin uinti vaikuttaa keväällä, kun vesi vielä on kylmää. Kaikki unohtuu ja on vain hopeinen aalto ja käsivarsien riemullinen voima. Tommi tiesi, että jotain tärkeää on tekeillä ja että hänen pian on kaikkine ajatuksineen antauduttava tähän tärkeään. Mutta ensin täytyy kuljettaa pois nuo muut ihmiset. Sitten tulee Tommi tänne hänen viereensä ja sitten he sopivat kaikesta. Mitä ihmettä: hänellähän on revolveri taskussa. Tietysti. Sehän on hyvin tärkeä tällä retkellä.

Hän muisti jo kaikki tyynni.

Sen, että Enok-setä moottorillaan on saapunut saaren taakse ja tulee soutuveneellä rantaan, sen, että hän, Tommi, jokaisesta tällaisesta retkestä saa kymmenentuhatta markkaa, sen että hänellä huomenna on samanlainen ansio, sen, että hän tarvitsee paljon rahaa, äitiä varten, Lettaa varten, niin, ja Rainaa varten…

Hän ei voinut ajatella eteenpäin, sillä kun vain hänen äitinsä ja Raina yhtaikaa johtuivat mieleen, niin nousi hänen tunnossaan sellainen epäsointu tai suorastaan riita, että täytyi kokonaan lakata ajattelemasta. Se johtuu siitä, että äiti on kova ja säälimätön koko sitä maailmaa kohtaan, mistä Raina on kotoisin. Tämä tosiasia on kuin ylipääsemätön muuri. Mutta vielä on vähän aikaa, jolloin ei ole pakko ajatella mitään. Aamu valkenee, koivut häämöttävät keltaisessa kajastuksessa, petäjien rungot punertavat, kuusenlatvat palavat kuin sinipunervalla liekillä. Aamurusko tekee tuloaan. Käki kukahtaa. Onpa ihana tämä kevätaamu.

Sillä hetkellä jolloin Tommi Surpaeus oli ikäänkuin saanut käsiinsä kevään maljan ja maistanut sen laidasta, näki hän rumuuden siinä miehessä, joka nuokkui hänen vierellään. Hän näki myös, että kaikki muut tässä hänen ympärillään olivat vieraat, vieras koko se maailma mistä he tulivat, vieras Rainakin. Mutta hän on kuitenkin jo antanut sinne kihlasormuksen, toisin sanoen kihlautunut sinne. Ja miehen täytyy pitää sanansa.

Ne rukoilijat ne ovat, jotka pidättävät häntä, äiti ja täti Letitsia! Ne eivät päästä häntä vapaaksi, ne ajattelevat häntä, ne huutavat häntä kotiin.

Roskaa, ilmaa!

Ajetaan jo kaupungissa. Auto hyppii ja hytkii epätasaisella kivityksellä. Kadut ovat autioina. Poliisit astuskelevat unisina. Kukaan autossa ei puhele, on kiire, käännytään yhtäkkiä syrjäiselle kadulle. Ei näy ainoaa ihmistä. Puutaloissa ovat uutimet alhaalla. Pysähdytään. Kaikki astuvat autosta, Lax täytyy laahaamalla laahata alas ja hänelle sanotaan, ettei saa mukista. Kuljettaja katoaa auton taakse, ottaa pois numerolaatan ja asettaa sijalle toisen. Hän silmää ylöspäin ja sammuttaa lampun.

Yngve Lax ja Tommi Surpaeus kättelevät muita ja asettuvat mukavasti takaistuimelle. Vällyjä ja peitteitä otetaan esiin.

Ja nyt alkaa oikein sellainen hiivatin vauhti, sellainen, ettei maa tunnu gummien alla. Menköön syteen tai saveen — tällaisen aamun takia istuu vaikka linnassa! Tommi Surpaeus on päässyt kaikista ajatuksista, hauskoista ja ikävistä, hän on myös vapaa kaikista siteistä. Tulkoon vaikka mitä tämän aamun jälkeen, mutta nyt on hauskaa! Seikkailulle mennään!

— Noh, huusi yhtäkkiä Yngve Lax hänen korvaansa, — mitäs sanot, eikös olekin hauskaa. Ja kaikki on niin perhanasti valmistettua, että menee kuin rasvattu. Mutta yhden minä olen unohtanut sanoa: sinun täytyy ottaa aineet teille Niemenkiveen. Ymmärrätkö?

Surpaeus huomasi kyllä, ettei tämä tiedonanto ollut myöhästynyt unohduksesta, vaan tarkoituksella. Mutta seikkailu oli ottanut hänet valtoihinsa ja sitä hauskempaa oli, mitä enemmän nyt tuli vaaroja. Hän huusi Laxille, että all right ja hänen sydämensä teki korkeita hyppyjä ilmassa. Puut notkuivat, taivaanranta aaltoili, nukkuvien huviloiden valkoiset portit hyppelivät. Hih!

Yhtäkkiä hiljeni vauhti ja molemmat nuoret miehet oikaisivat päätään sivulle: kaksi ratsastavaa järjestyksenvalvojaa tuli juhlallisesti ajaen tien käänteessä. Nuoret miehet kuulivat verensä kohinan ohimojen kohdalla ja nojasivat huolettomasti vaunun selustaan. Silmänräpäykset tuntuivat pitkiltä ja kohtalokkailta. Miehet hevosenselässä kääntyivät katsomaan auton jälkeen. Auton vauhti oli taasen pyörryttävä. Ajettiin meren rantaa pitkin. Yngve katsoi kelloaan.