Kihlasormus

— Kahden minuutin perästä alkaa ensimmäinen tappelu. Turha vaiva, poliisit menivät juuri.

— Niitä voi olla useampia liikkeellä, vastasi Surpaeus, käsi revolverin ympärillä.

Ajettiin ylös mäkeä. Linnut lauloivat. Kiiltävässä vedessä, jonka pinta hiljalleen väreili, kohosi saari, puunlatvat punertaen aamuruskossa.

— Se on tuo! sanoi Yngve Lax.

Mäen alla alkoi koira kiivaasti haukkua. Mies ja nainen, jotka sitä seurasivat, jäivät seisomaan. Tappelu! Metsiköstä kuului hirveitä huutoja. Auto suhahti ohi, kiinnittämättä siihen huomiota. Huusiko joku poliisia? Auto ajoi kesähuvilan ohi, jonka valkeitten pöytä- ja tuoliryhmien pinnat kasteisina kiilsivät valjenneessa aamussa. Lahdella näkyi vene. Se suuntasi kulkunsa saarta kohden. Oliko Enok-setä veneessä? Sitä oli mahdoton tietää. Auto hävisi metsikköön ja sukelsi seuraavassa silmänräpäyksessä esiin niemenkärjessä, jonka ympäri tie kääntyi. Siellä se pysähtyi.

— Mitä perhanaa, nehän menevät saarta kohden, sanoi Surpaeus, kädet kylminä, ohimot kuumasti takoen.

— Katso eteesi, tiuskasi Yngve Lax.

Rantakivien joukossa, joita kohden meri hiljaa henki, oli kolme isoa keltaista matkalaukkua, aivan kuin jokin haaksirikko olisi matkustajalaivasta viskannut ne tänne. Ne näyttivät viattomasti sisältävän paitoja ja sukkia.

— Ovatko ne noin kauhean isoja, sanoi Surpaeus kuiskaten, — niitähän ei mitenkään voi kätkeä.

— Mitä perhanaa varten meillä sitten on vällyt ja peitteet. Ei suinkaan omaa nahkaamme varten.

— Olisi pitänyt kuljettaa pimeällä.

— On niitä kuljetettu sekä pimeällä että päivällä, niin että kyllä se tunnetaan, mikä on parasta. No, käy hiidessä kiinni.

Iloinen seikkailu alkoi tuntua vakavalta. Miehet saivat panna liikkeelle koko voimansa ja varovaisuutensa. Kolinaa kuului sittenkin. Mihin tässä nyt asettaa jalkansa? Jos poliisi sattuu tulemaan, niin ovat he mennyttä!

Koko lastaus niemenkärjessä oli kestänyt jonkin minuutin, mutta tuntui siltä kuin olisi kulunut tunteja. Jalat epämukavasti oikoisina matkalaukkujen päällä istuivat nuoret miehet entisillä paikoillaan vällyjen alla, käsillään koettaen tukea tasapainoaan. Heidän oli vilu, sydän jyskytti. Tuontuostakin haki käsi taskuun, missä revolveri oli. Eikö tuo ollutkin kavioiden töminää? Vaunu kiiti vimmatusti. Kuoppaisissa kohdissa töyssähtelivät ihmiset lastineen korkealle ilmaan. Posket kylminä ja huulet sinisinä tuijottivat nuoret miehet eteensä, sydän lyöden vasarana rinnassa.

Tappelu — toinen tappelu, no, nyt se alkoi.

He olivat sen tykkänään unohtaneet.

— Hiidessä, sanoi Surpaeus, — tuohan herättää kaikki ihmiset, kuinka olette voineet olla noin tyhmät.

— Älä nyt siinä ole niin viisas, vastasi Lax äkäisesti. — Kyllä se on oikein laskettu. Jos poliiseja nyt tulee vastaan, niin huudamme heille, että humalaiset siellä puukottavat toisensa kuoliaaksi. Kunnon huligaanit, kylläpä ne kirkuvat.

Ei kuulunut poliiseja. Huudotkin heikkenivät heikkenemistään, auton loitotessa vaaralliselta paikalta.

— Mutta mihin kummaan minä Niemenkivessä panen nämä tavarat? sanoi Surpaeus, yhtäkkiä muistaen, mitä hän oli luvannut. — Sinä tiedät kummoista meillä on: jos joku meillä saa tämän tietää, niin hän ilmiantaa meidät.

Tommi Surpaeus ei ollut saanut lausutuksi äitinsä nimeä. Lax lausui sen häikäilemättä.

— Ei äitisi sinua ilmianna.

Ja hän naurahti.

Tommia raivostutti. Taasen oli Yngve uskaltanut. Hän oli sanomaisillaan, ettei ota haltuunsa mokomaa likaista roskaa. Mutta hänen mieleensä muistui rahat.

— Koetetaan nyt sitten puuliiteriä, sanoi hän.

— Sitä juuri minäkin olen ajatellut. Nostetaan tavarat teidän vanhaan rekeenne, sehän on siellä perällä. Pannaan halkoja päälle. Ylihuomisyönä siirrämme pois mitä ennätämme.

— Mutta mitenkä me saamme avaimen?

— Liiterihän on auki, etkö sen vertaa tiedä.

— Mutta koira?

— No, ei kai se omaa väkeä hauku.

— Eikö vain olisi parempi, että vietäisiin tavarat teille.

— Älä sinä rupea jänistämään. Ei niitä kymmeniä tuhansia niin ilmaiseksi oteta.

Tommi Surpaeus tunsi ilkeän kylmyyden leviävän alas selkäänsä ikäänkuin jotain märkää olisi laahattu pitkin hänen pintaansa.

Kyllä olen nyt verkossa, ajatteli hän. Kyllä olen nyt myynyt sieluni.

Hetkeksi kiihtyi heidän jännityksensä jälleen, mutta auto, joka tuli heitä vastaan, ei ollut vaarallinen. Näyttipä melkein siltä kuin se olisi liikkunut samoilla asioilla kuin he.

Lahdella välkkyivät hopeiset soimut yli purppuraisten pilvenkuvien, jotka kertautuivat veteen. Luonto alkoi yön juhlallisesta vakavuudesta sulaa päivän nauravaan iloon. Tommi Surpaeus ei nähnyt mitään tästä kaikesta. Hän näki nukkuvan kotinsa. Hän näki sen oudossa viattomuuden tilassa. Ei milloinkaan ennen hän ollut huomannut, kuinka se oli hiljainen ja vakava.

Sellainen kuin hänen isänsä kasvot olivat kuoleman unessa.

Sellainen kuin hänen äitinsä hymy oli ollut silloin kun hän hänet viimeksi näki. Kauan sitten. Kauan, koska siitä oli tapahtunut niin paljon.

Häpäisijä! sanoi hän itselleen.

Hän avasi portin ja he alkoivat raastaa arkkuja sisään. Ei kukaan herännyt, he olisivat saaneet ryöstää talon puti puhtaaksi. Vanha kuuro koira nukkui rauhan unta. Tommi säikähti, kun vaahteran oksa pyyhkäisi yli hänen päänsä ja vei pois hatun. Auto puhkui ulkopuolella, liiterin ovi natisi. He kolistelivat pahasti, astuessaan kelkkojen, lapioiden ja muiden kesäkorjuuseen pantujen tarvekalujen lomitse reelle. Tommin rinnassa takoi sydän kuin moukari. Talossa nukuttiin hyvän omantunnon unta, arkut kalliine tavaroineen jyskähtivät maahan eikä kukaan kuullut. Nuoret miehet tulivat onnellisesti ulos liiteristä, painoivat oven kiinni ja pysähtyivät vaahteran luo. Yngve Lax pyyhki hikeä otsaltaan ja Tommi Surpaeus otti lakkinsa maasta.

— Menipä hyvästi, menipä hyvästi, puhkui Lax. — Ei yhtä nuuskijaa, ei yhtä laukausta. Menipä mainiosti. Jos sinulla on tällainen onni matkassasi, niin sinusta tuotapikaa tulee rikas mies.

Tommi ajatteli, että sitä hän juuri oli odottanut, että olisi poliiseja ja vaaroja. Jonkinlaiseksi pieneksi sotatapaukseksi hän oli retken kuvitellut. Ja sitten meni kaikki lysyyn. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

— Sinulla on onni matkassasi, perhananmoinen onni, jatkoi Lax, paperossia sytyttäen. — Ja tämä liiteri on niinkuin tätä varten tehty. Täällähän on tilaa huomisiltaiselle lastille ja vaikka kuinka monelle.

Surpaeus havahtui ajatuksistaan.

— Oletko hullu?

— En kuin viisas.

— Se ei tule tapahtumaan, että tästä tehdään varasto.

— Mutta se tulee tapahtumaan. Mikään poliisi ei lähde tarkastamaan kamreeri Surpaeuksen kotia.

— Kuinka sinä uskallat!

— Mitä? Mikä on, etten uskaltaisi? Täällä ovat tavarat turvassa.

— Minä viisi niiden turvaamisesta!

— Niin, niin — mutta rahasta toki välität. Ehei, kyllä meidän nyt on välittäminen, sinä et taida tietää mitä sakot ovat. Pidä sinä silmällä tätä vajaa. Paras olisi, että avain hukkuisi muutamaksi päiväksi. Ja sitten, kuule — katso sinä, että minä saan tavata Lettaa. Etkö luule minun tietävän missä väleissä te olette meidän mamman kanssa. Etkö luule minun nähneeni, että äskenkin hyvästi sanoessasi pistit kirjelipun hänen käteensä. En häiritse teitä, tehkää mitä tahdotte. Mutta minä tahdon Letan minä!

Tommi Surpaeus hyppäsi hänen eteensä nyrkit pystyssä.

— Mene pois nyt, muuten voi seikkailua jatkua…

— Minä en sinua pelkää.

— Mene pois!

— Älä nyt viitsi — minä olisin minäkin voinut ottaa meidän Rainan, mutta kun sinun teki mielesi…

— Ota sinä hänet, ota Herran nimessä, en minä häntä huoli. Mutta mene nyt…

— Älä nyt ole olevinasi. Niinkuin en minä tietäisi. Mutta morjens nyt vain. Älä ole huolissasi, en sano Rainalle mitään, kyllä minä ymmärrän. Mutta pidä huoli siitä, että saan tavata sisartasi. Hyvää yötä.

Hänen mentyään seisoi Tommi Surpaeus hetken liikahtamatta ja hänen ajatuksensakin olivat täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Yhtäkkiä tarttui hän kaksin käsin kiinni hiuksiinsa ja sydän kiertyi hänen rinnassaan. Mitä hirvittäviä asioita olikaan tapahtunut?

Hän näki nyt yhtäkkiä selvällä silmällä kaksi maailmaa, jotka sovittamattomina seisoivat vastatusten. Ne olivat aina olleet tässä, hänen lapsuudestaan asti. Isän eläessä oli juopa niiden välillä ollut ylipääsemätön, mutta isän kuoltua oli hän mennyt toiselle puolelle. Häntä oli vetänyt sinne ja hän oli mennyt. Mutta hän ei saanut olluksi siellä, sillä toinen maailma piteli häntä. Perintätavat ja muistot pitelivät häntä. Ja hän oli varma siitä, että tänäkin yönä, ehkä tällä hetkelläkin joku täällä ajatteli häntä ja kahlehti häntä ajatuksillaan. Pitikö siitä iloita vaiko raivota?

Tuohon toiseen maailmaan, johon ei hän saanut tungetuksi juuriaan, sinne oli hän joka tapauksessa tänään jättänyt kihlasormuksen. Hän oli siis kihlautunut tuohon vieraaseen maailmaan ja nyt piti kai alkaa sovittaa näitä molempia maailmoja keskenään. Miten sekin tulisi tapahtumaan?

Ja mitä hän oikeastaan oli juovan toiselta puolen etsinyt? Jo isän eläessä oli hän katsellut sinne, ensin uteliaana ja sitten kaipauksella. Mitä hän oli sieltä etsinyt?

Iloa, vain iloa.

Ei mitään pahaa hän ollut tahtonut. Vain iloa hän oli ikävöinyt. Ja tällaisiin selkkauksiin hän oli joutunut.

Hän asteli varovasti vaahteran alitse ja läheni pihamaata. Täällä hänen kodissaan ne nyt ovat nuo kaihit aineet, joiden avulla sadat ihmiset aikovat vangita luokseen ilon ja riemun. Tohtorin syntymäpäivävieraat odottavat, taiteilijat odottavat, sanomalehtimiehet odottavat, ajurit ja heidän yleisönsä odottavat. Kaikki ovat tässä odotuksessa veljiä. Mitä erilaisimmat ihmiset ymmärtävät tässä odotuksessa toisensa. Eivät he tahdo pahaa, ei itselleen eikä muille. Vain hiukkasen iloa he tahtovat.

Mutta iloa mitä he odottavat ei ole. Seuraa jotain aivan toista.

Kummallista. Kuinka hän tänään näkeekin kaikki tällaisena? Illalla, kun on koolla ihmisiä ja sähkö palaa, näyttää kaikki toiselta. Tuo vieras maailma on luvallinen ja hyvä maailma. Aamu ja yksinäisyys luovat kaikkeen toisen valon. Aamu näyttää hyvän ja pahan. Yöllä ovat ne yhtä. Onko sitten todella hyvä ja paha? Onko sitten todella tunto, joka haavoittuu niinkutsutusta pahasta?

On tunto, joka muutamassa tapauksessa sanoo: häpäisijä!

Hän ei sanottavasti kärsinyt tästä, hän ainoastaan totesi, että näin oli. Mahtaa olla kovaa, jos alkaa kärsiä tällaisesta. Se on sitä niinsanottua omantunnontuskaa. Mutta sitä ei hän toki tunne. On vain niin omituista, kun noin silmillään yhtäkkiä näkee, mikä on se niinkutsuttu hyvä ja se niinkutsuttu paha.

Se on äidistä peräisin tämä hetki. Äiti on kaiken yötä ajatellut häntä. Ehkäpä hän vieläkin makaa silmät auki ja sydän lyöden tuolla avonaisen ikkunan takana. Tommi tunsi kuinka hän sekä vihasi että rakasti häntä. Eikö äiti nyt voi päästää häntä irti, eikö hän nyt voi ymmärtää, että hänen täytyy elää omaa elämäänsä?

Eihän hän ole sinua pidätellyt! sanoi ääni Tommin tunnossa. Ei hän ole sinulta mitään kieltänyt.

Niin, niin, mutta hän ajattelee minua ja se on paljon pahempaa! huusi hän vastaan.

Tommi seisoi kasvihuoneen seinivierellä ja silmäili heleän vihreälle nurmelle, jolle vaahterain oksaverkko loi varjonsa. Tuolla toisella puolen tietä oli nurmi pengottu ja poljettu: siellä oli etsitty kihlasormusta. Heini serkun kihlasormusta, tytön, joka oli ollut tämän pojan ensimmäinen rakkaus. Tommin mieleen tuli suudelma, jonka tyttö oli painanut hänen huulilleen kaikkien läsnäollessa. Hän istuutui kapealle penkille ja hänen teki mieli itkeä.

Näkyy olevan tunto, joka sanoo: roisto, konna! Eikö ollutkin silloin hänen mielensä niinkuin tämä keväinen nurmi tässä ja nyt se on niinkuin tuo maa tuolla, joka on poljettu ja tallattu.

Hän rupesi riisumaan kenkiään. Linnut eivät välittäneet hänestä, vaan lauloivat ilmojen täydeltä, suhahtelivat hänen ohitseen ja pudottelivat puunlatvoista milloin minkin ruupusen. Sukkasillaan asteli Tommi Surpaeus yli kotipihan tanteren, vaikka tämä varovaisuus tuskin olisi ollut tarpeellinen, linnunlaulu kun upotti itseensä hänen askeleensa. Kukkuu-kukkuu helskyi yli lahden, kukkuu-kukkuu vuoresta ja kukkuu-kukkuu kotoisesta kuusikosta. Kodin pieni maailma ui aamuauringon kullassa.

Kiertäessään auki lukkoa ylhäällä portaiden päässä kääntyi poika ja muisti yhtäkkiä: huomenna tämä myydään. Ei, jo tänään.

Hänellä oli nyt rahaa ja hän tiesi voivansa saada sitä enemmänkin, mutta hän tunsi samalla, että jo aikaisemmin oli myynyt osuutensa kotiin ja ettei hänellä enää ole mitään oikeutta puuttua kodin kohtaloihin.

V

Siitä päivästä lähtien, jolloin Heini serkun kihlasormus katosi, oli järjestys Niemenkiven yhteiskunnassa järkytetty. Ei mitään saattanut nähdä ulospäin. Kaikki tuntui olevan entisellään, aidat ja portit pitelivät koossa kotia ja kevät kukki ja lauloi sisäpuolella. Mutta ihmisten keskinäiset suhteet olivat menneet rikki, kukin kulki omaa tietään, toisen toisesta tietämättä ja toisen salatessa toiselta tarkoituksensa. Aidat ja portit eivät voineet pitää koossa ihmisiä. Surpaeuksen perheen jäsenet, jotka ennen olivat muodostaneet ikäänkuin touvin, mikä voimakkaasti yhteen kuuluen kannatti elämän iloja ja suruja, erkanivat nyt toisistaan niinkuin säikeet heltiävät, kun touvi on katkaistu. Jokainen oli joutunut väliaikaiseen tilaan valmistamaan tulevaa, vielä salattua itsenäistä vaellusta. Aamuisin lähti kukin haaralleen niin pian kuin suinkin ja kun aterioiden aikana jouduttiin pakollisesti koolle, puhuttiin muista asioista kuin niistä, joita ajateltiin. Jos joku vieras olisi tullut verranneeksi perheen jäsenten kasvonilmeitä joku päivä sitten ja nyt, olisi hän huomannut niiden muuttuneen. Jotakin murheen tomusta oli varissut yli kaiken. Ei enää eletty vuorokauden neljänkolmatta tunnin mukaan, vaan ne olivat mielialojen tiimat, jotka säätivät täällä lakeja, jouduttaen tai hidastuttaen tapahtumia. Korkeassa jännityksessä kulki elämä eteenpäin, ihmisten vaiteliaina vältellessä toistensa katseita. Perheen nuorin jäsen yksin puhui ja etsi toisten katseita. Lapsen varhaiskypsät kysymykset kaikuivat paljaassa rehellisyydessään tuskallisina kuin sairaan omantunnon ääni. Hän toisteli sanaa miksi. Hän toisteli sitä, kun hänelle annettiin lyhyitä ärtyneitä vastauksia ja hän toisteli sitä, kun ei hän saanut vastausta ensinkään. Päivä kului vaikeitten asioitten kuumeisessa jouduttamisessa. Yö ei tuonut lepoa. Korkea jännitys oli toimessa unenkin aikana. Ainoa joka nukkui, oli koira. Se ei syönyt eikä liikkunut. Se kaivautui kuoppaan sireenipensaiden juurelle ja makasi, makasi päivät ja yöt.

Ulospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Aidat ja portit pysyivät paikallaan. Takatalvea ei kuulunut, kevät riensi kuumeisesti kypsymistään kohti, kilpaa niiden kohtalojen kanssa, joita Surpaeusten perheen jäsenet itselleen valmistivat. Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti, ikäänkuin pitkäaikainen helle olisi tuleennuttanut kaikki valmiiksi niin ettei tarvittu kuin lyhyt myrsky varistamaan hedelmät maahan.

Kun Letitsia Surpaeus oli lähtenyt siitä portista, josta hän oli kulkenut toistakymmentä vuotta ulos ja sisään, niin hänen mielensä lenteli kuin häkkilintu, joka on päässyt vapauteen. Hänen oli ihmeellisen kevyt olla. Hän oli hymyillen eronnut veljistään, jotka päivänpaisteessa leikittelivät koiran kanssa, hän oli hymyillen astellut ohi omenapuiden. Ei mitään velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta, ei ketään ihmistä — vapaa! Kaikki hänen aistimensa täyttyivät ilman sinestä ja hänen jalkansa etsivät auringonsäteistä siltaa korkeutta kohden.

Mutta tätä onnea kesti vain hetken. Kuolemaa ei tullut, päinvastoin tarttui elämä lujin ottein häneen kiinni ja sanoi hänelle, ettei hänellä nyt ole minne mennä, ei ketään ihmistä, ei mitään velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta. Ja niinkuin lintu pian huomaa, ettei hän tule toimeen ilman häkkiänsä, niin huomasi hänkin, ettei hän todella nyt tiedä minne kääntyä.

Hänessä heräsi kirvelevä kaipaus. Hän muisti lapset, jokaisen erikseen, heidän hauskat vallattomuutensa ja pahantekonsa, hän muisti pienen soppensa, jonne kaikki hänen muistoesineensä olivat jääneet, hän muisti koiran, muisti veljensä. Kälyänsäkin hän yritti muistella kaipauksella, mutta silloin satoi häntä vastaan kovia sanoja. Ne suomivat kuin piiskan siima, ne ne juuri olivat ajaneet hänet kodista ja nyt ei ollut ainoaa ihmistä. Veljet — ei, ei hän voinut lähteä heidän luokseen. Ei enää kenenkään vastukseksi. Ystävätär, hän, jonka kanssa nuoruus oli ollut yhteinen, hän jonka kihlattua Letitsia Surpaeus oli rakastanut läpi elämänsä, Emilie, hän oli mielisairaalassa. Ollut jo kauan. Kuinka kauan mahtoikaan olla? Kuinka olikaan ihminen saattanut asettaa elämänsä niin, ettei hänellä ollut yhtään ainoaa ihmistä, jonka luokse olisi voinut suunnata askeleensa? Olihan kuitenkin yksi, oli tämä sama rakastettu, mielisairaan mies! Letitsia Surpaeuksessa leimahti elämä liekkiin: nyt hänellä oli oikeus mennä hänen luokseen ja viettää siellä päiviensä ehtoo! He ovat uhranneet koko voimansa kauden ollakseen uskolliset annetulle sanalleen, nyt eivät he enää ketään vahingoita. Parantumaton mielisairas ei kärsi eikä muista. Nyt on aika tullut! He rakastavat toisiaan, ovat aina rakastaneet. Nyt harmaahapsina lienee luvallista katsoa toinen toistaan silmiin, painaa toinentoisensa kättä, elää saman katon alla, ympäröidä toinen toistaan hellyydellä. Ja puhella. Paljon on patoutunut hellyyttä, paljon puhumista. Ehkä on suotu elämää vielä joku vuosi, tai viikko, tai vaikkapa päiviä vain.

Kun vanha neiti tätä ajatteli, niin oli kuin hänen sisimmästään olisi puhjennut esiin lähde, joka solisi ja lauloi. Vaistomaisesti peläten ihmisten katseita oli hän väistynyt tiestä ja tullut kaiholle, mistä näkyi kimmeltävä lahti ja sininen taivas. Siinä hän seisoi ja kuiski mielettömiä sanoja, sanoja ilman yhteyttä, valoja, jotka oli tehnyt yksinäisinä öinä, selityksiä ja vakuutuksia, jotka vuosikymmeniä olivat odottaneet ääntä.

Hän oli unohtanut ihmiset ja todellisuuden, mutta nyt tulivat ne molemmat. Ihmisiä astui paikalle ja hän muisti kaikki.

Ei, joka kerran on ottanut Elämän rautaisen sormuksen, se kantakoon sitä uskollisesti loppuun asti. Ei mitään lievennystä, ei mitään liehittelyä. Elämän sormus luovutetaan vasta suoraan Kuoleman käteen.

Kuolema — olisiko kuoleman aika nyt tullut? Joko olisi oikeus lähteä? Varmaan on. Ei ole minne mennä, ei enää kelpaa mihinkään. Vai olisiko vielä jotakin, jota saattaisi yrittää?

Jumala, sinä et voi vaatia, että menen pyytämään omaisiltani armoa. Minä nöyrryn sinun edessäsi, mutta et tahdo minun alentumistani ihmisten edessä. Ei, ei, ei, he eivät ole tahtoneet pahaa, eivät he ole tarkoittaneet mitä sanoivat, mutta se teki sittenkin ihan kipeää. Polttaa, kun vain muisteleekin. Jumala, olen väsynyt. Tiedäthän kaikki, ota minut jo luoksesi. Olet hyvä ja ankara isä, katso minun puoleeni: olenhan koettanut — voinko vielä jotakin? Sinä näet minut, sinä tunnet minut. Olet hyvyydessäsi antanut minun vielä nähdä kevään — annathan minun nyt tulla!

Hänen sisimpänsä kumpuili hiljaisemmin, mutta täynnä onnea, ajatellessa kuolemaa. Sydämen lyönnit tuntuivat valtavina läpi koko ruumiin. Hän painoi käden sydämelleen ja sanoi sille, että hän kiittää sitä uskollisuudesta läpi pitkän elämän ja että se kohta saa levätä.

Lepoon!

Kun hänen huulensa kuiskasivat tämän sanan, tunsi hän onnea, joka oli kuin se auringonlämpö, joka lepäsi hänen kasvoillaan. Tässä sanassa kohtasi hän myöskin kuolleen veljensä. Hänkin oli aina ja uudestaan lausunut tämän sanan. Mutta hän ei ollut lähtenyt vapaaehtoisesti, velvollisuudet olivat pidelleet häntä täällä. Hän ikävöi lepoa, mutta hän ei tahtonut pois ennenkuin lapset olisivat varttuneet suuremmiksi. Lapset — Tommi! Vainaja ei ollut jättänyt sisarelleen mitään velvollisuuksia, »sinulla on ollut tarpeeksi», oli hän sanonut. Mutta on kirjoittamattomia velvollisuuksia, ja loppuvatko velvollisuudet koskaan? Tommi — onhan hänellä äiti.

Minä en jaksa enää mitään, minä en kelpaa mihinkään. Minä en voi palata. Minä astun alas tältä kalliolta, tuossa alhaalla on sininen syvyys.

Jotta he löytäisivät sinun ruumiisi ja kauhu tulisi taloon, jotta heidän rauhansa olisi iäksi mennyt. Jotta lapsille jäisi muisto siitä ettet jaksanut loppuun asti, jotta heille jäisi se esikuva, että vastusten tullessa ihminen itse saa katkaista elämän langan!

Hän näki lasten silmien tähtäävän itseensä ikäänkuin ne kaikki olisivat olleet tuossa hänen edessään, hänen silmiensä ulottuvilla. Hänen kätensä etsivät heidän hiuksiaan ja olkapäitään ja hän kuuli pienimmän kysyvän: vanha täti, oletko sinä ollut vedessä? Onko vedessä hauskaa? Mikseivät kaikki ihmiset mene veteen?

Hänen kätensä iloitsivat koskettaessaan hentoja olkapäitä ja hän tiesi, että hän lasten vuoksi vielä jaksaa olla maailmassa, jaksaa vaikkapa menehtyä kadulle, mutta omaa henkeään ei hän ota. Rakkaat, rakkaat lapset… Hän oli niin elävästi tuntenut heidän läsnäoloansa, että hän säikähti, tuntiessaan käsiensä alla oman pukunsa villaisen nukan.

Nehän ovat tuolla muutaman minuutin matkan päässä, siellä on koti, siellä on työ, siellä on kaduttu kovia sanoja — palaa sinne, siellä ovat ihmisesi, muistosi, velvollisuutesi!

Kuollut unohtuu niin pian, niin pian täyttyy tyhjä paikka. Jos kuollut palaisi takaisin, niin ei hän ehkä enää olisi tervetullut. Vielä vähemmän elävä, joka kerran sysättiin ulos. Sinä, jonka elämä kihlasi raudalla, tao omasta kärsimyksestäsi kruunu, nosta se päähäsi ja iloitse raudan kirkasta iloa. Jolle elämä kerran ojensi rautaa, se katsokoon, ettei se ruostu. Kulta, jolla ihmiset kihlaavat, se on tunteeton ja ruostumaton, kulta kestää vaikka rakkaus pettää. Mutta rautaa täytyy vaalia joka hetki, se on tunteellinen, se ottaa vastaan pienimmänkin uskottomuuden, rautainen koru silataan ainoastaan ehdottomalla uskollisuudella.

Letitsia Surpaeus lausui näitä vuorosanoja ääneen ja sai niistä selvyyden. Ja kun hän oli käsittänyt mitä hän on velkaa rautaiselle sormukselleen, nousi hänen päänsä ikäänkuin siinä olisi ollut kuninkaallinen kruunu, ja hän alkoi astella poispäin kodista, maailmaa kohden, jossa ei hän tuntenut ketään ja jossa hän ujosteli kaikkia. Hänen askeleensa kulkivat tahtovina, vaikka huulet yhä lausuivat epäilyksen vuorosanoja.

Olet naurettava, näyttelet teatteria, tiedät itsekin, että ennen iltaa palaat vanhaan pesääsi.

Olen naurettava, ehkä näyttelen teatteria, mutta tiedän, etten enää palaa. Voin kaikkea muuta, mutta en voi olla tiellä. Menen köyhäinhuoneelle, pyydän siellä kattoa pääni päälle, paikkaan siellä, parsin siellä, siellä on paljon särkynyttä ihmiselämää — siellä minäkin voin olla hyödyksi.

Ja kun lausut nimesi, niin mihin valoon saatat omaisesi? Luuletko, että köyhäinhuone on sinunkaltaisiasi varten?

Menen siihen kotiin, joka on rakennettu minunkaltaisiani varten — on koti niin sanotuille sivistyneille köyhille. Menen sinne, luen ääneen niille, jotka jo ovat sokeita tai jotka ovat siksi tulemassa, paikkaan ja parsin kaikille. Siellä on rikkinäistä sielläkin.

Ja onko sinulla se pääoma, joka avaa sinulle tämän kodin ovet? Niin, niin, tarvitaan pääoma, määrätyt korot vuodessa, ennenkuin ovet avautuvat. Teet viisainten, jos heti turvaat veljiisi. Näetkö nyt miten lapsellinen olet ollut, kun pienen suuttumuksen tähden juokset kotoa. Köyhällä ei ole varaa mielenosoituksiin. Olet vanha köyhä vaimo ja kuvittelet olevasi morsian ja kantavasi kruunua. Mene veljiesi turviin, ennemmin tai myöhemmin joudut tekemisiin järjestysvallan kanssa ja saatat heidän nimensä vaaraan. Kun kantaa nimeä Surpaeus, niin on velkaa sekä eläville että kuolleille. Ei ole vapaa. Ei pääse vapaaksi.

Minä panen sanomalehtiin ilmoituksen, haen paikkaa lapsenhoitajana, kodinhoitajana, minä tahansa.

Näetkö nyt — et ajatellut askelta eteenpäin, kun läksit kotoa, et ottanut mukaasi säkkiä etkä kukkaroa. Palaa kotiin, pelasta edes itsekunnioitus. Olet naurettava, olet hullu — palaa.

Mutta hänen askeleensa veivät kiireesti poispäin, ikäänkuin pakoon ääniä, jotka huusivat hänen sisimmässään. Hän tukahdutti äänet, hän iski nyrkkinsä ujouteen, joka alkoi nyyhkiä, kun hän lähestyi kaupunkia. Hänellä oli viime aikoina ollut niin vaikeaa olla vieraiden ihmisten seurassa ja nyt täytyi mennä puhumaan laitoksiin ja laitosten johtokuntiin. Jos ihmisruumis olisi ollut tahdon alainen, jos olisi voinut tehdä sen olemattomaksi samalla hetkellä, kun elämä pakeni siitä pois. Mutta se jäi olemaan ja kammottamaan, kului aika ennenkuin se oli tomua ja tuhkaa. Täytyi odottaa kuoleman saapumista, täytyi väsyä äärimmälle rajalle asti. Hänessä oli vielä paljon voimaa, täytyi väsyä kokonaan.

Jota lähemmäs hän tuli kaupunkia, sitä avuttomammaksi hän kävi. Ei hänellä enää ollut sormusta, puhumattakaan kruunusta. Hän olisi ollut valmis nöyrtymään sen ihmisen edessä, joka oli ajanut hänet kadulle, kun hänellä vain olisi ollut tarmoa kääntyä takaisin. Mutta hän oli kerta kaikkiaan kääntänyt tahtonsa raskaan vankkurin kaupunkia kohden ja sen pyörät vierivät sinnepäin ja hän meni mukana. Tahto vei hänet vieraitten ihmisten eteen ja ylös vieraita portaita. Tahto pakotti hänet puhumaan. Ja kun hän lamaantuneena taasen seisoi kadulla, nosti tahto häntä kainaloista ja ajoi häntä eteenpäin, uusiin yrityksiin.

Täytyy väsyä loppuun asti, jotta olisi oikeutta levätä.

Hän väsyi. Hän kulki ja kulki, kysyi ja puhui, ajoi omien etujensa asiaa, jopa purskahti itkuun. Nimeään ei hän sanonut. Olisi ollut helpompaa, jos hän olisi sanonut sen, mutta sitähän ei hän voinut. Vaikeaa oli sekin, että ihmiset katselivat häneen, hänen kulkunsa oli kuin kujanjuoksua, mutta sitä ei voinut välttää. Päivä muodostui ainoaksi pitkäksi piinaksi, jossa ei tunnu saumoja eikä solmukohtia. Hän nousi ylös portaita ja laskeutui alas portaita, sanoi samat asiat eri henkilöille, kuuli samat kysymykset, antoi samat vastaukset, sai neuvoja, kiitti ja tuli kadulle.

Juuri ennen virastojen sulkemista joutui hän vanhan herran puheille, joka nähtävästi tunsi hänet. Hän säikähti niin, että oli menemäisillään pois asiaansa sanomatta. Vanha herra oli hyvin ystävällinen ja sai tietää enemmän kuin hänen piti. Kun vanha neiti senjälkeen tuli kadulle, oli hän niin järkytetty, että hänen täytyi etsiä istuinpaikkaa. Jos vanha herra tuntee hänen veljensä ja toimittaa heille tiedon siitä, mitä Letitsia Surpaeus on tehnyt…!

Mitä hän sitten on tehnyt? Jotain epärehellistäkö? Työtä hän on hakenut ja velvollisuuksia. Hän pelkää siis turhaan.

Jos vielä olisi riittänyt virastoaikaa, niin hän nyt rohkeammin olisi jatkanut toivotonta etsintäänsä. Mutta päivä kallistui iltaa kohden ja liike kaduilla osoitti, että ihmiset riensivät työstään, kohden kotia ja lepoa.

Heillä oli koti.

Vanha neiti harhaili ilman päämäärää, mutta vaistomaisesti pyrkien syrjäkaupungille. Huomenna saattaa tulla vastaus hänen ilmoitukseensa. Vanhempi sivistynyt nainen hakee lapsenhoitajaksi sivistyneeseen perheeseen. Vastaus tämän lehden konttoriin nimimerkille »Lapsirakas». Etteivät vain Mikael ja Gabriel olisi panneet liikkeelle poliisia. He tekevät sen niin helposti.

Minne minä menen yöksi? Ei saa olla yötä kadulla. On lämmin, on kaunista. Tämä on kaunis kaupunki. Minua väsyttää. Onko minun nälkä? Kunhan en nukkuisi. Joko sireenit kukkivat? Suokaa anteeksi, herra johtaja, en voi sanoa, kuka minä olen. Minulla on kyllä sukulaisia, mutta sattuneesta syystä en voi kääntyä heidän puoleensa. Jaksan tehdä työtä… ommella, hoitaa lapsia… rakastan lapsia… Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia… Teen parhaani, osa on juuri lempiosiani… On kolme osaa, joita aina olen halunnut esittää, tämä on yksi. En voinut antautua näyttämölle, äiti kuoli, minä olin vanhin kodissa. Mutta minä olen hyvin onnellinen, herra johtaja, jos saan koettaa. Ah, onko vain yksi päivä — en tiedä voinko oppia. Mutta koetan parhaani. Jos saan pitää roolivihon kädessäni. Haluaisin niin mielelläni kerran, yhden kerran koettaa… Naurakoot, viheltäkööt minut ulos — yhden ainoan kerran… Mitä, nukuinko minä? Tässä tulee kylmä. Minä tiedän minne menen yöksi. Minullahan on vielä veli. Hän antaa minulle ruokaa ja rahaa. Enok. Kuinka saatoin hänet unohtaa. Kenenkään toisen luo en voisi mennä, mutta hänen tykönsä lähden mielelläni. Kun vain katsoo tarpeeksi syvälle, niin tietää, ettei hän ole tahtonut pahaa. Hän näki unta suuresta laivasta, jonka piti luoda siltoja maanosien välille. Maailman suurin laiva siitä piti tulla, sen piti kantaa isänmaan nimi kauas ja korkealle. Se oli Sampo. Koko kansan vapaaehtoisilla varoilla se piti rakentaa. Siitä piti tulla kansan ylpeys. Enok, minä ymmärrän sinut. Annathan minun olla luonasi yötä, huomenna ehkä jo saan vastauksen sanomalehti-ilmoitukseeni. Mutta jollet ole kotona, niin sitten menen majataloon ja huomenna tulen jälleen ja sinä pidät minusta huolen. Tiedätkö, sinun täytyy jättää Tommi rauhaan, ethän tahdo tuhota hänen elämäänsä. Hänen täytyy astua isänsä tietä, sinun tiesi oli toinen. Ole kotona, Enok, kun minä tulen, minua väsyttää.

Enok Surpaeus ei ollut kotona. Sisar löysi hänen asunnolleen ja koputti hänen oveensa. Talo oli kuin kuollut. Ei yhtä ihmistä tullut. Kivisistä portaista kajahtelivat askeleet peloitellen. Olivatko ihmiset kaikki maalla? Enok Surpaeus — siinä se nimi oli valkealla kortilla. Ehkä voisi odottaa tässä kunnes hän tulee. Jos hakee vähän leipää, niin voi olla tässä vaikkapa koko yön. Jos onnistuisi löytämään lapsia, joilta äiti on kuollut, niin niillepä voisi olla hyödyksi. Niinkuin omia niitä voisi rakastaa, pieniä raukkoja… Täällä tulee kylmä. Enok, missä sinä olet? Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Sinun täytyy koettaa korvata niille köyhille ihmisille, joilta otit kaikki. Ja Tommi sinun täytyy jättää rauhaan.

Tommi — missä Tommi on? Hänen ei ole hyvä, hän on vaarassa. Enok, sinä aiot häntä omaan laivaasi, mutta se uppoaa. Älä mene, Tommi. Kuule, muistatko Tommi, kun sinä olit pieni — me olimme Niemessä, olimme laiturilla ja teillä pojilla oli laiva. Ja te kiistelitte siitä, minne se lähetetään ja mitä lastia otetaan. Kaikilla saarilla oli nimet, jotka te olitte ottaneet kartasta ja kaukaisin ranta oli Amerikka. Joku tahtoi lähettää graniittia Madeiraan, koskei niillä siellä ole sitä, ja toinen koppakuoriaisen purjehtimaan Brasiliaan. Mutta sinä sanoit, että lähdet itse Amerikkaan noutamaan kultaa, jos äiti tulee mukaan. Muistatko, pidit äidistä niin paljon. Sinulla onkin sellainen äiti, ettei kenelläkään. Älä lähde Enok-sedän laivaan, jollei äiti tule mukaan. Minä tiedän, että se on vaarallista. Enok-setä pitää vaarasta ja seikkailusta. Kun oikein tuulee, niin silloin lähtee Enok-setä purjehtimaan. Ja kun myrsky on kaatanut veneen, niin ui Enok-setä laudankappaleella rantaan ja nauraa. Enok-sedästä on ikävää yhdellä kohdalla. Ei hän ole täällä kauan. Jonakin päivänä hänen tulee ikävä Honoluluun ja vaikka hänellä täällä olisi linna ja sata huonetta ja kultaiset vaunut, niin hän lähtee. Enok-setä on muuttolintu. Enok-setä ei rakenna pesää eikä isänmaata. Mutta sinä joka taistelit vapaussodassa isänmaan puolesta, sinun täytyy rakentaa. Ihmiset ovat niin erilaiset, yksi löytää isänmaan siellä, missä hän syntyi, toinen löytää sen lentävällä laivalla, kolmas siellä, missä sydän lämpöisenä sykkii hänen viluista sydäntään vasten, neljäs unelmissaan, viides pilvissä, kuudes kuolemassa. Kun menee tarpeeksi syvälle, niin ovat kaikki yhtä. Syvälle, syvälle… uneen… autuuteen…

Letitsia Surpaeus vietti yön portaissa veljensä oven edessä. Hän oli sairas, mutta hän jaksoi vielä liikkua. Oli sunnuntai ja sanomalehtien konttorit olivat suljetut. Hän vältteli poliisia ja istui kirkossa. Ei olisi pitänyt nukkua, mutta häntä uuvutti ja vilutti. Kun jumalanpalvelus loppui, niin hän ihmisten mukana siirtyi kadulle ja etsi veljensä portaat. Niistä tuli tuttu paikka, miltei koti, varsinkin siitä nurkasta, missä hän oli ollut yön. Se oli niin pimeä, ettei kukaan nähnyt häntä siinä. Välähdyksittäin hän tunsi, että on menetellyt niin tyhmästi, ettei järkevä ihminen tee sellaista. Lähteä pienen hermostuneen sanan tähden kodistaan, ilman rahaa! Seikkailu se on, joka ihmistä vetää, toista valtamerelle, toista pimeihin porraskäytäviin. Kaikki pakoilevat järjestysvaltaa ja löytävät siinä viehätystä. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sadunnälkäistä lasta. Seikkailu näyttelee suurempaa osaa maailmassa kuin aavistetaan. Välähdyksittäin hän näki joukon kohtalokkaita tekoja, jotka repivät yhteiskuntaa ja joiden alkuperä löydetään vain seikkailunhalusta. Mutta yhä enemmän hänen aistinsa alkoivat sekaantua. Hän alkoi pelätä, että hän pyörtyy ja että hänet viedään sairaalaan. Hän tahtoi kuitenkin tavata Enokin, hänellä oli hänelle asiaa ja muutenkin hänen oli häntä ikävä. Ja sittenhän hän odotti vastausta sanomalehti-ilmoitukseen. Entä jos hänen tielleen tulisi koti, josta äiti on kuollut ja jossa on pieniä lapsia! Tämä odotus piti häntä pystyssä. Mahtoiko hän olla hyvin huonon näköinen, koska joku antoi hänelle rahaa ja käski ostaa ruokaa. Ja toisen kerran ojennettiin hänelle omena: äiti se oli, joka käski pienen tyttönsä antaa sen. Lapsella oli hyvät siniset silmät ja hän niiasi. Mutta Letitsia Surpaeus jäi pitelemään omenaa käsissään, se seurasi häntä iltajumalanpalvelukseen ja sieltä veljen portaisiin. Sitä ei voinut hävittää, se oli hedelmä hyvän- ja pahantiedon puusta. Se oli portailla hänen vierellään, se puheli hänen kanssaan, se oli lähetetty hänelle aurinkoisimmalta oksalta paratiisin puuta. Se oli symbooli kaikesta siitä, mistä elämä kamppailee. Hyvän- ja pahantiedon puu kasvaa keskellä maailmaa ja juuret ovat siellä missä on lepo. Aurinko sattuu toiseen oksaan paremmin kuin toiseen ja toinen omena on onnellisempi kuin toinen, mutta kaikki ovat saman puun hedelmiä ja samat juuret ovat siellä huimaavassa syvyydessä.

Kaunis pieni omena, kuka sinä olet? Aurinkoa sinä olet ja maata. Minä, minä olen rehellinen ja petollinen, viisas ja hullu, sairas ja terve, elävä ja kuollut.

Enok, etkö jo tule!

Enok Surpaeus tuli auringon noustessa, juuri kun säteet joltakin seinältä heijastuivat porraskäytävään, ja Letitsia puhutteli häntä ikäänkuin he vielä olisivat asuneet yhdessä isänkodissa ja eilen tavanneet toisensa.

— Hyvä, että tulit, minulla on sinulle tärkeää asiaa. Jäin velkaa leipurille tämän valkoisen leivän tässä. Mene ja maksa se. Mene sanomalehtikonttoriin ja ota vastaukset, tässä on kuitti sieltä, minä jaksan vielä paljon, tiedät miten minä pidän lapsista. Tommi sinun täytyy päästää vapaaksi, mene laivallasi minne tahdot, mutta hänen täytyy rakentaa yhteiskuntaa. Rakas olet minulle, veljeni, kaikkia rakastan. Jos saisin painaa Teklan rintaani vasten… Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä, mutta minä jaksan vielä paljon, minä tahdon olla uskollinen rautaiselle sormukselleni.

Enok Surpaeus, joka onnellisesti oli tuonut maihin kaksi suurta lastia kahtena kirkkaana kevätyönä perätysten, tarttui iloisesti sisarensa käsivarteen, nosti hänet ylös ja kantoi omaan vuoteeseensa. All right, nyt otetaan pikku pikari parasta konjakkia! Onpa hyvä, että sekin roju kerran kelpaa kunnialliseen tarkoitukseen.

* * * * *

Kamreeri Surpaeuksen leski kulki tottumattomilla retkillä hänkin. Hänkin nousi ja laski portaita, joihin ei hän ollut miehensä eläessä koskaan kurkistanut. Hänkin joutui herrojen eteen, jotka tähän asti eivät olleet mahtuneet hänen tuttavuuspiirinsä sisäpuolelle. He eivät Letitsia Surpaeuksen kanssa kohdanneet toisiaan, koska eivät joutuneet samoihin portaihin eikä samojen herrojen eteen. Kamreerin leski myi huvilaansa ja etsi samalla asuntoa. Koti oli mennyt sinä hetkenä, jolloin Niemenkivi oli tuomittu myytäväksi, eikä kukaan voinut ajatella kodiksi sitä uutta paikkaa, jota nyt kaupungista etsittiin. Se oli asunto. Äiti ja Lida etsivät sitä, minkä ehtivät. He eivät olleet huvilalla aterioiden aikana, aamulla tarttuivat he heti sanomalehtiin, lukivat huoneilmoitukset, tekivät niistä luettelon ja läksivät. Kaupungissa veivät heidän tiensä kyllä erilleen, koska äiti hoiti pääasiassa myyntiä ja Lida haki asuntoa. Iltapäivällä tuli äiti huvilalle, nosti tuolin puhelimen ääreen ja alkoi soittaa ja puhella, oudolla äänellä oudoille ihmisille. Huvilalla ei enää ollut sellaista kuin ennen. Kukaan ei pyyhkinyt huoneessa tomua, kukaan ei pannut vihantaa kukkamaljakkoihin, kukaan ei hoitanut niitä lukemattomia pikkutehtäviä, joita vain kodin rakastaja saattaa keksiä. Se käden kosketus, joka antaa kodissa jokaiselle esineelle turvallisen oman paikan, puuttui. Soittokoneen kansi oli kiinni. Kukaan ei laulanut eikä nauranut.

Kukaan ei myöskään huomannut lintujen laulua keväässä, sillä sille ei ollut ihmisissä kaikupohjaa.

Äiti hieroi kauppaa, laski ja punnitsi. Tämä hänelle outo työ oli niellyt hänen koko olentonsa. Tommi ja Letta saivat mennä minne tahtoivat, kukaan ei tarkannut heitä. Kun äiti päivällisellä teki, ikäänkuin velvollisuudentunteesta, lapsille selkoa siitä, mihin pisteeseen nyt oli ennätetty, ei Tommilla ollut mitään sanomista ja Letta huomautti vain, että piti katsoa, ettei myy liian halvasta.

Sedät olivat ottaneet haltuunsa Letitsia-tädin asian. He pelkäsivät julkisuutta ja julistivat noudatettavaksi mitä suurinta varovaisuutta. Älköön asiasta kukaan puhuko, he toimittavat tädin vahingoittumattomana luokseen.

Eräänä päivänä sitten tapahtui paljon.

Tommi oli Laxin autossa päässyt aamiaiselle kotiin ja aikoi, nopeasti syötyään, taas lähteä.

Katsahdettuaan kelloon pysähdytti äiti hänet huutamalla hänen nimeään.
Tommi seisahtui eteisen ovelle ja äiti tuli isän huoneesta.

— Sanoitko jotakin?

Äiti hymyili salaperäisesti ja kysyi hiljaa:

— Kuulehan, saanko antaa sinulle hiukkasen rahaa? Se kivääri kai ei ole maksettu. Tiedät, etten koskaan anna, jollen anna mielelläni.

Äiti ojensi hänelle kättään, joka oli puserruksissa setelien ympärillä.

— Kiitos, en minä tarvitse. Mistä olet saanut rahaa? Joko… joko…?
Tarkoitan: et suinkaan sinä vielä ole saanut rahaa huvilasta.

— Niin, en tästä suuresta kaupasta, mutta minulla on, niinkuin näet.

— Kiitos, en tarvitse.

— Kuinka et tarvitse? Et suinkaan vielä ole maksanut kivääriä. Olen ollut siitä hiukan levoton.

— Kyllä se on maksettu. Voin antaa rahaa sinullekin, jos tahdot.

— Todella? Mistä sinä sitten olet saanut?

— Olenpahan vain jostakin.

— Sedältäsi tietysti?

— En oikeastaan.

— Vai niin, vai niin. No sehän on hyvä.

— Antaisin mielelläni tyttöjen kesävaatteisiin…

— Tommi, tiedätkö mitä ne nykyään maksavat? Niin paljon ei sinulla voi olla. Kyllä me tulemme toimeen. Katso, nythän minä saan.

— Se uusi asuntohan maksaa.

— Sinä lähdet jo kouluun?

— Niin, olen levoton Titsia-tädistä.

— Molemmat setäsihän ovat luvanneet hoitaa hänet.

— He eivät ole häntä löytäneet.

— Kyllä he löytävät. He käyttävät poliisia.

— Käyttävätkö he poliisia?

— Kyllä. Tässä hiljankin… Tai en minä tiedä. Oli vain kysymys poliisista. Jossakin yhteydessä. En minä muista.

Äiti oli ollut sanomaisillaan: silloin kun Heinin sormus katosi. Hän pidätti sanat viime hetkessä. Tommilta ei kumminkaan ollut jäänyt huomaamatta, että hän hämääntyi. Hänen silmissään välähti.

— Miten oli kysymys poliisista? Sano se kaikki yksintein. Mitä sinä salaat? Etkö luule minun nähneeni. Sinä muistat kaikki varsin hyvin.

Äiti kohotti päätään ja loi Tommiin silmänsä. Hän oli ollut sitomaisillaan päänsä ympärille huivia, mutta hänen kätensä vaipuivat ja huivi jäi höllänä päälaelle. Äidin silmät mykistyttivät pojan hetkeksi.

Hän tietää jotakin, ajatteli Tommi. Mutta mitä? He ovat poliisin avulla ajaneet minun askeliani. Ei ole ensinkään mahdotonta, että he ovat nuuskineet varastot puuliiteristä. Ja he ilmiantavat minut myöskin empimättä, jos niikseen tulee. Miten sitten käy? Alkaa tuntua hauskalta. Nyt täytyy toimia viisaasti ja nopeasti. Ensi yönä täytyy kaikki viedä pois. Ja minä tyhmeliini juuri kerroin, että minulla on rahaa. Nyt se vasta taitaakin alkaa. Se meni niin helposti, että harmitti.

Äiti näki mielialain vaihtelun poikansa kasvoilla ja tuijotti häneen yhä vieraammin. Miksi Tommi yhtäkkiä kävi iloiseksi? Ei minkäänlaista syytä ollut, mutta pojan silmät tuikkivat veitikkamaisesti ja huulet tapailivat viheltelyä.

— Sano pois nyt, pikku Tekla, oletteko panneet poliisin liikkeelle?

— En minä ole mitään pannut.

— No kuka sitten? Sedätkö? Mitä he sitten etsivät?

— Voit kysyä heiltä.

— Mutta hehän eivät ole täällä, äiti. Sano nyt sinä, koska kyllä tiedät.

— Anna minun mennä, Tommi. Kysy sediltäsi.

— Minne sinä sitten nyt aiot?

— Minun täytyy tehdä luettelo maanviljelyskalustosta, joka seuraa kauppaa.

— Täytyykö se tehdä nyt juuri?

— Hän on kysynyt sitä jo pari kertaa, mutta avain on hukkunut.

— Ai, onko avain hukkunut?

— Tyttö väittää illalla jättäneensä sen suulle ja aamulla se oli poissa.

— Kasvihuoneenko avain?

— Ei, puuvajan. Koetan etsiä vielä. Mutta sitten täytyy hakea seppä.

— Pikku Tekla, en ole tavannut sinua pitkiin aikoihin, tule juttelemaan hiukan. Antaa heidän nyt vielä vähän odottaa luetteloaan. Seppää et kuitenkaan enää tänään saa käsiisi.

Mitä on puuvajassa? ajatteli äiti. Onko hän kätkenyt sormuksen sinne?

— Äiti, kertovat kaupungilla, että täti on mennyt mereen.

— Kertovatko? Kuka?

— Hän on harhaillut rannalla, hänet on siellä nähty.

— En usko.

— Mutta jos se kuitenkin olisi totta.

Äiti ja poika istuivat nyt ikkunan alla ja ruutua vasten heidän takanaan hehkuivat verenpisaran kukat.

— Parempaa minä uskon Letitsia tädistä, sanoi äiti.

— Miksi hän oikeastaan läksi kotoa? Oletteko te riidelleet? Oletko sinä ollut hänelle paha? Tiedätkö, äiti, tämä koti ei ole enää mikään, jos hän puuttuu. Niin, niin, äiti. Sinä, joka olet kaikille ihmisille hyvä, kuinka olet voinut… Oi äiti, jos hänelle on jotain tapahtunut!

Äidin profiili erottautui ankarana valoa vasten ja hänen silmälautansa olivat alhaalla, kun hän sanoi:

— Ottaa itsensä hengiltä — sen voi vain edesvastuuton ihminen. Jolla on jotain velvollisuudentunnetta, se taistelee viime hetkeen asti, »Elämä kihlaa raudalla», ne olivat hänen omat komeat sanansa. Ei, Tommi, niin huonoa en hänestä usko.

— Mutta häntä on täytynyt kauheasti loukata ennenkuin hän läksi täältä… Sinä et sano mitään, äiti. Mitä sinä olet hänelle tehnyt?

Äiti nousi mykkänä ja etsi huiviansa. Tommi otti sen lattialta, mutta ei antanut sitä hänelle. Äidin kädet tekivät avuttoman liikkeen ja jäivät sitten riipuksiin. Äidillä oli kummalliset kädet, hän puhui niillä. Tommin silmät seurasivat pienen hetken sormia, jotka muistuttivat jotakin outoa, värähtelevää liljankukkaa, sitten hän jälleen katsoi ylös. Mitä oli äidin hiuksissa? Nehän olivat olleet pikimustat. Hän muisti kuulleensa, että hiukset yhdessä yössä saattoivat valjeta.

Äidin kädet olivat taasen vaienneet ja hän sitoi hymyillen huivia päänsä ympärille.

— Mitä minä ole hänelle tehnyt? sanoi hän, toistaen pojan viime kysymyksen. — Minä olen etsinyt syntipukkia, niinkuin ihminen tekee, kun onnettomuus tulee. Syyttömät saavat aina silloin kärsiä meidän murheemme tähden… Letitsia on minut kyllä ymmärtänyt. Minä olen ottanut hänet lukuun uudessa asunnossamme, hän kuuluu meille. Jahka saan asiat kuntoon, menen häntä noutamaan.

— Ja luulet hänen tulevan.

— Hän tulee, kun minä pyydän.

— Olet ihmeen tyyni, äiti. Minä pelkään, ettei hän enää ole elävien joukossa. Hän on voinut astua järveen niinkuin me astumme nurmikkoon. Jos hän on ollut sillä päällä…

— Tiedätkö sitten jotain varmaa?

— En.

— Sedät ovat luvanneet pitää hänestä huolen.

— Ja etsiä häntä poliisin avulla. Kuulehan nyt, äiti, mihin te täällä aikaisemmin olette käyttäneet poliisia? Sanoisit nyt.

Äiti vaikeni ja punnitsi. Sitten hän ajatteli: tulkoon mitä tulee. Ja sanoi:

— Etsimme serkkusi kihlasormusta.

Äiti oli hyvin kalpea, kun hän sen sanoi, ja hän tuijotti Tommia jäykästi silmiin. Tommi ei teeskennellyt hämmästyessään.

— Ai niin, sanoi hän, — Heinin kihlasormus. Sen olin kokonaan unohtanut.

— Olitko sinä sen unohtanut? kysyi äiti, ymmällä todeten, että Tommi oli täysin rehellinen.

— Olin, siitähän on niin kauan.

— Mutta jos ajattelet, niin näet, että silloin tuli murhe meidän taloomme. Siinä meni kaikki hajalle.

— Eihän nyt, mitä hullua!

— Niin, niin. Sumu laskeutui yli kotimme eikä se näytä hälvenevän.

— Mutta entä jos sormus löytyy?

— Ei taida löytyä…

— Eivätkö poliisit sitten saaneet mitään aikaan? Mutta voihan se vielä löytyä.

Äiti ei katsonut ylös, ainoastaan hänen kätensä puhuivat. Hän sanoi hiljaa:

— Jos se löytyisikin.

— Toivoisitko sinä sitä niin kovin?

— Me kaikki toivoisimme.

— Sinä puhut ikäänkuin te katsoisitte jonkin uuden onnenajan sitten koittavan.

— Tällainen sormus, sehän on symbooli. Sen katoaminen vaikutti kuin enne siitä, että kaikki pettää. Jos se tulisi takaisin… sillä lailla kuin minä toivon, niin ehkä saisimme uskoa siihen, että kaikki sittenkin käy hyvin.

— Voisitko peruuttaa huvilan kaupan? Äiti, sano…!

— En. Mutta sehän ei ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on, että me saisimme mielenrauhan.

Tommi ei sanonut mitään, painoi nopeasti hatun päähänsä ja läksi.

Mutta äiti vaipui järkytettynä äskeiselle paikalleen. Alkaisiko sittenkin valjeta?

* * * * *

Huomatessaan ettei talossa ole johtoa, oli nuori Hertta Surpaeus vaistomaisesti ottanut käsiinsä ohjakset. Hän istui ruokasalissa lukien läksyjään, nousi siitä vastaamaan kun puhelin soi ja muutenkin antoi tarvittavat tiedot niille, jotka tulivat jotakin kysymään. Ja niitä oli nyt enemmän kuin ennen. Tieto siitä että huvila on myytävänä oli levinnyt ja ilmaantui kaikkinaisia ostajia, jotka toivoivat saavansa joitakin tarvekaluja halvalla. Nuori Hertta esiintyi tiukempana kuin konsanaan äiti, antoi lyhyitä kielteisiä vastauksia eikä taipunut mihinkään sovitteluihin. Hän jätti kylmästi asianomaiset kysyjät portille, käänsi heille selkänsä ja asteli kirjaansa syventyneenä takaisin. Kaikkia hullutuksia! Onko Niemenkivi mikä kynittävä kana, että jokainen täällä jotakin ottaisi, mikä ruohonleikkuukoneen, mikä auran, mikä pyykkitiinun. Sellaista sairaalloista hosumista ja hoputusta. Suuttua heille voisi, jolleivät olisi kaikki sairaita. Aika on sairas. Mutta ei ihmisiä myöskään hempeydellä paranneta. Kovaa lääkettä siinä pitää olla.

Lääkärin ammatti on kuitenkin jaloin ammatti, päätteli hän. Siinä on vain niin hirveän pitkä kurssi. Mutta siinä voi paljon kasvattaa ihmisiä. Jokainen on oman onnensa seppä, sen minä tulen takomaan jokaiseen päähän. Minä panen sen kultakirjaimilla odotushuoneeni seinälle. Luulen, että ensi vuonna luen kahden luokan yli, jotta menee vähän pikemmin. Jokainen on oman onnensa seppä.

Myöhemmin samana päivänä tapasivat sedät hänet näin kirjojensa ääressä. Hän luki ääneen niin että kaikui läpi huoneiden. Kirja kädessä astui hän heitä vastaan — se oli fysiikan oppikirja — ojensi siitä kätensä, suu täynnä läksynlukua, ja alkoi vasta, lopetettuaan lauseensa, puhua.

— Päivää, päivää, istukaa, tehkää hyvin. Meillä on kertausta, hirveän pitkä läksy huomenna. No, onko täti löydetty?

Mikael-setä istuutui, pyyhkien hikeä otsaltaan ja huolestuneena ravistaen päätään, mutta Gabriel-setä jäi seisomaan ja mittasi katseillaan veljentytärtä kantapäästä kiireeseen asti. Kun ei kumpikaan mitään sanonut, jatkoi Hertta.

— Minä en ole hänestä ensinkään levoton, sillä hän pitää meistä kaikista niin paljon, ettei tahdo tuottaa meille surua: hän ei ole tehnyt itsemurhaa.

— Mutta ajattele, hyvä lapsi: ilman rahaa! sanoi Mikael-setä.

— Niin, se on tietysti ikävää, vastasi Hertta ja piirteli jotain paperipalalle, joka oli hänen edessään.

— Mitä te laskitte häntä sillä tavalla menemään. Minä en ollut kotona. Mutta hänellä on pää täynnä sellaisia lauseita, joista hän elää ja sittenhän hän osaa ulkoa kaikki etevimmät näytelmäkappaleet niin ettei hänelle tule ikävä. — Ja kyllä hänelle joku hyvä ihminen on antanut leipääkin, niin miellyttävä kuin hän on.

— Pikku täti fysiikkasi ääressä, sanoi Gabriel-setä ja katseli häneen pää kallellaan ikäänkuin hän olisi katsellut monokkelin läpi, — pikku täti, tunnet huonosti Letitsia Surpaeuksen. Hän osaa kuolla nälkään, mutta ei syödä armoleipää. Se on juuri tämä luonteenpiirre, joka teki, että hänen täytyi lähteä täältä.

— Hysteriaa, sanoi Hertta.

— Mitä? tiuskasi eversti.

— Hysteriaa, toisti Hertta kylmästi. — Me olemme kaikki hysteerisiä, surullista kyllä. Lähteä nyt kotoa pienen kiistan tähden. Ilman rahaa. Sellaista tehdään vain Ibsenin näytelmissä.

— Vai niin. Koska neiti on ruvennut tutkimaan Ibseniä?

— Koko maailma on tällä hetkellä Ibsenin näytelmää, sanoi Hertta kuohahtaen. — Aivan niinkuin kaikki hänen henkilönsä olisi sotkettu samaan jättiläistynnyriin ja tynnyriä sitten olisi aika lailla ravisteltu.

Setä Gabriel oli juuri ollut suuttumaisillaan tytön nenäkkäistä vastauksista, mutta nyt häntä rupesi huvittamaan. Hän teki syvän kumarruksen, sanoi »sallitteko» ja istuutui sitten veljentyttären viereen. Hän näki, että tyttö oli paperille hahmotellut pääkallon.

— Mutta mennäksemme asiaan, jatkoi Hertta, kiinnittämättä huomiota everstin ivalliseen kohteliaisuuteen, — minne täti nyt joutuu, kun saamme hänet käsiimme? Minä kyllä otan hänet luokseni, jahka valmistun, mutta siihen on vielä pitkä aika.

Everstissä sai suuttumus vallan.

— Ole huoleti, armollinen neiti, kaikki on jo järjestyksessä. Minä olisin aikoja sitten ottanut hänet luokseni, jollette olisi tarvinneet häntä täällä.

— Kaikki on järjestyksessä, toisti Mikael setä. — Minä olen saanut toimen, nimittäin olen hankkinut jonkinlaisen toimen.

Hertta päästi kirjan kädestään, tuijotti häneen suurin silmin ja sanoi sitten:

— Kyllä olikin jo aika. Ja tädille on oma huone?

— Oma. Siinä on ikkuna ja uuni. Kaikki on valmiina.

— Lähdetään pois, sanoi eversti ja nousi. — Koskei täällä ole ketään kotona, niin mitä me täällä.

— Älä nyt, rauhoitti veli, — onhan tässä Hertta. Aion kuulla mitä täällä oikein on tapahtunut, emmehän ole käyneet täällä moniin aikoihin.

Hertta ilmoitti, ettei hänellä ole paljon aikaa, koska huomiseksi on paljon lukemista, mutta hän on kyllä valmis lyhyesti kertomaan, mitä tietää. Äiti on katsomassa asuntoa, täytyy päättää kolmen asunnon välillä. Lida on tunnilla. Hänhän oppii nykyään konekirjoitusta. Lulu… Ludvig — hänhän nykyään tahtoo, että häntä kutsuttaisiin Ludvigiksi —, hän on äidin mukana. Äiti on käynyt hänen kanssaan lääkärillä. Se olikin välttämätöntä. Hänkin oli kysymyksineen jo aivan hysteerinen. Heini — niin, Heiniä ei enää näe. Hän ei käy täällä, hän on suuttunut Tommille. Tommi ja Letta — missä lienevät. Ainahan he jossain lentävät. Täytyy tässä ruveta komentamaan heitä. Letta saa käytöksessä alennusta ja jää luokalle. Tommista ei tiedä. Täytyy ihmetellä, ettei heitä ole pantu pois koulusta. Niin, muuttoon pitää tilata hevoset, niitä on siihen aikaan vaikea saada.

Kesken Hertan kertomuksen tuli Lida. Hän oli huonon näköinen ja tervehti herroja silmiin katsomatta. Hertta katsahti häneen, lausui sanan »hysteriaa», keräsi tavaransa ja lähti äidin huoneeseen, missä hänen lukunsa hyminä pian alkoi kuulua.

— No, olet tietysti jo nähnyt Heinin luutnantin, sanoi eversti. — Mitä pidät hänestä?

— Kyllä hän on hyvin miellyttävä, vastasi Lida, ulos tuijottaen.

— Me näimme heidät myöskin, jatkoi eversti. — Suoraan sanoen, he näyttivät siltä kuin olisivat purkaneet kihlauksensa. Heini oli itkettynyt ja luutnantti hapan. Mutta rakkaudella kai nyt pitää olla ne vuodenaikansa.

— Setä rakas, sanoi Lida hilliten itseään, — setä ei vain nyt ala, minä olen niin väsynyt.

Eversti paiskasi paperossinpätkän permantoon.

— Mennään pois täältä! huusi hän ärtyneenä, — talo on todella pelkkää hysteriaa. Sensijaan, että tyttäret kauniisti menisivät keittämään kahvia, kun tullaan heitä tervehtimään, he lukevat fysiikkaa ja piirtävät pääkalloja, tai itkevät, tai ties mitä.

Lida istui todella kasvot käsiin painuneina ja itki.

— Siinä nyt näet, pauhasi tuomari, — kaikki sinä sekotat, mihin ikinä puutut. Voit mennä, minulla on asiaa. Ota ensin, ole hyvä, paperossinpätkäsi lattialta, vai tahdotko, että joku näistä neitosista kumartuu sitä ottamaan. Paperossinpätkä nimittäin ei itsestään nouse maasta, niinkuin tupakoitsijat yleensä mahtavat luulla, koska he heittävät sen paikalle, jonne se ei kuulu. No, Lida hyvä, älä itke, älä. Tiedätkö koska äitisi tulee? Etkö ensinkään. Voitko sitten sanoa onko Heinin kihlasormus-asia ensinkään edistynyt? Salapoliisit vakuuttavat, että sormus ei ole tarjoilijattarella eikä panttilaitoksissa. Olisiko poika sen myynyt? Tai olisiko se hänen hallussaan kätkössä, ehkä täällä kotona? Sulhanen on tietysti tullut kysymään sitä Heiniltä. Eikä Heini ole voinut vastata. Se oli ehkä syynä siihen, että he olivat niin onnettoman näköiset. He olivat selvästi riidelleet.

Eversti oli poiminut paperossinpätkän maasta, noutanut tuhkakupin ja asettanut sen veljensä eteen. Tuomari siirsi tuhkakupin luotaan. Eversti odotti hetken ja pani sen jälleen hänen eteensä.

— Lida hyvä, älä itke, jatkoi tuomari, — mutta koettaisitko kysyä äidiltäsi, onko hän voinut jollakin tavalla vaikuttaa Tommiin. Minun käy sääli Heiniä. Entä jos koko kihlaus menee myttyyn tämän sormus-asian vuoksi. Minullahan ei ole kokemusta, mutta se mahtaa olla rakastavalle naiselle kaikkein viimeistä.

Hän tarttui nyt kiinni tuhkakuppiin ja jäi pitelemään sitä niin ettei eversti voinut sitä enää siirtää.

— Kaikkein viimeistä rakastavalle naiselle on joutua naimisiin rautaseipään kanssa! huusi eversti ja otti esiin uuden paperossin. — Heinin luutnanttihan on rautaseiväs eikä mikään ihminen. Tai kutsukaamme häntä peitseksi, sillä niin pitkä ja ohut hän on. Heini mahtuu hänen taskuunsa. Saamme panna toimeen tanssiaiset sinä päivänä, jolloin tämä kihlaus onnellisesti menee rikki. Onnellisesti — sillä tarkoitan tietysti, ettei Heini ole vahingoittunut sielun eikä ruumiin puolesta. Ei, piru vie, jos sormuksen katoaminen on saanut aikaan tämän, niin ei se ole turhaan kadonnut. En elämässäni ole nähnyt sellaista univormunukkea. Ja se sisällys sitten! Olin antamaisillani häntä korville. Isänmaa ja isänmaa ja isänmaa — hän oli niin täynnä isänmaata niinkuin satula on täynnä sianvilloja. Minä näin miehen viisi minuuttia ja sillä aikaa hän lausui sanan »isänmaa» ainakin puolisataa kertaa. Pitäisi erinäisiä patriootteja varten laatia yhdestoista käsky, jossa sanottaisiin: ei sinun pidä turhaan lausua isänmaasi nimeä. Viis hän koko sormuksesta, hänelle on yhdentekevää ottaako hän hevosensa hännästä jouhen ja kiertää siitä kihlasormuksen. Viis hän morsiamestaan. Tuskin hän huomaa erotusta, kulkeeko hänen rinnallaan Heini Surpaeus vaiko joku punaposkinen vapaaehtoinen rekryytti.

Lida itki ääneensä ja tuomari torui, mutta eversti oli päässyt kertomisen makuun ja herkutteli siinä kuin paras nautiskelija.

— Mikael Surpaeus, jatkoi eversti niin innoissaan, että vaahto lenteli hänen suupielistään — aseta se mies totuudentuoliisi. Ruuvaa hänet siihen oikein lujaan, paina kaikkia nappuloita ja anna uusien raadiumiesi ja muiden pirunvehkeittesi hurista ja surista. Saammepa nähdä, mitä mittarit näyttävät. Mitä on Halvor Vasara? Hiilihankoa, patakoukkua, sapelinterää, kannuksia ja — isänmaata! Näitä ominaisuuksia vartenko nainen ottaa miehen? Pieni, suloinen, pystynenäinen Heini Niemen puustellista, jossa on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia rakkautta — isänmaallisen rautaseipäänkö hän ottaisi? »Mitäpä yhdestä sormuksesta. Jos meidän naisemme tahtoisivat ymmärtää isänmaan vaatimuksen tällä hetkellä, niin he luovuttaisivat kaikki korunsa valtion pankkiin. Silloin paranisi rahamme arvo ja isänmaa olisi pelastettu. Suurissa kulttuurimaissa ovat naiset hädän hetkellä kantaneet isänmaalle tällaisen uhrin. Kultaiset vihkisormuksetkin on vaihdettu rautaisiin sormuksiin. Jos vanha sormus olisi löydetty, niin olisimme Heinin kanssa aloittaneet tällaisten luovutusten sarjan. Isänmaan tähden.» Näin hän saarnasi, tuo ihanneluutnantti tasavallan armeijassa ja minä ajattelin: aamen, aamen. Ja tein lisäksi ristinmerkin. Ei, Heini raukkaa saamme onnitella, kun…

Eversti huomasi jäävänsä yksin, sillä Lida oli jo hetki sitten hävinnyt huoneesta ja tuomari seisoi kirjastohuoneen ovella ja puhui siitä, että on rikollista vanhan miehen siihen määrin unohtaa arvonsa. Luutnantti Vasara on päinvastoin harvinaisen hieno, vakava ja miellyttävä henkilö, juuri sellainen, jommoisia nuori valtakunta tarvitsee. Ja jos hän mainitsi tuota kulta-uhria, niin se tietysti johtui siitä, että Heini oli kertonut Titsia-tädin lausuneen, että »elämä kihlaa raudalla». Entä jos nämä kaksi nuorta todella voisivat saada aikaan sen, että naiset — ja tietysti miehetkin, mikäli heillä on arvoesineitä — uhraisivat isänmaan alttarille kalleutensa. Nimittäin luovuttaisivat ne valtion pankkiin.

— Saisimmepa silloin olla ylpeät Heinistä ja hänen sulhasestaan.

— Nielkööt molemmat rautaseipään. Se on vielä isänmaallisempaa.

— Sinä lasket leikkiä perin vakavalla hetkellä. Sisaremme on kadoksissa, hänet on nähty meren rannalla, veljemme koti on myyty, kaksi veljemme lapsista, niinkuin tiedät…

— Hyvästi, kolportööri. Onneksi, piru vie, ei sormus ole löytynyt. Eikä kai löydykään. Jylistäkää te isänmaallisuuden kunniaksi — minä taitan peitseni naisellisuuden puolesta. Tahtoisinpa tietää, piru vie, mitä isänmaasta tulee, jos nainenkin alkaa niellä rautaseipäitä. Hyvästi.

— Gabriel, yksi sana vielä. Kun Heini sulhasensa kanssa tulee tänne, niin käyttäydy ihmisiksi. Tai ole tykkänään tulematta. Heinin tähden…

— Hyvästi, susivouti.

Juuri kun eversti teki lähtöä, soitti äiti kaupungista, että hän heti tulee kotiin ja hiukan myöhemmin tulevat Heini ja hänen sulhasensa. Pitää tietysti järjestää vastaanotto niin sydämelliseksi kuin suinkin. Eversti kutsui Lidan puhelimeen ja kokonaan havahtuneena äskeisestä ankeudestaan, otti tytär vastaan tiedonannot. Molemmilta vanhoilta herroiltakin oli äskeinen mieliala kuin pois pyyhitty. Lidan hävitessä keittiöön, seisoivat veljekset eteisessä ja kiistelivät siitä, lähtevätkö he kotiin muuttamaan pukua, vai voivatko he ottaa vastaan nuorenparin näissä vaatteissa. Tuomari sanoi, etteivät he ehdi ja eversti väitti, että on mahdotonta esiintyä näin. Sehän on ensimmäinen visiitti ja hehän tavallaan edustavat täällä velivainajaa. Täytyy olla visiittipuku. Täytyy, täytyy, mutta mistä sen ottaa. Kaupunkiin on täältä runsaasti neljä kilometriä. He ovat olleet ja menneet, jos käy kotona muuttamassa pukua. Eversti kiiruhti keittiöön kysymään Lidan mielipidettä. Lida neuvoi ottamaan harjan, hyvä siitä sitten tuli. Veljekset seisoivat portailla ja harjasivat toistensa vaatteita.

— Mukava poika se on Vasara, sanoi eversti, — vaikka onkin hiukan liian pitkä Heinille.

Vanhempi veljeksistä hymähteli hiukkasen, muistellessaan, mitä kaikkea
Gabriel kymmenen minuuttia sitten oli sanonut Vasarasta.

— Et sano mitään, jatkoi eversti. — Mitä sinulla on häntä vastaan? Hän on isänmaallinen, mutta sitähän upseerin pitääkin olla. Hän on malli-ihminen, mutta eihän se haittaa. Huomasitko, miten joka nappi ja sauma olivat reklementin mukaan. Hän pitää hyvän järjestyksen. Mitä sinulla on häntä vastaan, kun et sano mitään?

— Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Kyllä hän teki hyvän vaikutuksen.

— No, sitähän minäkin. Ei meidän nyt tarvitse pitää puheita, eihän? Pidämme sitten vasta häissä. Millä kummalla saamme pois tämän tahran? Se on Ystävän syy, se on pitänyt kuonoansa tuossa käsivarrella. Niin, niin, sinä, tule tänne, nauretaan taas vähän yhdessä. Kuule, Mikael, oletko koskaan tietänyt, että eläimet nauravat? Tämä Ystävä ainakin nauraa.

Mikael Surpaeus harjasi hiestyneenä veljensä hihaa ja nauroi. Sellainen se oli Gabriel, pieksi tuulta eikä tarkoittanut mitään.

Kaikki juoksivat ja hääräsivät. Sedät vetivät auki ruokapöydän parvekkeella ja auttoivat Lidaa ja Herttaa kantamaan sinne astioita. Yhtäkkiä olivat kaikki monesta aikaa huomanneet kevään ja kuulleet, että linnut lauloivat.

* * * * *

Kun Tommi tuli koulusta, oli hän heti kuumeisella kiireellä rientänyt tarkastamaan, että puuliiterin lukko oli murtamatta. All right, kaikki oli paikoillaan. Mutta yöllä oli varasto toimitettava pois maksoi mitä maksoi, sillä huvilan ostajahan saattoi minä hetkenä hyvänsä saada päähänsä, että hän tahtoo nähdä tämänkin suojan sisältä. Ja äiti saattoi itsepintaisesti haluta nähdä, mitä tarvekaluja liiterissä oli. Tommi söi siis nopeasti päivällisen, nieli vastaansanomatta Hertan myrkylliset kysymykset ja viittaukset ja läksi Miramariin.

Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän salin vihreällä silkkisohvalla tapasi Rainan vierellä sisarensa Lettan. Heidän edessään seisoi, sikaari suussa, Yngve Lax, yllään ratsastuspuku, ja molemmat, nimittäin konsulinna ja Yngve nauroivat menehtyäkseen sille, mitä Letta kertoi. Letan kasvot hehkuivat ja hän koetti nähtävästi liioittelevalla vilkkaudellaan parantaa noloutta, jota hän köyhän pukunsa vuoksi tunsi tässä ylellisessä ympäristössä.

Raina Lax nousi ja kiiruhti Surpaeusta vastaan. Ikäänkuin Tommin sisar nyt, ensi kertaa ollessaan talossa, itseoikeutettuna olisi kuulunut yhteiseen liittoon, ei konsulinna lainkaan salannut häneltä suhdettaan hänen veljeensä, vaan nosti kädet Tommin olkapäille ja alkoi laverrella:

— No muruseni, pikkinen muruseni, voi voi, kuinka me olemme nauraneet. Neiti Letta on täällä kertonut serkkunsa kihlasormuksesta, jota sekä kenraalit että konstaapelit ovat etsineet ja joka nyt kököttää minun sormessani! Oi muruseni, kuinka kultainen sinä olit, kun annoit sen minulle. Kaunis se on, katsokaahan nyt tänne. Olen siihen aivan pikiintynyt. No, mikäs nyt on? Eikös sisarelle olisi saanut näyttää, että me olemme ystävät? Älä nyt viitsi jurotella — he saavat toisensa nuo kaksi, ja me saamme toisemme me kaksi. Kyllä poikeliini toimittaa sormuksen neiti Lettalle, ei tarvitse pelätä, että hän säälii rahoja. Oi-voi-voi, ajatella, että he kaikki etsivät sormusta ja morsian siellä huokailee ja tässä tämä pikkinen koru loistaa ja paistaa konsulinna Lax de Miramarin kädessä! Kyllä minä tästä pikkisestä korusta pidän. Tällaista ei saa ostamalla, kyllä kai se muuten olisi ostettu. Oi jestapoo, kuinka se on korea! Mutta eikös nuori herrasväki jo lähde ajelulle? Kyllä me Tommin kanssa täällä pidämme seuraa toisillemme… Eikös auto jo ole ajanut esiin, missä se soffööri aina kuhnailee. Se juopottelee niin ettei se näe selvää päivää. Jess sentään, kuinka tämä sormus on kaunis! Lähtekää pois nyt, tämä Tommi tässä ujostelee niin ettei ensinkään uskalla tarttua kiinni…