— Olettepa kovin kärkäs puhumaan, ilman että teiltä kysytään, keskeytti neiti, ja hänen kasvonsa olivat ylpeän ja vihaisen näköiset, mikä muutti ne melkein vallan oudoiksi. — Vaiti, tiedän varsin hyvin, että vanhemmilla on aina valmiina vastaus, kun on kysymys heidän lapsistaan.
Agnese tyrmistyi ja loi Luciaan katseen, joka näytti sanovan:
— Näet miten minun käy, kun et sinä osaa puolestasi puhua. Luostarinjohtaja antoi hänkin katseellaan ja päännyökkäyksellä nuorelle tytölle merkin, että hetki oli tullut rohkaista mielensä ja päästää äiti parka pulasta.
— Arvoisa neiti, sanoi Lucia, kaikki, minkä äitini on teille sanonut, on sulaa totuutta. Sen nuoren miehen, joka minua kosi — ja tässä hän hulmahti purppuran punaiseksi — otin vapaasta tahdosta sulhasekseni. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin vapaasti; mutta se tapahtuu sentähden, ettette ajattelisi pahaa äidistäni. Ja mitä tulee tuohon aatelisherraan — Jumala antakoon hänelle anteeksi — niin tahtoisin ennemmin kuolla kuin joutua hänen käsiinsä. Ja jos te teette meille sen laupeudentyön, että tarjoatte meille turvallisen olopaikan, me kun olemme siinä vaikeassa asemassa, että täytyy anoa tyyssijaa ja häiritä kunnon ihmisiä — mutta tapahtukoon Jumalan tahto — niin olkaa varma siitä, neiti, ette: kukaan ole täydemmästä sydämestä rukoileva puolestanne kuin me, naisparat.
— Teitä uskon kernaasti, sanoi aatelisneitonen ääni leppeämpänä. Mutta tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken. En senvuoksi, että tarvitsisin enempiä tietoja tai muita syitä hyväksyäkseni luostarinjohtajan suositukset, hän heti lisäsi kääntyen tämän puoleen teeskennellyn kohteliaasti. Olenhan jo ajatellut asiaa, ja tällä hetkellä tuntuu minusta seuraava tuuma sopivimmalta. Luostarin taloudenhoitajatar naitti joku aika sitten tyttärensä. Nämä naiset voivat asua tuossa vapaaksi jääneessä huoneessa ja toimittaa niitä pieniä askareita, joita hän teki luostarille. Totta puhuakseni … ja tässä hän viittasi luostarinjohtajalle lähestymään rautaristikkoa, sitten hän jatkoi kuiskaten: — Totta puhuakseni näinä kalliina aikoina ei ole vielä ajateltu hankkia ketään tuon nuoren naimisiin menneen naisen sijalle. Mutta minä aion itse puhua abbedissalle, ja minun kehoituksestani sekä teidän suosituksestanne … no niin, pidän asiaa vallan ratkaistuna.
Luostarinjohtaja alkoi kiitellä, mutta neitonen keskeytti:
— Jättäkäämme kaikki juhlallisuudet. Minäkin, tarpeen vaatiessa, aion turvautua kapusiinilais-veljien apuun. Ja pohjalta, näin hän jatkoi hymyillen puoleksi ivallisesti ja katkerasti, pohjalta me kaikki olemme veljiä ja sisaria.
Näin sanottuaan hän kutsui palvelija-nunnaa — kaksi tällaista oli erityisenä suosionosoituksena alati hänen yksityisessä palveluksessaan — ja käski hänen ilmoittamaan asian abbedissalle sekä sitten kutsumaan taloudenhoitajattaren luostarin portille sekä ryhtymään Agnesen ja hänen kanssaan tarpeellisiin toimenpiteisiin. Neiti käski Agnesen poistua, tervehti luostarinjohtajaa ja pyysi Luciaa jäämään. Johtaja saattoi Agnesen portille saakka antaen matkalla hänelle uusia ohjeita. Sitten hän meni kirjoittamaan uutisia tästä asiasta ystävälleen Cristoforolle.
— Mikä omituinen ihminen tuo aatelisneitonen, hän ajatteli itsekseen poistuessaan. Hyvin eriskummainen, totta tosiaan! Mutta ken osaa ottaa hänet oikealta kannalta, saa hänet tekemään mitä tahansa. Hyvä ystäväni Cristoforo ei varmaankaan saata kuvitella, että olen niin pian ja niin hyvin hänen asiansa toimittanut. Tuo kunnon mies! Hän ei koskaan voi olla hankkimatta itselleen jotain vaikeaa tehtävää niskoilleen. Mutta hän tekee sen aina jonkun hyvän asian vuoksi. Onneksi hän tällä kertaa on löytänyt ystävän, joka melua nostamatta, ilman monia mutkia ja vaikeuksia noin vaan kädenkäänteessä on selvittänyt asian. Tuleepa hän aika iloiseksi, tuo kelpo Cristoforo! Ja lisäksi hän huomaa, että mekin täällä johonkin kelpaamme.
Aatelisneiti, joka vanhan kapusiinilaisen edessä oli laskenut kaikki liikkeensä ja sanansa, ei nyt enää jäätyään kahdenkesken nuoren kokemattoman maalaisnaisen kanssa huolinut itseään pidättää. Ja hänen puheensa kävivät niin omituisiksi, ettemme niitä mainitse, vaan katsomme luontevammaksi lyhyesti kertoa tämän onnettoman naisen edelliset vaiheet, s.o. kaiken sen, mikä on tarpeellista selittämään hänessä huomaamamme tavattomat ja salaperäiset ominaisuudet ja saattamaan meille ymmärrettäviksi hänen menettelynsä aiheet alempana kertomissamme olosuhteissa.
Hän oli mahtavan milanolaisen ylimyksen, ruhtinas ———n nuorin tytär; isä oli epäilemättä kaupungin varakkaimpia henkilöitä. Mutta koska hän pani niin suunnatonta arvoa ylhäiseen nimeensä, hän piti omaisuuttaan vähäisenä, jopa tuiki riittämättömänä loisteliaasti sen mainetta ylläpitääkseen. Kaikki hänen toimensa tähtäsivät sentähden yhteen ainoaan päämäärään, nimittäin varojensa säilyttämiseen vähentymättöminä, ja mikäli hänestä riippui, yhden ainoan käden hoidon alaisina. Montako lasta hänellä oli? Tämä ei tarkoin selviä lähdekertomuksestamme. Ainoa siitä ilmenevä seikka on se, että hän oli päättänyt panna luostariin kaikki nuoremmat lapsensa kumpaakin sukua, jättääkseen omaisuutensa jakamattomana vanhimmalle pojalleen, jonka oli määrä jatkaa sukua, s.o. siittää lapsia, itseään kiusatakseen ja heitä kiusatakseen samalla tavoin kuin isänsäkin. Puheena oleva onneton nainen piili vielä äitinsä kohdussa, kun hänen kohtalonsa jo peruuttamatta oli määrätty. Epätietoista oli ainoastaan, oliko tuosta poloisesta tuleva munkki vai nunna; mutta tämän seikan oli lapsen syntymishetki ratkaiseva. Kun tyttönen oli syntynyt, hänen isänsä, ruhtinas, tahtoi antaa hänelle nimen, joka ehdottomasti johtaisi hänen mieleensä luostarin, ja jota oli kantanut kuuluisa pyhimys, ja tämän vuoksi hän kastatti hänet Gertrudeksi. Nunniksi puetut nuket olivat ensimäiset lelut, jotka hänelle annettiin käteen; sen lisäksi hän sai nunnankuvia. Ja näitä lahjoja seurasi aina kehoitus pitämään niitä hyvin kuin arvokkaita esineitä ainakin, sekä myöntävää vastausta odottava kysymys:
— Eivätkö ne ole kauniita?
Kun ruhtinas ja ruhtinatar tai pikku ruhtinas, ainoa kodissa kasvatettu poikalapsi, tahtoivat kiittää pikku tytön edullista ulkomuotoa, eivät he näyttäneet löytävän sopivampaa muotoa sitä ilmaistaksensa, kuin tämän:
— Kuinka kaunis abbedissa sinusta tulisi! Kuitenkaan ei kukaan koskaan hänelle avoimesti sanonut:
— Sinusta pitää tulla nunna.
Se oli kuitenkin noiden sanojen alla piilevä tarkoitus, johon ohimennen viitattiin jokaisessa keskustelussa, mikä kosketteli hänen tulevaisuuttaan. Jos pieni Gertrude joskus oli hieman julkea ja komenteleva, mikä muuten oli hänen luonteelleen ominaista, sanottiin:
— Olet vielä lapsi, eikä tuollainen käytös sinulle sovi. Kun sinusta tulee abbedissa, silloin sauvallasi komennat ihmisiä ja voit tehdä mitä ikinä tahdot.
Toiste nuhdellessaan häntä hänen liian vapaasta ja huolettomasta käytöksestään, mihin hän samoin kernaasti antautui, ruhtinas sanoi:
— Mitä, onko tuo käytöstä, joka sopii sinun säätyisellesi henkilölle? Jos tahdot, että sinulle kerta osoitetaan vaatimaasi kunnioitusta, niin opi tästä hetkestä alkaen paremmin itseäsi hillitsemään. Muista, että sinun kaikessa tulee olla luostarin ensimäinen henkilö. Sillä jalosyntyisen verensä vie mukaansa kaikkialle.
Kaikki nämä puheet painoivat pikkutytön mieleen vähitellen sen käsityksen, että hänestä kerran oli tuleva nunna; kaikkein enimmin vaikuttivat häneen hänen isänsä viittaukset. Hänen isänsä menettelytapa oli tavallisesti ankaran talonisännän komentoa; mutta kun nousi kysymys hänen lastensa tulevaisuudesta, hänen kasvojensa ilme ja jokainen hänen sanansa ilmaisivat päätöksen järkähtämättömyyttä, ja synkän epäluuloista käskijänhimoa, joka tiesi kohtalonomaista välttämättömyyttä.
Kuusivuotiaana Gertrude pantiin kasvatettavaksi ja vielä enemmän valmistettavaksi tulevaan kutsumukseensa sen luostarin turviin, missä juuri olemme hänet tavanneet. Tämän luostarin valinta ei ollut satunnainen. Molempien naisten ajuri kertoi, kuten muistamme, että luostarineitosen isä oli Monzan mahtavin henkilö. Kun liitämme tämän väitöksen, oli se sitten minkä arvoinen tahansa, muihin viittauksiin, jotka tekijämme huomaamattaan tuontuostakin antaa, saatamme puolestamme täydellä syyllä väittää, että hän oli tuon kaupungin lääniherra. Miten olikaan, niin hän siellä oli hyvin vaikutusvaltainen, ja hän arveli, että hänen tytärtään siellä paremmin kuin missään muualla kohdeltaisiin noudattaen kaikkea sitä kunnioitusta ja niitä suosionosoituksia, jotka yhä enemmän saattaisivat häntä valitsemaan luostarin ainaiseksi asunnokseen. Eikä hän erehtynyt. Silloinen abbedissa ja muutamat muut juonittelevat nunnat, joilla alati oli ohjat käsissään, olivat parhaillaan kateuden riidoissa toiseen luostariin ja muutamiin seudun perheisiin, minkä vuoksi he suuresti ihastuivat saadessaan niin vahvan tuen, vastaanottaen ylen kiitollisina heille osoitetun kunnian, ja he suostuivat täydesti niihin tarkoitusperiin, joihin ruhtinas oli viitannut valitessaan heidän luostarinsa tyttärensä ainaiseksi olopaikaksi; nämä tarkoitusperät olivat muuten heidän omien etujensa kanssa täydellisessä sopusoinnussa.
Tuskin oli Gertrude asettunut luostariin, kun häntä, syrjäyttämällä hänen nimensä, ruvettiin sanomaan aatelisneitoseksi. Hän sai erityisen kunniasijan ruokasalissa ja makuuhuoneessa; hänen käytöstään suositettiin toveriensa malliksi. Makeisia ja hyväilyjä hänelle jaettiin ylen määrin, tuollaista kunnioittavaa tuttavallisuutta osoittamalla, mikä niin suuresti miellyttää lapsia, varsinkin kun huomaavat saavansa sitä osakseen sellaisten henkilöiden puolelta, jotka tavallisesti kohtelevat heidän pieniä tovereitaan käskijän ylemmyydellä. Kuitenkaan ei kaikkia nunnia oltu värvätty salaliittoon, jonka tarkoituksena oli saattaa tyttö parka ansaan. Heidän joukossaan oli useita mieleltään teeskentelemättömiä ja kaikille juonille outoja, jotka olisivat kammoksuneet nuoren tytön uhraamista itsekkäille pyyteille. Mutta nämä nunnat olivat kokonaan kiinni erityisissä hommissaan; toiset heistä eivät tarkoin huomanneet kaikkia näitä juonia, toiset eivät oikein eroittaneet sitä, mikä niissä oli rikollista, toiset pidättäytyivät niitä tutkimasta, toiset olivat vaiti, välttääkseen turhia rettelöitä. Muutamat taas muistivat, että heidät samanlaisilla juonilla oli houkuteltu antautumaan kutsumukseen, jota myöhemmin olivat katuneet; nämä tunsivat sääliä pientä viatonta tyttöparkaa kohtaan, ja ilmaisivat tätä tunnetta hellillä ja surumielisillä hyväilyillä, joissa pienokainen ei ollenkaan aavistanut piilevän mitään salaperäistä, ja näin yritys edistyi. Se olisi ehkä täten edistynyt päämääräänsä asti, jos Gertrude olisi ollut ainoa luostarissa kasvatettavana oleva nuori tyttö. Mutta hänen kasvatuskumppaniensa joukossa oli muutamia, jotka tiesivät, että heidän oli määrä joutua naimisiin. Pikku Gertrude, johon oli istutettu ylhäisen säätynsä tietoisuutta, puhui ylpeästi tulevasta abbedissan, luostarinruhtinattaren kutsumuksestaan ja tahtoi kaikin mokomin olla toisten kateuden esineenä, mutta huomasi ihmetellen ja närkästyen, etteivät monetkaan heistä kateutta tunteneet. Vastakohtana niille majesteetillisille, mutta kylmille ja rajoitetuille kuville, jotka luostarinjohtajattaren toimi voi herättää, he loihtivat esiin vaihtelevia ja häikäiseviä kuvia: puolisoita, juhlia, ilta-kemuja, maalla-oloa, turnajaisia, kulkueita, muotipukuja, ajoneuvoja. Nämä kuvat vaikuttivat Gertruden aivoissa sellaista liikettä ja kuohuntaa kuin äsken poimituilla kukilla täytetty kori mehiläispesän edessä. Hänen vanhempansa ja opettajattarensa olivat ravinneet ja kehittäneet hänen luontaista turhamaisuuttaan totuttaakseen häntä pitämään luostarista. Mutta kun tätä himoa eräänä päivänä rupesivat järkyttämään toiset hänen luonteelleen olennaisemmat tunteet ja mietteet, hän antautui niihin kahta innokkaammin, ne kun olivat välittömämpiä. Gertrude ei tahtonut olla noita tovereitaan huonompi, ja tyydyttääkseen uusia harrastuksiaan hän vastasi, ettei lopulta kukaan voinut painaa hänen päähänsä nunnanhuntua ilman hänen suostumustaan, että hänkin saattoi mennä naimisiin, vieläpä paremmin kuin he kaikki, asua palatsissa ja nauttia maailmasta, että hän saattoi sen hyvin tehdä, kunhan vaan tahtoi, että hän niin oli tekevä, että hän tahtoi sen tehdä. Ja todella hän tahtoikin. Se ajatus, että hänen oma suostuntansa oli välttämätön, oli tähän asti ollut hänelle outo; mutta nyt se heräsi ja näyttäytyi sangen voimakkaaksi. Hän turvautui siihen joka kerta kun antautui haaveellisiin tulevaisuuden unelmiinsa, mutta tämän ajatuksen ohella sukelti aina mielestä esiin säännöllisesti toinen ajatus, nimittäin että hänen oli kieltäminen tuo suostuntansa isältään, ruhtinaalta, joka sitä jo piti tai teeskenteli pitävänsä annettuna. Ja tällöin nuoren tytön mieli oli kaukana siitä varmuudentunteesta, josta hän puheissaan kerskaili. Silloin hän itsekseen vertaili itseään niihin tovereistaan, jotka paljon suuremmassa määrin kuin hän olivat varmat tulevaisuudestaan, ja nyt hän kipeästi tunsi heitä kohtaan sellaista kateutta, jota oli luullut voivansa heissä herättää. Kadehtiessaan heidän kohtaloaan hän heitä vihasi; joskus tämä viha puhkesi esiin ylenkatseellisina, epäkohteliaina, jopa loukkaavina puheina; toiste taas pyyteiden ja toiveiden yhtäläisyys lauhdutti tuon vihan ja synnytti näennäistä ja ohimenevää toverillista tuttavallisuutta. Joskus, kun hän paremman puutteessa tahtoi nauttia jostakin todellisesta ja nykyhetkellisestä, hän iloitsi hänelle luostarissa myönnetyistä eduista ja antoi toisten saada tuntea tätä ylemmyyttään. Mutta joskus taas hän ei voinut sietää ajatusta, että oli yksin pelkoineen ja toiveineen, ja silloin hän aivan leppoisena haki heidän seuraansa, ikäänkuin rukoillen heidän hyväntahtoisuuttaan, heidän neuvojaan ja rohkaisujaan.
Keskellä näitä surkuteltavia pieniä taisteluja itsensä ja toisten kanssa, hän oli jättänyt taakseen lapsuuden ja saavutti tuon niin tähdellisen iän, jolloin sielu näyttää olevan salaperäisen voiman valloissa, joka ylentää, jalostaa ja vahvistaa kaikki taipumukset, kaikki ajatukset, ja joka välistä muuttaa ne ja antaa niille vallan odottamattoman suunnan. Se, mitä Gertrude siihen asti enimmin oli haaveillut tulevaisuudenunelmissaan, oli ulkonainen komeus ja loisto; se pehmeä ja hellä tunne, joka alussa oli epämääräisenä sukeltanut esiin hänen mielensä kätköistä kuin ohut sumu, alkoi nyt selvetä hänen mielikuvituksessaan ja saamaan siinä vallitsevan sijan. Henkensä salaisimpaan soppeen hän oli luonut itselleen ikäänkuin loisteliaan syrjäistyyssijan; siitä hän sai turvapaikan nykyhetken kylmältä todellisuudelta. Siellä hän vastaanotti muutamia yksilöitä, jotka eriskummaisesti olivat kokoonpantuja lapsuuden sekavista muistoista, heikoista ulkomaailman vaikutelmista ja siitä, mitä hän tuosta maailmasta oli kuullut toveriensa keskustellessa. Hän puheli niiden kanssa, asetti niille kysymyksiä, joihin itse niiden nimessä vastasi. Siellä hän oli valtijatar, siellä hän vastaanotti kaikenlaisia kunnianosoituksia. Aika ajoin uskonnolliset mietteet häiritsivät näitä loistavia juhlahetkiä, jotka mielikuvitus niin vaivaloisesti oli luonut. Mutta uskonto, sellaisena kuin sitä oli opetettu tyttöparalle ja kuin hän sitä oli ymmärtänyt, ei tuominnut ylpeyttä; kaukana siitä. Päinvastoin hän piti sitä täysin oikeutettuna ja hänestä se oli keino saavuttaa maallinen onni. Täten vailla oikeata olemustaan se ei enää ollut uskontoa, vaan turha aave kuten niin moni muu seikka maailmassa. Niinä hetkinä, jolloin tämä aave hallitsi itsevaltiaana Gertruden mielikuvituksessa, tuo poloinen epämääräisen pelon ja himmeän velvollisuudentunteen valtaamana koetti itselleen vakuuttaa, että hänen vastenmielisyytensä luostaria kohtaan ja vastahakoisuutensa vanhempiensa hänelle määräämään kutsumukseen nähden oli rikollinen, ja silloin hän sydämensä pohjassa itselleen lupasi sovittaa tuon rikoksen vapaaehtoisesti sulkeutumalla luostariin.
Oli olemassa sellainen määräys, ettei nuorta tyttöä saanut vastaanottaa nunnaksi, ellei hengellinen mies, jota sanottiin nunnien apulaispapiksi, tai joku toinen tämän tehtäväkseen saanut henkilö, ensin ollut häntä kuulustellut; täten tahdottiin saada varmuutta siitä, että hän vapaasta tahdosta antautui tähän kutsumukseen. Tämä kuulustelu ei saattanut tapahtua ennenkuin vuosi sen jälkeen, kuin kysymyksessä oleva henkilö oli kirjallisesti apulaispapille jättänyt hakemuksensa. Ne nunnista, jotka olivat ottaneet synkäksi tehtäväkseen virittää Gertrudelle ansaa ja saattaa hänet ainaiseksi lupautumaan luostariin siten että hän niin vähän kuin suinkin ymmärsi tekonsa merkitystä, käyttivät hyväkseen erästä kuvaamaamme hetkeä taivuttaakseen hänet kopioimaan ja allekirjoittamaan tuon hakemuksen. Ja saadakseen hänet helpommin taipumaan, he viisaasti kyllä toistamiseen hänelle huomauttivat, että tämä hakemus oli pelkkä muodollisuus, jolla saattoi olla ainoastaan se merkitys, minkä sille antoivat myöhäisemmät toimenpiteet, joihin ryhtyminen kokonaan riippui hänen tahdostaan. Huolimatta tästä kaikesta tuo hakemus tuskin oli saapunut määräpaikkaansa, kun Gertrude jo katui että oli sen kirjoittanut. Sitten hän katui katumustaan, viettäen päiviä ja kuukausia näin häälyen vastakkaisten tahdonilmaustensa välillä. Hän piti kauan tätä tekoansa tovereiltaan salassa; milloin hän näet pelkäsi panna heidän vastaväitteilleen alttiiksi tuota päätöstään, jota itse piti hyvänä, milloin taas häpesi heille tunnustaa muka tekemäänsä tyhmyyttä. Tarve keventää sydäntään, saada neuvoja ja karkaista rohkeuttaan sai viimein hänen epäilyksistään voiton. Oli olemassa toinen laki, joka sääti, ettei nuori neitonen päässyt apulaispapin kuulusteltavaksi, ellei ollut sitä ennen oleskellut ainakin kuukauden päivät poissa luostarista, missä oli ollut kasvatettavana. Vuosi oli jo melkein loppuun kulunut hakemuksen lähettämisen jälkeen, ja Gertrudelle oli huomautettu, että hänen pian oli lähdettävä luostarista kotiansa siellä viettämään tuota kuukautta ja ryhtyäkseen kaikkiin niihin valmistaviin toimenpiteisiin, joita vaadittiin sen teon toteuttamiseksi, jonka hän jo itse teossa oli pannut alkuun. Ruhtinas ja muut perheen jäsenet pitivät asiaa jo niin varmana, kuin olisi se jo tapahtunut. Mutta nuorella neitosella oli itsellään kaikkea muuta päässä. Sen sijaan että olisi ryhtynyt muihin valmistaviin toimenpiteisiin, hän vaan tuumi keinoa tehdäkseen ensimäisen tehottomaksi. Tässä hädässään hän päätti avata sydämensä yhdelle tovereistaan, joka oli kaikista avomielisin ja aina valmis antamaan pontevia neuvoja. Tämä toveri neuvoi Gertrudelle, että hän kirjoittaisi isälleen muuttaneensa vakaumustaan, hän kun ei kuitenkaan tuntenut itsessään tarpeeksi rohkeutta vaadittaessa sanoa hänelle suoraan vasten kasvoja muitta mutkitta: — en tahdo. Ovathan maksuttomat hyvät neuvot tässä maailmassa hyvin harvinaisia, ja neuvojatar antoi Gertruden maksaa tämän saamansa ohjeen siten, että kelpo lailla ivasi hänen pelkurimaisuuttaan. Kirje kyhättiin kolmen tai neljän ystävättären yhteisvoimin, kirjoitettiin salaa ja lähetettiin hyvin viekkaiden juonien avulla määräpaikkaansa. Gertrude oli suuren ahdistuksen alaisena odottaessaan vastausta, joka ei koskaan saapunut. Mutta muutaman päivän kuluttua abbedissa vei hänet syrjään, muuttui salaperäisen näköiseksi, kylmäksi ja surkuttelevaksi, lausui muutamia epäselviä sanoja ruhtinaan suuresta närkästyksestä, jostakin hairahduksesta, johon hän, Gertrude varmaankin oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta viittasi kuitenkin samalla siihen, että Gertrude hyvin käyttäymällä saattoi toivoa kaiken tämän vielä joutuvan unhoituksiin. Neitonen ymmärsi, eikä rohjennut siitä kysyä enempää.
Viimein saapui tuo niin pelätty ja niin toivottu päivä. Vaikka Gertrude tiesi lähtevänsä taisteluun, niin kuitenkin pääsö luostarista, poistuminen sen muurien sisältä, minne oli ollut suljettuna kahdeksan vuotta, se ajatus, että sai vapaasti vaunuissa ajaa maaseudulla, että sai jälleen nähdä kaupungin, kodin, kaikki tämä herätti hänessä raivoisan ilon tunteita. Taistelun varalle hän oli jo, uskottujensa tukemana, ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin, eli kuten tätä nykyä sanotaan, tehnyt suunnitelmansa.
— Joko minua tahdotaan pakoittaa, hän ajatteli, ja silloin minä panen jäntevästi vastaan: olen nöyrä, kunnioittavainen, mutta kieltäydyn. Tarvitseehan minun vaan olla sanomatta toistamiseen myöntymis-sanaa; ja sitä en aio lausua. Tai aikovat he voittaa minut lempeydellä, ja silloin minä tulen olemaan vielä lempeämpi heitä; tulen itkemään, rukoilemaan, heitä hellyttämään; enhän pohjalta tahdo muuta, kuin ettei minua uhrata!
Mutta kuten usein käy tällaisten olettamien, niin ei kumpikaan toteutunut. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että isä tai kukaan muu puhui hänelle anomuskirjeestä tai kutsumuksen hylkäämisestä ja ilman että hänelle ehdoitettiin mitään imartelujen tai uhkausten muodossa. Hänen vanhempansa olivat hänen seurassaan vakavat, surulliset ja jäykät, kuitenkaan koskaan sanomatta minkä vuoksi. Saattoi ainoastaan huomata, että he pitivät tytärtään rikollisena, arvottomana olentona. Salaperäinen tuomio tuntui painavan hänen päätään ja eroittavan häntä perheestä, sallien hänen olevan siihen liittyneenä ainoastaan siinä määrin kuin oli tarpeellista, jotta hän huomaisi alennustilansa. Harvoin ja vaan määrähetkinä hän pääsi vanhempiensa ja vanhemman veljensä seuraan. Näiden kolmen henkilön puheissa näytti vallitsevan suuri keskinäinen sopimus, mikä saattoi vielä selvemmäksi ja tuskallisemmaksi Gertruden yksinäisen tilan. Ei kukaan häntä puhutellut. Jos hän pelokkaasti rohkeni lausua muutaman sanan, jotka eivät tarkoittaneet jotain välttämättömästi tärkeätä, niin ne joko jätettiin huomioon ottamatta tai saivat vastaukseksi ainoastaan hajamielisen, halveksivan tai ankaran katseen. Kun hän ei enää voinut kestää niin katkeraa, niin nöyryyttävää eroittamista, kun hän joskus toisti kysymyksensä ja koetti tuttavallisesti seurustella perheensä jäsenten kanssa ja kun hän kerjäsi hieman rakkautta, niin kuuli hän heti lausuttavan sanan, joka epäsuorasti, mutta silti selvästi viittasi hänen kutsumuksensa valintaan. Verhotuin sanoin annettiin hänen ymmärtää, että hänellä oli yksi ainoa keino jälleen saavuttaa perheen suosiollisuus. Silloin hän, joka ei siitä huolinut näillä ehdoilla, huomasi, että hänen oli pakko peräytyä ja luopua nauttimasta pienimmistäkin hyväntahtoisuuden merkeistä, joita hän niin suuresti oli kaihonnut, ja alistua maanpakolaisuuden kohtaloonsa. Ja hän pysyi siinä lisäksi jonkunmoisen syyllisyyden varjon peittämänä.
Näin tuskalliset olot muodostivat räikeän vastakohdan niille hymyileville harhakuville, jotka niin suuresti olivat täyttäneet Gertruden mielen ja joita hän vielä salaa mielessään silmäili. Hän oli toivonut, ylen loistavassa ja usein vieraiden täyttämässä kodissaan saavansa todellisuudessa nauttia ainakin muutamista uneksimistaan kauniista seikoista; mutta hänen pettymyksensä oli täydellinen. Hän oli vallan yhtä ankarasti ja keskeytymättä suljettuna isänsä kodissa kuin luostarissa. Kävelyistä ulkoilmassa ei ollut puhettakaan, ja katettu käytävä, joka hänen isänsä talosta johti lähellä olevaan kirkkoon, riisti häneltä sen ainoankin tilaisuuden, joka hänellä olisi ollut hieman jaloitella kadulla.
Hänen seuransa oli vakavampaa, harvalukuisempaa ja yksitoikkoisempaa kuin luostarissa. Joka kerta kun ilmoitettiin vieraiden tuloa, Gertruden täytyi kiivetä yläkertaan ja sulkeutua vanhojen palvelijattarien huoneeseen; siellä hänen täytyi syödä ateriansakin, joka kerta kun oli kemut. Palvelijat noudattivat käytöksessään ja puheissaan isäntäväen esimerkkiä. Gertrude, joka luonteensa mukaisesti kernaasti olisi kohdellut heitä huolimattoman ylpeästi, olisi pakollisessa asemassaan toivonut, että he olisivat antaneet hänelle joitakin hyväntahtoisuuden merkkejä, alentuen niitä heiltä kerjäämäänkin, ja tunsi itsensä nöyryytetyksi ja kahta masentuneemmaksi huomatessaan näiden vastaavan ilmeisen välinpitämättömästi, joskin muodollista lievää kohteliaisuutta osoittaen.
Näin ollen ei häneltä jäänyt huomaamatta, että muuan nuori kamaripalvelija, joka erosi kaikista muista, osoitti hänelle vallan erityistä kunnioitusta ja myötätuntoisuutta. Tämän nuorukaisen käytöstapa vastasi Gertruden mielestä enimmin hänen mielikuvituksiensa luomia oloja ja niiden ihanteellisten olentojen menettelyä, joilla oli täyttänyt mielikuvituksensa. Vähitellen huomattiin jotain outoa nuoren neitosen tavoissa: levollisuutta ja mielenkiihoitusta, jotka eivät olleet hänelle ominaisia, sellaista ryhtiä, jota havaitaan henkilöllä, mikä on löytänyt jotain mieltäkiinnittävää, mitä tahtoisi katsella joka hetki eikä antaa toisten katsella. Häntä pidettiin entistä enemmän silmällä: Mistähän tuo kaikki johtuikaan? Eräänä aamuna muuan kamarineiti yllätti hänet hetkenä, jolloin hän salaa taittoi kokoon paperiliuskaa, mille hänen olisi ollut parasta olla mitään kirjoittamatta. Kamarineiti osasi muutamilla viekkailla tempuilla saada tuon paperin käsiinsä, mistä se siirtyi ruhtinaan käsiin.
Gertruden pelkoa, hänen kuullessaan isänsä askeleita, ei saata kertoa eikä kuvitella. Olihan se isä, jonka hän hyvin tunsi, olihan hän närkästynyt, ja hän, Gertrude, tunsi itsensä syylliseksi. Mutta nähdessään hänen ilmestyvän siihen eteensä kulmakarvat rypistyneinä ja tuo kirje kädessä, ei luostari tuntunut hänestä kyllin turvalliselta pakopaikalta; sata syltä maan alle hän olisi tahtonut vajota. Nuhdesaarna ei ollut pitkä, mutta kahta hirvittävämpi. Rangaistus, joka hänelle heti määrättiin, oli siinä, että hänet suljettiin tuohon huoneeseen sen naisen valvonnan alaiseksi, joka oli tehnyt ilmiannon. Mutta tämä oli vaan valmistusta, väliaikaista järjestelyä. Uhan ja viittausten muodossa saatettiin hänen tietoonsa, että häntä odotti salaperäinen, outo, ja juuri senvuoksi vielä pelättävämpi rangaistus.
Luonnollisesti nuori kamaripalvelija heti ajettiin pois talosta. Ja häntäkin uhattiin jollakin hirvittävällä rangaistuksella, jos hän ikinä rohkenisi avata suutansa tämän seikkailun suhteen. Teroittaessaan tätä hänen mieleensä, ruhtinas antoi hänelle kaksi juhlallista korvapuustia, liittääkseen tämän seikkailun yhteyteen muiston, joka oli nuorukaiselta vievä kaiken halun siitä kerskailla. Verukkeen löytäminen kamaripalvelijan karkoituksen selittämiseksi ei ollut vaikeata; mitä nuoreen neitoseen tulee, sanottiin hänen olevan pahoinvoipana.
Gertrude jäi siis alakuloisuutensa, häpeänsä, tunnontuskiensa ja tulevaisuuden kammon valtoihin, seuranaan tuo nainen, jota vihasi hairahduksensa todistajana ja alennustilansa aiheuttajana. Tämä nainen taas puolestaan vihasi Gertrudea, jonka tähden hänen oli pakko epämääräisen pitkänä aikana viettää vanginvartijan kiusallista elämää ja säilyttää vaarallista salaisuutta.
Näiden tunteiden aiheuttama ensi sekasorto lieveni vähitellen. Mutta aikaa myöten jokainen niistä palasi Gertruden mieleen, suureni siinä ja juurtui siihen häntä entistä selvemmin ja varmemmin kiduttaen. Mikä saattoikaan olla tuo arvoituksellisesti uhkaava rangaistus? Moninaisina ja vaihtelevina niitä tarjoutui lakkaamatta Gertruden hehkuvalle ja kokemattomalle mielikuvitukselle. Todennäköisimmältä hänestä tuntui se, että hänet vietäisiin takaisin Monzan luostariin, että hän ei enää ilmestyisi sinne "aatelisneitona", vaan rikollisena, ja että häntä siellä pidettäisiin vankina, Herra tiesi kuinka kauan ja millaisen kohtelun alaisena! Kaikkein katkerinta tässä olettamassa, joka jo itsessään oli katkera, oli häpeän tunne. Tuon onnettoman kirjeen lauseet, sanat ja pilkut palasivat toistamiseen hänen mieleensä; ja hän ajatteli, että ne oli nähnyt ja tarkastanut vallan odottamaton lukija, joka suuresti erosi siitä, jolle kirje oli tarkoitettu. Hän kuvitteli mielessään, että tuo kirje oli saattanut joutua hänen äitinsäkin tai veljensä tai vielä toistenkin luettavaksi; ja tämän häpeän rinnalla hänestä kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä. Sen nuorukaisen kuva, joka oli ollut koko selkkauksen alkusyy, vaivasi sekin vangin tavoin pidetyn tyttö paran mieltä; ja epäilemättä tämä kuva teki eriskummallisen vaikutuksen noiden muiden siitä suuresti eroavien, vakavien, kylmien ja uhkaavien henkilövaikutelmien parissa. Mutta senvuoksi, ettei voinut eristää tuota yhtä kuvaa noista muista ja ettei hetkeksikään voinut palata noihin pian haihtuneisiin onnenhetkiin, ilman että heti hänen eteensä ilmaantuivat niiden aiheuttamat nykyiset surut, hän koetti vähitellen poistaa niitä mielikuvituksestaan ja muististaan ja vieroittua niistä pois.
Eipä hän enää pitkältä eikä kernaasti viipynyt näissä aikaisempien unelmiensa iloisissa ja loistavissa haaveiluissa; ne olivat liian päinvastaiset tosioloille ja kaikille tulevaisuuden odotuksille. Ainoa tyyssija, mistä Gertrude saattoi toivoa levollisuutta ja kunniallista oloa, joka ei ollut mikään tuulentupa, oli luostari, silloin kun hän teki päätöksensä elinajakseen siihen sulkeutua. Sellainen päätös — sitä hän ei voinut epäilläkään, olisi selvittänyt kaikki epäsuhtaisuudet, maksanut kaikki velat ja silmänräpäyksessä muuttanut hänen tilansa. Tätä tuumaa vastaan nousi tosin koko hänen elämänsä suunnitelma; mutta ajat olivat muuttuneet. Mutta ajatellessaan sitä kuilua, johon oli uponnut, ja verratessaan muutamina hetkinä tuntemaansa pelkoa juhlitun, kunnioitetun ja määräysvaltaisen nunnan asemaan, luostari tuntui hänestä paratiisilta. Kaksi hyvin erilaista tunnetta lisäksi aika-ajoin lievensi hänen vanhaa vastenmielisyyttään luostaria kohtaan; nimittäin milloin hänen hairahduksensa synnyttämät tunnonvaivat ja haaveellinen hartauden tunne, milloin taas ylpeys, mitä loukkasi ja katkeroitti vanginvartijattarensa käytöstapa, jota naista Gertrude, totta puhuen, usein kiihoitti; tämä nainen milloin kosti peloittamalla Gertrudea uhatulla rangaistuksella, milloin taas pani hänet häpeämään hairahdustaan.
Kun tuo nainen taas toiste tahtoi osoittautua hyväntahtoiseksi, hän muuttui holhoilevan suojelevaksi, mikä oli vielä vastenmielisempää kuin hänen loukkauksensa. Näissä eri tilaisuuksissa Gertruden toivo päästä tämän naisen kynsistä sekä kohota asemaan, joka oli yläpuolella hänen vihaansa ja sääliänsä — tämä alituinen toivo tuli niin voimakkaaksi, että se teki hänen mielestään siedettäväksi joka seikan, mikä saattoi viedä tuon toivon perille.
Neljän tai viiden pitkän vankilapäivän kuluttua Gertrude eräänä aamuna tuntien tavatonta kyllästymistä ja epätoivoa vartijattarensa tavanmukaisen kohtelun vuoksi, piilottautui yhteen huoneen soppeen ja jäi siihen hetkeksi peittäen käsillä kasvonsa raivoansa hillitäkseen. Silloin hän tunsi voimakasta tarvetta nähdä toisia kasvoja, kuulla toisia ääniä ja kokea toisenlaista kohtelua. Hän ajatteli isäänsä, perhettänsä; mutta hänen ajatuksensa peräytyi pelästyneenä kauas heistä. Mutta hänen mieleensä johtui, että riippui hänestä saada heidät jälleen ystävikseen; ja tämä herätti hänessä äkillistä iloa. Tätä iloa seurasi suuri mielenhämmennys ja omituinen hairahduksensa katuminen sekä yhtä voimakas halu sitä sovittaa. Tosin ei hänen tahtonsa vielä ollut kokonaan kiintynyt päätökseen, mutta koskaan ennen hän ei ollut sitä niin voimakkaasti ajatellut. Hän nousi ja meni pöydän ääreen, tarttui tuohon kohtalonomaiseen kynään ja kirjoitti isälleen kirjeen täynnä innostusta ja mielenmasennusta, surumielisyyttä ja toivehikkaisuutta, rukoillen anteeksiantoa ja osoittaen olevansa epämääräisesti valmis kaikkeen mitä anteeksiantaja ikinä suvaitsi vaatia.
KYMMENES LUKU.
On hetkiä, jolloin mieli, varsinkin nuoren mieli, on siinä tilassa, että pieninkin kehoitus saattaa tuon nuoren henkilön tekemään kaiken, mikä vivahtaa hyvään ja uhrautuvaan tekoon. Se on juuri puhjenneen kukan kaltainen, joka kevyesti keinuen hennon vartensa päässä on valmis tarjoamaan tuoksunsa ensi henkäykselle, joka liitelee sen ympärillä. Näitä hetkiä, joita toisten pitäisi hienotunteisesti kunnioittaen kohdella, itsekäs viekkaus tarkkaavaisesti vaanii ja tempaa lennosta kahlehtiakseen tahdon, joka ei ole varuillaan.
Lukiessaan tätä kirjettä ruhtinas ——— huomasi heti oven auenneeksi vanhoille ja itsepäisille tuumilleen. Hän lähetti kutsumaan Gertrudea luokseen; odottaessaan hänen tuloansa hän valmistautui rautaa kuumana takomaan. Gertrude ilmestyi, ja kohottamatta katsettaan isänsä puoleen lankesi polvilleen ja sai tuskin sanotuksi:
— Anteeksi!
Isä viittasi häntä nousemaan. Mutta äänellä, joka varsin vähän oli omansa rohkaisemaan, hän vastasi, että ei riittänyt pelkästi toivoa ja rukoilla anteeksiantoa, sillä se muka oli liian helppo ja luonnollinen seikka jokaiselle syylliselle, joka pelkää rangaistusta; anteeksianto oli ennenkaikkea ansaittava. Gertrude kysyi vallan hiljaa ja vavisten, mitä hänen piti tehdä.
Ruhtinas — sydämemme kieltäytyy tällä hetkellä antamasta hänelle isän nimeä — ei vastannut suoraan, vaan alkoi puhua pitkälti Gertruden hairahduksesta, ja nämä sanat viilsivät tyttöparan sydäntä kuin haavaa kosketteleva karkea käsi, Ruhtinas jatkoi huomauttaen, että jos hänellä joskus aikaisemmin olisikin ollut jossakin määrin aikomus antaa tyttärensä viettää ylhäisen säädyn maallista elämää, niin oli Gertrude asettanut tälle aikeelle voittamattoman esteen. Sillä kunnian miehenä hänellä ei muka koskaan olisi rohkeutta tarjota aatelismiehelle vaimoksi nuorta naista, joka siveydestään oli antanut sellaisen todisteen. Onneton tytär kuunteli ja oli vallan musertunut. Silloin ruhtinas muutti äänensä ja puheensa lempeämmäksi ja jatkoi lisäten, että jokaista syntiä varten oli olemassa parannuskeino sekä sääliä; että Gertruden synti oli senlaatuinen, että sen parannuskeino oli mitä selvimmin määrätty ja että hänen tästä surullisesta sattumasta piti oppia huomaamaan, että ylhäissäätyinen elämä ulkopuolella luostaria oli liiaksi täynnä vaaroja hänelle…
— Niin on! huudahti Gertrude, pelon järkyttämänä, häpeän valmistamana ja tällä hetkellä tulvailevan hellyyden liikuttamana.
— Sinäkin siis sen käsität, jatkoi ruhtinas seuraavassa tuokiossa. No hyvä, älkäämme enää puhuko menneisyydestä. Kaikki on unhoitettua. Olet tehnyt ainoan kunniakkaan ja sopivan päätöksen, joka enää oli tehtävissä. Mutta koska olet sen tehnyt vapaasta tahdosta ja luontevalla tavalla, on minun velvollisuuteni saattaa se sinulle kaikin puolin seurauksiltaan miellyttäväksi, ja minun tehtäväni on asettaa niin, että kaikki sen tuottamat edut ja ansiot lankeavat sinun osallesi. Ja tämän otan minä huolekseni.
Näin sanoen hän soitti pöydällä olevaa kelloa ja sanoi sisään astuvalle palvelijalle:
— Käske heti tänne ruhtinatar ja ruhtinas!
Sitten hän jatkoi Gertrudelle:
— Tahdon oitis ilmoittaa iloni; tahdon, että kaikki heti alkavat kohdella sinua niinkuin sopii ja tulee. Olet jonkun aikaa kokenut isällistä ankaruutta; mutta tästälähin tulet kokemaan isän hellyyttä.
Nämä sanat kuullessaan Gertrude oli vallan tyrmistynyt. Hän ajatteli miten nuo lausumansa sanat olivat voineet merkitä niin paljoa, ja tuumi, oliko jotain mahdollisuutta niitä peruuttaa tai supistaa niiden merkitystä. Mutta ruhtinaan vakaumus tuntui niin ehdottomalta ja hänen ilonsa niin voitonriemuiselta, hänen hyväntahtoisuutensa niin ehdolliselta, ettei Gertrude rohjennut lausua sanaakaan, joka olisi voinut niitä häiritä.
Muutaman hetken kuluttua saapuivat ne kaksi henkilöä, jotka ruhtinas oli kutsunut; ja huomattuaan siinä Gertruden, he katsoivat häntä suoraan silmiin, hämmästyneen ja epävarman näköisinä. Mutta ruhtinas virkkoi tyytyväisenä ja ystävällisen ilmeisenä, mikä suositti heille samanlaista:
— Tässä näette kadotetun lampaan; ja olkoon tämä viimeinen sana, joka palauttaa mieleen surullisia muistoja. Tuossa näette nyt edessänne perheemme ilon ja lohdutuksen. Gertrude ei enään tarvitse neuvoja; sitä, mitä toivoimme hänen omaksi hyväkseen, hän nyt itsekin vapaaehtoisesti tahtoo. Hän on päättänyt, hän on ilmoittanut minulle päättäneensä…
Tämän kuullessaan Gertrude kohotti isäänsä pelästyneen ja rukoilevan katseen, ikäänkuin rukoillen häntä keskeyttämään, mutta isä jatkoi järkähtämättä:
— Pukea yllensä nunnan-hunnun.
— Hyvä, hyvä! huusivat yhteen ääneen äiti ja poika, ja toinen toisensa jälkeen syleili Gertrudea; tämä vastaanotti nämä ystävällisyyden osoitukset kyynelin, joita selitettiin ilokyyneliksi. Silloin ruhtinas puhkesi pitkiin puheisiin selitellen, miten aikoi tehdä tyttärensä kohtalon iloiseksi ja loistavaksi. Hän puhui siitä kunniakkaasta erikoisasemasta, joka oli tuleva tyttärensä osaksi luostarissa ja lähistössä, että hän siellä tulisi olemaan kuin ruhtinatar ainakin ja perheen edustaja; että hän, heti kun ikänsä salli, oli koroitettava ylimpään luostari-arvoon, ja että hän siihen asti tuli olemaan ainoastaan nimeksi riippuvainen toisista.
Ruhtinatar ja pikku ruhtinas toistivat toistamistaan onnittelujaan ja suosiotaan. Gertrude oli kuin unen valloissa.
— Meidän tulisi sitten määrätä päivä, jolloin menemme Monzaan jättämään abbedissalle hakemuksemme, sanoi ruhtinas. Kuinka hän siitä tulee iloiseksi! Vakuutan teille, että koko luostari on osaava panna arvoa siihen kunniaan, minkä Gertrude sille tekee. Niin … ja miksi emme lähtisi sinne jo tänään?
— Niin todella, lähtekäämme, sanoi ruhtinatar.
— Menen antamaan määräykseni, virkkoi ruhtinas.
— Mutta … huomautti nöyrästi Gertrude.
— No, rauhoitu, sanoi ruhtinas, Antakaamme Gertruden itsensä päättää; ehkei hän tänään tuntisi olevansa sellaisella mielellä, ehkäpä hän kernaammin odottaa huomiseen. Menemmekö siis tänään vai huomenna?
— Huomenna, vastasi heikolla äänellä Gertrude, joka luuli vielä voittavansa jotain, voittamalla aikaa.
— Huomenna siis, virkkoi ruhtinas juhlallisesti. Hän on päättänyt, että lähdetään huomenna. Tällävälin menen nunnien apulaispapin luo pyytämään määräpäivää tutkinnoksi.
Tuumasta tekoon. Ruhtinas läksi todella heti — se ei ollut mikään pieni alentuminen — mainitun apulaispapin luo, ja sovittiin, että tutkinto oli tapahtuva kahden päivän kuluttua.
Koko sen päivän loppupuolella Gertrudella ei ollut hetkenkään lepoa. Hän olisi tahtonut viihdyttää sydäntään niin suurista mielenliikutuksista ja antaa ikäänkuin ajatustensa kirkastua ja selvitellä itselleen, mitä oli tehnyt ja mitä oli edessä, tutkia, mitä oikeastaan tahtoi ja hidastuttaa tätä koneen ratasta, joka tuskin liikkeelle jouduttuaan, jo kiihtyi huimaavaan vauhtiin; mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Toinen toimi seurasi toistansa, toinen takertui kiinni toiseen. Tämän juhlallisen keskustelun jälkeen Gertrude vietiin ruhtinattaren huoneeseen, missä hänet puki ja somisti itse ruhtinattaren johdon alla tämän kamarineiti. Tätä pukemista ei vielä oltu ehditty viimeistellä, kun tultiin ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Gertrude kulki keskellä kumartelevia palvelijoita, jotka täten onnittelivat häntä hänen parantumisensa johdosta, ja sitten hän tapasi muutamia läheisimpiä sukulaisiaan, jotka oli kutsuttu kiireisesti hänelle osoittamaan kunniaa ja iloitsemaan hänen kanssaan noista kahdesta onnellisesta tapauksesta: terveyden palaamisesta ja kutsumuksen valitsemuksesta.
Nuorella morsiamella — tämä nimi annettiin luostariin aikoville nuorille naisille, ja kaikki vieraat tervehtivät Gertrudea tällä nimellä hänen näyttäydyttyään — nuorella morsiamella oli koko työ vastatessa kaikkiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle sateli joka taholta. Hän kyllä tiesi, että jokainen hänen vastauksistaan oli kuin uusi myöntyminen, uusi suostuminen, mutta miten vastata eri tavoin? Kohta aterian jälkeen lähdettiin ajelemaan. Gertrude nousi vaunuihin äitinsä ja kahden sedän kanssa, jotka olivat olleet kutsuttuja aterialle. Tavallisen kierroksen jälkeen poikettiin Marina-kadulle, joka siihen aikaan kulki nykyään kaupungin puutarhan anastamalla alueella, ja jolla kaupungin herrat ajelivat vaunuissaan virkistyäkseen päivän vaivoista. Molemmat sedät puhuivat paljon Gertruden kanssa, kuten sellaisena päivänä noudatetut tavat vaativat; ja toinen heistä, joka näytti paremmin kuin toinen tuntevan joka henkilön, joka vaunut, joka palvelijan virkapuvun, ja jolla yhtenään oli jotain sanottavaa tuosta herrasta ja tuosta naisesta, kääntyi äkkiä Gertruden puoleen ja sanoi:
— Sinä pikku veitikka, sinä annat potkun kaikille noille turhamaisuuksille, oletpa aika ovela, sivuutat meidät maallikko-parat, menet viettämään autuaallista elämää, ajaen vaunuissa paratiisiin.
Iltahämärässä palattiin kotia, ja palvelijat, jotka astuivat alas portaista soihdut käsissä, ilmoittivat, että paljon vieraita odotti. Tuo suuri uutinen oli levinnyt, ja sukulaiset ja ystävät tulivat täyttämään velvollisuutensa. Mentiin sisälle vierassaliin. "Nuori morsian" oli tämän seurapiirin epäjumala, lelu ja uhri.
Jokainen koetti anastaa hänen seuransa itselleen. Mikä sopi siitä, että tullessaan luostariin tervehdykselle saisi runsaasti makeisia, mikä lupasi käydä häntä tiheään katsomassa, mikä puhui sukulaisestaan nunnasta, mikä taas toisesta tuttavastaan nunnasta; mikä taas puhui laveasti siitä ylhäisestä asemasta, joka luostarissa oli tuleva Gertruden osaksi. Toiset, jotka eivät vielä olleet voineet päästä lähelle häntä, jota niin tiheään piiritettiin, odottivat halukkaasti hetkeä tunkeutuakseen esiin ja odottivat kärsimättöminä tehtävänsä täyttämistä.
Vähitellen tämä seura hajaantui. Kaikki poistuivat tyytyväisinä, ja
Gertrude jäi yksikseen vanhempiensa ja veljensä pariin.
— Vihdoinkin, virkkoi ruhtinas, on minulla ollut ilo nähdä tytärtäni kohdeltavan säätynsä mukaisesti. Samalla minun täytyy tunnustaa, että hän on käyttäytynyt vallan erinomaisesti; hän on osoittanut, ettei hänelle tule tuottamaan vaikeuksia näytellä ensimäistä osaa ja ylläpitää perheen kunniaa.
Illallinen syötiin kiireisesti, jotta seuraavana aamuna varhain voitaisiin olla valmiina.
Gertrude, joka oli surullinen ja katkera, mutta samalla ylpeä kaikesta tästä huomaavaisuudesta, muisti tänä hetkenä kaiken sen, minkä oli saanut kärsiä vanginvartijattareltaan. Ja huomatessaan isänsä olevan niin suopean altis tekemään hänelle mieliksi kaikessa, paitsi yhdessä ainoassa seikassa, hän tahtoi hyväkseen käyttää tätä suotuisaa tilaisuutta tyydyttääkseen ainakin yhden niistä intohimoista, jotka häntä kiusasivat. Hän siis toi esiin suuren vastenmielisyytensä palata tuon naisen seuraan ja valitti katkerasti hänen kohteluaan.
— Kuinka, sanoi ruhtinas. Eikö tuo nainen ole osoittanut sinulle tarpeeksi kunnioitusta? Huomenna, sen takaan, tulen hänelle antamaan sellaisen löylytyksen, että hän sen ikänsä muistaa. Luota minuun, että sinä hänestä olet saava täydellisen hyvityksen. Eikä tyttäreni, johon olen tyytyväinen, tarvitse nähdä lähellään henkilöä, joka hänelle on vastenmielinen.
Näin sanottuaan hän kutsutti toisen naishenkilön, jonka määräsi palvelemaan Gertrudea. Tämä, joka sillävälin nautti saavuttamastaan hyvityksestä, ihmetteli, että se hänelle tuotti niin vähän tyydytystä verrattuna siihen kiihkeyteen, millä sitä oli halunnut. Vastoin hänen tahtoaankin valtasi hänen mielensä tietoisuus hirvittävästä etenemisestään luostaritiellä ja se ajatus, että peräytyminen siltä nyt olisi vaatinut paljon enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin mikä olisi riittänyt muutama päivä aikaisemmin, jolloin hänellä näitä kykyjä ei ollut.
Se naishenkilö, joka seurasi häntä hänen huoneeseensa, oli jo vanha talossa. Hän oli jo ollut nuoren ruhtinaan hoitajatar, oli vastaanottanut hänet imettäjän käsistä ja vaalinut häntä nuorukaisikään asti. Tähän nuorukaiseen hän tuhlaili kaiken kohteliaisuutensa, häneen hän kiinnitti kaiken toivonsa, kaiken kunnianhimonsa. Tämä nainen oli tuona päivänä tehdystä päätöksestä yhtä iloineen, kuin olisi ollut kysymys hänen omasta onnestaan. Ja Gertruden täytyi päivän taakan täydennykseksi kuunnella vanhan vaimon onnitteluja, ylistelyjä ja neuvoja ja kuulla hänen puhuvan muutamista hänen tädeistään ja muista naissukulaisistaan, jotka olivat olleet hyvin tyytyväiset nunnanasemaansa. He näet tämän ruhtinaallisen suvun jäseninä olivat aina saaneet osakseen ylhäisimmät arvot, olivat aina osanneet ylläpitää vaikutusvaltaansa ulkopuolella luostaria ja olivat vastaanottohuoneissaan saaneet aikaan asioita, joissa ylhäisön huomatuimmat naiset olivat epäonnistuneet. Tämä vaimo puhui Gertrudelle käynneistä, jotka hän vallan varmaan oli saava vastaanottaa ja etenkin siitä, miten nuori ruhtinas nuoren puolisonsa, epäilemättä jonkun ylen ylhäisen naisen, seurassa oli tuleva häntä tervehtimään, ja että silloin ei yksistään luostarin, vaan koko seudun väki oli oleva liikkeellä, vanha vaimo oli puhunut tätä riisuessaan Gertruden vaatteita, ja vielä, kun Gertrude jo makasi vuoteessaan ja nukkui, hän päästeli edelleen sanatulvaansa. Nuoruus ja väsymys olivat saaneet voiton huolista. Yö oli levoton, täynnä tuskallisia unia, mutta nämä keskeytti vanhan naishenkilön terävä ääni, kun hän varhain herätti Gertrudea valmistautumaan Monzaan lähtöä varten.
— Ylös, ylös, nuori morsiamemme! On jo selvä päivä; ja ennenkuin olette pukeutunut ja valmiina, on ainakin tunti kulunut. Ruhtinatar nousee paraikaa: hänet on herätetty neljä tuntia tavallista aikaisemmin. Nuori herra ruhtinas on jo käynyt alhaalla talleissa, on palannut sieltä ja on valmis lähtöön milloin tahansa. Hän on ketterä kuin jäniksen poika, tuo nuori veitikka; sellainen hän muuten oli pienestä pitäen. Minä voin sen vakuuttaa, sillä olenhan kantanut häntä käsivarsillani. Mutta kun on määrä lähteä matkaan, ei pidä antaa hänen odottaa; hänellä on tosin mitä parhain luonnonlaatu. Mutta jos viivytellään, hän käy levottomaksi ja melukkaaksi. Tuo rakas lapsi! Ei pidä sitä paheksua, se johtuu hänen luonnonlaadustaan. Ja tällä kertaa hänellä on siihen hieman aihetta. Sillä hän näkee vaivaa Teidän tähtenne. Taivas varjele ketään häntä tuollaisina hetkinä kiihoittamasta! Silloin hän ei välitä kenestäkään muusta kuin herra ruhtinaasta. Ja kerta hänestäkin tulee ruhtinas; tapahtukoon tämä kuitenkin niin myöhään kuin suinkin. Joutuin, joutuin neitiseni. Miksi katsotte minuun noin haaveellisena. Tällä hetkellä Teidän jo pitäisi olla poissa pesästä.
Kuvitellessaan nuoren ruhtinaan kärsimättömyyttä, kaikki muut ajatukset, jotka Gertruden herättyä olivat sulloutuneet hänen päähänsä, pakenivat heti kuin varpusparvi haukan ilmestyttyä. Hän totteli, pukeutui kiireisesti, antoi somistaa itseään, ja astui saliin, mihin jo vanhemmat ja veli olivat kokoontuneet. Häntä pyydettiin istumaan nojatuoliin ja hänelle tuotiin kuppi suklaatia. Tämä merkitsi samaa kuin Roomalaisilla miehuutta osottavaan toogaan pukeutuminen.
Kun tultiin ilmoittamaan, että vaunut odottivat, ruhtinas vei tyttärensä syrjään ja sanoi:
— Gertrude, eilen tuotit itsellesi kunniaa, tänään tulee sinun kunnostaa itseäsi tavattomasti. Nyt sinun tulee näyttäytyä luostarille ja synnyinseudullesi, missä sinun on määrä näytellä etevintä osaa. Sinua odotetaan. (Luonnollisesti ruhtinas edellisenä päivänä oli lähettänyt sanan luostarin johtajattarelle). Sinua odotetaan, ja kaikkien katseet tulevat olemaan sinuun kiinnitetyt. Arvokkaisuutta ja ujostelematonta käytöstä! Johtajatar tulee sinulta kysymään, mitä haluat; tämä on pelkkää muodollisuutta. Voit vastata, että haluat pukea yllesi pyhän puvun siinä luostarissa, missä sinua niin hellästi on kasvatettu ja missä olet saanut osaksesi niin paljon ystävyyden osoituksia, mikä muuten on vallan totta. Lausu nämä harvat sanat pakottoman avoimesti, jotta ei voida sanoa, että ne sinulle on opetettu, ja ettet osaa itsestäsi puhua. Nuo kunnon luostarisisaret eivät tiedä mitään siitä, mikä on tapahtunut: se on salaisuus, jonka tulee vaipua perheemme helmaan. Älä siis näytä masentuneelta ja epävarmalta, mikä voisi antaa aihetta epäilyksiin. Näytä, mistä suvusta olet lähtenyt, Ole ystävällinen ja vaatimaton. Mutta muista samalla, ettei siinä paikassa, lukuunottamatta vanhempiasi, kukaan ole sinua ylempänä.
Odottamatta vastausta ruhtinas lähti liikkeelle; Gertrude, ruhtinatar ja nuori herra seurasivat häntä; he astuivat alas portaita, ja seuraavassa tuokiossa istuivat vaunuissa. Ylhäisen maailman tuottamat hankaluudet ja huolet ja luostarin onnellinen elämä, varsinkin mitä tulee ylhäisimpään aateliin kuuluviin nuoriin naisiin, olivat puheenaiheena matkalla. Matkan loppupuolella ruhtinas toisteli neuvojaan tyttärelleen ja mainitsi moneen kertaan miten hänen tuli vastata. Kun ajettiin sisälle Monzaan, Gertrude tunsi sydämen kouristusta. Mutta hänen huomionsa kiintyi hetkeksi muutamiin herroihin, jotka ohikulkiessaan pyysivät pysäyttämään vaunuja ja lausuivat kohteliaisuuksiaan. Jatkettiin matkaa ja suunnattiin kulku hitaammin luostaria kohti, monien, joka taholta esille kiiruhtaneiden kylän asukasten uteliaiden katseiden seuratessa vaunuja. Sinä hetkenä, jolloin nämä pysähtyivät noiden muurien ja tuon portin eteen, Gertruden sydäntä kouristi entistään kovemmin. Astuttiin alas ajoneuvoista kahden väkijonon välillä, joita palvelijat pidättivät esiintunkemasta.
Kaikki nuo silmät, jotka tähystelivät tyttöparkaa, pakoittivat häntä joka hetki tarkkaamaan ryhtiään. Mutta enemmän kuin kaikki muut yhteensä herättivät hänessä pakollisuuden tunnetta hänen isänsä silmät, joita kohti hän huolimatta niiden herättämästä suuresta pelosta ei malttanut olla lakkaamatta kääntämättä katseitaan. Ja nuo silmät hallitsivat hänen liikkeitään, jopa hänen kasvojensa ilmeitä, ikäänkuin näkymättömien ohjien avulla.
Kuljettiin ensimäisen pihan poikki, astuttiin toiselle, ja siinä tuli näkyviin sisäluostarin ovi selkoselällään ja täynnä nunnia. Etumaisena seisoi luostarinjohtajatar, vanhimpien nunnien ympäröimänä; heidän takanaan sankkana parvena toisia nunnia, joista muutamat seisoen varpaillaan. Takimaisina seisoivat palvelijanunnat jakkaroilla. Näkyi myös siellä täällä huntujen lomissa loistavan joku pieni silmä, pilkistävän esiin pienet kasvot. Ne olivat taitavimmat ja rohkeimmat luostarin oppilaista, jotka olivat hiipineet ja piiloittautuneet nunnien pariin ja joiden oli onnistunut tuuppimalla saada itselleen pieni aukko, sillä hekin tahtoivat nähdä jotakin. Tästä naisjoukosta nousi suosionhuutoja; nähtiin monen käsivarren heiluvan, tervetuloa toivottaen ja iloa osoittaen. Saavuttiin ovelle; Gertrude pysähtyi abbedissan eteen. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysyi tämä puoleksi iloisena, puoleksi juhlallisena, mitä Gertrude halusi tällä paikalla, missä ei kukaan saattanut häneltä mitään kieltää.
— Olen tullut tänne, — alkoi Gertrude; mutta juuri kun hänen piti lausua ne sanat, joiden piti melkein peruuttamattomasti ratkaista hänen kohtalonsa, hän epäröi hetken ja seisoi tuijottaen edessään olevaan nunnajoukkoon. Tänä hetkenä hän huomasi yhden noista entisistä leikkitovereistaan, joka katseli häntä säälin ja ivansekainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
— Kas oletko sentään mennyt ansaan!
Tämän leikkitoverin näkeminen, joka herätti hänessä vireille kaikki hänen aikaisemmin luostarissa kokemansa tunteet, palautti myös häneen hänen entistä rohkeuttansa. Ja jo hän tavoitteli mielessään jotain vastausta, joka kokonaan olisi eronnut hänelle määrätystä. Mutta kun hän oli nostanut katseensa isäänsä, ikäänkuin koetellakseen voimiaan, hän huomasi isän kasvoissa niin synkkää levottomuutta, niin uhkaavaa kärsimättömyyttä, että pelko pani hänet tekemään päätöksensä, ja yhtä nopeasti kuin olisi paennut peloittavaa seikkaa hän jatkoi:
— Olen tullut tänne pyytämään, että minun sallittaisiin pukea ylleni nunnan puku tässä luostarissa, missä minua niin hellästi on kasvatettu.
Abbedissa vastasi kiireisesti suuresti pahoittelevansa tässä tilaisuudessa, etteivät luostarin asetukset sallineet hänen antaa heti paikalla suostumusta; tämä oli tulos luostarisisarten yhteisestä äänestyksestä. Mutta Gertrude kuitenkin tarpeeksi tiesi millaiset tunteet olivat häntä kohtaan tässä laitoksessa, voidakseen arvata, mikä tämä vastaus oli oleva. Siihen asti — tämän hän lisäsi — eivät mitkään asetukset estäneet abbedissaa ja luostarisisaria tuomasta ilmi sitä iloa, jonka tämä pyyntö heissä herätti.
Silloin nousi kumea onnittelujen ja hyvähuutojen melu. Heti kannettiin esiin suuria tarjottimia täynnä makeisia, joita tarjottiin ensin "nuorelle morsiamelle" ja sitten vanhemmille. Sillävälin kuin muutamat nunnista tunkeilivat Gertruden ympärillä ja toiset onnittelivat äitiä, toiset nuorta ruhtinasta, abbedissa pyysi ruhtinasta tulemaan vastaanottosalin ristikkoaukon ääreen, missä hän häntä odotti. Kaksi vanhempaa nunnaa oli hänen seurassaan, ja nähdessään ruhtinaan tulevan hän sanoi:
— Herra ruhtinas, noudattaakseni sääntöjä … täyttääkseni välttämätöntä muodollisuutta, vaikka tosin tässä tapauksessa … kuitenkin minun on pakko sanoa Teille … että joka kerta kun nuori tyttö anoo lupaa pukeutua nunnan pukuun … on abbedissan, joka minä ansiottani olen, velvollisuus ilmoittaa vanhemmille … että … jos sattumalta … pakoittavat tytärtään … heidät julistetaan kirkonkiroukseen. Suonette minulle anteeksi.
— Luonnollisesti, luonnollisesti, arvoisa äiti. Kiitän tunnollisuuttanne … onhan se vallan oikeutettua. Mutta ette kai epäile…
— Kuinka se tulisi kysymykseen, herra ruhtinas … sanoinhan vaan täyttääkseni tarkan määräyksen; muutenhan…
— Tietysti, tietysti, arvoisa äiti.
Vaihdettuaan nämä muutamat sanat he kumpikin kumarsivat ja poistuivat, ikäänkuin kummallekin olisi ollut tuskallista jatkaa tätä keskustelua; ja kumpikin palasi seuransa luo, toinen sisäpuolelle, toinen ulkopuolelle luostarin kynnystä.
— Lähtekäämme, sanoi ruhtinas, Gertrudella on pian oleva tarpeeksi tilaisuutta mielin määrin nauttia näiden kunnon sisarten seurasta. Täksi kertaa olemme heitä tarpeeksi häirinneet.
Näin sanottuaan hän kumarsi ja antoi lähtömerkin. Muut perheensä jäsenet lähtivät liikkeelle, vaihdettiin uudelleen tervehdyksiä, ja niin lähdettiin matkaan.
Paluumatkalla Gertrudella ei ollut halua puhella. Pelästyneenä ottamastaan askeleesta, häveten raukkamaisuuttaan, paheksuen itseään ja toisia, hän laski itsekseen ne tilaisuudet, joissa vielä saattoi vastata kieltäen. Ja heikosti ja sekavasti hän antoi itselleen sen lupauksen, että seuraavassa, toisessa ja kolmannessa tilaisuudessa oli oleva taitavampi ja rohkeampi. Mutta kaikki nämä ajatukset eivät voineet haihduttaa tuon isänsä vihastuneen katseen vaikutusta; ja kun hän salavihkaa katsahtaessaan isäänsä sai sen varmuuden, ettei isänsä kasvoissa enää ollut vihan jälkeäkään, vaan että ne päinvastoin ilmaisivat täydellisen tyytyväisyyden tyttäreensä, tämä tuntui hänestä sangen onnelliselta seikalta, ja hetkeksi hän tunsi itsensä vallan tyytyväiseksi.
Kotia palattua täytyi taas vaihtaa pukua ja somistaa itsensä; sitten seurasivat päivällinen, muutamat käynnit, ajelu, keskustelu ja lopuksi illallinen. Tämän lopulla ruhtinas otti puheeksi toisen kysymyksen, nimittäin kummin valinnan. Tämä nimi annettiin naiselle, joka vanhempien pyynnöstä rupesi tulevan nunnan ohjaajattareksi ja seuralaiseksi siksi ajaksi, joka kului nunnaksi pyrkimisestä luostariinpääsyyn asti. Tällä ajalla käytiin kirkoissa, julkisissa rakennuksissa, seuroissa, huviloissa, pyhäköissä, sanalla sanoen kaikissa kaupungin ja sen ympäristön huomattavissa paikoissa, jotta nuori neitonen ennenkuin teki peruuttamattoman lupauksen, itselleen tarkoin selvitti mistä luopui.
— Täytyy valita kummi, sanoi ruhtinas, sillä huomenna nunnien apulaispappi tulee täyttämään tutkinnon muodollisuuksia ja kohta senjälkeen Gertrude esitetään kapitulissa, jotta hurskaat luostariäidit saattavat hänet vastaanottaa.
Lausuessaan nämä sanat hän oli kääntynyt ruhtinattaren puoleen. Ja tämä kun luuli sitä kehoitukseksi mielipiteen esilletuomiseen, alkoi sanoa:
— Olisihan esimerkiksi…
Mutta ruhtinas keskeytti sanoen:
— Ei, ei, ruhtinaallinen puolisoni; kummin tulee ennen kaikkea miellyttää "nuorta morsianta". Ja vaikka yleinen tapa myöntää kummin valinnan vanhemmille, on Gertrudella kuitenkin niin paljo arvostelukykyä ja käyttäymisälyä, että hän hyvin ansaitsee, että hänen suhteensa tehdään poikkeus.
Tällöin hän kääntyi Gertruden puoleen senilmeisenä kuin henkilö, joka ilmoittaa toiselle erityistä suosiota, ja jatkoi:
— Jokaisella niistä naisista, jotka olivat meitä tänä iltana tervehtimässä, on vaadittavat edellytykset tullakseen perheemme tyttären kummiksi; ja jokainen luullakseni on pitävä kunnianaan saada osakseen valintamme. Valitse siis itse.
Gertrude älysi kyllä, että valitseminen oli samaa kuin uusi suostuminen. Mutta ehdoitus oli tehty niin juhlallisesti, että kieltäyminen olisi voinut näyttää halveksimiselta, tai ainakin kiittämättömyydeltä tai oikullisuudelta. Hän teki nyt siis vielä tämänkin myönnytyksen ja mainitsi sen naisen, joka sinä iltana oli ollut hänelle miellyttävin, nimittäin sen, joka häntä enimmin oli hyväillyt ja imarrellut ja joka oli häntä kohdellut osoittaen sellaista tuttavallisuutta, hellyyttä ja herttaisuutta, mikä luo vanhan ystävyyden valon ainoastaan muutaman hetken vanhaan tuttavuuteen.
— Etpä olisi voinut sen paremmin valita! huudahti ruhtinas, joka oli halunnut ja odottanut juuri tätä valinnan tulosta. Oliko tämä laskettua vai satunnaista, on epätietoista, mutta tässä oli käynyt samoin kuin silmänkääntäjän, joka osoittaa korttipakan eri kortteja ja käskee ajattelemaan yhtä, minkä hän sitten arvaa; mutta hän on näyttänyt niitä sillä tavoin, että silmän on täytynyt pysähtyä yhteen ainoaan. Tuo nainen oli siihen määrin häärinyt Gertruden ympärillä koko illan, hän oli siihen määrin kääntänyt Gertruden huomion itseensä, että nuoren neitosen olisi tarvinnut suuresti ponnistella mielikuvitustaan ajatellakseen toista. Tällainen huomaavaisuus ei muuten ollut vailla erityistä syytänsä. Tuo nainen oli jo aikoja sitten iskenyt silmänsä nuoreen ruhtinaaseen tehdäkseen hänet vävykseen. Hän katsoi sentähden tämän talon asioita vallan omikseen. Ja on aivan luonnollista, että hän harrasti tämän rakkaan Gertruden asioita yhtä suurella mielenkiinnolla kuin viimemainitun lähimmät sukulaiset.
Seuraavana päivänä Gertrude heräsi ajatellen tutkijamunkkia, jonka oli määrä tulla; ja hänen hautoessaan mielessään voisiko käyttää hyväkseen tätä niin ratkaisevaa tilaisuutta peräytyäkseen, sekä mitenkä se oli käyvä päinsä, ruhtinas kutsutti hänet luoksensa.
— Kas niin, tyttäreni, hän sanoi. Tähän asti olet käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tänään tulee sinun kruunata tekosi. Kaikki, mikä on tapahtunut tähänasti, on johtunut vapaasta tahdostasi. Jos sinulle tällävälin olisi johtunut mieleen joku epäilys, joku pieni katumus, nuoruuden oikuista johtunut, olisi sinun pitänyt se ilmaista; mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei enää ole aikaa lapsellisuuksiin. Tuo kunnon mies, jonka on määrä tulla tänä aamuna, on tekevä sinulle ylen monta kysymystä tulevan kutsumuksesi suhteen. Hän tulee kysymään, rupeatko nunnaksi vallan vapaaehtoisesti, lisäksi minkätähden, miten, ja Herra tiesi mitä kaikkea. Jos epäröit vastatessasi, hän tulee sinua pitämään jännityksessä vaikka kuinka kauan. Tämä tuottaisi sinulle paljon ikävyyttä ja väsyttäisi suuresti. Mutta siitä voisi johtua vielä ikävämpi seuraus. Kaikkien jo tapahtuneiden julkisten selitysten jälkeen, sinun osoittamasi pieninkin epäröiminen panisi alttiiksi minun kunniani ja voisi saattaa luulemaan, että minä olen katsonut sinun ajattelemattomuuttasi varmaksi päätökseksi, että olen toiminut hätäisesti, että minä … niin mitä kaikkea voitaisiinkaan luulla! Tässä tapauksessa minun olisi pakko valita jompikumpi kahdesta yhtä tuskallisesta hätäkeinosta: joko antaa ihmisten muodostaa itselleen hyvin epäedullisen käsityksen minun menettelystäni — mikä ei mitenkään olisi sopusoinnussa niiden vaatimusten kanssa, jotka velvollisuudet itseäni kohtaan minulle asettavat — tai paljastaa päätöksesi oikea syy ja…
Mutta kun hän tänä hetkenä huomasi, että Gertruden kasvot punoittivat, että hänen silmänsä paisuivat ja että hänen kasvonsa vetäytyivät kokoon kuin kukan terälehdet rajuilman edellä puhaltavan kuuman tuulen vaikutuksesta, hän keskeytti puheensa, lauhtui lempeämmän näköiseksi ja sanoi:
— No no, kaikki riippuu sinusta, sinun älykkaisyydestäsi. Tiedän, että sinulla sitä on runsaasti, ja ettet ole kyllin lapsellinen lopulla tärvelemään hyvin aloitettua asiaa. Mutta minun tietysti varovaisuudesta on täytynyt kaikkea ajatella. Älkäämme siis enää siitä puhuko ja sopikaamme, että vastaat suorasti, niin ettet herätä epäilystä tuon kunnon miehen aivoissa. Siten sinäkin paljoa pikemmin suoriudut koko asiasta.
Ja huomautettuaan miten hänen oli vastattava todennäköisimpiin kysymyksiin, hän taas palasi tavalliseen puheaiheeseensa, nimittäin niihin hauskuuksiin ja nautintoihin, jotka luostari oli Gertrudelle tarjoava. Ja hän jatkoi tätä puhettansa kunnes palvelija tuli ilmoittamaan luostarin apulaispapin tuloa. Toisteltuaan kiireisesti tärkeimmät ohjeensa ruhtinas jätti tyttärensä kahdenkesken papin kanssa, kuten säädökset määräsivät.
Tuo hengenmies saapui jo melkein varmana siitä, että Gertrudella oli suuri harrastus luostariin, sillä siihen suuntaan oli ruhtinas viittaillut käydessään häntä kutsumassa. Kuitenkin tuo kunnon pappi tiesi, että epäluulo oli yksi hänen ammattinsa tärkeimpiä avuja, minkä vuoksi hänen periaatteenaan oli tyystin pidättäytyä hätäillen luottamasta moisiin vakuutuksiin ja pysyä varuillaan ennakkoluuloihin nähden. Mutta harvoin sattuu niin, että vaikutusvaltaisen henkilön vakuuttavat ja varmat sanat, oli hän sitten kuka tahansa, eivät loisi väritystään siihen henkilöön, joka niitä kuuntelee…
Lausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet, pappi virkkoi:
— Neitiseni, tulen luoksenne näyttelemään pahan hengen osaa. Tulen asettamaan epäilyksen alaiseksi sitä, minkä hakemuksessanne olette maininnut varmana. Tulen asettamaan silmienne eteen vaikeudet ja saamaan varmuutta siitä, että olette niitä oikein punninnut. Sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä.
— Puhukaa vaan, sanoi Gertrude.
Kunnon pappi alkoi silloin häneltä kysellä säädöksien määräämässä muodossa:
— Tunnetteko sydämessänne vapaata, pakotonta päätöstä ruveta nunnaksi? Eikö teihin ole vaikutettu uhkauksien eikä imartelevien houkutuksien muodossa? Eikö ole turvauduttu mihinkään pakolliseen vaikutusvaltaan, jotta taipuisitte tähän päätökseenne? Puhukaa avomielisesti, peittelemättä miehelle, jonka velvollisuus on saada selville oikea tahtonne, jotta hän estäisi kaikkea pakkoa tapahtumasta.
Oikea vastaus tällaiseen kysymykseen ilmeni äkkiä Gertruden mieleen hirvittävän selvänä. Mutta antaakseen sen, täytyi hänen tehdä selityksiä, mainita kuka oli häntä uhannut, kertoa kokonainen tarina. Tuo poloinen pakeni pelästyneenä tätä ajatusta ja haki kiireisesti toista vastausta, ja löysi yhden ainoan, joka nopeasti ja varmasti saattoi vapauttaa hänet tästä kidutuksesta.
— Rupean nunnaksi, hän virkkoi, peittäen mielenliikutustaan, vallan omasta vapaasta tahdostani.
— Kuinka pitkä aika on siitä, kun tämä ajatus on teissä syntynyt? kysyi pappi.
— Se on minulla aina ollut, vastasi Gertrude, joka tuon ensi askeleen jälkeen oli tullut rohkeammaksi valhettelemaan vastoin parempaa tietämystään.
— Mutta mikä on päävaikutin, joka saattaa teidät nunnaksi rupeamaan?
Kunnon pappi ei tietänyt, mitä herkkää kieltä kosketteli. Ja Gertrude ponnisti kaikki voimansa, jotta ei hänen kasvoissaan olisi näkynyt näiden sanojen hänen sieluunsa tekemä vaikutus.
— Vaikutin on se, että tahdon palvella Jumalaa ja paeta maailman asettamia vaaroja.
— Olisikohan joku suru … joku … suokaa anteeksi, joku oikku…? Joskus hetkellinen syy saattaa tehdä vaikutuksen, joka näyttää ainaisesti pysyvän. Kun sitten tuo syy raukeaa ja mieli muuttuu, niin silloin…
— Ei, ei, vastasi joutuisasti Gertrude: syy on yksistään se, jonka teille mainitsin.
Enemmän halusta täydelleen suorittaa tehtävänsä kuin tietoisena sen välttämättömyydestä pappi jatkoi kuulusteluaan. Mutta Gertrude oli päättänyt loppuun asti teeskennellä. Se ajatus, että tuo vakava ja kelpo pappi ei vähääkään näyttänyt mitään sellaista hänestä epäilevän, herätti hänessä vastenmielisyyttä. Ja tyttö parka ajatteli lisäksi, että pappi tosin saattoi estää häntä tulemasta nunnaksi. Mutta siihen päättyikin hänen vaikutusvaltansa ja suojeluksensa Gertrudeen nähden. Kun pappi olisi lähtenyt pois, jäisi Gertrude yksikseen ruhtinaan luo. Ja mitä hänellä senjälkeen olisi kärsittävänä tässä talossa, siitä kunnon pappi ei tietäisi mitään, ja jos tietäisikin, niin ei parhaallakaan tahdolla voisi tehdä muuta kuin tuntea sääliä Gertrudea kohtaan, tuota levollista ja maltillista sääliä, mikä yleensä omistetaan sille, joka omasta syystään joutuu kärsimään.
Kuulustelija väsyi pikemmin kyselemiseensä, kuin tyttö parka teeskentelemiseen. Ja huomattuaan hänen vastauksensa alati samanlaisiksi ja kun ei hänellä ollut mitään syytä epäillä niiden vilpittömyyttä, pappi muutti lopulta puheensa, iloitsi hänen päätöksestään ja lausui kaikkea, mikä oli omansa tätä hyvää päätöstä tukemaan, ja sanoi hänelle hyvästi.
Kulkiessaan huoneuston läpi, hän äkkiä kohtasi ruhtinaan, joka näytti kulkevan siitä ikäänkuin sattumalta. Ja pappi onnitteli häntä sen hyvän mielialan johdosta, minkä oli havainnut hänen tyttäressään. Ruhtinas oli siihen asti ollut hyvin tuskallisen levottomuuden valloissa. Tämän kuullessaan hän hengitti helpommin. Ja unhoittaen tavallisen vakavan jäykkyytensä hän melkein juosten riensi Gertruden luo, jakeli hänelle tuhlaillen ylistystä, hyväilyjä ja lupauksia, ja ilmaisi peittelemättä iloansa ja hellyyttään, joka suureksi osaksi oli vilpitön. Tämänlaatuinen on tuo ristiriitainen sekaolio, jota sanomme ihmissydämeksi.
Emme seuraa Gertrudea tuohon keskeymättömään näytäntöjen ja huvitusten pyörteeseen; emme liioin rupea kuvaamaan järjestyksessä ja yksityiskohtaisesti hänen sieluntilaansa tuona aikana. Siitä tulisi liian yksitoikkoinen alakuloisuuden ja tahdonhäälymisen kuvaus, sekä sellaisten seikkojen taistelua, jotka jo on kerrottu. Paikkojen kauneus, esineiden vaihtelu, mielihyvä, minkä tuotti vapaassa ulkoilmassa retkeileminen, kaikki tämä vaan saattoi Gertrudelle kahta vihatummaksi sen paikan kuvittelemisen, minne hänen oli määrä lopulta astua vaunuista viimeinen kerta, ainiaaksi. Vielä masentavampia olivat ne vaikutelmat, jotka hän sai seurapiireistä ja pidoista. Nähdessään nuoria naisia, joita mainittiin "morsiameksi" tämän sanan luonnollisimmassa ja tavallisimmassa merkityksessä, hän tunsi kateutta ja sietämättömän kalvavaa tunnetta. Joskus myös jonkun muun henkilön näkeminen pani hänet ajattelemaan, että tuon henkilön aseman omistaminen kaiketi tiesi inhimillisen onnen huippua.
Toisin ajoin palatsien upeus, koristeiden loisteliaisuus, juhlien hälinä ja iloine humu herättivät hänessä sellaisen huumauksen ja sellaisen halun elää iloisena, että hän lupasi itselleen peruuttaa lupauksensa ja ennemmin kärsiä mitä tahansa kuin palata luostarin kylmään ja kammottavaan varjoon. Mutta kaikki nämä päätökset haihtuivat, kun hän tyynesti punnitsi vaikeuksia ja kun hän vaan loi katseensa ruhtinaaseen.
Toisin ajoin taas se ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi hylätä nämä nautinnot, saattoi hänelle katkeraksi ja tuskalliseksi tämän lyhyen nautinto-ajan. Samoin janon vaivaama potilas katselee raivostuneena ja työntää luotaan närkästyneenä sitä vesilusikkaa, minkä lääkäri vaivoin saattaa hänelle myöntää.
Tällävälin naisluostarin apulaispappi oli antanut tarpeellisen todistuksensa, ja lupa kokoonkutsua kapituli Gertruden vastaanottoa varten oli saapunut. Kapituli oli koolla, ja tuloksena oli, kuten saattoi odottaa, kolme neljännestä salaisista äänistä, joka säädöksien mukaan vaadittiin, ja Gertrude oli hyväksytty luostariin otettavaksi. Hän itse, väsyneenä näistä pitkällisistä kärsimyksistä, pyysi päästä luostariin niin pian kuin suinkin. Ei suinkaan ollut ketään, joka olisi tahtonut hillitä tällaista intoa.
Hänen tahtonsa tapahtui siis. Ja kun hän oli juhlallisesti saatettu luostariin, hän puki ylleen nunnan puvun.
Alokasaikaa, joka oli täynnä kaihoa ja katumusta, oli kestänyt kaksitoista kuukautta, ja nyt oli tullut hetki, jolloin Gertruden oli lausuttava kieltäymys, mikä olisi ollut kaikkein omituisin, odottamattomin ja huomiotaherättävin, tai toistaa suostumuksensa, jonka jo oli niin moneen kertaan lausunut. Hän sen toisti ja tuli nunnaksi ainiaaksi.
Kristinuskon erityisiä ja luovuttamattomia ominaisuuksia on kyky jakaa rauhaa ja ohjausta jokaiselle, joka siihen turvautuu, oli hän sitten missä tilassa ja oloissa tahansa. Jos entisyys on autettavissa, se osoittaa parannuskeinon, hankkii sen ja neuvoo sopivan tavan ja voiman sen toteuttamiseksi, maksoi mitä maksoi. Jos ei tällaista keinoa ole löydettävissä, niin se opettaa sananlaskun mukaisesti muuttamaan välttämättömyyden hyveeksi. Se neuvoo jatkamaan viisaasti sitä, mikä kevytmielisesti on alotettu. Se taivuttaa mielen vastaanottamaan melkein halukkaasti sellaista, mikä on pakosta sen kannettavaksi määrätty, ja luo valintaan, joka oli ajattelematon, mutta joka on peruuttamaton, katumuksen koko pyhyyden, harkinneisuuden, ja sanokaamme suoraan, koko iloisen innon. Se on senlaatuinen tie, että tuli ihminen mistä sokkelosta tai kuilusta tahansa ja alkoi sitä astua, niin voi hän siitä lähtien edetä turvallisena ja hyvässä toivossa, ja levollisena saapua varmaan päämäärään. Näin ollen Gertrudesta olisi voinut tulla pyhä ja tyytyväinen nunna, vaikka olikin niin epäsuotuisien olosuhteiden vallitessa verhoutunut nunnan huntuun. Mutta tämä onneton nainen päinvastoin taisteli ikeensä alla, ja täten hän vaan tunsi kahta raskaammaksi ikeen ja ahdistuksen.
Lakkaamaton menetetyn vapauden kaiho, nykyistilan kauhu, turhien toiveiden vaivaloinen tavoittelu, joiden ei koskaan pitänyt toteutuman — tällaiset tunteet etupäässä täyttivät hänen sielunsa. Hän kantoi alati mielessään tuota katkeraa menneisyyttä, hän katkasi muistissaan kaikki ne asianhaarat, jotka olivat johtaneet nykyistilaan ja kumosi tuhannesti ajatuksissaan, minkä teolla oli toteuttanut: hän syytti itseään leväperäisyydestä, toisia omavaltaisuudesta ja petollisuudesta ja riutui raivontunteisiinsa.
Hän samalla ihaili ja itki omaa kauneuttaan, surkutteli nuoruuttaan, joka oli tuomittu kuihtumaan hitaassa marttyriudessa, ja erinäisinä hetkinä hän kadehti ketä naista tahansa, oli hän minkä säätyinen tahansa ja oli hänellä omallatunnollaan mitä tahansa, kunhan hän vaan vapaasti saattoi nauttia noista eduista.