— Sulkekaa, sulkekaa; heti, heti!
Yksi heistä juoksee noutamaan avuksi kapteenia; toiset sulkevat kiireisesti myymälän ja työntävät ovisalvat eteen. Joukko ulkona alkaa käydä sankemmaksi ja huutaa:
— Leipää! leipää! Aukaiskaa! aukaiskaa!
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua saapuu kapteeni mukanaan joukko tapparakeihäsmiehiä.
— Tilaa, tilaa, ystäväni; menkää toki kotianne; tilaa kapteenille, hän ja keihäsmiehet huutavat.
Tungos ei vielä ollut liian suuri, ja väki väistyi hieman, niin että keihäsmiehet pääsivät esille ja saattoivat asettua, jolleivät järjestykseen, niin ainakin yhteen ryhmään myymälän oven eteen.
— Mutta ystäväni, varoitteli sitä kapteeni, mitä teette tässä? Palatkaa toki kotianne. Missä on Jumalanpelko? Mitä on sanova kuningas, meidän herramme? Emme tahdo tehdä teille pahaa; mutta menkää kotia. Tulkaa järkiinne! Mitä, hiidessä, teette täällä näin yhteen sulloutuneina? Siitä ei koidu mitään hyvää sielullenne eikä ruumiillenne. Kotia, kotia!
Vaikka ne, jotka näkivät puhujan kasvot ja kuulivat hänen puheensa, olisivatkin tahtoneet totella, niin eivät olisi voineet, heitä kun työnsivät ja tuuppasivat takana olijat, samoin kuin aalto ajaa toista aaltoa, ja näin oli aina väkijoukon uloimpaan laitaan asti, mikä joukko taajeni taajenemistaan. Kapteeni rupesi jo hengästymään.
— Koettakaa saada heidät peräytymään, niin että saatan hieman hengittää, sanoi kapteeni keihäsmiehille; mutta älkää tehkö pahaa kellekään. Koettakaamme päästä sisään myymälään, kolkuttakaa. Pankaa heidät väistymään taaksepäin.
— Väistykää, väistykää! huutavat keihäsmiehet, rynnäten kaikki yhdessä etumaisia vastaan ja työntäen heitä taapäin keihäidensä varsilla.
Nämä päästävät valitushuutoja, väistyvät niin paljon kuin voivat, ja tuuppaavat takanaan olijoita, mikä selällä rintaan, mikä kyynäspäällä vatsaan; mikä astuu korkoineen toisen varpaille. Syntyi sellainen tuuppailu ja tungos, että keskellä olijat kernaasti olisivat maksaneet, kunhan olisivat päässeet tästä pälkähästä. Tällävälin syntyi vähän tilaa oven edessä. Kapteni kolkuttaa kerran, kolkuttaa toistamiseen ja huutaa, että avattaisiin; sisällä olijat huomaavat hänet ikkunasta, rientävät alas ovelle ja aukaisevat. Kapteeni karkaa sisälle, kutsuu keihäsmiehiä jälkeensä, ja nämä pujahtavat sisälle toinen toisensa jälkeen, takimaiset pidättäen rahvasta keihäidensä varsilla. Kun kaikki ovat sisällä, pannaan ovelle jälleen vahvat salvat ja pöngät. Kapteeni rientää ylös ja asettuu ikkunan ääreen. Hui mikä suunnaton väkijoukko!
— Ystäväni, hän huutaa.
Ja monet katsovat ylös ikkunaan.
— Ystäväni, palatkaa kotia. Yleinen anteeksianto jokaiselle, joka heti palaa kotia.
— Leipää, leipää! Ovi auki! olivat selvimmät sanat siinä hirvittävässä huutojen hälinässä, minkä väkijoukko lähetti vastaukseksi.
— Olkaa järkeviä, ystäväni! Varokaa itseänne! Vielä on aikaa. Menkää pois kotianne. Leipää kyllä saatte, mutta tämä ei ole oikea keino. No! … no! Mitä teettekään siellä alhaalla. Kuinka, ovea vastaan! Hävetkää toki, Malttakaahan. Tulkaahan järkiinne! Varokaapa, teette suuren rikoksen. Malttakaapas, kun minä tulen alas. No pois nuo raudat, alas nuo kädet. Hävetkää! Te Milanolaiset, jotka hyvyydestänne olette kuuluisat koko maailmassa. Kuulkaa, kuulkaa, olettehan aina olleet kunnon ih … senkin konnat!
Tämän äkillisen tyylin muutoksen aiheutti kivi, jonka viskasi yksi noista kunnon ihmisistä ja joka osui kapteenin otsaan, yläpuolelle vasenta silmää.
— Konnat, konnat! näin hän toistamiseen huusi, sulkien nopeasti ikkunan ja vetäytyen sen äärestä pois. Mutta vaikka hän olisi huutanut keuhkonsa piloille, olisivat hänen sanansa, hyvät ja pahat hajonneet ja haihtuneet ilmaan keskellä alhaalta kohoavaa melua. Ja siellä alhaalla hän näki innokkaasti työskenneltävän kivin ja rautakangein — edelliset oli saatu käteen matkalla — ja niitä lennätettiin ovea ja ikkunoita vasten tarkoituksessa murtaa luukut ja rautaristikot. Ja tämä työ oli jo edistynyt melkoisen pitkälle.
Tällävälin leipomon isännät ja sällit, jotka seisoivat yläkertojen ikkunoiden ääressä käsissään kokonainen varustus kiviä — he olivat todennäköisesti kaivaneet ylös koko pihan kivityksen — huusivat, tekivät ilmeitä ja huitoivat käsillään alhaalla olijoille, estääkseen heitä jatkamasta. He osoittivat heille kiviä ja uhkasivat heittää niitä alas. Kun huomasivat uhkauksensa turhiksi, he todella alkoivat nakella niitä alas. Ei yksikään osunut väärään; sillä tungos oli niin sankka, ettei, kuten kansa sanoo, hirssinjyväkään olisi pudonnut maahan.
— Kas noita konnia, noita heittiöitä! Onko tuo se leipä, jonka annatte köyhille ihmisille. Ai, ai, voi, voi! Nyt on meidän vuoromme, ulvottiin alhaalla.
Varsin moni sai kivistä pahoja vammoja, pari poikaa kuoli siihen paikkaan.
Raivo lisäsi joukon voimia. Ovet pirstottiin, rautasalvat katkottiin, ja tuhoava joukko tulvi sisälle joka aukosta. Sisällä olijat huomaavat uhkaavan vaaran ja pakenevat ullakolle. Kapteeni, keihäsmiehet ja muutamat talon asujamista piiloittautuivat sinne katonharjan alle; toiset pujahtivat ylisen luukuista katolle, missä hiipivät kuin kissat.
Saaliin näkeminen saattoi voittajat unhoittamaan veriset kostontuumansa. He hyökkäävät leipähyllyjen kimppuun. Leivällä on hyvä menekki. Eräs syöksyy kassan luo, murtaa lukon, käy käsiksi rahaan, anastaa sitä täysin kourin, täyttää taskunsa ja poistuu runsain saaliin, seuraavassa tuokiossa palatakseen ryöstämään leipää, jos sitä enää on jälellä. Väentulva virtaa sisempiin varastohuoneisiin.
Käydään käsiksi säkkeihin, niitä laahaillaan esiin; muuan kaataa yhden, aukaisee sen suun ja kaataa siitä pois osan jauhoista, saadakseen sen tarpeeksi kevyeksi kantaa. Siihen osuu toinen ja huutaa:
— Odota, odota, ja kumartuu alas, levittäen esiliinaa, nenäliinaa ja lakkia kootakseen tämän jumalanviljan.
Toinen hyökkää taikinapuntun kimppuun ja kaivaa siitä esiin taikinamöhkäleen, joka venyy pitkäksi ja josta putoilee palasia joka taholle. Joku on löytänyt sihdin, jota voitonmerkkinä heiluttaa ilmassa. Siinä tullaan ja mennään: miehiä, naisia, lapsia, joita tuupataan sinne tänne ja jotka huutavat. Ja kaiken yli laskeutuu valkoinen pöly, jota puhaltaa joka taholta ja joka verhoaa kaikki kuin tiheä sumu. Ulkona oven edessä liikkuu kaksi vastakkaista virtausta, jotka törmäävät yhteen ja ovat toistensa tiellä. Toiset tulevat ulos saaliineen, toiset pyrkivät sisälle sitä anastaakseen.
Silläaikaa kun tätä leipomoa näin ryöstettiin, ei yksikään kaupungin muista leipomoista ollut turvissa ja vapaana vaarasta. Mutta rahvas ei toisten leipomojen eteen kokoontunut tarpeeksi suurilukuisena rohjetakseen mitä tahansa. Muutamiin leipomoihin isännät olivat koonneet apujoukkoja ja olivat valmiit puolustukseen. Toisaalla, missä tunsivat heikkoutensa, tai olivat pelokkaampia, he tavallaan hieroivat sopimusta: he jakelivat leipää myymälän edustalle kokoontuneille sillä ehdolla, että nämä sitten lähtisivät tiehensä. Ja he menivätkin pois, tosin eivät sentähden, että olisivat olleet tyytyväisiä siihen, mitä olivat saaneet, vaan koska keihäsmiehet ja oikeudenpalvelijat, jotka pysyivät loitolla tuosta hirvittävästä "Kainalosauvaleipomosta" kaikkialla muualla esiintyivät riittävän väkisinä pitääkseen kurissa tätä vähäistä kapinallisjoukkoa.
Näin väkitunko ja epäjärjestys lisääntyi lisääntymistään tuon ensinmainitun leipomon kohdalla. Sillä jokainen, jonka kädet syhyivät ja jonka mieli teki toimeenpanna joku urotyö, riensi sinne, missä oli enemmän ystäviä ja rankaisemattomuus varma.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Renzo, joka, kuten kerroimme, juuri oli syönyt loppuun leipänsä, kulki kaupunkiin Itäisen portin kaupunginosasta, tietämättänsä suunnaten kulkunsa mellakan polttopisteeseen. Hän astui milloin vapaasti, milloin väkijoukon viivyttämänä. Ja astuessaan edelleen hän silmin ja korvin koetti tästä kumeasta äänten ja puheiden kohinasta saada lähempiä tietoja asioiden tilasta. Ja matkansa varrella hänen onnistui saada selville jotenkin seuraavaa:
— Nyt on saatu ilmi, huusi eräs, noiden roistojen katala petos,
jotka ovat väittäneet, ettei muka ole leipää, jauhoja eikä viljaa.
Nyt tiedetään asia tyystin, eivätkä he enää voi meille valhetella.
Eläköön yltäkylläisyys!
— Uskokaa minua, tämä ei meitä ollenkaan hyödytä, virkkoi toinen. Tässä piilee ansa. Tästä tulee vielä pahempaakin, ellemme varmasti saa oikeutta. Leipää tosin saadaan halvalla; mutta siihen tullaan sekoittamaan myrkkyä, jotta ihmisparat kuolisivat kuin kärpäset. Johan he sanovat, että on liiaksi asukkaita; sen ovat sanoneet keskellä oikeuden istuntoa. Tämän tiedän minä varmasta lähteestä, olenhan kuullut sen omin korvin eräältä kummiltani, joka on erään tuollaisen herran kyökkipojan sukulaisen hyvä ystävätär.
— Nuo ovat seikkoja, joita tuskin rohkenee toistamiseen kertoa, sanoi toinen, vaahto suupielissä ja painaen nenäliinan riepua sotkuisille ja verisille hiuksilleen. Hänen vieressään seisoja toisti hänen sanansa, ikäänkuin häntä lohduttaakseen.
— Tilaa, hyvät ihmiset, tehkää niin hyvin. Päästäkää kulkemaan perheenisä parka, joka vie ruokaa viidelle lapselleen.
Näin puhui muuan henkilö, joka kulki hoiperrellen suunnattoman suurta jauhosäkkiä kantaessaan. Ja jokainen väistyi tehden hänelle tilaa.
— Minä, sanoi toinen melkein kuiskaten vierustoverilleen, minä tästä lähden kotia. Minä tunnen maailman ja tiedän, miten tällaiset jutut päättyvät. Nuo rutkaleet, jotka nyt pitävät niin suurta melua, tulevat huomenna tai ylihuomenna pysymään siivosti kotonaan vallan vavisten pelosta. Olen jo huomannut eräitä kasvoja, eräitä aatelisia, jotka kuljeskelevat ympäri kaupunkia tekeytyen typeriksi. Mutta itse teossa he panevat merkille kuka on liikkeellä, kuka ei. Sitten kun kaikki on ohi, tehdään tilit, ja silloin syylliset saavat vastata teoistaan.
— Se, joka suojelee leipureita, huusi sointuva ääni, vetäen puoleensa Renzon huomion, on valtion viljavouti.
— He ovat kaikki konnia, sanoi ääni läheltä.
— Oikein, mutta tämä on heidän johtajansa, virkkoi edellinen.
Viljavouti, jonka kuvernööri vuosittain nimitti, valiten hänet dekurionien neuvoston ehdottamista kuudesta aatelisesta, oli mainitun neuvoston sekä muonaneuvoston puheenjohtaja.
Tällä neuvostolla, jonka muodosti kaksitoista niinikään aatelista jäsentä, oli muiden muassa tehtävänä hankkia ja säilyttää vuotuinen valtion viljavarasto. Välttämättömästi sitä miestä, joka toimi tässä virassa, nälänhädän ja tietämättömyyden aikoina pidettiin kaiken pahan aiheuttajana, ellei hän tehnyt samoin kuin Ferrer, mitä ei olisi kyennyt tekemään, vaikka olisi sitä halunnutkin.
— Nuo konnat, huudahti eräs joukosta. Voiko enää katalammin menetellä? Niin pitkälle ovat menneet, että väittävät suurkanslerin olevan lapselliseksi käynyt vanhus, jotta saattaisivat hänet huonoon huutoon ja että itse saisivat pitää komentoa. Olisipa tehtävä suuri häkki, pistettävä ne siihen ja syötettävä niille hiirenhernettä ja lustetta, kuten he meitä tahtovat kohdella.
— Olipa se leipää, sanoi muuan, joka koetti poistua kiireisesti. Kaikkea muuta: naulan painavia kiviä päähän! Tämänkokoisia kiviä sateli kuin rakeita. Siinä monet kylkiluut menivät murskaksi. Tuskin jaksan tästä lähteä kotiin.
Tällaisia puheita kuunnellen, jotka Renzoa kenties enemmän hämmästyttivät kuin mitä neuvoivat, hän saapui viimein kautta voimakkaiden tuuppausten tuon kuuluisan leipomon eteen. Väki oli siitä jo melkoisesti hajaantunut, niin että Renzo mukavasti saattoi katsella surkeata ja verestä hävitystä. Seinistä oli rappaus kivillä ja tiilillä heitelty halki, ikkunat oli raastettu irti saranoistaan, ovi murrettu.
— Tuo ei suinkaan ole kaunis teko, tuumi Renzo itsekseen. Jos kaikki leipomot saatetaan tuohon tilaan, niin missä sitten valmistetaan leipää? Kaivoissako?
Tuontuostakin astui ulos leipomorakennuksesta henkilö kantaen arkun, taikinapytyn tai seulan palasia, mikä hamppuloukun vartta, rahia, koria, tilikirjaa, sanalla sanoen jotain tuohon leipomoparkaan kuuluvaa. Ja huutaen: tilaa, tilaa! kuljettiin läpi väkijoukon. Kaikki nämä henkilöt riensivät samaan suuntaan, ja sovittuun paikkaan, sen saattoi selvästi huomata.
— Mitähän tämä taas merkinnee? ajatteli Renzo; ja rupesi kulkemaan erään henkilön jälessä, joka sitoi yhteen silvottuja lautoja ja nosti tämän taakan selkäänsä, alkaen kulkea muiden mukana sitä katua pitkin, joka pohjoispuolelta sivuuttaa tuomiokirkon ja joka on saanut nimensä[9] portaista, jotka olivat siinä silloin, mutta jotka joku aika sitten ovat siitä kadonneet.
Halu seurata tapahtumien kehitystä ei voinut pidättää vuoristolais-ystäväämme saavuttuaan tuomiokirkon kohdalle pysähtymästä sen eteen, sitä suu auki katselemaan. Sitten hän joudutti askeleitaan saavuttaakseen sen henkilön, jonka oli valinnut oppaakseen. Kuljettuaan kulman ohi hän loi katseen tuomiokirkon etusivullekin, joka siihen aikaan enimmäkseen oli järeämuotoinen ja sangen keskeneräinen. Renzo seurasi yhä lautataakan kantajaa, joka kulki keskelle kirkkotoria. Kuta kauemmaksi he tulivat, sitä tiheämmäksi kävi tungos; mutta kantajalle tehtiin tilaa; tämä halkoi väentulvaa, ja Renzo, joka yhä pysyi hänen kintereillään, saapui hänen mukanaan väkijoukon keskustaan. Siinä oli tyhjä paikka ja sen keskellä tuli, hehkuva rovio tehty yllämainituista työkaluista. Yltympäri paukutettiin käsiä, koputettiin jalkoja ja päästettiin ilmoille voitonhuutoja ja kirouksia.
Kantaja paiskaa laudanpätkänsä hiilustaan; toinen kohentelee tulta puoleksi hiiltyneen hiilihangon varrella, nostellen hiiliä sivuilta. Savu kasvaa ja sakenee, liekki leimahtaa jälleen ilmoille ja sen mukaan huudot kiihtyvät rajummiksi:
— Eläköön yltäkylläisyys. Kuolkoot nälkään näännyttäjät. Kirottu olkoon nälänhätä. Alas muonavoudit, alas oikeus! Eläköön leipä!
Totta puhuen ei jauhohinkalojen ja taikinapunttujen hävittäminen, leipomojen ryöstäminen ja leipurien häviöön saattaminen ole soveliain keino kartuttaa leipää. Mutta tämähän on niitä metafysillisiä ongelmia, jotka eivät mahdu rahvaan päähän. Olematta suuri metafysikko syrjäinen usein itsestään tulee tällaista ajatelleeksi; vasta kun on kyseessä olevasta asiasta paljon puhunut ja paljon kuullut puhuttavan hän hämmästyy niin, ettei sitä käsitä. Tällainen järkevä ajatus oli heti johtunut Renzon mieleen ja se palasi tuontuostakin. Mutta hän ei sitä lausunut julki; sillä noiden monien kasvojen joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt tahtovan sanoa:
— Veliseni, jos teen väärin, oikaise minua, ja minä olen sinulle siitä kiitollinen.
Jo oli rovion liekki uudelleen sammunut; ei näyttänyt enää kukaan tulevan saapuville tuomaan uusia polttoaineita, ja rahvas alkoi ikävystyä. Silloin levisi huhu, että Cordusiolla, läheisellä pienellä torilla, joka sijaitsi useiden katujen risteyksessä, juuri oli alettu rynnätä erään leipomon kimppuun. Usein tällaisissa tilaisuuksissa jonkun tapauksen ilmoittaminen riittää itse tuon tapauksen syntymiseen. Samaan aikaan kuin tämä sanoma levisi, heräsi rahvaassa halu lähteä sinne.
— Menenpä sinne. Tuletko mukaan? Menkäämme sinne — kuultiin joka taholta. Väkitunko hajaantuu … se muuttuu jonoksi.
Renzo jäi takimaisten pariin ja liikkui ainoastaan mikäli väenvirta veti häntä mukanaan. Hän neuvotteli sillävälin itsekseen, pitikö hänen väistyä syrjään tungoksesta ja palata luostariin tapaamaan isä Bonaventuraa, vaiko katsella vielä tätä uutta mellakkaa. Nytkin voitti uteliaisuus.
Hän päätti kuitenkin pysyä syrjässä tiheimmästä tunkeilusta, missä voisi saada ruhjotuksi luunsa tai joutua vielä pahempaankin pulaan, ja sensijaan pysytellä jonkun matkan päässä katselijana. Huomatessaan jo olevansa väljemmillä tiloilla, hän otti esiin taskustaan toisen leivän, puri siitä palasen ja alkoi astua meluavan jonon jälkeen.
Tämä oli jo torilta saapunut ahtaalle ja vanhalle Kalastajakadulle ja sieltä vinokattoisen holviportin kautta Kauppiaiden torille. Kun kuljettiin sen seinänsyvennyksen ohi, joka keskeyttää silloisen Tohtorienkoulu-rakennuksen pylväskäytävän, oli niitä varsin harvoja, mitkä eivät luoneet katsetta suureen, siinä kohoavaan vakavan, äreän, synkän näköisen Filip toisen kuvapatsaaseen, joka marmoriin veistettynäkin herätti epämääräistä kunnioituksen ja pelon tunnetta ja joka käsivarsi ojennettuna näytti huutavan:
— Tässä olen, kirottu roskaväki!
Tämä kuvapatsas katosi omituisella tavalla. Noin sata seitsemänkymmentä vuotta niiden tapahtumien jälkeen, joita paraikaa kerromme, asetettiin tälle kuvapatsaalle toinen pää, sen kädestä poistettiin valtikka ja pantiin sijalle tikari. Ja kuvapatsaalle annettiin nimeksi Marcus Brutus. Näin muutettuna se oli pystyssä parisen vuotta. Mutta eräänä aamuna muutamat henkilöt, jotka varmaankaan eivät pitäneet Marcus Brutuksesta, vaan joilla päinvastoin oli häneen jotain salaista kaunaa, viskasivat kuvapatsaan ympärille nuoran, kaatoivat sen kumoon ja ilkkuivat sitä monella muotoa. Kun he sitten olivat sitä typistelleet ja saattaneet sen muodottomaksi möhkäleeksi, he sitä laahasivat pitkin katuja, tehden sen seitsemän ilvettä. Ja kun olivat vallan väsyksissä, he heittivät sen Herra ties minne.
Jospa joku olisi tätä ennustanut Andrea Biffille, kun hän sitä veisteli!
Kauppiaiden torilta meluava joukkio samoili Parkkuminkutojain kadulle ja sieltä Cordusio-torille.
Saavuttuaan tälle pikkutorille jokainen heti kääntyi leipomoon päin, jonka huhu oli maininnut. Mutta ystäväjoukon asemesta, joita odotettiin nähtävän siellä täydessä ryöstötyössä, huomattiin vaan muutamia henkilöitä, jotka epäröivinä seisoivat jonkun matkan päässä leipomosta; tämä oli suljettu ja sen ikkunoiden ääressä seisoi asestettuja ihmisiä, joilla näytti olevan aikomus tarvittaessa puolustautua.
Tätä nähdessään mitkä jäivät ihmettelemään, mitkä kiroilivat, mitkä nauroivat, mitkä kääntyivät, mitkä tahtoivat palata. Toiset sanoivat:
— Eteenpäin, eteenpäin.
Siinä syntyi kuin virta ja vastavirta, kysymysten ja selitysten risteilyä, sitten epäröimistä ja viimein täydellinen pysähdys, jota säesti kumea neuvottelun kohina.
Kesken kaikkea kuuluu joukosta kirottu ääni:
— Tässä on lähellä viljavoudin talo. Menkäämme noutamaan itsellemme oikeutta ja ryöstämään se puti puhtaaksi.
Tämä tuntui pikemmin jo tehdyn sopimuksen yleiseltä mieleenpalauttamiselta, kuin odottamattomalta ehdoitukselta.
— Viljavoudin luo! Viljavoudin luo! oli ainoa huuto, minkä saattoi eroittaa.
Joukko lähtee liikkeelle yhteisen raivon kiihottamana kulkien sitä katua kohti, missä niin onnettomana hetkenä mainittu talo sijaitsi.
KOLMASTOISTA LUKU.
Onneton viljavouti oli juuri ilman ruokahalua syönyt huonon aterian, johon oli kuulunut vanhaa leipää. Hän odotti kovin levottomana tämän myrskyn päättymistä, kuitenkaan ollenkaan aavistamatta, että se niin raskaana oli laskeutuva hänen päänsä yli.
Joku hyvänsuopa henkilö läksi juoksujalassa väkijoukon edelle ilmoittamaan uhkaavaa vaaraa.
Palvelijat riensivät melun houkuttelemina alas ovelle ja katsoivat tyrmistyneinä katua pitkin, mistä meteli läheni. Kuunnellessaan tietoa he jo näkevät etujoukkojen saapuvan. Hätäisen kiireellisesti riennetään viemään sana isännälle. Sillävälin kuin tämä tuumii pakoa ja pakotapaa, tulee jo toinen hänelle ilmoittamaan, että pako on liian myöhäinen. Palvelijoilla on tuskin aikaa sulkea ovi. He pöngittävät ja telkeävät oven, juoksevat sulkemaan ikkunat, vallan kuin ukkosilman lähestyessä ja kun rakeita voi odottaa joka hetki.
Kiihtyvä hälinä, jyristen kuin ukkonen halki ilmojen, kajahtaa tyhjään pihaan. Joka talon komero siitä kaikuu. Ja keskellä taajaa ja kumeata meteliä kuuluu vahvoja ja tiheään toistuvia kivenheittoja ovea vasten.
— Viljavouti! Viljavouti!
— Tiranni! Näännyttäjä!
— Tahdomme hänet elävänä tai kuolleena.
Tuo poloinen mies juoksenteli kalpeana, hengästyneenä huoneesta huoneeseen, lyöden yhteen käsiään, avuksi huutaen Jumalaa ja kehoittaen palvelijoitaan hyvin pitämään puoliaan ja keksimään hänelle jonkun pakokeinon.
Mutta miten ja minne paeta?
Hän kiipeää yliselle ja katselee ahtaasta kattoaukosta huolestuneena alas kadulle: hän huomaa sen täyteen sullotuksi raivokkaita ihmisiä ja kuulee huudot, jotka vaativat hänen kuolemaansa. Ja entistään kauhistuneempana hän vetäytyi takaisin ja haki itselleen kaikkein etäisimmän ja varmimman piilopaikan. Näin kyykistyneenä soppeensa hän kuunteli, eikö kamala pauhina asettunut, eikö meteli hieman hellittänyt. Mutta päinvastoin hän kuuli hälinän kiihtyvän pauhaavammaksi ja rajummaksi ja kivienheiton ovea vastaan käyvän yhä tiheämmäksi. Silloin hänet valtasi uusi sydämenkouristus, ja hän tukki äkkiä korvansa. Sitten hän ollen vallan suunniltaan kiristi kokoon hampaansa, kasvot vääntyneinä, jäykisti käsivartensa ja puristi nyrkkejään, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa oveaan…
Mitä hän muuten teki on vaikea tarkalleen sanoa, hän kun oli yksin.
Täytyy arvailla. Onneksi tukee meitä kokemus.
Tällä kertaa Renzo oli keskellä mellakkaa, ei aaltoilevan joukon viemänä, vaan tahallaan siihen tulleena.
Kuullessaan ensi verenhimon vaatimuksen, hän tunsi oman verensä kiivaasti kuohuvan suonissa. Mitä ryöstöön tulee, ei hänellä ollut aivan varmaa mielipidettä siitä, oliko se hyvä vai paha teko tässä tilaisuudessa. Mutta murha-ajatus herätti hänessä välittömästi aivan selvän kauhuntunteen. Ja vaikka hän oli yhtä intohimoisen oppivainen kuin useimmat muut, jotka joutuvat toisten intohimoisten vaikutuksien alaisiksi, ja vaikka hänkin siis oli varma siitä, että viljavouti oli viheliäinen näännyttäjä, ikäänkuin olisi tarkalleen tietänyt, mitä tuo poloinen oli tehnyt, oli jättänyt tekemättä ja ajattelematta, oli hän kuitenkin etumaisien joukossa rientänyt paikalle vahvasti päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen onnettoman. Näissä aikeissa ollen hän oli tunkeutunut vallan lähelle sitä ovea, jota monella tavoin koetettiin murtaa.
Mitkä hakkasivat kivillä lukon nauloja irroittaakseen sen; mitkä taas koettivat talttoineen ja vasaroineen työskennellä tarkoituksenmukaisemmin. Toiset taas pistelivät kiviseiniä terävillä kivillä, tylsäkärkisillä veitsillä, nauloilla, sauvoilla ja kynsilläkin, jos ei ollut muuta asetta, kaapien pois laastitusta ja tehden siihen lovia, saadakseen irti tiiliä ja siten seinään aukon. Ne, jotka eivät voineet ottaa osaa tähän hyökkäys- ja hävitystyöhön, kiihoittivat huudoillaan työntekijäin rohkeutta. Mutta samalla nämä tunkeilullaan olivat esteenä työn edistymiselle, jota jo muutenkin runsaiden osanottajien epäjärjestyksinen into hidastutti. Sillä, kiitos taivaan, tapahtuu joskus pahaa toimeenpantaessa, samoin kuin valitettavasti liiankin usein sattuu hyvää yritettäessä, nimittäin, että kaikkein innokkaimmat hommaajat ovat esteenä.
Viranomaiset, jotka ensinnä saivat tiedon mellakasta, lähettivät heti noutamaan apujoukkoja linnan päälliköltä. Tämän linnan nimi oli silloin Giovia-portin linna. Päällikkö lähetti heti komppanian sotamiehiä. Mutta sillävälin kuin sana saapui, määräys annettiin, soturit kokoontuivat, läksivät matkaan ja saapuivat paikalle, oli jo viljavoudin talo sankan joukon saartama, ja soturien täytyi pysähtyä kauas siitä, väkijoukon laitaan. Komentava upseeri ei tiennyt mitä tehdä. Siinä paikassa, mihin soturit olivat pysähtyneet, ei ollut kertynyt muuta kuin lauma joutilasta, kaikennäköistä ja molemmansukupuolista väkeä. Heille tehtyihin kehoituksiin hajaantua ja tehdä tilaa he vastasivat pitkällä ja kumealla murinalla; eikä yksikään liikkunut paikoiltaan. Ampua tähän joukkoon tuntui upseerista sekä julmalta että vaaralliselta. Se olisi haavoittanut vähemmän vaarallisia ja saattanut nuo monet raivokkaat vimmoihinsa. Eikä hän muuten ollut saanut sellaista määräystä. Parasta olisi ollut raivata itselleen tie tämän etujoukkion läpi, tunkea se oikealle ja vasemmalle ja mennä hätyyttämään niitä, jotka toisia hätyyttivät; mutta välttämätöntä oli, että siinä hyvin onnistui.
Kuka voi taata, että soturit olisivat voineet edetä pysyen yhdessä ja järjestyneinä? Jos heidän ei onnistuisikaan halkaista tungosta, vaan jos itse hajaantuisivat väkitunkoon, joutuisivat he rahvaan mielivallan alaisiksi, sitä ensin ärsytettyään. Päällikön epäröimistä ja soturien paikallaan pysymistä selitettiin, oikein vai väärinkö, peloksi. Ne henkilöt, jotka olivat lähellä heitä, tyytyivät tuijottamaan heihin sennäköisinä, kuin olisivat milanolaiseen tapaan tahtoneet sanoa: Nauranpa sinulle vasten naamaa. Kauempana olijat ärsyttivät heitä alinomaa virnutuksillaan ja ivahuudoilla. Vieläkin edempänä olijat eivät ollenkaan huolineet soturien läsnäolosta; hävittäjät jatkoivat muurin murtamistyötään. Heidän ainoana pyyteenään oli pikainen yrityksensä onnistuminen. Katsojat eivät herjenneet kirkumisellaan heitä kiihoittamasta.
Näiden viimemainittujen joukossa herätti huomiota muuan pahanmaineinen vanhus, jonka pelkkä ulkomuoto jo tarjosi tavatonta näkemistä; hän mulkoili syväkuoppaisilla kiiluvilla silmillään, liikutteli ryppyjään pirullisesti hymyillen, kohotti kätensä inhoittavan harmaan päänsä päälle, heiluttaen vasaraa, nuoranpätkää ja neljää suurta naulaa, joilla sanoi aikovansa naulata kiinni ovenpuoliskoonsa viljavoudin, sittenkuin tämä oli pantu hengiltä.
— Hävetkää toki! huudahti Renzo, tuntien kauhua näistä sanoista ja nähdessään useita muita kasvoja, jotka näyttivät hyväksyvän ne, ja kenties rohkaistuna muutamien muiden kasvojen ilmeistä, jotka, vaikka mykkinäkin, näyttivät tuntevan samaa kauhua, mikä oli hänet vallannut.
— Mikä häpeä, riistämmekö siis teloittajalta ammattinsa? Murhata kristitty! Miten toivotte Jumalan antavan meille leipää, jos me teemme tällaisia vääriä tekoja? Hän lähettää meille salamansa, eikä leipää!
— Sinä koira, isänmaan petturi! huutaa kääntyen Renzoon päin muuan pirullisen näköinen mies, yksi niitä, joka keskellä meteliä oli saattanut kuulla nuo lapsellisen hurskaat sanat.
— Odota, odota.
— Hän on joku viljavoudin palvelijoista, pukeutuneena maalaiseksi.
Hän on urkkija.
— Ottakaa se mies kiinni!
— Antakaa hänelle aimo löylytys!
Sadat äänet kuuluvat ympäristöstä:
— Mitä on tekeillä? Missä hän on? Kuka hän on?
— Viljavoudin palvelija.
— Vakoilija!
— Viljavouti maalaisen puvussa ja aikeissa paeta.
— Missä hän on? Missä hän on?
— Käsiksi siihen mieheen.
Renzo ei enää hiisku sanaakaan, kyykistyy pieneksi ja tahtoisi pujahtaa tiehensä. Muutamat hänen ympärillään olijat peittävät hänet piiriinsä ja koettavat kaikenmoisilla huudoilla sekoittaa pois nuo vihamieliset murhanhuudot. Mutta kaikkein enimmän häntä hyödytti vallan läheltä kuuluva huuto:
— Tilaa, tilaa! tässä tulee apua. Tilaa, tehkää tilaa!
Mitä se oli?
Se oli pitkät puiset tikapuut, joita muutamat miehet kantoivat nostaakseen ne ylös viljavoudin talon seinää vasten ja yrittääkseen tunkea sinne ikkunasta. Mutta onneksi tämä keino, joka olisi saattanut yrityksen helpoksi, ei ollut helppo panna käytäntöön.
Kantajat, joita oli yksi kummassakin päässä ja siellä täällä itse portaita kannattamassa, horjuivat väkitungon tuuppaamina joka askeleella. Yksi piti päätään kahden astuimen välissä ja kantoi sivupuita hartioillaan ollen kuin horjuvan ikeen alla, ja ähkyi. Toisen täytyi luopua taakastaan saatuaan kovan tuuppauksen. Täten irtipäästetyt tikapuut kolhasivat päitä, hartioita ja käsivarsia. Saattaa helposti kuvitella, mitä sanoivat näiden päiden, hartiain ja käsivarsien omistajat. Toiset tarttuvat alasvaipuneeseen taakkaan, kömpivät sen alle ja nostavat sen selkäänsä huutaen:
— Eteenpäin vaan!
Sysättynä sinne tänne ja kiemurrellen nämä kohtalonomaiset kiipeemisvehkeet liikkuvat eteenpäin. Ne saapuivat sopivaan aikaan kääntämään toisaalle Renzon vihamiesten huomion, jotka tuuppautuivat hajalle. Renzo käytti hyväkseen tätä keskellä mellakkaa syntynyttä uutta sekasortoa, hiipi ensin kumarassa ja hiljaa pois, raivasi sitten kyynäspäillään itselleen tietä minkä jaksoi, poistuen tästä paikasta, missä ilma ei ollut hänelle terveellinen; ja hänen tarkoituksensa oli erota niin pian kuin suinkin tungoksesta ja tällä kertaa todella mennä tapaamaan tai odottamaan isä Bonaventuraa.
Äkkiä tavaton liike, joka on saanut alkunsa toisesta päästä, leviää keskelle joukkoa, ja huhu käy suusta suuhun, ryhmästä ryhmään:
— Ferrer! Ferrer!
Hämmästyksen, ilon, raivon, mieltymyksen, närkästyksen huudot kohoavat kaikkialta, missä tätä nimeä mainitaan. Toiset sitä toistavat, toiset koettavat tukahuttaa sen mainitsemisen. Mikä sitä puolustaa, mikä vastustaa. Toinen siunaa, toinen kiroaa.
— Tuossa tulee Ferrer!
— Se ei ole totta, ei ole totta!
— Totta, totta. Eläköön Ferrer, leivänhinnan alentaja!
— Ei, ei!
— Tuossa hän on, vaunuissa!
— Mitä siitä on väliä.
— Mitä hänellä täällä on tekemistä!
— Me emme tarvitse ketään.
— Ferrer! Eläköön Ferrer, köyhien ystävä.
— Hän tulee noutamaan vankilaan viljavoutia.
— Ei, ei. Tahdomme itse hankkia itsellemme oikeutta.
— Takaisin, takaisin!
— Hyvä, hyvä, tulkoon Ferrer!
— Vankilaan viljavouti!
Ja kaikki nousivat varpailleen ja kääntyivät sinnepäin, mistä odotettiin äkkiä ilmestynyttä tulijaa. Kun he kaikki nousivat varpailleen, eivät nähneet ollenkaan enempää kuin jos olisivat pysytelleet kantapäitään maassa; mutta kaikki vaan nousivat varpailleen.
Todellakin väkijoukon toisesta päästä, soturien pysähtymispaikan vastakkaiselta taholta, oli saapunut vaunuissaan suurkansleri Antonio Ferrer. Tämä oli luultavasti tuntenut tunnonvaivaa siitä, että ajattelemattomien määräystensä ja itsepäisyytensä kautta oli ollut syynä tai ainakin aiheena tähän mellakkaan, ja nyt hän yritti sitä rauhoittaa ja estää sen hirvittävintä ja korjaamatonta seurausta. Sanalla sanoen: hän koetti käyttää hyvään tarkoitukseen huonolla tavalla saavuttamaansa kansansuosiota.
Rahvaan toimeenpanemissa mellakoissa esiintyy aina muutamia henkilöitä, jotka joko hehkuen intohimosta, joko kiihkoisasta vakaumuksesta, rikollisista pyyteistä tai inhoittavasta halusta toimeenpanna epäjärjestystä ponnistavat kaikki voimansa pakoittaakseen tilan huippuunsa. He ehdoittavat ja rohkaisevat kaikkein nurjimpia tuumia ja lietsovat liekkiä, joka kerta kun se uhkaa sammua. Tällaisten henkilöiden mielestä ei mikään koskaan ole liikaa; he soisivat, että mellakka olisi loputon ja määrätön. Mutta näiden vastapainona esiintyy myös aina muutamia toisenlaisia ihmisiä, jotka ollen kenties yhtä hehkuvia ja uutteria, tavoittelevat vallan päinvastaista. Toiset heistä toimivat ystävyydestä tai erityisestä kiintymisestä uhattuihin henkilöihin; toiset ilman muuta vaikutinta kuin hurskasta ja vaistomaista veren ja julmien tekojen kauhua. Taivas näitä siunatkoon! Näissä vastakkaisissa ryhmissä pyyteiden yhtäläisyys synnyttää pikaisen yksimielisyyden toimintatavassa, vaikka ei edeltäkäsin ole tehty mitään sopimusta.
Mellakan joukkion ja ikäänkuin aineksen muodostaa sekalaisväki, josta mitkä enemmän, mitkä vähemmän, lukemattomin eri astein liittyvät joko toiseen tai toiseen äärimäisyyteen. He ovat hieman kuumapäisiä, hieman konnamaisia, hieman taipuvaisia jonkunmoiseen oikeudellisuuteen, niin kuin tätä ymmärtävät, myöskin vähän halukkaita näkemään jotain ilkityötä, yhtä valmiita julmuuteen kuin sääliväisyyteen, ihailuun ja inhoamiseen, mikäli tilaisuus tarjoutuu tuntemaan täydellisesti jompaakumpaa; halukkaita joka hetki kuulemaan ja uskomaan jotain huomiotaherättävää, persoja huutamaan, suosiotaan jakelemaan tai ulvomaan jollekin.
— Eläköön ja kuolkoon! ovat ne sanat, jotka halukkaimmin sinkoilevat heidän suustaan. Ja kenen on onnistunut vakuuttaa jollekin, ettei kyseessä oleva ansaitse joutua neljään palaan silvotuksi, ei tarvitse tuhlata useita sanoja herättääkseen heissä sen vakaumuksen, että tuo henkilö ansaitsee tulla riemukulussa kuljetetuksi. Nämä ihmiset ovat vuorottain näyttelijöitä, katsojia, välikappaleita, esteitä, riippuen eri tuulista. He ovat myös valmiit vaikenemaan, jos ei kukaan enää lausu heille kiihoittavaa sanaa, he lakkaavat yritteliäisyydestään, kun ei kukaan heitä innosta, he ovat valmiit hajaantumaan, kun vaan monet yksimieliset äänet vastustusta kohtaamatta ovat huutaneet:
— Menkäämme tiehemme.
Sitten he palaavat mielellään kotiansa ja kysyvät toisiltaan:
— Mitä oikeastaan on tapahtunut?
Mutta kun tällaisissa tilaisuuksissa tämä rahvaanjoukko edustaa enemmistöä, muodostaen yksinään koko voiman, niin kumpikin molemmista toimivista puolueista käyttää kaikkea taitavuutta saadakseen sen puolelleen, hallitakseen sitä. On kuin kaksi vihollissielua, jotka taistelevat päästäkseen asustamaan tähän jättiläisruumiiseen ja pannakseen sen liikkeelle. Siinä kilpaillaan siitä, kuka osaa levittää huhuja, jotka paraiten ovat omiaan kiihoittamaan intohimoja ja ohjaamaan liikkeitä toisen tai toisen tarkoituksen hyväksi; kuka tietää keksiä soveliaimmat uutiset herättämään tai asettamaan närkästystä, kiihoittamaan toivoa tai pelkoa; kuka osaa päästää huudon, joka mahdollisimman useiden suiden toistamana ja mahdollisimman äänekkäänä, kuvaa, todistaa ja synnyttää enemmistön pyrkimystä toisen tai toisen puoleen päämäärää kohti.
Tämän pitkän asiasta poikkeamisen tarkoitus on huomauttaa, että niiden kahden puolueen välisessä taistelussa, jotka ottelivat ylivallasta viljavoudin talon edustalle kokoontuneeseen väkijoukkoon nähden, Antonio Ferrerin ilmestyminen melkein silmänräpäyksessä tuotti voiton maltillisille, jotka ilmeisesti olivat olleet alakynnessä ja jotka, jos tuo apu olisi viipynyt, vähällä olisivat menettäneet voimansa ja aiheensa jatkaa.
Ferreriä katsoi rahvas suopein silmin tuon hänen keksimänsä viljanostajalle edullisen hintaluettelon vuoksi sekä myös sen sankarillisen vastustuksen tähden, jolla hän oli järkähtämättä kumonnut kaikki vastustukset. Ne henkilöt, jotka jo olivat hyvin suosiolliset hänelle, innostuivat nyt siitä rohkeasta luottamuksesta, jota osoittaen vanhus, ollen vailla sotajoukkoa ja varustuksia, tuli keskelle näin raivostunutta ja myrskyävää laumaa.
Erinomaisen vaikutuksen teki joukkoon levinnyt tieto, että hän muka itse tuli noutamaan viljavoutia, viedäkseen hänet vankeuteen. Rahvaan raivo, joka oli suuntautunut tähän poloiseen, ja joka epäilemättä olisi kiihtynyt hirvittävämmäksi, jos olisi tultu sitä vastustamaan ja jos ei sille olisi tehty mitään myönnytystä, asettui nyt tuosta tyydytyksen lupauksesta, tuosta, kuten milanolainen sanoo, suuhun heitetystä luusta, ja se väistyi vastakkaisten tunteiden tieltä, jotka valtasivat useiden mielet.
Rauhan ystävät hengähtivät vapaasti ja avustivat Ferreriä monella tavoin: hänen lähellään olijat nostaen ja yllyttäen suosionhuudoillaan rahvaan suosionosoituksia ja koettaen samalla saada rahvasta hieman väistymään, avatakseen tietä vaunuille; toiset paukuttaen käsiään, toistaen ja pannen kiertämään Ferrerin sanoja tai sellaisia, joita pitivät onnistuneimpina ja luuloittelivat hänen sanomikseen, saattaen itsepäisen raivokkaat vaikenemaan ja kääntäen näitä vastaan häälyvän väkijoukon uuden intohimon.
— Kuka tässä ei tahdo huutaa: Eläköön Ferrer!
— Etkö kenties tahdo, että leipää myydään halvalla?
— Se on konna, joka ei välitä kristityn oikeudesta. Ja sen lisäksi huudetaan muita hämmentäen, jotta saataisiin viljavouti pelastetuksi. Vankeuteen viljavouti! Eläköön Ferrer! Tilaa Ferrerille.
Ja kun tällaisten puhujain luku yhä lisääntymistään lisääntyi, laimeni vastapuolueen rohkeus sitä myöten. Viimein edelliset eivät enää tyytyneet soimaamiseen, vaan rupesivat ahdistamaan ja käsivoimin estämään niitä, jotka jatkoivat murtamistyötä, jopa tuuppasivat näitä pois ja tempasivat työaseet heidän käsistään. Nämä värisivät raivosta, uhkailivat ja koettivat taas päästä voitolle. Mutta verenhimoisten asia oli menetetty. Se huuto, mikä kuului ylinnä, oli:
— Vankilaan, oikeutta, Ferrer!
Lyhyen taistelun jälkeen nuo hurjistelijat tungettiin syrjään: toiset ottivat haltuunsa oven sekä suojellakseen sitä uusilta hyökkäyksiltä että valmistaakseen Ferrerille pääsyä sen luo. Ja muutamat heistä kutsuivat sisällä olijoita ovesta (halkeamia ei siitä puuttunut), ilmoittivat heille, että oli saapunut apua ja että pyytäisivät viljavoudin pysymään valmiina, "jotta hän heti lähtisi vankilaan — hm, ymmärrättekö?"
— Ferrerkö toimittaa julistuksien julkaisemisen? kysyi eräältä uudelta vieruskumppaniltaan Renzo; tämän mieleen muistuivat sanat Vidit Ferrer, joita tohtori Juonittelija oli osoittanut hänelle painettuna erään asetuksen alalaitaan ja joita oli kaiuttanut hänen korvaansa.
— Juuri hän: suurkansleri, vastattiin hänelle.
— Hän on kunnon mies, eikö totta?
— Kunnon mies tietysti! Sama, joka alensi leivän hinnan. Mutta nuo toiset eivät siihen suostuneet. Ja nyt hän tulee noutamaan viljavoutia viedäkseen hänet vankilaan, hän kun on tehnyt vääryyttä.
Turhaa on mainita, että Renzo oitis oli Ferrerin puolella, ja tahtoi heti mennä häntä vastaanottamaan; tämä vaan ei ollut helppoa. Mutta voimakkaiden vuoristolaisen tuuppaustensa avulla hänen lopulta onnistui raivata itselleen tietä ja asettua etumaisten joukkoon vallan vaunujen viereen.
Nämä olivat jo edenneet sangen kauas ihmisjoukkoon. Mutta nyt ne pysähtyivät tuollaisessa tilaisuudessa välttämättömän ja tavallisen esteen vaikutuksesta. Vanha Ferrer näytti milloin toisesta, milloin toisesta vaunuikkunasta nöyriä, ystävällisyyttä ja suosiollisuutta uhkuvia kasvojaan, jommoisia aina oli pitänyt varalla, jos joskus olisi tullut Filip IV:nnen eteen. Tässä tilaisuudessa hänen oli suorastaan pakko tuhlailla tätä ystävällistä ilmettä. Hän puhui tämän lisäksi; mutta niin monien äänten häly ja humu, hänen kunniakseen kaiutetut eläköönhuudot päästivät hänen sanansa ainoastaan harvojen korviin.
Hänen täytyi siis turvautua kädenliikkeisiin; milloin painoi sormenpäitä huulilleen niiltä noutaakseen suudelmia, sitten hajoittaen käsiään ja jaellen niitä lentomuiskuina oikealle ja vasemmalle, täten kiittääkseen yleisöä sen ystävällisestä vastaanotosta; milloin ojensi käsiään ja heilutti niitä alas ikkunasta, pyytäen tilaa, milloin taas painoi niitä alas anoen hiljaisuutta.
Kun hän oli aikaansaanut vähäisen vaitiolon, kuulivat ja toistivat lähimmät hänen sanansa.
— Leipää, runsautta. Tulen hankkimaan teille oikeutta. Vähän tilaa, minä pyydän.
Lopulta hän väsyi ja ikäänkuin tukehtui näin monen äänen pauhinasta, niin monien toisissaan kiinniolevain kasvojen näkemisestä, niin monesta häneen tuijottavasta katseesta, nojasi taapäin, pullisti poskensa, huokasi syvään ja virkkoi itsekseen:
— Par mi vida, que de gente![10]
— Eläköön Ferrer! Älkää pelätkö. Te olette kunnon mies. Leipää, leipää!
— Niin: leipää, leipää, vastasi Ferrer; yltäkylläisyyttä; sen minä lupaan.
Ja hän laski kätensä sydämelle.
— Vähän tilaa, hän sitten huusi niin lujaan kuin jaksoi. — Tulen noutamaan häntä vankilaan, tuottamaan hänelle ansaitun rangaistuksen. Ja hän lisäsi puoliääneen:
— Si está culpable.[11]
Kumartuen eteenpäin ajuria kohti hän sitten sanoi:
— Adelante, Petro, si puedes.[12]
Ajuri hymyili ystävällisen kohteliaasti, ikäänkuin hänkin olisi ollut ylhäinen henkilö. Ja erinomaisen sirosti hän osoitteli piiskallaan oikealle ja vasemmalle ja koetti saada tungettelevat naapurit hieman väistymään.
— Tehkää niin hyvin, hyvät herrat ja antakaa tilaa, aivan vähän, sen verran vaan, että pääsemme kulkemaan — sanoi hänkin.
Tällävälin kaikkein toimeliaimmat suosijat ponnistelivat tehdäkseen niin kohteliaasti pyydettyä tilaa. Muutamat hevosten edessä kulkijat saivat ystävällisin sanoin väen väistymään, laskien hiljaa kätensä heidän povelleen ja työntäen varovasti:
— Hieman tilaa, tehkää niin hyvin!
Toiset menettelivät samoin vaunujen sivuilla niin, että nämä pääsivät kulkemaan murskaamatta jalkoja ja riipaisematta naarmuja kasvoihin. Nämä näet olisivat voineet tuottaa paljon kipuja asianomaisille henkilöille ja lisäksi saattaa Antonio Ferrerin kansansuosion suuren vaaran alaiseksi.
Renzo oli jonkun hetken ihaillut tuota kunnioitettavaa vanhusta, joka oli hieman levoton ja väsynyt, mutta jota innosti pyrkimys ja jota niin sanoaksemme kaunisti toivo pelastaa mies kuolemantuskista, ja oitis hän hylkäsi tuuman lähteä pois. Päinvastoin hän päätti auttaa Ferreriä ja avustaa häntä siksi, kunnes hän oli toimeenpannut yrityksensä. Tuumasta tekoon; hän alkoi muiden mukana raivata tilaa, eikä hän suinkaan ollut toimettomimpia. Viimein aukenikin riittävä kuja.
— Joutukaa vaan eteenpäin, sanoivat muutamat ajurille, väistyen syrjään tai rientäen edelle avaamaan kujaa kauempana.
— Adelante, presto, con juicio,[13] sanoi ajurille isäntäkin.
Ja vaunut kulkivat edelleen.
Niiden tervehdyksien lomassa, joita Ferrer umpimähkään jakeli yleisölle, hän merkitsevästi hymyillen erityisesti kiitti niitä, jotka ponnistelivat häntä auttaen. Näistä hymyilyistä hyvin moni tuli Renzon osaksi, joka todella ne ansaitsi ja joka tuona päivänä palveli suurkansleria paremmin, kuin mitä hänen paras sihteerinsä olisi kyennyt tekemään. Lumoutuneena tästä ystävällisestä kohteliaisuudesta nuori vuoristolainen melkein luuli sinä päivänä tulleensa Antonio Ferrerin ystäväksi.
Niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle, ne jatkuvasti kulkivat eteenpäin, tosin hitaasti ja joskus kohdaten pieniä esteitä. Koko matka ei ollut kenties pitempi kuin pyssyn kantama. Mutta katsoen sen vaatimaan aikaan, olisi se tuntunut sievoiselta matkalta kenestä tahansa, jolla ei olisi ollut niin kova kiire kuin Ferrerillä. Ihmisjoukko aaltoili eteenpäin, taaksepäin, oikealle ja vasemmalle vaunuista, vallan kuin aallot laivan ympärillä, joka etenee kovassa myrskyssä. Korvia viiltävämpi, räikeämpi, huumaavampi kuin myrskyn ääni oli kuitenkin tämä melu.
Ferrer katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulle, teki vilkkaita käsienliikkeitä, koetti ymmärtää, mitä ympärillä puhuttiin, voidakseen sovelluttaa vastauksensa kysymyksiin. Hän teki parastaan aikaansaadakseen hieman vuoropuhelua tuon ystävä-joukkueen kanssa, joka häntä ympäröi. Mutta tämä oli vaikeata, vaikeinta kenties, mitä oli esiintynyt niinä monina vuosina, joina hän oli johtanut suurkanslerin virastoa.
Silloin tällöin kuitenkin muutamat sanat, jopa muutama lausekin saapui selvempänä hänen korvaansa, samoin kuin suuremman raketin pamaus kuuluu keskellä taajaa ilotulituksen räiskettä. Ja Ferrer itse milloin yritti tyydyttävästi vastata kysymyksiin, milloin huusi umpimähkään sanoja, joita katsoi rahvaalle mieluisimmiksi, tai mitkä joku välitön kohtaus teki välttämättömiksi, ja näin hänkin puhui pitkin tietä:
— Niin, ystäväni; leipää, runsautta! Noudanpa itse hänet vankilaan. Hän on saapa rangaistuksensa … si está culpable. Niin, niin, minäpä tulen määräämään halvat leipähinnat. Asi es — niin on, piti sanomani. Kuningas, meidän herramme, ei tahdo, että hänen kaikkein uskollisimmat alamaisensa kärsisivät nälkää. Ox, ox, guardas,[14] älkää vain satuttako itseänne, hyvät herrat. Petro; adelante, con juicio. Runsautta, yltäkylläisyyttä. Vähän tilaa, minä pyydän. Leipää, leipää. Vankilaan, vankilaan. No mitä nyt? hän sitten kysyi eräältä henkilöltä, joka yläruumiiltaan oli tunkeutunut sisään vaununikkunasta ulvoen hänelle jotain neuvoa, anomusta tai suosiota. Mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt kuulla Ferrerin huudahdusta: No mitä nyt? oli hänet äkkiä vetänyt taapäin toinen, joka oli huomannut hänen vähällä joutumassa pyörien alle. Keskellä näitä kysymyksiä ja vastauksia, yhä uudistuvia suosionhuutoja, myös muutamia vastustusta murisevia ääniä, jotka kohosivat siellä täällä, mutta jotka heti tukahutettiin, Ferrer viimein saapui piiritetyn talon edustalle, etupäässä hyvien avustajiensa tukemana.
Toiset, joita, kuten kerroimme, samat hyvät pyrinnöt innostivat, olivat tällä välin koettaneet lakkaamatta raivata tilaa. He olivat käyttäneet kaikkia keinoja: rukouksia, kehoituksia, uhkauksia. Työntämällä, tuuppimalla, läheisen menestymisentoivon kartuttamilla voimilla oli heidän onnistunut tällä paikalla jakaa ihmisjoukko kahteen osaan sekä sitten saada väistymään nuo kaksi rintamaa niin, että portin eteen jäi pieni tyhjä tila. Renzo oli näytellen milloin edelläjuoksijan, milloin saattosoturin osaa saapunut perille vaunujen mukana ja voi nyt asettua toiseen niistä avustajien riveistä, jotka muodostivat vaunuille kujan ja samalla sulun kahdelle väkijoukon tulvalle. Ja samalla kun avusti voimakkailla hartioillaan toista näistä suluista, hänellä oli mainio paikka, mistä saattoi hyvin nähdä kaikki.
Ferrer hengitti viimeinkin vapaasti huomatessaan tämän oven edustan vapaaksi ja oven vielä suljetuksi. Suljettu tietää tässä samaa kuin: ei kokonaan murrettu. Saranat olivat melkein täydelleen irti pihtipielistä; molemmat ovet olivat halaistut, ammoittivat halkeamineen, ja niiden välisestä leveästä raosta näkyi ulos vääntynyt ja melkein taitettu rautatelki, joka niin sanoaksemme piti niitä koossa. Yksi noita kunnon miehiä oli asettunut tämän raon eteen ja huusi talon väkeä avaamaan. Toinen riensi vaununovelle ja aukaisi sen selkoselälleen. Vanhus pisti ensin päänsä ulos, nousi sitten pystyyn, nojasi oikean kätensä tuon kelpo nuorukaisen käsivarteen, astui ulos ja laski jalkansa vaununastuimelle.
Väki seisoi molemmin puoli varpaillaan nähdäkseen. Siinä oli lukemattomia kasvoja ja partoja pystyssä. Yleinen uteliaisuus ja tarkkaavaisuus aiheuttivat kotvan vaitiolon. Ferrer oli tänä hetkenä pysähtynyt astuimelle, katseli ympärilleen, kumarsi tervehtäen rahvasta, vallan kuin pappi saarnatuolista, laski vasemman käden sydämelleen ja huusi:
— Leipää ja oikeutta.
Sitten hän varmoin askelin, pää pystyssä, vaippaansa verhoutuneena astui alas vaunuista yläilmoihin nousevien suosionhuutojen kaikuessa.
Tällävälin sisällä olijat olivat aukaisseet oven, tai oikeammin lopullisesti kiskaisseet auki lukon-salvan sekä puoleksi irtinyhdetyt haa'at. He raoittivat ovea juuri sen verran, että tuo niin hartaasti kaihottu vieras mahtui pujahtamaan sisään.
— Joutuin, joutuin, sanoi tämä. Avatkaa kunnolla niin, että pääsen sisälle. Ja te, kelpo ystäväni, pidättäkää rahvasta, älkää päästäkö sitä jälkeeni … taivaan nimessä! Raivatkaa vähän tilaa paluumatkaa varten. No, no, ystäväni, — näin hän sanoi sisällä olijoille — varokaa vähäsen, malttakaa toki vähän niin, että pääsen sisälle. Voi, kylkiäni! Varokaa hieman kylkiäni. No, nyt voitte sulkea. Ei, ei! vaippani, vaippani!
Todella olisi vaippa jäänyt ovenpuoliskojen väliin, ellei Ferrer kiireisesti olisi vetänyt jälkeensä laahusta, joka katosi koloonsa luikertelevan takaa-ajetun käärmeen tavoin. Sittenkun pari-ovet olivat jälleen suljetut niin hyvin kuin tämä kävi päinsä, pöngitettiin ne sisältä kangeilla. Ne ulkona olijoista, jotka olivat ruvenneet Ferrerin henkivartijoiksi, työskentelivät hartijoineen, käsivarsineen ja kielineen pitääkseen rahvasta aisoissa, rukoillen Herraa jouduttamaan sisälle mennyttä.
— Joutuin, joutuin, sanoi Ferrerkin sisällä eteisessä palvelijoille, jotka ympäröivät häntä hengästyneinä ja huutaen:
— Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne! Oi Teidän Ylhäisyytenne!
Voi, voi, Teidän Ylhäisyytenne!
— Joutuin, joutuin, toisteli Ferrer. Missä hän nyt on tuo kelpo mies?
Viljavouti astui alas portaita, puoleksi palvelijainsa laahaamana ja kantamana, valkeana kuin pesty liina. Huomatessaan pelastajansa, hän päästi syvän huokauksen, veri rupesi taas sykähtelemään suonissa, hän tunsi taas hieman elinvoimia säärissään, vähän punaa levisi hänen poskilleen ja hän riensi Ferrerin luo sanoen:
— Olen Jumalan ja Teidän Ylhäisyytenne käsissä. Mutta miten päästä täältä ulos? Kaikkialla ihmisiä, jotka vaativat kuolemaani.
— Venga con migo, usted,[15] ja rohkaiskaa mielenne. Tässä oven edessä ovat vaununi. Joutuin, joutuin.
Hän tarttui hänen käteensä ja vei häntä ovelle, yhä vaan häntä rohkaisten. Mutta itsekseen hän sen ohella mutisi:
— Aqui está el busilis! Dios nos valga![16]
Ovi aukenee; Ferrer astuu ulos etumaisena. Toinen seuraa kokoon kutistuneena, kiinni takertuneena tuohon suojelevaan vaippaan, kuten lapsi äitinsä hameeseen. Ne, jotka olivat pitäneet oven edustaa väestä vapaana, kohottivat käsiään ja heiluttivat hattujaan, täten muodostaen ikäänkuin väliverhon, ikäänkuin pilven, joka peitti viljavoudin ihmisjoukon vaarallisilta katseilta. Vouti nousi ensin vaunuihin ja kyykistyi kokoon yhteen sopukkaan. Sitten nousee vaunuihin Ferrer. Ajokalujen ovi suljetaan. Väkijoukko näki puoleksi, älysi ja arvasi mitä oli tapahtunut, ja heti kohosi sen keskeltä hyvähuutoja ja kirouksia.
Saattoi tuntua siltä, kuin nyt edessä oleva matka olisi ollut kaikkein vaarallisin. Mutta toiselta puolen oli tarpeeksi selvästi lausuttu se yleinen vaatimus, että viljavouti oli vietävä vankeuteen; ja toiselta puolen ne, jotka olivat helpoittaneet Ferrerin tuloa, olivat hänen lyhyen aikaa viipyessä viljavoudin talossa, ponnistaneet pitääkseen väkijoukossa vapaata tilaa, niin että vaunut tällä kertaa vapaammin ja jatkuvasti saattoivat kulkea edelleen. Sitä myöten kuin nämä etenivät, molemmin puolin seisonut rahvas törmäsi taas vaunujen takana yhteen ja sekaantui jälleen yhdeksi sankaksi laumaksi.
Heti kun Ferrer oli istuutunut, hän kumartui kehoittamaan viljavoutia pysymään hyvin piiloutuneena vaunujen perällä ja kaikin mokomin olemaan näyttäymättä. Mutta tämä kehoitus oli vallan turha. Ferrerin sitävastoin täytyi näyttäytyä, kääntääkseen itseensä yleisön koko huomion. Koko tämän, kuten myös edellisen matkansa aikana, hän vaihtuvalle rahvaanjoukolle piti puhetta, joka ajaltaan oli yhtenäinen, mutta sisällykseltään mitä hajanaisin. Tuon tuostakin hän kuitenkin sen lomaan lykkäsi jonkun espanjalaisen sanan, jonka kaikessa kiireessä mutisi nurkassa piilevän matkakumppaninsa korvaan:
— Niin, hyvät ystäväni: leipää ja oikeutta; linnaan, vankeuteen, minun valvontani alaiseksi. Kiitos, kiitos, suuri kiitos. Ei, ei; hän ei pääse käsistäni. Por ablondarlos.[17] Se on vallan kohtuullista. Tulemme tutkimaan, saamme nähdä. Minäkin, ystäväni, tahdon teidän parastanne. Ankara rangaistus. Esto lo digo por su bien.[18] Oikeat hinnat, kohtuulliset hinnat, ja rangaistus näännyttäjille. Väistykää hieman, minä pyydän. Niin niin, minä olen rehellinen mies, kansan ystävä. Hän on saapa rangaistuksensa; se on totta, hän on konna, hän on roisto. Perdone, usted.[19] Hänellä ei totisesti tule olemaan hauskaa … si es culpable.[20] Niin, kyllä me tulemme opettamaan leipureille tapoja. Eläköön kuningas ja hyvät milanolaiset, hänen kaikkein uskollisimmat alamaisensa. Kaikki hyvin! Animo; estamos ya quasi afuera.[21]
Todella he olivat jo poissa pahimmasta tungoksesta ja juuri pääsemäisillään väljemmille tiloille. Kun Ferrer täällä rupesi hieman lepuuttamaan keuhkojansa, hän huomasi tuon espanjalaisen apujoukon, joka lopulla kumminkaan ei ollut vallan toimettomana, se kun muutamien porvarien avustamana ja ohjaamana oli saanut kotia palaamaan jonkun osan tunkeilevasta rahvaasta ja pitänyt vaunuille vapaana ulospääsyn.
Vaunujen saapuessa soturit muodostivat kujan ja tekivät kunniaa suurkanslerille, joka hänkin tervehti oikealle ja vasemmalle, ja kun upseeri lähestyi tervehtimään, sanoi kansleri, säestäen sanojaan oikean käden liikkeellä:
— Beso a usted las manos.[22]
Nämä sanat upseeri käsitti niin kuin niiden tarkoitus todella oli, nimittäin:
— Olettepa antanut minulle aimo apua.
Upseeri teki toistamiseen kunniaa ja kohotti hartioitaan. Tässä olisi hyvin sopinut sanoa: Cedant arma togae.[23]
— Mutta tällä hetkellä eivät Ferrerin mieleen johtuneet sitatsionit. Ja muuten olisivat nämä sanat tehottomina haihtuneet tuuleen, sillä upseeri ei osannut latinaa.
Kulkiessaan näiden kahden henkivartijarivin, noiden kunniaatekevien kiväärien välitse, Petro tunsi vanhan sydämensä jälleen heräävän povessaan. Hän tointui täydelleen hämmennystilastaan, muisti kuka oli ja ketä oli ajamassa. Ja huutaen vallan muitta mutkitta: Hoi, pois tieltä, jo niin harvassa olevalle rahvaalle, että rohkeni sitä näin kohdella, hän läimäytti piiskalla hevosia ja käänsi ne linnaa kohti.
— Levantese, levantese; estamos ya afuera[24] sanoi Ferrer viljavoudille, joka rauhoittuen huutojen herkenemisestä, vaunujen nopeasta kulusta ja Ferrerin sanoista, ikäänkuin kääriytyi auki ja ojensi itsensä pystyyn. Ja hieman toinnuttuaan hän vallan loppumattomiin kiitteli vapauttajaansa. Tämä valitti sitä vaaraa, jonka alaisena hän oli ollut, onnitteli häntä pelastumisestaan ja huudahti pyyhkäisten kädellään kaljua päätään: — Que dirá de esto sua excellenda.[25] Onhan hän jo muutenkin niin huonolla tuulella tuon kirotun Casalen tähden, joka ei tahdo antautua? — Que dirá el conde duque,[26] joka rypistää otsaansa, jos putoava lehti kahisee tavallista enemmän? — Que dirá el rey, nuestro senor,[27] sillä epäilemättä joku huhu näin suuresta mellakasta saapuu hänen korviinsa. Ja loppuuko kaikki edes tähän? — Dios lo sabe.[28]
— Oi, minulla puolestani ei enää ole halua täällä elellä, sanoi viljavouti. Minä pesen käteni. Lasken toimeni Teidän Ylhäisyytenne käsiin ja vetäydyn elämään luolaan jonkun vuoren huipulle, elääkseni rauhassa erakkona, kaukana, kaukana tästä eläimellisestä murhajoukosta.
— Usted on tekevä, mikä on soveliainta por el servicio de su Magestad,[29] vastasi vakavana suurkansleri.
— Hänen Majesteettinsa ei voi tahtoa minun kuolemaani, virkkoi viljavouti. Luolaan, luolaan, kauas pois näistä ihmisistä.
Miten sitten kävi tämän viljavoudin päätöksen, lähdeteoksemme ei mainitse. Ja annettuaan meidän saattaa hänet linnaan, ei se enää hänestä mainitse mitään.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Paikalle jäänyt väkijoukko alkoi hajaantua ja tulvia oikealle ja vasemmalle, mikä mitäkin katua pitkin. Toiset palasivat kotia hommaamaan omia asioitaan. Toiset poistuivat hengittääkseen vapaammin ja päästäkseen vähän väljemmille tiloille niin monen tunnin tunkeilemisen jälkeen. Toiset taas menivät tapaamaan tuttaviaan jutellakseen hieman päivän suurista tapahtumista. Väki harveni samoin kadun toisessa päässä, missä se kävi niin vähälukuiseksi, että Espanjalainen sotilasjoukko ilman väkivaltaista tunkeutumista saattoi edetä viljavoudin talon edustalle. Täällä oli vielä koolla niin sanoaksemme mellakan kantajoukko, nimittäin liuta roistoja, jotka tyytymättöminä niin pauhaavan yrityksen noloon ja mitättömään tulokseen, murisivat ja kiroilivat; he neuvottelivat rohkaistakseen toinen toistaan yrittämään jotain toista seikkailua. Ja koetteeksi he tuuppasivat ja ruhjoivat tuota onnetonta ovea, joka uudelleen mahdollisuuden mukaan sisästä oli pöngitetty. Sotilasparven saapuessa nämä heittiöt neuvottelematta ja kuin yksimielisen päätöksen tehtyään läksivät liikkeelle, kulkien vastakkaiseen suuntaan, jättäen paikan vapaaksi sotilaille, jotka ottivat sen valtoihinsa ja järjestyivät siihen talon ja kadun vartijoiksi.
Mutta läheisillä kaduilla ja toreilla oli siellä täällä ihmisryhmiä. Missä seisoi pari tai kolme henkilöä, siihen kokoontui kolme, neljä, kaksikymmentä. Jos joku siitä poistui, tuli toisia sijaan. Ne muistuttivat noita pilvenhattaroita, jotka hajalla liitelevät taivaalla ukkosilman jälkeen, ja joita katsellessaan ihmiset sanovat:
— Rajuilma ei vielä oikein ole asettunut.
Saattaa kuvitella, miten sekavat puheet siinä liikkuivat.
Mikä kertoi mahtipontisesti näkemiään erikoistapauksia; toinen selosteli omia urotöitään; mikä iloitsi jupakan onnellisesta päätöksestä, ylistäen Ferreriä ja ennustaen viljavoudille kovia päiviä. Joku hymähti ivallisena:
— Älkää pelätkö, että he hänet surmaavat. Susi ei syö suden lihaa.
Muuan mutisi kiukustuneena, ettei oltu tehty, mitä olisi pitänyt tehdä, että tämä oli pelkkää petkutusta ja että oli ollut houkkiomaista nostaa niin suurta melua ja sitten antaa vetää itseään niin pahasti nenästä.
Tällävälin aurinko oli mennyt mailleen, ja esineet vaipuivat kaikki harmaaseen hämyyn. Monet väsyneinä päivän vaivoista ja kyllästyneinä lörpöttelemään hämärässä, alkoivat astua kotia päin.
Renzo ystävämme oli tukenut vaunujen kulkua, niin kauas kuin se oli ollut tarpeellista, ja oli niiden jälessä hänkin kuin riemukulussa astunut kahden sotilasrivin välitse, ja iloitsi nähdessään ajoneuvojen rientävän edelleen vapaina kaikesta vaarasta. Hän kulki vielä kappaleen matkaa joukon mukana ja pujottautui siitä ulos ensi sivukadun kohdalla, vuorostaan hengittääkseen vapaammin.
Astuttuaan muutaman askeleen vapaana tungoksesta, ollen niin monen tunteen, niin monen vaikutelman ja tuoreen ja sekavan muiston valtaamana, hän tunsi nälkää ja levon tarvetta. Senvuoksi hän alkoi katsella ylös pitkin talojen seiniä, etsien jonkun ravintolan kylttiä; sillä oli liian myöhäistä mennä kapusiinilais-luostariin. Kulkiessaan näin pää pystyssä hän osui erään väkiryhmän kohdalle. Hän pysähtyi ja kuuli, että siinä keskusteltiin tuumista ja yrityksistä seuraavan päivän varalle. Hän kuunteli kotvan aikaa, mutta ei sitten voinut pidättäytyä tokaisemasta joukkoon muutamaa sanaa, arvellen, että mies, joka oli tehnyt niin kovaa työtä kuin hän, olematta itserakas saattoi lausua julki mielipiteensä. Hän oli muuten sen päivän kokemuksistaan saanut sen vakaumuksen, että jos vastedes tahtoi ajaa perille jonkun pyyteensä, piti vaan saattaa se kadulla kuljeskelevan rahvaan suosioon.
— Hyvät herrat! hän huudahti saarnanuotilla. Saanko minäkin lausua vaatimattoman mielipiteeni? Minun vaatimaton mielipiteeni on tämä: ettei tehdä vääryyttä ainoastaan silloin, kun leipä on kyseessä: ja koska tänään olemme selvästi nähneet, että saavuttaa oikeutta, kunhan vaan kohottaa äänensä kuuluviin, niin tulee meidän jatkaa vaan tähän tapaan, kunnes on keksitty keinot kaikkia heidän muita konnamaisuuksiaan vastaan ja kunnes maailmassa pääsee vallitsemaan vähän kristillisemmät olot. Eikö ole totta, hyvät herrat, että on olemassa lauma tiranneja, jotka toimivat vallan vastoin kymmentä käskyä, jotka etsiskelevät rauhallisia ihmisiä, mitkä eivät edes heitä ajattele, tehdäkseen näille ihmisparoille pahaa, ja nuo tirannit ovat vielä lisäksi aina oikeassa. Ja tehtyään tavallista ilkeämmän konnantyön he kulkevat pää vielä pystymmässä, niin että voisi luulla heille tehdyn vääryyttä. Varmasti tuollaisista henkilöistä Milanollakin on osansa.
— Liiaksikin, huusi muuan ääni.
— Sen kyllä uskon, virkkoi Renzo. Johan meidänkin paikkakunnallamme niistä kerrotaan kauniita juttuja. Ja asia puhuu muuten omasta puolestaan. Olettakaamme esimerkiksi että joku noista, joita tarkoitan, asustaa osaksi mailla osaksi Milanossa: jos hän on siellä piru, ei hän voi olla enkeli täällä, luulemma. Sanokaapa minulle, hyvät herrat, oletteko koskaan nähneet jonkun tuollaisen herrasmiehen kuonon vankilan rautakankien takana? Ja pahinta on, (ja sen saatan minä oman kokemukseni nojalla vakuuttaa) että on painettuja asetuksia, jotka määräävät heille rangaistuksia. Eivätkä ne ole mitään joutavia asetuksia, vaan niin kunnollisia, ettei paremmasta apua. Konnamaisuudet on siinä lueteltuna prikusta prikkuun niin kuin ne sattuvat; ja jokaista varten on säädetty rangaistus. Ja niissä sanotaan: olkoon kuka tahansa, alhainen tai ylhäinen, se on yhtä kaikki. Mutta menkääpä nyt sanomaan tohtoreille, kirjanoppineille ja fariseuksille, että hankkisivat teille asetusten mukaista oikeutta. He kuuntelevat teitä, niin kuin paavi kuuntelee pahantekijöitä; siitä voi jo mennä sekaisin minkä kunnon miehen pää tahansa. On siis päivänselvää, että kuningas ja hänen käskynhaltijansa tahtoisivat rangaistusta pahantekijöille; mutta näille ei mahda mitään, ne kun ovat yhtenä liittokuntana. Tämä liittokunta on siis hajoitettava; huomenna on mentävä Ferrerin luo, sillä tämä on kunnon mies, hyvä ja ystävällinen herra. Tänäänkin nähtiin, kuinka mielellään hän seurusteli köyhien ihmisten kanssa, kuinka hän koetti ymmärtää ne syyt, jotka hänelle mainittiin ja miten hän vastasi kohteliaasti ja sävyisästi. Täytyy siis mennä Ferrerin luo ja sanoa, millä kannalla asiat ovat; minä puolestani voisin hänelle kertoa kauniita juttuja; sillä olenpa omin silmin nähnyt asetuksen, jonka ylälaidassa oli noin suuria vaakunoita, ja se oli kolmen hallituksen jäsenen kirjoittama; ja alalaidassa oli jokaisen nimi, täydelleen präntättynä, ja yksi noista nimistä oli Ferrer, sen näin omin silmin. Tämä asetus määräsi kaikki aivan oikein minun asiassani; ja muuan tohtori, jota pyysin hankkimaan minulle oikeutta noiden kolmen herran tahdon mukaisesti, joiden joukossa oli Ferrerkin, tuo herra tohtori, joka itse oli näyttänyt minulle asetusta, voisitteko uskoa, mulkoili minuun kuin olisi luullut minua hulluksi. Olen varma siitä, että kun tuo hyvä vanhus kuulee kaikki nämä somat jutut, sillä eihän hän voi niitä kaikkia tietää, ei ainakaan mailla tapahtuneita, niin ei hän enää siedä, että maailma jatkaa näin hullua menoa, vaan keksii hyvän parannuskeinon. Ja täytyyhän heidänkin, jotka kyhäävät kokoon asetuksia, pitää huolta siitä, että niitä noudatetaan; onhan se solvaus heitä kohtaan, ettei heidän allekirjoittamaansa plakaattia pidetä minkäänarvoisena. Ja jos ylvästelijät eivät tahdo taipua, vaan niskoittelevat, niin olemmehan me auttamassa, niinkuin tänäänkin olemme tehneet. En väitä, että hänen itsensä on lähdettävä ajelemaan vaunuissaan vangitakseen kaikki konnat, sortajat ja tirannit. Sitä varten tarvittaisiin Noan arkki! Hänen tulee käskeä kaikkien asianomaisten, ei yksistään Milanossa, vaan kaikkialla, menetellä asetusten mukaisesti ja tuottaa ankara prosessi jokaisen niskoille, joka on tehnyt vääryydentekoja. Ja missä sanotaan: vankeutta, niin määrättäköön todella vankeutta, ja missä sanotaan kalerilaiva-rangaistus, niin määrättäköön todella kalerilaiva-rangaistusta. Ja pormestareille olisi sanottava, että täyttävät velvollisuutensa; jos eivät täytä, niin saakoot matkapassin, ja pantakoon paremmat sijaan, ja kuten sanoin, kyllähän me aina olemme avustamassa. Ja tohtoreille on määrättävä, että heidän on kuuleminen köyhää kansaa ja puolustaminen oikeutta. Olenko oikeassa, hyvät herrat?
Renzo oli puhunut niin sydämen pohjasta, että heti alussa monet ympärillä olijoista oli keskeyttäneet puheensa ja kääntyneet häntä kuuntelemaan. Ja lopulta kaikki olivat hänen kuulijoinaan. Nousi sekava mieltymyksen ja erilaisten huutojen hälinä:
— Hyvä!
— Tietysti!
— Hän on oikeassa!
— Se on aivan totta!
Näin vastattiin hänen puheeseensa. Ei kuitenkaan puuttunut arvostelijoita.
— Joutavia, virkkoi eräs, kuka rupeaisi kuuntelemaan vuoristolaisia; ne ovat kaikki viisastelijoita. — Ja hän meni tiehensä.
— Nyt, mutisi toinen, joka maantienmatti tässä tulee latelemaan neuvojaan; ja kun vaaditaan lihavia paisteja, ei tässä saada leipää halvalla; emme me tämän vuoksi ole lähteneet liikkeelle.
Renzo ei kuitenkaan kuunnellut muuta kuin kiitoslauseita. Mikä puristi hänen toista, mikä hänen toista kättään.
— Hyvästi, huomiseen.
— Minne?
— Tuomiokirkon edustalle.
— Hyvä.
— Hyvä.
— Ja mitä sitten teemme?
— Sitten jotain tehdään.
— Kuka näistä arvoisista herroista tahtoo neuvoa minulle ravintolan, missä saisin syödä yksinkertaisen aterian ja nukkua kuin vähävarainen nuorukainen ainakin? sanoi Renzo.
— Lähden tästä minä teitä opastamaan, kelpo nuorukainen, virkkoi eräs, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti Renzon puhetta ja joka ei vielä ollut sanonut mitään. Tunnenpa ravintolan, joka juuri sopii teille; ja suositan teitä isännälle, joka on ystäväni ja kunnon mies.
— Onko se tässä lähellä? kysyi Renzo.
— Ei vallan kaukana.
Väki hajaantui. Ja saatuaan monelta tuntemattomalta kädenpuristuksia Renzo läksi astumaan niinikään tuntemattoman oppaansa seurassa, kiittäen häntä hänen kohteliaisuudestaan.
— Ei ansaitse, virkkoi tämä. Toinen käsi pesee toista, ja molemmat pesevät kasvoja. Onhan velvollisuutemme auttaa lähimaistamme.
Ja matkalla hän keskustelun muodossa kyseli Renzolta yhtä ja toista.
— En tahdo urkkia asioitanne, hän sanoi; mutta näytätte kovin väsyneeltä. Mistä seuduin olette kotoisin?
— Olen kotoisin Leccosta, vastasi Renzo.
— Leccosta? Vai olette kotoisin Leccosta?
— Niin Leccosta, se tahtoo sanoa sen lähiseuduilta.
— Poika parka! Mikäli ymmärsin puheistanne, olette saanut kovia kokea.
— Nähkääs, hyvä herra, minun on ollut pakko puhua hieman varovaisesti, jotta en ilmaisisi julkisesti yksityisiä asioitani. Mutta kerta ne tulevat ilmi, ja silloin. — Näenpä tuossa ravintolan kyltin, ja totta puhuakseni, ei minua haluta mennä kauemmaksi.