— Ei, ei; tulkaa sinne, minne minä aion teidät viedä. Sinne on enää vaan lyhyt matka, virkkoi opas. — Tässä teidän ei olisi hyvä olla.
— On tarpeeksi hyvä, sanoi nuorukainen. En minä ole mikään nuori herra, jota on kasvatettu pumpuliin käärittynä. Jotain vähän suuhun pantavaa ja kupo olkia — siinä kaikki mitä tarvitsen. Kaikkein tärkeintä on minulle, että saan nämä molemmat seikat mitä pikimmin. Jumalan nimessä.
Ja hän astui sisälle suuresta ovipahaisesta, jonka yläpuolella riippui "Täysikuun" ravintolan kyltti.
— No hyvä; saatan teidät sinne, koska niin tahdotte, sanoi opas; ja hän seurasi Renzoa sisälle.
— Turhaa on teidän enempää vaivautua, vastasi Renzo. Kuitenkin, näin hän jatkoi, tekisitte minulle mieliksi, jos tulisitte juomaan kanssani lasin viiniä.
— Suostun kohteliaaseen tarjoukseenne, vastasi opas. Ja kuin paikan tuntija ainakin hän astui Renzon edellä, kulki pienen pihan poikki, lähestyi lasiovea, painoi säppeä, aukaisi ja astui sisälle kumppaninsa kanssa.
Huonetta valaisi kaksi lamppua, jotka riippuivat kahdesta katto-orsiin kiinnitetystä tangosta. Joukko henkilöitä, kaikki täydessä touhussa, istui penkeillä kahden puolen kaitaa ja pitkää pöytää, joka täytti melkein huoneen toisen pään. Siinä näki hajalla, missä auki käärittyjä lautasliinoja ja ruoka-annoksia; missä taas lyötiin pelikortteja pöytään ja siepattiin taas käteen, heiteltiin taas noppaa; pulloja ja laseja oli kaikkialla. Kieriskelipä pöydällä berlinga-, reale- ja parpagliola-rahoja, jotka, jos olisivat osanneet puhua, varmaankin olisivat sanoneet:
— Olimme tänä aamuna leipurin kassalaatikossa, tai jonkun mellakan katsojan taskuissa; tämä oli niin innostunut näkemään, miten yleiset asiat kehittyivät, ettei muistanut valvoa omia yksityis-asioitaan.
Melu oli suuri.
Tarjoilija kulki edestakaisin hätäisenä ja koettaen parastaan palvellakseen pöytävieraita ja pelaajia samanaikuisesti. Ravintolanisäntä istui pienellä penkillä uuninlaen alla, näennäisesti kiinnittäen huomionsa kuvioihin, joita hiilihangolla vuoroin piirteli tuhkaan, vuoroin pyyhki pois; mutta itse teossa hän huolellisesti tarkkasi kaikkea, mikä tapahtui ympärillään. Sapen kolahduksesta hän nousi ja astui tulijoita vastaan.
Huomattuaan oppaan, hän mutisi itsekseen:
— Kirottu mies! Pitääpä sinun aina tulla tielleni, kun toivoisin sinut hiiteen!
Luotuaan sitten kiireisen katseen Renzoon, hän sanoi itsekseen:
— Sinua en tunne. Mutta kun tulet sellaisen metsämiehen seurassa, olet varmaankin joko koira tai jänis. Kunhan puhut pari sanaa, niin sinut kyllä tunnen.
Tämä mykkä yksinpuhelu ei kuitenkaan vähääkään kuvastunut isännän kasvoissa, jotka pysyivät liikkumattomina kuin muotokuva — pyöreähköt ja kiiltävät kasvot, lyhyt punerva töyhtöparta, ja silmät kirkkaat ja pistelevät.
— Mitä herrat suvaitsevat? hän kysyi.
— Aluksi aimo pullo kelpo viiniä, sanoi Renzo. Ja sitten jotain haukattavaa.
Näin sanoen hän istui rahille lähelle pöydän toista päätä ja päästi soinnukkaan huokauksen: — ohhoh! ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
— Tuntuupa hyvältä istua, kun on ollut niin kauan jalkeillaan ja täydessä touhussa.
Mutta samassa johtui hänen mieleensä se rahi ja pöytä, missä viimeksi oli istunut Lucian ja Agnesen kanssa. Ja hän huokasi syvään. Sitten hän pudisti päätään, ikäänkuin karkoittaakseen tämän ajatuksen. Ja samassa hän näki isännän tulevan viinipullo kädessä.
Opas oli istuutunut vastapäätä Renzoa. Tämä kaatoi hänelle heti viiniä ja sanoi:
— Huulten kostukkeeksi.
Ja täytettyään toisen lasin, hän tyhjensi sen yhtenä siemauksena.
— Mitä annatte minun syödä? hän sitten kysyi isännältä.
— Kappaleen patapaistia, ehdoitti tämä.
— Olkoon menneeksi, patapaistia.
— Heti paikalla, virkkoi isäntä Renzolle.
Tarjoilijalle hän sanoi:
— Kata pöytä vieraalle.
Sitten isäntä palasi uunin ääreen.
— Mutta … sanoi hän kääntyen Renzon puoleen, leipää ei minulla tänään ole tarjottavana.
— Mitä leipään tulee, sanoi Renzo ääneensä ja nauraen, niin on
Kaitselmus pitänyt siitä huolen.
Ja vedettyään esiin kolmannen ja viimeisen niistä leivistä, jotka oli noukkinut San Dionigin ristipylvään juurelta, hän kohotti sitä ilmaan ja huudahti:
— Kas tässä Kaitselmuksen leipä!
Tätä kuullessaan monet kääntyivät; ja yksi heistä huusi nähdessään voitonmerkkinä ylös kohotetun leivän:
— Eläköön halpahintainen leipä!
— Halpahintainen! toisti Renzo. Ilmaiseksi sen on ihmisrakkaus tarjonnut.
— Sen parempi, sen parempi!
— Mutta, lisäsi heti Renzo, en tahtoisi että nämä herrat ajattelisivat minusta pahaa. En minä ole, kuten sanotaan, näpistellyt. Löysin sen maasta, ja jos tapaisin omistajan, olisin valmis maksamaan.
— Hyvä, hyvä! huusivat kapakkatoverit, remahtaen vielä äänekkämpään nauruun. Sillä ei yksikään heistä tullut ajatelleeksi, että nuori mies oli puhunut tosissaan.
— He luulevat minun laskevan leikkiä; mutta asianlaita on todella niinkuin sanoin, huomautti Renzo oppaalleen. Ja pyöritellen tätä leipää käsissään hän virkkoi:
— Kas, millaiseksi ovat sen litistäneet. Sehän on litteä kuin pannukakku. Mutta olipa siellä väkeä. Jos siinä joukossa oli ohutluisia, niin totisesti ne siinä pahasti rusahtivat.
Hän söi nopeasti kolme tai neljä suupalaa tästä leivästä, huuhteli ne alas toisella lasillisella viiniä ja lisäsi:
— Tämä leipä ei yksinään tahdo liukua alas vatsaan. Kurkkuni ei koskaan ole ollut näin kuiva. Saihan huutaa minkä keuhkot kestivät!
— Valmistakaa hyvä vuode tälle kelpo nuorukaiselle, sanoi opas; hänellä on aikomus jäädä tänne yöksi.
— Tahdotteko jäädä tänne yöksi? kysyi isäntä Renzolta, lähestyen pöytää.
— Se on aikomukseni, vastasi Renzo. Vallan yksinkertainen vuode; kunhan vuodeliinat vaan ovat puhtaat. Olen tosin köyhä mies, mutta tottunut puhtauteen.
— Siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne, huomautti isäntä.
Hän meni kyökin nurkkakaapin ääreen ja palasi toisessa kädessä mustepullo ja paperiliuska, ja toisessa kynä.
— Mitä tämä merkitsee? huudahti Renzo; nielaisten palan tarjoilijan tuomaa patapaistia.
Sitten hän hymyili ihmetellen:
— Ovatko nämä nyt teidän puhtaat vuodeliinanne?
Isäntä ei vastannut, vaan asetti pöydälle mustepullon ja paperin, nojasi pöytään vasenta käsivartta ja oikeata kyynäspäätä, piti sojossa kynää, katsoi Renzoon ja virkkoi:
— Olkaa hyvä ja sanokaa minulle suku- ja ristimänimenne sekä synnyinseutunne.
— Mitä? kysäsi Renzo. Mitä on kaikella tällä tekemistä vuoteen kanssa?
— Täytän velvollisuuteni, sanoi isäntä, katsoen opasta silmiin. Meidän on tehtävä tarkka ilmoitus kaikista henkilöistä, jotka poikkeavat asumaan taloomme; suku- ja ristimänimi ja kansallisuus; missä hommissa liikkuu, onko matkustajalla aseita … kauanko viipyy tässä kaupungissa, näin kuuluvat asetuksen selvät sanat.
Ennenkuin vastasi Renzo tyhjensi uuden lasin; se oli jo kolmas. Ja pelkäämme, ettemme tämän jälkeen enää voi niitä laskea.
Hän virkkoi sitten:
— Kas, kas! Onko teillä asetus! Minäpä kuvittelen olevani lakitieteen tohtori. Ja silloin tiedän oitis, missä arvossa asetuksia sopii pitää.
— Puhun tosissani, sanoi isäntä, yhä katsellen Renzon äänetöntä seuralaista. Hän meni uudelleen kaapin luo, otti siitä esiin suuren plakaatin, joka sisälsi täydellisen asetuksen, ja kääri sen auki Renzon eteen.
— Vai siinä se nyt on! huusi tämä, kohottaen toisella kädellä uudelleen täytettyä lasia, jonka heti tyhjensi, ja ojentaen toista kättä ja osoittaen sen etusormella asetusta. Siinä tuo erinomainen rukouskirjan lehti. Se minua suuresti ilahuttaa! Tunnen hyvin tuon vaakunan; tiedän mitä merkitsee tuo jumalankieltäjän pää nuora kaulassa. (Siihen aikaan painettiin asetusten ylälaitaan maaherran vaakuna; ja Don Gonzalo Fernandez de Cordovan vaakunassa oli kuvattuna maurilainen kuningas kahleet kaulassa.) Nämä kasvot merkitsevät: käskeköön, ken voi, ja totelkoon ken haluaa. Kun tämä kuva on lähettänyt kalerilaiva-orjuuteen Don … no niin … tiedänhän itse, ketä tarkoitan; … sen mukaisesti kuin tuntemani toinen tuonlainen asetus määrää; kun se on auttanut kunniallista nuorta miestä naimaan kunniallisen nuoren naisen, joka tahtoo tulla hänen vaimokseen, niin silloin sanon nimeni noille kasvoille. Annanpa niille vielä suukkosen kaupanpäällisiksi, Saattaapa minulla olla hyvät syyni olla mainitsematta nimeäni. Entä jos suuri roisto, jolla on käytettävänään lauma muita roistoja — sillä jos hän olisi yksin … tässä Renzo lopetti lauseen merkitsevällä kädenliikkeellä. Katsokaas, jos ehkä suuri roisto tahtoisi tietää, missä olen, tehdäkseen minulle jonkun ruman kepposen, niin luuletteko, että nuo kasvot minua auttaisivat? Minunko pitäisi ilmaista yksityiset asiani! Olisipa se kaunista. Olettakaamme, että olen tullut Milanoon ripille. Mutta aion antaa kapusiinilais-munkin itseäni ripittää, enkä hotellinisännän.
Isäntä oli vaiti ja katsoi edelleen oppaaseen, joka pysyi järkähtämättömästi asemillaan sanaakaan sanomatta. Renzo — ikäväksemme on meidän se mainitseminen — tyhjensi uuden lasillisen viiniä ja jatkoi:
— Sanonpa sinulle syyn, isäntä hyvä, syyn, jota tulet pitämään pätevänä. Jos eivät ne asetukset, jotka puolustavat hyvien kristittyjen oikeuksia, ole minkäänarvoisia, niin sitä suuremmalla syyllä huonot asetukset ovat vallan mitättömiä. Korjaa siis pois kaikki nämä joutavat vehkeet, ja tuo minulle sijaan toinen pullo; sillä tämä on halki.
Näin sanoen hän kolautti sitä varovasti rystöillään ja lisäsi:
— Kuuletko, kuinka se kaikuu haljenneelta?
Renzon puheet olivat tälläkin kertaa vetäneet kapakkayleisön huomion puoleensa. Ja kun hän oli lopettanut, nousi yleinen mieltymyksen murina.
— Mitä on minun tekeminen? kysyi isäntä tuolta tuntemattomalta, joka tosin hänelle ei ollut outo.
— Pois, pois vehkeet, huusivat useat äänet; tuo nuorukainen on oikeassa! kaikki tuo on pelkkää petkutusta ja kiusantekoa. Nyt on uusi laki, uusi laki.
Keskellä näitä huutoja outo mies loi isäntään soimaavan katseen tästä liiaksi paljastavasta vetoamisesta häneen ja virkkoi:
— Antakaa hänen saada tahtonsa perille, älkääkä nostako riitaa.
— Olen tehnyt velvollisuuteni, sanoi isäntä ääneensä, ja hän lisäsi itsekseen:
— Nyt pesen käteni.
Hän otti paperin, kynän, mustepullon ja asetuksen sekä tyhjän pullon, jonka ojensi tarjoilijalle.
— Tuokaa samaa lajia, sanoi Renzo. Se on oivallista viiniä. Ja sitten lähetämme sen uuden pullon nukkumaan toisen kera, kysymättä sen suku- tai ristimänimeä, millä asioilla se kulkee tai kuinka kauan viipyy tässä kaupungissa.
— Samaa lajia, sanoi isäntä tarjoilijalle, ojentaen hänelle tyhjän pullon. Ja hän palasi istumaan uuninlaen alle.
— Tuon toisen otus näyt olevan, hän ajatteli ja alkoi piirtää kuvioita hiekkaan. Oletpa joutunut kelpo käsiin. Typerä aasi! Koska kerran tahdot joutua kiikkiin, niin olkoon menneeksi. "Täysikuun" ravintolan isäntä ei aio myydä nahkaansa sinun tähtesi.
Renzo kiitti opastaan ja kaikkia niitä, jotka olivat olleet hänen puolellaan.
— Kelpo ystävät, hän sanoi; nyt näen selvästi, että kunnon miehet ojentavat toisilleen kättä ja tukevat toinen toistaan.
Sitten hän ojensi kättään pöydän yli ja otti uudelleen puhujan asennon:
— Eikö ole hullunkurista, hän huusi, että kaikki vallanpitäjät joka tilaisuudessa vetävät esiin paperia, kynän ja mustepullon? Aina kynä valmiina hyökkäykseen. Onpa noilla herroilla todellinen kiihko tarttua kynään.
— Kuulkaapas maalaisystäväni, tahdotteko tietää mikä siihen on syynä? sanoi yksi pelaajista, joka yhtenään voitti.
— No, antaa kuulua, virkkoi Renzo.
— Syy on tämä, selitteli edellinen: nuo herrat syövät niin paljon hanhenpaistia, ja kun he siten saavat äärettömän paljon sulkia, täytyy heidän käyttää niitä johonkin.
Kaikki remahtivat nauruun, paitsi se peluri, joka hävisi.
— Kas, sanoi Renzo, tuo mies on runoilija. Täälläkin siis näyttää olevan runoilijoita. Mutta onhan niitä kaikkialla. Minussakin on hieman runoilijan vikaa, … joskus laskettelen minäkin aika hullutuksia … se tahtoo sanoa, kun asiat ovat hyvällä kannalla.
Käsittääksemme tätä Renzo paran lörpötystä tulee tietää, että sana runoilija Milanon rahvaan ja vielä enemmän maalaisväestön keskuudessa ei merkitse samaa kuin kaikilla sivistyneillä, nimittäin etevää henkeä, Pindus vuorella asustajaa, runottarien suosikkia; se näet merkitsee hieman hassuttelevaa henkilöä, jonka puheissa ja teoissa on enempi sukkeluutta ja kokkapuheisuutta kuin järkevyyttä. Näin rohkeasti rahvas sekoittelee sanoja, antaen niille alkuperäisestä merkityksestä sangen kaukaisen käsitteen. Sillä, rohkenenpa kysyä, mitä runoilijalla on yhteistä hassuttelijan kanssa?
— Oikean syyn minä kohtsillään sanon teille, jatkoi Renzo. Nuo herrat ne pitelevät kynää; ja näin heidän lausumansa sanat haihtuvat ilmaan ja katoavat; sitävastoin he tarkoin kuuntelevat sanoja, jotka lähtevät köyhän miesparan suusta, ja yks kaks he ne sieppaavat kiinni lennosta tuolla kynällään ja naulaavat ne kiinni paperille, käyttääkseen niitä hyväkseen sopivassa tilaisuudessa. Vielä heillä on muitakin vehkeitä: kun tahtovat hämmentää pois nuorukaisparan, joka ei ole lukenut mies, mutta jolla on vähän … kuinka sanoisin … (ja kuvatakseen ajatustaan hän etusormensa päällä takoi otsaansa); ja jos huomaavat, että hän alkaa ymmärtää heidän sekamelskaansa, niin muitta mutkitta lykkäävät puheeseensa latinalaisia sanoja, jotta hän joutuisi pois oikealta tolalta ja joutuisi päästään sekaisin. Sanalla sanoen: nämä epäkohdat ovat poistettavat! Tänään on kaikki toimeenpantu kursailematta, ilman paperia, kynää ja mustepulloa. Ja huomenna, jos ihmiset vaan osaavat hillitä itseään, saadaan vielä suurempia aikaan; ja ilman että kajotaan yhteenkään hiuskarvaan; kaikki vaan oikeuden tietä.
Tällävälin muutamat kapakkavieraista olivat uudelleen alkaneet pelata, toiset syödä, toiset räyhätä. Muutamat läksivät pois, toisia tuli sijaan. Isäntä piti kaikkia silmällä — kaikki seikkoja, jotka eivät oikeastaan kuulu kertomukseemme. Renzon outo opas ei vaan näyttänyt hankkivan lähtöä; hänellä ei kuitenkaan, mikäli saattoi huomata, ollut mitään tehtävää täällä; mutta hän ei vaan tahtonut lähteä ennenkuin oli hieman puhunut yksityisesti Renzon kanssa. Hän kääntyi siis jälkimäisen puoleen ja käänsi uudelleen puheen leipä-kysymykseen. Ja toistettuaan muutamia noita lauseita, jotka jo jonkun aikaa olivat kierrelleet suusta suuhun, hän toi esiin oman mielipiteensä:
— Jospa minulla olisi valta käsissä, hän virkkoi, niin varmaankin osaisin saada asiat oikealle tolalle.
— Miten sitten menettelisitte? kysyi Renzo, luoden häneen molemmat tavallistaan kiiltävämmät silmänsä ja väännellen hieman suutaan, ikäänkuin kootakseen tarkkaavaisuuttaan.
— Mitenkö menettelisin? sanoi toinen: tahtoisin, että olisi leipää kaikilla, niinhyvin köyhillä kuin rikkailla.
— No niin, tuo kuulostaa joltakin, virkkoi Renzo.
— Menettelisin näin: Ensiksi määräisin kohtuulliset hinnat, joita kaikki kykenisivät suorittaman. Sitten jakaisin leipää tarvitsevien luvun mukaan, sillä on aina olemassa hävyttömiä kitupiikkejä, jotka tahtoisivat itse ahmia kaikki ja jotka umpimähkään anastavat minkä voivat, ajattelematta toisia. Ja köyhät ihmiset jäävät leivättä. Täytyy siis jakaa leipä kohtuullisiin annoksiin. Ja se on käypä päinsä seuraavasti: olisi annettava joka perheelle sen jäsenluvun mukainen lippu, jonka nojalla saisi noutaa leipää leipurilta. Minulle esim. pitäisi antaa näin kokoonpantu lippu: Ambrogio Fusella, miekankiillottaja ammatiltaan, vaimo ja neljä lasta, kaikki leivänsyönti-iässä (pankaa merkille tämä): annettakoon hänelle niin ja niin paljon leipää, ja maksakoon hän niin ja niin paljon. Mutta kaikki on aina tapahtuva kohtuuden mukaisesti, perheenjäsenten lukuun nähden. Teille esimerkiksi pitäisi antaa näin kuuluva lippu … mikä onkaan nimenne?
— Lorenzo Tramaglino, vastasi nuori mies, joka innostuneena tähän tuumaan ei ollenkaan huomannut, että sekin kokonaan perustui paperiin, kynään ja mustepulloon ja että sen toteuttamista varten kaikkein ensiksi oli koottava asianomaisten henkilöiden nimet.
— No niin, sanoi outo mies; mutta onko teillä vaimo ja lapsia?
— Pitäisihän minulla … lapsia, ei … ei vielä … mutta vaimo … jos tässä matoisessa maailmassa kaikki olisi niin kuin olla pitää.
— Vai olette yksin! Malttakaa mielenne, saatte siis pienemmän annoksen.
— Se on oikein. Mutta jos pian, kuten toivon … ja Jumalan avulla… No niin, kun minullakin kerta on vaimo?
— Silloin saatte toisen lipun, ja annoksenne kasvaa. Niin kuin sanoin, aina perheen jäsenluvun mukaan, virkkoi outo mies nousten.
— Sillä tavoin kaikki olisi hyvin, huomautti Renzo. Sitten hän jatkoi huutaen ja puiden nyrkkiään pöytään. Ja miksi eivät säädä tällaista lakia?
— Mitäpä siihen vastaisin? Mutta onpa minun jo aika sanoa hyvää yötä ja lähteä kotia, sillä varmaankin vaimoni ja lapseni jo kauan ovat minua odottaneet.
— Vielä tilkka viiniä, pieni tilkka vaan, huusi Renzo joutuisasti täyttäen puhetoverinsa lasin. Ja hän nousi kiireisesti, tarttui poistujan toiseen takinliepeeseen ja veti häntä kaikin voimin takaisin istumaan.
— Vielä pieni tilkka, ettehän toki voi minua näin loukata.
Mutta toveri nykäisi itsensä irti, jätti Renzon laskettelemaan kokonaista kehoitusten ja soimausten tulvaa ja toisti:
— Hyvää yötä.
Ja hän meni tiehensä.
Mies oli jo kadulla, kun Renzo yhä vaan jatkoi puhettaan; sitten hän ponnahti takaisin rahille. Hän tuijotti tuohon lasiin, jonka juuri oli täyttänyt. Ja kun huomasi tarjoilijan kulkevan pöydän ohi, hän viittasi häntä pysähtymään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista hänelle jotain. Sitten hän osoitti sormella lasia ja virkkoi hitaasti ja juhlallisesti, lausuen sanat vallan omituisesti:
— Katsokaapas, olin täyttänyt tämän lasin tuota kunnon miestä varten; näette että se on reunojaan myöten täysi, aivan ystävän mitalla kaadettu. Mutta hän ei siitä huolinut. Ihmisillä on välistä kummalliset päähänpistonsa. Syy ei ole minun. Hän saattoi huomata, että tarjosin sitä hyvästä sydämestä. Mutta koska se, mikä on tehty, on tehty, ei pidä antaa hyvien humalain mennä hukkaan.
Näin sanottuaan hän tarttui lasiin ja tyhjensi sen yhdessä siemauksessa.
— Kyllä ymmärrän, sanoi tarjoilija ja poistui.
— Vai ymmärrätte tekin, virkkoi Renzo. Se on siis oikein. Kunhan syyt ovat oikeat…
Tässä on tarpeen koko totuudenrakkautemme, voidaksemme uskollisesti jatkaa kuvausta, joka tuottaa niin vähän kunniaa niin tärkeälle henkilölle, jopa voisi sanoa kertomuksemme päähenkilölle. Samalla on meidän, ollaksemme puolueeton, huomauttaminen, että tämä oli ensi kerta, jolloin Renzolle tapahtui tämänkaltaista. Ja juuri hänen tottumattomuutensa juopotteluun oli suureksi osaksi syynä siihen, että tämä ensimäinen hutikka oli seurauksiltaan niin onneton. Nämä harvat lasilliset viiniä, jotka hän aluksi oli juonut toisen toisensa jälkeen ja vastoin tottumustaan, osaksi sammuttaakseen kurkkunsa polttoa, osaksi mielensä kuohunnan vaikutuksesta, mikä ei sallinut hänen tehdä mitään maltillisesti, nousivat hänelle päähän. Hiemankin tottunut juomari olisi niillä ainoastaan sammuttanut janonsa. Tässä kohdin lähdekirjoituksessamme tehdään huomautus, jonka mainitsemme, vastaamatta sen oikeudesta. Kohtuulliseen ja kunnialliseen elintapaan liittyy — näin siinä sanotaan — myös se etu, että sen noudattaja, kuta enemmän se on häneen juurtunut, sitä helpommin siitä vähänkin sattumalta luopuessaan heti kokee hairahduksensa tuottamia epäkohtia, niin että hän sitten muistaa nämä hyvän aikaa. Ja näin hairahduskin voi olla hänelle opetuksena.
Oli asianlaita miten tahansa, tosiseikka on, että nämä ensi viinihöyryt nousivat nuoren miehen päähän, minkä jälkeen viini ja sanat jatkoivat, edellinen vatsaan valumistaan, jälkimäiset suuhun kohoamistaan, kaikki vaan tolkuttomasti ja määrättömästi. Ja sinä hetkenä, johon olimme häntä äsken seuranneet, oli hänen tilansa jo niin ja näin. Hän tunsi suurta tarvetta puhua. Kuulijoita ei puuttunut, tai ainakaan ei läsnäolijoita, joita hän saattoi kuulijoinaan pitää. Jonkun aikaa hän oli jotakuinkin vapaasti saanut sanansa esille, jopa niissä oli ollut jonkunverran järkeäkin. Mutta vähitellen lauseidensa päättäminen rupesi tuottamaan hänelle melkoisia vaikeuksia. Ajatus, joka aluksi ilmeni hänen mielessään jotenkin selvänä, kääriytyi pian usviin ja haihtui äkkiä kokonaan; ja sana, joka oli viipynyt kotvan aikaa, ei ottanut oikein vastatakseen ajatusta. Tässä pulassa ollen hän sen vaiston pakoittamana, joka niin useissa tapauksissa saattaa ihmisen perikatoon, turvautui pullo ystäväänsä. Mutta miten pullo tällaisessa tilaisuudessa saattoi häntä auttaa, sen tietää jokainen, jolla on vähänkin tervettä järkeä.
Tuomme esille ainoastaan muutamia näytteitä Renzon tuona onnettomana iltana laskettelemasta sanatulvasta. Se, minkä jätämme mainitsematta, ja mikä on monta vertaa runsaampaa, olisi liian sekavaa. Siinä ei ole järkeä, eikä edes järjen varjoa; ja tämähän on välttämätön ehto painetussa kirjassa.
— Hoi, isäntä, isäntä! hän jälleen alkoi, seuraten tätä katseineen joko pöydän ääreen tai uuninlaen alle, joskus luoden ne sinnekin, missä isäntä ei ollutkaan, ja puhuen lakkaamatta keskellä kapakkavieraiden hälinää. — Oletpa aika isäntä, sinä! Enpä saata niellä tuota juontasi suku-, ristimäniminesi ja ammattinesi. Kunnon miehelle, joka minä olen! Et totisesti ole käyttäytynyt hyvin. Mitä tyydytystä, rohkenenpa kysyä, mitä hyötyä, mitä iloa … noin vaan panna nuori miesparka paperille? Enkö ole oikeassa, sanokaapa te muut? Ravintolanisäntien tulisi pitää kelpo miesten puolia… Kuulehan, kuulehan toki, isäntä, tahdonpa sanoa sinulle vertauksen, … totta puhuen … kas noita kun nauravat! Olen tosin hieman päissäni, mutta perusteeni ovat silti oikeat. Sanohan minulle, isäntä, kuka se on, joka kannattaa tätä liikettäsi? Juuri me ihmisparat. Enkö ole oikeassa? Tokko nuo asetusten allekirjoittaja-herrat koskaan tulevat kapakkaan huuliaan kastelemaan?
— Ne ovat pelkkiä vesipoikia, sanoi Renzon vieruskumppani.
— He tahtovat pysyä selväpäisinä, lisäsi toinen, voidakseen taitavammin lasketella valheitaan.
— Kas, huudahti Renzo. Nyt puhui runoilija. Tekin siis ymmärrätte tarkoitukseni. No, vastaahan nyt minulle, isäntä hyvä: Onko Ferrer, joka kuitenkin on paras heistä kaikista, koskaan käynyt täällä laseja kilistämässä ja tuottamassa sinulle äyrinkään tuloa! Ja tuo koira, tuo murhaaja Don… No niin, en sano enempää, sillä pääni on vähän sekaisin. Ferrer ja isä Crrrr … tiedän itse ketä tarkoitan … ne ovat kunnon miehiä. Mutta sellaisia on ani harvassa. Vanhat ovat nuoria pahemmat … ja nuoret vanhoja vielä pahemmat. Kuitenkin olen tyytyväinen, ettei vuodatettu verta. Sellaiset julmuudet kuuluvat pyövelin virkaan. Leipää, niin se on luonnollista. Sainpa aika kolhauksia. Mutta annoinpa niitä toisillekin. Tilaa! Yltäkylläisyyttä! Eläköön!… Ja kuitenkin Ferrerkin!… Muutaman sanan latinaksi… Sies baraos trapolorum… Kirottu tapa! Eläköön oikeus, leipä! Se on oikeaa puhetta. Sitähän nuo kunnon miehet juuri olisivat tahtoneet … kun alkoi soida tuo kirottu kirkonkello: piu pau, piu pau. Silloin ei totisesti olisi pitänyt pötkiä tiehensä. Olisi vaan pitänyt pakoittaa tuota herra pastoria … tiedänpä minä hyvin, mitä tarkoitan!
Viime sanat lausuttuaan hän painoi alas päänsä, ja näytti muutaman hetken miettivän jotain. Sitten hän huokasi syvään, nosti kasvonsa silmät kosteina, ja ilme niin haikean surullisena, että parasta oli kun ei niiden aihe ollut niitä näkemässä. Mutta nuo raa'at kapakkavieraat, jotka jo olivat ruvenneet ilkkumaan Renzon kuumeista ja sekavaa kaunopuheisuutta, nauroivat kahta enemmän hänen surullista ilmettään. Lähimmät sanoivat: — Katsokaapa! — ja kaikki kääntyivät Renzoon päin. Pian hän oli koko seuran ilkunnan esineenä. Tosin eivät nämä muutkaan kapakkavieraat olleet vallan selvällä päällä; mutta ei kukaan ollut juopotellut niin vahvasti kuin Renzo parka; ja lisäksi tämä oli maalainen. He alkoivat vuoroonsa kiusata häntä typerillä ja raa'oilla kysymyksillään ja ilkamoivilla elkeillään.
Renzo näytti milloin siitä suuttuvan, milloin otti koko kohtauksen leikin kannalta, milloin oli välittämättä heidän puheistaan, puhui itse vallan muusta, milloin kysyen, milloin vastaten, aina vaan katkonaisesti ja umpimähkään.
Onneksi hänellä keskellä tätä hulluttelua oli kuitenkin jälellä vaistomainen varovaisuus, joka saattoi hänet välttämään nimien mainitsemista, niin että ei edes lausunut sitäkään nimeä, joka epäilemättä oli syvimmin painunut hänen muistiinsa. Meistäkin olisi tuntunut kovin tuskalliselta jos tuota nimeä, jota kohtaan mekin tunnemme hieman rakkautta ja kunnioitusta, olisivat häväisseet ja ivanneet noiden raakalaisten rivot kielet.
VIIDESTOISTA LUKU.
Kun ravintolanisäntä näki, että pila meni liian pitkälle, hän lähestyi Renzoa, pyysi mitä kohteliaimmin noita toisia jättämään hänet rauhaan ja pudisti häntä käsivarresta koettaen selvitellä ja vakuuttaa hänelle, että oli aika panna maata. Mutta Renzo palasi yhä vaan uudelleen suku- ja ristimänimeen, asetuksiin, ja kunnon miehiin.
Kuitenkin sanat: vuode ja nukkua, joita toistettiin hänen korvaansa, tekivät lopulta häneen vaikutuksensa. Ne herättivät hänessä hieman selvemmin tietoisuuden siitä, että hän tarvitsi noiden kahden sanan ilmaisemia seikkoja, ja ne aiheuttivat hetken valoisan välkähdyksen. Tämä vähäinen järjen hiukka, joka silloin palasi, saattoi hänet jossakin määrin käsittämään, että suurin osa hänen järkeään oli pimityksissä, jotenkin samoin kuin viimeinen kynttiläpätkä osoittaa meille, että muut kynttilät ovat loppuun palaneet. Renzo teki päätöksen: hän nojasi molemmat kädenpohjansa pöytään ja koetti kerran, kahdesti nousta. Hän huokasi ja horjahti; kolmannella kerralla hän ravintolanisännän auttamana pääsi pystyyn.
Tämä tuki häntä koko ajan, talutti hänet pois penkin ja pöydän välistä, otti toiseen käteensä kynttilän, osaksi ohjasi, osaksi veti toisella kädellään häntä portaiden ovelle. Siinä Renzo kuullessaan jälkeensä syydetyt meluavat tervehdykset äkkiä kääntyi. Ja ellei hänen tukijansa valppaasti olisi pidättänyt häntä käsivarresta, niin olisi hän kääntyessään kaatunut pitkälleen permannolle. Hän siis kääntyi ja rupesi vapaalla kädellään piirtelemään ilmaan jäähyväistervehdyksiä Salomonin taika-eleiden tapaan.
— Mennään levolle, mennään levolle, sanoi hänelle isäntä laahaten häntä mukanaan. Hän auttoi hänet yli kynnyksen, sitten hänellä oli vielä suurempi vaiva saada hänet kiipeämään ahtaita puuportaita ylös, ja näin hän viimein sai hänet siihen huoneeseen, joka oli hänelle määrätty.
Nähdessään odottavan vuoteen Renzo ihastui; hän katsoi isäntään hellästi silmineen, jotka milloin tuikkivat entistä kirkkaampina, milloin taas sammuivat kuin kiiltomadot. Hän yritti saavuttaa tasapainoa jaloillaan ja ojensi kättään isännän poskea kohti nipistääkseen sitä etu- ja keskisormen väliin ystävyyden ja kiitollisuuden osoitteeksi; mutta tämä ei hänelle onnistunut.
— Kelpo isäntä — sai hän kuitenkin sanotuksi. Huomaan nyt, että kuitenkin olet kunnon mies. Se on hyvä teko, että annat vuoteen poikaparalle. Mutta nuo metkusi suku- ja ristimäniminesi eivät olleet kunnon miehen arvoisia. Mutta onneksi minäkin olen saanut osani älyä päähän…
Isäntä, joka ei ollut luullut, että nuori mies enää voisi pitää ajatuksiaan näin paljoa koossa, isäntä, joka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesi miten ihmiset sellaisessa tilassa ovat tavallistaan enemmän herkkiä äkkiä muuttamaan mielipidettään, tahtoi hyväkseen käyttää tätä valoisaa hetkeä tehdäkseen uuden yrityksen.
— Ystäväni, sanoi hän hänelle, ääni ja ilme aivan ystävällisenä. Enhän minä sitä tehnyt teitä kiusatakseni tai urkkiakseni asioitanne. Mutta nähkääs, laki on sellainen. Meikäläistenkin on pakko sitä totella, muuten saamme me ensimäisinä kärsiä sen määräämät rangaistukset. Onhan parempi tehdä heidän mielikseen. Ja eihän tässä oikeastaan ole kysymys muusta kuin kahdesta sanapahasesta. Ettehän tee mieliksi noille korkeille herroille, vaan minulle. Kas niin, täällä kahden kesken ratkaiskaamme tämä asia. Sanokaa minulle nimenne, ja pankaa sitten maata mieli tyynenä.
— Sinä konna! huusi Renzo, sinä ilveilijä! Vieläkö minua kiusaat noilla suku- ja ristimänimillä ja ammatilla.
— Suu kiinni siis, vehkeilijä, ja pane maata, virkkoi isäntä.
Mutta Renzo jatkoi kahta kiivaammin:
— Nyt ymmärrän: sinä kuulut samaan liittoon. Odotappas, kyllä minä sinut opetan.
Ja hän kääntyi portaita kohti ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:
— Toverit, isäntä kuuluu samaan liit…
— Sanoinhan sen vaan pilalla, huusi tämä vallan lähellä, työntäen Renzoa vuoteeseen. Pilalla, etkö siis ymmärtänyt, että sanoin tämän pilalla?
— Vai pilalla; no nyt puhut oikein. Jos sanoit pilalla … niin, eihän niistä muuten voi puhua kuin pilalla.
Ja hän kaatui suin päin vuoteeseen.
— No, kas noin, riisukaa vaatteenne pian, sanoi isäntä. Ja kehoitukseen hän liitti avustuksen, mikä olikin kovin tarpeen. Kun Renzon oli onnistunut riisua yltään takkinsa, isäntä heti tutki sen taskuja, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Näitä näytti olevan; ja hän kun ajatteli, että tämä kapakka-vieraansa seuraavana aamuna oli suorittava laskujaan vallan toisille henkilöille kuin hänelle, ja että nuo rahat todennäköisesti tulivat joutumaan käsiin, joista ei voisi niitä saada, hän päätti tehdä toisen yrityksen, ratkaistakseen ainakin tämän asian.
— Te olette kelpo nuori mies, rehellinen ihminen, eikö niin?
— Kelpo nuori mies ja rehellinen ihminen, vastasi Renzo yhä haperoiden toisten vaatteiden nappeja, joita ei vielä ollut saanut auki.
— No hyvä, sanoi isäntä; maksakaa siis nyt pikkulaskunne, sillä huomisaamuna minun on lähdettävä hieman ulos asioilleni…
— Se on oikein, sanoi Renzo. Olen sukkela veitikka, mutta kunnon mies… Mutta rahani… Missä ovat rahani?
— Tässä, sanoi isäntä; ja käyttäen koko kokemustaan, kärsivällisyyttään ja taitavuuttaan hänen onnistui lopulta saada lasku selvitetyksi ja maksu kukkaroonsa.
— Auttakaa toki minua riisuutumaan, isäntä, sanoi Renzo. Tunnenhan itsekin, että uni minua kovasti painaa.
Ravintolanisäntä teki hänelle pyydetyn palveluksen; lisäksi hän vielä levitti peitteen hänen ylitsensä ja sanoi äreästi:
— Hyvää yötä.
Mutta toinen jo kuorsasi.
Sitten hän tunsi tuollaista viehätysvoimaa, joka joskus saattaa meidät kiinnittämään huomiomme yhtä tarkkaavasti harmilliseen kuin miellyttävään seikkaan ja joka kenties vaan on halumme tuntea sitä, mikä voimakkaasti vaikuttaa mieleemme; ja tämän viehätysvoiman vaikutuksesta isäntä pysähtyi hetkeksi katselemaan tuota hänelle niin harmillista vierasta, kohottaen lamppua ja heijastaen kädellään sen valon vieraan kasvoille, ollen jotenkin samassa asennossa kuin missä Psyche meille kuvataan salaa tähystelevänä tuntemattoman puolisonsa piirteitä.
— Senkin aasi! hän sanoi itsekseen katsellessaan nukkujaa, oletpa itse suistunut onnettomuutesi kitaan. Huomenna voit sanoa, kuinka hauskalta se tuntuu. Hölmöjä te olette, kun lähdette maailmaa kiertämään tietämättä, mistä ilmansuunnasta aurinko nousee, saattaen itsenne ja muut pulaan.
Näin sanottuaan tai ajateltuaan hän käänsi lampun pois vuoteen äärestä, poistui huoneesta ja väänsi avaimen kahteen kertaan lukossa.
Porraseteisessä hän kutsui vaimoaan ja käski hänen jättää lapset palvelijattaren huostaan ja mennä alas ravintolaan ja siellä hänen asemestaan valvoa kapakkaliikettä.
— Minun täytyy lähteä kaupungille erään muukalaisen takia, joka hiisi tiesi miten liekään osunut tänne minun onnettomuudekseni, hän lisäsi. Ja hän kertoi vaimolleen lyhyesti tämän ikävän tapauksen. Sitten hän lisäsi:
— Pidä silmällä kaikkea; ja ole ennen kaikkea varovainen tänä kirottuna päivänä. Tuolla alhaalla on joukko hurjistelijoita, jotka osaksi juopumuksesta, osaksi luontonsa hillittömyydestä lavertelevat kaikenlaista. Joku noista uskalikoista saattaisi…
— Enhän ole mikään lapsi, ja ymmärränhän minäkin maailman menoa.
Tähän asti luullakseni ei kukaan ole voinut sanoa…
— No niin, niin. Ja katso, etteivät poistu maksamatta. Ja kaikkia noita heidän puheitaan viljavoudista, maaherrasta, Ferreristä, dekurioneista, aatelisista, Espanjasta ja Ranskasta ja muita samanlaisia loruja ei pidä olla kuulevinaankaan. Sillä jos rupeaa heitä vastustamaan, voi heti paikalla käydä hullusti, ja jos ilmaisee olevansa samaa mieltä kuin he, voi siitä jälestäpäin saada ikävyyksiä. Ja muuten sinäkin tiedät, että ne, joilla on kaikkein karkeimmat puheet… No niin, kyllähän sinä ymmärrät. Jos kuulet jotain tuollaisia ehdoituksia, niin käännä vaan pääsi toisaalle ja sano: tulen heti, ikäänkuin joku toinen sinua kutsuisi. Koetanpa palata kotia niin pian kuin suinkin voin.
Näin sanottuaan hän astui vaimonsa kanssa alas portaita ravintolahuoneeseen, loi katseen huoneen toisesta päästä toiseen nähdäkseen, oliko siellä jotain uutta ja tärkeää tekeillä, otti naulasta vaippansa ja lakkinsa, tempasi nurkasta sauvansa, toisteli toisen katseen muodossa vaimolleen antamansa ohjeet ja läksi ulos. Mutta jo ollessaan näissä hankkeissa hän mielessään oli palannut sen nuhdesaarnan lankaan, jonka oli katkaissut Renzon vuoteen ääressä, ja hän jatkoi sitä kulkiessaan kadulla:
— Onpa se aika jörö tuo vuoristolainen!
Vaikka Renzo olisikin tahtonut salata millaisista seuduin oli kotoisin, niin se kuitenkin ilmeni hänen puheistaan, hänen murteestaan, ulkomuodostaan ja käytöstavastaan.
— Neuvokkaisuudella ja varovaisuudella olin vähällä päästä vallan ehein nahoin irti päivästä sellaisesta kuin tämä. Ja sinun piti sitten tulla illalla ruhjomaan munat korissani. Eikö Milanossa ole tarpeeksi muita ravintoloita, että sinun piti tipahtaa kuin taivaasta juuri minun ravintolaani! Jospa sitten edes olisit tullut yksin; olisin voinut sulkea toisen silmäni ja huomenna selittää sinulle asianlaidan. Mutta kaikkea muuta. Seurassa sitä tullaan, ja päällepäätteeksi urkkijan seurassa.
Joka askeleella isäntä tiellään kohtasi yksityisiä kävelijöitä, parin tai kokonaisen pikkuparven, jotka mutisten kuljeskelivat kaduilla. Saavuttuaan äänettömässä yksinpuhelussaan äskeiseen kohtaan, hän kohtasi sotilaskulkuvartioston. Hän vetäytyi syrjään päästäkseen soturien ohikulkemaan, katseli heitä tirkistellen toisella silmällään ja jatkoi ajatuksenjuoksuaan:
— Tuossa tulevat raipat! Ja sinä, hölmö, kun näit joukon ihmisiä mellastavan ja huutavan sait päähäsi, että muka maailma olisi muutettavissa. Ja mokomilla perusteilla olet syöksynyt turmioon ja tahdoitpa vetää minut mukaasi, mutta se ei käy niinkään helposti. Tein kaiken voitavani sinut pelastaakseni; ja sinä, heittiö, kiitokseksi vähällä olit panna toimeen mellakan ravintolassani. Koeta nyt itse päästä pulasta. Minä puolestani teen parastani, siitä selvitäkseni. Ikäänkuin omasta uteliaisuudesta olisin tahtonut tietää nimeäsi. Minulle on vallan yhdentekevää, onko nimesi Taddeo vai Bartolommeo. Eipä minua erityisesti huvita pidellä kynää. Mutta eivät teikäläiset ole ainoat, jotka tahtovat saada maailman menon oman päänsä mukaiseksi. Tiedänhän minäkin, että on olemassa asetuksia, joista ei välitetä tuon taivaallista. Mokomakin uutinen, jota vuoristolainen tulee meille ilmoittamaan! Et näy tietävän, että ravintolanisännille säädetyt asetukset ovat niitä, joita täytyy noudattaa. Tahdot kulkea halki maailman ja toitottaa kaikille mielipiteesi, Et tiedä, että se, joka tahtoo toteuttaa omat tuumansa ja pistää asetukset paperikoriin, ei saa puhua niistä pahaa julkisuudessa. Ja tiedätkö, sinä hölmö, mikä palkka annettaisiin majatalonisännälle, joka tekisi sinun pääsi mukaan ja joka ei ottaisi selvää vieraan nimestä, mikä on suvainnut poiketa hänen luokseen asumaan? "Tämä olkoon säädetty kaikille ravintolanisännille ja kapakoitsijoille, kuten yllä, kolmensadan scudon sakon uhalla." Sievonen summa nuo kolmesataa scudoa; ja se on noin vaan otettava esiin kukkarosta … "niistä on maksettava kaksi kolmannesta kuninkaalliselle kamarille, ja loput syyttäjälle tai ilmiantajalle." Hauskaa peliä! "Ja varojen puutteessa, viisi vuotta kalerilaivoilla, tai suurempi rangaistus omaisuuden tai ruumiin puolesta, hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan." Suuri kiitos kaikesta hyvästä!
Näin ajatellessaan ravintolanisäntä astui oikeuspalatsin kynnykselle.
Siellä, kuten kaikissa muissakin virastoissa, oli kova kiire. Kaikkialla jaeltiin määräyksiä, jotka näyttivät sopivimmilta ehkäisemään seuraavan päivän mellakoita, poistamaan kaikki aiheet ja kaiken rohkeuden uusiin levottomuuksiin ja turvaamaan valtaa niille henkilöille, jotka olivat tottuneet sitä käyttämään. Lisättiin viljanvoudin asunnon edustalle sijoitettua suojelusväkeä; kaikki tämän kadun varrella olevat risteykset tukittiin hirsillä ja rattailla, Kaikkien leipurien käskettiin keskeymättä leipomaan leipää. Lähiseuduille lähetettiin joutuin asiamiehiä hommaamaan viljaa kaupunkiin, joka leipomoon lähetettiin joku aatelinen, jonka oli määrä mennä sinne varhain aamulla valvomaan leivän jakelua ja hillitsemään kärsimättömiä persoonallisella arvokkaisuudellaan ja hyvillä sanoilla.
Mutta jotta iskettäisiin samalla vannetta ja tynnyriä, kuten sanotaan, ja jotta saatettaisiin ystävälliset neuvot pelon avulla tehokkaammiksi, keksittiin myös käydä käsiksi muutamiin kapinallisiin. Ja tämä jäi etupäässä oikeuden kapteenin tehtäväksi. Jokainen saattaa helposti kuvitella, mitä mieltä oli tämä kapinoihin ja kapinoitsijoihin nähden, hänellä kun oli haavavesi-kääre otsalla. Hänen urkkijansa olivat mellakan alusta alkaen olleet jalkeilla, ja tuo henkilö, joka sanoi olevansa Ambrogio Fusella, oli, kuten ravintolanisäntä mainitsi, valepukuinen urkkija, joka vasiten oli lähetetty kiertelemään saadakseen kiinni jonkun verekseltä, niin että tämä sitten myöhemmin voitaisiin tuntea, panna merkille ja sitten vangita yöllä, kun kaikki jo olisi rauhallista, tai seuraavana päivänä. Kuultuaan muutaman sanan Renzon puheesta, oli hän heti iskenyt silmänsä häneen; Renzo tuntui hänestä sävyisältä rikolliselta, jommoista hän juuri tarvitsi. Huomattuaan sitten, että Renzo oli täydellinen outo paikkakunnalla, oli hän yrittänyt mestarijuonta, nimittäin viedä hänet vielä vallan hehkuvana suoraa päätä vankilaan, muka kaupungin varmimpaan majataloon; mutta tämä juoni oli epäonnistunut, kuten olemme nähneet.
Urkkija saattoi kuitenkin poliisille antaa varman tiedon nuorukaisen suku- ja ristimänimestä, kotiseudusta, ja lisäksi koko joukon pelkän olettamuksen varassa olevia tietoja. Kun isäntä näin ollen saapui kertomaan mitä Renzosta tiesi, tiedettiin hänestä jo paljon enempi. Isäntä astui tavalliseen huoneeseen ja ilmoitti asiansa, kertoen, että muuan outo mies oli poikennut hänen taloonsa yöksi tahtomatta ollenkaan mainita nimeään.
— Olette täyttänyt velvollisuutenne ilmoittamalla meille asian, sanoi eräs rikosasiain notaario, laskien kynänsä pöytään. Mutta me tiesimme jo asian.
— Kaunis salaisuus, ajatteli isäntä. Tällaiseen kysytään aika taidokkaisuutta!
— Ja me tiedämme myöskin, jatkoi notaario, tuon arvoisan nimen.
— Perhana! Nimenkin, mitenhän ne senkin ovat saaneet selville, ajatteli isäntä.
— Mutta te, huomautti toinen vakavan näköisenä, ette ilmaise suoraan kaikkea asiaankuuluvaa.
— Mitä enempää minun sitten pitäisi sanoa?
— Kas, kas! Me tiedämme varsin hyvin, että tuo mies toi ravintolaanne suuren määrän varastettua, ryöstettyä, kapinan avulla anastettua leipää.
— Talooni tulee mies leipä taskussa, miten voin minä tietää, mistä hän sen on hankkinut? Sillä vaikka olisi henki kysymyksessä, voin vakuuttaa nähneeni hänen kädessään yhden ainoan leivän.
— Niin, luonnollisesti; aina olette valmis selittelemään ja puolustelemaan. Kun kuulee teikäläisen puhuvan, niin nuo roistot ovat kaikki kunnon ihmisiä. Miten voitte todistaa, että tuo leipä oli rehellisellä tavalla hankittu?
— Se ei kuulu minulle sitä todistaa. Eihän asia liikuta minua. Minä täytän ainoastaan ravintolanisännän tehtäväni.
— Ette kuitenkaan saata kieltää, että tuolla kapakkavieraallanne on ollut julkeutta lausua loukkaavia sanoja asetuksista ja laskea sopimatonta pilaa hänen Ylhäisyytensä aseista.
— Anteeksi, teidän armonne; kuinka voisi hän olla ravintolavieraani, koska näin hänet ensi kertaa? Se on itse piru, teidän luvallanne, joka on lähettänyt hänet minun talooni. Ja jos hänet tuntisin, niin teidän Ylhäisyytenne hyvin käsittää, ettei minun olisi tarvinnut kysyä hänen nimeään.
— Joka tapauksessa on teidän ravintolassanne pidetty kiihoittavia puheita, on lausuttu julkeita ja kapinallisia sanoja; siellä on ollut pahaa melua, huutoa ja rähinää.
— Eihän Teidän Ylhäisyytenne voine vaatia, että minun pitäisi kuunnella kaikkea sitä sekasotkua, mitä niin monet yhtä haavaa rähisevät äänet tuovat esiin. Minun tulee ennen kaikkea valvoa omaa etuani, sillä olen köyhä mies. Ja lisäksi teidän armonne tietää, että sillä, joka on pikainen kieleltään, myös tavallisesti on ketterät kädet, ja varsinkin kun niitä on monta yhdessä, ja…
— No niin, niin. Antakaa heidän vaan mellastaa ja puhua; jo huomenna saatte totisesti nähdä, tekeekö heidän mieli laskea pilaa. Mitä siitä arvelette?
— Minä en arvele mitään.
— Ettäkö roskaväki muka pääsee Milanon herraksi?
— Kaikkea muuta!
— Saammehan nähdä.
— Ymmärrän täydellisesti. Kuningas on aina kuningas. Mutta ken on saanut selkäänsä, on nyt kerran saanut selkäänsä; mutta perheenisä paralla ei ole halua saada selkäänsä. Teillä, arvoisat herrat on valta käsissänne, ja teitä asia koskee.
— Onko teidän talossanne vielä paljon väkeä?
— On koko joukko.
— Entä tuo teidän kapakkavieraanne? Mitä hän tekee? Yhä vieläkö hän meluaa, kiihoittaa miehiä, yllyttää huomiseksi kapinaan?
— Teidän Ylhäisyytenne kai tarkoittaa tuota outoa miestä, hän on mennyt levolle.
— Talossanne on siis vielä paljon väkeä? — No hyvä, katsokaa tarkoin, ettei tuo outo mies pääse pakenemaan.
— Onko minun nyt vielä lisäksi toimitettava poliisin virkaa? ajatteli isäntä; mutta ei vastannut kieltävästi, eikä myöntävästi.
— Palatkaa kotianne ja olkaa varovainen, sanoi notaario.
— Olen aina ollut varovainen. Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää, onko minulla koskaan ollut tekemistä oikeuden kanssa.
— Hyvä, hyvä. Mutta älkää luulko, että oikeus olisi menettänyt valtaansa.
— Minä, taivaan nimessä, en luule yhtään mitään. Minä hoidan ainoastaan ravintolanisännän tehtäviäni.
— Aina veisaatte samaa virttä. Teillä ei koskaan ole muuta sanottavaa.
— Mitä muuta sitten sanoisin. Onhan totuus vaan yksi.
— Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia myöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat tiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.
— Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin riittää älyni omien asioitteni hoitoon.
— Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.
— Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että olen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän Ylhäisyytenne käsiä.
Päivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja miesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä saattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja ääni, joka jalkopuolesta huusi:
— Lorenzo Tramaglino!
Hän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät levälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun miehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta. Renzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja edellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan tyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni oli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen hereille.
— Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen mies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. — Joutuin ylös ja seuratkaa meitä.
— Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte minusta. Kuka on sanonut teille nimeni?
— Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen vieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen käsivarteensa.
— Hoi, mitä väkivaltaa tämä on? huusi Renzo, ja irroitti kätensä.
Hoi, isäntä!
— Viemmekö hänet pois paitasillaan, kysyi sama oikeudenpalvelija, kääntyen notaarion puoleen.
— Kuulitteko? tämä kysyi Renzolta. Sen tulemme tekemään, ellette heti paikalla nouse vuoteeltanne ja seuraa meitä.
— Ja minkä vuoksi? kysyi Renzo.
— Minkä vuoksi, sen saatte kuulla oikeuden kapteenilta.
— Minäkö? Minähän olen rehellinen mies; en ole tehnyt mitään pahaa, ja ihmettelen…
— Sen parempi teille; jos niin on laita, pääsette kädenkäänteessä vapaaksi ja voitte palata omiin toimiinne.
— Päästäkää minut heti menemään; minulla ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa.
— Pian nyt. Tästä täytyy tulla loppu, sanoi toinen oikeudenpalvelija.
— Viemmekö hänet pois näin vaan? sanoi toinen.
— Lorenzo Tramaglino, sanoi notaario.
— Miten tiedätte nimeni, hyvä herra?
— Täyttäkää velvollisuutenne, virkkoi notaario kätyreille.
Nämä kävivät heti käsiksi Renzoon vetääkseen hänet pois vuoteesta.
— Älkää kajotko rehelliseen mieheen, … osaanpa minä tässä itsekin pukeutua..
— Pukeutukaa siis nopeasti, sanoi notaario.
— Johan minä pukeudun, vastasi Renzo.
Ja todella hän kokoili vaatteitaan, jotka olivat hajalla vuoteessa, kuin haaksirikon pirstaleet rannalla. Ja alkaessaan pukea niitä ylleen hän vielä jatkoi:
— Mutta minäpä en tahdo mennä oikeuden kapteenin luo. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Koska minua ansaitsemattomasti näin solvataan, tahdon, että minut viedään Ferrerin eteen. Hänet minä kyllä tunnen, tiedän, että hän on kunnon mies ja hän on minulle kiitollisuuden velassa.
— Hyvä, hyvä, ystäväni, kyllä teidät viedään Ferrerin luo, virkkoi notaario.
Toisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista ehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.
Jo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta oli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia, vai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat toisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt notaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi korviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.
Hän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän olisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen kanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma siitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä vastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat mielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän koetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.
Pukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi muistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen, että asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän; mutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä oli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi että uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä, joiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät suinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli kadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan silmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota mies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä arveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa yrittääkseen jotain juonta kysäsi:
— Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys suku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman iloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin petollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on mennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin tahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen nyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin nimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?
— Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen ystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua, joka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet muut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta. Teidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään vapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut, enkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis ja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette … ja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne … antakaa minun vaan järjestää asia… No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.
— Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi pukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun nämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.
— Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.
— Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte vapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä, että täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka olisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.
— Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti veisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen aikaa, niin voisi noin vaan extra formam, akateemillisesti, ystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet tunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan valmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen miehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! — Ei, ei tästä niin helpolla päästä — hän ajatteli edelleen, kuunnellen ja kääntäen päätä taapäin — tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä pahemmaksi.
Nämä hänen ajatuksensa aiheutuivat kadulta kuuluvasta tavattomasta melusta. Eikä hän malttanut olla vetämättä syrjään ikkunaverhoa luodakseen katseen kadulle. Hän huomasi siellä parven ihmisiä, joita poliisi kehoitti hajaantumaan, ja jotka ensin vastasivat hänelle röyhkeitä sanoja, mutta sitten muristen hajaantuivat. Kaikkein pahimmalta enteeltä näytti notaariosta se, että järjestystä valvovat soturit esiintyivät erittäin kohteliaasti. Hän veti verhon uudelleen ikkunan eteen ja oli hetken aikaa kahden vaiheilla, pitikö hänen panna täytäntöön tämä yritys, vai jättää siihen Renzo kahden kätyrin valvonnan alaiseksi ja itse rientää oikeuden kapteenin luo ilmoittamaan millä kannalla asiat olivat.
— Mutta, hän ajatteli seuraavassa tuokiossa, tullaan sanomaan, että olen kelvoton ja pelkuri, ja että tehtäväni vaan on noudattaa annettuja määräyksiä. Kuka pahan päästää pussiin, hänen on se myös kannettava. Kirottu olkoon roskaväki, kirottu tämä ammatti!
Renzo seisoi siinä, ja molemmat kätyrit olivat toinen hänen vasemmalla, toinen oikealla puolellaan. Notaario antoi heille merkin, etteivät häntä kohtelisi tylysti ja virkkoi sitten Renzolle:
— No ystäväni, joutukaa nyt.
Mutta Renzokin kuunteli, katseli ja punnitsi. Nyt hän oli melkein pukeutunut, puuttui vielä takki, jota hän piti toisessa kädessä, tunnustellen toisella taskuja.
— Kas vaan, hän sanoi katsoen notaarioon hyvin merkitsevästi. Täällä taskussa oli rahoja ja kirje hyvä herraseni!
— Kaikki annetaan teille takaisin täsmällisesti, kunhan vaan nämä muutamat tarpeelliset muodollisuudet on täytetty. No, lähtekäämme nyt matkaan.
— En ikinä, virkkoi Renzo pudistaen päätään. Tähän en suostu. Minä tahdon takaisin omaisuuteni hyvä herra. Vastaan teoistani, mutta tahdon omaisuuteni takaisin.
— Tahdon näyttää teille, että luotan teihin; tässä ne nyt ovat, ja joutukaa nyt.
Näin sanottuaan notaario veti povestaan takavarikkoon otetut esineet ja ojensi ne huoaten Renzolle. Tämä pani ne takaisin niille kuuluvaan paikkaan ja mutisi:
— Pois se! Seurustelette niin paljon rosvojen kanssa, että olette hieman oppineet heidän ammattiansa.
Kätyrit eivät enää voineet hillitä itseään. Mutta notaario hillitsi heidät katseellaan ja ajatteli:
— Jos vaan astut yli oikeuspalatsin kynnyksen, niin saatpa maksaa minulle korkoineen päivineen, sen minä takaan!
Sillävälin kun Renzo puki ylleen takkiaan ja tarttui lakkiinsa, notaario viittasi toiselle kätyreistä, jonka oli määrä kulkea edellä portaita. Hänen jälkeensä hän lähetti vangin, sitten toisen kätyrin, ja lopuksi hän itse läksi liikkeelle. Kun he olivat saapuneet alas ravintolahuoneeseen, sanoi Renzo:
— Minne tuo siunattu isäntä on kömpinyt?
Notaario antaa toisen merkin molemmille kätyreille, jotka tarttuvat toinen Renzon oikeaan, toinen vasempaan käteen ja kiireisesti kiinnittävät niihin eräänlaisia laitoksia, joita ivallisen kaunistelevasti sanottiin kalvostimiksi. Nämä olivat seuraavanlaiset: (meitä pahoittaa, että näin alennumme koskettelemaan yksityiskohtia, jotka eivät ole historiallisen vakavuuden arvoisia, mutta selvyys sitä vaatii) ohuen nuoran päässä, joka oli hieman pitempi tavallisen ranteen ympärystää, oli kaksi puukapulaa. Nuora ympäröi vangin ranteen; puunappulat pujoitti kätyri keski- ja nimettömän sormen väliin ja puristi ne nyrkkiinsä; kun hän niitä pyöritti, saattoi hän vetää nuoran kuinka kireälle tahansa. Näin hänellä ei ainoastaan ollut saalis varmana, vaan lisäksi oli keino kiduttaa niskoittelevia. Ja tätä tarkoitusta varten oli nuoraan köytetty solmuja. Renzo ponnisteli vastaan ja huusi:
— Mitä petosta on tämä, Rehelliselle miehelle…! Mutta notaario, jolla kutakin ikävää seikkaa varten oli varastossa makeita sanoja, virkkoi:
— Olkaa vaan kärsivällinen. He täyttävät velvollisuutensa. Minkä sille mahtaa. Nämä ovat pelkkiä muodollisuuksia. Emmehän me saa kohdella ihmisiä sydämemme vaatimuksen mukaisesti. Ellemme täyttäisi mitä meille on määrätty, joutuisimme vielä pahempaan pulaan kuin te. Olkaa siis kärsivällinen!
Hänen näin puhuessaan molemmat kätyrit vetivät kalvostimia kireämmälle. Renzo rauhoittui kuin raisu hevonen, joka tuntee suitsien kiristävän suutaan, ja huusi:
— Kärsivällisyyttä!
— Kas noin, kelpo nuori mies, sanoi notaario. Tämä on oikea tapa helposti päästä pälkähästä. Nähkääs, tämä on kovin ikävää, sen myönnän minäkin. Mutta jos käyttäydytte hyvin, pääsette yks kaks vapaaksi. Ja koska huomaan, että olette hyvällä päällä, tekee minun mieleni teitä auttaa, ja tahdonpa antaa teille vielä toisenkin neuvon, joka on teille hyödyllinen. Uskokaa minua, että olen kokenut näissä asioissa: kulkekaa vallan suoraan eteenpäin, katselematta ympärillenne, kiinnittämättä huomiota itseenne; siten ei kukaan katso teitä, eikä kukaan huomaa, mistä on kysymys; ja näin teidän kunnianne pysyy loukkaamattomana. Tunnin kuluttua olette vapaa. Nyt on niin paljon tekemistä, niin että viranomaisiltakin on kiire päästää teidät menemään. Lisäksi minä puhun puolestanne… Ja näin pääsette palaamaan omiin toimiinne, eikä kukaan saa tietää, että olette ollut oikeuden käsissä. Ja te, hän sitten jatkoi kääntyen ankaran näköisenä kätyreihin, varokaa, ettette häntä loukkaa, sillä hän on minun suojelukseni alaisena. Tehkää velvollisuutenne, mutta muistakaa, että hän on rehellinen ja sävyisä nuori mies, joka pian päästetään vapaaksi ja jolle kunniansa on kallis. Kulkekaa niin, ettei kukaan huomaa mitään erityistä: vallan kuin olisitte kolme toveria, jotka kävelevät levollisesti yhdessä. Sitten hän käskevästi ja rypistäen kulmakarvojaan lisäsi:
— Ymmärrättekö!
Käännyttyään jälleen Renzon puoleen otsa tasaisena ja kasvot äkkiä taas hymyilevinä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Me kaksi olemme ystäviä, hän mutisi taas hänen korvaansa:
— Olkaa järkevä! Seuratkaa minun neuvoani. Älkää katselko ympärillenne. Luottakaa henkilöön, joka tahtoo parastanne. Matkaan.
Ja kulkue lähti liikkeelle.
Mutta kaikista näistä kauneista sanoista Renzo ei uskonut ainoatakaan: ei, että notaario hänelle toivoi enempää hyvää kuin kätyreillekään tai että hän niin suuresti olisi harrastanut hänen kunniansa säilyttämistä, tai että hän aikoisi häntä auttaa: kaikesta tästä ei yhtään mitään. Hän älysi varsin hyvin, että tuo kunnianarvoinen herrasmies pelkäsi, että matkan varrella voisi hänelle tarjoutua joku hyvä tilaisuus päästä heidän käsistään ja että hän oli tuonut esiin kaikki nämä oivalliset näkökohdat karkoittaakseen Renzosta kaiken halun tarkata sellaista tilaisuutta ja käyttää sitä hyväkseen. Näin ollen kaikilla näillä kehoituksilla oli yksistään se vaikutus, että vahvistivat Renzossa selvemmäksi ja varmemmaksi tuuman, jota hän jo himmeästi oli mielessään suunnitellut, nimittäin että oli tekevä vallan päinvastoin.
Älköön kukaan silti luulko, että notaario olisi ollut kokematon ja vasta-alkaja viekastelussa; se olisi suuri erehdys. Päinvastoin hän oli viekkauden koulun läpikäynyt, sanoo historioitsijamme, joka näyttää olleen hänen tuttaviaan; mutta notaario oli tuona hetkenä suuren mielenliikutuksen alaisena. Sillä jos hän levollisessa mielentilassa olisi nähnyt henkilön, joka, houkutellakseen toista johonkin itsessään epäilyttävään tekoon, olisi ystävällisen neuvon muodossa hänelle sen kuiskannut korvaan, sitä hänelle lämpimästi suositellen ja niin perin huonosti teeskennellen antavansa hänelle epäitsekkään neuvon, niin olisi hän koko lailla sellaista henkilöä ilkkunut. Mutta se on yleinen piirre ihmisissä heidän ollessa mielenliikutuksen ja levottomuuden valloissa ja huomatessa mitä joku toinen voisi tehdä auttaakseen heitä pulasta, että he sitä häneltä pyytävät hartaasti ja toistuvasti ja kaikenlaisten verukkeiden muodossa; ja viekkaat konnat, ollessaan levottomia ja hädissään, ovat samoin kuin kaikki muut, tämän yleisen lain alaisia. Sentähden he tällaisissa tilaisuuksissa useimmiten esiintyvät niin nolosti. Tuon hienon viekkauden ja hyvin keksityn ilkeyden avulla he tavallisesti saavuttavat voittonsa; nämä keinot ovat muuttuneet ikäänkuin heidän toiseksi luonnokseen ja käytettyinä oikeaan aikaan ja käytäntöön pantuina tarpeellisen kylmäverisesti ja mielenmalttia noudattamalla ne osuvat päämääräänsä niin loistavasti ja ilman että kukaan sitä huomaa, ja vaikka ne onnistumisen jälkeen tulevatkin ilmi, herättävät ne yleistä mieltymystä. Mutta samat henkilöt, kun itse ovat pulassa, käyttävät mainittuja keinoja kiireessään nurinkurisesti, taitamattomasti ja kömpelösti. Tällöin syrjästä katsoja, kun näkee heidän näin ponnistelevan ja vaivautuvan, heille säälien nauraa. Vainottu taas, jota tuollaiset henkilöt koettavat vetää nenästä, huomaa varsin hyvin heidän vehkeensä, vaikka ei olisikaan yhtä viekas kuin he, ja saa heidän juonistaan omalle menettelylleen ohjeen, jonka kääntää heitä vastaan. Sentähden ammatti-konnille itselleen on mitä edullisinta säilyttää kylmäverisyytensä tai vielä edullisempaa se, etteivät koskaan joudu pulmalliseen tilaan.
Niin pian kuin he olivat saapuneet kadulle Renzo alkoi luoda katseensa joka taholle, koetti tulla huomion esineeksi, ojensi päätään ja kuunteli tarkasti. Kuitenkaan ei kaduilla ollut tavatonta tungosta; ja vaikka sangen monen ohikulkijan kasvoissa helposti saattoi havaita jonkunmoisen kapinallisen ilmeen, kukin kuitenkin kulki suoraan tietänsä edelleen; varsinaista kapinaa ei ollut.
— Varovaisuutta! kuiskasi notaario hänen selkänsä takana. Muistakaa kunniaanne, ystäväni!
Mutta kun Renzo tarkkaavasti kuunteli kolmea miestä, jotka kulkivat ohi kasvot punoittaen, ja kun hän kuuli heidän puhuvan leipomosta, piiloitetuista jauhoista ja oikeudesta, alkoi hänkin iskeä heille silmää ja rykäisi vallan toisin kuin vilustunut. Nuo miehet katsoivat kulkuetta tarkkaavammin ja pysähtyivät. Toiset tulijat pysähtyivät niinikään. Toiset, jotka jo olivat kulkeneet ohi, kääntyivät melun kuullessaan, palasivat ja liittyivät jonon päähän.
— Olkaa varuillanne, ystäväni. Tilanne käy yhä arveluttavammaksi, kuten näette. Älkää pahentako asiaanne. Kunnianne, maineenne — näin notaario lasketteli edelleen.
Mutta Renzo teki vielä kummempia.
Kätyrit vaihtoivat neuvoittelevia katseita, ja luullen tekevänsä viisaasti — me kaikki saatamme erehtyä — he kiristivät rannekahleita.
— Voi, voi, voi! huutaa kidutettu.
Tämän huudon kuullessaan väki tunkeutuu ympärille. Sitä saapuu joka taholta katua, kulkue joutuu piirityksiin.
— Se on pahantekijä, kuiskasi notaario lähimmille. — Se on varas, joka on saatu kiinni verekseltään. Tehkää tilaa, päästäkää oikeuden palvelijat kulkemaan.
Mutta kun Renzo huomasi hetken otolliseksi ja kätyreiden käyvän valkeiksi tai ainakin kalpeiksi, hän ajatteli:
— Jos en nyt auta itseäni, niin tuho minut perii.
Ja äkkiä hän kohotti äänensä:
— Ystäväni, he vievät minua vankilaan sentähden, että eilen huusin: Leipää ja oikeutta! En ole tehnyt mitään pahaa; olen rehellinen mies; auttakaa minua, ystäväni, älkääkä minua hylätkö!
Vastaukseksi kohosi suosiollista murinaa ja sitten selvempiä suojelusta puoltavia ääniä. Kätyrit käskevät ensin, neuvovat sitten ja pyytävät lopuksi lähimpiä vetäytymään syrjään ja tekemään tilaa. Mutta väkijoukko tunkeutuu vaan lähemmäksi ja sulloo heitä kokoon. Kun kätyrit huomaavat vaaran, he hellittävät rannekahleet eivätkä enää yritä muuta kuin sekaantua joukkoon, voidakseen muiden huomaamatta luikkia tiehensä. Notaario halusi hartaasti tehdä samoin; mutta hänen musta virkavaippansa asetti tässä kohdin vaikeuksia. Kalpeana ja säikähtyneenä miesparka yritti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujottautui sinne tänne päästäkseen pujahtamaan pois tungoksesta. Mutta hän ei voinut nostaa katseitaan, näkemättä kahdenkymmenen silmän tuijottavan häneen. Hän yritti monta keinoa näyttääkseen muka muukalaiselta, joka ohikulkiessaan sattumalta olisi joutunut tungokseen kuin oljenkorsi jäähän. Ja jouduttuaan nenätysten erään miehen kanssa, joka tuijotti häneen kiukkuisemmin kuin muut, hän veti suunsa hymyyn ja kysyi teeskennellen hölmöä:
— Mikä jupakka tämä on?
— Kirottu korppi! vastasi mies.
Huutoihin yhtyivät tuuppaukset, ja lyhyessä ajassa notaarion, osaksi omin jaloin, osaksi toisten kyynäspäiden avulla, onnistui saavuttaa, mitä hartaimmin tänä hetkenä toivoi, nimittäin päästä erille tästä ahdingosta.
— Paetkaa, paetkaa, hyvä mies. Tuossa on luostari, tässä on kirkko, tänne, tuonne, huudetaan joka taholta.
Pakenemaan häntä todella ei tarvinnut kehoittaa. Ensi hetkestä alkaen, jolloin salaman tavoin hänen mielessään oli välkähtänyt toivo päästä näistä kynsistä, hän oli alkanut tehdä laskelmiaan ja oli päättänyt paon onnistuessa astua pysähtymättä kunnes saapui ulkopuolelle ei ainoastaan kaupungin, vaan myös koko herttuakunnan rajoja.