— Sillä, näin hän oli ajatellut, nimeni on nyt heidän kirjoissaan, miten lienevätkin saaneet sen selville, ja kun tuntevat ristimä- ja sukunimeni, voivat he tulla minua vangitsemaan, milloin vaan hyväksi näkevät. Mihinkään tyyssijaan hän ei tahtonut pysähtyä, ennenkuin oli päässyt kauas turviin oikeudenpalvelijoilta.
— Jos voin olla metsälintu — näin hän lisäksi oli ajatellut, — en tahdo olla häkkilintu.
Hän oli siis päättänyt tyyssijakseen valita sen Bergamon paikkakunnan, missä asui tuo hänen serkkunsa Bortolo, joka, kuten lukija ehkä muistanee, monta kertaa oli kehoittanut häntäkin asettumaan sinne asumaan.
Mutta miten löytää tie, siinä pulma.
Jouduttuaan näin äkkiä tuntemattoman kaupungin outoon osaan, Renzo ei edes tietänyt, mistä portista oli astuttava ulos Bergamoon mennessä; ja vaikka hän olisi tietänytkin tämän portin nimen, ei hän olisi tuntenut sille johtavaa tietä. Kotvan hän mietti, kysyisikö tietä vapauttajiltaan. Mutta niinä muutamana hetkenä kun oli ehtinyt tuumia omia asioitaan, oli hänen mieleensä johtunut omituisia ajatuksia tuosta niin kohteliaasta miekankiilloittajasta, muka neljän lapsen isästä, eikä hän sentähden tahtonut noin umpimähkään ilmaista tuumiaan näin suurelle väkijoukolle, missä olisi voinut piillä toinen yksilö samaa maata. Ja äkkiä hän päätti joutuisasti poistua siitä; tietä hän saattoi myöhemmin tiedustella tultuaan paikkaan, missä ei kukaan häntä tuntisi eikä tietäisi, minkätähden hän sitä kysyi. Hän sanoi vapauttajilleen:
— Kiitos, kiitos, ystäväni; Jumala teitä siunatkoon!
Ja poistuttuaan väkijoukosta, joka heti oli tehnyt hänelle tilaa, hän riensi minkä sääret kantoivat tiehensä. Hän juoksi ensin ahdasta katusolaa, sitten pikkukatua pitkin, ja syöksyi jonkun aikaa näin eteenpäin tietämättä minne oikeastaan meni. Kun hän arveli tarpeeksi poistuneensa, hän hiljensi askeleensa, jotta ei olisi herättänyt epäluuloa ja alkoi katsella ympärilleen löytääkseen luottamusta herättävät kasvot, henkilön, jolta voisi kysyä kysyttäväänsä.
Mutta siinäkin esiintyi vaikeuksia. Tuo kysymys oli itsestään epäilystä herättävä; mutta kiire oli käsissä: oikeudenpalvelijat olivat päästyään äskeisestä pienestä pulasta epäilemättä lähteneet pakenijaa takaa ajamaan; tämän paon huhu oli voinut jo levitä tännekin asti. Ja ollen tämän hädän alaisena Renzon täytyi tutkia ainakin kymmeniä eri kasvoja ennenkuin löysi sellaisen näön, joka hänestä tuntui sopivalta. Tuo lihava mies, joka seisoi myymälänsä edustalla, sääret hajalla, kädet selän takana, vatsa pystyssä, rasvaleuka ilmassa, ja joka huvikseen kulki milloin varpaillaan kohottaen, milloin kantapäilleen pudottaen aallehtivan ruumismöhkäleensä painon, tämä mies näytti uteliaalta lörpöttelijältä, joka kaiketi ei olisi malttanut vastata, vaan sen sijaan olisi itse ruvennut kyselemään. Tuo toinen, joka kulki hitaasti, silmät tuijottaen ja suu ammottaen, ei suinkaan näyttänyt nopeasti ja hyvin osaavan neuvoa toiselle tietä, hän kun tuskin näytti tuntevan omaa tietään. Tuon nuoren pojan kasvoista kuvastui kyllä melkoista pirteyttä, mutta vielä suuremmassa määrin veitikkamaisuutta; ja todennäköisesti hän vallattomuudessaan olisi neuvonut maalaisparkaa vallan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä kyseli. Näin todella pulassa olevalle henkilölle joka esiinsattuva seikka tuottaa uutta pulaa.
Viimein hän huomasi henkilön, joka lähestyi joutuisasti, ja ajatteli että tämä, jolla luultavasti oli joku kiireellinen tehtävä, oli vastaava nopeasti ja lyhyesti, päästäkseen pian edelleen. Ja kun hän lisäksi kuuli tämän miehen puhuvan itsekseen, hän arveli, että se oli suora ihminen. Hän lähestyi häntä ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, mitä tietä mennään Bergamoon?
— Bergamoon? Itäisestä portista.
— Suuri kiitos, hyvä herra; ja mistä mennään Itäiselle portille?
— Poiketkaa tuolle vasemmalla olevalle tielle; siitä tulette
Tuomiokirkon torille, sitten…
— Riittää, hyvä herra. Loppumatkan tunnen. Jumala teitä palkitkoon.
Ja viipymättä hän läksi kulkemaan osoitettuun suuntaan.
Tienneuvoja katsoi hetken hänen jälkeensä. Ja verraten mielessään toisiinsa nuoren miehen kysymystä ja kulkutapaa, hän virkahti itsekseen:
— Joko hän on tehnyt pahan kepposen, tai tahtoo joku toinen sellaisen hänelle tehdä.
Renzo saapuu Tuomiokirkon torille; hän kulkee sen poikki, ja sivuuttaa sammuneen tuhka- ja kekäle-kasan tuntien sen ilotulen jäännökset, jota edellisenä päivänä oli ollut katselemassa. Hän kulkee pitkin tuomiokirkon portaita, näkee "Kainalosauva-leipomon" puoleksi hajoitettuna ja soturien vartioimana. Hän rientää edelleen seuraten katua, jota myöten jo oli kulkenut väkijoukon mukana ja saapuu kapusiinilais-luostarin edustalle, missä luo katseen pienelle torille ja tuohon kirkon oveen ja virkkaa itsekseen huoaten:
— Antoipa tuo munkki minulle eilen hyvän neuvon, kun kehoitti minua odottamaan kirkossa ja siellä rukoilemaan.
Hän pysähtyi tähän hetkeksi, tarkasti tähystellen Itäiseen porttiin päin, mistä hänen oli määrä astua ulos, ja huomasi sen kohdalla paljon väkeä, joka näytti sulkevan pääsyn. Hänen mielikuvituksensa oli vähän kiihoittunut — tämä ei ole oudoksuttavaa, päinvastoin varsin luonnollista, — ja senvuoksi hän hieman pelkäsi yrittää tuosta portista kulkea. Olihan hänellä siinä vallan lähellä turvapaikka, minne hallussaan oleva kirje tuottaisi hyvän suosituksen: ja suuresti häntä haluttikin poiketa sinne. Mutta äkkiä hänen mielensä rohkastui, ja hän ajatteli:
— Tahdon olla vapaa metsälintu, niin kauan kuin suinkin voin. Kuka minua täällä tuntee? Eiväthän oikeudenpalvelijat ole voineet jakautua eri kappaleiksi, väijyäkseen minua joka portilla.
Hän katsoi taakseen nähdäkseen, tuliko heitä kenties sieltäpäin. Mutta hän ei nähnyt oikeudenpalvelijoita eikä ketään, joka olisi häntä pitänyt silmällä. Hän lähtee taas kulkemaan ja hiljentää jalkaparkojensa vauhdin, jotka aina vaan tahtovat juosta, sillä nyt vaativat asianhaarat tavallista kävelemistä. Ja kävellen vallan hitaasti, ja hiljakseen viheltäen hän saapui portille.
Aivan kiinni portin pielissä oli tullivartijoita ja näiden apuna joukko espanjalaisia sotureita; mutta näiden koko huomio oli kääntyneenä ulospäin portista, he kun tahtoivat estää sisään pääsemästä irtolaisia, jotka kuultuaan kapinan puhjenneen aina rientävät saapuville kuten korpit taistelukentälle. Näin ollen Renzo, välinpitämättömän näköisenä, katse maassa ja puoleksi matkustajan, puoleksi jaloittelijan ryhtisenä, kulki ulos portista, ilman että kukaan hänelle sanoi sanaakaan. Mutta hänen sydämensä sykki rajusti. Nähdessään oikealla kädellä pienen polun, hän poikkesi sille välttääkseen valtatietä; ja hän kulki kappaleen matkaa ollenkaan katsomatta taakseen.
Hän kulkee, kulkee, kohtaa paimenmajoja ja kyliä, mutta kulkee ohi kysymättä niiden nimeä. Hän on varma siitä, että poistuu Milanosta ja toivoo astuvansa Bergamoa kohti. Tämä hänelle riittää vastaiseksi. Silloin tällöin hän katsoi taakseen ja väliin silmäili ja hieroi milloin toista, milloin toista rannettaan, joita vielä kirveli ja joiden ympäri kulki punainen juova: kahlenuoran merkit. Hänen mielessään temmelsi, kuten jokainen saattaa kuvitella — joukko sekavia tunteita: katumus, kaiho, levottomuus, raivo, hellyys. Hänellä oli koko työ koota muistissaan edellisenä iltana sanomansa ja tekemänsä seikat, saadakseen selville seikkailunsa salaperäisen puolen ja ennen kaikkea, miten oli voitu saada tietää hänen nimensä. Hänen epäluulonsa kohdistui luonnollisesti miekankiilloittajaan, jolle muisti olleensa hyvin avomielinen. Ja kun hän muisteli sitä tapaa, jota noudattaen tuo mies oli houkutellut esille hänen nimensä, ja lisäksi tuon miehen koko käytöstä ja kaikkia palveluksentarjouksia, joiden tarkoituksena aina oli saada jotain urkituksi, epäluulo muuttui melkein varmuudeksi.
Kuitenkin hän vielä lisäksi himmeästi muisti aseenkiilloittajan mentyä jatkaneensa lörpöttelyään. Mutta kenen kanssa? Sen hiisi tiesi. Ja mistä seikoista? Vaikka hän kuinka olisi tutkinut muistiaan, ei se voinut hänelle asiaa selvitellä; se ei voinut hänelle muuta sanoa, kuin että se sinä hetkenä oli ollut muualla matkaamassa. Miesparka kiusasi itseään näillä tutkivilla mietteillä. Hän oli miehen kaltainen, joka on allekirjoittanut monta avointa valtakirjaa ja uskonut ne jonkun haltuun, jota piti varmana ja rehellisenä; ja huomattuaan, että tuo mies onkin petkuttaja hän tahtoisi tietää asiainsa tilan. Mutta mitä tietää? Olihan tekemisissä täydellisen sekasotkun kanssa.
Toinen yhtä tuskallinen pohdinta aiheutui siitä, kun hän koetti muodostaa tulevaisuuden varalle tuumia, jotka eivät olisi olleet tuulen tupia, eivätkä liioin varsin surullisia.
Mutta kaikkein tukalimpana kohosi seuraavassa tuokiossa hänen eteensä tien löytäminen. Kuljettuaan melkoisen matkan miltei umpimähkään, hän huomasi välttämättömäksi kysyä kulkusuuntaansa. Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä lausua tuota sanaa: Bergamo, ikäänkuin siinä itsessään olisi ollut jotain epäluuloa herättävää tai loukkaavaa. Mutta mahdotonta oli olla sitä mainitsematta. Samoin kuin oli tehnyt Milanossa, hän nytkin päätti kysyä tietä ensimäiseltä vastaantulijalta, jonka kasvot hänestä tuntuisivat luottamusta herättäviltä, ja niin hän tekikin.
— Olette vallan väärällä tiellä, vastasi hänelle tämä. Ja mietittyään asiaa hetken, hän osaksi sanoin, osaksi elein osoitti Renzolle polun, joka johti valtatielle. Renzo kiitti häntä, oli kokonaan noudattavinaan annettua ohjetta ja kulki todella neuvottuun suuntaan aikoen lähestyä tuota suuriarvoista valtatietä, pysytellä sitä näkyvissään ja kulkea mikäli mahdollista yhdensuuntaisesti sen kanssa, kuitenkaan sille astumatta. Tätä tuumaa oli helpompi suunnitella kuin toteuttaa. Seuraus tästä oli, että pakolaisemme kulki milloin vasemmalle, milloin oikealle, ristiin rastiin, seuraten tiellä saamiaan osviittoja, joita oman älynsä mukaan hieman korjasi ja muutteli tarkoitustensa mukaisiksi, tai myöskin seuraten sitä polkua, jota oli ruvennut astumaan, ja näin hän ehkä jo oli kulkenut kaksitoista Italian peninkulmaa poistumatta Milanosta kauemmaksi kuin kuuden peninkulman päähän. Mitä taas Bergamoon tuli, niin saattoipa hän olla tyytyväinen, jos ei ollut etäytynyt siitä lähtöpaikkaansa kauemmaksi. Hänelle selveni, ettei voinut tällä tavoin jatkaa; ja hän mietti jotain toista keinoa.
Hänen mieleensä johtui taitavasti tiedustella jonkun rajanläheisen seudun nimeä, minne voisi kulkea syrjäteitä pitkin. Ja kyselemällä tätä seutua hän voisi saada varmat tiedot, alinomaan matkansa varrella kyselemättä Bergamoa, mikä hänestä niin suuresti tuntui viittaavan pakoon, karkoitukseen, rikokseen.
Miettiessään miten koota kaikki nämä tiedot epäluuloa herättämättä, hän huomaa ulkopuolella pikkukylää olevan majan oven yläpuolella riippuvan vihreän oksan. Jo jonkun aikaa hän oli tuntenut tarvetta virkistää voimiaan. Hän ajatteli, että tässä oli paikka, missä saattoi samalla saada tietoja ja virkistystä; ja hän astui sisälle. Siellä oli ainoastaan vanha vaimo, kuontalo kupeella ja kehrävarsi kädessä. Hän pyytää hieman syötävää; muori tuo hänelle palasen stracchino-juustoa ja hyvää viiniä. Renzo tyytyi juustoon, mutta hylkäsi viinin, (tätä hän oli ruvennut inhoamaan, sen hänelle edellisenä iltana tekemän pahan kepposen vuoksi), ja istuutui, kehoittaen vaimoa jouduttamaan pöydän kattamista. Tämä olikin kädenkäänteessä kattanut pöydän; ja heti hän alkoi vaivata matkamiestä kysymyksillään sekä tämän ammattiin että Milanon suuriin tapahtumiin nähden, joista huhu oli saapunut tänne asti. Renzo osasi hyvin taitavasti vältellä kysymyksiä ja samalla hyötyä itse tästä vaikeudesta, käyttäen hyväkseen muorin uteliaisuutta, tämä kun kysyi minne hänen oli matka.
— Minun on käytävä useammassa paikassa, hän vastasi. Ja jos minulle jää hieman aikaa, tahtoisin käväistä myöskin Bergamon tiellä, lähellä rajaa, mutta kuitenkin Milanon alueella olevassa kylässä tai kauppalassa… Mikä onkaan sen nimi?… Joku sellainenhan siellä on, ajatteli hän itsekseen.
— Tarkoitatte Gorgonzolaa, virkkoi vanhus.
— Juuri niin, Gorgonzola! toisti Renzo, ikäänkuin paremmin painaakseen tämän nimen mieleensä. Onko se hyvinkin kaukana täältä? hän sitten lisäsi.
— En tarkalleen tiedä. Ehkä kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa.
Jos joku pojistani olisi kotona, niin voisi sen teille sanoa.
— Ja luuletteko, että sinne saattaisi mennä näitä sieviä polkuja pitkin, kulkematta valtatietä, missä on tukahuttavan paksulta tomua? Eihän pitkään aikaan ole satanut!
— Luulenpa kyllä. Joka tapauksessa voitte sitä kysyä ensi kylässä, minne saavutte kulkemalla oikealle.
Ja hän mainitsi sen kylän nimen.
— Hyvä, hyvä, virkkoi Renzo.
Hän nousi, otti käteensä leipäpalan, joka oli jäänyt yli tästä niukasta ateriasta ja joka oli vallan toisenlainen kuin se, minkä edellisenä päivänä oli löytänyt San Dionigin ristipatsaan juurelta, maksoi laskun, astui ulos ja poikkesi kulkemaan oikealle. Ja jotta ei matka turhaan venyisi liian pitkäksi, hän Gorgonzolaa mainiten riensi kylästä kylään ja saapui sinne suunnilleen tuntia ennen auringon laskua.
Jo matkalla hän oli päättänyt viivähtää siellä, nauttiakseen hieman vankemman aterian. Hänen ruumiinsa olisi myös tarvinnut hieman vuodelepoa. Mutta pikemmin Renzo olisi antanut sen romahtaa väsymyksestä tielle, kuin että olisi sille myöntänyt tätä tyydytystä. Hänen tuumansa oli jossakin majatalossa kysellä Adda joen etäisyyttä, taitavasti tiedustella jotain sinne johtavaa syrjätietä ja heti aterian jälkeen lähteä kulkemaan siihen suuntaan.
Syntyneenä ja kasvaneena niin sanoaksemme Addan toisen lähdekohdan ääressä, hän oli monasti kuullut sanottavan, että määräkohdassa ja jonkun matkaa juoksuaan pitkin tämä joki muodosti rajan Milanon ja Venetsian valtioiden välillä. Mutta tästä kohdasta ja virran juoksusta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Mutta sinä hetkenä oli kaikkein tärkeintä päästä Addajoen toiselle rannalle, mistä kohdasta tahansa. Ellei tämä onnistuisi hänelle sinä päivänä, hän oli päättänyt astua niin kauas kuin yö ja hänen voimansa sallivat ja sitten odottaa seuraavan aamun valkenemista sillä autiolla kedolla, mihin Jumala sallisi hänen joutua, kunhan se ei vaan ollut mikään majatalo.
Kuljettuaan muutaman askeleen Gorgonzolassa hän näki ravintolan kyltin ja astui sisälle. Vastaantulevalta isännältä hän tilasi aterian ja puolen pulloa viiniä; muutaman peninkulman lisämatka ja aika olivat haihduttaneet tuon niin syvän ja liiallisen inhon, minkä viini hänessä oli herättänyt.
— Pyydän teitä kiirehtimään, hän lisäsi, sillä minun on heti taas lähteminen matkaan.
Ja tämän hän mainitsi, ei ainoastaan senvuoksi, että se oli tosi, vaan myös peläten, että isäntä voisi luulla hänen aikovan jäädä sinne yöksi ja ruveta kiusaamaan häntä kyselemällä hänen suku- ja ristimänimeään, asuinseutuaan ja asioitaan. Hiiteen sellaiset!
Isäntä vastasi Renzolle, että hän saisi tilaamansa heti paikalla, ja tämä istuutui vaatimattomien paikalle pöydän päähän, vallan lähelle ovea.
Ravintolahuoneessa oli muutamia seudun joutilaita miehiä, jotka olivat väitelleet, pakinoineet edellisen päivän suurista Milanon uutisista ja nyt olivat pakahtua uteliaisuudesta saada tietää, miten siellä tuona päivänä oli käynyt, varsinkin, kun nuo ensi uutiset enemmän olivat omiaan kiihoittamaan, kuin tyydyttämään uteliaisuutta: kapina, jota ei oltu tukahutettu, joka liioin ei ollut päässyt voitolle, ja jonka yö pikemmin oli keskeyttänyt kuin päättänyt; siis katkaistu toiminta, näytöksen loppu, eikä näytelmän päätös. Yksi noista poistui joukosta, lähestyi äsken tullutta ja kysyi häneltä, tuliko hän Milanosta.
— Minäkö? sanoi Renzo yllätyksissään, saadakseen aikaa miettiä vastausta.
— Niin juuri te, jos saan luvan kysyä.
Pudistaen päätään, väännellen suutaan ja päästäen tolkuttomia ääniä
Renzo virkkoi:
— Milano, mikäli olen kuullut kerrottavan, ei taida olla paikka, minne tällä hetkellä olisi hyvä lähteä, ellei suorastaan ole pakko.
— Jatkuuko siis mellakkaa vielä tänään? kysyi utelias mies yhä tungettelevammin.
— Pitäisi olla siellä, jotta voisi sen sanoa.
— Ettekö siis tule Milanosta?
— Tulen Liscatesta, vastasi muitta mutkitta nuori mies, joka tällä välin oli tuuminut vastaustaan. Todella hän sieltä tuli, — hän ei siis valhetellut — sillä hän oli kulkenut sen kautta. Hän oli kuullut tämän paikannimen tiensä varrella eräältä matkamieheltä, joka oli maininnut tuota kylää ensimäiseksi, minkä kautta hänen tuli kulkea Gorgonzolaan.
— Vai niin! virkkoi tuo henkilö, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: olisipa parempi, jos tulisit Milanosta; mutta kärsivällisyyttä. Entä Liscatessa, eikö siellä tiedetty mitään Milanosta?
— On kyllä mahdollista, että joku siellä siitä jotain tiesi, vastasi vuoristolainen. Minä vaan en kuullut mitään.
Ja hän lausui nämä viime sanat äänenpainolla, joka tuntui merkitsevän: olen lopettanut. Utelias kyselijä palasi paikalleen, ja hetkisen senjälkeen isäntä tuli kattamaan pöytää.
— Pitkältäkö tästä on Adda joelle? Renzo kysyi häneltä puoliääneen, teeskennellen uneliasta välinpitämättömyyttä, kuten olemme jo aikaisemmin huomanneet hänen menetelleen.
— Adda joelleko? Ylitsekulkua varten? kysyi isäntä.
— Tuota noin, niin, Adda joelle.
— Tahdotteko kulkea Cassanon sillan tai Canonican lautan kautta?
— Se on yhdentekevää. Kysyn tätä vaan uteliaisuudesta.
— Ja minä taas mainitsen tämän, nämä kun ovat ylimenopaikkoja, mistä kulkevat rehelliset ihmiset, nimittäin ne, jotka hyvin voivat vastata teoistaan.
— Hyvä. Ja pitkäkö matka sinne on?
— Tästä lasketaan kumpaankin paikkaan suunnilleen kuusi Italian peninkulmaa.
— Kuusi peninkulmaa? En luullut niin paljoa olevan, sanoi Renzo. Mutta, hän sitten jatkoi liioittelevasti teeskennellen välinpitämättömyyttä: jos pitäisi kulkea oikotietä, niin on kai muita joen ylimenopaikkoja?
— Tottakai niitä on, vastasi isäntä tähystellen häntä ilkeän uteliain katsein. Tämä riitti karkoittamaan nuoren miehen huulilta ne muut kysymykset, jotka oli aikonut tehdä. Hän lykkäsi lautasen eteensä; ja katsellen pullonpuolikasta, jonka isäntä oli asettanut pöydälle, hän kysäsi:
— Onko viini väärentämätöntä?
— Kuin kultaa, vastasi isäntä. Kysykäähän vaan seudun ja ympäristön väestöltä, niin saatte kuulla. Muuten voitte itse päättää. Ja näin sanoen hän palasi ravintolavieraidensa luo.
— Piru vieköön kaikki ravintolanisännät! huudahti Renzo itsekseen.
Kuta enemmän niitä näen, sitä pahempia ne ovat!
Siitä huolimatta hän alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, samalla tarkasti kuunnellen, joskin tarkkaavaisuuttaan salaten, tahtoen tunnustella maaperää ja saada selville mitä tämän seudun väestö ajatteli noista suurista tapahtumista, joihin hän niin tuntuvasti oli ottanut osaa, ja ennenkaikkea havaita, oliko näiden lavertelijain joukossa joku kunnon mies, joka niin herättäisi luottamusta, että poikaparka uskaltaisi häneltä kysyä tietä, ilman että tarvitsi pelätä joutuvansa ahtaalle ja täytyvänsä tehdä selkoa asioistaan.
— Mutta, virkahti muuan, tällä kertaa Milanolaiset näyttävät tarkoittaneen täyttä totta. No, viimeistään huomenna saamme siitä jotain kuulla.
— Kadun, etten tänä aamuna lähtenyt Milanoon, sanoi toinen.
— Jos lähdet sinne huomenna, minä tulen mukaan, virkkoi kolmas, ja tähän yhtyi vielä pari muuta.
— Tahtoisinpa tietää, huomautti ensimäinen, ajattelevatko nuo Milanon herrat hiukan köyhää maalaisväestöä, vai säätävätkö hyviä lakeja ainoastaan itseään varten. Sillä tiedättehän millaisia nämä herrat ovat? Ylpeitä ja itsekkäitä kaupunkilaisia, jotka anastavat kaikki itselleen. Ja muita muka ei ole olemassakaan.
— Onhan meilläkin suu, eikä yksinomaan syödäksemme, mutta myöskin sanoaksemme mielipiteemme, sanoi toinen, tosin hyvin vaatimattomasti, väitteensä kun oli jotenkin rohkea — ja kun asia kerran pääsee vauhtiin… Mutta hän katsoi parhaaksi olla lopettamatta lausettaan.
— Eipä ainoastaan Milanossa ole piilossa viljaa — näin alkoi toinen joukosta vihaisen ja salaperäisen näköisenä, kun kuului lähestyvän hevosen kavioiden kopse. Kaikki hyökkäävät ovelle. Ja tunnettuaan tulijan, kaikki rientävät häntä vastaanottamaan. Hän oli milanolainen kauppias, joka kauppa-asioillaan monta kertaa vuodessa kävi Bergamossa ja jolla oli tapana yöpyä tähän majataloon. Melkein aina hän tapasi siellä koolla samaa seuraa, joten tunsi jokaisen heistä.
Hänen ympärillään hääritään; toinen tarttuu suitsiin, toinen jalustimeen.
— Terve tuloa!
— Hauska tavata teidät.
— Miten onnistui matka?
— Erinomaisesti. Entä te, miten voitte?
— Hyvin, erinomaisen hyvin. Mitä uutta Milanosta?
— Kas vaan, uutisten urkkijoita! sanoi kauppias astuen alas hevosen selästä ja jättäen ratsunsa renkipojan huostaan.
— Muuten, hän jatkoi — astuen sisälle pienestä ovesta kaikkien muiden seuraamana, — tänä hetkenä te luultavasti tiedätte nuo uutiset paremmin kuin minä.
— Me emme totisesti tiedä yhtään mitään, sanoivat monet painaen kättä sydämelle.
— Onko se mahdollista? kysyi kauppias. No saattepa sitten kuulla kauniita juttuja … tai oikeammin rumia. Hoi, isäntä, onko tavallinen vuoteeni vapaa? No hyvä. Lasi viiniä ja tavallinen illalliseni. Joutukaa, sillä tahdon panna aikaisin maata ja lähteä huomenna hyvin varhain, saapuakseni Bergamoon päivällisaikaan. Ja te, hän jatkoi istuutuen pöydän ääreen vastapäiseen päähän kuin missä Renzo istui ääneti ja tarkkaavaisena, — ettekö te siis tiedä mitään noista eilisistä pirunvehkeistä?
— Oh, eilisistä olemme kyllä kuulleet puhuttavan.
— No niin, huomautti kauppias, tiedättehän siis uutisia. Ajattelin itsekseni, että tehän istutte siinä vaanimassa ohikulkijoita, joita sitten tarkoin tiedustelette…
— Mutta tänään, mitä on tapahtunut tänään?
— Niin tänään, ettekö tiedä mitään tämänpäivän tapahtumista?
— Emme yhtään mitään: tästä ei ole kulkenut ketään.
— Antakaa siis minun kastella huuliani, niin sitten kerron teille mitä tänään on tapahtunut. Saattepa kuulla!
Hän täytti lasin laitoja myöten, otti sen oikeaan käteensä, nosti vasemman käden peukalolla ja etusormella viiksiään, siveli kämmenellään partaansa, joi ja jatkoi:
— Vähänpä puuttui, hyvät ystäväni, ettei tänään olisi ollut yhtä kuuma päivä kuin eilen, jopa kuumempikin. Ja tuskin voin uskoa, että olen tässä teille sitä kertomassa; sillä olin jo hylännyt kaikki matkatuumani, jäädäkseni myymäläpahastani vartioimaan.
— No mitä piruja sitten tapahtui? kysyi muuan kuulijoista.
— Mitäkö tapahtui; niin juuri itse piru oli liikkeellä. Saattepa kuulla.
Ja leikeltyään ruoka-annoksensa, joka hänelle oli tarjottu, hän alkoi syödä ja jatkoi. Läsnäolijat seisoen oikealla ja vasemmalla pöydän ääressä, kuuntelivat suu auki. Renzo istui paikallaan, oli olevinaan kuuntelematta, mutta seurasi kuitenkin tarkkaavaisemmin kuin kukaan muu, sillävälin kuin pureskeli viimeisiä suupalojaan.
— Tänä aamuna siis nuo roistot, jotka eilen panivat toimeen tuon kauhean mellakan, kokoontuivat sovittuihin paikkoihin — luonnollisesti he olivat keskenään sopineet; kaikki oli edeltäpäin valmistettua — he kokoontuivat siis ja alkoivat uudelleen kierrellä katuja huutaen, saadakseen koolle väkeä. Tiedätte, että tällöin käy samoin kuin lattiata lakaistaessa, teidän luvallanne: kuta enemmän lakaisija etenee, sitä enemmän rikkaläjä kasvaa. Kun katsoivat joukkonsa tarpeeksi lukuisaksi, he kulkivat herra viljavoudin asunnolle; ikäänkuin eivät eiliset, tuolle kunnon herralle tehdyt ilkivaltaisuudet vielä olisi riittäneet! Nuo konnat! Ja mitä inhoittavia hävyttömyyksiä he hänelle syytivät. Kaikki valheita. Sillä herra viljavouti on hyvä mies ja täsmällinen. Minä hänet hyvin tunnen, sillä olen yhteydessä hänen talonsa kanssa, minä kun myyn kankaan hänen palvelijoidensa virkapukuihin. He kulkivat siis tuota taloa kohti. Olisipa teidän pitänyt nähdä nuo roistot, nuo saastaiset naamat! Ajatelkaa, että he kulkivat minun myymäläni ohi. Hyi niitä kasvoja! Via Crucis-kadun juutalaiset eivät ole mitään niihin verrattuina. Ja niitä inhoittavia puheita, jotka liikkuivat heidän huulillaan! Olisipa tehnyt mieli tukkia korvansa, ellei olisi ollut vaarallista kääntää puoleensa noiden ihmisten huomiota. Heidän oiva tarkoituksensa oli siis lähteä ryöstöretkelle; mutta … ja tässä hän nosti ja ojensi vasemman kätensä ja painoi peukalon päätä nenännipukalle.
— Mutta? … sanoivat kaikki kuuntelijat.
— Mutta, jatkoi kauppias, mutta he huomasivat kadun pölkyillä ja rattailla tukituksi, ja tämän katusulun takana vahvan rivin espanjalaisia sotureita, pyssyt valmiina tähtäämässä, posket perää vasten. Kun roskaväki näki valmistukset … niin mitähän te olisitte tehneet?
— Kaikki käpälämäkeen.
— Tietysti; niin he tekivätkin. Mutta nähkääs, totisesti itse paholainen heitä riivasi. Nyt he riensivät Cordusiolle, näkivät tuon leipomon, jonka jo eilen olivat tahtoneet ryöstää puti puhtaaksi. Ja mitä tehtiin tuossa leipämyymälässä? Jaeltiin ostajille leipää. Siellä oli aatelismiehiä, oikein aateliston parhaimpia, valvomassa, että kaikki kävi hyvin; ja nämä rosvot — heillä oli piru nahassaan, sanon minä, ja lisäksi kiihoittajia — syöksyvät hurjina sisälle. Ryöstä sinä, minä ryöstän myös! Kädenkäänteessä aateliset, leipurit, ostajat, leivät, tiski, taikinapuntut, jauhosäkit, rahapussit, sihdit, listin, jauhot, taikina, kaikki vaan mullin mallin.
— Entä espanjalaiset sotamiehet?
— Näillä oli vartioitavana viljavoudin talo. Eihän kukaan voi laulaa ja samalla kantaa ristiä. Ja sitäpaitsi kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kaikki kootaan; kaikki, mikä vaan kelpasi, vietiin pois. Ja sitten pannaan taas toimeen tuo eilinen ilveily, nimittäin että joutavat esineet kannetaan torille ja sytytetään palamaan. Ja jo nämä heittiöt alkoivat laahata tavaroita ulos, kun eräs heistä, toisia suurempi lurjus, … niin arvatkaapa mikä soma ehdotus hänellä oli?
— No mikä sitten?
— Panna kaikki nämä esineet leipomossa kasaan ja yhtähaavaa sytyttää tämä ja itse talo. Tuumasta toimeen…
— Ja todellako pistivät sen palamaan?
— Malttakaa. Lähellä asuva kunnon mies sai taivaasta päähänpiston. Hän riensi ylös tuohon huoneustoon, haki ristiinnaulitun kuvaa, löysi sen, ripusti ikkunaan, otti vuoteen pieluspuolesta kaksi vihittyä kynttilää, sytytti ne ja asetti ne ikkunalaudalle molemmin puolin Kristuksen kuvaa.
Rahvas katsoo ylös. Milanossa on vielä, se täytyy tunnustaa, Jumalanpelkoa. He rupesivat siis miettimään ja hillitsivät itsensä. Nimittäin suurin osa heistä. Siinä oli kuitenkin piruja, jotka ryöstönvimmassaan olisivat sytyttäneet tuleen itse paratiisin. Mutta kun huomasivat, ettei väkijoukko ollut heidän puolellaan, täytyi heidän luopua aikeestaan ja pysyä alallaan.
Arvatkaa nyt, kuka saapui äkkiä paikalle? Kaikki tuomiokirkon papit kulkueessa, kantaen ristiä ja täydessä messupuvussa. Ja hänen kunnianarvoisuutensa, arkkipiispa Mazzetta alkoi toiselta puolen saarnata, ja toiselta puolen ylirippi-isä Settala, ja toisetkin hengenmiehet:
— Mutta hyvät ihmiset, mitä aiottekaan tehdä. Tällaisenko esimerkin annatte lapsillenne? Palatkaa toki kotianne. Saattehan leipää halvalla, entistä vielä halvemmalla. Menkäähän katsomaan, ilmoitus siitä on naulattu kadunkulmiin.
— Oliko se totta?
— Kuinka? oliko se totta! Luuletteko että tuomiokirkon arvoisat papit tulisivat täydessä messupuvussa loruja laskettelemaan?
— Ja mitä teki kansa?
— Se hajaantui vähitellen. Juostiin kadunkulmiin. Ken osasi lukea, näki siinä todella leipähinnat. Viidellä pennillä kuudentoista luodin leipä!
— Mikä onni!
— Niin onni todella; kunhan sitä vaan kestäisi. Tiedättekö, paljonko jauhoja on pantu hukkaan menemään eilisestä tähän aamuun? Niin paljon, että sillä olisi elättänyt koko herttuakunnan kahtena kuukautena.
— Entä onko meille maalaisille säädetty joku hyvä laki?
— Mikä on tehty Milanon hyväksi on täydelleen tapahtunut kaupungin kustannuksella. En tiedä mitä teille sanoisin. Teille muille tapahtuu, mitä Jumala suo. Ovathan nyt kuitenkin mellakat lopussa. En vielä ole kertonut teille kaikkea. Nyt tulee sokeri pohjassa.
— No mitä sitten vielä on?
— Nähkääs — en voi tarkalleen sanoa tapahtuiko se eilen vai tänä aamuna — poliisi sai käsiinsä useita kapinoitsijoita, ja heti saatiin tietää, että neljä johtajista vedetään hirteen. Tuskin tämä huhu oli alkanut levitä, kun jokainen palasi kotiansa lyhyintä tietä; ei nähkääs kukaan tahtonut tulla viidenneksi. Kun minä läksin Milanosta, se näytti munkki-luostarilta.
— Ja luuletteko, että heidät todella hirtetään?
— Epäilemättä; ja hyvin pian, vastasi kauppias.
— Ja mitä luulette kansan tekevän? kysyi edellinen.
— Kansa? Se menee katsomaan, sanoi kauppias. Olihan heillä niin suuri halu nähdä kristityn kuolevan taivasalla, että tahtoivat, nuo roistot, surmata viljavoudin. Sen sijaan he saavat neljä heittiötä, jotka hirtetään kaikkia menoja noudattamalla, kapusiinilaisten ja "Hyvän kuolon" veljesten saattamina, henkilöitä, jotka kaiken tämän ovat hyvin ansainneet. Tämä on kaikki kaitselmuksen ohjausta, nähkääs, näin piti tapahtuman. Heihin alkoi jo tarttua tuo pahe käydä sisälle myymälöihin ja ottaa tavaroita maksamatta. Jos olisi antanut heidän esteettömästi mellastaa, olisi leivän jälkeen tullut viinin vuoro, ja niin edespäin… Voitte kuvitella, olisivatko nuo ihmiset koskaan vapaaehtoisesti luopuneet niin mukavasta tavasta. Ja voin vakuuttaa teille että tämä rehelliselle miehelle, joka pitää kauppaa, oli sangen ikävä ajatus.
— Todellakin, sanoi eräs kuulijoista.
— Todellakin, toistivat toiset kuorona.
— Ja, jatkoi kauppias, pyyhkien partaansa pöytäliinalla, tämä yritys oli aikoja sitten suunniteltu. Oli olemassa kokonainen salaliitto, nähkääs.
— Oliko salaliitto?
— Olipa kyllä. Kaikki vaan tuon Navarralaisen juonia, tuon ranskalaisen kardinaalin, tiedättehän, jolla on puoleksi turkkilainen nimi, ja joka joka päivä hautoo mielessään uusia vehkeitä vahingoittaakseen Espanjan kruunua. Ennen kaikkea hän yrittää tehdä jonkun pahan kepposen Milanolle, sillä tuo veitikka tietää hyvin, että Milanossa piilee kuninkaan voima.
— Hiisi vieköön!
— Tahdotteko todistetta? Suurimmat mellakoitsijat olivat muukalaisia. Kaduilla samoili sennaamaisia henkilöitä, joita ei koskaan oltu nähty Milanossa. Unhoitinpa mainita teille tapauksen, joka minulle varmana kerrottiin. Oikeus oli eräästä ravintolasta saanut käsiinsä yhden heistä…
Renzo, jolta ei yksikään sana tästä puheesta ollut mennyt hukkaan, tunsi tätä kieltä kosketeltaessa kylmiä väreitä ja vavahti, ennenkuin ehti ajatellakaan mielenliikutuksensa hillitsemistä. Kuitenkaan ei kukaan sitä huomannut. Ja puhuja, joka ei hetkeksikään hellittänyt kertomuksensa lankaa, jatkoi:
— Se oli henkilö, josta ei vielä oikein tiedetä, mistäpäin oli kotoisin, kuka hänet oli lähettänyt tai mikä hän oli miehiään; mutta varmasti hän oli yksi johtajista. Jo eilen keskellä pahinta meteliä hän oli mellastanut kuin paholainen; tähän hän ei vielä tyytynyt, vaan alkoi saarnata ja ehdoittaa muitta mutkitta, että kaikki herrat tapettaisiin. Tuo konna! Kuinka tulisivat köyhät ihmiset toimeen, jos kaikki rikkaat tapettaisiin. Poliisi, joka oli häntä läheltä pitänyt silmällä, kaappasi hänet kynsiinsä. Hänen taskuistaan löydettiin suuri tukko kirjeitä, ja häntä alettiin viedä vankeuteen. Mutta hänen toverinsa, jotka piirittivät ravintolan, ryntäsivät lukuisina sisälle ja pelastivat tuon heittiön.
— Ja minne hän sitten joutui?
— Ei tiedetä. Joko hän on päässyt pakenemaan, tai on piiloittautunut jonnekin Milanossa. Nämä ovat henkilöitä, joilla ei ole kotia, ei kattoa pään päällä, mutta jotka kuitenkin voivat majoittua ja piiloittautua kaikkialla; ainakin niin kauan kuin piru voi ja tahtoo heitä auttaa. Sitten he joutuvat kiinni, kun sitä kaikkein vähimmin aavistavat; sillä kun omena on kypsä, se putoaa puusta. Vastaiseksi tiedetään varmasti ainoastaan, että nuo kirjeet ovat oikeuden huostassa, ja että niissä koko salajuoni on kerrottuna; ja sanotaan, että siihen on sekaantuneena paljon ihmisiä. Sen pahempi heille. Panivathan he puolet Milanoa mullin mallin, ja tahtoivat tehdä pahempaakin. Väitetään, että leipurit ovat konnia. Sen tiedän minäkin, mutta lain mukaisesti heidät on hirtettävä. Viljaa on piiloitettu. Kuka sitä ei tietäisi? Mutta hallituksen asia on hankkia hyviä urkkijoita, ja laittaa vilja päivän valoon ja ripustaa korkohinnan kiskurit tanssimaan ilmaan yhdessä leipurien kanssa. Ja jos ei hallitus tee mitään, on kaupungin velvollisuus vaatia; ja jos ei ensimäistä vaatimusta noudateta, tulee vaatia toistamiseen. Sillä vaatimalla lopulta saavuttaa mitä vaatii. Sillä varsin hylättävä on tuo rikollinen tapa mennä sisälle myymälöihin ryöstämään tavaroita täysin kourin.
Renzolle oli niukka illallisensa muuttunut myrkyksi. Sietämättömän pitkältä tuntui hänestä tämä aika, ennenkuin oli poissa ja kaukana tästä ravintolasta, tästä kylästä. Useamman kuin kymmenen kertaa hän oli itsekseen sanonut: Pois, pois täältä. — Mutta pelko, että voisi herättää epäluuloa, kiihtyi silloin suunnattomasti, kävi hänen painajaisekseen, ajatustensa hirmuvaltiaaksi ja ikäänkuin naulasi hänet kiinni penkkiinsä. Tässä pulassa ollen hän ajatteli, että tuo lavertelija kaiketi lopulta lakkaisi puhumasta hänestä. Ja hän päätti heti nousta kun kuulisi siirryttävän johonkin toiseen puheenaiheeseen.
— Ja sentähden minä, sanoi muuan seurasta, minä joka tiedän miten käy tuollaisissa mellakoissa, ja että rehellisillä ihmisillä ei ole hyvä olla, en ole antanut uteliaisuuteni itseäni voittaa, vaan olen jäänyt kotia.
— Entä minä, olenko liikkunut paikaltani?
— Minä, huomautti kolmas, jos sattumalta olisin ollut käymässä Milanossa, olisin joutuisasti jättänyt sikseen kuinka tärkeän asian tahansa ja olisin rientänyt kotia. Minulla on vaimo ja lapsia. Ja totta puhuen minä en pidä mellakoista.
Sinä hetkenä isäntä, joka niinikään oli seisonut kuuntelemassa, lähestyi toista pöydän päätä nähdäkseen mitä tuo outo matkamies teki.
Renzo käytti hyväkseen tilaisuutta, viittasi isäntää luokseen, kysyi mitä oli velkaa, maksoi tinkimättä, vaikka rahansa jo olivat sangen vähissä, ja sen enempää puhumatta hän meni suoraa päätä ovelle, astui yli kynnyksen, katsoi tarkasti ympärilleen, ettei palaisi samaan suuntaan, mistä oli tullut, ja läksi kaitselmuksen haltuun antautuen astumaan päinvastaiselle taholle.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Usein yksi ainoa pyyde riittää riistämään mielenrauhan ihmiseltä; helposti siis saattaa kuvitella miten on laita jos hänet yhtähaavaa valtaa kaksi keskenään ristiriitaista pyydettä. Renzo parkaa oli jo monta tuntia vaivannut, kuten tiedätte, halu juosta ja tarve piiloittautua; ja äskeisen kauppiaan pahanpäiväiset sanat olivat äkkiä suunnattomasti kiihoittaneet kumpaakin.
Hänen seikkailunsa oli siis nostanut melua; epäilemättä kaikinmokomin tahdottiin saada hänet kiinni: Herra tiesi, kuinka monta oikeudenpalvelijaa oli kiertelemässä lähiseutuja häntä nuuskimassa, ja mitä määräyksiä oli annettu pitämään häntä silmällä kylissä, majataloissa ja teillä!
Tosin hän otti huomioon, että oli ainoastaan kaksi oikeudenpalvelijaa, jotka hänet tunsivat, ja ettei hänellä ollut nimi otsaan kirjoitettuna. Mutta mieleensä johtuivat monet kuulemansa kertomukset pakolaisista, jotka oli yllätetty ja saatu kiinni kummallisella tavalla, jotka oli tunnettu käynnistään, epäluuloa herättävästä ilmeestä ja niin monesta muusta tunnusmerkistä, joita ei olisi tullut ajatelleeksikaan, niin että kaikki hänessä herätti kauhua.
Vaikka hänen lähtiessään Gorgonzolasta, kirkonkello kutsui Ave Mariaan ja vaikka yhä sakeneva hämärä hetki hetkeltä vähensi hänen vaarojaan, hän kuitenkin vastenmielisesti pysyi valtatiellä ja päätti poiketa ensimäiselle sivutielle, joka tuntuisi johtavan siihen suuntaan, minne hän niin halukkaasti pyrki. Alussa hän kohtasi jonkun jalkamiehen; mutta hänen mielikuvituksensa oli niin pelästyksissään, ettei hän rohjennut puhutella ainoatakaan kysyäkseen tietä.
— Kuusi peninkulmaa, isäntä sanoi, näin hän ajatteli. Vaikka poiketessani sivupoluille nuo kuusi peninkulmaa venyisivät kahdeksaksi tai kymmeneksikin, niin jalkani, jotka jo ovat jaksaneet näin pitkälle, jaksanevat astua jälelläolevatkin. Varmasti en kulje Milanoa kohti, siis kuljen Addaan päin. Kävelemällä kai lopulta sinne saavun. Addalla on hyvä ääni; kunhan vaan tulen tarpeeksi lähelle sitä kuullakseni, en enää tarvitse ketään tien neuvojaa. Jos löydän jonkun veneen, jossa voin kulkea yli, niin soudan heti toiselle rannalle; ellen, jään huomisaamuun asti kedolle, kiipeän puuhun kuin varpuset: parempi puussa kuin vankilassa.
Aivan pian hän huomasi vasemmalla polun, jolle poikkesi. Jos hän tänä myöhäisenä hetkenä olisi kohdannut jonkun, ei hän enää olisi epäröinyt kysyä tietä; mutta ei kuullut yhdenkään elävän olennon askeleita. Hän kulki siis, minne polku johti ja ajatteli itsekseen:
— Minäkö olen pitänyt paholaisen melua! Minäkö olen tahtonut tappaa kaikki rikkaat! Minullako muka on ollut tukku kirjeitä! Ja puoluelaiseni, jotka muka minua vartioivat! Maksaisin sievoisen summan, jos joutuisin nenätysten tuon kauppiaan kanssa toisella puolen Addaa — milloinka onkaan minulla selän takana tuo siunattu joki — totisesti silloin hänet pysäyttäisin ja kysyisin häneltä perinpohjin, mistä hiidestä hän on koonnut kaikki nuo kauniit uutisensa. Tietäkää siis, hyvä herra, että tuon asian laita oli näin: tuo pitämäni paholaisen melu oli siinä, että autoin Ferreriä, kuin olisi hän ollut oma veljeni, tietäkää myös, että nuo roistot, jotka teidän puheenne mukaan olivat ystäviäni, olivat vähällä saattaa minut pahaan pulaan, minä kun eräänä hetkenä puhuin kuin oikea kristitty ainakin. Tietäkää, että teidän vartioidessanne myymäläänne, minä annoin ruhjoa kylkiäni pelastaakseni teidän herra viljavoutinne, jota en tunne ja jota en koskaan ole nähnyt. Saattepa odottaa kunnes toisen kerran lähden liikkeelle herroja auttamaan!… Tosin sitä tulee tehdä sielunsa menestyksen vuoksi, sillä ovathan hekin lähimäisiämme. Ja tuo suuri kirjetukku, jossa muka oli esitettynä koko salaliitto, ja joka, kuten näytte varmasti tietävän, tätä nykyä on oikeuden käsissä, lyökäämme vetoa siitä, että minä toimitan sen tähän paikkaan, jopa ilman paholaisen välitystä! Oletteko ehkä utelias näkemään tuota suurta kirjetukkua? No, tässä se on… Yksi ainoa kirje. Ja tämä kirje on hengen miehen kirjoittama, joka voi opettaa teille uskonkappaleita milloin tahansa; hengen miehen, jonka yksi ainoa parrankarva on enemmänarvoinen kuin koko teidän partanne, ja tätä väitän teille vääryyttä tekemättä. Ja tämä kirje on kirjoitettu, kuten näette, toiselle hengen miehelle, joka on mies hänkin!… Huomaatte siis millaisia roistoja ovat minun ystäväni. Oppikaa siis toisin puhumaan toiste, varsinkin kun on kyseessä lähimäisenne.
Mutta kotvan kuluttua nämä ja monet muut samanlaiset ajatukset täydelleen herkesivät. Nykyhetken olosuhteet valtasivat vaeltajaparan kaikki hengenvoimat.
Se pelko, että häntä ajettiin takaa tai että hänet saataisiin kiinni, mikä niin kauheasti oli vaivannut häntä päivämatkansa aikana, ei nyt enää häntä ahdistanut. Mutta sen sijaan niin monet muut seikat saattoivat hänen yöllisen vaelluksensa paljoa surullisemmaksi.
Pimeys, yksinäisyys, yhä kiihtyvä, melkein kivuksi yltyvä väsymys, kumea, tasaisesti puhaltava, mutta vinha yötuuli, joka ei suinkaan miellyttävästi hivellyt, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin nuo samaiset häävaatteet, joihin oli pukeutunut mennäkseen hetkeksi vihille kirkkoon, sieltä voitonriemuisena palatakseen muutaman askeleen päässä olevaan kotiin. Ja kaiken tämän saattoi kahta tukalammaksi tämä kulkeminen umpimähkään ja turva- ja lepopaikan hapuileva etsintä.
Kulkiessaan sattumalta jonkun kylän läpi, hän astui hiljaa kuin hiiri, kuitenkin katsellen, eikö joku ovi vielä olisi auki. Mutta hän ei nähnyt muuta merkkiä valveilla olemisesta, kuin jonkin ikkunavarjostimen takaa tuikkivan tulen. Kulkiessaan polkua ulkopuolella asuttuja paikkoja hän tuontuostakin pysähtyi tarkkaan kuuntelemaan, joko erottaisi tuon toivotun Addan äänen; mutta turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin koirien haukuntaa, joka nousi ilmoille jostakin yksinäisestä karjatalosta, kaikuen samalla valittavana ja uhkaavana.
Kun hän lähestyi tällaista majaa, haukunta muuttui vilkkaaksi ja raivostuneeksi ulvonnaksi. Kulkiessaan oven ohi, hän oli huomaavinaan miten eläin, kuono ovenraossa haukkui entistään rajummin, mikä riisti häneltä halun kolkuttaa ovelle ja pyytää leposijaa. Ja kenties hän ei ilman noita koiriakaan olisi rohjennut sitä tehdä.
— Kuka siellä? näin varmaankin kysyttäisiin. — Mitä haluatte tähän vuorokauden aikaan? Miten olette tullut tänne? Sanokaa nimenne! Eikö ole majataloja, missä voi yönsä viettää? Näin minulta parhaassa tapauksessa kysyttäisiin, jos kolkutan. Mutta saattaapa joku pelkuri olla valveilla ja ruveta muitta mutkitta huutamaan: Avuksi, varkaita! Heti täytyy olla valmiina selvä vastaus, ja mitä voin minä vastata? Ken yöllä kuulee melua, ei voi ajatella muuta kuin varkaita, pahantekijöitä, väijytyksiä. Ei koskaan voida kuvitella, että rehellinen mies voisi olla liikkeellä öiseen aikaan, paitsi joku ylhäinen herra vaunuissaan.
Hän säästi siis tämän keinon viimeiseen hätään ja kulki edelleen toivoen ainakin löytävänsä Addan, jos ei pääsisikään sen yli sinä yönä, kunhan hänen vaan ei enää tarvitsi sitä etsiä päiväsaikaan.
Eteenpäin, eteenpäin! Viimein hän saapui paikkaan, missä viljelty seutu päättyi sananjalkojen ja kahiloiden peittämään alueeseen. Tämä tuntui hänestä, jos ei suorastaan varmalta merkiltä, niin ainakin jonkunmoiselta viittaukselta siihen, että joki oli lähellä. Ja hän syventyi tähän tienoon, seuraten eteenpäin johtavaa polkua. Muutaman askeleen päästä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta turhaan.
Hänen matkansa lohduttomuus kasvoi seudun karuudesta, siinä kun ei enää näkynyt ainoatakaan silkkiäispuuta, ei yhtään viiniköynnöstä, ei yhtään ihmisviljelyksen jälkeä, mitkä alussa olivat tuntuneet tarjoavan hänelle puoleksi seuraa. Kuitenkin hän riensi edelleen. Ja kun nyt hänen mielestään sukelsi esiin eräitä kuvia ja haahmoja, noita jäännöksiä lapsena kuulemistaan tarinoista, hän koetti karkoittaa tai lepyttää niitä lukemalla rukouksia vainajien puolesta.
Vähitellen hän saapui korkeampia orjantappurapensaita, nuoria tammia ja oratuomia kasvavaan lehtoon. Yhä kulkiessaan eteenpäin ja jouduttaessaan askeleitaan enemmän kärsivällisyydestä kuin halusta, hän alkoi pensaiden keskeltä eroittaa jonkun yksityisen puun. Ja seuratessaan yhä samaa polkua, hän huomasi astuvansa sisälle metsikköön. Hän tunsi joltistakin vastenmielisyyttä mennä sinne sisälle; mutta hän voitti tämän tunteen ja riensi, vaikka vastenmielisestikin, eteenpäin. Mutta kuta enemmän hän syventyi metsään, sitä enemmän hänen vastenmielisyytensä kasvoi ja joka seikka hänessä herätti kauhua. Puut, jotka kaukaa näki, saivat hänen silmissään omituisen, suunnattoman, aavemaisen muodon. Hiljaa huojuvien puidenlatvojen varjot, jotka aaltoilivat kuun valaisemalla polulla, herättivät hänessä kammoa; jopa kuivien lehtien kahina, joita polki tai liikutti astuessaan, tuntui hänen korvissaan oudon vastenmieliseltä.
Hän tunsi jaloissaan hurjaa juoksemisen halua, mutta samalla ne tuskin tuntuivat jaksavan pitää häntä pystyssä. Yötuuli pieksi vinhempana ja pistävämpänä hänen otsaansa ja poskiaan; hän tunsi sen puhaltavan vaatteiden ja ihon väliin, jähmetyttävän jäseniä ja tunkeutuvan väsymyksen kangistamiin luihin asti, sammuttaen viimeisenkin voiman virkeyden.
Oli hetki, jolloin tuo ahdistava levottomuus, tuo epämääräinen kauhu, jota vastaan hänen sielunsa jo jonkun aikaa oli taistellut, kokonaan näytti hänet voittavan ja valtaavan. Hän oli vallan masentumaisillaan; mutta silloin hän pelästyi kauhuansa enemmän kuin mitään muuta, palautti sydämeensä entisen rohkeutensa ja pakotti sitä taas pysymään vallassa.
Näin tuntien itsensä kotvan aikaa lujittuneeksi, hän pysähtyi miettimään. Ja hän päätti heti poistua tästä synkästä paikasta kulkemaansa tietä pitkin, mennä suoraa päätä kylään, jonka kautta viimeksi oli kulkenut, palata ihmisten pariin ja hakea makuusija, vaikkapa majatalostakin. Kun hän nyt siinä seisoi liikkumattomana, kun hänen astunnastaan syntynyt lehtien kahina oli tauonnut ja kun kaikki ympärillä oli hiljaa, keskellä tätä syvää äänettömyyttä, muuan häly saapui hänen korvaansa, kohina, juoksevan veden kohina. Hän kuuntelee, saa varmuuden ja huudahtaa:
— Se on Adda!
Se oli kuin ystävän, veljen, pelastajan löytäminen.
Hänen väsymyksensä melkein katosi, valtasuonensa vilkastui, hän tunsi veren virtaavan vapaampana ja lämpimämpänä kaikissa suonissaan. Hän tunsi luottamuksen jälleen heräävän mielessään ja tilansa epävarmuuden ja vakavuuden melkoisesti selkenevän; eikä hän enää epäröinyt syventyä yhä kauemmaksi metsään tuon lupaavan kohinan suuntaan.
Muutaman hetken kuluttua hän saapui tasangon laidalle, jyrkän rantatöyrään reunalle; ja katsellessaan sitä kauttaaltaan peittävän pensaikon lomitse, hän näki alhaalla virtaavan veden välkkyvän. Kun hän sitten nosti katseensa, hän huomasi vastakkaisella rannalla avaran tasangon täynnä kyliä, ja kauempana ylänköjä sekä yhdellä niistä suuren vaalean täplän, jota luuli kaupungiksi: epäilemättä se oli Bergamo.
Hän laskeusi hieman alas pitkin jyrkännettä, käsillään ja käsivarsillaan vetäen syrjään ja katkoen pensaiden oksia, tähysteli alas, liikkuiko joku vene joella ja kuunteli, kuuluisiko airojen loisketta, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Jos siinä olisi ollut edessä pienempi vesi kuin Adda, Renzo olisi heti mennyt alas yrittämään kahlata yli. Mutta Adda ei sallinut näin tuttavallisia suhteita.
Hän siis itsekseen rupesi hyvin kylmäverisesti neuvoittelemaan, mitä oli tehtävä.
Jos kiipeisi puuhun ja odottaisi siinä aamua, jonka koittoon vielä saattoi olla kuusi pitkää tuntia, niin tuon yötuulen, tuon kylmän vallitessa ja ohuen pukunsa verhoamana, hän epäilemättä täydelleen kangistuisi.
Jos olisi kävellyt edestakaisin koko tuon ajan, saadakseen ruumiinliikettä, tämä olisi varsin vähän suojannut vilulta ja olisi liiaksi rasittanut noita jalkaparkoja, jotka jo olivat täyttäneet enemmän kuin velvollisuutensa.
Onneksi hän muisti nähneensä vallan lähellä tuota karua ahoa tuollaisen olkikattoisen majapahasen, joka on rakennettu pölkyistä ja oksista ja rapattu savella. Tällaisia Milanon lähiasukkaat kesällä käyttävät niittämänsä viljan säilytyshuoneina, jopa itse niissä viettävät yönsä viljaansa vartioiden. Muina vuodenaikoina ne ovat autioina.
Tämän vajan Renzo heti valitsi yömajakseen. Hän palasi polkua pitkin, kulki takaisin metsän, pensaikon, ja aution ahon kautta, ja kun saapui viljellylle kedolle, hän näki siinä tuon majan ja astui sitä kohti.
Lahonnut ja hajanainen ovi oli kiinni; siinä ei ollut avainta eikä salpaa. Renzo aukaisi sen ja astui sisälle. Hän huomasi riippuvan ilmassa, seinäoksien varassa, pajuista palmikoidun vuoteen, vallan riippuverkon tavoin. Mutta hänen ei tehnyt mieli kiivetä sinne. Maassa hän näki vähän olkia ja arveli, että siinäkin saattoi jotakuinkin mukavasti nukahtaa.
Mutta ennenkuin paneutui pitkäkseen tälle vuoteelle, jonka Kaitselmus oli hänelle valmistanut, hän polvistui kiittämään sitä tästä hyvästä työstä ja kaikesta muusta avusta, jota oli siltä saanut tänä hirvittävänä päivänä. Sitten hän luki tavalliset rukouksensa; lisäksi hän pyysi Herralta anteeksi, ettei ollut niitä lukenut edellisenä iltana, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat, että oli pannut maata kuin koira, tai pahemminkin.
— Ja tämän vuoksi, hän itsekseen lisäsi, nojaten käsillään olkivuoteeseen ja paneutuen polviltaan pitkälleen, tämän vuoksi minut tänä aamuna niin miellyttävästi herätettiin.
Hän keräsi sitten kaikki ympärillä olevat oljet ja kasasi ne päälleen tehden itselleen niin hyvän peitteen kuin suinkin voi, suojellakseen itseään kylmältä, joka siellä sisälläkin oli tuntuva. Ja tämän peitteen turviin hän vetäytyi, toivoen vaipuvansa makeaan uneen, jonka luuli sinä päivänä entistään enemmän ansainneensa.
Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kuin hänen muistissaan tai mielikuvituksessaan — minä hetkenä, on vaikea tarkalleen sanoa — alkoi vilistä edestakaisin niin paljon ihmisiä, niin lakkaamaton jono, että uni kokonaan pakeni.
Kauppias, notaatio, oikeudenpalvelijat, miekankiilloittaja, ravintolanisäntä, Ferrer, viljavouti, iloinen kapakkayleisö, koko katurahvas, lisäksi Don Abbondio, ja Don Rodrigo: kaikki ihmisiä, jotka Renzossa herättivät tuskallisia tunteita.
Ainoastaan kolme kuvaa ilmestyi hänelle kokonaan vapaina katkerista muistoista, vailla kaikkea epäluuloa, joka suhteessa miellyttäviä; ja varsinkin kaksi, hyvinkin erilaista, mutta läheisesti yhteen liittyneinä nuoren miehen sydämessä: tumma palmikko ja valkoinen parta.
Mutta se lohdutus, minkä hänelle tuotti näiden henkilöiden muisteleminen, ei suinkaan ollut eheä ja vailla tunnonsoimausta. Ajatellessaan kunnon munkkia, hän tunsi kohta vilkkaammin harhailunsa häpeän, eilisen moitittavan juopumuksensa ja miten huonosti oli noudattanut vanhuksen isällisiä neuvoja. Ja kun hän palautti mieleensä Lucian kuvaa, emme yritä kuvailla, mitä hän silloin tunsi. Lukija, joka tuntee asianhaarat, saattaa itse sitä kuvitella.
Ja miten olisi hän voinut unhoittaa Agnese parkaa? Tuota Agnesea, joka oli valinnut hänet pojakseen, joka oli katsonut häntä yhteenliitetyksi ainoaan tyttäreensä, ja joka, ennenkuin oli kuullut Renzon käyttävän äidin-nimeä, oli ruvennut käyttämään äidin hellää kieltä ja teoillaan todistamaan huolenpitoaan.
Mutta hänelle tuotti lisäsurun, eikä suinkaan vähimmin katkeran se ajatus, että tuo vaimoparka juuri niin suurta rakkautta uhkuvien tarkotustensa ja suuren hyväntahtoisuutensa vuoksi oli karkoitettu kodistaan, melkein maailmalla harhailemassa, epävarmana tulevaisuudesta, ja että hän sai palkakseen surua ja vaivaa, juuri kun oli toivonut löytävänsä lepoa ja loppuvuosiensa iloa.
Mikä yö, Renzo parka! Sen olisi pitänyt olla hänen avionsa viides yö. Mikä huone! Mikä aviovuode! Ja minkälaisen päivän jälkeen! Ja mikä huomispäivä, mikä päivien sarja häntä odotti!
— Tapahtukoon Jumalan tahto! hän vastasi niihin surullisiin ajatuksiin, jotka häntä hetki hetkeltä yhä enemmän vaivasivat; — tapahtukoon Jumalan tahto! Hän tietää, minkä tekee. Hän ei suinkaan meitä hylkää. Kaikki tämä tapahtuu syntieni hyvitykseksi. Mutta Lucia on niin hyvä. Herra ei suinkaan anna hänen pitkään, ei suinkaan pitkään kärsiä!
Vaipuneena näihin ajatuksiin hän menetti kaiken unen toivon; toiselta puolen vilu kouristi häntä kahta voimakkaammin, niin että hänen oli pakko tuontuostakin väristä ja kalistella hampaitaan. Näin ollen hän huokaillen odotti aamun tuloa ja mittaili kärsimättömänä tuntien hidasta kulkua. Sanon mittaili, sillä joka puolen tunnin kuluttua hän tässä ehdottomassa hiljaisuudessa kuuli torninkellon lyönnin; luulen, että se oli Trezzon tornikello. Ensi kerran, kun tämä odottamaton ääni, jonka lähtökohta oli hänelle vallan epätietoinen, kajahti hänen korvaansa, se herätti hänen sielussaan salaperäisen ja juhlallisen tunteen, ikäänkuin tuntemattoman henkilön lähettämä, oudon äänen perille tuoma viesti.
Kun kello viimein oli kaiuttanut yksitoista lyöntiä,[30] jotka ilmaisivat sitä aikaa, jolloin Renzo oli päättänyt nousta, hän kavahti ylös puoleksi kohmettuneena, polvistui, luki tavallista hehkuvammin aamurukouksensa, nousi pystyyn, ojensi ja venytti jäseniään ja ravisti vyötäisiään ja hartioitaan, ikäänkuin kootakseen jäseniään, joista kukin tuntui joutuneen erilleen. Hän puhalsi ensin toiseen, sitten toiseen käteensä, hieroi niitä ja aukaisi majan oven. Ja ensi toimekseen hän loi ympärilleen katseen, nähdäkseen, oliko siellä ulkona ketään. Kun ei ketään huomannut, hän haki katseillaan edellisenä iltana kulkemaansa polkua, tunsi sen pian ja rupesi sitä astumaan.
Taivas lupasi kaunista päivää. Kuu hohti vaaleana ja säteettömänä taivaan kolkasta, kuitenkin vielä eroten äärettömästä harmaanvihreästä laesta, joka kaukana aamun puolella vähitellen vaihtui kellertäväksi punaksi. Alempana, vallan kiinni taivaanrannassa oli muutamia epätasaisia pitkiä pilvenjuovia, joissa sinervä väri vei voiton ruskeasta, ja joista alimmaisten laitaa päärmysi tulenhehkuinen reunus, mikä hetki hetkeltä kävi kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi. Eteläisellä taivaalla toisenlaiset yhteen ryhmittyneet pilvet, keveinä ja utumaisina kiilsivät lukemattomia nimettömiä värejä heijastaen. Siinä oli tuo Lombardian taivas, niin herttaisen kaunis, kun se on kaunis, niin loistava, niin rauhaisa.
Jos Renzo olisi ollut huvikseen kävelemässä, hän varmaankin olisi nostanut katseensa ihaillakseen tätä aamunkoittoa, joka niin suuresti erosi siitä, mitä hän oli tottunut näkemään vuoristoseudullaan. Mutta hänen katseensa seurasivat polkua, hän kun astui nopeasti, sekä nostaakseen ruumiinsa lämpöä, että saapuakseen pikemmin perille.
Hän kulkee halki kedon, poikki karun ahon, läpi pensaikon, ja syventyy metsään, missä astuu katsellen ympärilleen ja muistellen häpeän ja säälin sekaisin tuntein sitä kauhua, jota siellä muutama tunti aikaisemmin oli kokenut. Saavuttuaan rantapenkereen huipulle, hän katsoi alas joelle ja huomasi pensaiden lomitse pienen kalastajaveneen, joka hitaasti ja vasten virtaa kulkien pysytteli lähellä rantaa.
Renzo rientää heti alas lyhyintä tietä orjantappurapensaiden lomitse, ja seuraavassa tuokiossa hän on rannalla. Hyvin hiljaisella äänellä hän kutsuu kalastajaa. Hän tahtoo näyttää siltä, kuin pyytäisi kalastajalta varsin pientä palvelusta, mutta tietämättään hän rukoilevan ilmeisenä viittaa kalastajaa suuntaamaan veneensä rantaan. Kalastaja luo pikaisen katseen pitkin rantaa, katselee eteensä ja taaksensa, suuntaa sitten veneensä Renzoa kohti ja laskee kokan rantaan.
Renzo, joka seisoo vallan rannan äärellä, toinen jalka melkein vedessä, tarttuu veneen kokkaan, keikahtaa veneeseen ja virkkaa:
— Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, luonnollisesti maksusta, että soudatte minut toiselle rannalle?
Kalastaja oli tämän arvannut, ja käänsi jo veneen toista rantaa kohti. Renzo näki veneen pohjalla toisen airon, kumartui ja tarttui siihen.
— Varovasti, varovasti, sanoi veneen isäntä. Mutta kun huomasi miten taitavasti nuori mies oli tarttunut airoon ja valmistautui sitä käyttämään, hän lisäsi:
— Kah, kuuluttehan meidän ammattiimme.
— Aina vähin, vastasi Renzo, ja ryhtyi toimeensa, osoittaen pikemmin mestarin taitoa, kuin harjoittelijan kykeneväisyyttä.
Herkeämättä soutaen hän silloin tällöin loi epäluuloisen katseen sille rannalle, jolta poistui, ja sitten levottoman katseen vastaiselle rannalle, ja hänen mieltään karvasteli, ettei voinut soutaa sinne lyhintä tietä virta kun sillä kohdalla oli liian vuolas, niin ettei saattanut ohjata venettä suoraan sen poikki. Veneen täytyi milloin kääntyä poikittain, milloin seurata virran mukana ja pyrkiä vinosuuntaisesti toiselle rannalle.
Kaikissa hieman sekavissa yrityksissä vaikeudet, jotka alussa esiintyvät tukuttain, jakaantuvat sitten ja pienenevät itse toimeenpanon aikana; niinpä Renzo nyt, kun jo melkein oli kuljettu Adda joen poikki, oli levoton kun ei tarkalleen tietänyt, muodostiko se tässä kohdassa noiden kahden valtion rajan ja oliko hänellä voitettuaan tämän esteen vielä toisia voitettavana. Hän puhutteli siis kalastajaa, joka kääntyi, osoitti päännyökkayksellä tuota valkeata täplää, jonka edellisenä yönä oli nähnyt ja joka nyt näytti hänestä paljoa selvemmältä ja kysyi:
— Onko tuo Bergamo?
— Se on Bergamon kaupunki, vastasi kalastaja.
— Ja onko tuo edessämme oleva ranta Bergamon aluetta?
— Se on Pyhän Markuksen suojeluksen alaista maata.
— Eläköön Pyhä Markus! huudahti Renzo.
Kalastaja ei sanonut mitään.
Viimein veneen kokka koskettelee rantaa. Renzo hypähtää maihin. Ensin hän sydämessään kiittää Jumalaa, sitten ääneensä soutajaa. Senjälkeen hän pisti käden taskuun, otti esiin berlingan, joka asianhaaroihin nähden ei suinkaan ollut mikään mitätön rahamäärä hänelle, ja ojensi sen kunnon miehelle. Tämä loi vielä katseen Milanonpuoleiselle rannalle sekä myötä- ja vastavirtaan, ojensi kättään, otti hopearahan, pisti sen taskuunsa, mytisti suutaan, painoi lisäksi etusormeaan poikittain huulille, säestäen tätä liikettä merkitsevällä katseella, ja virkkoi:
— Onnea matkalle.
Sitten hän kääntyi pois.
Jotta ei kalastajan pikainen ja hienotunteinen alttius outoon henkilöön nähden liiaksi kummastuttaisi lukijaa, on meidän huomauttaminen, että soutaja, jolta salakuljettajat ja pahantekijät usein pyysivät samanlaista palvelusta, oli tottunut sitä harjoittamaan, ei niin suuresti sen niukan ja epävarman raha-ansion vuoksi, jota se saattoi tuottaa, vaan sentähden, että ei tahtonut saada itselleen vihamiehiä tämänkaltaisten ihmisten parista. Kuitenkin hän sitä tarjosi vaan silloin, kun oli varma siitä, etteivät tulli- ja oikeudenpalvelijat ja vakoilijat häntä huomanneet. Vaikka hän siis ei noille henkilöille suonut hyvää, hän koetti olla heille mieliksi, noudattaen sellaista puolueettomuutta, mikä on sen tavallinen menettely, jonka on pakko olla tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, ja tehdä toisille tiliä teoistaan.
Renzo pysähtyi hetkeksi rannalle katsomaan vastakkaista rantaa, tuota maata, joka muutamia hetkiä aikaisemmin niin oli polttanut hänen anturoitaan.
— Olenpa vihdoinkin päässyt siitä turviin! oli hänen ensi ajatuksensa.
— Pysy siinä, sinä kirottu maa! Tämä oli hänen toinen ajatuksensa, hyvästinsä synnyinseudulle. Mutta kolmas ajatuksensa riensi niiden luo, jotka hän oli jättänyt sinne.
Silloin hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen, huokasi, loi katseensa veteen, joka virtasi hänen jalkainsa edessä ja ajatteli:
— Tuo vesi on kulkenut sillan alitse.
Sillaksi sanoivat yksinkertaisesti Renzon kotiseutulaiset Leccon siltaa. — Hyi, sinä häijy maailma. Mutta yhtä kaikki; tapahtukoon Jumalan tahto.
Hän käänsi selkänsä näille surullisille esineille ja alkoi astua, ottaen suunnan ohjaajaksi vuoren rinteellä olevan valkean pilkun, kunnes oli kohtaava jonkun, joka neuvoi hänelle varsinaisen tien. Ja nyt hän jo vallan varmana puhutteli vastaantulijoita ja mainitsi vallan muitta mutkitta sen kaupungin nimen, missä serkkunsa asui. Ensimäiseltä, jonka puoleen kääntyi hän sai tietää, että hänellä vielä sinne oli matkaa yhdeksän Italian peninkulmaa.
Tämä vaellus ei ollut iloinen. Lukuunottamatta Renzon omia huolia, hänen silmiään joka hetki kohtasivat surulliset näyt, jotka selvästi osoittivat hänelle, että hän näillä seuduin oli tapaava samanlaista puutetta kuin kotitienoillaan. Pitkin tietä, ja vielä enemmän kylissä ja kauppaloissa hän näki vilisevän kerjäläisiä, joista useimmat eivät käyneet kerjuulla ammattilaisina, vaan olojen pakosta ja joiden kurjuus kuvastui enemmän kasvoista kuin vaatteista. Siinä oli talonpoikia, vuoristolaisia, käsityöläisiä, koko perheitä. Ja kaikkialla kuului kumeata anomisen, valituksen ja vaikeroimisen huminaa. Tämä näky herätti hänessä sääliä ja alakuloisuutta ja lisäksi levottomuutta omaan tulevaisuuteensa nähden.
— Kuka tietää, hän virkkoi itsekseen ajatuksiinsa vaipuneena, kohtaanko minä suotuisia oloja. Kuka tietää, onko työtä, kuten edellisinä vuosina. Mutta oli miten tahansa! Bortolo tahtoo parastani; hän on hyvä mies, hän on ansainnut rahaa. Hän on niin monasti pyytänyt minua tulemaan, hän ei tule minua hylkäämään. Ja sitten Kaitselmus on minua auttanut tähänasti, se on minua tukeva vastedeskin.
Tällävälin ruokahalu, joka jo jonkun aikaa sitten oli herännyt, kasvoi kasvamistaan, mikäli matkaa kului. Ja vaikka Renzo, ruvettuaan kiinnittämään tarkempaa huomiota nälkäänsä, tunsi voivansa suuretta tuskatta kestää tuon parin peninkulman pituisen loppumatkan perille asti, hän kuitenkin arveli, ettei ollut soveliasta ilmestyä serkkunsa eteen kerjäläisen tavoin ja ensi tervehdyksekseen virkkaa hänelle: Anna minulle ruokaa. Hän otti siis kaikki rikkautensa ulos taskusta, kaatoi ne kämmeneensä ja laski ne. Se ei ollut mikään pitkä lasku, eikä se vaatinut suurta laskuopillista taitoa. Mutta siitä riitti kuitenkin runsaasti pikkuaterian maksamiseen. Hän meni sisälle pieneen ravintolaan hieman ruualla virkistämään voimiaan. Ja kun oli maksanut laskunsa, jäi hänelle vielä muutama kuparikolikko.
Tullessaan ulos hän huomasi oven edessä, ja niin lähellä, että vähällä oli kolhaista jalallaan, kaksi vaimoa loikomassa maassa; toinen heistä oli vanha, toinen paljoa nuorempi ja tämä piti sylissään pientä lasta, joka turhaan imettyään toista ja sitten toista nisää, parkui surkeasti. Kaikki kolme olivat kuolon kalpeat. Heidän vieressään seisoi mies, jonka kasvot ja jäsenet vielä todistivat entisiä voimia, mitkä pitkällinen paastoaminen oli melkein kokonaan masentanut ja riuduttanut. Kaikki kolme ojensivat kättä häntä kohti, joka astui ulos ravintolasta varmoin askelin ja virkistyneen näköisenä. Ei yksikään heistä puhunut. Mitä enempää olisivat rukoilevat sanat voineet ilmaista?
— Siinä on taas Kaitselmus! huudahti Renzo. Ja upottaen kiireissään kätensä taskuun, hän siitä otti esiin nuo muutamat jälelle jääneet kolikot, laski ne lähimpään käteen ja lähti matkaan.
Ateria ja hyvä teko — onhan meissä ruumis ja sielu — olivat virkistäneet ja ilahuttaneet hänen ajatuksensa. Totisesti hän näin lahjoittamalla pois viimeiset roponsa, oli saanut enemmän luottamusta tulevaisuuteen, kuin jos olisi löytänyt lahjoittamaansa kymmenen kertaa suuremman summan. Sillä jos Kaitselmus sinä päivänä noiden onnettomien auttamiseen, jotka menehtyivät tiellä, oli määrännyt muukalaisen viimeiset rovot, hänen, joka kodistaan pakolaisena ei itse tietänyt, miten oli elävä, niin miten voisi se hylätä sitä, jota oli käyttänyt välikappaleenaan ja jossa se itsestään oli herättänyt niin eloisan, niin luottamuksellisen tunteen?
Jotenkin tällaista ajatteli nuori mies; tosin ei niin selvästi, kuin mitä minun sanani ilmaisevat.
Kun hän loppumatkallaan ajatteli tilaansa, kaikki tuntui hänestä selviävän. Eihän nälänhätää ja kurjuutta voinut alati kestää. Korjataanhan joka vuosi uusi viljasato. Sillävälin hänellä oli tukenaan serkkunsa Bortolo ja oma taitonsa. Lisäksi hänellä oli kotonaan pieni rahasäästö, jonka oitis aikoi lähetyttä itselleen. Pahimmassa tapauksessa hän voisi säästäväisesti elää päivästä toiseen, kunnes paremmat ajat taas koittaisivat.
— Niin viimein siis koittavat paremmat ajat — näin Renzo jatkoi mielikuvituksessaan; työhön ryhdytään taas innokkaasti. Työnantajat koettavat kilvan saada milanolaisia työmiehiä, sillä nämä osaavat aina ammattinsa kaikkein parhaiten. Silloin milanolaiset työmiehet korottavat vaatimuksiaan: ken tahtoo palvelukseensa taitavaa väkeä, sen on pakko maksaa hyvät palkat. Silloin ansaitsee mitä itse tarvitsee elantoonsa, jopa syrjään pantavaakin. Silloin sisustetaan pieni sievä talo … ja sitten kirjoitetaan molemmille naisille, että tulisivat. Mutta miksi muuten odottaa niin kauan? Olisimmehan pienillä säästöillämme eläneet siellä koko talven. Samoin elämme täälläkin. Pappeja on kaikkialla. Tulkoot siis tänne, nuo molemmat rakkaat naiset, ja me järjestämme itsellemme täällä kodin. Miten hauskaa tuleekaan olemaan kävellä tällä tiellä kaikki yhdessä! Mennään Addalle asti rattailla ja syömme eväitämme rannalla. Näytän naisille sen kohdan, mistä astuin veneeseen, sen orjantappurapensaan, jonka oksien lomitse astuin alas rannalle, sen paikan, josta tähystelin venettä.
Hän saapuu serkkunsa asuinkaupunkiin. Astuessaan siihen sisälle, tai oikeammin sen laidalle, hän huomaa hyvin korkean talon ja siinä useita riviä pitkiä ikkunoita, tavallista lähempänä toisiaan. Hän tuntee sen kehruulaitokseksi, astuu sisälle ja kysyy korkealla äänellä keskellä alasvirtaavan veden ja pyörien melua, asuuko täällä muuan Bortolo Castagneri.
— Herra Bortolotako tarkoitatte? Hän on tuossa.
— Herra! — se on hyvä merkki, ajatteli Renzo. Hän huomaa serkkunsa ja rientää hänen luokseen. Tämä kääntyy ja tuntee nuoren miehen, joka virkkaa:
— Tässä nyt olen.
Serkku päästää ihmettelevän huudahtuksen; sitten molemmat ojentavat käsivarsiaan ja syleilevät toinen toistaan. Näiden ensi tervehdysten jälkeen Bortolo vei nuoren ystävämme toiseen huoneeseen, pois koneiden rymäkästä ja turviin uteliaiden katseilta ja sanoi hänelle:
— Olen iloinen nähdessäni sinut täällä. Mutta oletpa sinä aika velikulta. Niin monasti olen kutsunut sinua tulemaan, etkä koskaan ole noudattanut kutsuani. Nyt ilmestyt tänne hieman vaikeana aikana.
— Totta puhuakseni, en ole lähtenyt kotoa vapaasta tahdostani, sanoi
Renzo.
Ja niin lyhyesti kuin suinkin saattoi, kuitenkin ollen suuren mielenliikutuksen valloissa, hän kertoi tuon surullisen tarinansa.
— Vai ovat siinä toisen juonet mukana, virkkoi Bortolo. Renzo parka! Mutta sinä olet luottanut minuun, enkä minä sinua hylkää. On totta, ettei tällä hetkellä tarvita työmiehiä. Jokainen työnantaja pitää palveluksessaan entisiä työmiehiään ainoastaan senvuoksi, ettei heitä menettäisi ja jotta tehtaan asiat eivät huononisi. Mutta isäntä on minulle hyvin suosiollinen, ja varoja hänellä kyllä on. Voinhan sinulle sanoa, että hän saa suureksi osaksi niistä kiittää minua: hänellä näet on pääomaa, mutta minulla vähän liikettä edistävää taitoa. Tiedätkö, että minä olen hänen etevin työntekijänsä. Lisäksi, totta puhuakseni, olen hänen oikea kätensä. Lucia Mandella parka! Muistan hänet, kuin olisin nähnyt hänet eilen. Niin hyvä tyttö! Aina kaikkein hartain kirkossa, ja kun kulki tuon hänen majansa ohi… Muistan vielä niin hyvin tuon pikkutalon siellä kylän perällä ja tuon kauniin viikunapuun, joka kohosi yli muurin.