— Ei, ei; älkäämme puhuko siitä.
— Tahdoin sanoa, että kun kulki hänen pikkutalonsa ohi, kuuli yhä tuon kerinpuun surinaa. Ja tuo Don Rodrigo oli jo minun aikanani noilla huonoilla jäljillä. Mutta nyt, mikäli huomaan, hän hurjistelee kuin täysi piru, niin kauan kuin Herra antaa sen miehen pysyä hirttämättä. No niin, kuten sanoin, täälläkin on vähän nälänhätää!… Ja toisesta toiseen … onko sinun nälkä?
— Söin vähän aikaa sitten matkalla.
— Entä miten on varojen laita?
Renzo ojensi toisen kätensä, lähensi sitä suuhunsa ja puhalsi siihen kevyesti.
— Se ei tee mitään, sanoi Bortolo. Minulla kyllä on rahoja. Rohkeutta vaan; kun olot muuttuvat, jos Jumala niin sallii, on sinulla pian tilaisuus maksaa minulle takaisin, jopa panna vähän säästöönkin.
— Minulla on vähän säästöjä kotona, ja käsken lähettämään ne tänne.
— Hyvä, mutta siihen asti voit luottaa minuun. Jumala on suonut minulle siunaustaan, jotta tekisin hyvää. Ja ellen tee sitä sukulaisilleni ja ystävilleni, kelle sitä sitten tekisin?
— Tätä olen odottanut Kaitselmukselta! huudahti Renzo, sydämellisesti puristaen hyvän serkkunsa kättä.
— Ovatpa siis, jatkoi serkku, Milanossa pitäneet noita mellakoita. Minusta he tuntuvat hieman hulluilta nuo ihmiset. Jo tännekin oli levinnyt huhu siitä; mutta tahdonpa, että hieman myöhemmin kerrot minulle noista tapahtumista tarkemmin. Onhan meillä paljon toisillemme kerrottavaa. Täällä, kuten näet, kaikki käy paljon tyynemmin, ja kaikki tehdään hieman järkevämmin. Kaupunki on ostanut kaksi tuhatta kuormaa viljaa eräältä venezialaiselta kauppiaalta. Se on tosin turkkilaista viljaa. Mutta kun on kyseessä nälän tyydyttäminen, ei olla niin vaativaisia. Kuulehan nyt, miten kävi. Veronan ja Brescian viranomaiset sulkevat vuorisolat ja sanovat: — Tästä ei päästetä viljakuormia kulkemaan. Mitä silloin tekevät Bergamolaiset? He lähettävät Veneziaan Lorenzo Torren, miehen, joka osaa puhua. Tämä mies lähti kiireisesti matkaan, ilmestyi doodshin eteen ja kysyi häneltä, mitä tämä huono pila oikeastaan merkitsi. Kuuluipa pitäneen aika puheen, sellaisen, että olisi voinut vaikka painattaa. Se on sentään jotain, kun on mies, joka osaa puhua! Heti annettiin määräys, että viljakuormat oli päästettävä kulkemaan; eikä ainoastaan päästettävä kulkemaan, vaan lisäksi annettava niille suojeleva saattojoukko. Ja nyt on vilja matkalla tänne. Onpa ajateltu maaseudunkin asukkaita. Giovanbatista Biava, Bergamon lähettiläs, Veneziassa — kunnon mies hänkin! — huomautti senaatille, että maaseudullakin kärsittiin nälänhätää, ja senaatti myönsi neljätuhatta karpiota viljaa. Johan siitä leipoo hieman leipää! Ja näetkös, jos leipä loppuu, niin syömme särvintä. Hyvä Jumala on antanut minulle varoja, kuten sanoin. Nyt vien sinut isännän luo. Olen puhunut hänelle usein sinusta, niin että hän ottaa sinut hyvin vastaan. Hän on hyvä roteva Bergamolainen, vanhanaikuisen yksinkertainen, mutta sydän puhdasta kultaa. Totta puhuakseni, hän ei sinua nyt odota tulevaksi. Mutta kun hän saa kuulla tarinasi… Lisäksi hän osaa panna arvoa hyviin työmiehiin, sillä nälänhätä menee ohi, mutta työ pysyy. Mutta minun on ennen kaikkea huomautettava sinulle yhtä seikkaa. Tiedätkö miksi meitä Milanolaisia mainitaan näillä seuduin?
— No miksi?
— Meitä sanotaan hölmöiksi.
— Eipä juuri mikään kaunis nimi.
— Vähät siitä! Ken on syntynyt Milanon alueella ja tahtoo elää Bergamon seuduilla, saa tyynesti tyytyä tuohon hyväilynimeen. Tämän seudun ihmisistä on samaa jos puhuttelee Milanolaista kunnianimellä hölmö kuin jos aatelismiestä mainitsee arvonimellä "Teidän Ylhäisyytenne".
— Tuo hyväilynimi kai annetaan sille, joka suostuu sitä vastaanottamaan.
— Renzo hyvä, ellet ole valmis vastaanottamaan hölmön nimeä joka suupalaa niellessäsi, niin ei sinun pidä ajatellakaan täällä elämistä. Tai muuten pitäisi alati olla tikari kädessä. Ja jos oletamme, että tappaisit pari, kolme tai neljä, niin lopulta kuitenkin kohtaisit jonkun, joka suorastaan tappaisi sinut, Ja kuinka hauskaa olisi astua Jumalan tuomioistuimen eteen kolme tai neljä miestappoa omallatunnollaan?
— Entä Milanolainen, jolla on hieman … ja Renzo koputti sormella otsaansa, kuten jo oli tehnyt "Täysikuu" ravintolassa; tarkoitan Milanolaista, joka täydelleen osaa ammattinsa?
— Se on samantekevää. Täällä hänkin on vaan hölmö. Tiedätkö, mitä sanoo isäntäni puhuessaan minusta ystävilleen? Näin hän sanoo: — Tuo hölmö on kuin Jumalan lähettämä minun liikkeeseeni. Ellei minulla olisi tuota hölmöä, olisin huutavassa hukassa. Tällainen on tapa.
— Se on totisesti typerä tapa. Ja varsinkin kun näkevät, mihin me kykenemme. Sillä kukahan on tuonut näille seuduille tämän teollisuuden? Kuka on saattanut sen menestymään? Me, tiemmä. Eivätkö he siis voi muuttaa tapojaan?
— Tähänasti eivät ainakaan sitä ole tehneet. Aikaa myöten se kenties tapahtuu. Ehkä kasvava polvi tulee toisenlaiseksi. Mutta aikaihmiset ovat parantumattomia. Heillä on tuo piintynyt tapa, eivätkä he siitä luovu. Mutta mitä siitä oikeastaan välitämme? Olivathan, luullakseni, vähän toista laatua ne kohteliaisuudet, joita sinulle osoittivat rakkaat kotiseutulaisemme.
— Se on totta. Ja jos ei todella sen pahempaa…
— No hyvä, että tämä seikka on sinulla selvillä. Menkäämme isännän luo, ja rohkeutta…
Kaikki kävikin hyvin ja niin Bortolon lupausten mukaisesti, että pidämme tarpeettomana siitä erityisesti kertoa.
Tämä oli todella Kaitselmuksen ohjausta. Sillä saamme nähdä missä määrin Renzo saattoi turvautua kotia jättämiinsä varoihin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Samana päivänä, nimittäin marraskuun 13:ntena, saapui Leccon pormestarin luo tavaton pikalähetti, joka jätti hänelle oikeuden kapteenin lähettämän kirjelmän, mikä määräsi ryhtymään kaikkiin mahdollisiin ja mitä tehokkaimpiin toimenpiteisiin sen selville saamiseksi, oliko muuan nuori mies, nimeltä Lorenzo Tramaglino, silkinkehrääjä, joka oli paennut praedicti egregii domini Capitanei (yllämainitun arvoisan herra kapteenin) käsistä, palannut palam vel clam, (julkisesti tai salaa) kotikyläänsä, ignotum (tuntematonta), mikä se oikeastaan on, verum in territorio Leuci: quod si compertum fuerit sic esse, (mutta Leccon alueella: ja jos huomataan näin olevan asianlaidan) niin herra pormestari koettakoon quanta maxima diligentia fieri poterit (niin uutterasti kuin suinkin on mahdollista) saada hänet käsiinsä. Ja riittävän vahvasti sidottuna, videlicet (nimittäin) hyviin käsirautoihin, koska kokemus on osoittanut rannenuorien kelpaamattomuuden kyseessä olevaan yksilöön nähden, hän kuljetutettakoon vankilaan ja säilytettäköön siellä vahvasti vartioituna, jotta hän sittemmin luovutettaisiin häntä noutamaan lähetettyjen henkilöiden huostaan. Ja olkoon tämä toteutettavissa tai ei, accedatis ad domum praedicti Laurentii Tramaglini; et facta debita diligentia, quidquid ad rem repertum fuerit auferatis; et informationes de illius prava qualitate, vita et complicibus, sumatis; (menkää edellämainitun Laurentius Tramaglinon asuntoon ja suoritettuanne asianmukaisen tarkastuksen, tuokaa mukaanne kaikki mikä on yhteydessä tämän jutun kanssa; ja ottakaa selvä hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan, elintavoistaan ja kanssarikollisistaan) ja kaikesta, mitä sanotaan, tehdään, huomataan ja ei huomata, diligenter referatis (tehkää joutuin ilmoitus).
Niinpian kuin pormestari oli kaiken inhimillisen kyvyn mukaisesti ottanut selvän siitä, ettei kyseessä oleva henkilö ollut palannut kotiseudulleen, hän kutsutti luokseen kylänvoudin ja läksi tämän opastamana sekä notaarion ja useiden oikeudenpalvelijain seuraamana osoitettuun taloon. Talo on suljettuna; henkilö, jolla on huostassaan sen avain, ei ole tavattavissa. Lukko murretaan ja noudatetaan säädettyä uutteruutta, s.o. menetellään kuin väkirynnäköllä valloitetussa kaupungissa ainakin. Huhu tästä retkikunnasta leviää heti paikalla yli koko kylän ja saapuu isä Cristoforon korviin; tämä on siitä yhtä hämmästynyt kuin huolissaan ja kyselee monelta, saadakseen jotain selvyyttä näin odottamattomasta tapauksesta. Mutta hän saa kuulla ainoastaan tuulesta temmattuja olettamia ja ristiriitaisia tietoja. Ja hän kirjoittaa oitis isä Bonaventuralle, jolta toivoo saavansa varmempaa tietoa.
Tällävälin Renzon sukulaiset kutsutaan saapuville tuomaan esiin kaikkea, minkä tietävät hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan. Tramaglinon nimen omistaminen tietää onnettomuutta, häpeää, rikosta. Koko kylä on kuohuksissa. Vähitellen saadaan tietää, että Renzo on paennut oikeuden käsistä keskeltä Milanoa ja että hän sitten on kadonnut. Kuiskaillaan, että hän on tehnyt jonkun pahan kepposen, minkä, sitä ei tiedetä, mutta sitä kerrotaan sadalla eri tavalla. Kuta mahdottomammalta se kuulostaa, sitä vähemmin sitä uskotaan paikkakunnalla. Useimmat arvelevat ja kuiskaavat toistensa korvaan, että tämä on tuon ylen mahtavan ja väkivaltaisen Don Rodrigon toimeenpanema juoni, jonka tarkoituksena on syöstä turmioon kilpailijaparkansa. Näin ihmiset tehden johtopäätöksiään tosiseikkoja tuntematta, joskus vallan väärin syyttävät konniakin.
Mutta me, joilla on, kuten sanotaan, huostassamme salaisuuden avain, saatamme vakuuttaa että Don Rodrigolla tosin ei ollut mitään osallisuutta Renzon onnettomuuteen, mutta että hän kuitenkin iloitsi siitä niin, kuin olisi se ollut hänen itsensä aikaansaama ja että hän siitä riemuitsi yhdessä kätyriensä, ja erityisesti kreivi Attilion kanssa.
Viimemainitun olisi pitänyt, alkuperäisten tuumiensa mukaisesti, tähän aikaan jo olla Milanossa. Mutta saatuaan ensi tiedot siellä syntyneistä levottomuuksista ja roskaväen menettelystä, se kun oli halukas vastaanottamaan kaikkea muuta kuin kepiniskuja, hän oli katsonut varovaiseksi pidentää oloansa maalla kunnes saapui rauhoittavia tietoja. Tämän hän teki sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli loukannut useita ja kun hänellä oli aihetta pelätä, että niin useiden joukossa, mitkä olivat pysyneet alallaan ainoastaan voimattomuuden pakosta, saattaisi olla joku, joka asianhaarojen rohkaisemana pitäisi hetkeä otollisena tekeytyäkseen kaikkien muiden puolesta kostajaksi.
Tätä varovaista lykkäystä ei kestänyt kauan. Milanosta saapunut käsky ryhtyä vangitsemistoimiin Renzoon nähden oli jo merkki siitä, että asiat siellä olivat joutuneet entiselle tolalleen. Selvät tiedot, jotka saapuivat melkein samaan aikaan, tuottivat varmuuden. Kreivi Attilio lähti heti matkaan rohkaisten lähtiessään serkkuaan pysymään lujana yrityksessään ja taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan; itse hän puolestaan lupasi auttaa häntä pääsemään vapaaksi munkin vaikutuksesta, ja huomautti, että oikeaan aikaan tuolle viheliäiselle kilpailijalle sattunut onnettomuus oli omansa asiaa suuresti edesauttamaan.
Tuskin oli Attilio lähtenyt linnasta, kun Harmaa ehein nahoin saapui Monzasta, tuoden herralleen kaikki ne tiedot, jotka hänen suinkin oli onnistunut saada: nimittäin, että Lucia oli paennut siihen ja siihen luostariin, sen ja sen aatelisneitosen turviin; että hän siinä pysyi alati sulkeutuneena sisälle, vallan kuin olisi ollut nunna, ettei koskaan astunut ulkopuolelle kynnystä, että otti osaa kirkonmenoihinkin istuen pienen rautaristikko-ikkunan takana, mikä aiheutti pettymystä useissa, jotka olivat kuulleet puhuttavan jotain hänen seikkailustaan ja suuresta kauneudestaan, joten kernaasti olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa.
Nämä tiedot herättivät Don Rodrigossa pirullisen intohimon, tai oikeammin sanoen, saattoivat kahta kiihkeämmäksi hänessä jo ennestään piilleen himon.
Näin monet hänen pyyteilleen edulliset asianhaarat kuumensivat yhä enemmän hänen intohimonsa polttoa, nimittäin sitä kunniantunteen, raivon ja inhoittavan halun sekoitusta, joka muodosti hänen intohimonsa. Renzo poissa, karkoitettuna, maanpaossa — tämähän saattoi kaikki yritykset häntä vastaan luvallisiksi, jopa voi hänen morsiantaankin pitää anastettavissa olevana tavarana; ainoa ihminen maailmassa, joka voi tätä puolustaa ja joka saattaisi nostaa kauas ja ylhäisten korviin kuuluvaa melua, oli tuo raivoisa munkki, mutta ennen pitkää hänkin luultavasti tulisi olemaan kykenemätön vahingoittamaan. Ja silloin ilmaantuu äkkiä uusi este, joka ei ainoastaan muodosta vastapainoa kaikille näille edullisille asianhaaroille, vaan myös on omansa tekemään ne vallan tehottomiksi.
Monzan luostari, vaikka siellä ei olisikaan asustanut herttuan tytär, oli kova luu miehen sellaisen hampaille, kuin Don Rodrigo. Ja vaikka hän kuinkakin mielikuvituksessaan samoili tämän tyyssijan ympärillä, ei hän keksinyt mitään keinoa tunkeutua sinne sisälle väkivallan eikä viekkauden avulla. Jo hän oli vähällä luopua yrityksestä; hän oli aikeissa lähteä Milanoon ja tehdä kierroksen välttääkseen Monzan, sekä sitten Milanoon saavuttuaan syöksyä keskelle ystäviensä hyörinää huumautuakseen ja karkoittaakseen mielestään iloisien ajatusten avulla sen ajatuksen, josta oli tullut hänen elämänsä kiusa. Mutta nämä ystävät — siinä juuri pulma! Sen sijaan että heidän seurastaan löytäisi hieman virkistävää huvitusta, hän saattoi odottaa siinä kohtaavansa seikkoja, jotka alati palauttaisivat hänen mieleensä surunsa aiheen. Sillä epäilemättä Attilio jo oli toitottanut torvea ja saattanut kaikki odotuksen jännitykseen.
Joka taholta häneltä kyseltäisiin tuota nuorta vuoristolaisnaista. Ja silloin tietysti täytyisi antaa päteviä selityksiä. Hän oli tahtonut, oli yrittänyt; mitä hän oli saavuttanut? Oltiin ryhdytty yritykseen — hieman epäjaloon tosin: mutta vähät siitä, kukapa aina voi hillitä oikullisia mielijohteitaan; pääasia on osata niitä tyydyttää. Miten siis aiottiin suoriutua tästä yrityksestä? Miten? Moukka ja munkki olivat vetäneet häntä nenästä. Hiisi vieköön! Ja kun odottamaton onni oli syrjäyttänyt toisen ja taitava ystävä oli sysännyt pois tieltä toisen, ilman että tuolla tolvanalla itsellä oli ollut mitään vaivaa, ei tämä osannut hyväkseen käyttää näitä asianhaaroja, vaan vetäytyi raukkamaisesti pois koko pelistä. Näin ei hän enää koskaan saattanut kohottaa otsaansa säätyhenkilöiden parissa, tai täytyi hänen joka hetki pitää käsi miekankahvalla.
Ja sitten, miten palata tai jäädä linnaan, seudulle, missä, puhumattakaan hänen intohimonsa alituisista ja kirvelevistä muistoista, täytyi kärsiä rauenneen yrityksen tuottamaa häpeää, missä samalla kasvaisi yleinen viha häntä kohtaan ja heikkenisi hänen vaikutusvaltansa voima, missä joka vastaantulevan heittiön kasvoissa, keskellä kumarruksiakin, olisi luettavana katkera huudahdus:
— Saitpa niellä tuon katkeran palan, se minua ilahuttaa!
Vääryydentekijän tie, näin huomauttaa tässä lähdekirjoituksemme, on leveä; mutta täten ei ole sanottu, että se olisi mukava. Sillä on vaikeutensa ja kuoppansa; siihen liittyy paljo ikävyyttä ja vaivaa, vaikka se johtaakin mäkeä alas.
Don Rodrigo, joka ei tahtonut hellittää, ei peräytyä eikä pysähtyä, mutta joka oli voimaton omin neuvoin etenemään, hautoi mielessään keinoa, joka saattaisi yrityksen mahdolliseksi. Hän aikoi nimittäin ottaa liittolaisekseen erään henkilön, jonka kädet ulottuivat usein sinne, mihin toisten katseet tuskin kantoivat: henkilön tai pikemmin paholaisen, jota yrityksen vaikeus usein kiihoitti siihen ryhtymään. Mutta tälläkin tuumalla oli vaikeutensa ja vaaransa, sitä painavammat, kuta vähemmin oli mahdollista edeltäpäin niitä laskea; sillä jos hän astui samaan laivaan tämän miehen kanssa, tulisi tämä tosin olemaan voimakas apuri, mutta yhtä itsevaltias ja vaarallinen kuin kapteeni.
Tällaiset ajatukset pitivät useamman päivän aikana Don Rodrigoa mitä tuskallisimmassa epäröimistilassa. Tällävälin hän sai serkultaan kirjeen, joka ilmoitti, että juoni oli hyvällä tolalla. Hiukan aikaa jälestä jyrähdys seurasi salamaa: eräänä aamuna kuultiin kerrottavan isä Cristoforon lähteneen Pescarenicon luostarista. Tämä niin pikainen menestys, Attilion melkoisesti rohkaiseva kirje, joka toiselta puolen uhkasi ivanalaiseksi joutumisella, saattoivat Don Rodrigon yhä enemmän kallistumaan vaaranalaiseen päätökseen. Viimeisen sysäyksen antoi hänelle se odottamaton tieto, että Agnese oli palannut kotiansa: yksi este vähempi Lucian lähistössä.
Tehkäämme selkoa näistä kahdesta tapahtumasta, alkamalla jälkimäisestä.
Tuskin olivat nämä molemmat naisparat asettuneet tyyssijaansa, kun Monzaan ja siis luostariin levisi sanoma Milanon suuresta mellakasta; ja pääsanomaa seurasi pian loppumaton yksityistietojen sarja, joka kasvoi ja vaihettui hetki hetkeltä. Taloudenhoitajatar, joka asunnostaan saattoi luoda toisen katseen kadulle, toisen luostariin, ja joka siis sai uutisia sisästä ja ulkoa, jakeli niitä vierailleen.
— On suljettu vankilaan kaksi, kuusi, kahdeksan, neljä, seitsemän. Sanotaan, että nämä hirtetään osaksi "Kainalosauva-leipomon" edustalla, osaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavouti asuu. No, kuulkaapas! Yksi on päässyt pakenemaan, joka oli kotoisin Leccosta, tai niiltä seuduin. Nimeänsä en tiedä; mutta luultavasti tulee joku, joka voi sen minulle sanoa; sitten saamme nähdä, tunnetteko hänet.
Tämä uutinen ynnä se seikka, että Renzo oli saapunut Milanoon juuri tuona onnettomana päivänä, herätti molemmissa naisissa hieman levottomuutta, varsinkin Luciassa. Mutta saattaa kuvitella heidän kauhistustaan, kun taloudenhoitajatar tuli kertomaan heille:
— Se henkilö, joka pötki tiehensä hirsipuuta pakoon, on kotoisin teidän kylästänne; hän on silkinkehrääjä, nimeltään Tramaglino. Tunnetteko hänet?
Lucialta, joka juuri istui päärmäämässä jotain vaatekappaletta, tämä työ putosi käsistä. Hän kalpeni ja muuttui kasvoiltaan siihen määrin, että taloudenhoitajatar varmasti olisi sen huomannut, jos olisi ollut häntä lähempänä. Mutta hän seisoi kynnyksellä Agnesen vieressä, joka, joskin hyvin säikähtyneenä hänkin, vaikka tosin hieman vähemmin, saattoi hillitä itseään ja sai heti vastatuksi, että pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa, ja että hän tuon miehen todella tunsi, mutta että hänen oli vaikea uskoa hänelle moista tapahtuneen, hän kun oli kaikkein rauhallisimpia nuoria miehiä. Sitten hän kysyi, oliko varmaa, että hän oli päässyt pakoon, ja minne.
— Että hän on paennut, niin kaikki sanovat; minne, sitä ei tiedetä, On hyvin mahdollista, että he vielä saavat hänet kiinni, mutta saattaa hän olla turvissakin. Mutta jos saavat hänet kynsiinsä, niin rauhallinen nuori miehenne…
Tänä hetkenä taloudenhoitajatarta onneksi kutsuttiin ja hän riensi pois. Saattaa kuvitella, mihin tilaan jäivät äiti ja tytär. Useampi päivä täytyi vaimoparan ja epätoivoisen tytön olla tämän tuskallisen epävarmuuden valloissa, arvailla tämän surullisen tapahtuman syitä, kulkua ja seurauksia, kumpikin itsekseen tai puoliääneen tilaisuuden tarjoutuessa keskenään selvitellen näiden kauheiden sanojen merkitystä.
Viimein, eräänä torstaina, saapui luostariin muuan mies, kysyen Agnesea. Se oli Pescarenicosta kotoisin oleva kalakauppias, joka tapansa mukaan oli matkalla Milanoon saalistaan myymään. Ja hyvä isä Cristoforo oli pyytänyt häntä Monzan läpi kulkiessaan poikkeamaan luostariin, viemään molemmille naisille häneltä terveisiä, kertomaan heille, mitä tiedettiin Renzon surullisesta seikkailusta ja kehoittamaan heitä kärsivällisyyteen sekä luottamaan Jumalaan. Hän, munkkiparka, ei suinkaan heitä aikonut unhoittaa, vaan tahtoi tarkata joka tilaisuutta heitä auttaakseen. Joka viikko hän aikoi lähettää heille tietoja joko käyttäen tätä samaa keinoa, tai jotain toista samanlaista.
Mitä tulee Renzoa koskeviin uusiin ja varmoihin tietoihin, sanantuoja ei voinut mainita muuta, kuin että oikeudenpalvelijat olivat käyneet hänen kodissaan ja koettaneet saada hänet käsiinsä. Mutta samalla hän saattoi sanoa heille, että kaikki nämä yritykset olivat epäonnistuneet ja että varmasta lähteestä tiedettiin Renzon paenneen Bergamon alueen turviin. Tämä varmuus — sitä tuskin tarvitsee mainita, oli balsamia Lucian surulle. Tästä hetkestä alkaen hänen kyyneleensä vuotivat helpommin ja vienompina; salaisista mielensä purkauksista äidilleen hän sai suurempaa lohdutusta, ja palavat kiitokset liittyivät kaikkiin hänen rukouksiinsa.
Gertrude kutsutti hänet usein yksityiseen vastaanottohuoneeseensa ja keskusteli joskus hyvin kauan hänen kanssaan. Häntä huvitti tyttöparan luonnollisuus ja lempeys kuin myös se, että joka hetki häneltä sai kiitoksia ja siunauksia. Sitten hän kertoi Lucialle kaikessa tuttavallisuudessa osan (nimittäin nuhteettoman osan) omaa elämäkertaansa, mitä oli kärsinyt, mitä hänellä vielä oli kärsittävänä, ja niin Lucian epäluuloinen ihmettely hänen huomaamattaan muuttui sääliksi. Hän sai tästä kertomuksesta ylen riittäviä syitä selittääkseen hyväntekijättärensä käytöstavan hieman omituisia puolia, varsinkin kun hän otti avuksi tuon Agnesen käsityksen ylhäisten henkisistä ominaisuuksista. Vaikka Luciakin puolestaan tunsi taipumusta palkita Gertruden osoittamaa luottamusta, ei hänen mieleensäkään johtunut puhua uudesta levottomuudestaan ja ilmaista, mikä oli hänelle tuo oikeuden käsistä paennut silkinkehrääjä, hän kun tahtoi välttää niin tuskallisen uutisen levittämistä, joka päällepäätteeksi epäilemättä olisi tuottanut hänelle jonkunmoista epäsuosiota. Yhtä pidättyväinen hän oli vastatessaan niihin aatelisneitosen uteliaisiin kysymyksiin, jotka kohdistuivat hänen kihlauksensa edellä kuluneeseen elämään. Mutta tämä ei tapahtunut varovaisuussyistä. Se tapahtui sentähden, että viaton tyttöparka piti sen kuvaamista paljoa kiusallisempana ja vaikeampana kuin ne seikat, mitkä oli kuullut tai joita kuvitteli voivansa kuulla aatelisneitoselta. Näissä esiintyi tyranniutta, salavehkeitä, kärsimystä — kaikki kammottavia ja surullisia asioita, joita kuitenkin saattoi mainita. Lucian tarinaan sekaantui kauttaaltaan tunne, sana, jota hän ei katsonut mahdolliseksi ilmilausua puhuessaan itsestään ja jota hän ei olisi voinut mitenkään kierrellen mainita häpyänsä loukkaamatta — rakkaus!
Joskus Gertrude oli vähällä närkästyä tästä estelystä. Mutta kuitenkin siitä pilkisti esiin niin paljo herttaisuutta, niin paljo kunnioitusta, kiitollisuutta jopa luottamustakin! Joskus tämä niin herkkä, hellä ja epäluuloinen kainous häntä pahoitti ehkä toisesta syystä. Mutta kaikki tämä haihtui miellyttävän ajatuksen tieltä, joka palasi hänen mieleensä joka hetki kun hän katseli Luciaa:
— Tälle ainakin teen hyvää.
Ja se oli totta. Sillä luostarin tarjoaman turvapaikan ohella nämä keskustelut, nämä tuttavalliset hyväilyt tuottivat todella Lucialle melkoista huojennusta.
Toisenlaista lohdutusta hän löysi alituisesta työstään. Ja yhä hän pyysi saada jotain tehdä. Keskusteluhuoneeseenkin hän aina toi mukaansa jonkun työn pitääkseen käsiään harjoituksessa. Mutta kuinka surulliset ajatukset hiipivät kaikkialle! Yhä hänen käsitellessään neulaa, johon siihen asti oli varsin vähän tottunut, johtui alati hänen mieleensä vyyhdinpuunsa, ja sen mukana niin paljon muita seikkoja!
Seuraavana torstaina tuli jälleen sanantuoja toimittaen perille isä Cristoforon terveiset ja rohkaisut sekä uudelleen vakuuttaen sitä, mikä tällöin oli tärkeintä, nimittäin että Renzo oli turvissa. Tarkempia tietoja hänen onnettomasta seikkailustaan puuttui täydelleen; sillä kuten olemme kertoneet, oli kapusiinilainen toivonut saavansa sellaisia milanolaiselta virkaveljeltään, jolle oli suosittanut Renzoa. Mutta tuo munkki oli vastannut, ettei ollut nähnyt kirjettä eikä sen tuojaa, että todella muuan maalainen oli käynyt häntä kysymässä luostarissa; mutta kun ei ollut tavannut häntä kotona, oli mies poistunut, eikä enää ollut sen jälkeen ilmestynyt.
Kolmantena torstaina ei näkynyt ketään. Naisparoille tämä ei yksistään ollut kaihotun ja toivotun lohdutuksen pettämistä, vaan, kuten on laita pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessa surussa ja ahdistuksessa olevia, se myös aiheutti levottomuutta ja lukemattomia tuskallisia epäilyksiä.
Jo sitä ennen Agnese oli päättänyt käväistä kotonaan. Tämä luvatun sanantuojan poisjääminen saattoi hänet panemaan päätöksensä täytäntöön.
Luciasta oli perin vakava vastoinkäyminen jäädä vaille äitinsä tukea. Mutta toiselta puolen harras toivo saada tietää jotain varmempaa, ja toiselta puolen se tunne, että tässä vahvassa ja pyhässä tyyssijassa oli täydelleen turvissa, saattoivat hänet voittamaan arvelunsa. Ja he sopivat keskenään siten, että Agnese seuraavana päivänä lähtisi tielle odottamaan kalakauppiasta, jonka oli määrä kulkea siitä paluullaan Milanosta ja jolta hän pyytäisi saada tilaa hänen pikkurattaillaan, päästäkseen niillä kotoiseen vuoristokyläänsä.
Hän tapasikin todella hänet ja kysyi, eikö isä Cristoforo ollut lähettänyt mitään sanaa hänelle. Kalakauppias kertoi matkansa koko edellisen päivän olleensa kalassa, ja ettei ollut saanut munkilta mitään sanaa eikä tietoa. Agnese pyysi häneltä sitten tuota lupaa nousta rattaille, eikä hänen tarvinnut sitä pitkään pyytää. Tämän jälkeen Agnese meni ottamaan jäähyväiset aatelisnunnalta ja tyttäreltään, voimatta pidättää kyyneliään ja luvaten heti lähettää tietoja ja pian palata. Ja hän lähti matkaan.
Matkalla ei tapahtunut mitään erinomaista.
He lepäsivät osan yötä majatalossa tien varrella, kuten oli tapa. Ennen päivän valkenemista he jälleen jatkoivat matkaansa ja saapuivat varhain Pescarenicoon.
Agnese astui rattailta pienellä luostarin edustapihalla, päästi matkaohjaajansa menemään häntä evästettyään monilla "Jumala palkitkoon" lauseilla. Ja siinä ollessaan, hän ennen kotia menoaan tahtoi käväistä hyväntekijäänsä katsomassa. Hän soitti porttikelloa; veli Galdino, pähkinäinkokoilija, tuli avaamaan.
— Oh, vaimo hyvä, mikä suotuisa tuuli teidät tänne tuo!
— Tahtoisin puhua isä Cristoforon kanssa.
— Isä Cristoforon? Hän ei ole täällä.
— Kestääkö kauan kunnes hän palaa?
— Kuka tietää! … sanoo luostariveli nostaen hartioita ja pistäen kerityn päänsä kaapuun.
— Minne hän on lähtenyt?
— Riminiin.
— Minne?
— Riminiin.
— Missä päin se on?
— No, sanoi munkki levittäen käsivarsiaan ja halkaisten ilmaa kohtisuorasti ojennetulla kädellään pitkän matkan merkkinä.
— Voi minua poloista! Mutta miksi läksi hän pois näin äkkiä?
— Sentähden että luostaripiirin esimies niin tahtoi.
— Mutta miksi on hän lähetetty pois täältä, hän joka teki niin paljon hyvää näillä seuduin? Voi, mikä onnettomuus.
— Jos esimiesten täytyisi selittää määräystensä syyt, niin miten kävisi silloin kuuliaisuuden, vaimo hyvä?
— Niin kyllä. Mutta tämä saattaa minut perikatoon.
— Tiedättekö, mistä se johtuu? Luultavasti Riminissä on tarvittu hyvää saarnaajaa (onhan meillä niitä kaikkialla, mutta joskus tarvitaan varsin vasituista miestä), sikäläinen luostaripiirin esimies on kaiketi kirjoittanut täkäläiselle, eikö olisi sen ja sen tapaista miestä täällä. Ja meidän luostaripiirimme esimies epäilemättä on ajatellut: ei ole ketään muuta kuin isä Cristoforo, joka siihen soveltuisi. Näin epäilemättä on käynyt.
— Voi meitä poloisia! Milloin hän läksi?
— Toissapäivänä.
— Siinä se! Jos olisin seurannut aiettani tulla tänne muutama päivä aikaisemmin! Eikö tiedetä suunnilleen, milloin hän palaa?
— Oh, vaimo hyvä! Sen tietää luostaripiirin esimies, jos edes hänkään tietää. Kun joku meidän saarnaajaveljistämme on nostanut siipensä lentoon, ei ollenkaan saata arvata mille oksalle hän aikoo istuutua. Niitä pyydetään sinne, pyydetään tänne: ja meillä on luostareja joka ilmansuunnalla. Olettakaamme, että isä Cristoforo Riminissä herättää suurta huomiota paastosaarnoillaan; ei, nähkääs, pidä luulla, että hän aina saarnaa valmistamatta, kuten hän teki täällä maalaisväestölle. Kaupunkilaissaarnatuoleja varten hänellä on huolellisesti kirjoitetut saarnansa, vallan oivallisia tuotteita. Nyt leviää huhu tästä suuresta saarnamiehestä kaikkiin noihin seutuihin, ja saattaa tapahtua, että häntä pyydetään … niin kuka sen oikein tietää minne. Sillä elämmehän me luostariveljet kaikkien armeliaisuudesta, ja sentähden on oikein, että palvelemme kaikkia.
— Armollinen taivas! huudahti taas Agnese melkein itkien. Mitä pitää minun nyt tehdä ilman tuon miehen tukea? Hän piti isän tavoin huolta meistä. Tämä on meidän tuhomme.
— Kuulkaahan, vaimo hyvä. Kieltämättä isä Cristoforo oli miesten parhaita. Mutta onhan meillä toisiakin, hyvin sääliväisiä ja älykkäitä miehiä, jotka osaavat kohdella yhtä luontevasti ylhäisiä kuin köyhiä. Tahdotteko turvautua isä Atanasioon, vai isä Girolamoon? Taikka isä Zaccariaan? Isä Zaccaria on, nähkääs, kerrassaan etevä mies. Tietysti ei teidän pidä, kuten muutamien hölmöjen, huolia hänen riutuneesta ulkomuodostaan, ei hänen hennosta äänestään eikä harvasta partapahasestaan. En erityisesti puhu hänen saarnaaja-lahjoistaan, sillä onhan jokaisella erityiset lahjansa; mutta hyvän neuvon antajaksi ei paremmasta väliä.
— Oh, taivas armahda! huudahti Agnese osottaen tuollaista kiitollisuuden ja kärsimättömyyden sekaista tunnetta, jonka aiheuttaa tarjous, mikä tosin on hyvin tarkoitettu, mutta tehoton. Hän ajatteli jotenkin näin: Mitä se minua hyödyttää, jos teidän luostariveljenne on sellainen tai sellainen, kun tuo kunnon mies, joka ei enää ole täällä, yksin tunsi meidän asiamme ja oli ryhtynyt kaikkiin valmistuksiin meitä auttaakseen.
— Siinä tapauksessa pitää olla kärsivällisyyttä.
— Sen kyllä tiedän, vastasi Agnese. Anteeksi, että teitä häiritsin.
— Vieläpä mitä, vaimo hyvä. Olen pahoillani teidän tähtenne. Ja jos päätätte turvautua johonkin luostarimme veljistä, niin tiedätte että luostari on tässä paikoillaan. Muuten vallan pian ilmestyn öljyä kokoomaan.
— Voikaa hyvin, Agnese virkkoi, ja hän läksi kulkemaan kyläänsä kohti, epätoivoisena, hämmentyneenä, ollen pois suunniltaan, kuin sokea raukka, joka on hukannut sauvansa.
Me, joilla on hieman paremmat tiedot kuin veli Galdinolla, saatamme nyt kertoa, miten tämä seikka todella oli tapahtunut.
Niinpian kun Attilio oli saapunut Milanoon, hän meni, kuten oli luvannut Don Rodrigolle, tervehtimään heidän yhteistä setäänsä, salaisen neuvoston jäsentä. (Tähän neuvostoon kuului silloin kolmetoista jäsentä, osaksi sotilas-, osaksi siviilisäätyläisiä, joilta maaherra kysyi neuvoa, ja jotka kuvernöörin kuoltua tai vaihtuessa väliaikaisesti hoitivat hänen tehtäviään.) Kreivi-setä, siviilihenkilö ja yksi neuvoston vanhimpia, omisti siinä jonkunlaista vaikutusvaltaa. Tämän vaikutusvaltansa käyttämisessä niin hyvin neuvoston keskuudessa kuin ulospäin, hänellä ei ollut vertaistaan.
Kaksimielinen puhetapa, merkitsevä vaitiolo, pysähtyminen keskellä lausetta, silmienisku, joka näytti sanovan: en voi puhua, tapa aina antaa toiveita koskaan lupaamatta, uhata, noudattamalla kaikkia kohteliaisuuden vaatimuksia — kaikki tämä tarkoitti yhtä seikkaa ja kaikki kääntyi enemmän tai vähemmän hänen hyödykseen. Jos hän sanoi: — Minä en tässä asiassa voi tehdä mitään, mikä joskus oli vallan totta, niin hän lausui sen sellaisella äänenpainolla, ettei sitä uskottu, ja tämä oli omansa lisäämään käsitystä hänen vallastaan ja samalla itse tätä valtaa, aivan samoin kuin nuo rasiat, joita vielä näkee muutamissa apteekeissa ja joiden laidassa on arapiankielinen nimikirjoitus; nämä eivät itse teossa sisällä mitään, mutta niiden tehtävä on ylläpitää rohdosmyymälän arvoa. Kreivi-sedän vaikutusvalta, joka jo hyvin kauan aikaa oli kasvamistaan kasvanut, joskin hitaasti, oli äsken ja äkkiä, kuten sanotaan, astunut jättiläisaskeleen erityisen tilaisuuden kautta. Tämä tapahtui eräällä matkalla, jonka hän oli saanut toimekseen tehdä Madridin hoviin, missä hänet oli vastaanotettu tavalla, josta pitäisi kuulla hänen itsensä kertovan.
Mainitaksemme ainoastaan yhden seikan: kreivi-herttua oli kohdellut häntä erityisen armollisesti, oli päästänyt hänet yksityisseuraansa, ja tämä hänen kohteliaisuutensa oli mennyt niin pitkälle, että hän kerran, miltei puolen hovin läsnäollessa, oli kysynyt häneltä, mitä hän piti Madridista. Toisen kerran hän kahden kesken ollen erään ikkunan syvennyksessä oli lausunut, että Milanon tuomiokirkko oli kaikkein suurin kuninkaan alueilla.
Tervehdittyään kohteliaasti kreivi-setää ja tuotuaan hänelle serkkunsa terveiset Attilio niin vakavana, kuin miksi hän tarvittaessa osasi tekeytyä, sanoi:
— Luulen velvollisuudekseni, ilman että väärinkäytän Rodrigon luottamusta, ilmaista arvoisalle sedälle seikan, joka, ellette siihen puutu, voi käydä hyvin vakavaksi ja tuottaa mitä ikävimpiä seur…
— Taas joku hänen seikkailuistaan, luulemma.
— Totuuden nimessä voin vakuuttaa, ettei Don Rodrigossa tällä kertaa ole syytä. Mutta hänen asiansa on hyvin arveluttava ja, kuten jo sanoin, ei kukaan muu kuin arvoisa setä voi…
— No, no, saammehan nähdä.
— Siellä on muuan kapusiinilais-munkki, joka on ahdistanut serkkuani; ja asia on nyt sillä kannalla, että…
— Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut teille molemmille, että täytyy antaa munkkien olla omilla aloillaan. On jo kylliksi niistä kaikista selkkauksista ja huolista, joita nuo ihmiset tuottavat sille, jonka velvollisuus on, joka on saanut tehtäväkseen…
Ja tässä hän päästi pullistetuista poskistaan aimo puhalluksen.
— Mutta te saatatte välttää heitä.
— Setä hyvä, tässä on velvollisuuteni teille huomauttaa, että Rodrigo olisi häntä välttänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Munkki pitää hänelle vihaa ja on yrittänyt häntä kaikin tavoin ärsyttää.
— Mitä hiidessä siis tuolla munkilla on veljenpoikaani vastaan?
— Ennen kaikkea tämä munkki on raju mies, ja sellaisena tunnettukin, ja on ottanut oikein urakalleen hakea riitaa aatelisten kanssa. Tämä munkki suojelee, ohjaa — tai miten oikein sanoisin — erästä sikäläistä maalaisnaista, ja tätä olentoa kohtaan hän tuntee rakkautta … enpä suorastaan tahdo väittää itsekästä, mutta hyvin mustasukkaista, epäluuloista, hyvin herkkää…
— Ymmärrän, sanoi kreivi; ja luonnon hänen kasvoihinsa luomaan tomppelimaisuuden ilmeeseen, jota myöhemmin moneen kertaan oli verhonnut ja peittänyt valtioviisauden juonittelu, liittyi ilkeyden välkähdys, joka vaikutukseltaan oli vallan erinomainen.
— No niin, jo joku aika sitten, jatkoi Attilio, tämän munkin mieleen on juolahtanut, että Rodrigo olisi saanut päähänsä jonkinlaisia tarkoituksia tähän tyttöön nähden…
— Saanut päähänsä, saanut päähänsä… Tunnenpa minäkin hänet, tuon arvoisan Don Rodrigon. Ja tarvittaisiin toisenkykyistä asianajajaa, kuin te, häntä näissä asioissa puolustamaan.
— Anteeksi, herra setä. Olen varsin taipuvainen uskomaan, että Don Rodrigo on saattanut tehdä pilaa kohdatessaan hänet kerran maantiellä. Onhan hän nuori, eikä päällepäätteeksi ole kapusiinilainen. Mutta nämä ovat sellaisia mitättömyyksiä, joita ei kannata kertoa sedälle. Mutta vakavaa tässä on se, että munkki on ruvennut puhumaan Don Rodrigosta kuin konnasta ja että koettaa yllyttää häntä vastaan koko paikkakunnan…
— Entä toiset munkit?
— He eivät sekaannu asiaan, sillä tietävät virkaveljensä olevan huimapään ja kunnioittavat suuresti Rodrigoa. Mutta toiselta puolen tällä munkilla on ääretön vaikutusvalta seudun väestön keskuudessa, sillä hän esiintyy myös pyhänä miehenä, ja…
— Oletan, ettei hän tiedä Rodrigon olevan veljenpoikani…
— Ettäkö ei sitä tietäisi? Tämä seikka häntä vielä kahta pahemmin villitsee.
— Kuinka? Kuinka?
— Toitottaahan hän juuri jokaiselle, että riitaisuutensa Don Rodrigon kanssa häntä kahta enemmän huvittaa, tällä kun on luonnollinen suojelija, nimittäin sen arvoinen mies kuin te, setä hyvä. Lisäksi hän sanoo nauravansa ylhäisille ja valtiomiehille ja että Pyhän Fransiskuksen köysi sitoo miekatkin, ja…
— Kirotun uskalias munkki! Mikä onkaan hänen nimensä?
— Veli Cristoforo, kotoisin ———sta, sanoi Attilio.
Ja kreivi-setä, puhkuen ja puhaltaen, otti esiin laatikosta pienen muistiinpanokirjan ja kirjoitti siihen tuon nimi-paran. Tällävälin Attilio jatkoi:
— Tuo munkki on aina ollut tuollainen levoton mies. Hänen elämäkertansa on tunnettu. Hän oli alhaista sukua, hänellä oli muutamia kolikoita taskussa, ja sentähden hän muka tahtoi kilpailla kotiseutunsa jalosukuisten kanssa. Ja kun hänen ei onnistunut vetää vertoja heille, hän raivoissaan tappoi yhden heistä. Välttääkseen hirsipuun hän sitten rupesi munkiksi.
— Hyvä! Mainiota! Saammehan nähdä, saammehan nähdä, sanoi kreivi, yhä edelleen äänekkäästi huohotellen.
— Ja nyt, jatkoi Attilio, hän on entistään raivostuneempi, muuan rakas tuumansa kun on rauennut. Ja tästä arvoisa setä saattaa saada oikean käsityksen siitä, mikä oikeastaan on tuo mies. Hän tahtoi naittaa suosikkinsa. Johtuiko tämä siitä, että hän tahtoi suojella häntä maailman vaaroilta, ymmärrättehän, vai jostakin toisesta syystä, mutta kaikin mokomin hän hänet tahtoi naittaa. Ja hän oli löytänyt sopivan miehen … toisen suosikin, henkilön, jonka nimen mahdollisesti ja varmastikin setä tuntee, sillä oletan, että salainen neuvosto on käsitellyt tämän arvoisan yksilön asiaa.
— Kuka hän on?
— Silkinkehrääjä, Lorenzo Tramaglino, hän joka…
— Lorenzo Tramaglino! huudahti kreivi-setä. Yhä parempaa ja parempaa. Hyvä, arvoisa luostariveli. Todellakin … epäilemättä … hänellä kirje eräälle … on vahinko, ettei … mutta vähät siitä. Kaikki käy hyvin. Ja minkätähden Don Rodrigo ei virka minulle mitään kaikesta tästä, miksi antaa hän asioiden mennä näin pitkälle ja miksi ei hän käänny sen puoleen, joka voi ja tahtoo ohjata ja tukea?
— Sanon teille totuuden tässäkin suhteessa. Toiselta puolen tietäen kuinka paljon ikävyyksiä ja asioita sedällä on päässä … (tämä huohotti ja siveli kädellään päätään ikäänkuin osoittaakseen, miten suuri vaiva hänellä oli niitä kaikkia siinä säilyttää) hän ei ole hennonnut, jatkoi Attilio, tuottaa teille lisähuolta. Ja sanonpa teille kaiken: mikäli olen saattanut ymmärtää, hän on niin kiusaantunut, niin pois suunniltaan tuon munkin konnankujeista, että häntä paljon enemmän haluttaa hankkia itselleen oikeutta omalla kädellään, yhdellä iskulla, kuin saavuttaa sitä säännöllisellä tavalla, varovaisuuden tai arvoisan sedän käden avulla. Minä olen koettanut heittää vettä tuleen. Mutta huomattuani asian saavan pahan käänteen, katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa tämän kaiken sedälle, joka kuitenkin on suvun pää ja tuki…
— Olisi ollut parempi, jos olisit puhunut aikaisemmin.
— Se on totta. Mutta toivoin yhä, että asia olisi itsestään rauennut, ja että munkki lopulta tulisi järkiinsä, tai että hän poistuisi luostarista, kuten usein on kapusiinilaisten laita, jotka milloin ovat siellä milloin täällä. Ja silloinhan kaikki olisi ollut lopussa. Mutta…
— Nyt tämän asian järjestäminen jää minun toimekseni.
— Niin minäkin olen ajatellut. Sanoin itsekseni: setä, joka on niin teräväpäinen, niin vaikutusvaltainen, epäilemättä osaa häätää skandaalin ja samalla pelastaa Rodrigon, ja pohjaltaan myös oman kunniansa. Tuo munkki, ajattelen, kömpii aina Pyhän Fransiskuksen köyden turviin, mutta tuota köyttä ei ehdottomasti sopivimmin tarvitse sitoa vatsan ympärille. Arvoisalla sedällä on tuhat keinoa, joita minä en tunne. Tiedän, että luostaripiirin esimies tuntee, ja syystä, suurta kunnioitusta teitä kohtaan! Ja jos setä katsoo tässä asiassa parhaaksi keinoksi antaa tuon munkin vaihtaa ilmanalaa, niin parilla sanalla…
— Jättäkää, herraseni, huoli tämän asian pohtimisesta sille, jolle se kuuluu, sanoi hieman äreästi kreivi-setä.
— Niin, se on totta! huudahti Attilio, pudistaen kevyesti päätään ja säälivästi hymyillen itselleen. Olenko minä todella mies antamaan neuvoja sedälle. Mutta lämmin huoleni perheen kunniasta panee minut lörpöttelemään. Ja pelkäänpä tehneeni toisenkin tyhmyyden, hän lisäsi miettiväisen näköisenä: pelkään että olen saattanut Rodrigon epäedulliseen valoon sedän silmissä. En saisi rauhaa, jos olisin saattanut teidät luulemaan, ettei muka Don Rodrigo tuntisi teitä kohtaan kaikkea sitä luottamusta, kaikkea sitä alistuvaisuutta, jota on velvollinen tuntemaan. Suvaitkaa uskoa arvoisa setä, että hän tässä suhteessa suorastaan…
— No, no. Miten voisittekaan te kaksi tehdä toisillenne väärin. Pysyttehän ystävinä, kunnes jompikumpi teistä tulee järkeväksi. Te huimapäät, aina te teette jotain ajattelematonta, ja minun tehtäväkseni jää sitä korjata! Kykenettepä saattamaan minutkin ajattelemattomaan tekoon … niin te kaksi tuotatte minulle enemmän huolta — saattaa kuvitella miten täysin poskin hän tässä henkeään puhalteli ulos — kuin kaikki nämä siunatut valtion asiat.
Attilio toi vielä esiin jonkun anteeksipyynnön, lupauksen, kohteliaisuuden, sanoi hyvästi ja meni.
— Koettakaa olla hieman järkeviä, näin kuului kreivi-sedän tavallinen jäähyväislause veljenpojilleen.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Ken nähdessään huonosti viljellyllä pellolla jonkun metsäkasvin, kuten esim. kookkaan suolakkaan, tahtoisi tarkalleen tietää, onko se kasvanut itse pellolla syntyneestä idusta vai tuulen tai linnun siihen pudottamasta siemenestä, turhaan tätä asiaa pohtisi, koskaan löytämättä ratkaisua.
Samoin emme me saata sanoa, oliko kreivi-sedän päätös turvautua luostaripiirin esimieheen, tämän sekavan solmun sopivimpana katkaisijana, itsestään syntynyt hänen aivoissaan, vai oliko se siihen johtunut Attilion viittauksesta.
Varmaa ainakin on, ettei tämä ollut sattumalta lausunut tuota sanaa. Ja vaikka hän hyvin saattoi odottaa, että näin selvä viittaus oli nostava kreivi-sedän herkän epäluuloisen itserakkauden, hän kuitenkin oli tahtonut vilahuttaa tätä apukeinoa hänen silmiensä edessä, osoittaakseen tietä, jota myöten hän halusi hänen astuvan. Toiselta puolen tämä keino oli niin kreivi-sedän luonteen mukainen, siihen viittasivat asianhaarat niin selvästi, että saattaa varmasti olettaa hänen ilman tuollaista viittaustakin sen keksineen, olihan kysymys siitä, että jo yleisesti tunnetussa taistelussa, ei mies, joka kantoi hänen nimeään, hänen oma veljenpoikansa, joutuisi tappiolle. Tämä oli seikka, joka hyvin läheisesti koski hänen vaikutusvaltaansa, mikä oli hänelle niin ylen kallisarvoinen. Se hyvitys, jonka hänen veljenpoikansa itse olisi voinut itselleen hankkia, olisi ollut tautia pahempi lääke, selkkauksien lähde, ja tämä oli, maksoi mitä maksoi, ehkäistävä, ja aikaa hukkaamatta. Jos hän olisi käskenyt Rodrigon tällöin lähtemään linnastaan, tämä luultavasti ei olisi totellut. Ja jos olisi totellut, niin olisihan se ollut taistelukentän luovuttamista, se olisi ollut hänen oman perheensä peräytymistä luostarin tieltä.
Käskyt, lain valta ja kaikki tämänkaltaiset peljätykset olivat täydelleen tehottomat tällaiseen vastustajaan nähden. Luostari- ja maallikkopapit olivat täydelleen vapaat joutumasta maallisen tuomioistuimen eteen. Ja tämä vapaus ei ainoastaan käsittänyt henkilöitä, vaan myös heidän asuinpaikkojaan. Tämä on tosiseikka, jonka kaikki tietävät, nekin, jotka eivät olisi lukeneet muuta historiaa kuin tämän teoksemme.
Kaikki, minkä saattoi tehdä tällaiselle vastustajalle oli se, että poisti hänet seudulta. Ja ainoa keino panna tämä toimenpide täytäntöön oli kääntyä luostaripiirin esimiehen puoleen, jonka mielivallasta riippui tuon henkilön jääminen tai poistaminen.
Luostaripiirin esimies ja kreivi olivat vanhoja tuttavia; he tosin olivat tavanneet toisensa harvoin, mutta joka kerta kun tämä oli tapahtunut, he olivat toisilleen ilmaisseet harrasta ystävyyttä ja tuhlaillen tarjonneet toisilleen palvelusta. On joskus helpompi tulla toimeen henkilön kanssa, joka on useampien johtaja, kuin jonkun yksityisen hänestä riippuvan kanssa. Sillä jälkimäinen pitää silmällä yksinomaan omaa asiaansa, tuntee vaan omaa intohimoaan ja huolehtii ainoastaan omasta edustaan, kun sitävastoin edellinen yhdellä ainoalla katseella havaitsee sata eri suhdetta, sata seurausta ja etua, sata pelastettavaa seikkaa, ja näin saattaa häneen vaikuttaa sadalta eri taholta.
Perinpohjaisen harkinnan jälkeen kreivi-setä eräänä päivänä kutsui päivällisille luostaripiirin esimiehen ja valitsi hänelle ylen viekkaasti keksien mitä valituimpia pöytävieraita. Näiden joukossa oli muutamia hänen sukulaisiaan, joilla oli mitä ylhäisin nimi, niitä, joiden pelkkä perhenimi oli loistava arvonimi ja jotka ryhdikkäästi jonkunmoisella synnynnäisellä varmuudella ja suojelevaisuuden äänenpainolla suuruutensa yläilmoista suvaitsivat tuttavallisesti puhua suurista asioista. Näiden onnistui, sitä nimenomaan tavoittelematta, joka hetki herättää ja vahvistaa käsitystä suuruudestaan ja voimastaan. Vieraiden joukossa oli myös jokunen määrä henkilöitä jotka olivat kiintyneet taloon perinnöllisen ystävyystunteen ja isäntään elinaikaisen orjamaisuuden nojalla. Nämä henkilöt olivat lientä tarjottaessa sanoneet niin ja amen kaikkeen, tehden sen suullaan, silmillään, korvillaan, koko päällään, koko ruumiillaan, koko sielullaan, ja kun oli ehditty jälkiruokaan, olivat he saaneet erään vieraista niin pitkälle, ettei tämä enää muistanut miten menetellä, kun piti sanoa ei.
Kun oli istuttu pöytään, kreivi-isäntä pian käänsi keskustelun Madridia koskeviin asioihin. Roomaan kuljetaan useampia teitä;[31] Madridiin hän kulki joka tietä. Hän puhui hovista, kreivi-herttuasta, ministereistä, kuvernöörin perheestä, härkätaisteluista, mitkä viimemainitut hän osasi täydelleen kuvata, hän kun oli ollut sellaisessa läsnä ja nauttinut tästä näytelmästä eräältä Escurial-linnan ylhäiseltä paikalta. Mainitusta linnasta hän saattoi tehdä selkoa yksityiskohtia myöten, sillä muuan kreiviherttuan suosikki oli hänelle näyttänyt kaikki sen sopet. Jonkun aikaa koko pöytäseura, kuulijakunnan tavoin kuunteli yksinomaan tarkkaavaisesti häntä; sitten se jakautui yksityiskeskusteluihin. Kreivi-setä kertoi silloin edelleen koko joukon tuollaisia hupaisia juttuja vieruskumppanilleen, luostaripiirin esimiehelle, joka häiritsemättä antoi hänen niitä loppumattomiin lasketella. Mutta äkkiä kreivi muutti puheainetta ja käänsi sen pois Madridista; ja hovista hoviin, arvosta arvoon hän ohjasi sen kardinaali Barberiniin, joka oli kapusiinilainen ja silloisen paavin, Urbanus VIII:nnen veli.
Lopuksi täytyi kreivin antaa toistenkin vähän puhua ja vuorostaan kuunnella, ja ottaa huomioon, että maailmassa oli sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät tanssineet yksinomaan hänen pillinsä mukaan. Vähän senjälkeen noustiin pöydästä, ja kreivi pyysi esimiestä tulemaan hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.
Kaksi voimanedustajaa, kaksi valkopäätä, kaksi täydellistä kokemusta oli tässä vastatusten. Hänen ylhäissukuisuutensa pyysi hänen korkea-arvoisuuttaan istumaan, istui itsekin ja alkoi:
— Huomioon ottaen ystävyyden, joka vallitsee meidän välillämme olen katsonut soveliaaksi ilmaista teidän Korkea-Arvoisuudellenne asian, joka koskee meitä molempia ja joka on ratkaistava meidän kahden kesken, ilman että se kulkee toisten käsien kautta, jotka voisivat… Sentähden minä verukkeitta, vilpittömästi, suoraan sanon teille mistä on kysymys; ja olen varma siitä että pari sanaa vaihdettuamme asiasta sovimme. Teidän luostarissanne Pescarenicossa, on muuan munkki Cristoforo, kotoisin ———sta?
Luostaripiirin esimies nyökäytti myöntäen päätänsä.
— Suvaitkoon siis Teidän Korkea-Arvoisuutenne sanoa minulle vilpittömästi, hyvän ystävän tavoin … tuota henkilöä … tuota munkkia en persoonallisesti tunne; ja kuitenkin tunnen paljon kapusiini-munkkeja ja kaikki he ovat kunnon ihmisiä, uutteria, varovaisia, nöyriä: olen aina ollut teidän munkkikuntanne ystävä, aina lapsuudestani asti. Mutta jokaisessa hieman suuressa perheessä … on aina joku yksilö, joku pää … ja tuo veli Cristoforo … tiedän varmalta taholta, että hän on mies … joka melkoisesti pitää riitaisuuksista … joka ei ole vallan niin varovainen, niin kunnioittavainen… Lyönpä vetoa, että hän on useammin kuin kerran tuottanut Teidän Korkea-Arvoisuudellenne päänvaivaa.
— Huomaan hyvin: hän on ottanut jonkun asian ajettavakseen, ajatteli odottaessaan esimies. Se on minun syyni, olisihan minun pitänyt tietää, että tuo siunattu Cristoforo on munkki, jonka on matkustaminen saarnatuolista toiseen, sillä häntä ei koskaan saa jättää samalle paikkakunnalle puolta vuotta kauemmaksi, ei ainakaan maalaisluostariin.
— Oh! hän sitten sanoi ääneensä: minua suuresti pahoittaa, että Teidän Ylhäisyydellänne on moinen käsitys veli Cristoforosta. Sillä mikäli minä tiedän, hän on tavoiltaan nuhteeton munkki luostarissa ja myös suuresti arvossa pidetty sen ulkopuolellakin.
— Ymmärrän varsin hyvin, että Teidän Korkea-Arvoisuutenne katsoo velvollisuudekseen… Mutta kuitenkin rohkenen, vilpittömänä ystävänä, ilmaista teille asian, joka on hyvin tärkeä teidän tietää; ja vaikka se jo olisikin tullut tietoonne, minä saatan rikkomatta velvollisuuksiani, huomauttaa teille muutamia seurauksia … mahdollisia; en sano sen enempää. Me tiedämme, että tuo Cristoforo suojeli erästä tuon paikkakunnan miestä, miestä… Epäilemättä Teidän Korkea-Arvoisuutenne on kuullut hänestä puhuttavan: miestä, joka niin suurta pahennusta nostaen pakeni oikeuden käsistä, tehtyään tuona kauheana Pyhän Martin päivänä tekoja … oh tekoja! … tarkoitan Lorenzo Tramaglinoa.
— Ai, ai, ajatteli esimies; ja hän sanoi: Ensi kerran kuulen puhuttavan tästä yksityisseikasta. Mutta Teidän Ylhäisyytenne varsin hyvin tiennee, että yksi puoli kutsumustamme on juuri siinä, että haemme eksyneitä palauttaaksemme heidät…
— Tietysti, tietysti. Mutta eräänlaisten henkilöiden suojeleminen!… Ne ovat vaarallisia, ylen arkaluontoisia tehtäviä.
Ja tässä hän ei tapansa mukaan pullistanut poskiaan ja puhaltanut ulos ilmaa, vaan pani suunsa nippuun ja veti sisään ilmaa yhtä paljon kuin muulloin puhalsi ulos. Sitten hän jatkoi:
— Olen katsonut tärkeäksi antaa Teidän Korkea-Arvoisuudellenne tämän neuvon, sillä jos Roomasta käsin saattaisi saapua teille jotain … en oikein tiedä miten sanoisin…
— Olen kiitollinen Teidän Ylhäisyydellenne tästä neuvosta; kuitenkin on minulla edelleen se varma vakaumus, että, jos otetaan asiasta lähemmin selvä, huomataan veli Cristoforon, jos on seurustellut tuon miehen kanssa, tehneen sen yksinomaan aikeissa käännyttää tuon miehen parempiin tekoihin. Veli Cristoforon minä tunnen.
— Te tiedätte epäilemättä paremmin kuin minä, minkälainen henkilö hän oli maallikkona, ne kauniit urotyöt, jotka hän teki nuoruudessaan.
— Se on hengellisen puvun kunnia, herra kreivi, että mies, joka maallikkona on saattanut antaa aihetta kulkupuheisiin, puettuaan tuon puvun yllensä, on muuttunut toisenlaiseksi. Ja siitäperin kuin veli Cristoforo on kantanut tuota pukua…
— Tahtoisin kernaasti sen uskoa; sanon tämän sydämestäni, tahtoisin sen uskoa; mutta joskus, kuten sananparsi sanoo, munkkikaapu ei vielä tee munkkia.
Tämä sananparsi ei tarkalleen sopinut tähän kohtaan. Mutta kreivi oli käyttänyt sitä toisen asemesta, joka oli haamoittanut hänen aivoissaan: Susi pysyy sutena, vaikka se nahkansakin vaihtaa.
— Minulla on eräitä tietoja, hän jatkoi, eräitä osviittoja.
— Jos Teidän Ylhäisyytenne, virkkoi luostaripiirin esimies, todella tietää tämän munkin tehneen jonkun hairahduksen — saatammehan me kaikki erehtyä — niin teette minulle erityisen palveluksen ilmaisemalla sen. Minä olen esimies, arvoton tosin, mutta tehtäväni on juuri oikaista, keksiä parannuskeinoja.
— No sanonpa teille; tuohon ikävään asianhaaraan, että veli Cristoforo on ottanut suojelukseensa tuon kyseessä olevan yksilön, liittyy toinen yhtä epämiellyttävä seikka, joka saattaisi… Mutta me molemmat tietysti järjestämme kaikki yhtä haavaa, Nähkääs, tuo samainen veli Cristoforo on antautunut ilmiriitoihin veljenpoikani Don Rodrigo ———n kanssa.
— Tuo minua pahoittaa, tuo minua sanomattomasti pahoittaa!
— Veljenpoikani on nuori ja tulinen. Hän tuntee arvonsa, eikä ole tottunut siihen, että häntä yllytetään…
— On oleva velvollisuuteni ottaa tarkka selvä moisesta seikasta. Kuten jo sanoin Teidän Ylhäisyydellenne — ja pitkällisen ihmistuntemuksenne ja tasapuolisuutenne nojalla te epäilemättä tiedätte nämä asiat paremmin kuin minä — me kaikki olemme lihaa ja verta, kaikki alttiina erehtymiselle … niin hyvin toinen kuin toinenkin — ja jos veli Cristoforo on hairahtunut…
— Nähkääs, Korkea-Arvoisuutenne, tällaiset asiat kuten äsken mainitsin, ovat sitä laatua, että me voimme niistä tehdä lopun kahden kesken, haudata ne täällä unhoitukseen … sillä jos sellaisia seikkoja rupeaa liiaksi penkomaan, saattaa ne kahta pahemmiksi. Teidän Korkea-Arvoisuutenne tietää, miten tuollaisessa tapauksessa käy: moiset riidat ja pistelyt alkavat joskus vallan mitättömästä seikasta, ja sitten ne usein suurenemistaan suurenevat… Ja jos rupeaa hakemaan pahan juurta, niin sattuu jompikumpi näistä kahdesta seikasta: joko ei pääse yrityksen päähän, tai ilmenee satoja uusia selkkauksia. Moiset jutut täytyy tukahuttaa, kerrassaan katkaista, niin Teidän Korkea-Arvoisuutenne: tukahuttaa tai katkaista. Veljenpoikani on nuori; ja tuolla hengenmiehellä, mikäli olen kuullut, on vielä koko nuoren iän into, kaikki nuoren miehen taipumukset. On siis meidän velvollisuutemme, joita painaa vuosien taakka — liiankin raskas, arvoisa isä, eikö niin? — on meidän velvollisuutemme olla järkeviä nuorten puolesta ja korjata heidän hullutuksensa. Onneksi siihen vielä on aikaa. Asia ei vielä ole herättänyt melua; saatamme vielä sanoa principiis obsta. Täytyy poistaa tuli oljista. Joskus sattuu, että henkilö, joka jossakin ei ole paikallaan, tai joka lisäksi siinä aikaansaa häiriötä, menestyy vallan mainiosti toisaalla. Teidän Korkea-Arvoisuutenne kyllä keksii, minne soveliaasti sijoittaa tuon munkin. Onhan mahdollista sekin, että hän toistenkin silmissä on tullut epäluulonalaiseksi ja että nämä haluaisivat hänen siirtämistään toisaalle, ja lähettämällä hänet johonkin kaukaiselle vaikutusalalle, niin on se yksi matka, mutta kaksi palvelusta. Näin kaikki itsestänsä järjestyy, tai paremmin sanoakseni, ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.
Tätä johtopäätöstä esimies oli keskustelun alusta odottanut. — Hyvä, hyvä, hän ajatteli, huomaan kyllä minne pyrit. Ainahan on niin: niinpian kuin munkkiparka on joutunut tekemisiin teikäläisten kanssa, tai on teillä vähänkin vastuksena, niin heti paikalla esimiehen täytyy antaa hänelle matkapassi, tutkimatta, onko hän väärässä vai oikeassa.
Ja kun kreivi lopetti puheensa ja puhalsi pitkään ulos ilmaa, mikä oli pisteen veroista, sanoi luostaripiirin esimies:
— Käsitän täydellisesti mitä herra kreivi tahtoo sanoa; mutta ennenkuin otan tämän askeleen…
— Se on askel, ja se ei ole askel, arvoisa isä. Se on luonnollinen ja tavallinen asia. Ja jos ei ryhdytä tähän toimenpiteeseen ja nopeasti lisäksi, niin aavistan kosolta vastuksia, kokonaista onnettomuuksien sarjaa. En luulisi veljenpoikani ryhtyvän mihinkään äärimäisiin tekoihin … ja olenhan muuten minä sellaisia estämässä. Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ellemme me tätä pulmaa täällä kahden kesken selvitä, ja aikaa hukkaamatta, ratkaisevalla iskulla, niin ei ole todennäköistä, että se pysähtyy, että pysyy salassa … silloin ei ainoastaan veljenpoikani… Me herätämme ampiaispesän, Teidän Korkea-Arvoisuutenne. Nähkääs, me olemme samaa sukua, meillä on sukulaisuussuhteita…
— Ylen ylhäisiä…
— Ymmärrättehän: kaikki henkilöitä, joilla on jaloa verta suonissa, ja jotka tässä maailmassa jotain merkitsevät. Kunnia on tässä kysymyksessä; jutusta tulee yhteinen asia … ja silloin sekin, joka on rauhaa rakastava… Voi, se olisi todella sydäntä särkevää minulle … jos minun olisi pakko … minun, joka olen aina niin lämpimästi suosinut kapusiinilais-munkkeja!… Tehdäksenne hyvää, kuten teette, yleisön niin suureksi ylösrakennukseksi, te luostari-ihmiset tarvitsette rauhaa, olla vapaita selkkauksista ja olla sovussa niiden kanssa, jotka… Ja lisäksi heillä on maallikkosukulaisia … ja nuo ikävät kunnianloukkaus-jutut, jos niitä vaan jatkuu, laajenevat, haaraantuvat ja vetävät lopulta pyörteeseensä puolen maailmaa. Minulla on nyt sellainen virkatehtävä, joka velvoittaa minua ylläpitämään eräänlaista arvokkaisuutta. Hänen Ylhäisyytensä … herrat virkaveljeni … varsinkin kun ottaa huomioon tuon toisen asianhaaran … niin siitä tulee koko säädyn yhteinen asia… Tiedättehän miten tuollaisten asiain käy.
— On totta, sanoi esimies, että veli Cristoforo on saarnaaja, ja että minä jo hieman olin ajatellut … minulta juuri kysytään saarnamiestä… Mutta tällä hetkellä, näiden asianhaarojen vallitessa se voisi näyttää rangaistukselta; ja rangaistus ennen tarkkaa tutkintoa…
— Mikä rangaistus se olisi, joutavia; sehän on vaan viisaan varovaisuuden aiheuttama toimenpide, molemminpuolisen sopimuksen tuottama hätäkeino, joka torjuu onnettomuuksia, mitkä voisivat… Luulen jo selvittäneeni mielipiteeni.
— Herra kreivin ja minun välillä asiaa todella saattaa täten käsittää; sen ymmärrän. Mutta koska asia on sillä kannalla, joten se kerrottiin Teidän Ylhäisyydellenne, minusta näyttää mahdottomalta, ettei siitä lähiseudulla olisi vihiä, kaikkialla on kiihoittajia, eripuraisuuden nostajia tai ainakin pahansuopia uteliaita, jotka voidessaan nähdä aatelisia ja munkkia tukkanuottasilla, siitä suunnattomasti iloitsevat; ja nämä urkkivat, lavertelevat ja huutavat. Jokaisella on oma arvokkaisuutensa suojeltavana; ja minulla erityisesti esimiehenä — tosin arvottomana — on erityinen velvollisuus… Munkkikaavun kunnia … siitä olen vastuunalainen … se ei ole minun omaisuuttani … se on hoitooni uskottu ja minä olen velvollinen… Teidän herra veljenpoikanne, jos hän nyt on niin kiihoittunut, kuin mitä Teidän Ylhäisyytenne kertoi, voisi katsoa tällaista menettelyä hänelle tuotetuksi hyvitykseksi ja … miten sanoisinkaan … siitä kerskailla, riemuita, mutta…
— Teidän Korkea-Arvoisuutenne laskee pilaa: minun veljenpoikani on aatelismies, joka ihmisten edessä on kunnioitettu … säätynsä ja arvonsa mukaan: mutta minun edessäni hän on poikanulikka, ja tekee tarkalleen sen, minkä minä hänelle määrään. Vielä lisäksi: veljenpoikani ei tästä asiasta saa tietää mitään. Mikä pakoittaa meitä tekemään tiliä menettelystämme? Ne ovat asioita, jotka me hyvinä ystävinä ratkaisemme kahdenkesken, ja kaikki haudataan täällä unhoitukseen. Älkää siis olko huolissanne tästä. Ymmärränhän minä, luulemma, milloin on pakko vaieta. Ja hän huohotti vahvasti.
— Mitä taas tulee lavertelijoihin, niin mitä he oikeastaan voivat sanoa? Munkki, joka lähtee paikkakunnalta mennäkseen saarnaamaan toiselle seudulle, onhan se niin tavallista! Ja me, jotka ymmärrämme … jotka osaamme asioita edeltäkäsin laskea … me, joiden velvollisuus on … meidän ei tarvitse huolia juoruista…
— Mutta tällaisia torjuaksemme, olisi tarpeen että veljenpoikanne näiden asianhaarojen vallitessa antaisi julkisen todisteen, jonkin näkyvän merkin ystävyydestään, suosiollisuudestaan … ei meikäläisiä, vaan munkkikaapua kohtaan.
— Tietysti, tietysti, onhan tämä vallan kohtuullista… Mutta se on tarpeetonta. Tiedän että veljenpoikani aina ansion mukaan kohtelee ja vastaanottaa kelpo kapusiini-munkkeja. Hän tekee sen sydämensä taipumuksesta, se on synnynnäinen perhepiirre: ja lisäksi hän tietää, että se minulle on erityisen mieluisaa. Mutta muuten tässä tapauksessa … jotain erikoisempaa … sehän on vallan kohtuullista. Antakaa minun vaan toimia, arvoisa isä; minä käsken veljenpoikani… Se tahtoo sanoa, hänelle täytyy varovaisesti antaa viittaus, jotta hän ei huomaisi, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Sillä en tahtoisi, että painaisimme laasteria siihen, missä ei ole haavaa. Ja mitä tulee siihen, minkä olemme päättäneet, olisi parasta panna se täytäntöön niin pian kuin suinkin. Ja jos keksisi jonkun jotenkin kaukaisen seudun … jotta riistäisimme tuolta munkilta kaiken tilaisuuden.
— Minulta pyydetään juuri saarnaajaa Riminiin. Ehkäpä vallan ilman mitään erityistä aihetta olisin kääntänyt huomioni…
— Mainiota, mainiota! Ja milloin?
— Asian kun kuitenkin täytyy tapahtua, niin on se tapahtuva pian.
— Niin pian, hyvin pian, arvoisa isä. Pikemmin tänään kuin huomenna. Ja, hän jatkoi nousten tuoliltaan, jos minä itse tai sukulaiseni jossakin määrin voimme auttaa kelpo kapusiinilais-veljiä.
— Tunnemme kokemuksesta tämän talon jalomielisyyden, sanoi luostaripiirin esimies, joka niinikään oli noussut ja astui ovelle voittajansa jälessä.
— Olemme tukahuttaneet kipinän, sanoi tämä hitaasti astuen, kipinän, joka olisi voinut puhjeta suureksi tulipaloksi. Hyvien ystävien kesken, parilla sanalla saa suuretkin asiat järjestetyksi.
Saavuttuaan ovelle, hän aukaisi sen selkoselälleen ja tahtoi välttämättömästi, että esimies astui edellä. He menivät sisälle toiseen huoneeseen ja sekaantuivat muuhun seuraan.
Huolellista harkintaa ja suurta sanojen taitoa kreivi käytti asioiden käsittelyyn; mutta hän saavuttikin vastaavia tuloksia. Ja todella tämän keskustelun avulla, jonka olemme esittäneet, hän sai veli Cristoforon lähtemään jalan Pescarenicosta Riminiin — totisesti aika sievonen kävelyretki.
Eräänä iltana saapuu Pescarenicoon Milanosta muuan kapusiinilais-munkki tuoden kirjetukon luostarinjohtajalle. Siinä on muun muassa määräys veli Cristoforolle lähtemään Riminiin, missä hänen tulee saarnata paastonaikana. Tuo kirje määrää edelleen teroitettavaksi veli Cristoforolle sen käskyn, että hänen tulee hylätä kaikki seudulla alkamansa yritykset eikä edes ylläpitää kirjevaihtoa paikkakunnan kanssa. Kirjeen tuoja munkki saa olla hänen matkakumppaninaan. Sinä iltana johtaja ei sano mitään. Mutta seuraavana aamuna hän kutsuttaa Cristoforon luokseen, näyttää hänelle määräyksen, käskee hänen noutaa korinsa, sauvansa, hikiliinansa ja vyönsä ja oitis lähteä matkaan tuon hänelle esitetyn kumppani-munkin kanssa.
Mikä isku tämä oli munkkiparalle, saattaa kuvitella. Renzo, Lucia, Agnese heti muistuivat hänen mieleensä ja hän huudahti, niin sanoaksemme, sisällänsä:
— Voi, hyvä Jumala! Miten käy näiden poloisten, kun minä en enää ole täällä!
Mutta samassa hän nosti silmänsä taivasta kohti ja syytti itseään siitä, että oli unhoittanut luottamuksensa, että oli luullut itseään välttämättömäksi johonkin. Tottelevaisuuden merkiksi hän pani kädet ristiin rinnalle, kumarsi päänsä luostarinjohtajan edessä, joka sitten vei hänet syrjään ja antoi hänelle tuon toisen ohjeen neuvon tavoin, mutta kuitenkin suoranaisen käskyn muodossa.
Veli Cristoforo meni kojuunsa, otti korinsa, pani siihen rukouskirjansa, saarnavihkonsa ja anteeksianto-leipänsä, sitoi vyötäisilleen nahkavyönsä, sanoi hyvästi kaikille virkaveljilleen, jotka olivat saapuvilla luostarissa, meni kaikkein viimeksi vastaanottamaan luostarinjohtajan siunauksen ja lähti kumppaninsa kanssa astumaan hänelle määrättyä tietä.
Olemme kertoneet, että Don Rodrigo, entistään himokkaammin haluten päästä tuumiensa perille, oli päättänyt hakea tukea eräältä peloittavalta mieheltä. Emme voi mainita tämän miehen ristimä-, suku-, emme mitään arvonimeä, emmekä vähintäkään olettamusta niiden suhteen. Tämä on kahta kummallisempaa, kun tuota henkilöä on mainittu useammissa tämän ajan teoksissa, tarkoitan oikein painetuissa teoksissa. Että kaikissa näissä teoksissa tarkoitetaan samaa henkilöä, ei ole noiden kertomusten samanlaisuuden vuoksi ollenkaan epäilemistä. Mutta kaikkialla huomaamme erityistä huolta ja tarkkaavaisuutta karttaa tuon henkilön nimen mainitsemista, ikäänkuin tämä nimi olisi polttanut kirjailijan kynää ja sormia.
Kun Francesco Rivola kardinaali Federigo Borromeon elämäkerrassa puhuu tuosta miehestä, hän sanoo häntä "yhtä voimakkaaksi rikkauksiltaan kuin kuuluisaksi synnyltään", eikä sen enempää. "Storia Patria" teoksensa viidennen osan viidennessä kirjassa Giuseppe Ripamonti puhuu tuosta henkilöstä pitemmältä ja käyttää hänestä nimiä: muuan, tuo, tuo mies, tuo henkilö. Hän sanoo hyvällä latinallaan, jonka käännämme parhaan taitomme mukaan: "Puhun tässä eräästä henkilöstä, joka oli ensimäisiä kaupungin ylhäisistä ja joka oli asettunut asumaan maalle. Siellä hän oli saattanut itsensä rikoksillaan peloittavaksi ja ilkkui tuomioita, tuomareita, kaikkia virkamiehiä, jopa itse hallitsijaakin. Asuen valtakunnan äärimäisillä rajoilla hän siellä mielensä mukaan vietti riippumatonta elämää. Hän otti turviinsa maanpakoon ajettuja, itse oltuaan jonkun aikaa maanpaossa ja palattuaan kotia, kuin ei olisi tapahtunut mitään edellä."
Seuraavan kertomuksemme varrella tulemme tältä kirjoittajalta lainaamaan vielä jonkun toisenkin kohdan vahvistaaksemme ja valaistaksemme nimensä ilmoittamattoman lähdekirjoituksemme tekijän esitystä; tämän johtamana jatkamme siis.
Lakien tai minkä järjestysvallan loukkaaminen tahansa, tuomarin tai riidanratkaisijan vallan anastaminen toisen asioissa ilman muuta harrastusta kuin määräämishalua, kaikkien pelonalaisena pitäminen ja kaikkien niiden hallitseminen, jotka olivat tottuneet toisia hallitsemaan — tällaiset olivat alati olleet tämän miehen pääintohimot.
Nuoruudesta alkaen hän nähdessään niin meluavaa ja monenlaista väkivaltaisuutta, niin monenlaista kilpailua ja kateutta, niin monia hirmuvaltiaita oli tuntenut raivon ja kärsimättömän kateuden sekaisia tunteita. Eläessään nuorukaisena kaupungissa hän ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, vaan päinvastoin halukkaasti sellaista tavoitteli, joutuakseen tekemisiin kaikkein kuuluisimpien kanssa tämän ammatin alalla, ehkäistäkseen heidän tuumiaan tai mitelläkseen voimiaan heidän kanssaan, minkä tarkoituksena oli joko tuottaa heille vahinkoa tai kiihoittaa heitä tavoittelemaan hänen ystävyyttänsä. Ollen useimmista voitolla rikkauksiensa, ja ehkä myöskin rohkeuden ja lujuuden puolesta, hän riisti monelta kaiken kilpailuhalun, piteli pahoin toisia ja sai toisia ystävikseen; tosin ei samanarvoisiksi ystäviksi, vaan hänen mielensä mukaisesti, riippuvaisiksi, sellaisiksi, jotka tunnustivat hänen ylemmyytensä ja pysyttelivät hieman syrjässä. Itse teossa hänestä täten tuli noille ihmisille kaikki kaikessa, heidän mahtava kätyrinsä. He eivät koskaan laiminlyöneet yrityksissään vetoamasta näin mahtavan apurin tukeen. Jos hän puolestaan olisi kieltäytynyt, olisi tämä tietänyt hänen maineensa heikentämistä, arvoasemastaan luopumista. Näin ollen hän sekä omasta että muiden puolesta teki itsensä syypääksi niin moniin väkivaltaisuuksiin ja rikoksiin, etteivät hänen nimensä, sukulaisensa, ystävänsä, eikä hänen rohkeutensa enää riittäneet häntä suojelemaan julkisesta maanpaosta. Niin suurta mahtavien kansalaisten paheksumista hän ei voinut uhmailla, vaan oli hänen pakko poistua valtakunnasta.
Luulen että tätä koskettelemaamme asianhaaraa tarkoittaa muuan Ripamontin kertoma huomattava piirre: "Kun tuon miehen kerta täytyi vetäytyä pois maasta, hän lähtiessään osoitti tällaista salaperäisyyttä, kunnioittavaisuutta ja varovaisuutta: hän kulki kaupungin halki hevosen selässä torvea toitottaen, koiraparvi jälessään. Ja kulkiessaan kuninkaallisen palatsin ohi hän antoi vartijasoturille tehtäväksi viedä kuvernöörille loukkaavia terveisiä."
Poissaollessaan hän ei luopunut entisistä elintavoistaan eikä katkaissut suhteitaan noihin niin sanottuihin ystäviinsä, jotka olivat hänen liittolaisiaan, kääntääksemme sanasta sanaan Ripamontin lauseen: "muodostaen huimien tuumien ja tuhoavien yritysten salaisen liittokunnan". Näyttääpä siltä, että tuo henkilö silloin ylemmissä piireissä solmi uusia hirvittäviä juonia, joita mainittu historioitsija koskettelee salaperäisen lyhyesti: "Jopa oli muutamia ulkomaalaisia ruhtinaita, jotka useasti käyttivät häntä aseenaan jotakin tärkeätä salamurhaa toimeenpantaessa; ja usein heidän täytyi hänelle lähettää kaukaa apujoukkoja, joiden oli määrä häntä avustaa."