Viimein — ei oikein tiedetä kuinka pitkän ajan kuluttua — joko hänen maanpakotuomionsa peruutettiin jonkun voimakkaan välittäjän toimesta tai hänen rohkeutensa hänestä tuntui takaavan turvallisuutta, ja niin hän päätti palata kotimaahansa, minkä tekikin; kuitenkaan ei Milanoon, vaan erääseen hänen läänitysmaallaan, Bergamon alueella sijaitsevaan linnaan; tämä alue kuului silloin, kuten jokainen tietää, Venezian valtioon. Siellä hän siitä lähin päätti asua. "Tämä talo — siteeraan vielä Ripamontia — oli ikäänkuin veritekojen valmistuslaitos, täynnä palvelijoita, joiden päästä oli luvattu palkintoja, ja joiden tehtävänä juuri oli päiden halkominen. Sekä kyökkimestarien että kokkipoikien täytyi olla perehtyneitä murhaajan ammattiin; lapsillakin siellä oli verestä höyryävät kädet." Paitsi tätä oivallista palvelijakuntaa hänellä oli, kuten sama historioitsija vakuuttaa, samanlaisia kätyreitä, jotka oli sijoitettu ikäänkuin vartioväeksi eri paikkoihin niiden molempien valtioiden rajaseudulle, missä hän eli, ja nämä yksilöt olivat alati valmiina häntä tottelemaan.
Kaikkien väkivallantekijäin laajalti ympäristössä oli ollut pakko minkä missäkin tilaisuudessa, valita tämän tavattoman tirannin ystävyyden ja vihamielisyyden välillä. Mutta ensimäiset, jotka olivat yrittäneet häntä vastustaa, olivat siinä niin perinpohjin epäonnistuneet, ettei yhdenkään tehnyt mieli yrittää uudelleen. Eikä edes se, joka vaan ajoi omia asioitaan ja pysytteli asemillaan saanut pysyä tuosta henkilöstä riippumattomana.
Äkkiä saapui hänen luotaan lähetti, joka kehoitti luopumaan siitä ja siitä yrityksestä, lakkaamaan sitä ja sitä velallista hätyyttämästä ja muuhun sellaiseen; ja siinä oli pakko antaa myöntävä tai kieltävä vastaus. Jos joku riitapuoli alamaisena kuin vasalli ainakin oli alistanut hänen ratkaistavakseen jonkun asian, niin oli vastapuolella pakko tehdä tuo vaikea valinta: joko mukautua hänen tuomioonsa tai julistautua hänen vastustajakseen, mikä jälkimäinen oli samaa kuin jos olisi perinnyt hivutaudin isoisältään. Moni, jonka asia oli väärä, vetosi häneen saadakseen sen oikeaksi. Monet muut taas, joiden asia oli oikea, turvautuivat niinikään häneen, saadakseen näin mahtavan suojelijan ja sulkeakseen vastustajaltaan pääsyn hänen luokseen. Niin hyvin toiset kuin toiset joutuivat erityisesti hänestä riippuvaisiksi.
Joskus sattui, että heikko sorrettu, jota joku voimakas mies kiusasi ja vainosi, turvautui tuohon henkilöön, ja että tämä ottaen tuon heikon asian ajaakseen pakoitti vainoojan luopumaan sortamisestaan, korvaamaan tekemänsä vääryyden jopa alentumaan anteeksipyytämään. Ja jos tämä vainooja oli tehnyt vastustusta, hän musersi hänet vallallaan, pakoitti hänet siirtymään pois näiltä seuduin, joita oli pitänyt hirmuvaltansa alaisina, tai antoi hänen kärsiä vielä pikaisemman ja kauheamman rangaistuksen. Ja näissä tapauksissa tuota niin pelättyä ja kammottua nimeä oli hetkinen siunattu; sillä tuota — en suorastaan sano oikeutta, vaan avunantoa, oli se sitten millainen tahansa, ei olisi voitu noina surkeina aikoina toivoa miltään toiselta mahdilta, ei yksityiseltä, eikä julkiselta. Useammin kuitenkin, jopa tavallisestikin, tuon henkilön mahti lainautui häijyjen tahtojen, kauheiden kostontekojen ja inhoittavien oikkujen palvelukseen. Mutta tämän mahtivallan eri käyttäminen tuotti aina saman tuloksen, se nimittäin painoi mieliin korkean käsityksen siitä, mitä tuo mies voi aikaansaada halveksimalla oikeutta ja vääryyttä — noita kahta seikkaa, jotka asettavat niin monta estettä ihmisten pyyteille ja jotka saattavat hänet niin usein peräytymään.
Tavallisten tirannien maine pysyi enimmäkseen sen pienen alueen rajojen sisällä, missä he olivat kaikkein rikkaimmat ja voimakkaimmat. Jokaisella alueella oli oma hirmuvaltiaansa; ja nämä olivat siihen määrin toistensa kaltaisia, ettei ihmisten tarvinnut huolia niistä, jotka eivät olleet juuri heidän kiusanhenkinään. Mutta tuon hirviön maine oli jo aikoja sitten levinnyt Milanon alueen kaikkiin soppiin; kaikkialla hänen elämänsä oli puheen aiheena kansan keskuudessa. Ja hänen nimensä tiesi jotain vastustamatonta, eriskummaista, salaperäistä. Se epäluulo, että hänellä kaikkialla oli liittolaisia ja murhaajia, oli omansa kaikkialla pitämään hänen persoonaansa virkeänä ihmisten muistissa. Nämä olivat kuitenkin pelkkiä epäluuloja, sillä kukapa olisi julkisesti tahtonut tunnustaa sellaista riippuvaisuutta? Mutta joka tiranni saattoi olla hänen liittolaisensa, joka roisto hänen kätyreitään. Ja juuri tämä epävarmuus teki arvelut monipuolisiksi ja pelon kahta kauheammaksi. Ja joka kerta kun johonkin nähtiin ilmestyvän tuntemattomia ja tavallista inhoittavampia palkkalais-rosvoja, jokaisen suunnattoman rikoksen ilmaannuttua, jonka tekijää ei ensin voitu mainita eikä arvata, niin lausuttiin, kuiskailtiin tuon miehen nimeä, jota meidän kirjailijoiden varovaisuuden vuoksi, jotta en sanoisi enempää, on pakko mainita Nimittämättömäksi.
Tämän henkilön linnasta Don Rodrigon linnaan ei ollut muuta kuin seitsemän Italian peninkulmaa. Ja viimemainitun, niin pian kuin oli tullut valtiaaksi ja tiranniksi, oli täytynyt huomata ettei hänen näin vähän matkan päässä tuollaisesta henkilöstä, ollut mahdollista harjoittaa omaa ammattiaan, joko joutumatta yhteentörmäyksiin hänen kanssaan tai rupeamatta hänen ystäväkseen. Hän oli siis tarjoutunut hänen ystäväkseen, luonnollisesti kaikkien toisten tavoin, hän oli tehnyt hänelle useamman kuin yhden palveluksen — lähdekirjoituksemme ei sano sen enempää — ja oli aina saanut häneltä avunannon ja tuen lupauksia, milloin sellaista ikinä tarvittaisiin. Kuitenkin hän hyvin huolellisesti piti salassa moisen ystävyyden tai ainakaan ei tahtonut mainita, kuinka läheinen ja minkäluontoinen se oli.
Don Rodrigo tahtoi tosin olla tiranni, mutta ei kuitenkaan mikään julmuri. Tämä ammatti oli hänelle keino, ei päämäärä. Hän tahtoi vapaasti oleskella kaupungissa; nauttia järjestetyn elämän mukavuutta, huveista, kunniasta. Ja tätä varten hänen täytyi ottaa huomioon toisen etuja, sukulaisuussuhteita, viljellä vaikutusvaltaisten henkilöiden ystävyyttä, pidellä toista kättä oikeuden vaakakupissa, saadakseen sen tarvittaessa kallistumaan hänen puolelleen tai paiskatakseen sen jossakin tilaisuudessa jonkun vastustajan päähän, jonka täten helpommin sai masennetuksi kuin käyttämällä yksityisen väkivaltaisuuden aseita. Läheinen ystävyys tai pikemmin liitto moisen henkilön, julkisen vallan ilmivihollisen, kanssa ei olisi ollut hänellä hyvänä suosituksena tuumiensa toteuttamisessa, ei ainakaan kreivi-sedän silmissä.
Mutta se vähäinen määrä tätä ystävyyttä, jota ei ollut mahdollista salata, saattoi käydä välttämättömästä suhteesta mieheen, jonka vihamielisyys olisi ollut liian vaarallinen, ja se voi siten saada puolustuksensa pakkosyiltä. Ja lisäksi se, jonka toimena on hoitaa jonkun toisen asioita, mutta jota tämä tehtävä ei miellytä tai jolla on vaikeuksia sen suorittamisessa, lopulta suostuu siihen, että tuo toinen jossakin määrin itse hoitaa asioitaan; ja jos hän ei siihen nimenomaan suostu, hän ainakin ummistaa toisen silmänsä.
Eräänä aamuna Don Rodrigo läksi ratsastaen linnasta, metsästäjän asussa, pienen jalan astuvan bravo-joukon seuraamana. Harmaa astui hänen vieressään ja neljä miestä kintereillään. Näin hän suuntasi kulkunsa Nimittämättömän linnaan.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Tämän salaperäisen henkilön linna kohosi, halliten kapeata ja synkän varjokasta laaksoa, kukkulan huipulla, joka pistää esiin jylhästä vuorijonosta ja josta ei saata sanoa oliko se tuon jonon yhteydessä vai siitä eroitettu monien terävien kalliohuippujen ja äkkijyrkänteiden, rotkojen ja syvien kuilujen muodostaman sokkelon kautta, joka reunustaa sitä molemmin puolin. Ainoastaan laaksonpuolinen rinne teki sen luoksepääsöiseksi: tämä rinne oli jotenkin jyrkkä, tasaisesti ja yhtämittaisesti kohoava, huipulla laitumia, juurella viljelyksiä ja siellä täällä mökkejä. Laakson pohjalla on somerikkoa, missä juoksee joko rauhallinen puro tai rajusti tulviva vuorivirta, riippuen eri vuodenajoista: jälkimäisessä tapauksessa se on molempien alueiden rajana. Vastapäätä kohoavat vuoret, jotka muodostavat ikäänkuin laakson toisen seinän, ovat nekin juureltaan loivia ja viljeltyjä; mutta tämä viljelys ei kohoa korkealle, ja sen yläpuolella ei enää näe muuta kuin kallioita ja lohkokiviä, äkkisyvänteitä, ilman polun jälkeäkään, kuivina ja alastomina, lukuunottamatta muutamia pensaita, jotka kasvavat halkeamissa ja pistävät esiin huipuista.
Tästä kalliolinnasta, kuten kotka verisestä pesästään, sen villi isäntä katseellaan hallitsi ympäristöä niin laajalti kuin ihmisjalka saattoi astua, eikä hän päänsä yläpuolella kuullut yhdenkään askeleen kaikua. Yhdellä ainoalla katseella hän saattoi nähdä koko tämän yksinäisen jylhyyden, jyrkänteet ja kuilut ja harvat niitä pitkin johtavat polut. Se polku, joka polveillen kohosi hirvittävään linnaan, näytti ylhäältä katsoen kiemurtelevalta nauhalta. Linnan ikkunoista ja muurin ampumareijistä linnaherra saattoi mukavasti laskea polkua kiipeävän askeleet ja sata kertaa tähdätä häneen aseellaan. Ja suurenkin hyökkääjäjoukon hän palveluksessaan pitämiensä palkkalaisrosvojen avulla olisi voinut kuolleena ojentaa polulle tai panna vierimään alas syvyyteen, ennenkuin yksikään olisi saapunut huipulle asti. Muuten ei kukaan, joka ei ollut hyvissä väleissä linnaherraan, rohjennut jalkaansa panna tuohon laaksoon, saati itse linnakukkulalle. Jos joku oikeudenpalvelija olisi näillä seuduin näyttäytynyt, olisi häntä kohdeltu kuin urkkijaa, joka yllätetään vihollisleirissä. Kerrottiin surullisia tarinoita niistä, jotka viimeksi olivat ryhtyneet tuollaiseen yritykseen; mutta nämä olivat jo vanhoja tarinoita. Eikä kukaan laakson nuorista asujamista muistanut nähneensä näillä seuduin mainitunlaista henkilöä, ei elävää, eikä kuollutta.
Sellainen on kuvaus, jonka lähdekirjoituksemme antaa tästä paikasta; nimestä ei siinäkään hiiskuta mitään. Eipä se edes, eksyttääkseen meidät oikealta tolalta ja estääkseen meitä tuota nimeä arvaamasta, mainitse mitään Don Rodrigon matkasta; se siirtää hänet suoraa päätä keskelle laaksoa, kukkulan juurelle, jyrkän ja kiemurtelevan polun lähtökohdalle. Tässä kohdassa oli kapakka, jota yhtä hyvin olisi voinut sanoa vahtihuoneeksi. Vanhan kyltin molemmille puolille, joka riippui oven yläpuolella, oli kuvattu säteilevä aurinko. Mutta rahvas, joka joskus toistaa nimet siten kuin niitä kuulee mainittavan, mutta toiste taas muuttaa ne mielensä mukaan, antoi tuolle krouville yksinomaan nimen "Paha-Yö".
Lähestyvän ratsuhevon kavioiden kopseesta ilmestyi kynnykselle poikavintiö, asestettuna kiireestä kantapäähän, ja luotuaan tulijoihin katseen, hän palasi sisälle ilmoittamaan asian kolmelle rosvolle, jotka paraikaa pelasivat korttia; nämä olivat likaisia ja tiilen tavoin vääntyneitä. Se, joka näytti johtajalta, nousi, astui kynnykselle, tunsi tulijan isäntänsä ystäväksi ja kumarsi syvään. Don Rodrigo vastasi hyvin kohteliaasti hänen tervehdykseensä ja kysyi, oliko hänen isäntänsä linnassa. Sittenkuin tämä korpraalintapainen oli vastannut luulevansa niin olevan laidan, Don Rodrigo astui alas hevosen selästä ja antoi suitset "Tarkk'ampujan", erään seuralaisrosvonsa, huostaan. Sitten hän otti pyssyn olaltaan ja antoi sen "Vuorimiehelle", toiselle bravolle, näennäisesti vapautuakseen tarpeettomasta taakasta ja voidakseen helpommin kiivetä rinnettä ylös, mutta itse teossa sentähden, että tiesi kielletyksi nousta kukkulalle asestettuna. Senjälkeen hän otti esiin taskustaan muutamia hopearahoja ja antoi ne "Luolansuulle", sanoen:
— Jääkää tähän minua odottamaan; ja pitäkää sillävälin hieman hauskaa näiden kelpo miesten kanssa.
Lopuksi hän otti esille muutaman kultarahan ja painoi ne vahtipäällikön käteen, kehoittaen häntä pitämään niistä puolen ja jakamaan toisen puolen miehistölleen. Viimein hän Harmaan seurassa, joka niinikään oli luopunut pyssystään, alkoi jalan kiivetä polkua ylös.
Nuo kolme yllämainittua palkkalaisrosvoa ja "Järkyttäjä" — somia, huolellisesti meille säilytettyjä nimiä totta tosiaan! — jäivät Nimittämättömän kolmen rosvon ja tuon hirsipuuta varten kasvatetun poikaviikarin seuraan pelaamaan, ryypiskelemään ja kertomaan toisilleen urotöitään.
Eräs toinen Nimittämättömän roistoista, joka niinikään oli lähtenyt kiipeämään huipulle, saapui perille hieman Don Rodrigon jälkeen; hän katsoi tähän, tunsi hänet ja yhtyi hänen seuraansa. Täten hän säästi häneltä ikävän vaivan mainita nimeänsä ja tehdä selkoa itsestään jokaiselle vastaantulijalle, joka ei olisi häntä tuntenut. Kun Don Rodrigo oli saapunut ylös linnaan, jätettiin Harmaa portille, mutta Don Rodrigoa johdettiin synkkiä käytäväsokkeloita pitkin ja useiden salien läpi, joiden seinillä riippui pyssyjä, miekkoja ja tappurakeihäitä. Jokaisessa näistä saleista oli vartijana muutama palkkalaisrosvo.
Odotettuaan jonkun aikaa, hänet päästettiin sisälle siihen huoneeseen, missä Nimittämätön oli.
Tämä astui häntä kohti, vastaten tervehdykseen ja tähysteli tulijan kasvoja ja käsiä, kuten hänen oli tapana tehdä jo melkein vaistomaisesti, kun kuka tahansa, vaikkapa hänen vanhimpia ja enimmin koeteltuja ystäviään tuli häntä tervehtimään. Hän oli pitkä kasvultaan, laiha, auringon paahtama; kaljupää, harvat jälellä olevat harmaat hiukset ja kasvojen rypyt saattoivat luulemaan häntä melkoista vanhemmaksi kuuttakymmentä, minkä ikämäärän hän kuitenkin vastikään oli täyttänyt. Hänen ryhtinsä, liikkeensä, kasvonpiirteiden silmäänpistävä ankaruus, silmien synkkä, mutta vilkas tuli ilmaisivat ruumiillista ja henkistä virkeyttä, mikä nuoressakin miehessä olisi ollut jotain tavatonta.
Don Rodrigo sanoi tulevansa pyytämään neuvoa ja apua; hän mainitsi lisäksi joutuneensa vaikeaan yritykseen, josta kunniansa ei sallinut luopua, ja muistaneensa tuon miehen lupaukset, miehen, joka ei koskaan luvannut liikoja, eikä turhaan; ja sitten hän teki selkoa rikollisesta ja sekavasta juonestaan.
Nimittämätön, joka jo siitä tiesi jotain, vaikka epämääräisesti, kuunteli tätä selontekoa tarkkaavaisesti ja sellaisten juttujen harrastajana, sekä sentähden että siihen oli sekaantunut hänelle mitä vihatuimman henkilön, veli Cristoforon, nimi, joka oli tirannien julkinen vihollinen sekä puheissaan että voidessaan myös teoissaan.
Don Rodrigo, joka hyvin tiesi, kenen kanssa puhui, rupesi sitten liioittelemaan yrityksensä vaikeuksia: tuon seikan etäisyys, luostari, aatelisnunna!… Tätä nimeä mainittaessa Nimittämätön, ikäänkuin sydämeensä kätketyn pahan hengen käskystä, keskeytti äkkiä, sanoen ottavansa yrityksen hartioilleen. Hän pani tarkalleen kirjaan Lucia paran nimen ja hyvästeli Don Rodrigoa sanoen:
— Ennen pitkää saatte minulta ohjeen, miten teidän tulee menetellä.
Jos lukija muistaa tuota katalaa Egidiota, jonka asunto oli vallan kiinni siinä luostarissa, minkä turviin Lucia parka oli paennut, niin saakoon nyt tietää, että tuo Egidio oli Nimittämättömän kaikkein läheisimpiä ja uskaliaimpia rikostovereita. Sentähden tämä niin nopeasti ja varmasti oli antanut sanansa. Mutta heti kun hän oli jäänyt yksikseen, hän tosin ei sitä katunut, mutta tunsi siitä mieliharmia. Jo jonkun aikaa hän oli rikoksiensa vuoksi tuntenut, ei suorastaan tunnontuskia, vaan kyllästymistä. Kaikki ne rikokset, jotka olivat kokoontuneet — jos eivät varsinaisesti hänen omaantuntoonsa — kuitenkin hänen muistiinsa, sukelsivat siitä esiin joka kerta kun hän teki uuden rikoksen; ja ne kasaantuivat mieleen inhoittavina ja liian runsaslukuisina, vallan kuin jo ennestään epämukava taakka, joka kasvamistaan kasvaa. Jonkunmoinen vastenmielisyys, jota hän oli tuntenut ensi rikoksia tehdessään, mutta jonka sittemmin oli voittanut, ja joka myöhemmin melkein kokonaan oli haihtunut, ilmeni taas ja teki itsensä tuntuvaksi. Mutta noina ensi aikoina pitkän ja rajattoman tulevaisuuden kuvitteleminen ja virkeän elinvoimaisuuden tietoisuus olivat täyttäneet hänen mielensä huolettomalla itseluottamuksella. Nyt sitävastoin tulevaisuuden ajatteleminen saattoi menneisyyden esiintymään tuskallisemmassa valossa.
— Vanheta! kuolla! ja sitten?
Ja mikä oli merkillistä, kuoleman kuva, joka läheisen vaaran uhatessa, vihollisen kasvojen edessä tavallisesti oli kaksistanut tämän miehen innon ja puhaltanut häneen rohkeutta uhkuvaa vihaa, tuo sama kuva, kun se ilmeni hänelle yön hiljaisuudessa, vahvasti suojatun linnansa turvissa, saattoi hänet äkillisen tuskallisen mielenliikutuksen valtoihin. Tämä kuolema ei ollut senlaatuinen, että toinen kuolevainen vastustaja sillä olisi uhannut; sitä ei voinut torjua tehokkaammilla aseilla eikä taitavammalla kädellä; se tuli vallan yksin, se syntyi hänen itsensä sisällä. Se saattoi vielä olla kaukana, mutta joka heti se astui askeleen lähemmäksi, ja vaikka hän sisällään taisteli raatelevaa taistelua karkoittaakseen tuota ajatusta, niin se yhä vaan lähestymistään lähestyi.
Alkuaikoina väkivaltaisuuden, koston ja murhan taajat esimerkit ja niin sanoakseni lakkaamaton näytelmä olivat herättäneet hänessä hurjan kilpailuhalun ja olivat muodostaneet jonkunmoisen vastapainon hänen omalletunnolleen; nyt aika ajoin hänen mielessään heräsi kumea, mutta hirvittävä yksilön vastuunalaisuuden tietoisuus, esimerkin voimasta vapaan järjellisyyden tuntoisuus. Nyt se ajatus, että hän oli eronnut tavallisten rikollisten joukosta, että oli jättänyt heidät kaikki kauas taaksensa, tuotti hänelle joskus hirvittävän yksinäisyyden tuntemuksen. Tuo Jumala, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei enää hyvin pitkään aikaan ollut katsonut tunnustamisen eikä kieltämisen arvoiseksi, hän kun oli tottunut yksinomaan elelemään, kuin jos sitä ei olisi ollut olemassa, tuntui nyt aiheettoman alakuloisuuden ja vaarattoman kauhun hetkinä huutavan hänen sisällään:
— Olen kuitenkin olemassa!
Intohimojensa ensi kuohunnassa se laki, jota hän ainakin oli kuullut ilmoitettavan Hänen nimessään, oli tuntunut hänestä vaan vihattavalta. Kun se nyt äkkiä ilmaantui hänen mieleensä, niin hän, vasten tahtoaan käsitti sitä seikaksi, jolla on täyttymyksensä. Mutta hän karttoi vähääkään ilmaisemasta tätä uutta levottomuuttaan puheissaan ja teoissaan, päinvastoin hän sitä salasi huolellisesti vielä synkemmän julmuuden verholla. Täten hän myös koetti kätkeä sitä itseltään tai sitä tukehuttaa.
Kaihoten niitä aikoja — hän kun ei voinut niitä pyyhkiä pois eikä unhoittaa — jolloin oli tottunut tekemään rikoksia tunnonvaivoja tuntematta ja muusta huolimatta kuin onnistumisesta, hän ponnisti kaikki voimansa niitä jälleen elvyttääksensä, pidättääkseen tai jälleen palauttaakseen tuon vanhan nopeapäätöksisen, ylpeän, järkähtämättömän tahdonvoimansa, vakuuttaakseen itseään, että yhä vielä oli sama mies.
Sentähden hän tässä tilaisuudessa heti oli antanut lupauksensa Don Rodrigolle, välttääkseen kaikkea epäröimisen mahdollisuutta. Mutta tuskin oli tämä poistunut, kun hän tunsi uudelleen heikkenevän tuon päätöksen, johon lupauksellaan oli itsensä pakoittanut; hän tunsi lisäksi vähitellen mielessään heräävän ajatuksia, jotka houkuttelivat häntä syömään sanansa ja jotka olisivat saattaneet hänet näyttelemään noloa osaa ystävän, alempiarvoisen kanssarikollisen silmissä. Katkaistakseen yhdellä iskulla tämän tuskallisen sisäisen taistelun hän kutsui luokseen "Haukan", yhden taitavimman ja uskaliaimman rikostensa kätyrin, joka samalla oli sanantoimittaja hänen ja Egidion välisissä asioissa. Ja päättäväisen näköisenä hän käski hänen viipymättä nousta hevosen selkään, ratsastaa suoraa päätä Monzaan, tehdä tiettäväksi Egidiolle isäntänsä tekemän lupauksen ja pyytää häneltä neuvoa ja avustusta yrityksen toimeenpanoon.
Konnamainen sanansaattaja palasi pikemmin kuin mitä isäntänsä oli odottanut ja toi sen Egidion vastauksen, että yritys oli helposti toimeenpantavissa ja onnistumiseltaan varma, että Nimittämättömän heti tuli lähettää vaunut, joita ei voitaisi tuntea, ja niiden mukana pari tai kolme tuntemattomiksi puettua rosvoa. Egidio itse lupasi pitää huolen muusta ja johtaa yritystä. Tämän tiedon saatuaan Nimittämätön huolimatta sisällään temmeltävistä ajatuksista, määräsi kiireisesti itse Haukan järjestämään kaikki Egidion suunnitelman mukaan ja lähtemään kahden muun osoitetun rosvon kanssa retkelle.
Jos Egidiolla tehdäkseen häneltä pyydettyä kammoittavaa palvelusta ei olisi ollut muita kuin tavalliset keinonsa käytettävänään, ei hän varmaankaan olisi niin pian suoranaisen lupauksen muodossa sitoutunut. Mutta tässä tyyssijassa, missä kaikki tuntui olevan esteenä, oli tuolla hillittömällä nuorella miehellä käytettävänään keino, jonka hän yksin tunsi. Ja mikä toisille olisi tuottanut mitä suurimpia vaikeuksia, muuttui hänen käsissään välikappaleeksi. Olemme kertonut, miten onneton aatelisnunna kerran oli myöntynyt tuon nuoren miehen pyyteisiin. Ja lukija lienee ymmärtänyt, ettei tuo kerta ollut ainoa: se oli ainoastaan ensi askel inhoittavalla ja veren tahraamalla tiellä. Sama ääni, joka oli muuttunut röyhkeän käskeväksi, melkeinpä rikokseen pakoittavaksi hirmuvaltiaaksi, vaati nyt aatelisneitoselta sen viattoman nuoren naisen uhraamista, joka oli uskottu hänen huostaansa ja turviinsa.
Tämä ehdotus pelästytti Gertrudea.
Lucian menettäminen odottamattoman tapauksen kautta ja ilman Gertruden syytä olisi tästä jo tuntunut onnettomuudelta, tuskalliselta rangaistukselta. Ja nyt hänet riistettiin häneltä rikollisen vilpin avulla ja muutettiin näin hänen hyvityskeinonsa uudeksi tunnonvaivaksi. Tuo onneton nunna koetti kaikkia keinoja välttääkseen tämän hirvittävän käskyn täyttämistä, kaikkia muita, paitsi yhtä ainoata, joka olisi ollut pettämätön ja joka oli hänen käytettävänään. Rikos on ankara ja taipumaton isäntä, jota voitokkaasti voi vastustaa ainoastaan se, joka täydelleen siitä pidättäytyy.
Tällaista päätöstä Gertrude ei tahtonut tehdä; ja niin hän totteli.
Määräpäivä oli tullut. Sovittu hetki lähestyi. Gertrude oli vetäytynyt Lucian kanssa yksityiseen puheluhuoneeseensa ja hyväili häntä entistään enemmän; ja Lucia vastaanotti nämä hyväilyt ja vastasi niihin osoittaen yhä kasvavaa hellyyttä, samoin kuin karitsa pelotta värähdellen paimenen hyväilevän ja varovasti vetävän käden alla kääntyy nuolemaan tuota kättä, tietämättä että teurastaja, jolle isäntänsä vähää ennen sen on myynyt, odottaa navetan ovella.
— Tarvitsen suurta palvelusta, alkoi Gertrude, ja te yksin voitte sen minulle tehdä. Minulla on paljon väkeä käskettävänäni; mutta minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, johon voisin luottaa. Hyvin tärkeässä asiassa, jonka mainitsen teille myöhemmin, minun heti paikalla täytyy puhua tuon kapusiini-munkin kanssa, joka toi teidät tänne luokseni, Lucia parkani. Mutta on myös hyvin tärkeätä, ettei kukaan tiedä minun lähettäneen häntä noutamaan. Minulla ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi tämän salaisen asian toimittaa.
Lucia tyrmistyi tällaisesta tehtävästä. Ja luontaisen arkana, mutta salaamatta suurta hämmästystään, hän tuosta tehtävästä päästäkseen toi esiin ne syyt, jotka aatelisneitosen kyllä itsestäänkin olisi pitänyt ymmärtää ja huomata: ilman äitiään, ilman ketään kumppania, yksinäistä tietä pitkin, tuntemattomalla seudulla… Mutta Gertrude, joka oli läpikäynyt pirullisen koulun, ilmaisi vuorostaan niin suurta hämmästystä, ja niin tuntuvaa mielipahaa siitä, että kohtasi näin suurta vastustusta henkilön puolelta, jolle oli tehnyt niin ylenmäärin hyvää, ja teeskenteli pitävänsä tytön estelyjä kovin turhina:
— Kuinka! keskellä päivää, niin lyhyt matka, tie, jota Lucia muutama päivä aikaisemmin oli kulkenut ja jolta ei voisi eksyä, vaikka ei olisi sitä koskaan nähnyt!…
Hän puhui niin paljon tähän suuntaan, että Lucia-parka täynnä kiitollisuuden ja samalla häpeän tunnetta huudahti:
— No hyvä, mitä minun siis pitää tehdä?
— Menkää kapusiinilais-luostariin — ja hän neuvoi hänelle uudelleen tien. Pyrkikää johtajan puheille ja sanokaa hänelle, että hän heti paikalla tulee luokseni; mutta älköön sanoko kellekään, että minä olen lähettänyt häntä kutsumaan.
— Mutta mitä tulee minun sanoa taloudenhoitajattarelle, joka ei koskaan ole nähnyt minun astuvan ulos luostarista ja joka epäilemättä kysyy, minne lähden?
— Koettakaa poistua hänen huomaamattaan. Ja jos tämä ei onnistu, niin sanokaa hänelle menevänne siihen kirkkoon rukoilemaan.
Uusia vaikeuksia tyttöparalle: valehdella! Mutta aatelisneiti tekeytyi taas niin surulliseksi hänen estelynsä johdosta ja huomautti miten rumasti oli tehty näin turhan epäröimisen vuoksi unhoittaa kiitollisuutensa, että Lucia enemmän huumautuneena kuin vakaumuksesta ja ennenkaikkea syvästi liikutettuna vastasi:
— No hyvä, minä lähden sinne. Jumala minua auttakoon.
Ja hän lähti matkaan.
Kun Gertrude, joka ristikko-aitauksen ääreltä tuijottavin ja synkin katsein seurasi häntä, näki hänen astuvan kynnykselle, hän ikäänkuin vastustamattoman tunteen valtaamana vaistomaisesti aukaisi suunsa ja huudahti: — Kuulkaa, Lucia!
Tämä kääntyi ja palasi aitauksen luo. Mutta jo oli toinen ajatus, ajatus, joka oli päässyt vallitsevaksi kaikista muista, taas voittanut Gertruden onnettoman mielen. Hän teeskenteli vielä tahtovansa lisätä jotain jo antamiinsa ohjeisiin, neuvoi Lucialle uudelleen tietä ja päästi hänet menemään sanoen:
— Tehkää kaikki tarkalleen niinkuin olen teille sanonut ja palatkaa sitten heti.
Lucia poistui.
Hän pääsi kenenkään huomaamatta ulos luostarin portista, kulki katseet maassa tietä pitkin vallan lähellä muuria, ja saamiensa ohjeiden ja oman muistinsa opastamana hän löysi kauppalan portin ja kulki siitä ulos vallan ajatuksiinsa vaipuneena ja vavisten. Hän poikkesi valtatielle, ja huomasi pian luostariin johtavan sivutien. Tämä tie oli silloin ja on vieläkin kahden korkean puiden reunustaman penkeren välissä, vallan kuin virran uoma; nämä puut ojentavat ylhäällä tuuheita oksiaan peittäen tien holvin tavoin.
Ruvetessaan tätä tietä astumaan Lucia näki sen olevan vallan aution, tunsi kauhunsa kasvavan ja joudutti askeleitaan. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa hän hiukan rauhoittui nähdessään matkavaunujen pysähtyneen tielle ja näiden vaunujen vieressä, avatun vaununoven edessä kaksi matkustajaa, jotka katselivat ympärilleen ikäänkuin etsien oikeata tietä. Tultuaan lähemmäksi Lucia kuuli toisen heistä sanovan:
— Kas tuossa tulee kelpo nuori nainen, joka neuvoo meille tien.
Ja todella, kun hän oli saapunut vallan lähelle vaunuja, tuo sama matkustaja kohteliaammin, kuin mitä hänen ulkomuotonsa edellytti, kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
— Olisiko neiti niin hyvä ja neuvoisi meille tien Monzaan?
— Kuljette vallan päinvastaiseen suuntaan, vastasi tyttöparka. — Monza on tuolla … ja hän kääntyi sitä sormellaan osoittamaan, jolloin toinen matkatoveri — se oli Haukka — äkkiä tarttui häneen vyötäisistä ja nosti hänet ylös maasta. Kauhistuneena Lucia kääntää päänsä taaksepäin ja päästää huudon. Rosvo lykkää hänet vaunuihin. Kolmas, joka oli pysytellyt sisällä vaunuissa piiloittautuneena, käy häneen käsiksi ja pakoittaa onnettoman, joka turhaan vääntelee itseään vapautuakseen ja huutaa tarmon takaa, istuutumaan vastapäätä olevalle sijalle. Toinen työntää nenäliinan hänen suuhunsa, tukehuttaen hänen huutonsa.
Tällävälin Haukkakin kiireisesti astui vaunuihin. Ovi suljettiin ja ajoneuvot kiitivät huimaa vauhtia edelleen. Se henkilö, joka teki Lucialle tuon vilpillisen kysymyksen, jää yksikseen tielle, luo vilkkaan ja levottoman katseen ympärilleen, ja kun ei huomaa ketään, ottaa vauhtia ja hyppää toiselle penkerelle, tarttuu ylhäällä erään pensasaidan oksaan, hyppää tämän pensasaidan yli, syventyy vaivaistammi-pensaikkoon, joka jonkun matkaa reunustaa tietä ja kumartuu siihen, jotta häntä eivät näkisi ne ihmiset, jotka mahdollisesti Lucian huudoista saattavat rientää paikalle. Tämä mies oli yksi Egidion palkkalaisrosvoja. Hän oli vakoillut luostarinportin läheisyydessä ja nähnyt Lucian siitä astuvan ulos. Hän oli tarkoin pannut merkille hänen pukunsa ja piirteensä ja oli rientänyt oikotietä odottamaan häntä sovitussa paikassa.
Ken saattaisi nyt kuvata sitä kauhua, sitä tuskaa, joka liikkui tuon poloisen naisen povessa? Levottomana haluten tietää kammottavan tilansa hän aukaisi levälleen pelästyneet silmänsä, jotka heti taas ummisti kauhun ja pelästyksen kouristamana, nähdessään nuo kamalat kasvot. Hän väänteli itseään ja koetti päästä irti, mutta hänestä pidettiin kiinni joka taholta. Hän kokosi kaikki voimansa ja heittäytyi vaununovea kohti, mutta kaksi voimakasta käsivartta piti häntä kuin kiinninaulittuna vaunujen perällä; ja neljä muuta raudanlujaa käsivartta näitä avusti. Joka kerta kun hän avasi suunsa huutaakseen, painoi nenäliina tämän huudon kulkkuun. Tällävälin kolme hornan suuta, käyttäen niin inhimillistä ääntä kuin niiden suinkin oli mahdollista, toisteli hänelle joka hetki.
— Vaiti, vaiti, älkää pelätkö; emme me tahdo tehdä teille pahaa.
Muutaman hetken näin rajusti ponnisteltuaan hän näytti tyyntyvän; hänen kätensä ja päänsä retkahtivat taapäin, hän aukaisi vaivoin luomensa, silmänsä tuijotti liikkumattomana, ja edessään olevat kamalat kasvot näyttivät sekaantuvan ja kiertelevän ympäri hirvittävänä sekasotkuna, Kuolonkalpeus levisi hänen kasvoilleen, joita peitti kylmä hiki. Hän vaipui alas ja pyörtyi.
— No, no, rohkeutta! huusi hänelle Haukka. Rohkeutta vaan! toistivat kaksi muuta roistoa; mutta kaikkien aistien horrostila suojeli tänä hetkenä Lucia parkaa kuulemasta näiden kauheiden äänien lausumaa lohdutusta.
— Hitto vieköön! hän näyttää kuolleelta, sanoi muuan miehistä. Mitä, jos hän todella olisi kuollut!
— Joutavia, sanoi toinen. Se on tuollainen naisten pyörtyminen. Kyllä minä tiedän, minä, joka olen passittanut jonkun toiseen maailmaan, miehen tai naisen, niin siihen on vaadittu paljon enempää.
— Riittää! sanoi Haukka. Täyttäkää velvollisuutenne, älkääkä huoliko muusta. Ottakaa esiin pyssyt istuinten alta ja pitäkää ne valmiina; sillä metsässä, johon nyt saavumme, on aina joku ilkeä konna piilossa. No ei noin käteen, piru vieköön! Pankaa ne noin loikomaan selkänne taakse. Ettekö älyä, että olemme tekemisissä kananpojan kanssa, joka pyörtyy vallan tyhjästä. Jos hän näkee aseita, hän todella voi kuolla kopsahtaa. Ja kun hän taas tulee tajuihinsa, niin varokaa häntä peloittamasta! Älkää kajotko häneen, ellen minä anna merkkiä. Minä kyllä riitän häntä alallaan pysyttelemään. Ja suu poikki: antakaa minun puhua.
Tällävälin ajoneuvot, jotka yhä kiitivät huimaa vauhtia edelleen, olivat saapuneet metsään.
Jonkun ajan kuluttua Lucia parka alkoi tointua pyörtymyksestään, ikäänkuin olisi herännyt syvästä ja levottomasta unesta, ja hän aukaisi silmänsä. Hänen oli alussa vaikea tuntea ympäröiviä kammottavia seikkoja, järjestää ajatuksiaan ja koota muistojaan. Viimein hän uudelleen tajusi hirvittävän tilansa. Kaikkein ensiksi hän käytti palaavia voimiaan syöksyäkseen vaununovea kohti ja siitä ulos. Mutta hänet siitä estettiin, eikä hän voinut muuta kuin huomata sen seudun jylhän yksinäisyyden, missä kuljettiin. Uudelleen hän päästi huudon. Mutta Haukka nosti kädessään olevaa nenäliinaa ja virkkoi niin lempeästi kuin saattoi:
— No, no, pysykää levollisena, se on parasta minkä voitte tehdä. Me emme tahdo teille tehdä pahaa; mutta ellette ole vaiti, niin kyllä me saamme teidät vaikenemaan.
— Antakaa minun mennä! Keitä te olette? Minne te minua viette? Miksi olette minut vanginneet? Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!
— Sanon teille, ettei teidän pidä pelätä. Ette ole mikään lapsi, ja teidän pitäisi ymmärtää, ettemme tahdo tehdä teille pahaa. Ettekö älyä, että olisimme voineet jo sata kertaa teidät tappaa, jos meillä olisi pahoja aikeita. Rauhoittukaa siis.
— Ei, ei; antakaa minun jatkaa matkaani; en teitä tunne.
— Mutta me teidät hyvin tunnemme.
— Oi pyhä Neitsyt! Antakaa minun mennä. Armoa. Keitä te olette?
Minkätähden olette minut vanginneet?
— Niin on meidän käsketty tehdä.
— Kuka, kuka on käskenyt? Kuka on voinut sitä käskeä?
— Vaiti, sanoi Haukka ankaran näköisenä. Sellaisiin kysymyksiin emme me ole velvolliset vastaamaan.
Lucia yritti vielä kerran äkkiä hyökätä ulos vaununovesta. Mutta huomattuaan kaikki ponnistuksensa turhiksi, hän uudelleen turvautui rukouksiin. Hän loi katseensa alas, silmät täyttyivät kyynelillä, ääni keskeytyi nyyhkytyksistä ja kädet olivat ristissä suun edessä.
— Oi, hän sanoi, Jumalan, Pyhän Neitsyen rakkauden vuoksi antakaa minun mennä! Mitä pahaa olen teille tehnyt? Olen olento raukka, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa. Sen pahan, minkä olette minulle tehneet, annan teille sydämeni pohjasta anteeksi; ja rukoilen Jumalaa puolestanne. Jos teilläkin on tytär, vaimo, äiti, niin ajatelkaa kuinka he kärsisivät, jos olisivat samanlaisessa tilassa. Muistakaa, että meidän kaikkien kerta täytyy kuolla, ja että tuona päivänä toivotte Jumalan olevan armollinen teitä kohtaan. Päästäkää minun menemään; jättäkää minut tähän. Jumala opastaa kyllä minut oikealle tielle.
— Sitä emme voi.
— Ettekö voi. Oi Jumalani! Miksi ette voi? Minne aiotte minut viedä?
Minkätähden?…
— Emme voi; on turhaa kysyä. Älkää pelätkö, emmehän tahdo tehdä teille pahaa. Pysykää hiljaa alallanne, eikä kukaan teihin koske.
Tyrmistyneenä, epätoivoisena ja ollen yhä kasvavan kauhun vallassa nähdessään, etteivät sanansa ollenkaan tehonneet, Lucia kääntyi Hänen puoleensa, joka pitää kädessään ihmisten sydämiä ja joka mielin määrin voi hellyttää kaikkein paatuneimmatkin. Hän painautui syvemmälle siihen vaunun kulmaan, missä istui, pani kätensä ristiin rinnalleen ja rukoili hehkuvasti sydämensä pohjasta; sitten hän otti esiin taskustaan rukousnauhansa ja rupesi rukoilemaan uskovammin ja hartaammin kuin koskaan ennen elämässään.
Silloin tällöin hän toivoi saavuttavansa rukoilemansa armon ja kääntyi taas näitten miesten puoleen uudelleen rukoillen ja anoen, mutta yhä vaan turhaan. Sitten hän taas pyörtyi. Sitten hän taas palasi tajuihinsa joutuakseen uuden kauhistuksen valtoihin. Mutta sen enempää ei sydämemme salli meidän jatkaa tämän surkean matkan kuvausta: liian kipeä sääli jouduttaa meitä saapumaan tämän matkan perille, jota kesti yli neljä tuntia, ja jonka jälkeen meidän on kestettävä toisia tuskan tuntia.
Siirtykäämme vuorilinnaan, missä onnetonta odotettiin.
Nimittämätön odotti häntä tavattoman levottomana ja jännittyneenä. Omituista! Tuo mies, joka kylmäverisesti oli ratkaissut niin monen ihmishengen kohtalon, joka niin monessa rikosyrityksessään ei koskaan ollut pitänyt minkäänarvoisina aiheuttamiaan tuskia paitsi siinä suhteessa, että hän niistä joskus oli ammentanut outoa kostonhimon hekkumaa, nyt tuo mies ajatellessaan Lucialle tekemäänsä väkivaltaa, tuolle köyhälle maalaisnaiselle, tunsi jotain vastenmielisyyden, katumuksen, melkeinpä kauhun tunnetta. Synkän kalliolinnansa korkeasta akkunasta hän jo kotvan aikaa oli tähystellyt erästä laakson suuta, kun äkkiä vaunut tulivat näkyviin ja lähestyivät hitaasti, tämän matkan hurja alkuvauhti kun oli lamauttanut hevosten innon ja uuvuttanut niiden voimat. Ja vaikka siitä paikasta, mistä hän katseli, nämä ajoneuvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin ne leikkivaunut, joita lapset huvikseen vetävät jälessään, hän ne tunsi heti. Ja uudelleen hän tunsi sydämensä vavahtavan ja entistään rajummin sykkivän.
— Onkohan tuo nainen noissa vaunuissa? hän heti ajatteli. Ja hän jatkoi itsekseen:
— Kuka tietää, mitä vaivoja minulle tuottaa tuo nainen. Parasta päästä hänestä!
Hän aikoi huutaa luokseen jonkun rosvoistaan ja lähettää tämän kiirein vaunuja vastaanottamaan ja käskeä Haukan kääntämään ajoneuvot toiseen suuntaan ja viemään tuon tytön Don Rodrigon linnaan. Mutta ehdottomasti käskevä "ei", joka äkkiä kajahti hänen sisällään, sai tämän tuuman raukeamaan. Häntä kiusasi kuitenkin tarve antaa joku määräys; ja kun hän ei voinut kestää tuota toimettomuutta odottaessaan vaunuja, jotka lähestyivät hitaasti, kuin väijytys tai kuin rangaistus, hän kutsutti luokseen vanhan naisen, erään talon palvelijattarista.
Tämä oli entisen linnanvartijan tytär, syntynyt linnassa, missä oli viettänyt koko elämänsä. Se, minkä tämä nainen siellä oli aikaisimmasta lapsuudestaan nähnyt ja kuullut oli painanut hänen mieleensä korkean ja hirvittävän käsityksen isäntiensä mahtavuudesta. Ja pääasiallinen periaate, jonka hän oli ammentanut käskyistä ja esimerkeistä, oli se, että heitä täytyi kaikessa totella; sillä jos he saattaisivatkin tehdä paljon pahaa, he myös voivat tehdä paljon hyvää. Velvollisuuden käsite, joka ituna on istutettu jokaisen ihmisen sydämeen, kehittyi hänen sydämessään samanaikuisesti kunnioituksen, pelon ja orjallisen alistumisen tunteiden kanssa, ja oli yhtynyt ja ikäänkuin sulautunut niihin. Kun Nimittämätön tultuaan herraksi ja isännäksi alkoi käyttää valtaansa sillä hirvittävällä tavalla, jota olemme kosketellut, tuo vanha nainen sen johdosta tunsi alussa sekä jonkunmoista kauhua että vielä syvempää alamaisuuden tunnetta. Aikaa voittaen hän asteettain oli tottunut siihen, mitä joka päivä näki ja kuuli puhuttavan. Niin hirvittävän herran voimakas ja hillitön tahto oli hänen mielestään jonkunmoinen kohtalollinen oikeus.
Elettyään täysi-ikäiseksi hän oli mennyt vaimoksi eräälle talon palvelijalle, joka kohta jälkeenpäin läksi vaaralliselle retkelle, jätti luunsa valtatielle ja vaimonsa leskeksi linnaan. Se pikainen kosto, jonka isäntänsä silloin hankki tästä kuolemasta, tuotti vaimolle hurjaa lohdutusta ja lisäsi sitä ylpeätä tietoisuutta, että oli moisen suojeluksen alaisena. Tästä hetkestä alkaen hän ani harvoin astui ulkopuolelle linnaa. Ja vähitellen häneen ei enää jäänyt ihmiselämästä melkein mitään muuta käsitystä, kuin minkä täällä linnassa saattoi saada. Hänellä ei ollut palvelijattarena mitään erityistä tehtävää; mutta tästä rosvojoukosta milloin toinen, milloin toinen joka hetki antoi hänelle jotain työtä, mikä oli hänen painajaisenaan.
Milloin hänellä oli repaleinen vaatekappale parsittavana, milloin kiireisesti valmistettava ateria niille, jotka palasivat joltakin retkeltä, milloin täytyi hänen sitoa haavoittuneita. Noitten ihmisten käskyihin, moitteisiin ja kiitoksiin liittyi aina ivaa ja karkeita sanoja. Vanha eukko — tämä oli hänen tavallinen nimensä. Liikanimet — joku sellainen seurasi aina mukana — vaihtelivat asianhaarojen ja puhuttelijan tuulen mukaan. Kun eukkoa häirittiin hänen laiskuudessaan tai kun hänen kiukkuisaa ärtyisyyttään kiihoitettiin, mitkä olivat kaksi hänen huomattavaa ominaisuuttaan, hän usein tiuskasi vastauksia noihin kohteliaisuuksiin, käyttäen sanoja, joissa pääpiru olisi saattanut huomata enemmän omaa henkevyyttään kuin yllyttäjien puheissa.
— Näettehän tuolla alhaalla nuo vaunut? sanoi hänelle herra.
— Totta minä näen, vastasi vaimo, ojentaen esiin väkäleukaansa ja mulkoillen ontoilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut pullistaa ne esiin kuopista.
— Pane heti paikalla kuntoon kantotuoli, nouse siihen ja anna kantaa itses mitä pikimmin "Pahaan-Yöhön". Sinun tulee olla siellä ennenkuin nuo vaunut ovat sinne saapuneet. Eivätpä ne muuten etene ruumissaattoa nopeammin. Noissa vaunuissa on … pitäisi olla nuori nainen. Jos hän siinä on, niin sano Haukalle minun käskevän hänen siirtää tuon naisen kantotuoliin ja että hän viipymättä saapuu luokseni. Sinun tulee nousta kantotuoliin tuon … nuoren naisen viereen; ja kun olette saapuneet tänne ylös, niin viet hänet asuntoosi. Jos hän sinulta kysyy, minne hänet viet, kenen on tämä linna niin varo…
— Oh, sanoi eukko.
— Mutta, jatkoi Nimittämätön, rohkaise hänen mieltään, rauhoita häntä.
— Mitä pitää minun hänelle sanoa?
— Mitä sinun pitää sanoa? Rohkaise hänen mieltänsä, sanon minä. Oletko elänyt näin vanhaksi tietämättä, miten pitää rohkaista jotain olentoa, kun tahtoo? Etkö koskaan itse ole tuntenut sydämen ahdistusta? Etkö tiedä, minkälaiset sanat sellaisina hetkinä tuottavat huojennusta? No niin, sano hänelle sellaisia sanoja. Keksi sellaisia ja mene joutuin hiiteen!
Vanhan vaimon poistuttua, hän jäi hetkeksi ikkunan ääreen, tuijottaen noihin vaunuihin, jotka jo näyttivät paljon suuremmilta. Sitten hän kohotti katseensa aurinkoon, joka tuona hetkenä vaipui vuoren taakse; nyt hän katseli sen yläpuolelle ryhmittyneitä hajanaisia pilviä, mitkä ruskeista silmänräpäyksessä vaihtuivat hehkuviksi kuin tuli.
Hän vetäytyi pois, sulki ikkunan ja alkoi astuskella edestakaisin huoneessa kiireisen vaeltajan tavoin.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Vanha vaimo oli kiireissään rientänyt noudattamaan käskyä ja itse vuorostaan jakelemaan tarpeelliset määräykset, mahtavana tuon nimen kautta, joka kenen mainitsemana tahansa täällä saattoi kaikkien jalat ketteriksi; ja tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kenenkään mieleen koskaan olisi johtunut se ajatus, että kukaan olisi ollut kyllin uskalias sitä väärinkäyttääkseen.
Eukko oli todella saapunut Pahan-Yön kohdalle vähää ennen vaunujen tuloa. Ja huomattuaan niiden lähenevän, hän astui alas kantotuolista, viittasi ajuria pysähtymään, meni vaununovelle ja kuiskasi korvaan Haukalle, joka oli kuroittanut päänsä ulos, isännän käskyn.
Vaunujen pysähtyessä Lucia säpsähti ja heräsi kuin horrostilasta. Hän tunsi uudelleen kauhun väristyksen, aukaisi levälleen suunsa ja silmänsä ja katseli. Haukka oli kyyristynyt vaunujen takakulmaan, ja vanha vaimo, leuka vaununovella, katseli Luciaa sanoen:
— Tulkaa, lapseni; tulkaa lapsiparka; tulkaa minun kanssani, jolle on annettu määräys teitä hyvin kohdella, teitä rauhoittaa, teitä rohkaista.
Kuullessaan naisäänen, tyttöraukka tunsi sydämensä hetkeksi rauhoittuvan ja rohkaistuvan; mutta seuraavassa tuokiossa hän vaipui vielä syvemmän pelon valtoihin.
— Kuka te olette? hän kysyi, ääni värähdellen, ja kiinnittäen vanhukseen tuijottavan ja ihmettelevän katseen.
— Tulkaa, tulkaa, lapsiparka, tämä yhä vaan toistamistaan toisti.
Haukka ja nuo molemmat muut rosvot, jotka eukon sanoista ja tavattoman leppoisasta äänestä tekivät johdelmiaan linnaherran tarkoituksiin nähden, koettivat hekin ystävällisin puhein kehoittaa sorronalaista tottelemaan. Mutta tämä edelleen katsoi ympärilleen. Ja vaikka jylhä ja tuntematon seutu ja vartijoiden varmuus eivät sallineet mitään avun toivoa, hän kuitenkin aukaisi suunsa aikoen huutaa. Mutta nähdessään Haukan silmillään mulkoilevan samoin kuin nenäliinatemppua tehdessään, hän vaikeni, vapisi, ja huolimatta vastustuksestaan hänet pantiin istumaan kantotuoliin. Eukko nousi siihen hänen jälkeensä. Haukka antoi kahden rosvokumppaninsa suojelusjoukkona astua jälessä ja alkoi itse joutuin kiivetä rinnettä ylös noudattaakseen isäntänsä kutsua.
— Kuka te olette? kysyi Lucia ahdistuksissaan tuolta tuntemattomalta ja vastenmielisen näköiseltä vanhukselta. Miksi on minut jätetty seuraanne? Missä olen? Minne minua viette?
— Erään henkilön luo, joka tahtoo tehdä teille hyvää, vastasi eukko; suuren her… Ylen onnellinen se, jolle hän tahtoo tehdä hyvää! Todella teidän onnenne. Olkaa pelotta; iloitkaa, sillä hän käski minun rohkaista mieltänne. Sanokaa te hänelle, eikö totta, että olen teitä rohkaissut?
— Kuka hän on? Minkätähden? Mitä hän minusta tahtoo? Enhän kuulu hänelle. Sanokaa minulle, missä olen. Antakaa minun mennä; sanokaa näille ihmisille, että päästävät minut menemään, että vievät minut johonkin kirkkoon. Oi, te, joka olette nainen, Neitsyt Marian nimessä!…
Tämä pyhä ja suloinen nimi, jota tuo vaimo hartaasti kunnioittaen oli toistanut elämänsä ensi vuosina, ja jota ei pitkään aikaan ollut avuksihuutanut eikä kenties kuullut mainittavan, teki tämän poloisen mieleen tällöin sekavan, omituisen, myöhästyneen vaikutuksen, kuten valon ja esineiden muodon himmeä muisto raihnaiseen ja nuoruudestaan sokeaksi tulleeseen vanhukseen.
Tällävälin Nimittämätön seisoi linnanportin edessä, katsoi alas ja näki kantotuolin kohoavan, hitaasti lähestyvän, käymäjalkaa, kuten äsken vaunut, ja siitä edellä matkan päässä, joka hetki hetkeltä väheni, Haukan kiipeävän polkua juoksujalassa. Kun tämä oli saapunut kukkulan huipulle, sanoi herra hänelle:
— Tule tänne!
Ja kulkien Haukan edellä hän astui sisälle ja meni erääseen linnan huoneeseen.
— No miten on? hän sanoi pysähtyen.
— Kaikki kuin olla pitää, vastasi Haukka kumartaen. — Sana ajallansa, nuori nainen ajallansa, ei niin elävätä sielua paikalla, yksi ainoa huuto, joka ei hälyyttänyt ketään saapuville, ajuri ripeä mies, hevoset tuliset, ei ketään kohdattu matkalla; mutta…
— Mutta mitä?
— Mutta … puhun vilpittömästi, olisin kernaammin tahtonut saaneeni määräyksen kiidättää hänelle luodin selkään, kuulematta hänen puhuvan, katsomatta häntä silmiin.
— Mitä? Mitä oikeastaan tahdot sanoa?
— Tahdon sanoa … että koko tuona aikana, joka tuntui niin pitkältä … hän todella minua liiaksi säälitti.
— Säälitti? Mitä sinä tiedät säälistä? Mitä on sääli?
— En ole sitä koskaan niin hyvin tajunnut kuin tällä kertaa; säälin laita on hieman samoin kuin pelon; jos annatte sille jalansijaa, ette enää ole mies.
— No, miten tuo nainen saattoi sinua niin liikuttaa, että tunsit sääliä?
— Niin, armollinen herra! Ajatelkaapas! … niin kauan aikaa … itkeä, rukoilla ja katsella teitä silmiin … ja sitten käydä kalpeaksi, kuolonkalpeaksi! … sitten nyyhkyttää ja vielä rukoilla, ja sanoa sanoja, jotka…
— En huoli tuota naista tänne linnaani, ajatteli itsekseen
Nimittämätön. Tein väärin, kun annoin lupaukseni, mutta olen
luvannut … luvannut. Kun hän on kaukana täältä… Ja hän nosti
Haukkaan katseensa käskevän näköisenä.
— Heitä nyt hiiteen säälisi, hän sanoi, nouse hevosen selkään, ota mukaasi kumppani, kaksi, jos tahdot, ja ratsasta pysähtymättä, kunnes olet saapunut Don Rodrigon linnaan, tiedäthän. Sano hänelle, että hän heti paikalla lähettää … mutta heti, sillä muuten…
Mutta toinen ei värähteli hänen sisällään vielä käskevämpänä kuin ensimäinen ja esti häntä lopettamasta.
— Ei, hän sanoi hyvin päättäväisen näköisenä ja äänisenä, ikäänkuin alistuakseen tuon salaisen sisäisen äänen vallan alle. — Ei; mene levolle; ja huomisaamuna … teet, minkä sinulle käsken.
— Varmaankin tuolla naisella on liittolaisenaan joku taikahenki, hän sitten ajatteli jäätyään yksin seisomaan, liikkumatta, käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna yhteen permannon kohtaan, johon korkeasta ikkunasta sisään lankeavat kuun säteet kuvasivat vaalean valokuvion, minkä paksujen rautaristikkojen varjo jakoi ruutuihin ja jonka ruutujen kehykset eroittivat runsaisiin pikkuosastoihin.
Hänen ajatuksenjuoksunsa jatkui:
— Haukka tunsi sääliä!… Huomenna, ja hyvin varhain, pois täältä tuo nainen. Täyttyköön hänen kohtalonsa, älköönkä hänestä sitten enää puhuttako; ja … — hän jatkoi yhä ajatuksissaan yhtä innokkaana kuin se, joka antaa käskyn tottelemattomalle lapselle, hyvin tietäen, ettei tämä kuitenkaan tule tottelemaan — älköönkä häntä sitten edes enää ajateltako. Älköönkä tuo kirottu Don Rodrigo tulko minua vaivaamaan kiitoksillaan, sillä … en enää tahdo kuulla puhuttavan tästä naisesta. Olen tehnyt hänelle tuon palveluksen yksinomaan sentähden, … että olen luvannut. Ja lupasin … sillä se on kohtaloni. Mutta saapa Don Rodrigo maksaa tuon palveluksen, se on varma…
Ja hän koetti keksiä jonkun vaikean tehtävän Don Rodrigolle, ikäänkuin korvaukseksi, melkeinpä hyvitykseksi. Mutta uudelleen ilmaantuivat hänen mieleensä nuo sanat: Haukka on tuntenut sääliä!
— Miten hiidessä tuo nainen onkaan sellaista aikaansaanut? hän jatkoi, tuon ajatuksen lumoamana. Tahdon nähdä hänet. — Ei toki, mitä joutavia. Mutta sentään, tahdon hänet nähdä.
Ja kuljettuaan huoneesta toiseen, hän saapui pienille portaille, kiipesi niitä ylös haparoiden, meni vanhan eukon huoneen ovelle, ja potkaisi sitä.
— Ken siellä?
— Aukaise.
Kuultuaan tämän hyvin tunnetun äänen vanhus parilla hyppäyksellä riensi ovelle; kuuli salvan narisevan rautarenkaiden läpi liukuessaan, ja ovi ponnahti auki. Nimittämätön pysähtyi kynnykselle ja jonkunmoisella kolmijalkapöydällä palavan lampun valossa hän näki Lucian kyykistyneenä permannolle huoneen soppeen, joka oli etäimpänä ovesta.
— Kuka on käskenyt sinun heittää hänet tuohon kuin ryysykasan, sinä poloinen? hän tiuskasi eukolle vihastuneen näköisenä.
— Hän on asettunut, minne itse tahtoi, vastasi vanha vaimo nöyränä. Olen tehnyt minkä suinkin olen voinut, rohkaistakseni hänen mieltään; hän saattaa sen itse teille todistaa: mutta se on ollut sula mahdottomuus.
— Nouskaa, sanoi Nimittämätön Lucialle, lähestyttyään häntä.
Mutta tyttöparka, jonka mieli jo ennestään oli niin pelästyksissään ja hämmentynyt, oli äkkiä, tuon miehen kolkuttaessa ovelle, hänen sitä avatessa, sisäänastuessa ja puhuessa joutunut uuden kauhun valtaan; ja hän painautui entistään enemmän soppeensa, kasvot käsiin peitettyinä ja muuten liikkumatta, kuin vapisten koko ruumiissaan.
— Nouskaa, en tahdo tehdä teille pahaa … vaan päinvastoin tehdä teille hyvää, toisti herra… Nouskaa! jylisi sitten tämä ääni, kiukkuisena siitä, että oli täytynyt kaksi kertaa käskeä, ilman että toteltiin.
Ikäänkuin pelostaan ponnahtaen onneton äkkiä kohosi polviensa varaan; hän pani kätensä ristiin, asettui samaan asentoon kuin jonkun pyhän kuvan eteen, kohotti katseensa Nimittämättömään, loi ne heti taas alas ja huudahti:
— Tässä olen: surmatkaa minut!
— Olen jo teille sanonut, etten tahdo tehdä teille pahaa, toisti Nimittämätön leppyneellä äänellä ja tähystellen noita surun ja kauhun hämmentämiä kasvoja.
— Rohkeutta, rohkeutta, sanoi vanha eukko; sanoohan hän sen teille itse, ettei tahdo tehdä teille pahaa…
— Ja minkätähden, virkkoi Lucia äänenpainolla, josta keskeltä pelon väreilyä kuitenkin pisti esiin jonkunmoinen paheksumisen ja epätoivon aiheuttama varmuus, minkätähden saatatte minut kärsimään manalan tuskia? Mitä minä olen teille tehnyt?
— Onko teitä pahoin pidelty? Puhukaa…
— Oh! Pahoinpidelty. Minut on vangittu salakavalasti,
väkivaltaisesti. Minkätähden he minut vangitsivat? Miksi olen täällä?
Missä olen? Enhän ole muuta kuin ihmisparka? Mitä olen teille tehnyt?
Jumalan nimessä…
— Jumala, Jumala, keskeytti Nimittämätön: aina vaan Jumala! Niillä, jotka eivät itse voi puolustautua, joiden voimat eivät riitä, on aina tuo Jumala suussa, ikäänkuin olisivat puhuneet hänen kanssaan. Mitä siis väitätte tuon Jumalanne avulla?… Tehdäkö minulle?…
Mutta hänen lauseensa jäi kesken.
— Voi, herra! Mitäpä minä väittäisin! Mitä voin minä yleensä väittää, minä, poloinen, mitä muuta saatan toivoa, kuin että te olisitte armollinen minua kohtaan? Jumala antaa niin paljon anteeksi armahduksen vuoksi! Antakaa minun mennä; säälistä, antakaa minun mennä. Mitä hyötyä voi olla sillä, jonka kerta täytyy kuolla, siitä, että pakoittaa ihmisparan niin paljon kärsimään? Oi, te, joka voitte käskeä, sanokaa, että päästävät minut menemään! He ovat pakolla tuoneet minut tänne. Antakaa minun nousta kantotuoliin tämän vaimon kanssa ja antakaa viedä minut ———aan, missä on äitini. Oi, Pyhä Neitsyt! Äitini, armahtakaa toki, äitini! Ehkei hän ole kaukana täältä … näinhän kotiseutuni vuoret; miksi annatte minun niin kauheasti kärsiä? Antakaa viedä minut johonkin kirkkoon, rukoilen puolestanne koko elinikäni. Mitä merkitsee teille yhden ainoan sanan lausuminen? Kas, te jo hellytte säälistä: sanokaa yksi ainoa sana, sanokaa se. Jumala antaa niin paljon anteeksi yhden ainoan laupeudentyön tähden!
— Oh, ettei hän ole jonkun niiden henkilöiden tytär, jotka ajoivat minut maanpakoon! ajatteli Nimittämätön; yhden noista raukoista, jotka tahtoisivat nähdä minun kuolevan! Nyt voisin nauttia tämän naisen vaikeroimisesta ja kyynelistä; ja sen sijaan…
— Oi, älkää karkoittako hyvää mielijohdettanne! Lucia jatkoi hehkuvasti, rohkaistuna huomatessaan jonkunmoisen epäröimisen sortajansa kasvoissa ja ryhdissä. Jumala on minulle tekevä tämän armonteon: hän on antava minun kuolla, ja silloin on minulta kaikki lopussa; mutta te?… Kerran kenties tekin… Ei, ei: minä tulen aina rukoilemaan Herraa, että hän suojelisi teitä kaikesta pahasta. Mitä siis teille merkitsee lausua yksi sana? Jospa tietäisitte, miltä tuntuu kärsiä tällaista kidutusta!
— No, rohkeutta, keskeytti Nimittämätön niin lempeästi, että hämmästytti vanhaa vaimoa. — Olenko tehnyt teille mitään pahaa? Olenko teitä uhannut?
— Ette suinkaan. Näen, että teillä on hyvä sydän, ja että säälitte tätä ihmisparkaa. Jos tahtoisitte, voisitte te minua peloittaa enemmän kuin kaikki muut: voisitte minut surmata; mutta sen sijaan olette hieman paisuttanut sydäntäni. Mutta nyt, kruunatkaa laupeudentekonne: vapauttakaa minut, vapauttakaa minut.
— Huomisaamuna…
— Oi, päästäkää minut vapaaksi heti, heti…
— Huomisaamuna näemme toisemme jälleen, minä sanon. Siihen asti, rauhoittukaa, rohkaiskaa mielenne; levätkää, tarvitsettehan myös syödä jotain: heti paikalla teille tuodaan ruokaa.
— Ei, ei, kuolen, jos joku muu astuu tänne sisälle, aivan varmaan kuolen. Viekää minut te itse johonkin kirkkoon. Jumala on palkitseva askeleenne.
— Ruoan tuoja tulee olemaan nainen, sanoi Nimittämätön. Ja tämän sanottuaan hän itse hämmästyi sitä, että oli keksinyt tällaisen apukeinon ja että hänen oli ollut tarvis tuumia sellaista, rauhoittaakseen naikkosta.
— Ja sinä, hän jatkoi heti kääntyen vanhan vaimon puoleen, kehoita häntä syömään; pane hänet sitten levolle tähän vuoteeseen. Ja jos hän tahtoo sinut viereensä, niin se tapahtukoon; muuten voit kyllä yhden yön maata permannolla. Virkistä, ilahduta häntä, sanon minä. Ja katso, ettei hänellä ole syytä valituksiin sinun tähtesi.
Näin sanottuaan hän nopeasti kulki ovelle. Lucia nousi ja riensi hänelle toistamaan rukoustaan; mutta hän oli jo kadonnut.
— Voi, miten olen onneton! Sulkekaa, sulkekaa ovi nopeasti. Ja kuultuaan oven paukahtavan kiinni ja salvan narisevan, hän painautui jälleen soppeensa.
— Voi, miten olen onneton, hän uudelleen huusi nyyhkyttäen. Ketä nyt rukoilen? Missä olen? Sanokaa minulle, sanokaa minulle te, minä rukoilen, kuka on tuo herra … hän joka juuri puhui kanssani?
— Kukako hän on? Kuka hän on? Tahdotte, että minä sen teille sanoisin. Vai pitäisi minun se teille sanoa. Sentähden, että hän teitä suojelee, niin tulette ylpeäksi ja tahtoisitte saada tahtonne perille, syöksemällä minut onnettomuuteen! Kysykää sitä pikemmin häneltä itseltään. Jos olisin niin heikko, että suostuisin pyyntöönne, niin ei osakseni tulisi niin hyviä sanoja kuin ne, jotka äsken kuulitte. Minä olen vanha, hän jatkoi mutisten hampaiden välissä. Pahus vieköön nuoret, jotka lumoavat yhtä paljon kyynelillään kuin naurullaan ja jotka aina lopulta ovat oikeassa!
Mutta kuullessaan Lucian nyyhkyttävän ja muistaessaan herransa uhkaavan määräyksen hän kumartui yhä sopessaan piileskelevän tytön yli ja jatkoi inhimillisemmällä ja lempeämmällä äänellä:
— No, kas niin, enhän ole sanonut teille mitään pahaa; älkää siis itkekö. Mutta älkää kysykö minulta asioita, joita minulla ei ole lupa teille sanoa; ja muuten voitte rauhoittua. Ohoh! Jospa tietäisitte kuinka moni olisi onnellinen, jos kuulisi hänen niin puhuvan, kuin hän puhui teille! Rauhoittukaa siis; heti tuodaan teille suuhun pantavaa; ja lisäksi minä, joka tämän talon asiat ymmärrän … siitä tavasta päättäen, millä hän teille puhui, voin ennustaa, että kaikki tulee käymään hyvin. Sitten te panette maata … ja jätättehän minullekin vähän tilaa, hän jatkoi tukahuttaen kiukkuaan.
— En tahdo syödä, enkä tahdo nukkua. Jättäkää minut rauhaan; älkää tulko minua lähelle; älkää poistuko täältä.
— No enhän toki! sanoi vanhus vetäytyen pois ja istuutuen tuolipahaiselle, mistä loi tyttöraukkaan kauhun ja kateuden sekaisia katseita. Sitten hän katseli vuodettaan ja kiroili mielessään sitä, ettei kenties saisi nauttia siitä koko sen yön aikana. Ja hän napisi kylmää vastaan. Mutta mielessään hän iloitsi ajatellessaan illallista, toivoen, että hänkin siitä oli saapa osansa. Lucia ei huomannut kylmää, ei tuntenut nälkää, ja ollen kuin tylsistynyt hän koki suruansa ja kauhuansa ainoastaan epämääräisesti, vallan kuin kuumesairas hourenäkyjä nähdessään.
Kuullessaan ovelta kolkutusta hän vavahti. Ja nostaen päätään kasvot säikähtyneinä, hän huudahti:
— Ken siellä? Ken siellä? Ei kukaan pääse sisälle!
— Ei mitään vaaraa: hyvä uutinen! sanoi eukko. Se on Marta, joka tuo ruokaa.
— Sulkekaa, sulkekaa heti ovi! huusi Lucia.
— No, heti paikalla, heti paikalla! vastasi eukko.
Ja otettuaan Martan kädestä korin, hän lähetti tämän kiireisesti menemään, sulki jälleen oven ja laski korin keskellä huonetta olevalle pöydälle. Sitten hän moneen kertaan toisti Lucialle kehoitustaan tulla syömään näitä herkkuja. Hän käytti mielestään mitä tehokkaimpia sanoja herättääkseen poloisen ruokahalua ja puhkesi huudahduksiin ruokalajien oivallisuudesta:
— Onpa tässä herkkupaloja, joita rahvas muistaa kauan, jos joskus saa niitä syödäkseen! Entä viini sitten! Samaa lajia, jota isäntä itse juo ystäviensä seurassa … kun näitä tulee käymään … ja kun he tahtovat tulla hyvälle tuulelle. Kuuletteko!
Mutta huomattuaan, että kaikki nämä houkuttelut olivat turhia, hän sanoi:
— Te vaan ette huoli. Älkääpä vaan kaiken tämän jälkeen huomenna sanoko, etten minä muka ole teitä kehoittanut ja rohkaissut. Mutta syönpä tässä tällävälin minä. Ja tästä jää enemmän kuin tarpeeksi teille, kun päätätte tulla järkiinne ja totella.
Näin sanottuaan hän ahneesti hyökkäsi aterian kimppuun.
Tultuaan kylläiseksi, hän nousi, meni taas Lucian soppea kohti; ja kumartuen hänen puoleensa, hän uudelleen kehoitti häntä syömään ja panemaan maata.
— Ei, ei, minä en tahdo mitään, vastasi Lucia heikolla ja uneliaalla äänellä. Sitten hän jatkoi päättävämmin:
— Onko ovi suljettu? Onko se hyvin lukittu?
Ja katseltuaan tarkoin ympärilleen huoneessa, hän nousi, ojensi eteensä käsiään ja kulki epäilevin askelin oveen päin saadakseen siitä varmuutta.
Eukko juoksi sinne ennen häntä, ojensi kätensä lukkoa kohti, tarttui toisella kädellä ovenripaan, jota ravisti, vingutti salpaa sinkilässä ja sanoi:
— Kuuletteko? Huomaatteko? Onko se hyvin lukossa? Oletteko nyt tyytyväinen?
— Oh, tyytyväinen, minäkö täällä tyytyväinen? vastasi Lucia taas painautuen nurkkaansa. — Mutta Herra tietää, että minä olen täällä.
— Tulkaa ainakin nukkumaan: mitä teette siinä loikomassa kuin koira? Onko koskaan nähty, että ihminen hylkää mukavuutta, jota hänelle tarjotaan?
— Ei, ei, jättäkää minut rauhaan.
— No, niinkuin tahdotte. Katsokaapa: minä jätän teille hyvän paikan, minä panen maata laidalle, minä alistun tähän epämukavuuteen teidän tähtenne. Jos tahdotte tulla vuoteeseen, tiedätte miten sen teette. Muistakaa, että pyysin teitä moneen kertaan sitä tekemään.
Näin sanottuaan hän pujahti peitteen alle täysin puettuna; sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen.
Lucia pysyi liikkumattomana, yhä vaan kyyristyneenä samassa sopessa, polvet leuan alla, kädet polviin nojaten ja kasvot käsiin peitettyinä. Hänen tilansa ei ollut unta eikä valvontaa, vaan nopeasti haihtuvaa, ajatuksien, näkyjen, kauhunkuvien synkkää vuorottelua. Milloin hän, ollen selvemmin tajuissaan ja muistaen selvemmin sitä kauhistusta, jonka todistajana ja uhrina hän oli ollut tuona onnettomana päivänä, mietti tuskallisesti tämän salaperäisen ja hirvittävän todellisuuden yksityiskohtia, joka häntä joka taholta ympäröi. Milloin taas hänen mielensä siirtyen vielä synkempään ajatuspiiriin, taisteli epävarmuuden ja tulevaisuuden pelon synnyttämiä aaveita vastaan. Hän oli vaipuneena tähän hirveään ahdistukseen niin pitkän aikaa, että tälläkin kertaa tahdomme nopeasti liukua sen yli. Viimein hän murtuneena, lamautuneena ojensi jähmettyneet jäsenensä, paneutui makaamaan tai pikemmin vaipui pitkäkseen permannolle ja pysyi jonkun aikaa tilassa, joka enemmän vivahti todelliseen uneen.
Mutta äkkiä hän kavahti ylös ikäänkuin sisäisen äänen kutsuessa. Ja tunsi tarvetta täydelleen herätä, jälleen täydelleen hallita ajatuksiaan, ymmärtää missä oli, miten ja miksi.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti erästä hälyä, joka tunki hänen korvaansa. Se oli eukon hidas ja käheä kuorsaus. Hän aukaisi silmänsä ja näki vaalean valon vuoroin leimahtavan ja vuoroin sammuvan. Se oli lampun sydän, joka sammumaisillaan ollen loi vavahtelevaa ja epävarmaa valoa, minkä seuraavassa tuokiossa palautti, niin sanoaksemme, kuten aalto, joka hyökkää rannalle ja siitä taas pakenee. Ja tämä valo, joka hylkäsi esineet, ennenkuin ne siltä olivat saaneet selvän muodon ja määrätyn värinsä, ei sallinut silmän eroittaa muuta kuin himmeitä ja epämääräisiä kuvia. Mutta pian veresten vaikutelmien muisto palasi Lucian mieleen ja auttoi häntä eroittamaan selvemmin sitä, mikä näölle ilmeni vaan epäselvästi ja epätäydellisesti.
Tuskin oli onneton Lucia herännyt, kuin jälleen tunsi vankilansa: kaikki tuon eletyn päivän kamalat muistot, kaikki tulevaisuuden kauhut häntä yhtä haavaa ahdistivat. Ja itse tämä uusi levollisuus, joka oli seurannut niin runsasta rauhattomuutta, tämä jonkunmoinen lepo ja huolettomuus, johon oli vaipunut, lisäsivät hänen entisiin kauhuihinsa uuden kauhun; ja hänet valtasi niin katkera suru, että toivoi kuolevansa. Mutta samassa hän muisti, että hänellä kuitenkin vielä oli jälellä yksi apukeino, nimittäin rukous; ja sitä ajatellessaan hän tunsi mielessään välkähtävän nopean toivon säteen. Hän otti uudelleen esille rukousnauhansa ja alkoi rukoilla; ja mikäli rukous nousi hänen vapisevilta huuliltaan, hän tunsi jälleen syntyvän ja kasvavan sydämessään epämääräisen luottamuksen.
Äkkiä toinen ajatus kulki läpi hänen mielensä: hän arveli, että hänen rukouksensa otettaisiin paremmin vastaan ja kuultaisiin varmemmin, jos hän tuossa epätoivossaan ollen tekisi jonkun uhrauksen. Hänen mieleensä muistui silloin mikä hänellä maailmassa oli ollut rakkainta; sillä tuona hetkenä hänen sielunsa ei voinut tuntea muuta tunnetta kuin kauhua, eikä käsittää muuta toivoa, kuin vapautumista; tämä rakkain seikka muistui hänen mieleensä, ja hän päätti heti uhrata sen. Hän kohosi polvilleen, puristi kiihkeästi poveaan vastaan ristiinpantuja käsiään, joista riippui rukousnauha, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi:
— Oi, pyhä Neitsyt, te, jonka haltuun niin usein olen itseni uskonut ja joka niin usein olette rukoukseni kuullut ja minua lohduttanut! Te, joka olette kärsinyt niin suuria tuskia ja joka nyt olette niin kunniakas ja olette tehnyt niin paljon ihmeitä ahdistuneiden raukkojen hyväksi, oi, auttakaa minua! Vapauttakaa minut tästä vaarasta, antakaa minun terveenä ja vahingoittumattomana palata äitini luo, te Jumalan äiti; ja minä teen teille lupauksen pysyä neitsyenä, luovun ainaiseksi sulh … tuosta poloisesta onnettomasta miehestä, enkä tahdo vastedes olla kenenkään muun kuin teidän oma.
Lausuttuaan nämä sanat hän painoi alas päänsä, pani rukousnauhan kaulaansa, ikäänkuin vihkiytymisen merkiksi, mutta samalla suojelukseksi, ja sen uuden hengellisen taistelujoukon aseeksi, jonka jäseneksi juuri oli lupautunut. Hän istuutui jälleen permannolle ja tunsi sydämeensä palaavan jonkunmoisen tyyneyden, jonkunmoisen luottamuksen. Hän muisti tuon mahtavan tuntemattoman toistaman: huomisaamuna, ja hän luuli tässä sanassa piilevän ikäänkuin pelastuksen lupauksen. Hänen aistinsa, jotka olivat väsyneet niin pitkästä ja rajusta taistelusta, uupuivat vähitellen keskellä tätä hänen ajatustensa tyyntymistä. Ja viimein melkein aamun valjetessa, suojelijattarensa nimi huulillaan, Lucia vaipui sikeään ja jatkuvaan uneen.
Mutta tässä samassa linnassa oli toinen henkilö, joka kernaasti olisi tahtonut tehdä samoin, mutta jolle se ei onnistunut. Lähdettyään Lucian luota, niin sanoaksemme paettuaan häntä, annettuaan määräyksensä illallisen tarjoamisesta vangitulle ja käytyään tapansa mukaan tarkastamassa muutamia linnan vartiopaikkoja, yhä tuo kuva mielessä, yhä nuo rukoilevat sanat kaikuen korvissa, Nimittämätön oli kiireisesti syössyt huoneeseensa, oli nopeasti sulkeutunut siihen, ikäänkuin ulkona olisi ollut häntä vahvempi vihollinen, ja oli sitten riisuutunut ja heittäytynyt vuoteeseensa. Mutta tuo kuva, joka nyt oli entistään selvempi, entistään eloisampi hänen mielessään, tuntui tuona hetkenä sanovan hänelle: et tule nukkumaan.
— Mikä hullu naikkosen uteliaisuus saattoikaan minut häntä näkemään? Tuo Haukka pahus on oikeassa, silloin ei enää ole mies… Minäkö en enää olisi mies! Mikä, hiidessä, siis on minut vallannut? Mitä uutta on minulle tapahtunut? Tiesinhän sen jo, että naiset itkevät ja vaikeroivat. Miehetkin joskus vaikeroivat, kun eivät voi tehdä vastarintaa. Mitä, perhana, enkö siis koskaan ole kuullut naisten poraavan?
Ja tässä, suuresti vaivaamatta muistiaan, tämä itsestään palautti hänen mieleensä useamman kuin yhden tilaisuuden, jolloin eivät rukoukset eivätkä valitukset olleet voineet häntä taivuttaa luopumaan yrityksistä, jotka kerran oli vahvasti päättänyt panna täytäntöön. Mutta nämä muistot eivät suinkaan tuottaneet hänelle sitä rohkeutta, mikä häneltä puuttui tämän päätöksen toimeenpanoon, ne eivät suinkaan karkoittaneet hänen sydämestään tuota säälin tunnetta, josta hän niin kernaasti olisi tahtonut vapautua, vaan liittivät siihen päinvastoin eräänlaista hämmennystä ja raivokasta katumusta, niin että hänestä tuntui helpoitukselta palata tuohon ensimäisen Lucian herättämään kuvaan, jota vastaan hän oli koettanut kiihoittaa rohkeuttaan.
— Hän elää vielä, tämä nainen, hän ajatteli. Hän elää, hän on täällä; on vielä aika. Saatan sanoa hänelle: menkää, ja palatkoon ilo jälleen sydämeenne; saatan nähdä noiden kasvojen muuttuvan, saatanpa hänelle sanoa: Antakaa minulle anteeksi … antakaa minulle anteeksi? Minäkö pyytäisin anteeksi? Naiselta? Minä?… No niin, ja jos kuitenkin sana, sellainen sana voisi minulle tehdä hyvää, tuottaa hieman viihdytystä tälle pirulliselle levottomuudelleni, niin sanoisin hänelle, niin lausuisin sen sanan, totisesti sen lausuisin. Mihin tilaan olenkaan joutunut! En enää ole mies, en enää ole mies!… Joutavia, hän sitten sanoi kääntyen rajusti toiselle kyljelleen vuoteessa, joka oli käynyt hirvittävän kovaksi, peitteensä alla, joka oli muuttunut kauhean raskaaksi. — Joutavia kaikki tämä. Onhan tällainen usein kummitellut päässäni! Tämä haihtuu kuin kaikki edellinenkin.
Ja sitä karkoittaakseen, hän haki jotain tärkeätä yritystä; jotain tuollaista seikkaa, joka tavallisesti täytti hänen mielensä täydelleen, jotta olisi voinut kiinnittää siihen kaikki ajatuksensa. Mutta hän ei sellaista löytänyt. Kaikki ilmeni hänelle uudessa valossa: mikä muulloin voimakkaammin oli kiihoittanut hänen halujaan, ei nyt enää tarjonnut hänelle mitään viehätysvoimaa: intohimo, joka hevosen tavoin nähdessään varjon äkkiä muuttuu vikuriksi, kieltäytyi kulkemasta edelleen. Kun hän muisteli alkuunpantuja, vielä päättämättömiä yrityksiä, ei hän innostunut tuumiessaan niiden täyttymistä, eikä tuskastunut ajatellessaan esiintyviä vastuksia — vihanpuuskauskin olisi tuona hetkenä hänestä tuntunut lievennykseltä — mutta sen sijaan hän tunsi surumielisyyttä, melkein kammoa jo suorittamiensa toimenpiteiden johdosta.