Tulevaisuus tuntui hänestä kaikesta mielenkiinnosta, tahdonilmauksista, toiminnasta tyhjältä, täydeltä yksistään sietämättömiä tuskia, kaikki vastaiset hetket sen hetken kaltaisilta, joka paraikaa kului niin hitaasti ja niin raskaana painoi hänen päätään. Hän järjesteli mielikuvituksessaan kaikki salamurhaajansa, eikä keksinyt mitään, jota olisi huolinut heille määrätä tehtäväksi. Sekin ajatus, että oli jälleen näkevä heidät, että oli astuva heidän keskelleen, tuntui hänestä taakalta, joka kasaantui entisten lisäksi, se tuotti hänelle pelkkää inhoa ja huolta. Ja kun hän kaikesta huolimatta tahtoi löytää jonkun tehtävän seuraavaksi päiväksi, jotain toteutettavissa olevaa, oli hänen pakko pysähtyä tuohon ainoaan ajatukseen, että hän seuraavana päivänä saattoi antaa vapauden onnettomalle vangilleen.
— Tulen hänet vapauttamaan, aivan varmasti tahdon hänet vapauttaa. Heti aamun valjetessa lähden joutuin hänen luokseen ja sanon: Menkää, lähtekää pois. Annan hänelle saattojoukon… Entä lupaukseni? Entä sitoumukseni? Entä Don Rodrigo?… Mutta mikä hän sitten on, tuo Don Rodrigo?
Miehen tavoin, jonka äkkiä yllättää esimiehen odottamaton ja hämille saattava kysymys, Nimittämätön ajatteli heti mitä vastaisi tähän kysymykseen, jonka itse itselleen oli asettanut tai oikeammin, jonka hänelle oli asettanut tuo uusi oma-itsensä, mikä äkkiä suunnattomasti kasvaneena nousi hänen tietoisuudestaan ikäänkuin tuomitsemaan hänen entistä minäänsä. Hän haeskeli sentähden mielessään niitä syitä, joiden nojalla melkein ennen kuin häntä oli pyydetty, oli voinut sitoutua vallan ilman mitään vihan tai pelon aihetta saattamaan niin suureen kärsimykseen onnettoman tuntemattoman naisen, yksinomaan halusta tehdä mieliksi tuolle miehelle. Mutta kaukana siitä, että hänen olisi onnistunut huomata syitä, jotka tuona hetkenä olisivat kyenneet tuota tekoa puolustamaan, hän ei edes tahtonut kyetä ymmärtämään, miten oli mokoman teon tullut tehneeksi. Tuo päätös, joka ei suinkaan ollut mikään itsetietoisen harkinnan tulos, oli pikemmin ollut äkillinen päähänpisto henkilöllä, joka totteli vanhoja totuttuja tunteita, se oli lukemattomien edelläkäyneiden seikkojen tulos. Ja tuo kiusaantunut omantuntonsa tutkija johtui, selvitellessään itselleen yhtä ainoata seikkaa, tarkastamaan koko elämäänsä.
Kun hän mielessään siirtyi taaksepäin vuodesta vuoteen, sitoumuksesta sitoumukseen, rikollisesta teosta toiseen, murhasta murhaan, niin jokainen hänen teoistaan esiintyi hänen uudelle ja itsetietoiselle arvostelulleen vailla niitä tunteita, jotka muinoin olivat hänen päätöksensä aiheuttaneet ja saattaneet hänet tuollaisen teon toimeenpanemaan. Ja tämä hänen kulunut elämänsä ilmeni nyt hirvittävässä valossa, jota nuo samaiset tunteet eivät silloin olleet sallineet hänen huomata. Nämä teot olivat kaikki osa häntä itseään, kokonaan hänen aikaansaannostaan.
Tämän ajatuksen aiheuttama kauhu, joka uudelleen nousi jokaisen tuollaisen synkän kuvan mukana, kiinnitakertuneena siihen, kiihtyi vähitellen epätoivoksi.
Hän kavahti rajusti istumaan, ojensi, ollen suunniltaan, kätensä kiviseinää kohti, pieluksensa taaksi, survaisi kätensä pistoolia vastaan, tarttui siihen, otti sen naulasta ja … juuri kun aikoi tehdä lopun sietämättömäksi käyneestä olemassaolostaan, hänen ajatuksensa kiintyi kauhistukseen, niin sanoaksemme haudan tuonpuoliseen huoleen, joka muistutti, että hänen olemassaolonsa maallisen vaelluksen loputtuakin yhä vaan jatkumistaan jatkuisi. Hän kuvitteli kammoten muodottomaksi käynyttä, liikkumatonta ruumistaan, joka joutuisi hänen jälkeensä eloon jääneen halvimmankin olennon mielivallalle alttiiksi, lisäksi ihmettelyä ja epäjärjestystä, joka seuraavana päivänä vallitsisi linnassa: kaikki mullin mallin; hän itse jähmettyneenä, voimattomana, äänettömänä, paiskattuna minne tahansa. Hän kuvitteli niitä kulkupuheita, jotka siitä leviäisivät, niitä selittelyjä, jotka moisen tapauksen johdosta syntyisivät linnassa, lähistössä ja kaukana; ja vielä lisäksi vihamiestensä iloa. Itse pimeys ja yön hiljaisuus saattoivat hänet näkemään kuolemassa jotain surullisempaa, hirvittävämpää; sitävastoin hänestä tuntui, että jos selkeällä päivällä olisi ollut ulkona, ihmisten näkyvissä, niin ei olisi epäröinyt heittäytyä vuorikoskeen siihen ainaiseksi kadotakseen. Ja vaipuneena näihin surullisiin mietteisiin hän aukaisi ja sulki suonenvedontapaisesti pistoolin hanan, kun toinen ajatus johtui hänen mieleensä.
— Entä jos tuota toista elämää, josta minulle puhuttiin kun olin lapsi, josta vielä puhutaan, josta aina puhutaan, kuin olisi se varma asia, jos sitä ei ollenkaan ole olemassa, jos se vaan on pappien keksintö, mitä teen minä silloin? Minkätähden kuolla? Mitä silloin väliä siitä, mitä olen tehnyt! Tämä mielentilani on hulluutta… Mutta jos tuo toinen elämä on olemassa!…
Tällaista epäillessään, tällaista vaaran mahdollisuutta ajatellessaan hän joutui vielä synkemmän ja masentavamman epätoivon valtoihin, josta ei kuolemakaan saattanut häntä vapauttaa. Hän pudotti aseen, sitten hän jonkun hetken raastoi käsin tukkaansa, hampaat kalisten, vavisten kaikissa jäsenissään. Äkkiä heräsivät hänen mielessään sanat, jotka kahteen kertaan muutama tunti aikaisemmin olivat kajahtaneet hänen korvaansa:
— Jumala antaa anteeksi niin paljon armahdusteon vuoksi!
Ja nämä sanat eivät palanneet mieleen sen nöyrän rukouksen muodossa, kuten ne oli lausuttu, vaan täysin voimakkaina ja samalla herättäen kaukaista toivoa. Tämä oli huojennuksen hetki. Hän poisti kädet ohimoiltaan ja ollen levollisemmassa asennossa, hän kiinnitti henkensä katseet noiden sanojen lausujattareen, ja hän ei enää nähnyt häntä armoa anovana, vaan mahtavan ja selkeän ryhtisenä kuin ainakin sen, joka jakelee armoa ja lohdutusta. Hän odotti ahdistuksissaan päivän valkenemista rientääkseen häntä vapauttamaan ja kuullakseen hänen suustaan toisia huojennuksen ja elämän sanoja; hän luuli näkevänsä, miten itse vei häntä hänen äitinsä luo.
— Entä sitten? Mitä teen huomenna, loppupäivänä? Mitä teen ylihuomenna? Ja seuraavana yönä, ja yönä joka palaa vuorokauden kuluttua? Pois, pois, nuo kauheat yön hetket!
Ja vaipuen tulevaisuuden tuskalliseen tyhjyyteen, hän turhaan haki jotain tapaa käyttää aikaansa, jotain keinoa elää päivin ja öin. Milloin hän ajatteli hylätä linnansa mennäkseen jollekin kaukaiselle seudulle, missä ei koskaan oltaisi kuultu hänestä puhuttavan. Mutta hän tunsi hyvin, että omatuntonsa tulisi seuraamaan häntä kaikkialle. Milloin häneen palasi epämääräinen toivo saada takaisin entinen rohkeutensa ja että hänen nykytilansa olisi ainoastaan jonkunlaista ohimenevää kuumehouretta. Milloin hän taas kammoksui päivän valoa, joka oli osoittava hänet ympäristölleen niin surkean muuttuneena; milloin hän taas sitä palavasti kaihosi, ikäänkuin tuon valon olisi pitänyt kirkastaa hänen ajatuksensakin.
Ja silloin äkkiä, juuri päivän sarastaessa, muutama hetki senjälkeen kuin Lucia on nukahtanut, ja ollessaan siinä liikkumattomana istumassa, hän kuulee värähtelevän korvassaan kuin epäselvän äänen, joka kuitenkin ilmaisee jotakin iloista. Hän rupeaa kuuntelemaan ja tuntee äänen kaukaiseksi pyhäkellon soitoksi. Ja edelleen kuunnellessaan hän tuntee vuoren antaman kaiun, joka aika ajoin kaukaisena toistaa nuo iloiset äänet niihin sekaantuen. Muutaman hetken kuluttua hän kuulee toisen kirkonkellon lähempää; sitten toisen vielä lähempää.
— Mikä onkaan tämän ilon aihe? Mistä iloitsevat kaikki nämä ihmiset?
Mikä onnellinen tapaus on heille sattunut?
Hän kavahtaa pois tältä tuskanvuoteelta. Ja pukeuduttuaan kiireisesti hän rientää aukaisemaan ikkunaluukkuja ja katselee ulos. Vuoret olivat vielä synkkinä; taivaalla ei ollut ainoastaan muutamia pilviä, vaan se oli tasaisen, tuhkaharmaan pilviverhon peitossa. Kuitenkin saattoi yhä lisääntyvän päivän valossa eroittaa laakson pohjukassa olevalla tiellä ihmisiä, jotka astuivat kiireisen innokkaasti edelleen; toisia, jotka juuri astuivat ulos majoistaan; kaikki kulkivat samaan suuntaan linnasta oikealla olevaa laakson suuta kohti; saattoi lisäksi eroittaa näiden ihmisten juhlapuvut ja -ilmeet.
— Mitä hiidessä, on noilla ihmisillä? Mitä ilahuttavaa voi olla näillä kirotuilla seuduilla? Minne rientää kaikki tämä väki?
Herätettyään huudollaan viereisessä huoneessa nukkuvan luotettavan bravon, hän kysyi tältä, mikä saattoi olla tämän liikkeen syynä. Rosvo vastasi, ettei siitä tietänyt enempää kuin isäntänsä, mutta että lähti asiaa tiedustelemaan. Herra jäi nojaten ikkunaan katselemaan tätä vilkasta näkyä.
Siinä oli miehiä, naisia, lapsia, jotka kulkivat ryhmittäin, kaksittain, yksitellen; mikä jouduttaen askeleitaan saavutti toisen, joka kulki edellä, sitten astuen edelleen hänen seurassaan; toinen tapasi majastaan astuessaan ensimäisen ohikulkijan tiellänsä, ja he astuivat yhdessä ystävien tavoin sovitulle retkelle. Heidän ryhtinsä ja eleensä ilmaisivat selvästi tavatonta kiirettä ja yhteistä iloa. Ja nuo yksimieliset, joskaan ei soinnukkaasti yhteen sulautuvat kellojen äänet, mitkä värähtelivät lähempää ja kaukaa, selvempinä tai kumeampina, tuntuivat ikäänkuin edustavan kaikkia noita eleitä ja korvaavan niitä sanoja, jotka eivät jaksaneet kohota tänne ylös.
Nimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas uteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään saada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle samaa innostusta.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Hiukan myöhemmin palkkalaisrosvo palasi kertomaan, että Milanon arkkipiispa, kardinaali Federigo Borromeo, oli edellisenä päivänä saapunut ———aan, ja että hänen aikomuksensa oli siellä viipyä koko sen päivän; että tieto tästä saapumisesta oli edellisenä iltana levinnyt monen peninkulman laajalti ympäristöön, ja että se oli väestössä herättänyt halun lähteä katsomaan tätä henkilöä, ja että kirkonkelloja soitettiin sekä juhlan merkiksi että kutsuna saapua paikalle. Linnaherra jäi yksikseen ja katsoi edelleen laakson pohjukkaan entistään miettiväisempänä.
— Yhden ainoan miehen vuoksi! Kaikki kiireissään, kaikki iloissaan nähdäkseen tuota miestä! Ja kuitenkin epäilemättä jokaisella noista ihmisistä on paha henkensä, joka häntä kiusaa! Epäilemättä; mutta ei yhdelläkään voi olla sellaista pahaa henkeä, kuin minulla; ei varmaankaan yksikään ole viettänyt sellaista yötä kuin minä! Mitä on siis tuossa miehessä, että hän voi tehdä kaikki nuo ihmiset niin iloisiksi? Jokunen kolikko, jonka umpimähkään jakelee siellä täällä… Kuitenkaan eivät kaikki nämä ihmiset riennä saapuville tuon almun vuoksi. No niin! Jotkut ilmaan tehdyt merkit, jotkut sanat… Oi, jos olisi minuakin varten noita sanoja, jotka voivat lohduttaa! Jos!… Miksi en menisi minäkin?… Miksi en?… Ja minä lähdenkin. Mitä muuta voisinkaan tehdä? Totisesti minä lähdenkin; ja tahdon puhua hänen kanssaan, kahden kesken tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä sanon hänelle? No niin, sanon hänelle kuka, mitä… Näenhän muuten sitten, mitä hän itse, tuo mies, saattaa minulle sanoa!
Tehtyään tämän epämääräisen päätöksen, hän joutuin päätti pukeutumisensa, otti ylleen eräänkuosisen viitan, jossa oli jotain sotilaallista; otti vuoteeseen jääneen pistoolin ja kiinnitti sen toiselle kupeelleen vyöhön; toiselle kupeelle hän kiinnitti toisen pistoolin, jonka otti alas seinältä; samaan vyöhön hän kätki tikarinkin. Seinältä hän niinikään otti alas karabiini-pyssyn, joka oli melkein yhtä kuuluisa kuin hän itse, ja ripusti sen kannattimen nojaan olalle. Hän otti lakkinsa ja astui ulos huoneesta. Ja kaikkein ensiksi hän suuntasi kulkunsa sitä huonetta kohti, johon oli jättänyt Lucian. Hän laski karabiini-pyssynsä alas oven edustan nurkkaan ja kolkutti, samalla antaen äänensä kuulua. Vanha eukko karkasi pois vuoteesta, heitti risaisen huivin hartioilleen ja riensi avaamaan. Herra astui sisään, ja luotuaan katseensa ympärilleen, hän huomasi Lucian kokoonkyyristyneenä nurkassa ja tyynenä.
— Nukkuuko hän? kysyi hän kuiskaten vanhukselta: tuossako on hänen makuusijansa? Tämäkö oli minun käskyni, sinä onneton?
— Olen tehnyt kaiken mahdollisen, vastasi eukko; mutta hän ei ollenkaan tahtonut syödä, eikä tulla nukkumaan.
— Anna hänen siis nukkua rauhassa. Varo häntä häiritsemästä; ja kun hän herää… Marta tulee tänne, viereiseen huoneeseen; ja sinun tulee lähettää hänet noutamaan mitä vaan tämä nuori nainen ikinä haluaa. Kun hän herää … niin sano hänelle, että minä … että isäntä on lähtenyt linnasta vähäksi aikaa, että hän pian palaa, ja että palatessaan tekee kaiken, mitä hän tahtoo.
Vanha vaimo vallan tyrmistyi arvellen itsekseen:
— Olisiko kenties tämä nainen joku prinsessa?
Herra läksi ulos huoneesta, otti jälleen karabiininsa, lähetti Martan odottamaan etuhuoneeseen, lähetti ensimäisen kohtaamansa palkkalaisrosvon ylös vahdiksi käskien, ettei hän päästäisi Lucian huoneeseen ketään muuta, kuin mainitun naisen. Sitten hän läksi linnasta ja alkoi nopeasti astua rinnettä alas.
Lähdekirjoituksemme ei mainitse sen matkan pituutta, joka oli linnasta siihen kylään, missä kardinaali oleskeli, mutta emme luule sen olleen joltistakin kävelymatkaa suuremman. Tätä läheisyyttä emme johda yksistään tämän laakson asujanten kokoontumisesta kyseessäolevaan kylään; sillä tämän ajan aikakirjoista olemme lukeneet, että ihmisiä riensi saapuville kauempaa kuin kahdenkymmenen Italian peninkulman päästä ympäristöltä saadakseen onnen kerran ihailla kardinaali Federigoa. Mutta kaikista muista seikoista, jotka aiomme kertoa ja jotka tapahtuivat tuona päivänä, on meidän pakko tehdä se johtopäätös, ettei tuo matka voinut olla varsin pitkä.
Ne palkkalaisrosvot, jotka sattumalta olivat polulla, pysähtyivät kunnioittavasti herran ohikulkiessa, odottaen, oliko hänellä joku käsky heille annettavana, vai tahtoiko hän ottaa heidät mukaansa jollekin retkelle. Ja jäivät sitten suuren hämmästyksen valtoihin nähdessään hänen omituisen ilmeensä ja ne katseet, jotka hän heihin loi vastauksena heidän tervehdyksiinsä.
Kun hän oli saapunut yleiselle maantielle, ohikulkijoita ihmetytti suuresti, että hän kulki ilman saattojoukkoa. Ensimäiset vaeltajat, jotka hänet huomasivat, alkoivat keskenään kuiskailla, luoda häneen epäluuloisia katseita ja väistyä molemmin puolin. Koko matkallaan hän ei astunut kahta askelta toisen kulkijan vieressä. Jokainen, joka näki hänen saapuvan viereensä, katseli häntä levottomana kulmien alta, tervehti ja harvensi askeleensa, jäädäkseen jälelle. Saavuttuaan kylään, hän siellä tapasi jo lukuisan kansanjoukon. Hänen ilmestyessään, hänen nimensä kulki suusta suuhun ja väkijoukko aukaisi kujan, päästääkseen hänet kulkemaan. Hän lähestyi erästä näistä varovaisista maalaisista ja kysyi häneltä, missä kardinaali oli.
— Pastorin talossa, tämä vastasi kunnioittavasti; ja hän näytti hänelle, missä se oli.
Herra meni sinne, astui sisälle pieneen pihaan, missä oli paljon pappeja, jotka kaikki katsoivat häneen hämmästyksen ja epäluulon sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän huomasi vastapäätä selällään olevan oven, joka johti pieneen saliin, mihin samoin oli kokoontunut joukko pappeja. Hän otti karabiini-pyssyn olaltaan ja nojasi sen pihan nurkkaan; sitten hän astui pieneen saliin. Sielläkin levottomat katseet, hänen nimeään toistava kumea kuiskinta, sitten syvä hiljaisuus vastaanottivat tulijaa. Hän kääntyi erään papin puoleen ja kysyi, missä oli kardinaali, ilmaisten toivomustaan puhua hänen kanssaan.
— Olen outo tässä huoneustossa, vastasi se, jolta kysyttiin; ja luotuaan nopean katseen ympärilleen, hän kutsui ristinkantaja-kappalaista, joka paraikaa eräässä salin sopessa kuiskasi virkaveljelleen:
— Se on hän! Se on tuo kuuluisa!… Mitä tuolla on täällä tekemistä?
Varokaamme häntä!…
Mutta kuullessaan tuon kutsun, joka kaikui keskellä yleistä hiljaisuutta, hänen oli pakko lähestyä; hän kumarsi Nimittämättömälle, kuuli hänen pyyntönsä, nosti levottoman uteliaana katseensa noihin kasvoihin, loi ne seuraavassa tuokiossa alas ja oli muutaman hetken epäröivänä; sitten hän sanoi tai pikemmin sopersi:
— En tiedä onko hänen Kunnian-arvoisuutensa … tänä hetkenä … tav … saattaako hän… Mutta voinhan mennä katsomaan.
Ja hyvin vastenmielisesti hän poistui viemään tuota sanaa viereiseen huoneeseen, missä kardinaali oli.
Tässä kertomuksemme kohdassa emme malta olla hieman pysähtymättä, samoin kuin matkamies väsyneenä ja lamaantuneena pitkästä matkasta halki karun ja kolkon seudun, virkistää itseään viivähtäen kauniin puun varjossa, istuen ruohikossa juoksevan lähteen partaalla.
Olemme juuri tiellämme kohdanneet henkilön, jonka nimi ja muisto, milloin vaan se palaa mieleen, sitä viihdyttävät ja ilahuttavat suloisella kunnioituksella ja miellyttävällä myötätuntoisuudella. Kahta mieluisammalta meistä tuntuu tämä kuva, niin monen surunkuvan, niin runsaan ja inhottavan häijyyden kokemisen jälkeen! Meidän siis tulee välttämättömästi omistaa muutama rivi tälle mieltäkiinnittävälle henkilölle. Jos joku lukijoistamme ei huoli niitä lukea ja kuitenkin tahtoo tutustua kertomuksen jatkoon, hän saattaa ilman haittaa suoraa päätä harpata seuraavaan lukuun.
Federigo Borromeo, syntynyt v. 1564, oli noita kaikkina aikoina harvoja miehiä, jotka ovat omistaneet ylevän neronsa, suuren omaisuuden kaikki apulähteet, erikoisaseman kaikki edut ja hellittämättömän ahkeruuden paremmuuden etsintään ja toteuttamiseen.
Hänen elämänsä on kuin puro, joka kirkkaana pulppuilee esiin kalliosta, joka ei koskaan ehdy eikä sekaannu pitkän juoksunsa kestäessä kautta mitä erilaisinten maakerrosten, vaan joka yhä vaan yhtä kirkkaana laskee jokeen. Keskellä varallisuutta ja loisteliaisuutta hän pienestä pitäen kiintyi kieltäymyksen ja nöyryyden sanoihin, noihin huvien turhuutta, ylpeyden vääryyttä, oikeata arvokkaisuutta ja oikeata onnea koskeviin perusjohteisiin, jotka sydänten ymmärtäminä tai ymmärtämättöminä siirtyvät toisesta sukupolvesta toiseen uskonnon kaikkein alkeisimmassa opetuksessa. Hän kiintyi, sanon minä, näihin sanoihin, näihin perusjohteisiin, otti ne vakavalta kannalta, mieltyi niihin ja huomasi ne oikeiksi. Hän ymmärsi, että toiset sanat ja päinvastaiset perusohjeet, jotka niinikään siirtyvät aikakaudesta toiseen, yhtä varmasti ja joskus samojen suiden kautta, välttämättömästi siis ovat valheellisia. Ja hän päätti ottaa ohjeekseen ajatuksistaan ja teoistaan ne, jotka johtuvat totuudesta. Niitä punnitessaan hän älysi, ettei elämän määrä ole olla taakkana suurimmalle osalle ja nautintona muutamille, vaan että se muodostaa kullekin toiminta-alan ja tehtävän, josta jokaisen tulee tehdä tiliä. Ja vielä lapsena hän alkoi miettiä, miten voisi saattaa oman elämänsä hyödylliseksi ja pyhään palvelukseen soveliaaksi.
Vuonna 1580 hän päätti antautua kirkolliselle uralle; hän vastaanotti hengellisen miehen puvun tuon Carlo serkkunsa käsistä, jonka jo silloin luotettavat ja yksimieliset äänet julistivat pyhäksi. Hän astui mainitun serkkunsa Paviaan perustamaan hengelliseen kouluun, joka vieläkin kantaa tämän perheen nimeä. Siellä hän uutterasti harrasti säädettyjä tehtäviä, mutta otti vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan suorittaakseen vielä kaksi muuta tehtävää: kristinopin opettamisen kaikkein tietämättömimmille ja huono-osaisimmille rahvaan keskuudessa, ja käymisen sairaiden luona, näiden palvelemisen, lohduttamisen ja auttamisen. Hän käytti hyväkseen sitä vaikutusvaltaa, minkä kaikki hänelle tuotti tässä laitoksessa, saattaakseen toverinsa häntä auttamaan tällaisissa toimissa; ja kaikessa, mikä oli hyvää ja hyödyllistä, hän esimerkkinsä avulla saavutti sellaisen etevämmyyden, jommoisen, niin neron ja sydämen mies kuin oli, ehkä yhtä hyvin olisi saavuttanut, vaikka omaisuudeltaan olisi ollut kaikkein huono-osaisimpia. Toisenlaisia etevyyksiä, joita sattuma ja varallisuussuhteet olisivat voineet hänelle tuottaa, hän ei ollenkaan tavoitellut, päinvastoin hän niitä kaikin tavoin karttoi. Hän tahtoi, että ravintonsa pikemmin oli niukkaa, kuin kohtalaista. Hän käytti pikemmin huonoja kuin yksinkertaisia vaatteita. Ja muutenkin hänen esiintymisensä ja elintapansa olivat samanluontoiset. Eikä hän koskaan katsonut velvollisuudekseen niitä muuttaa, kuinka katkerat ja melukkaat muutamien sukulaistensa syytökset ja moitteet olivatkin, nämä kun valittivat, että hän täten halvensi perheen arvokkaisuutta.
Hänellä oli toinenkin taistelu kestettävä, nimittäin opettajiensa kanssa, jotka salaa ja ikäänkuin yllättäen kaikin keinoin koettivat asettaa hänen eteensä, yllensä, ympärillensä jonkun arvokkaamman esineen, jotakin, mikä eroitti hänet toisista ja saattoi hänet näyttämään tämän laitoksen ruhtinaalta. Täten he joko kuvittelivat aikaa voittaen tulevansa hänen suosioonsa, tai johtuivat siihen tuollaisen alamaisen hellyyden vaikutuksesta, joka panee ylpeilemään ja iloitsemaan toisen loisteliaisuudesta; tai olivat nuo miehet noita varovaisia olentoja, jotka niin hyvin paheista kuin hyveistä joutuvat varjoon, jotka aina saarnaavat, että täydellisyys piilee kultaisella keskitiellä kahden äärimäisyyden välillä, ja jotka asettavat tämän keskitien juuri siihen kohtaan, mihin itse ovat saapuneet, ja missä mukavasti itse liikkuvat. Hän ei koskaan antanut näiden houkuttelevien yritysten itseään lumota, vaan nuhteli päinvastoin alttiita yrittelijöitä heidän intonsa ylenmääräisyydestä; ja tämä tapahtui hänen vasta ollessa poika- ja nuorukais-iän vaiheilla.
Ei tosin ole mitään hämmästyttävää siinä, että Federigo poikana ja nuorukaisena kardinaali Carlon eläessä, joka oli häntä kaksikymmentä kuusi vuotta vanhempi, ja tämän miehen, saattaa sanoa, juhlallisen, kaikkialla kunnioittavasti vastaanotetun, suuren maineen kohottaman, pyhyyden leimaaman vaikutusvallan alaisena koetti mukautua sellaisen serkun tapoihin ja tahtoon; mutta tulee lisäksi ottaa huomioon, ettei tämän pyhän miehen kuoltua kukaan saattanut huomata, että Federigo, joka silloin oli kahdenkymmenenvuotias, oli vailla ohjaajataan ja neuvojaansa.
Hänen etevyytensä, tietojensa ja hurskautensa kasvava maine, useamman kuin yhden vaikutusvaltaisen kardinaalin sukulaisuus ja suosio, se suuri kunnioitus, jota nautti hänen perheensä, hänen oma nimensäkin, johon kardinaali Carlo ihmisten mielissä melkein oli liittänyt pyhyyden käsitteen ja papillisen esimiehyyden, kaikki minkä tulee ja mikä voi johtaa miehen kirkollisiin arvoasemiin, liittyi yhteen tällaisia hänelle ennustamaan. Mutta hän, jonka sielun pohjia myöten oli läpitunkenut se vakaumus, ettei tässä maailmassa ole mitään oikeutettua yhden ihmisen ylemmyyttä toisiin nähden, ellei sitä käytetä heidän hyödykseen, pelkäsi arvoasemia ja koetti niitä välttää. Tätä hän ei suinkaan tehnyt sentähden, että olisi tahtonut karttaa velvollisuuttaan hyödyttää toisia: harvat ovat elämänsä käyttäneet niin suuressa määrin tähän kuin hän; vaan hänen vaatimattomuutensa johtui siitä, ettei hän katsonut itseään kyllin arvokkaaksi eikä tarpeeksi kyvykkääksi niin ylevään ja vaaralliseen palvelukseen. Ja todella, kun paavi Clemens VIII v. 1595 hänelle tarjosi Milanon arkkipiispan hiippaa, hän tästä tarjouksesta joutui vallan hämilleen, ja ollenkaan epäröimättä hän siitä kieltäytyi.
Myöhemmin hänen oli pakko alistua pyhän isän nimenomaiseen määräykseen.
Tällainen menettely — kuka sitä ei tietäisi? — ei ole vaikeata eikä harvinaista: ei ole ulkokultaisille sen työläämpää sellaista noudattaa, kuin ilkkujoille joka tilaisuudessa saattaa se naurunalaiseksi. Mutta lakkaako se silti olemasta viisaan ja hyveisen tunteen luonnollinen ilmaus? Teot ovat sanojen tunnusmerkkejä; ja sanat, jotka ilmaisevat sellaista tunnetta, vaikka kaikki maailman petturit ja pilkkaajat olisivat niitä häväisseet, pysyvät alati kauniina joka kerta, kun niiden edellä on käynyt ja kun niitä on seurannut epäitsekäs ja uhrautuvainen elämä.
Tultuaan arkkipiispaksi Federigo lakkaamatta ja vallan erityisesti ponnisteli, jotta ei omaisuudestaan, huolenpidostaan, sanalla sanoen koko omasta itsestään omaksuisi muuta, kuin mikä oli kaikkein välttämättömintä. Hän sanoi, kuten kaikki tietävät, että kirkolliset tulot ovat köyhien perintö. Seuraavasta tulemme näkemään, millä tavoin hän käsitti ja toteutti tätä ohjetta. Hän vaati, että laskettiin, mihin summaan nousivat hänen omat ja palvelukseensa kiinnitettyjen henkilöiden vuotuiset menot. Ja kun hänelle oli vastattu, että ne nousivat kuuteen sataan scudoon — tähän aikaan sanottiin scudoksi kultarahaa, joka säilyttäen saman painonsa ja arvonsa sittemmin sai nimekseen zecchino — hän määräsi että vuosittain hänen erityistuloistaan oli maksettava samansuuruinen summa arkkipiispalliseen kassaan, hän kun piti vääränä, että, niin rikas kun oli, eläisi tuon perinnön kustannuksella. Mitä tulee hänen omiin tuloihinsa, hän niitä omiin tarpeisiinsa käytti niin niukasti ja säästäväisesti, että esim. ei koskaan herjennyt käyttämästä pukua, ennenkuin se oli lopen kulunut. Useat hänen aikuiset kirjailijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että hän tämän näin ankaran yksinkertaisuutensa ohella oli tavattoman siisti; kaksi tapaa, jotka todella ansaitsevat mainitsemista, kun on kysymys tästä samalla loisteliaasta ja likaisesta ajasta. Samoin hän estääkseen mitään yksinkertaisten ateriainsa tähteistä joutumasta hukkaan määräsi ne annettavaksi eräälle köyhäin sairaalalle, ja yksi tämän palveluskunnasta tuli hänen määräyksensä mukaan joka päivä ruokasaliin kokoamaan kaikki päivällisen tähteet.
Saattaisi kenties kuvitella tällaista huolenpitoa jokapäiväisen, kitsasluonteisen, ahdasmielisen hyveen merkiksi, aiheutuneeksi mielialasta, joka on kietoutunut pikkuseikkoihin ja kykenemätön kohoamaan ylhäisiin aatteisiin ja yrityksiin, ellei meillä olisi yhä vielä pystyssä Ambrosialainen kirjasto, jonka hän suunnitteli niin loistavan rohkeasti ja jonka perustamisesta asti pani kuntoon niin suuria rahauhrauksia tekemällä. Merkille pantavaa on, että hän koristaakseen ja rikastuttaakseen sitä, sille lahjoitti kaikki suurella vaivalla ja suurilla kuluilla kokoamansa kirjat ja käsikirjoitukset, ja tämän lisäksi hän lähetti kahdeksan miestä, oppineimmat ja taitavimmat, jotka saattoi löytää, niitä lisää ostamaan Italiasta, Ranskasta, Espanjasta, Saksasta, Flanderista, Kreikasta, Libanonilta ja Jerusalemista.
Tällä tavoin hänen onnistui siihen koota noin kolmekymmentä tuhatta kirjanidosta ja neljätoista tuhatta käsikirjoitusta. Hän liitti kirjastoon tohtorien neuvoskunnan — näitä oppineita oli alussa yhdeksän ja arkkipiispan eläessä he saivat toimeentulonsa hänen kustannuksellaan; hänen kuoltuaan tavalliset tulot eivät enää riittäneet näihin menoihin, minkävuoksi heidän lukunsa supistettiin kahteen. — Tämän neuvoskunnan toimena oli viljellä eri opintojen haaroja, kuten teologiaa, historiaa, kaunokirjallisuutta, kirkollista muinaistiedettä, itämaisia kieliä; ja jokaisen velvollisuutena oli julkaista joku teos siitä aineesta, joka kullekin erityisesti oli määrätty. Hän liitti tämän kirjaston yhteyteen koulun, joka häneltä sai nimen "Trilingue", ja joka oli omistettu kolmen kielen, kreikan, latinan ja italian kielen opetukselle; samoin tähän kirjastoon kuului joukko oppilaita, jotka oli koottu perehtymään näihin tieteisiin ja kieliin, jotta sitten myöhemmin itse voisivat niitä vuorostaan opettaa. Sitäpaitsi hän tämän kirjaston palvelukseen yhdisti kirjapainon itämaisia kieliä, s.o. hepreaa, kaldeaa, arapiaa, persiaa ja armeniaa varten; lisäksi hän siihen liitti taulu- ja veistokuvakokoelman ja koulun kolmea tärkeintä piirustustaidetta varten. Näitä viimemainittuja varten hän helposti saattoi löytää jo valmiita opettajia; mitä muun puolen järjestämiseen tulee, olemme huomanneet, mitä vaivaa hänelle oli tuottanut kirjojen ja käsikirjoitusten vaikea kokoaminen. Koska noita itämaisia kieliä siihen aikaan Europassa viljeltiin paljoa vähemmin kuin tätä nykyä, niiden kirjasimia epäilemättä oli paljoa vaikeampi löytää; ja vielä paljoa vaikeampi kuin kirjasimien saanti, oli opettajien hankinta. Mainittakoon vaan, että hän noista yhdeksästä tohtorista valitsi kahdeksan seminaarin nuorien oppilaiden joukosta; kuvaava seikka, josta saattaa helposti päättää, mikä oli hänen mielipiteensä sen ajan tietojen arvosta ja oppineiden maineesta; tämä mielipide vastaa jälkimaailman käsitystä siitä, se kun on antanut molempien vajota unhoituksen helmaan.
Niissä säännöissä, jotka hän jätti kirjaston käyttämistä ja hoitoa varten, huomaa pysyväisen hyödyllisyystarkoituksen, mikä ei ainoastaan itsessään ole kiitettävä, mutta jota leimaa monessa suhteessa viisaus ja hienotunteisuus, mitkä melkoisesti voittavat siihen aikaan vallinneet aatteet ja tavat. Hän määräsi kirjastonhoitajan pysymään kosketuksissa Europan kaikkein oppineimpiin miehiin, jotta hän heidän kauttaan olisi seurannut tieteiden edistymistä ja tutustunut parhaisiin julkaisuihin kaikilla aloilla, voidakseen ne hankkia, Hän sai toimekseen huomauttaa opiskeleville teoksia, jotka parhaiten soveltuivat heidän opintoihinsa ja hänen käskettiin hankkia kaikille, sekä kotimaalaisille että muukalaisille tarpeellinen helppous hyväkseen käyttää kirjastossa säilytettyjä teoksia. Sellainen järjestys epäilemättä jokaisesta tätä nykyä tuntuu varsin luonnolliselta asialta, olennaisesti kuuluvalta itse kirjaston perustamisaatteeseen; mutta siihen aikaan se ei ollut niinkään luonnollinen. Todella erään Ambrosialaisen kirjaston historiassa, jonka muuan Federigon kuoleman jälkeinen kirjastonhoitaja, Pierpaolo Bosca, on kirjoittanut sen ajan korkeakohoiseen ja huonomakuiseen tyyliin, on mainittuna silloin tavattomana seikkana, että tässä laitoksessa, jonka yksityishenkilö oli perustanut melkein kokonaan omilla varoillaan, kirjat olivat kaikkien nähtävinä ja että niitä luovutettiin käytettäväksi jokaiselle, joka niitä vaan pyysi; että lisäksi kirjastossa työskentelijöille annettiin istuimia, paperia, kyniä ja mustetta niille, jotka tahtoivat tehdä muistiinpanoja, kun sitävastoin eräissä hyvin kuuluisissa Italian julkisissa kirjastoissa kirjat olivat kaikkea muuta kuin nähtävissä, vaan sen sijaan piilossa kaapeissa, joista niitä otettiin esille ainoastaan johtajien erityisen suosion nojalla — näin kertoo historioitsijamme — kun nämä suvaitsivat niitä näyttää jonkun hetken aikana. Mitä tulee erityiseen huoneeseen tai mukavuuteen työtä varten, ei sellaista edes ajateltukaan. Näin oli tällaisten kirjastojen rikastuttaminen samaa kuin poistaa kirjat yleisestä käyttämisestä; se oli yksi noita sivistämis-aloja, joita on ollut ja jommoisia vielä on paljon ja jotka kuihduttavat henkisen viljelyksen.
Jos joku nyt haluaa tietää mikä vaikutus on ollut Borromeon perustamalla laitoksella yleiseen sivistykseen, olisi helppo siihen vastata kahdella lauseella, samoin kuin todistetaan niin paljon muita seikkoja, nimittäin, että tuo vaikutus oli äärettömän suuri tai vallan mitätön. Tutkia ja todistaa jossakin määrin millainen se todella on ollut, olisi hyvin vaikeaa, sangen hyödytöntä ja asiaankuulumatonta. Mutta on huomioon otettava mikä ihmiskunnan edistyksen jalomielinen, arvostelukykyinen, hyväntekevä ja uupumaton ystävä kieltämättä oli tuo mies, joka tahtoi toteuttaa tämän yrityksen, joka sen toteutti tällä tavoin ja keskellä tuota toimettomuutta, tuota yleistä inhoa opinahkeruuteen ja siis keskellä huudahduksia sellaisia kuin: Mitä tämä meitä hyödyttää! — Olisipa ollut muuta ajateltavaa! — Kaunis keksintö! — Tämä vaan puuttui! ja muita samankaltaisia, mitkä epäilemättä olivat monilukuisemmat kuin ne scudot, jotka hän tähän yritykseen pani menemään, joiden luku nousi sataanviiteen tuhanteen, ja jotka hän antoi suurimmaksi osaksi omasta kukkarostaan.
Jotta tällaiselle miehelle voisi antaa hyväntekijän ja vapaamielisen miehen nimen, ei suinkaan olisi tarpeellista, että hän olisi lisäksi luovuttanut paljon rahaa välittömänä avunantona tarvitseville, sitä suuremmalla syyllä, kun hyvin monet ovat sitä mieltä, että tämänkaltaiset menot, olin vähällä sanoa, kaikki menot, ovat parhaita ja tehokkaimpia almuja. Mutta Federigon mielestä varsinainen almu oli tärkeimpiä velvollisuuksia; ja tässä kohdin, kuten kaikessa muussakin, hänen tekonsa olivat vakaumuksiensa mukaiset. Hänen elämänsä ei ollut muuta kuin pitkä sarja anteliaisuutta köyhiä kohtaan. Tämä katovuosi, jota kertomuksemme jo on kosketellut, antaa meille pian aihetta tuoda esiin muutamia piirteitä, jotka osoittavat, mitä viisautta ja hienotunteisuutta hän noudatti harjoittaessaan tätä toisenlaista anteliaisuutta. Niistä monista ja huomattavista esimerkeistä, joita hänen elämänkertojansa mainitsevat tästä hänelle niin luonteenomaisesta hyveestä, tuomme tässä esiin ainoastaan yhden.
Kuultuaan eräänä päivänä, että muuan aatelismies käytti vilppiä ja uhkauksia pakoittaakseen nunnaksi rupeamaan erään tyttäristään, jolla oli paljon suurempi taipumus avioliittoon, hän kutsutti luokseen tuon isän. Ja saatuaan hänet tunnustamaan tuon sortotekonsa oikean vaikuttimen, nimittäin sen, ettei hänellä ollut neljää tuhatta scudoa, mitkä hänen mielestään olivat välttämättömät, jotta olisi säätynsä mukaisesti voinut naittaa tyttärensä, Federigo antoi hänen tyttärelleen myötäjäisiksi neljä tuhatta scudoa. Ehkä tämä anteliaisuus muutamista tuntuu liialliselta, ajattelemattomalta, ylenmääräiseltä myöntyväisyydeltä ylpeän miehen mielettömiin oikkuihin; ja nämä ehkä ovat sitä mieltä, että neljää tuhatta scudoa paremmin voisi käyttää jollakin toisella tavalla.
Tähän emme voi vastata muuta, kuin että olisi toivottavaa, että usein saisimme nähdä näin liioittelevaa hyvettä, joka on siihen määrin vapaata vallitsevista ennakkoluuloista — kullakin ajalla on omansa — ja joka niin suuresti eroaa yleisestä mielenlaadusta kuin tämä, joka saattoi miehen uhraamaan neljä tuhatta scudoa, jotta nuoren naisen ei olisi ollut pakko vastoin tahtoaan sulkeutua luostariin.
Tämän miehen tyhjentymätön aulius ilmeni yhtä selvästi hänen tavoissaan kuin anteliaisuudessaan. Hänen luokseen pääsi helposti jokainen, ja hän piti velvollisuutenaan aina näyttää hymyileviä kasvoja ja herttaista ystävällisyyttä niille, joita sanotaan alhaissäätyisiksi, sitä enemmän, kun nämä köyhät ihmiset maailmassa vähänlaisesti kokevat hyvää kohtelua. Tässä suhteessa hän usein sai väitellä kunniallisten ja maltillisten kanssa, joiden periaatteena oli ne quid nimis — ei mitään liioittelua —, jotka kernaasti olisivat tahtoneet asettaa hänelle rajoja, s.o. rajoja, joita itse noudattivat. Kun Federigo eräänä päivänä samoillessaan jylhää vuoriseutua opetti köyhiä lapsia ja kun häntä heiltä kysellessään ja heitä neuvoessaan huvitti isällisesti hyväillä heitä kädellään, muuan mainituista kunnon ihmisistä kehoitti häntä olemaan varovaisempi ja säästämään nämä hyväilynsä noilta lapsilta, nämä kun olivat liian likaisia ja ilettäviä; ikäänkuin tuo kelpo mies olisi olettanut, ettei Federigolla itsellä ollut tarpeeksi älyä samaa huomaamaan tai kyllin tarkkanäköisyyttä itse tästä kokemuksesta ammentamaan näin syvää viisautta. Sellainen on eri aikoina ja eri tiloissa ikävyys, jonka alaiseksi joutuvat erityisessä arvoasemassa olevat henkilöt, että nimittäin niin harvoin kohtaavat ihmisiä, jotka heille huomauttavat heidän vikojaan, mutta että sitävastoin ei koskaan puutu tarpeeksi rohkeita, jotka heitä moittivat, kun he menettelevät hyvin.
Kuitenkin äkä oli hänessä jotain hyvin harvinaista. Häntä ihailtiin hänen muuttumattoman tyyneytensä, tapojensa häiriintymättömän lempeyden vuoksi, minkä kernaasti olisi luullut johtuvan erityisen onnellisesta luonnonlaadusta, mutta mikä ei ollut muuta kuin seuraus tulisen ja kiivaan luonteensa ja itsensä alituisesta hillitsemisestä.
Jos hän joskus näyttäytyi ankaraksi, jopa ärtyisäksi, niin tapahtui tämä kun hän johtonsa alaisissa papeissa huomasi saituutta, huolimattomuutta tai muita vikoja, jotka suoranaisesti olivat ristiriitaiset heidän ylevän toimensa hengelle. Kaikessa, mikä koski hänen ajallista etuansa ja kunniaansa, hän ei koskaan osoittanut iloa, ei kaihoa, ei toivomusta eikä levottomuutta. Ihailtava hän oli tässä suhteessa, jos hänen sielunsa ei ollut näille tunteille alttiina, vielä ihailtavampi, jos se niille oli alttiina.
Monista paavinvaali-kokouksista, joihin oli ottanut osaa, hän palasi aina senmaineisena, ettei koskaan ollut tavoitellut tätä asemaa, joka kunnianhimoiselle on niin kadehdittava, mutta oikealle hurskaudelle niin hirvittävä. Mutta sen lisäksi kerran, kun yksi hänen vaikutusvaltaisimmista virkaveljistään tuli tarjoamaan hänelle oman äänensä ja koko puolueensa äänet — tuota puolue sanaa valitettavasti käytettiin — Federigo hylkäsi tämän tarjouksen, ja teki sen niin selvästi ja ehdottomasti, että hänen virkaveljellään oli pakko hylätä tuumansa ja kääntyä toisaalle.
Tämä sama vaatimattomuus, tämä loitolla pysyminen kaikesta hallitsemishalusta näyttäytyi samoin hänen elämänsä kaikkein tavallisimmissa tilaisuuksissa. Hän oli harras ja väsymätön valmistamaan ja ohjaamaan kaikkea, milloin katsoi velvollisuudekseen sitä tehdä, mutta aina hän vältti sekaantumista toisten asioihin; silloinkin, kun häntä siihen pyydettiin, hän tarmon takaa siitä kieltäytyi. Tämä on tavatonta hienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä, kuten jokainen tietää, henkilöissä, jotka intohimoisesti koettavat toteuttaa hyvää, kuten Federigo.
Jos viehättyisimme kokoamaan kaikki hänen luonteensa piirteet, siitä sukeutuisi epäilemättä omituinen avujen kokoelma, jotka näennäisesti olisivat vastakkaisia, mutta joita kieltämättä vaivoin tapaa yhdistyneinä. Kuitenkaan emme malta olla huomauttamatta erästä toista tämän kauniin elämän omituisuutta. Vaikka sen täyttivät väsymätön toimeliaisuus, huomattavat teot, tehtävät, opetus, luoksepääsöt, hiippakunnan tarkastukset, matkat, väitökset, niin eivät tutkimukset ainoastaan siihen mahtuneet, vaan anastivat siinä niin melkoisen tilan, että tämä runsaasti olisi riittänyt ammatti-kirjailijalle. Ja muiden kiitosta ansaitsevien ominaisuuksien ohella, hänen aikalaisensa pitivät häntä huomattavana oppineena.
Emme kuitenkaan tahdo salata, että hän lujan vakaumuksellisesti omaksui ja pitkällisen kestävästi puolusti muutamia mielipiteitä, jotka tätä nykyä jokaisesta tuntuvat pikemmin eriskummaisilta kuin epäpäteviltä, niistäkin, joita suuresti haluttaisi pitää niitä hyvinä.
Ken tässä suhteessa tahtoisi häntä puolustaa, löytäisi vallan valmiina tuon niin kuluneen ja helposti hyväksytyn puolustuksen, että nuo olivat pikemmin hänen aikansa kuin hänen erehdyksiä. Tällä puolustuksella saattaa tosin, jos se johdetaan tosiseikkojen erityisestä tutkimisesta, olla jonkunmoinen arvo ja merkitys. Mutta kun sitä käytetään yleisesti ja paljaaltaan, kuten tavallisesti tehdään ja kuten meidän tässä tapauksessa olisi tekeminen, se ei todistaisi yhtään mitään. Kun siis emme tahdo ratkaista näin monimutkaisia kysymyksiä liian yksinkertaisien kaavojen mukaan, emme edes niitä aseta. Olemmehan vaan ohimennen tahtoneet huomauttaa, ettemme väitä kokonaisuutena ihailtavassa miehessä kaiken olevan yhtä suuresti ihailua ansaitsevaa, sillä emme tahdo, että luultaisiin meidän aikovan kirjoittaa muistopuhetta vainajasta.
Emme suinkaan tee väärin lukijoillemme olettaessamme, että joku heistä meiltä saattaisi kysyä, eikö tuo mies, jolla oli niin suuri ja terävä äly ja niin suuri rakkaus opintoihin, ole jättänyt jälkeensä mitään kirjallista muistomerkkiä. Josko hän sellaisia on jättänyt! Sadasta yli nousee niiden teosten luku, jotka häneltä ovat säilyneet, niin suuria kuin pieniä, latinalaisia ja italialaisia, painettuja teoksia ja käsikirjoituksia, ja joita säilytetään hänen perustamassaan kirjastossa. Ne ovat siveysopillisia tutkisteluja, saarnoja, tutkimuksia historian, hengellisen ja maallisen muinaistieteen, kirjallisuuden, taiteiden ynnä monen muun inhimillisen tietämyksen alalla.
— Ja miten on selitettävissä, kysynee tuo lukija, että näin monet teokset ovat joutuneet unhoitukseen tai että ne ainakin ovat niin vähän tunnettuja, niin vähän kysyttyjä? Miten on selitettävissä, että mies, joka oli niin nerollinen, niin ahkera opinnoissaan, jolla oli niin suuri kokemus ihmisiin ja asioihin nähden, joka oli niin syvämietteinen, joka niin intohimoisesti koetti toteuttaa hyvää ja kaunista, jolla oli niin suuri hengen vilpittömyys ja niin monta muuta tuollaista suuren kirjailijan ominaisuutta, että, sanon minä, tuo mies ei ole sadasta teoksesta jättänyt jälkeensä ainoatakaan huomattavaa noista kirjoista, joita nekin pitävät etevinä, mitkä eivät niitä joka suhteessa hyväksy ja jotka nekin tuntevat nimeltä, jotka eivät niitä lue? Miten on selitettävissä että ne kaikki yhdessä eivät ole riittäneet, ainakin monilukuisuudellaan hankkimaan hänen nimelleen kirjallista mainetta jälkimaailman silmissä?
— Tämä kysymys on järkevä, epäilemättä, ja sen pohtiminen olisi hyvin mieltäkiinnittävä. Todella tämän ilmiön syyt olisivat haettavissa tai löydettävissä useista yleisistä asianhaaroista; ja kun ne kerta olisi löydetty, ne johtaisivat varsin monen muun samanlaisen ilmiön selittämiseen.
Mutta niitä olisi ylen paljon, ja ne veisivät liian pitkälle; ja sitten … jos ne eivät lukijoitani miellyttäisi? Jos ne kiusaisivat hermojanne? Tästä teen sen johtopaatoksen, että on soveliaampaa jälleen palata kertomuksemme johtolankaan, luopua kauempaa tarinoimasta tuosta miehestä, ja sen sijaan nimensä ilmoittamattoman kirjailijamme johdolla tarkastaa tuota miestä työssä ja toimessa.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Odottaessaan hetkeä lähteäkseen kirkkoon jumalanpalvelusta toimittamaan kardinaali Federigo, tapansa mukaan tällaisina joutilaina hetkinä, oli syventynyt tutkimuksiinsa, kun ilmestyi ristinkantaja-kappalainen, jonka synkistyneet kasvot ilmaisivat suurta levottomuutta.
— Omituinen käynti, todella hyvin omituinen, Teidän
Kunnian-arvoisuutenne.
— Kuka se sitten on? kardinaali kysyi.
— Ei kukaan muu kuin … vastasi kappalainen; ja pysähtyen hyvin merkitsevästi joka tavuuseen, hän lausui tuon nimen, jota meidän on mahdoton lausua lukijoillemme. — Hän on omassa persoonassaan tuolla odotushuoneessa, hän sitten lisäsi; eikä hän pyydä mitään vähempää, kuin päästä Teidän Korkea-arvoisuutenne puheille.
— Hän! sanoi kardinaali, jonka kasvot äkkiä vilkastuivat; ja heti sulkien kirjansa hän nousi istuimeltaan ja lisäsi:
— Hän tulkoon! Tuotakoon hänet heti sisälle!
— Mutta … — huomautti kappalainen liikkumatta. Ei kai Teidän Kunnian-arvoisuutenne ole epätietoinen siitä, kuka on tämä mies! Hän on tuo pahantekijä, tuo kuuluisa!…
— Ja eikö ole onni piispalle, että sellaisen miehen on vallannut halu tulla hänen puheilleen?
— Mutta … intti kappalainen; me emme koskaan saata puhua erityisistä asioista, kun Teidän Korkea-arvoisuutenne väittää niitä taruiksi; mutta kun tällainen tapaus esiintyy, minusta tuntuu, että on velvollisuus… Harras into, Teidän Korkea-arvoisuutenne, tuottaa vihamiehiä; ja me tiedämme varmalta taholta, että varsin moni pahantekijä on rohjennut kerskata, että joku päivä…
— Ja mitä he ovat tehneet? keskeytti kardinaali.
— Huomautan, että tämä mies on rikosten urakoitsija, hurja ihminen, joka on liitossa kaikkein vaarallisinten pahantekijäin kanssa, ja että hän voi olla lähetetty…
— Oh! Onpa tämä eriskummaista kuria! keskeytti uudelleen Federigo hymyillen; sotamiehet kehoittavat kenraalia pelkäämään.
Sitten hän muuttui vakavaksi ja mietiskeleväksi ja jatkoi:
— Pyhä Carlo ei olisi pysähtynyt punnitsemaan, olisiko hänen pitänyt vastaanottaa tuo mies: hän olisi mennyt häntä noutamaan. Tuokaa hänet heti sisälle; hän on jo liian kauan odottanut.
Kappalainen poistui sanoen itsekseen: — Minkä heille teet! Kaikki nuo pyhät miehet ovat hirveän itsepäisiä…
Hän avasi oven ja katsahti saliin, missä linnaherra ja papit olivat, ja huomasi jälkimäisten kaikkien vetäytyneen huoneen toiselle puolelle, missä kuiskailivat ja loivat kulmien alta salavihkaa katseita tuohon mieheen, jonka olivat jättäneet yksikseen vastakkaiselle puolelle. Kappalainen lähestyi häntä, mutta matkalla hän tähysteli häntä niinikään kulmien alta ja ainoastaan kaulasta jalkoihin asti. Ja hän arvaili itsekseen, mikä pirullinen asevarasto saattoikaan olla piiloitettu tuon viitan alle, ja tuumaili, että ainakin, ennenkuin vei hänet sisälle, olisi ollut parasta ehdoittaa hänelle … mutta se jäi häneltä kuitenkin tekemättä. Hän lähestyi häntä ja sanoi lopulta:
— Hänen Korkea-arvoisuutensa odottaa Teidän Ylhäisyyttänne. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua.
Ja astuen hänen edellään tämän pienen joukon läpi, joka oitis väistyi tehdäkseen hänelle tilaa, kappalainen kulki, luoden oikealle ja vasemmalle katseita, jotka näyttivät sanovan:
— Minkä sille mahtaa? Tiedättehän tekin, että hän aina tekee oman päänsä mukaan.
He kiipesivät yhdessä muutaman portaan, jotka johtivat siihen huoneeseen, missä kardinaali oli. Ja vedettyään syrjään oviverhon, kappalainen johti sisälle Nimittämättömän. Federigo meni ystävällisen kiireisesti häntä vastaanottamaan, kasvot kirkkaina ja kädet eteenpäin ojennettuina, kuin kohti sitä ainakin, jota odotetaan. Sitten hän heti antoi kappalaiselle merkin poistua, ja tämä totteli.
Kardinaali ja Nimittämätön pysyivät jonkun aikaa ääneti ja kumpikin tavallaan epäröivänä. Nimittämätön, joka oli siirtynyt tähän ikäänkuin pakosta, pikemmin selittämättömän vimman kuin määrätyn aikeen ohjaamana, seisoi siinä myös kuin pakosta, kahden vastakkaisen intohimon raatelemana: toiselta puolen hänet valtasi tarve, vaistomainen halu ja epämääräinen toivo saada lievennystä sisäisille tuskilleen; toiselta puolen jonkunmoinen raivo ja häpeä, ollessaan siinä sellaisen katujan, alistuneen, kurjan olennon asennossa, joka tulee tunnustamaan hairahduksensa ja rukoilemaan apua ihmiseltä. Eikä hän löytänyt sanoja, hän ei oikeastaan niitä etsinytkään. Mutta kuitenkin, kun hän nosti katseensa Federigon kasvoihin, hän tunsi, miten hänet yhä enemmän valtasi hartaan kunnioituksen tunto, mikä samalla oli pakoittava ja lempeä, mikä lisäsi luottamusta, heikensi uhmaa, oli kiihoittamatta ylpeyttä, jonka päinvastoin polki ja tukahutti.
Federigon ulkomuoto oli todella sellainen, joka ilmaisee henkistä ylemmyyttä ja herättää rakkautta. Hänen ryhtinsä oli luonnostaan vaatimaton ja kuitenkin melkein itsetiedottoman majesteetillinen. Hän ei ollut kumaraselkäinen eikä vuosien kuihduttama. Hänen silmänsä oli vakava ja samalla täynnä vilkkautta; otsansa oli kirkas ja miettiväinen. Ja hänen valkeiden hiuksiensa, kalpeutensa, pidättyväisyyden merkkien, mietiskelyn ja väsymyksen alta pilkisti kuitenkin yhä vielä esiin joltinenkin koskemattoman nuoruuden kukoistus. Kaikki hänen kasvonpiirteensä osoittivat, että niissä aikoinaan oli piillyt sitä, mitä varsinaisesti sanomme kauneudeksi. Mutta tavaksi tulleet juhlalliset ja hyväntahtoiset ajatukset, pitkän elämän kestänyt sisällinen rauha, ihmisrakkaus ja sanomattoman toivon tuottama jatkuva ilo olivat hänen kasvoihinsa luoneet melkein vanhuksen kauneuden, jota vielä kohotti purppuran arvokas komeus.
Kardinaalikin oli muutaman hetken sanaakaan virkkamatta, luoden Nimittämättömän kasvoihin läpitunkevan katseensa, joka pitkällisestä harjaantumisesta oli tottunut lukemaan kasvoista ajatusten pohjan. Sitten hän luuli tämän synkän ja kiihoittuneen ilmeen alta yhä selvemmin keksivänsä jotakin toivontapaista, mitä ensi hetkellä tuota käyntiä ilmoitettaessa oli ruvennut aavistamaan, ja hän virkkoi:
— Oi, mikä mieluinen vieras! Ja kuinka olen teille kiitollinen tällaisesta päätöksestä, vaikka se minuun vaikuttaa hieman kuin soimaus!
— Soimaus! huudahti linnaherra vallan hämmästyneenä, mutta jo joutuen näiden sanojen ja tämän ystävällisen kohtelun vuoksi alttiimpaan mielialaan ja ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli murtanut jään ja alkanut keskustelun, oli se sitten mikä tahansa.
— Aivan varmasti se on minulle soimaus, hän jatkoi, että olen antanut teidän ehtiä edelleni; olisinhan jo aikoja sitten voinut, ja minun olisi ollut velvollisuuteni tulla teidän luoksenne.
— Minun luokseni, te! Mutta tiedättekö, kuka minä olen? Onko teille sanottu minun nimeni?
— Mutta luuletteko, että tätä iloa, jonka epäilemättä huomaatte koko kasvoissani, voisin tuntea tuntematonta ilmoitettaessa, tuntematonta nähdessäni. Te olette tämän ilon aiheuttaja, te, jota minun olisi pitänyt etsiä, te, jota kuitenkin olen niin suuresti rakastanut ja valittanut, jonka puolesta olen niin paljon rukoillut; te, joka olette se lapsistani — jotka kuitenkin kaikki ovat minulle rakkaat ja joita rakastan sydämeni pohjasta — se, sanon minä, jota kaikkein kernaimmiten olisin tahtonut vastaanottaa ja syleillä, jos olisin voinut sitä toivoa. Mutta Jumala yksin, oi hän yksin osaa tehdä suuria ihmeitä; ja hän korvaa palvelija parkojensa heikkoutta ja laiminlyöntiä.
Nimittämätön oli vallan hämmästynyt kuunnellessaan tätä liikutuksesta värähtelevää kieltä, näitä sanoja, jotka niin täydelleen vastasivat sitä mitä hän ei vielä ollut saanut sanotuksi ja jota ei vielä lopullisesti edes ollut päättänyt sanoa. Ja liikutuksen valtaamana, mutta tyrmistyneenä, hän vaikeni edelleen.
— No, jatkoi vielä herttaisemmin Federigo; — teillä on hyvä uutinen minulle kerrottavana, ja panette minut sitä niin kauan odottamaan.
— Hyvä uutinen? Minulla? Minulla on helvetti sielussani, ja minäkö voisin tuoda teille hyvää uutista! Sanokaa, sanokaa te itse, jos sen tiedätte, mikä voisi olla se hyvä uutinen, jonka teille toisi mies sellainen kuin minä?
— Että Jumala on liikuttanut sydämenne, ja että hän tahtoo palauttaa teidät luoksensa, vastasi tyynesti kardinaali.
— Jumala! Jumala! Jumala! Jospa hänet näkisin! Jos häntä tuntisin!
Missä hän on, tuo Jumala?
— Sitä minulta kysytte! Te! Kukapa enemmän kuin te tuntisi hänen läsnäoloaan? Ettekö siis tunne häntä sydämessänne, joka teitä ahdistaa, joka saattaa teidät levottomaksi, joka ei anna teille viivytysaikaa, ja joka samalla vetää teitä luoksensa ja panee teidät aavistamaan levon ja lohdutuksen toivoa; lohdutuksen, joka tulee olemaan täysi, ääretön, niin pian kuin sen tunnette, sen tunnustatte ja sitä itsellenne rukoilette?
— Kieltämättä niin on laita: minulla on täällä jotain, mikä minua painaa, mikä minua raatelee! Mutta Jumala!… Jos hän on olemassa, tuo Jumala, jos hän on se, miksi häntä sanotaan, niin mitä luulette hänen voivan tehdä minusta?
Nämä sanat lausuttiin epätoivoisella äänenpainolla.
Mutta Federigo vastasi juhlallisesti, ikäänkuin lempeän haltioitumisen valloissa:
— Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Mitä hän tahtoo tehdä teistä! Hyvyytensä ja voimansa todisteen; hän tahtoo teistä saada itselleen kunniaa, jota ei kukaan muu voisi hänelle tuottaa. Onhan maailma jo niin kauan huutanut teitä vastaan, kiroavathan niin monet tuhannet äänet teidän tekojanne…
Nimittämätön vavahti ja oli hetken aikaa hämmästynyt kuullessaan hänelle käytettävän näin tavatonta kieltä, vielä hämmästyneempi siitä, ettei sen johdosta tuntenut vihaa, vaan päinvastoin eräänlaista lohdutusta.
— Mitä kunniaa, jatkoi Federigo, siitä voisi johtua Jumalalle? — Nuo ovat kauhunhuutoja, kenties ääniä, jotka aiheutuvat itsekkäisyydestä, tai luonnollisesta oikeudentunteesta. Ja eivätkö muutamat noista huudoista kenties ole kateudesta lähteneitä, kateudesta tuohon kammottavaan valtaan, tuohon surkuteltavaan mielen tyyneyteen, jota olette osoittanut tähän päivään saakka. Mutta kun te itse nousette tuomitsemaan elämäänne, itse itseänne syyttämään, silloin kirkastuu Jumalan kunnia! Ja te kysytte, mitä Jumala voi teistä tehdä! Kuka minä olen, olentoparka, jotta kykenisin teille nyt jo sanomaan, mikä hyöty sellaisella Mestarilla on oleva teistä? mitä hän voi tehdä tuosta rajun voimakkaasta tahdosta, tuosta horjumattomasta kestävyydestä, kun hän on saanut ne elähytetyiksi, rakkauden, toivon ja katumuksen hehkun läpitunkemiksi? Kuka olette te, olentoparka, luullaksenne että te itsestänne olisitte voinut keksiä ja toimeenpanna suurempia tekoja pahan alalla, kuin mitä Jumala voi saattaa teidät toteuttamaan hyvän alalla? Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Antaa teille anteeksi, pelastaa teidät, toteuttaa teihin nähden lunastuksen työn. Eivätkö nämä ole suuria, yleviä ja hänen arvoisiaan tekoja? Oi! Ajatelkaahan! Jos minä, alhainen, kurja kuolevainen, ja kuitenkin niin täynnä itseäni, jos minä, sellaisena kuin olen, tänä hetkenä tunnen teidän pelastukseenne niin suurta harrastusta, niin kiihkeätä toivomusta, että sen edestä iloiten antaisin — Jumala on siitä todistajani — nämä harvat päivät, jotka minulla enää on jälellä elettävänä, niin ajatelkaa millainen ja kuinka suuri epäilemättä on Sen säälivä huolenpito, joka minussa herättää sellaisen, niin voimakkaan tunteen, joskin se minussa on epätäydellinen, ja kuinka suuresti teitä epäilemättä rakastaa ja kaihoaa Se, joka minussa vastustamattomasti herättää teihin rakkautta, mikä minua rajusti pitelee valloissaan!
Mikäli nämä sanat lähtivät hänen huuliltaan, hänen kasvonsa, katseensa, kaikki hänen liikkeensä heijastivat niiden merkitystä. Hänen kuulijansa kasvot, jotka sitä ennen olivat vääntyneet, suonenvedontapaisesti vavahdellen, kävivät ensin hämmästyneiksi ja tarkkaavaisiksi; sitten ne elpyivät mielenliikutuksesta, joka hetki hetkeltä syveni ja yhä enemmän vapautui tuskasta. Hänen silmänsä, jotka eivät lapsuusaikojen jälkeen enää olleet kyyneleitä tunteneet, paisuivat; ja kun Federigo oli herjennyt puhumasta, hän peitti kasvonsa käsiinsä ja puhkesi kyyneltulvaan, joka oli ikäänkuin hänen viimeinen ja kaunopuheisin vastauksensa.
— Suuri ja laupias Jumala! huudahti Federigo, kohottaen silmänsä ja kätensä taivasta kohti. Mitä olen minä ikinä voinut tehdä, minä hyödytön palvelija, unelias paimen, jotta olet minut kutsunut tähän armon juhlaan, jotta olet saattanut minut ansaitsevaksi olemaan läsnä näin lohduttavan ihmeen tapahtuessa?
Näin sanoen hän ojensi kätensä, tarttuakseen Nimittämättömän käteen. — Ei, ei! tämä huusi. Poistukaa, poistukaa kauas minusta. Älkää saastuttako puhdasta ja hyväntekevää kättänne! Ette tiedä, mitä kaikkea on tehnyt tämä käsi, jota tahdotte puristaa.
— Antakaa, sanoi Federigo, tarttuen siihen rakastettavan rajusti, antakaa minun puristaa tätä kättä, joka on hyvittävä niin monta vääryydentekoa, joka on levittävä niin monta hyvää tekoa, joka on lohduttava niin monta ahdistunutta, joka on astuva aseettomana, rauhallisena ja nöyränä niin monen vihamiehen eteen.
— Tämä on liikaa! sanoi nyyhkyttäen Nimittämätön. Jättäkää minut, teidän Kunnian-arvoisuutenne! Hyvä Federigo, jättäkää minut! Koko kansanjoukko teitä odottaa. Siellä on niin paljon hyviä sieluja, niin paljon viattomia, niin paljon kaukaa tulleita teitä kerran nähdäkseen, teitä kuullakseen: ja te keskustelette … millaisen henkilön kanssa!
— Jättäkäämme nuo yhdeksänkymmentä yhdeksän karitsaa, vastasi kardinaali: ne ovat turvissa vuorella; tahdon nyt jäädä sen luo, joka oli eksynyt. Nuo sielut ovat paraikaa kenties tyytyväisemmät, kuin jos näkisivät piispa parkansa. Kenties se Jumala, joka teihin nähden on tehnyt laupeutensa ihmeen, herättää heissä ilon, jonka syytä he eivät vielä ymmärrä. Tuo rahvas on kenties yhdistynyt meihin, sitä tietämättään. Kenties Pyhä Henki sytyttää heidän sydämissään äärettömän kristillisen rakkauden hehkun, ja innostaa heidät rukoukseen, jonka teidän hyväksenne kuulee — armonteko, jonka esineenä te olette, sitä vastaiseksi tietämättänne.
Näin sanoen hän aukaisi käsivartensa ja kietoi ne Nimittämättömän kaulan ympäri; tämä koetti ensin vapautua ja vastustaa hetken, mutta myöntyi, ikäänkuin tuon rakkaudenpurkauksen voittamana, ja syleili vuorostaan kardinaalia ja painoi väriseviä ja muuttuneita kasvojaan hänen olkaansa vastaan.
Hänen kuumat kyyneleensä valuivat Federigon saastuttamattomalle purppuralle, ja tämän viattomat kädet puristivat hellästi noita jäseniä, tuota viittaa, joka oli tottunut kantamaan väkivallan ja petoksen aseita.
Nimittämätön irtaantui tästä syleilystä, peitti uudelleen silmänsä kädellään, käänsi samalla kasvonsa taivasta kohti ja huudahti:
— Todella suuri, todella hyvä Jumala! Nyt ymmärrän itseäni, ymmärrän, kuka olen. Vääryydentekoni leviävät eteeni. Kammoksun itseäni. Ja kuitenkin tunnen lohdutusta ja iloa, jommoista en koko kauheassa elämässäni ole kokenut!
— Se on esimakua, sanoi Federigo, jota Jumala saattaa teidät tuntemaan, kiinnittääkseen teidät palvelukseensa, rohkaistakseen teitä päättäväisesti astumaan uudelle tielle, missä teillä on niin paljon kumottavana, korjattavana, kaduttavana.
— Oi minua onnetonta! huudahti linnaherra; kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon seikkoja … enhän koskaan saata mitään muuta tehdä kuin katua! Mutta ainakin niitä vielä on muutamia, jotka vasta ovat alulla, tuskin sitäkään, ja jotka onneksi saatan ituina tukehuttaa. Muiden muassa yksi, jonka heti voin peruuttaa, tyhjäksi tehdä, korjata.
Federigo kävi tarkkaavaiseksi ja Nimittämätön kertoi lyhyesti, mutta kenties osoittaen inhoavampaa tuomitsemista, kuin mitä me itse olemme osoittaneet, yrityksensä Luciaan nähden, tuon poloisen kärsimykset, kauhun, miten naisparka oli häntä vannottanut, sekä sen kiihkeän mielentilan, minkä nämä rukoukset olivat hänen sielussaan herättäneet, ja miten tämä nuori nainen vielä oli hänen linnassaan…
— Ah, älkäämme hukatko aikaa! huudahti Federigo, värähdellen säälistä ja innosta! Iloitkaa! Siinä on varmasti todiste Jumalan anteeksi-antamuksesta! Hän sallii teidän tulla pelastuksen aseeksi sille, jolle olitte ajatellut ja yrittänyt tuottaa tuhon. Jumala teitä siunatkoon! Hän jo on teitä siunannut! Tiedättekö miltä seuduin on tuo vainottu naisparka?
Nimittämätön mainitsi Lucian kotiseudun.
— Se ei ole kaukana täältä, sanoi kardinaali… Jumala olkoon kiitetty! Ja luultavasti…
Näin sanoen hän juoksi pienen pöydän ääreen ja soitti pientä kelloa. Heti astui sisälle vallan huolissaan ristinkantaja-kappalainen, ja hänen ensi katseensa kohdistui Nimittämättömään. Mutta nähdessään nuo kasvot muuttuneiksi ja nuo silmät punaisina kyynelistä, hän katsoi kardinaaliin, ja kun hänen järkähtämättömän vakavuutensa alta huomasi haamoittavan hänen piirteissään suuren tyydytyksen, ikäänkuin tavattoman huolehtivan harrastuksen, hän oli joutua haltioihinsa ja jäädä suu auki töllistelemään, ellei kardinaali heti olisi herättänyt häntä hänen mietiskelystään kysymällä, oliko kokoontuneiden pappien joukossa joku kotoisin ———sta.
— On kyllä, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi kappalainen.
— Pyytäkää häntä heti tänne sisälle, sanoi Federigo, ja hänen kanssaan tämän kirkon pastoria.
Kappalainen läksi huoneesta ja astui alas saliin, missä kaikki nuo papit olivat kokoontuneina. Sinne astuessaan hän heti joutui kaikkien katseiden esineeksi. Suu yhä ammoittavana ja tuo haltioituminen yhä vielä kuvastuneena kasvoillaan, kädet ilmassa ja vilkkaasti liikkuen, hän huudahti:
— Veljeni, veljeni! Haec mutatio dexterae Excelsi.[32] Ja hän ei muutamaan hetkeen voinut sanoa sen enempää, Sitten hän jälleen otti sen ryhdin, ja käytti sitä äänenpainoa, mikä vastasi hänen asemaansa, ja lisäsi:
— Hänen Korkea-arvoisuutensa pyytää luokseen tämän seurakunnan ja ———n seurakunnan pastoria.
Ensiksimainittu astui heti ulos riveistä, ja samaan aikaan kuului keskeltä pappien joukkoa: — Minäkö? mikä lausuttiin ihmetyksen aiheuttamalla äänen venytyksellä.
— Ettekö te ole ———n seurakunnan pastori? kysyi kappalainen.
— Olenpa kyllä, mutta…
— Hänen Korkea-arvoisuutensa kardinaali haluaa teitä puhutella.
— Minua? vastasi yhä vielä sama ääni sen väreisenä, että se selvästi tuolle sanalle antoi tämän merkityksen:
— Miten se voi tarkoittaa minua?
Mutta tällä kertaa, äänen kaikuessa, ilmestyi myös itse mies, Don Abbondio omassa persoonassaan, astuen eteenpäin hämmästyneenä ja nyrpeänä.
Kappalainen viittasi hänelle kädellään, mikä merkitsi:
— No, joutukaamme; onko tämä kenties vaikeata?
Ja kulkien molempien pappien edellä, hän saapui ovelle, aukaisi sen ja johti heidät sisälle.
Kardinaali päästi Nimittämättömän käden, sovittuaan hänen kanssaan siitä, mitä piti tehdä. Hän poistui hänestä hieman ja viittasi luokseen seurakunnan pappia. Hän selitti hänelle muutamin sanoin, mistä oli kysymys ja kysyi häneltä, saattoiko hän heti löytää jonkun kunnon vaimon, joka suostuisi kantotuolissa lähtemään linnaan Luciaa noutamaan; tämän pitäisi olla hyväsydäminen ja viisas vaimo, kykenevä täyttämään tehtäväänsä näin tavattomalla retkellä, ja lisäksi osata käyttäytyä mitä soveliaimmin ja löytää tehoisimmat sanat rohkaistakseen ja rauhoittaakseen tätä tyttöparkaa. Näin monen kestetyn tuskan jälkeen ja keskellä sitä syvää hämmennystilaa, johon hän oli joutunut, saattoi itse tieto hänen vapautuksestaan, jos se annettiin ilman tarpeellista varovaisuutta, nostaa hänen mielessään uuden ja entistään suuremman kiihoituksen. Hetken mietittyään pastori vastasi tuntevansa naishenkilön, joka aivan hyvin voi tämän tehtävän suorittaa; ja hän läksi matkaan.
Kardinaali viittasi taas ja käski kappalaisen heti toimittaa matkakuntoon kantotuolin kantajineen ja satuloittaa kaksi muulia.
Kappalaisenkin poistuttua, kardinaali kääntyi Don Abbondion puoleen.
Tämä, joka jo oli lähestynyt, poistuakseen niin kauas kuin suinkin tuosta toisesta henkilöstä, ja joka tällävälin oli luonut kulmien alta katseen milloin toiseen, milloin toiseen, vaivaten päätään saadakseen selville, mitä saattoi merkitä koko tämä hanke, astui askeleen lähemmäksi, kumarsi ja sanoi:
— Minulle on ilmoitettu, että Teidän Korkea-arvoisuutenne haluaa kanssani puhua; mutta luulen, että tässä on tapahtunut erehdys.
— Ei tässä ole ollenkaan väärinkäsitystä, vastasi Federigo; minulla on teille ilmoitettavana iloinen sanoma ja annettavana teille hyvin suloinen ja miellyttävä tehtävä. Yksi seurakuntalaisistanne, jota epäilemättä olette vainajana surrut, Lucia Mondella, on jälleen löydetty; hän on täällä lähellä, oivan ystäväni linnassa, ystäväni, jonka teille tässä esitän. Teidän tulee heti lähteä tämän herran ja erään vaimon seurassa, jota tämän seurakunnan herra pastori on lähtenyt hakemaan, noutamaan tätä nuorta naista, tätä laumanne rakasta karitsaa, ja teidän tulee saattaa hänet tänne.
Don Abbondio teki kaiken minkä suinkin saattoi peittääkseen sitä harmia, tai oikeammin huolta, surua, minkä hänelle tuotti tällainen ehdoitus, tai pikemmin käsky. Ja kun hänellä ei enää ollut aikaa vetää tasaisiksi kasvojensa ryppyjä eikä poistaa niihin laskeutunutta nyrpeyden ilmettä, hän peitti ne kumartaen syvään päänsä tottelemisen merkiksi. Ja hän kohotti niitä ainoastaan tehdäkseen toisen syvän kumarruksen Nimittämättömälle, luoden häneen surkean katseen, joka sanoi: olen teidän vallassanne, säälikää minua: Parcere subjectis.[33]
Kardinaali kysyi häneltä sitten, oliko Lucialla sukulaisia.
— Läheisiä sukulaisia, joiden kanssa asuu, tai on asunut, hänellä ei ole muita kuin äiti, vastasi Don Abbondio.
— Onko tämä kotonaan?
— On, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.
— Kun tätä nuorta tyttöä, jatkoi Federigo, ei voida niin pian palauttaa kotiansa, tuottaisi hänelle suurta lohdutusta saada niin pian kuin suinkin nähdä äitinsä; ja siinä tapauksessa, ettei tämän seurakunnan pastori ehdi palata, ennenkuin minä lähden kirkkoon, pyydän teitä sanomaan hänelle, että hän hankkisi rattaat tai ratsun ja älykkään miehen, ja että lähettäisi noutamaan tätä äitiä tänne.
— Entä jos menisin sinne minä itse, sanoi Don Abbondio.
— Ei, ei, olenhan jo pyytänyt teitä tekemään toista, vastasi kardinaali.
— Ehdoitin, että minä sinne lähtisin, huomautti Don Abbondio, valmistaakseni tuota äitiparkaa siihen, minkä tuleman pitää. Hän on hyvin tunteellinen nainen, ja tarvitaan henkilöä, joka hänet tuntee ja joka osaa ottaa hänet oikealta kannalta, muuten saattaa häntä peloittaa, sen sijaan että lohduttaisi.
— Ja juuri sentähden pyydän teitä huomauttamaan herra pastorille,
että hän valitsee älykkään ja asianhaaroihin mukautuvan miehen.
Teidän apunne on oleva hyödyllisempi toisaalla, vastasi kardinaali.
Ja hän olisi tahtonut lisätä:
— Tämä tyttöparka tarvitsee paljon suuremmassa määrin heti nähdä tutut ja luottamusta herättävät kasvot tuossa linnassa, niin monen tuskallisen tunnin kuluttua ja ollen niin hirvittävässä epävarmuudessa tulevaisuuteen nähden.
Mutta tällaista ei saattanut niin selvin sanoin lausua tuon kolmannen henkilön läsnäollessa.
Kardinaalista tuntui muuten sangen omituiselta, ettei Don Abbondio jo näin viittauksista asiaa ymmärtänyt ja ettei se itsestään ollut hänelle selvinnyt. Ja hänen tarjoutumisensa ja itsepäisyytensä tuntuivat hänestä niin sopimattomilta, että hän ajatteli niiden alla piilevän jotain muuta. Hän katsoi häntä kasvoihin ja huomasi niissä helposti pelon matkustaa tuon hirvittävän miehen kanssa ja joutua hänen vieraakseen, vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksi. Hän tahtoi siis poistaa nämä pelkurimaiset epäilykset, ja kun ei pitänyt sopivana viedä pastoria syrjään ja kuiskailla hänen korvaansa uuden ystävänsä ollessa läsnä, hän katsoi parhaaksi keinoksi sitä, minkä muuten olisi tehnyt ilman tätä aihetta, nimittäin puhua itse Nimittämättömälle, jotta Don Abbondio hänen vastauksistaan viimeinkin saattoi ymmärtää, ettei linnaherra enää ollut mies, jota tarvitsi pelätä.
Hän lähestyi siis Nimittämätöntä ja sanoi, osoittaen tuollaista itseperäistä luottamusta, joka on luonteenomainen niin hyvin uudelle ja voimakkaalle kiintymykselle kuin vanhalle ystävyyssuhteelle:
— Älkää luulko, että minä tyytyisin tähän ainoaan käyntiinne tänäpäivänä. Palaattehan, eikö totta? Te palaatte tietysti tämän arvoisan papin seurassa?
— Josko palaan! vastasi Nimittämätön. Vaikka kieltäisittekin minua tulemasta, jäisin itsepintaisesti kuin kerjäläinen ovenne eteen. Minun on tarvis puhua kanssanne, kuulla teitä, nähdä teitä; minä tarvitsen teitä!
Federigo tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi:
— Tehkää siis meille, tämän seurakunnan pastorille ja minulle se ilo, että tänään syötte päivällistä kanssamme. Minä siihen luotan. Sillävälin minä tuon hyvän väen kanssa lähden kirkkoon rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa; ja te, te menette kokoamaan hänen armonsa ensi hedelmää.
Kuullessaan näitä selityksiä Don Abbondio seisoi siinä kuin pelokas lapsi, joka näkee jonkun vallan tyynesti hyväilevän koiraansa, suurta, pörrökarvaista eläintä, jolla on punaiset silmät ja joka on surullisen kuuluisa puremistaan ja nostamastaan kauhusta; kun tuo lapsi kuulee koiran isännän sanovan, että tämä eläin on hyvä, hyvin rauhallinen ja lempeä kuin karitsa, niin se katsoo isäntää, ei häntä vastusta eikä hyväksy; se katselee koiraa, eikä rohkene sitä lähestyä, peläten, että tuo suuri hyvä eläin näyttäisi hänelle hampaitaan, vaikkapa vaan leikillä; se ei myöskään rohkene poistua, jotta ei näyttäisi pelkurilta ja sydämessään se sanoo: — Oi, jospa olisin kotonani!
Kardinaali, joka hankki lähtöä, yhä pitäen kädestä Nimittämätöntä ja vieden häntä mukanaan, huomasi pastoriparan, joka pysytteli jälessä vallan synkkänä, saamattomana ja kovin nyrpeän irmastelevana. Luullen hänen tyytymättömyytensä johtuvan osaksi siitäkin, että hän saattoi katsoa itseään laiminlyödyksi ja syrjäytetyksi, etenkin niin hyvin kohdellun ja hyväillyn pahantekijän rinnalla, kardinaali kääntyi hänen puoleensa, pysähtyi hetkeksi ja sanoi ystävällisesti hymyillen:
— Herra pastori, te olette alati ollut kanssani hyvän Isämme majassa; mutta tämä … perierat et inventus est.[34]
— Oi, kuinka suuresti siitä iloitsen, sanoi Don Abbondio, kumartaen syvään molemmille samanaikuisesti.
Arkkipiispa kulki edellä, tuuppasi ovea, jonka oitis ulkoa avasi selälleen kaksi palvelijaa, mitkä siellä seisoivat vartijoina kummassakin pielessä, ja tuo ihmeellinen pari ilmestyi saliin kokoontuneiden pappien halukkaille katseille. Katseltiin näiden molempien kasvoja, joissa kuvastui erilainen, mutta yhtä syvä mielenliikutus. Federigon kunnianarvoiset piirteet heijastivat kiitollista hellyyttä, lempeätä ja vaatimatonta iloa; Nimittämättömän kasvoissa havaitsi tyydytyksen lieventämää hämmennystä, äsken syntynyttä häveliäisyyttä, sydämensortumusta, josta kuitenkin vielä pilkisti esiin tämän hillitsemättömän ja rajun luonteen jäntevyys. Sittemmin kuultiin että varsin moni katsojista tuona hetkenä muisteli tuota Esaian lausetta: Susi ja karitsa käyvät samalla laitumella; jalopeura ja härkä syövät yhdessä olkia.
Heidän takanaan astui Don Abbondio, johon ei kukaan kiinnittänyt huomiota.
Kun he olivat saapuneet keskelle salia, kardinaalin kamaripalvelija astui sisään päinvastaisesta ovesta ja lähestyi herraansa ilmoittaen täyttäneensä kappalaiselta saamansa määräykset; kantotuoli ja molemmat muulit olivat valmiina — hän sanoi — ja odotettiin enää sitä vaimoa, joka pastorin oli määrä noutaa saapuville. Kardinaali sanoi, että heti pastorin saavuttua hänen tuli puhua Don Abbondion kanssa, ja että kaikki sitten noudattaisivat tämän ja Nimittämättömän käskyjä. Jälkimäisen kättä hän uudelleen puristi hyvästiksi ja sanoi: