— Hänellä on epäilemättä tilaajia, jotka eivät voi maksaa vaatevelkojaan.
— Luonnollisesti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne. Nämä ihmisparat maksavat yksinomaan sillä, mikä jää yli vuoden sadosta. Viime vuonna ei ollut mitään ylijäämää. Ja tänä vuonna kaikki ovat vailla välttämättömintä.
— No hyvä! virkkoi Federigo. Minä otan maksaakseni kaikki nuo velat. Toivon Teidän tekevän minulle sen palveluksen, että kysytte häneltä noiden velkojen määrän ja että otatte niiden maksamisen suorittaaksenne.
— Ne nousevat epäilemättä sievoiseen summaan.
— Sen parempi: ja kaiketi tällä paikkakunnalla on vieläkin varattomampia, joilla ei ole velkoja, kun eivät saa luottoa.
— Onpa kyllä! Tehdään, mitä voidaan. Mutta ei voi auttaa kaikkia näinä vaikeina aikoina!
— Käskekää räätälin tehdä heille vaatteita minun laskuuni, ja maksakaa hänelle hyvin. Totta puhuen vuotena tällaisena jokainen meno, mikä ei suoriteta leivän hankkimiseen, minusta tuntuu varkaudelta; mutta tämä on kokonaan poikkeustapaus.
Emme kuitenkaan tahdo lopettaa tämän päivän tarinaa lyhyesti kertomatta, miten Nimittämätön sen päätti.
Tällä kertaa huhu hänen kääntymyksestään oli kulkenut hänen edellään laaksoon, se oli siellä nopeaan levinnyt ja kaikkialla herättänyt hämmästystä, levottomuutta ja napinaa. Ensimäisille vastaantulleille bravoille eli palvelijoille hän viittasi seuraamaan, ja niin edespäin kaikille toisille, mikäli niitä matkallaan kohtasi.
Kaikki kulkivat hänen jälessään vallan oudon hämmästyksen valtaamina, mutta alistuvina kuten tavallisesti. Näin hän yhä kasvavan saattojoukon seuraamana saapui linnaan. Hän antoi portilla seisojille niinikään merkin seurata toisten mukana. Hän ratsasti sisälle etupihalle, asettui sen keskelle, ja ollen siinä yhä ratsun selässä hän kaiutti jymisevällä äänellään tavallisen huudon, minkä sovitun merkin johdosta kaikki hänen miehensä, jotka suinkin sen saattoivat kuulla, riensivät saapuville.
Silmänräpäyksessä kaikki linnan eri osiin hajaantuneet bravot noudattivat kutsuvaa huutoa, liittyen jo koolletulleisiin, jotka kaikki kiinnittivät katseensa isäntään.
— Menkää kaikki minua odottamaan suureen saliin, hän heille sanoi. Ja ratsunsa selästä hän katseli heidän liikkuvaa jonoansa. Sitten hän astui alas sen selästä, vei sen itse talliin ja meni sitten sinne, missä häntä odotettiin. Hänen ilmestyessään lakkasi heti siellä kohiseva kuiskailu; kaikki ryhmittyivät toiselle seinämälle, jättäen hänen ympärilleen salissa avaran tilan; heitä saattoi olla kolmenkymmenen vaiheilla.
Nimittämätön kohotti kätensä ikäänkuin ylläpitääkseen tuota hiljaisuutta, jonka hänen pelkkä ilmaantumisensa oli aiheuttanut, nosti pystyyn päänsä, joka kohosi kaikkia muita ylemmäksi, ja virkkoi:
— Kuunnelkaa kaikki, älköönkä kukaan puhuko, ellen häneltä kysy. Lapsukaiseni! Se tie, jota tähänasti olemme kulkeneet, johtaa helvetin syvimpään kuiluun. En tahdo teitä soimata, minä, joka olen kaikista edellä pahassa, minä, kaikista kelvottomin. Mutta kuulkaa, mitä minulla on sanottavaa. Jumala laupeudessaan on herättänyt minut elämääni muuttamaan. Ja minä sen muutan ja olen jo muuttanut; tapahtukoon samoin jokaiselle teistä! Tietäkää siis ja pitäkää varmana, että minä olen järkähtämättömästi päättänyt ennemmin kuolla, kuin vähääkään loukata Hänen pyhää lakiansa. Peruutan jokaiselta teistä minulta saamanne rikolliset määräykset; ymmärrättehän; vielä enemmän: kiellän teitä mitään tekemästä siitä, mitä olen käskenyt. Ja katsokaa niinikään varmaksi, ettei kukaan tästälähin saa tehdä pahaa minun suojelemanani, minun palveluksessani. Ne, jotka näillä ehdoilla tahtovat jäädä tänne, ovat minulle kuin omia lapsiani; ja pitäisin itseäni onnellisena sen päivän iltana, jolloin jäisin itse ilman ruokaa ravitakseni viimeistä teistä viimeisellä jälellä olevalla leivälläni. Niille, jotka eivät tähän suostu, annetaan sovittu palkka ja lisäpalkkio; sitten saavat mennä tiehensä, mutta älkööt enää asettako jalkaansa tämän kynnyksen yli, elleivät aio muuttaa elämäänsä, missä tapauksessa heidät aina vastaanotetaan avosylin. Tuumikaa tätä tänä yönä; huomisaamuna kutsun teidät yksitellen antamaan vastauksenne; ja silloin annan teille uusia määräyksiä. Nyt saatte vetäytyä pois, kukin paikallensa, ja Jumala, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa, johtakoon mieleenne hyvän päätöksen.
Tässä hän vaikeni, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen.
Kuinka erilaiset ja myrskyisät ajatukset temmelsivätkin heidän hurjissa aivoissaan, ei siitä päältäpäin nähnyt mitään merkkiä. He olivat tottuneet pitämään isäntänsä ääntä tahdon ilmauksena, jota ei sopinut vastustaa, ja kun tämä ääni tänään ilmoitti, että tuo tahto oli muuttunut, ei se silti ilmaissut, että tuo tahto olisi menettänyt jäntevyyttään. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että häntä voisi vastustaa, vaikka hän oli kääntynyt, tai että hänelle voisi vastata kuin muille ihmisille.
He näkivät nyt hänet edessään pyhimyksenä, mutta tuollaisena pyhimyksenä, joka kuvataan pää pystyssä ja miekka kädessä. Paitsi pelkoa he, ja varsinkin hänen valtansa alaisina syntyneet, joita olivat enimmät, tunsivat häntä kohtaan alamaista kiintymystä; he tunsivat myös kaikki häntä kohtaan altista ihailua. Ja hänen läsnäollessaan he tunsivat jonkunlaista arkamaisuutta, jota kaikkein raaimmatkin ja röyhkeimmät tuntevat ylemmyyden edessä, jonka ovat tunnustaneet. Lisäksi ne seikat, jotka juuri olivat kuulleet tuon miehen suusta, tosin olivat vihattavan vastenmielisiä heidän kuulla, mutta niiden totuuden he hyvin älysivät, eivätkä ne heidän järjelleen olleet kokonaan outoja. Ja vaikka he tuhat kertaa olivat niitä ilkkuneet, tämä ei ollut tapahtunut epäuskoisuudesta, vaan senvuoksi, että ilkkumisellaan tahtoivat karkoittaa pelon, joka olisi johtunut noiden asioiden vakavasta punnitsemisesta. Ja kun he nyt näkivät tuon pelon vaikutuksen mielessä sellaisessa kuin isäntänsä, ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka ei enemmän tai vähemmän ja ainakin hetkellisesti olisi sydämessään tuntenut tämän pelon ahdistusta. Tämän lisäksi ne heistä, jotka ensiksi olivat kuulleet tuon suuren uutisen ulkopuolella laaksoa, olivat samalla nähneet väestön ilon ja riemun sekä rakkauden ja kunnioituksen Nimittämättömään, mitkä tunteet olivat astuneet entisen vihan ja kauhistuksen sijaan, ja he olivat kokemuksiaan muille kertoneet. Siitä seurasi, että nyt tuo mies, jota aina, niin sanoaksemme, olivat katselleet alhaalta ylös silloinkin, kun he itse muodostivat suureksi osaksi hänen väkevyytensä, esiintyi heille joukon ihmettelyn, epäjumaloimisen esineenä. He näkivät hänen yläpuolella muita, tosin entisestä hyvin eri tavoin, mutta ei suinkaan vähemmässä määrin; aina siis eroavana rahvaan laumasta, aina ensimäisenä.
He olivat siis tyrmistyneet, epäillen toinen toistaan ja kukin itseään.
Mikä kiroili vihoissaan, mikä mietti mistä voisi lähteä etsimään turvapaikkaa ja tointa. Toinen tutkiskeli itseään, voisiko tehdä päätöksen ruveta kunnon mieheksi; toinen, Nimittämättömän sanojen liikuttamana tunsi jo siihen jonkunlaista taipumusta; toinen taas ei erityisesti päättänyt mitään, vaan aikoi jättää kaikki sattuman varaan, jäädä vastaiseksi syömään niin hyväsydämisesti tarjottua leipää, mitä tähän aikaan oli niin niukalta, ja näin voittaa aikaa. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Ja kun Nimittämätön lopetettuaan puheensa uudelleen kohotti tuota käskijänkättään antaen heille poistumismerkin, he kaikki hiljaa hiipien, kuin lammaslauma, kulkivat ovesta ulos. Hän itsekin läksi ulos heidän jälkeensä, ja asettuen seisomaan keskelle pihaa, hän hämärässä katseli heidän hajaantumistaan ja asettuiko kukin määräpaikalleen. Käytyään sitten ylhäällä linnassa noutamassa lyhtyä, hän kulki uudelleen pihat, käytävät, salit, tarkasti kaikki ovet, ja huomattuaan, että kaikki oli rauhallista, meni vihdoin nukkumaan.
Niin, todella nukkumaan, sillä hänen oli uni.
Vaikka hän aina oli tavoitellut kovin monimutkaisia ja kiireellisiä seikkailuja, ei hänellä kuitenkaan koskaan ollut ollut näin vaikeata selvitettävänä; ja kuitenkin häntä nukutti. Ne tunnontuskat, jotka edellisenä yönä olivat riistäneet häneltä kaiken levon, eivät suinkaan olleet asettuneet, vaan kohottivat ääntänsä entistään paljoa ankarampana ja vaativaisempana; ja kuitenkin häntä nukutti. Sen järjestyksen ja hallintatavan, jonka linnassaan oli toimeenpannut ja jota niin monena vuonna oli ylläpitänyt suurella huolellisuudella ja omituisesti yhdistämällä häikäilemätöntä rohkeutta sitkeään kestäväisyyteen, hän nyt muutamin sanoin oli pannut horjumaan. Kätyriensä rajattoman riippuvaisuuden, heidän sokean alistumisensa jokaiseen hänen tahdonilmaukseensa, heidän orjamaisen uskollisuutensa, johon hän oli ammoisista ajoista tottunut luottamaan — kaiken tämän hän omalla kädellään oli järkyttänyt. Toiminnan-keinonsa hän itse oli muuttanut ehkäisevien vaikeuksien sokkeloksi; sanalla sanoen: hän oli päästänyt sekasorron ja epävarmuuden sisälle taloonsa: ja kuitenkin häntä nukutti.
Hän meni siis makuuhuoneeseensa, lähestyi tuota vuodetta, missä edellisenä yönä oli löytänyt niin haikeita tuskia, ja polvistui vuoteenlaidan viereen rukoilemaan. Hän löysikin aivojensa salaisesta ja syvästä sopesta ne rukoukset, joita häntä oli opetettu lapsena lukemaan. Hän alkoi niitä lausua, ja nuo sanat, jotka kauan olivat pysyneet kokoon käärittyinä, tulivat esiin toinen toisensa jälkeen, ikäänkuin kääriytyen irti. Tällöin hänen mielessään liikkui kuvaamaton tunteiden sekoitus: siirtyminen viattomuuden aikoihin; tuskan kiihtyminen ajatellessa sitä kuilua, minkä itse oli kaivanut tuon onnellisen ajan ja nykyisyyden välille; hehkuva halu muodostamaan itselleen hyvityksenteoilla uusi omatunto ja pääsemään tilaan, joka niin paljon kuin suinkin lähentelisi tuota viattomuutta, johon ei voinut palata; kiitollisuus ja luottamus siihen armoon, joka saattoi hänet johtaa tuohon tilaan ja joka jo siitä oli antanut hänelle niin monta todistetta.
Noustuaan hän sitten laskeutui vuoteelle ja vaipui heti uneen.
Näin päättyi tämä päivä, joka vielä lähdeteoksemme syntymisaikana oli kovin kuuluisa. Tänään emme ilman mainittua teosta siitä tietäisi mitään, emme ainakaan yksityisseikoista. Ylempänä siteeraamamme kirjailijat Ripamonti ja Rivola mainitsevat ainoastaan, että tuo kuuluisa tiranni kohdattuaan Federigon muutti elämänsä, jopa ainaiseksi.
Mutta kuinka moni on lukenut noiden kahden kirjailijan teoksia? Niitä on epäilemättä vielä vähemmän kuin niitä, jotka tulevat lukemaan tätä meidän kirjaamme.
Ja kuka tietää tapaisiko vielä tuossa laaksossa, jos joku olisi kyllin innokas etsimään ja tarpeeksi taitava löytämään, jonkun himmeän ja heikon jälkikaiun tuosta tapahtumasta?
Senjälkeen on sattunut niin paljon muita seikkoja.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Seuraavana päivänä Lucian kotikylässä ja koko Leccon alueella ei puhuttu mistään muusta kuin hänestä, Nimittämättömästä, arkkipiispasta ja eräästä toisesta henkilöstä, joka muuten oli kovin mielissään siitä, että hänestä puhuttiin, mutta joka tässä tilaisuudessa kernaasti olisi toivonut nimensä jäävän mainitsematta: tarkoitamme Don Rodrigoa.
Tosin jo ennemminkin oltiin puhuttu hänen teoistaan; mutta nämä olivat olleet hajanaisia, salaisia puheita. Ja oli ollut välttämätöntä, että niistä keskustelevat henkilöt hyvin tunsivat toisensa, voidakseen avoimesti kosketella sellaista kysymystä. Eivätkä he silloinkaan lausuneet julki kaikkea, minkä tunsivat; sillä yleensä kun ihmiset eivät puhellessaan ilman suurta vaaraa voi päästää ilmoille paheksumistaan, ilmaisevat he sitä vähemmin, pitävät sisällään täydelleen salassa mitä tuntevat, jopa tuntevatkin sitä vähemmin. Mutta kukapa olisi tuona päivänä pidättäytynyt tiedustelemasta ja pohtimasta näin suurta huomiota herättänyttä tapausta, jossa niin selvästi ilmeni Jumalan sormi ja jossa kaksi niin kuuluisaa henkilöä oli huomattavaa osaa näytellyt! Toisessa heistä yhtyi hehkuva oikeudenrakkaus suureen vaikutusvaltaan; toisen persoonassa näytti itse ilmetty väkivaltaisuus nöyrtyneen ja korskeus luopuneen aseistaan ja masentuvan. Tällaisiin henkilöihin verrattuna Don Rodrigo kutistui jotenkin pieneksi. Silloin kaikki älysivät, mitä tiesi viattoman olennon kiusaaminen siinä tarkoituksessa, että se häväistäisiin, että sitä ahdistettaisiin niin häpeämättömän uutterasti, niin hurjan raivokkaasti, niin innoittavan salakavalasti. Tässä tilaisuudessa muisteltiin useita muitakin tuon herran urotöitä; ja jokaisesta niistä kukin avoimesti lausui mielipiteensä, kaikki saaden yleisestä yksimielisyydestä rohkeutta. Liikkui yleinen puheen surina, yleinen kuiskailu; kuitenkin asianomaisen korvan kuulemattomissa, sillä hänellä oli vielä joukko palkkalaisrosvoja ympärillään.
Melkoinen osa yleistä vihaa kohdistui myös Don Rodrigon ystäviin ja imartelijoihin. Pormestarikin maalattiin räikein värein, sillä olihan hän aina ollut kuuro, sokea ja mykkä tuon tirannin teoille; mutta tämäkin tehtiin tarpeellisen matkan päässä; hänellä tosin ei ollut rosvoja, mutta oli sensijaan oikeudenpalvelijansa. Tohtori Juonittelijaa, jolla ei ollut käytettävänään muuta kuin kielensä ja vehkeensä, ja muita hänen arvoisiaan vähempiväkisiä imartelijoita ei yhtä paljoa kursailtu. Heitä osoitettiin sormella ja katseltiin mulkoilevin silmin, niin että he pitivät soveliaana jonkun aikaa pysyä poissa julkisista paikoista.
Don Rodrigo, jonka tämä tavaton, päiväkausien ja hetkien odotuksen jälkeen vallan toisenlaiseksi muodostunut tieto oli salaman tavoin lamaan iskenyt, piili kätyreidensä kanssa palatsissaan kaksi päivää sappeaan purkaen; kolmantena päivänä hän matkusti Milanoon. Jospa ei olisi ollut muuta kuin häntä vastaan kohonnut julkinen murina, hän kenties, asioiden kehityttyä näin pitkälle olisi vasiten jäänyt sitä uhmailemaan, jopa olisi jonkun kaikkein rohkeimman suhteen tuonut esiin peloittavan esimerkin; mutta seikka, mikä saattoi hänet pötkimään tiehensä oli se varma tieto, että kardinaali suuntasi kulkunsa näillekin seuduille.
Kreivi-setä, joka koko tästä jutusta ei tietänyt enempää kuin minkä kreivi Attilio hänelle oli sanonut, olisi epäilemättä halunnut, että Don Rodrigo sellaisessa tilaisuudessa olisi esiintynyt huomattavimpana isäntänä, loisteliaimman vastaanoton toimeenpanijana. Jokainen helposti älyää, miten tämä olisi voinut käydä laatuun. Tuo vanha mies olisi sitä vaatinut ja olisi halunnut asiasta yksityiskohtaisia tietoja; sillä olisihan se ollut oivallinen tilaisuus näyttää, missä kunniassa hänen perhettään piti tuollainen ensiluokkainen arvohenkilö. Päästäkseen näin pulmallisesta tilasta Don Rodrigo eräänä aamuna nousi ennen aurinkoa, istuutui vaunuihin Harmaan kanssa, ja muita bravoja vaunujen sisällä, edessä ja takana. Ja annettuaan määräyksen, että muut palvelijat tulisivat jälessä, hän läksi pakolaisen tavoin, kuin — sallittakoon meidän hieman kohottaa henkilöitämme vertaamalla kuuluisuuksiin — kuin Catilina Roomasta, uhkuen kiukkua ja vannoen pian palaavansa vallan toisenryhtisenä toimeenpanemaan kostoansa.
Tällävälin kardinaali jatkoi matkaansa ja tarkasti joka päivä uutta Leccon piirissä sijaitsevaa seurakuntaa. Sinä päivänä, jolloin hänen oli määrä saapua Lucian kotikylään, suuri osa asukkaita jo oli lähtenyt liikkeelle maantielle häntä vastaanottamaan. Kylän rajalle, vallan Agnesen ja Lucian asunnon kohdalle, oli rakennettu kunniaportti, joka oli pystyhirsistä ja poikkipuista tehty, peitetty oljilla ja sammalilla, koristettu mäkipaatsaman ja rautatammen oksilla, joiden lomitse punaiset marjat pistivät esiin. Kirkon etusivu oli somistettu värillisillä verhoilla. Joka ikkunasta riippui vuoteenpeitteitä ja raiteja sekä lasten kapalovöitä, järjestettyinä kukkaisköynnösten tavoin, sanalla sanoen, oli tehty, mitä oli voitu, jonkun juhlallisen ylellisyysvaikutelman aikaansaamiseksi.
Illan suussa, jolloin kardinaalin oli tapana saapua, kaikki kotia jääneet — vanhuksia, naisia ja suurimmaksi osaksi lapsia — hekin läksivät häntä vastaan, osaksi jonossa, osaksi ryhmittäin, Don Abbondion etunenässä; tämä hengenmies oli synkkä keskellä juhlaa, sillä häntä huumasi hälinä, vaivasi väkijoukon tunkeileminen edessä ja takana, niin että se, kuten hän itsekseen toisti, pani hänen päänsä vallan pyörälle. Lisäksi häntä vaivasi salainen pelko, että naiset olivat voineet lörpötellä ja että hänen voisi olla pakko tehdä tiliä tuosta vihkimis-seikkailusta.
Silloin ilmestyi äkkiä kardinaali, tai oikeammin väkijoukko, jonka keskellä hän istui kantotuolissaan, seurueensa ympäröimänä; kaikesta tästä ei saattanut nähdä muuta kuin merkin ilmassa, nimittäin päiden yläpuolella sen ristin huipun, jota muulin selässä ratsastava kappalainen kantoi.
Don Abbondion takana kulkevat kyläläiset syöksyivät epäjärjestyksessä eteenpäin yhtyäkseen toiseen joukkoon. Ja Don Abbondio sanoi kolme tai neljä kertaa:
— Sävyisästi, järjestyksessä, mitä nyt teette?
Sitten hän kääntyi vallan närkästyneenä ja mutisi lakkaamatta:
— Täydellinen sekasorto, täydellinen sekasorto.
Senjälkeen hän meni kirkkoon, se kun vielä oli tyhjä ihmisistä, ja jäi sinne odottamaan.
Kardinaali eteni, jaellen kädellään siunausta ja vastaanottaen sitä ihmisten huulilta, joita hänen seurueensa vaivoin sai tunkeilusta pidätetyiksi. Lucian kotiseutulaisina nämä ihmiset olivat tahtoneet valmistaa kardinaalille tavattomat vastaanottajaiset. Mutta tämä ei ollut helppoa, ihmiset kun kaikkialla, minne kardinaali tuli, tekivät minkä suinkin voivat. Jo hänen arkkipiispan toimensa alussa, kun hän juhlallisesti oli kulkenut sisälle tuomiokirkkoon, oli tungos hänen ympärillään ollut niin suuri, että henkensä oli ollut vaarassa; ja muutamat hänen lähellään olevat aatelismiehet olivat paljastaneet miekkansa pidättääkseen väkeä tunkemasta eteenpäin. Tämän ajan tavoissa siis oli niin paljon säännötöntä ja väkivaltaista, että piispan kunnioittamisessa ja kunnianosoitusten hillitsemisessä kirkossa täytyi melkein turvautua väkivaltaisuuksiin. Ja tämä suojelus ei kenties olisi riittänyt, ellei juhlamenojen yli- ja aliohjaaja, kaksi jänteväjäsenistä ja -mielistä pappia, olisi kohottanut häntä käsivarsilleen ja käsivoimin kantanut häntä kirkon ovelta aina pääalttarin eteen.
Hänen sittemmin toimeenpanemillaan monilukuisilla piispantarkastus-retkillään hän saattoi liioittelematta pitää sisäänastumistaan kirkkoon papillisen virkansa vaivaloisimpina tehtävinä, jopa joskus kestäminään vaaroina.
Tähänkin kirkkoon hän vaivoin astui sisälle. Hän pääsi alttarille ja siellä hän, rukoiltuaan hetken, tapansa mukaan piti läsnäolijoille pienen puheen rakkaudestaan heihin, harrastuksestaan heidän menestykseensä ja miten heidän tuli valmistua seuraavan päivän jumalanpalvelukseen. Sitten hän vetäytyi pappilaan ja pyysi muiden keskustelujen ohella tietoja Renzosta. Don Abbondio sanoi, että tämä oli hieman vilkas, itsepäinen ja kiivas nuori mies. Mutta kun hänelle oli asetettu yksityiskohtaisia ja tarkempia kysymyksiä, oli hänen pakko vastata, että Renzo oli kunnon mies ja ettei voinut käsittää, miten hän Milanossa oli tehnyt kaikki ne pirulliset teot, joista häntä syytettiin.
— Mitä tulee tuohon nuoreen naiseen, huomautti kardinaali, niin luuletteko tekin, että hän nyt vaaratta saattaa palata asumaan kotonaan?
— Tällä hetkellä hän kyllä voi palata, vastasi Don Abbondio, ja jäädä, jos tahtoo. Sanon tällä hetkellä, hän sitten huoaten lisäsi, sillä olisi tarpeellista, että Teidän Kunnian-arvoisuutenne alati olisi täällä tai lähistössä.
— Herra on aina lähellä meitä, virkkoi kardinaali. Muuten on aikomukseni saattaa hänet turviin.
Ja heti hän käski seuraavana aamuna varhain lähettämään kantotuolin turvajoukon saattamana noutamaan molempia naisia.
Don Abbondio poistui vallan tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli puhunut hänelle molemmista kihlautuneista, vaatimatta häntä tilille vihkimisen kiellosta.
— Hän ei siis tiedä mitään, hän sanoi itsekseen. Agnese on pitänyt suunsa: mikä ihme! Tosin he vielä tulevat toisensa kohtaamaan. Mutta annanpa hänelle sitä ennen toisen ohjeen, totisesti sen teen.
Tuo miesparka ei tietänyt, ettei Federigo ollut kosketellut tätä kysymystä sentähden, että hänen aikomuksensa oli puhua siitä hänen kanssaan pitkälti, sopivampana hetkenä, ja että kardinaali, ennenkuin antoi hänelle ansaitun palkan, tahtoi kuulla hänenkin perusteensa.
Mutta kunnon hengenmiehen huolenpito Lucian turvaamisesta oli turha; senjälkeen kuin kardinaali oli poistunut hänen luotaan, oli tapahtunut seikkoja, jotka meidän on kertominen.
Niinä muutamina päivinä, jotka molempien naisten tuli viettää räätälin vieraanvaraisessa talossa olivat he, mikäli mahdollista, kumpikin palanneet tavallisiin askareihinsa. Lucia oli heti pyytänyt työtä; ja samoin kuin luostarissa, hän täälläkin lakkaamatta ompeli, piiloittuneena pikkuhuoneeseen, kaukana uteliailta katseilta. Agnese osaksi käveli ympäristössä, osaksi teki paikkaustyötä tyttärensä seurassa. Heidän puheensa olivat sydämellisen herttaisia, mutta samalla ylen surumielisiä. Molemmat olivat valmiit eroon; sillä eihän karitsa voinut palata sudenpesän läheisyyteen. Mutta milloin ja miten oli tämä ero päättyvä?
Tulevaisuus oli synkkä ja arvaamaton; varsinkin toiselle heistä.
Kuitenkin Agnese mielessään tuuditteli onnellisen ratkaisun mahdollisuutta: pitihän Renzon lopulta, ellei hänelle ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, antaa tietoa itsestään, ja jos hän oli löytänyt työtä ja saanut paikan, jos — ja miksi sellaista edes epäillä — hän lujasti piti lupauksensa, miksi eivät voisi siirtyä asumaan hänen luoksensa? Tällaisista toiveista hän alinomaa puhui tyttärelleen; on vaikeata sanoa, tunsiko tämä enemmän tuskaa kuunnellessaan kuin vastatessaan. Suuren salaisuutensa hän yhä vaan oli säilyttänyt sydämeensä kätkettynä. Tosin häntä vaivasi se tietoisuus, että petti niin hyvää äitiä; mutta häntä pidätti vastustamattomasti häpeä ja useat yllä mainitsemamme eri epäilykset, ja niin hän lykkäsi tunnustuksensa päivästä päivään. Hänen tulevaisuudentuumansa olivat vallan erilaiset kuin äidin, tai oikeammin sanoen, hänellä ei niitä ollut ollenkaan. Hän oli kokonaan antautunut Kaitselmuksen johtoon. Hän koetti sentähden joko jättää puheenaineen tai kääntää sen toiselle tolalle, tai sanoi yleisin lausein, ettei enää toivonut eikä halunnut mitään maallista asiaa, paitsi että pian saisi yhtyä äitiinsä. Usein kyynelet pelastaen ilmestyivät sanojen asemesta.
— Tiedätkö, miksi näet asiat tuossa valossa? kysyi Agnese; sentähden, että olet paljon kärsinyt, ja ettet usko asioiden voivan kääntyä parhaiten päin. Mutta anna Herran vallita … ja jos … kunhan vaan pilkistää esiin valonsäde, pienikin toivon kipinä! silloin voit minulle sanoa, etkö enää ajattele mitään.
Lucia syleili äitiään ja itki.
Muuten oli heidän ja talonväen välillä heti syntynyt vilpitön ystävyys. Ja missä sellaista voisikaan syntyä, ellei hyväntekijäin ja hyvänteon vastaanottajain välillä, kun sekä edelliset että jälkimäiset ovat hyviä ihmisiä. Agnese pakinoitsi tuntikaudet erityisesti emännän kanssa. Räätäli hieman huvitti heitä tarinoillaan ja siveellisillä kertomuksillaan, ja etenkin päivällispöydässä hänellä aina oli jotain hauskaa kerrottavaa Buovo d'Antonasta[36] tai erämaan erakoista.
Lähellä tätä kylää asui maatilallaan muuan ylhäissukuinen pariskunta; Don Ferrante ja Donna Prassede — sukunimi on tässäkin kohdin, kuten tavallisesti, jäänyt lähdeteoksemme kirjoittajan kynään. Rouva Prassede, vanha aatelisnainen, oli hyvin taipuvainen hyvää tekemään: epäilemättä kaunein ammatti, mitä ihminen voi harjoittaa, mutta jonka voi tärvellä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ammatit. Voidakseen tehdä hyvää, täytyy se tuntea; emmekä voi sitä tuntea, kuten on laita kaikkien muidenkin seikkojen tässä maailmassa, muuten kuin keskellä intohimojamme arvostelukykymme ja käsitteiden avulla, joiden laita useinkin on niin ja näin.
Käsitteisiinsä Donna Prassede suhtautui siten, kuin sanotaan olevan soveliainta suhtautua ystäviinsä: nimittäin, että niitä hänellä oli harvoja, mutta että hän noihin harvoihin oli suuresti kiintynyt. Näiden harvojen käsitteiden joukossa olivat enimmät nurinkurisia; ja nämä eivät suinkaan olleet hänelle vähimmin rakkaat. Sattui sentähden, että hän kuvitteli hyväksi seikkaa, joka ei ollutkaan hyvä, että valitsi keinoja, jotka pikemmin johtivat päinvastaiseen päämäärään kuin mitä hän tavoitteli, tai että katsoi luvallisiksi keinoja, jotka eivät ollenkaan olleet luvallisia, ja paljo muita samanlaisia seikkoja, jotka voivat sattua ja sattuvatkin jokaiselle, parhaillekin. Mutta Donna Prassedelle tämä sattui liiankin usein, ja sangen usein kaikki samalla kertaa.
Kuultuaan puhuttavan Lucian kuuluisasta seikkailusta ja kaiken mitä tällöin kerrottiin tästä nuoresta naisesta, Donna Prassede tuli uteliaaksi nähdä hänet; ja hän lähetti vaunut ynnä vanhan uskotun palvelijan noutamaan äitiä ja tytärtä. Lucialle asia oli vastenmielinen ja hän pyysi räätäliä, joka oli tullut tapausta ilmoittamaan, keksimään jotain veruketta. Niin kauan kuin oli ollut kysymys huomaamattomista henkilöistä, jotka olivat halunneet tutustua ihmeen matkaansaaneeseen nuoreen neitoseen, räätäli oli kernaasti tehnyt hänelle tämän palveluksen; mutta kysymyksessä olevassa tapauksessa kieltäytyminen olisi hänen mielestään tuntunut loukkaukselta. Hän näytti niin monta eri elettä, huudahti niin moneen kertaan ja puhui niin paljon: eihän voinut siten menetellä, olihan se ylhäinen perhe, ettei aatelisille koskaan saa sanoa ei, että tuo saattoi olla heidän onnensa, ja että Donna Prassede, kaiken muun lisäksi oli hurskas nainen — sanalla sanoen niin paljon, että Lucian oli pakko myöntyä, varsinkin kun Agnese säesti kaikkia näitä perusteita toistamalla:
— Epäilemättä, epäilemättä!
Kun he olivat saapuneet ylhäisen naisen eteen, tämä otti heidät erittäin ystävällisesti vastaan ja onnitteli heitä hartaasti; hän kyseli, neuvoi, tehden kaiken jonkunmoisella synnynnäisellä ylemmyydellä, jota kuitenkin lievensivät niin monet ystävälliset puheet, niin harras huolenpito ja jota höysti niin hurskas mieliala, että Agnese melkein heti ja Lucia hieman myöhemmin alkoivat tuntea itsensä vapaiksi tuosta painostavasta kunnioituksen tunteesta, minkä heissä alussa oli herättänyt ylhäisen naisen läsnäolo; jopa he huomasivat hänessä jotakin puoleensavetävää. Lyhyesti: kun Donna Prassede oli kuullut, että kardinaali oli ottanut hankkiakseen Lucialle turvapaikan, niin hän hartaasti haluten edesauttaa ja ehtiä edelle tätä hyvää tarkoitusta, tarjoutui ottamaan tämän nuoren naisen taloonsa, missä hänellä ei tulisi olemaan mitään muuta työtä kuin ompelemista, silitystä tai kehruuta. Ja hän lisäsi antavansa tästä tiedon kardinaalille.
Paitsi selvää ja välitöntä hyvää, mitä sellainen teko sisälsi, Donna Prassedella oli mielessään toinen, kenties tärkeämpikin, kuten arveli: saattaa oikealle tolalle eksynyt sielu ja johdattaa oikealle tielle henkilö, joka sitä suuresti tarvitsi. Sillä heti kun oli kuullut ensi kerran puhuttavan Luciasta, hän oli heti saanut sen vakaumuksen, että naisessa, joka oli voinut mennä kihloihin tyhjäntoimittajalle, kapinoitsijalle, sanalla sanoen pahantekijälle, välttämättömästi täytyi piillä salainen pahe. — Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet. — Lucian käynti oli Donna Prassedessa vahvistanut tätä vakaumusta. Pohjaltaan hän kyllä tuntui hänestä hyvältä tytöltä; mutta muuten oli hänessä koko lailla moittimisenkin varaa.
Tuo pikku kumarassa oleva pää, tuo leuka, joka aina oli kiinni rinnassa, tuo tapa olla vastaamatta tai vastata lyhyesti tai kuin pakosta — kaikki tämä kyllä saattoi olla kainouden merkkejä; mutta se tiesi myös kovaa itsepäisyyttä; ei ollut vaikeata arvata, että tuolla pikku päällä oli omat tuumansa. Lisäksi tuo alituinen punastuminen, nuo tukahdetut huokaukset … ja sitten nuo suuret silmät, joista Donna Prassedella ei ollut mitään hyvää ajatusta. Hän piti ilmeisen selvänä, ikäänkuin olisi kuullut sen varmalta taholta, että kaikki Lucian kärsimykset olivat taivaan lähettämä rangaistus hänen ystävyydestään tuohon pahantekijään ja samalla varoitus kokonaan eroamaan hänestä; ja näin ollen hän päätti olla avullisena näin hyvän päämäärän saavuttamisessa. Sillä, kuten hän usein mainitsi toisille ja itselleen, oli hänen päätehtävänään edesauttaa taivaan tahtoa; mutta usein hän pahasti erehtyi, pitäessään omia aivojaan taivaana. Kuitenkin hän visusti varoi tästä toisesta aikomuksestaan, josta olemme puhuneet, hiiskumasta sanaakaan. Yksi hänen periaatteitaan oli se, että kun tahtoo ihmisille tehdä hyvää, useimmissa tapauksissa on kaikkein tärkeintä, ettei siitä ilmaise yhtään mitään.
Äiti ja tytär katsoivat toisiinsa. Koska tuskallinen ero kuitenkin oli välttämätön, tarjous tuntui kummastakin varsin hyväksyttävältä, varsinkin kun ottivat huomioon, että tämä maatila oli niin lähellä heidän kyläänsä. Ja jos asia onnistuisi huonosti, he voisivat kukin taholtaan lähteä liikkeelle ja tavata toisensa lähikylässä. Luettuaan toinen toisensa katseesta suostumuksen, nämä molemmat naiset kääntyivät Donna Prasseden puoleen kiittäen häntä tavalla, joka tietää tarjouksen hyväksymistä. Aatelisrouva toisti kohteliaisuutensa ja lupauksensa ja sanoi pian lähettävänsä heille kirjeen annettavaksi kardinaalille.
Kun molemmat naiset olivat lähteneet, Donna Prassede kirjoitutti tuon kirjeen Don Ferrantella, jota hän, tämä kun oli kirjailija, mistä tarkemmin puhumme sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, tärkeissä tapauksissa käytti kirjurinaan. Nyt oli sellainen kyseessä, Don Ferrante pani parastaan ja antoi sitten sepustuksensa puolisonsa kopioida, teroittaen hänen mieleensä huolellisen oikeinkirjoituksen tärkeyttä; tämä oli yksi hänen tutkimiaan seikkoja ja niitä harvoja, jotka olivat hänen määrättävissään talossa. Donna Prassede kopioitsi mitä huolellisimmin ja lähetti kirjeen räätälin taloon.
Tämä tapahtui kaksi tai kolme päivää aikaisemmin kuin kardinaali lähetti kantotuolin noutamaan naisia heidän kotikyläänsä.
Saavuttuaan perille nämä poikkesivat pappilaan, missä oleskeli kardinaali, joka ei vielä ollut lähtenyt kirkkoon. Oli annettu määräys heti viemään heidät sisälle; ja kappalainen, joka ensiksi näki heidät, pani tämän määräyksen viipymättä täytäntöön eikä pidättänyt heitä kauempaa kuin mitä oli välttämättömästi tarpeellista lyhyesti neuvoakseen heille mitä menoja heidän tulisi noudattaa esiintyessään kardinaalin edessä, ja mitä arvonimiä heidän piti hänelle antaa; tätä kappalaisella oli tapana tehdä joka kerta, kun se salaisesti kävi päinsä. Tuosta miehestä oli alituinen kiusa nähdä sitä epäjärjestystä, joka tässä suhteessa vallitsi kardinaalin ympärillä.
— Kaikki tämä — näin hänellä oli tapana sanoa muille talon henkilöille — kaikki tämä johtuu tuon erinomaisen miehen liiallisesta hyvyydestä, hänen alentuvasta tuttavallisuudestaan.
Ja hän kertoi miten useammin kuin kerran omin korvin oli kuullut hänen Kunnian-arvoisuudelleen vastattavan:
— Niin, herra, ja: ei, herra!
Kardinaali sinä hetkenä paraikaa keskusteli Don Abbondion kanssa seurakunnan asioista, niin ettei tällä ollut itsellään tilaisuutta, kuten olisi tahtonut, antaa ohjeitaan naisille. Ainoastaan kulkiessaan heidän ohitsensa silloin kun astui ulos huoneesta ja naiset kävivät sisälle, hän saattoi luoda heihin katseen osoittaaksensa, että oli tyytyväinen heihin ja että he rehellisesti jatkaisivat vaiteliaisuuttaan.
Kun kohtelias vastaanotto oli tapahtunut toiselta puolen, ja ensi kumarrukset suoritettu toiselta, Agnese otti esille povestaan tuon kirjeen ja ojensi sen kardinaalille sanoen:
— Sen on lähettänyt Donna Prassede, joka sanoi hyvin tuntevansa Teidän Korkea-arvoisuutenne, ja tuntevathan tietysti kaikki ylhäiset herrasväet toisensa. Kun olette lukenut, saatte nähdä.
— Hyvä, virkkoi Federigo, luettuaan kirjeen ja imettyään esille mehun Don Ferranten kaunopuheisuuden kukkasista. Hän tunsi tuon perheen tarpeeksi tietääkseen, että Luciaa sinne oli kutsuttu hyvässä tarkoituksessa, ja että hän siellä olisi varma sortajansa väijytyksistä ja väkivaltaisuuksista. Mikä mielipide hänellä oli Donna Prasseden henkisistä lahjoista, siitä ei meillä ole mitään varmaa tietoa. Todennäköisesti tämä nainen ei ollut se henkilö, jonka hän olisi valinnut tätä tarkoitusta varten. Mutta, kuten olemme sanoneet tai viitanneet toisessa kohdassa, ei ollut hänen tapansa muuttaa ja korjata toisten toimittamia seikkoja.
— Alistukaa levollisina tähänkin eroon ja epävarmuuteen, jossa olette, hän sitten lisäsi. Luottakaa siihen, että se pian loppuu, ja että Herra on ohjaava asiat siihen päätökseen, johon hän näyttää niitä suunnanneen. Mutta pitäkää varmana, että se, minkä hän tahtoo, on parasta teille.
Hän lausui erityisesti Lucialle toisia lohdutuksen sanoja, rohkaisi uudelleen molempia, siunasi heitä ja antoi heidän mennä.
Tuskin olivat he astuneet maantielle, kun heidät ympäröi joukko ystäviä ja ystävättäriä, melkein koko kylän väki, joka heitä odotti ja joka riemukulussa saattoi heidät kotia. Kaikki naiset kilvan onnittelivat, valittivat, kyselivät; ja jokainen ilmaisi mielipahaansa kuullessaan, että Lucian oli määrä lähteä pois seuraavana päivänä. Miehet tarjosivat kilvan palvelustaan. Jokainen tahtoi seuraavana yönä seisoa vartijana Agnesen majan edessä. Tämän seikan johdosta tekijämme katsoo tarpeelliseksi tekaista sananparren: Jos tahdot monelta apua, menettele niin, ettet tarvitse sitä keneltäkään.
Näin runsaat ystävyydenosoitukset hämmensivät ja saattoivat vallan ymmälle Lucian. Mutta pohjaltaan ne hänelle tekivät hyvää, haihduttaen hieman ajatuksia ja muistoja, jotka liiaksikin, keskellä tätä hälinää sukelsivat esiin hänen mielessään hänen astuessaan tuon kynnyksen yli, mennessään sisälle noihin pikku huoneisiin ja nähdessään kunkin esineen.
Kirkonkellon soidessa, joka julisti uskonnollisten juhlamenojen alkua, kaikki lähtivät liikkeelle kirkolle päin, ja tämä oli kotia palanneille naisille uusi voittokulku.
Kun kirkkomenot olivat lopussa, Don Abbondio, joka oli rientänyt katsomaan, oliko Perpetua hyvin varustanut kaikki päivällisiksi, sai kutsun tulla kardinaalin luo. Hän kiiruhti ylhäisen vieraansa huoneeseen, joka antoi hänen tulla vallan lähelle.
— Herra pastori, hän alkoi; ja nämä sanat hän lausui tavalla, joka pani älyämään, että ne olivat pitkän ja vakavan puheen alku: Herra pastori, miksi ette vihkinyt avioliittoon tuota Lucia parkaa ja hänen sulhastansa?
— Tänä aamuna nuo naiset siis ovat puhuneet suunsa puhtaaksi, ajatteli Don Abbondio. Ja hän vastasi soperrellen:
— Teidän Korkea-arvoisuutenne on epäilemättä kuullut puhuttavan niistä selkkauksista, jotka ovat syntyneet tässä asiassa. Se oli niin sekavaa, ettei siitä vielä tänäänkään saa selvää. Teidän Korkea-arvoisuutenne saattaa siitäkin tehdä johtopäätöksensä, että tuo nuori nainen on päässyt tänne niin monen onnettoman selkkauksen jälkeen ainoastaan kuin ihmeen kautta, ja että tuo nuori mies, toisenlaisten selkkauksien jälkeen on paikassa, josta ei kukaan tiedä mitään.
— Minä kysyn, jatkoi kardinaali, onko totta, että te ennen kaikkia noita tapahtumia, olette kieltäytynyt toimittamasta vihkimistä, silloin, kun teitä oli pyydetty sitä tekemään määräpäivänä, ja lisäksi miksi olette kieltäytynyt?
— Todellakin … jos Teidän Korkea-arvoisuutenne tietäisi … mitä uhkauksia … mitä hirvittäviä käskyjä sain olla puhumatta…
Ja hän keskeytyi siinä näyttäen kunnioittavasti tarkoittavan, ettei ollut hienotunteista kysellä enempää.
— Mutta, sanoi kardinaali, ääni ja ilme tavallista vakavampana: Teidän piispanne velvollisuutensa mukaisesti ja puolustukseksenne tahtoo tietää teiltä, miksi ette tehnyt sitä, mikä säädösten mukaisesti oli velvollisuutenne.
— Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sanoi Don Abbondio, nöyränä tekeytyen vallan pieneksi; enhän minä ollenkaan tahtonut sanoa… Mutta minusta tuntui, että, kun on kysymys näin sekavista, näin vanhoista ja korjaamattomista asioista, olisi turhaa niitä jälleen penkoa. Kuitenkin, sanon minä, kuitenkin… Tiedän, ettei Teidän Korkea-arvoisuutenne tahdo turmioon syöstä kirkkoherra parkaansa. Sillä, nähkääs, Teidän Kunnian-arvoisuutenne ei saata olla kaikkialla, ja minä olen täällä vaaralle alttiina… Mutta kun käskette, minä sanon, minä sanon kaiken.
— Sanokaa; enhän muuta tahdo kuin tietää, että te olette syytön.
Silloin Don Abbondio alkoi kertoa surullista tarinaa. Mutta hän jätti mainitsematta päähenkilön nimen ja asetti sen sijalle: ylhäisen herran, uhraten varovaisuudelle kaiken sen vähäisen, minkä tämä pulmallinen tila salli.
— Eikö teillä ollut mitään muuta vaikutinta? kysyi kardinaali Don
Abbondion lopetettua.
— Mutta … kenties en ole osannut kyllin selvästi tuoda esiin … huomautti Don Abbondio. Hengen uhalla minut kiellettiin tuota vihkimistä toimeenpanemasta.
— Ja onko tämä mielestänne riittävä syy laiminlyödä selvää velvollisuuttanne?
— Olenhan aina koettanut täyttää velvollisuuteni, silloinkin, kun se on tuottanut minulle paljon vaivaa, mutta kun on henki kysymyksessä…
— Ja kun astuitte kirkon palvelukseen, sanoi Federigo, ääni vielä vakavampana, täyttääksenne tätä virkaanne, menikö kirkko takuuseen hengestänne? Onko se teille taannut, että nuo täyttääksenne ottamanne virkatehtävät jättäisivät teitä vapaaksi kaikista vastuksista, kaikista vaaroista? Vai sanoiko kirkko teille, että siinä, missä vaara loppuu, alkaa velvollisuus? Eikö se nimenomaan sanonut teille päinvastaista? Eikö se teille ilmoittanut lähettävänsä teidät karitsana susien pariin? Ettekö tietänyt, että on olemassa väkivaltaisia ihmisiä, joille ei saattaisi olla mieluisaa se, mikä teidän on käsketty toteuttaa? Tokko Hän, joka on antanut meille oppimme ja esimerkin, ja jonka esikuvan mukaan annamme itseämme mainita ja itse itseämme mainitsemme paimeniksi, astuessaan maan päälle tehtäväänsä toteuttamaan asetti ehdokseen henkensä turvallisuuden? Ja tarvitsiko hän pyhää voitelua, käsien päällepanoa ja papillista välitystä pelastaakseen ja säilyttääkseen sitä muutaman päivän kauemmin täällä maan päällä ihmisrakkauden ja velvollisuuden täyttämisen kustannuksella? Maallinen elämä yksinään riittää synnyttämään tätä hyvettä, neuvomaan tätä oppia. Mitä sanonkaan! Mikä häpeä! Maailma itse sen opin kieltää: maailmakin säätää lakinsa, jotka määräävät hyvän ja pahan; silläkin on evankeliuminsa, ylpeyden ja vihan evankeliuminsa; eikä sekään salli, että rakkaus elämään olisi sen käskyjen laiminlyönnin puolustuksena. Se ei sitä salli, ja sitä totellaan. Ja me, lupauksen pojat ja julistajat! Mitä olisi kirkko, jos teidän tavoin puhuisivat kaikki virkaveljenne? Miten olisi sen laita, jos se olisi ilmestynyt maan päälle moista oppia julistaen?
Don Abbondio seisoi pää kumarassa; hänen henkensä oli tämän selityspuheen aikana samanlaisessa tilassa kuin kananpoikanen haukan kynsissä, joka kohottaa sitä tuntemattomaan ilmapiiriin hengittämään outoa ilmaa. Älyten, että hänen kuitenkin piti jotain vastata, hän sanoi pakollisen alistuvana:
— Teidän Korkea-arvoisuutenne, on mahdollista, että olen väärässä. Jos ei hengestään pidä välittää, en enää tiedä mitä sanoa. Mutta kun on tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, joilla on valta kädessään ja jotka eivät tahdo tietää mistään järkisyistä, niin en käsitä mitä voittaisi, vaikka esiintyisi sankarinakin. Tuo aatelissukuinen herra on senlaatuinen, ettei häntä voi voittaa, eikä hänen käsistään vapautua.
— Ja ettekö tiedä, että kärsiminen oikeuden puolesta juuri on meidän voittomme! Ellette tätä tiedä, niin mitä silloin saarnaatte? Mitä silloin opetatte? Mikä on se hyvä sanoma, jota ilmoitatte köyhille? Kuka teiltä vaatii, että voittaisitte väkivallan väkivallalla? Totisesti ei teiltä eräänä päivänä tulla kysymään, oletteko voinut hillitä vallanpitäjiä; sillä siihen ei teille ole annettu kutsumusta eikä keinoja. Mutta teiltä tullaan varmasti kysymään, oletteko käyttänyt niitä keinoja, jotka ovat teidän käteenne annetut, täyttääksenne, mitä teille on määrätty, silloinkin, kun tuollaiset ihmiset ovat olleet kyllin julkeat sen teiltä kieltämään.
— Ovatpa nuo pyhät miehet kummallisia, ajatteli tällävälin Don Abbondio. Pohjaltaan kahden nuoren ihmisen rakkaus on heille kalliimpi, kuin pappiparan henki. Ja mitä häneen tulee, hän olisi kernaasti suonut, että keskustelu olisi päättynyt siihen. Mutta hän huomasi kardinaalin joka vaitiolon aikana odottavan vastausta, tunnustusta, puolustusta, sanalla sanoen jotakin.
Hän siis vastasi:
— Toistan vielä, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, että olen voinut erehtyä… Rohkeutta ei joka mies voi itselleen hankkia.
— Ja miksi siis, voisin kysyä, olette astunut virkaan, joka velvoittaa teitä sotimaan maallisen elämän intohimoja vastaan? Mutta kuinka, pitäisi minun pikemmin sanoa, kuinka ette älyä, että, jos tässä virassa, miten tahansa siihen lienettekin astunut, teiltä puuttuu tarpeellinen rohkeus täyttämään velvollisuuksianne, on olemassa Eräs, joka sen pettämättä teille antaa, jos sitä rukoilette? Luuletteko, että kaikilla noilla tuhansilla marttyyreillä luonnostaan on ollut rohkeutta? Ettäkö he luonnostaan olivat elämästään välittämättä? Niin monet nuorukaiset, jotka juuri alkoivat siitä nauttia, niin monet vanhukset, jotka mieli karvaana näkivät sen jo lähenevän loppuaan, niin monet nuoret neitoset, morsiamet, äidit? Kaikilla heillä on ollut rohkeutta; sillä se oli välttämätön, ja heillä oli uskon luottamus. Kun tunsitte heikkoutenne ja velvollisuutenne, ettekö ajatellut valmistumista vaikeisiin tiloihin, joihin voisitte joutua, ja joissa todella olette ollut? Ah! jos niin monena papillisen uranne vuotena — ja kuinka ette olisi sitä tehnyt — olette rakastanut laumaanne, jos olette siirtänyt siihen sydämenne, huolenne, onnenne, ei rohkeuden olisi pitänyt teiltä tarvittaessa puuttua: rakkaus on peloton. No niin, jos olette heitä rakastanut, heitä, jotka ovat uskotut teidän hengelliseen huolenpitoonne, heitä, joita sanotte lapsiksenne, nähdessänne heitä uhattavan samalla kertaa kuin itseänne, niin oi, totisesti, samoin kun lihan heikkous pani teidät vapisemaan itsenne tähden, olisi ihmisrakkauden pitänyt panna teidät vapisemaan heidän tähtensä. Teidän olisi pitänyt nöyrtyä tuon ensi pelon vuoksi, se kun oli seuraus kurjuudestanne; teidän olisi pitänyt rukoilla voimaa sitä voittaaksenne, sitä karkoittaaksenne, se kun oli koettelemus; ja pyhää rakkautta lähimmäiseen, lapsiinne, olisi teidän pitänyt kuunnella, se ei olisi jättänyt teille mitään rauhaa, se olisi kiihoittanut ja pakoittanut teidät ajattelemaan, tekemään, mikä oli mahdollista poistaaksenne heitä uhkaavan vaaran… Mitä on pelko ja rakkaus teissä herättänyt? Mitä olette tehnyt heidän hyväksensä? Mitä keinoja olette keksinyt?
Ja hän vaikeni, odottaen vastausta.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Sellaiseen kysymykseen Don Abbondio, joka oli koettanut vastata jotakin vähemmin tarkkoihin kysymyksiin, ei voinut sanaakaan vastata. Ja totta puhuaksemme me itsekin, tämä käsikirjoitus edessämme, kynä kädessä, kahakoiden ainoastaan lauseiden kanssa, pelkäämättä muuta kuin lukijoidemme arvostelua — mekin tunnemme jonkunmoista vastenmielisyyttä jatkaa. Meistä tuntuu todella hieman omituiselta näin vähän vaivaa nähden ladella esiin niin paljon kauniita rohkeuden, ihmisrakkauden ohjeita ja kehoituksia uutteraan toisen menestyksen harrastamiseen ja rajattomaan itsekieltämiseen.
Mutta ottaen huomioon, että nämä seikat lausui henkilö, joka niitä teoillaankin toteutti, jatkamme rohkeasti.
— Te ette vastaa, huomautti kardinaali. Oi, jos olisitte puolestanne tehnyt sen, mitä ihmisrakkaus ja velvollisuus vaativat, niin voisitte nyt vastata jotain, miten tahansa asiat olisivatkin kehittyneet. Huomaatte nyt itse, mitä olette tehnyt. Te tottelitte vääryydentekijää, huolehtimatta siitä, mitä velvollisuus teille sääti; ja tottelitte häntä täsmällisesti. Hän näyttäysi yksistään teille, ilmaistakseen teille tahtonsa; mutta hän tahtoi pysyä salassa niiltä, jotka olisivat voineet puolustautua ja olla varuillaan. Hän ei tahtonut nostaa melua, vaan haki salaperäisyyttä, hautoakseen valmiiksi väijytys- ja väkivaltatuumansa. Hän käski teidän laiminlyödä velvollisuutenne ja pysyä vaiteliaana, ja te laiminlöitte velvollisuutenne ja olitte vaiti. Nyt kysyn teiltä, ettekö ole tehnyt pahempaa; nyt tulee teidän sanoa minulle, oletteko kenties kieltonne suhteen tuonut esiin valheellisia verukkeita, salataksenne sen oikean syyn?
Ja hän keskeytti puheensa hetkeksi, uudelleen odottaen vastausta.
— Tämänkin he ovat hänelle sanoneet, nuo juorukontit, ajatteli Don Abbondio. Mutta hän ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, että aikoisi puhua.
Kardinaali siis jatkoi;
— Jos on totta, että sanoitte noille ihmisparoille sellaista, mikä ei ollut totta, pitääksenne heitä siinä tiedottomuudessa ja epävarmuudessa, jota vääryydentekijä halusi … niin täytynee minun se uskoa; eikä minulla siis ole muu neuvona kuin siitä punastua teidän kanssanne ja toivoa, että sitä itkette minun kanssani. Huomaatte, miten pitkälle on teidät saattanut — laupias Jumala, äsken sitä mainitsitte puolustuksenanne — tuo huolenpitonne maallisesta elämästä, jonka kuitenkin kerta täytyy päättyä. Se on saattanut teidät — vastustakaa vapaasti näitä sanoja, jos ne tuntuvat teistä vääriltä, alistukaa niihin terveellisen nöyrästi, jos eivät ole vääriä — se on saattanut teidät pettämään voimattomia, valhettelemaan turvateillenne.
— Näin käy tässä matoisessa maailmassa, ajatteli vielä itsekseen Don Abbondio. Tuolle saatanalle — hän tarkoitti Nimittämätöntä — hän kietoo käsivarret kaulaan; ja minun niskaani, puolinaisen valheen vuoksi, jonka olen tullut sanoneeksi yksinomaan pelastaakseni nahkani, syydetään tukuttain nuhteita! Mutta onhan hän esimiehiä, ja esimiehet ovat aina oikeassa. Se on minun kohtaloni, että kaikki käyvät minun kimppuuni, pyhimyksetkin. Ääneensä hän virkkoi:
— Olen rikkonut; mutta mitä saatoinkaan tehdä sellaisessa pulassa?
— Vieläkö sitä kysytte? Enkö jo ole teille sitä sanonut? Ja pitääkö minun yleensä sitä teille sanoa? Rakastaa, poikani, rakastaa ja rukoilla! Silloin olisitte tuntenut, että vääryydentekijä tosin voi uhkailla, jaella iskujakin, mutta ettei se voi antaa käskyjä; olisitte yhdistänyt Jumalan lain mukaan, mitä ihmiset tahtoivat eroittaa, olisitte tehnyt noille onnettomille sitä hengellistä palvelusta, jota heillä oli oikeus teiltä vaatia: Jumala olisi vastannut seurauksista, sillä olisi kuljettu hänen viittomaansa tietä. Mutta kun läksitte kulkemaan toista tietä, saatte itse vastata seurauksista, ja minkälaisista seurauksista!… Puuttuivatko siis teiltä kaikki inhimilliset apukeinot? Eikö ollut olemassa ainoatakaan pelastuksen tietä, jos vaan olisitte tahtonut katsella ympärillenne, punnita, etsiä? Nyt saatatte tietää, että nuo poloiset avioon vihkimisensä jälkeen itsestään olisivat ajatelleet pakoansa, he kun jo olivat ajatelleet poistumista tuon voimakkaan miehen näkyvistä ja valinneet turvapaikkansa. Mutta paitsi tätä, eikö mieleenne johtunut, että teillä oli esimiehenne? Mitenkä hän koskaan saattaisi omistaa oikeutta nuhdella teitä velvollisuuden laiminlyömisestä, ellei hän itse samalla olisi velvollinen auttamaan teitä sen täyttämisessä? Miksi ette ilmoittaneet piispallenne sitä estettä, jonka julkea väkivalta asetti papillisen tehtävänne suorittamiselle?
— Perpetuan mielipiteet! ajatteli äkeissään Don Abbondio, jonka mielessä keskellä kaikkia näitä puheita kaikkein eloisimpina mielikuvina liikkuivat bravot ja se tietoisuus, että Don Rodrigo eli ja oli terve, ja että hän jonakin kauniina päivänä oli palaava kunniaa saavuttaneena, voittoriemuisena, raivostuneena. Ja vaikka tämän läsnäolevan miehen arvokkaisuus, ulkomuoto ja puhe saattoivat hänet hämilleen ja herättivät hänessä jonkunmoista pelkoa, ei tämä pelko kuitenkaan häntä täydelleen masentanut eikä estänyt hänen ajatustaan tekemästä vastarintaa, ja hänen mielessään liikkui selvänä se tietoisuus, että kardinaali ei aseinaan käyttänyt pyssyjä, ei miekkoja eikä palkkalaisrosvoja.
— Kuinka ette ajatellut, kardinaali jatkoi, että jos ei näillä syyttömillä sorretuilla ollut avoinna mitään muuta turvapaikkaa, niin olinhan olemassa minä, joka olisin vastaanottanut heidät ja saattanut heidät varmaan tyyssijaan, jos olisitte lähettänyt heidät luokseni, jos olisitte lähettänyt nämä turvattomat hylätyt piispansa luo, hänen omaisuutenaan, arvokkaana osana hänen rikkauksiaan, eikä suinkaan hänen taakakseen. Ja mitä teihin tulee, olisin kyllä huolehtinut turvallisuudestanne enkä olisi saanut unta, ennenkuin olisin ollut varma siitä, ettei olisi kajottu ainoaan hiuskarvaannekaan. Eikö minulla olisi ollut mitään keinoa, ei mitään paikkaa, joiden avulla olisin voinut turvata elämänne? Ettekö luule että tuon uskaliaan miehen julkirohkeus olisi heikentynyt, jos hän olisi tietänyt, että hänen vehkeilynsä olisivat olleet tunnetut muuallakin kuin täällä, tunnetut minulle, että minä olisin valvonut ja että olisin päättänyt teidän puolustukseksenne käyttää kaikki tarjona olevat keinoni? Ettekö tietänyt, että jos ihminen liian usein lupaa enemmän, kuin mitä saattaa täyttää, hän myös varsin usein uhkaa enempää, kuin mitä rohkenee tehdä? Ettekö tietänyt, että vääryys ei yksistään nojaa omiin voimiinsa, mutta myöskin muiden herkkäuskoisuuteen ja pelkoon?
— Sanasta sanaan Perpetuan mielipiteet, ajatteli nytkin Don
Abbondio, ottamatta huomioon, että tämä hänen palvelijattarensa ja
Federigo Borromeon mielipiteiden yhtäpitäväisyys siihen nähden, mitä
olisi voinut ja pitänyt tehdä, todisti paljon häntä vastaan.
— Mutta te, jatkoi kardinaali ikäänkuin tehden johtopäätöksen, ette nähnyt, ette tahtonut nähdä muuta kuin ajallista vaaraanne; mikä ihme siis, että se teistä näytti niin suurelta, että senvuoksi laiminlöitte kaiken muun!
— Se johtui yksistään siitä, että näin nuo kauheat kasvot, puhkesi Don Abbondio puhumaan; minäpä ne kuulin, nuo sanat. Teidän Kunnian-arvoisuutenne puhuu oivallisesti. Mutta kunhan olisitte ollut pappiparan sijassa ja tuollaisessa tilaisuudessa!
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat kuin puri huuliaan. Hän huomasi antaneensa mieliharminsa viedä itseään liian pitkälle ja sanoi itsekseen:
— Nyt alkaa ropista rakeita!
Mutta kun hän pelokkaana nosti katseensa, hän vallan hämmästyi tuon miehen ilmeestä, miehen, jota ei koskaan tyystin tajunnut ja ymmärtänyt, kun tämä nyt tuosta vakavasta ja nuhtelevasta ylevämmyydestään siirtyi masentuneeseen ja mietiskelevään vakavuuteen.
— Se on liiankin totta! sanoi Federigo, sellainen on surkea ja hirvittävä kohtalomme. Meidän tulee ankarasti vaatia muilta sitä, jota kenties itse emme ole valmiit antamaan: meidän tulee tuomita, oikaista, nuhdella. Ja Herra tietää, mitä me tekisimme samanlaisissa tapauksissa, mitä olemme tehneet samanlaisissa tapauksissa! Mutta oi minua, jos minun tulisi asettaa oma heikkouteni toisen velvollisuuden mitaksi, opetukseni ohjeeksi! Kuitenkin on varmaa, että minun yhdessä opetuksen kanssa tulee antaa esimerkki, eikä menetellä fariseuksen tavoin, joka panee muiden kannettavaksi taakkoja, joita he eivät voi kantaa, ja joihin ei itse sormellakaan kajoaisi. No niin, poikani ja veljeni; niiden viat, jotka ovat käskevässä asemassa, ovat usein tunnetummat muille, kuin heille itselleen; jos siis tiedätte, että minä pelkurimaisuudesta tai mistä muusta syystä tahansa olen laiminlyönyt velvollisuuteni, niin sanokaa se minulle peittelemättä, ilmaiskaa se minulle, jotta esimerkin puutetta korvaisi ainakin tunnustus. Osoittakaa minulle vapaasti heikkouteni; silloin sanani saavat enemmän arvoa, sillä silloin huomaatte, etteivät ne ole minun sanojani, vaan Sen, joka voi antaa teille ja minulle tarpeellisen voiman täyttämään, mitä ne määräävät.
— Oi, mikä pyhä mies! Mutta miten paljon vaivaa ja kiusaa! ajatteli Don Abbondio. Kunhan hän vaan saa penkoa, tutkia, arvostella, urkkia, vähät siitä, vaikka itse samalla joutuu kiikkiin.
Sitten hän sanoi ääneensä.
— Oi, Teidän Kunnian-arvoisuutenne laskee leikkiä! Kuka ei tuntisi Teidän Kunnian-arvoisuutenne voimakasta luonnetta ja järkähtämätöntä intoa?
Itsekseen hän lisäsi:
— Liiaksikin!
— En halunnut teiltä kiitosta, joka saattaa minut vapisemaan, sillä Jumala tuntee vikani, ja nekin, jotka itse tunnen, riittävät minua masentamaan. Mutta tarkoitukseni oli, että me molemmat olisimme nöyrtyneet hänen edessään, vahvistaaksemme luottamustamme häneen. Tahtoisin rakkaudesta teihin, että tajuaisitte, kuinka ristiriitainen menettelynne on ollut, ja miten ristiriitainen puheenne on sille laille, jota saarnaatte ja jonka mukaan teitä tullaan tuomitsemaan.
— Kaikki kääntyy minua vastaan, sanoi Don Abbondio, mutta eivätkö nuo henkilöt, jotka ovat käyneet kantelemassa minusta, kertoneet petollisesti tunkeutuneensa talooni, yllättäen minut, aikaansaadakseen asetusten vastaista avioliittoa.
— Sen he minulle kertoivat, poikani! Mutta sydäntäni kouristaa, ja minut masentaa se, että vielä lisäksi koetatte itseänne puolustaa, että koetitte puolustaa itseänne syyttämällä toisia, että käytätte syytöksenä sitä, minkä pitäisi olla osa omaa tunnustustanne. Kuka on saattanut heidät, jollei suorastaan välttämättömyyteen, niin ainakin kiusaukseen tehdä, minkä ovat tehneet? Olisivatko he turvautuneet tähän luvattomaan tiehen, ellei luvallinen tie olisi ollut heiltä suljettu? Olisiko johtunut heidän mieleensä pettää kirkkoherraansa, jos hän olisi vastaanottanut heidät syliinsä, jos hän olisi heitä auttanut ja neuvonut? Olisivatko he häntä yllättäneet, jos hän ei olisi piiloittautunut? Ja näitä pidätte rikollisina ja olette närkästynyt siitä, että he niin monen kestetyn onnettomuuden jälkeen — mitä sanonkaan, keskellä nykyistä onnettomuuttaan ovat lausuneet kärsimättömyyden sanan sielunpaimenelleen, teidän sielunpaimenellenne! Sorretun vetoaminen, ahdistuneen valitus ovat maailmalle vastenmieliset, niin on valitettavasti. Mutta me! Ja mitä etua olisi heidän vaikenemisensa tuottanut teille? Olisiko teitä kenties hyödyttänyt se, että heidän asiansa olisi kokonaan joutunut Jumalan tuomioistuimen eteen? Eikö teillä ole uusi syy — ja teillä on niitä niin monta muuta — rakastaa noita ihmisiä, jotka ovat teille hankkineet tilaisuuden kuulla sielunpaimenenne vilpitöntä puhetta, jotka ovat antaneet teille keinon paremmin tuntea ja osaksi suorittaa sen suuren velan, joka teillä on heille maksettavana! Oi, jos he olisivat teitä yllyttäneet, loukanneet, vainonneet — tarvinneeko minun sitä teille edes sanoa — kehoittaisin teitä rakastamaan heitä juuri sen vuoksi. Rakastakaa heitä, he kun ovat kärsineet, he kun vielä kärsivät, he kun ovat teidän seurakuntaanne, he kun ovat heikkoja, ja kun te itse tarvitsette anteeksiantoa ja kun saatatte kuvitella miten tärkeä tämän saavuttamiseen voi olla heidän rukouksensa.
Don Abbondio vaikeni. Mutta tämä ei enää ollut tuota äskeistä pakollista ja kärsimätöntä vaitioloa. Hän vaikeni kuten se ainakin, jolla on enempi asioita ajateltavana kuin sanottavana. Ne sanat, joita sai kuulla, olivat sen opin odottamattomia seurauksia ja uusi toteuttaminen, joka oli uusi ja kuitenkin hänen mielestään vanha ja kumoamaton. Toisten ihmisten kärsimys, jota oman kärsimyksen pelko aina oli estänyt häntä huomioon ottamasta, teki häneen tänä hetkenä vallan uuden vaikutuksen. Ja joskaan hän ei tuntenut koko sitä omantunnonvaivaa, mikä nuhdesaarnan oli määrä herättää — sillä tuo hänen pelkonsa oli alati käsillä tekemässä puolustaja-asianajajan virkaa — hän sitä tunsi kuitenkin, ja lisäksi hänen sisällään liikkui jonkunmoinen tyytymättömyys itseensä, sääli toisiin, hellyyttä ja hämmennystä. Hän oli, sallittakoon meidän tehdä tämä vertaus, kuin kynttilän kostea ja ruhjoutunut sydän, joka pistettynä suuren soihdun liekkiin, aluksi savuaa, pihisee ja räiskii eikä ota syttyäkseen; mutta lopulla se syttyy ja palaa, vaikkakin vaivaloisesti. Don Abbondio olisi suorastaan syyttänyt itseään ja olisi vuodattanut katumuksen kyyneleitä, ellei olisi ajatellut Don Rodrigoa. Kuitenkin hänessä ilmeni tarpeeksi liikutuksen merkkejä, niin että kardinaali saattoi huomata, etteivät sanansa olleet vailla vaikutustaan.
— Nyt, kardinaali jatkoi, toinen on pakosalla, toinen on lähtemässä pois kodistaan, molemmilla on liiaksikin painavat syyt pysyä kaukana, ilman todennäköisyyttä koskaan yhtyä täällä, jos Jumala yleensä on päättänyt heitä yhdistää. Nyt he eivät teitä tarvitse, eikä teillä ole tilaisuutta tehdä heille hyvää; eikä lyhytkantoinen katseemme saata tulevaisuudessa huomata mitään sellaista tilaisuutta. Mutta kuka tietää, eikö Jumala armossansa teille sellaista valmista! Oi, älkää antako sen luistaa pois käsistänne. Etsikää sellaista, tähystelkää sitä; rukoilkaa häntä, että hän sellaisen tarjoaisi.
— Sen teen varmasti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sen teen varmasti, vastasi Don Abbondio, äänessä väre, joka tällä hetkellä tuntui lähtevän sydämestä.
— Niin, poikani, niin! huudahti Federigo ja lausui lopuksi sydämellisen arvokkaasti:
— Taivas tietää, että olisin kanssanne tahtonut keskustella vallan toisin. Me olemme molemmat jo eläneet kauan. Taivas on todistajani, että minun on ollut raskasta näillä soimauksilla koota surua harmaan päänne päälle. Kuinka paljon mieluisempaa minulle olisi ollut lohduttaa toinen toistamme yhteisistä huolistamme, yhteisistä tuskistamme, puhuen autuuden toivosta, jota olemme tulleet niin lähelle. Suokoon Jumala, että ne sanat, jotka minun on ollut pakko käyttää puhuessani kanssanne, hyödyttäisivät sekä teitä että minua. Älkää menetelkö niin, että hän tuona päivänä vaatii minut tilille siitä, että olen pidättänyt teidät virassa, jonka velvollisuudet niin surkeasti olette laiminlyönyt. Käyttäkäämme hyväksemme aikaa, puoliyö on lähellä; ylkä ei enää saata viipyä, pitäkäämme lamppumme valmiiksi sytytettyinä. Tarjotkaamme Jumalalle kurjat ja tyhjät sydämemme, jotta hän tahtoisi täyttää ne sillä ihmisrakkaudella, joka korjaa menneisyyden, joka turvaa tulevaisuuden, joka pelkää ja luottaa, itkee ja iloitsee järkevästi ja joka alati muuttuu siksi hyveeksi, jota tarvitsemme.
Näin sanottuaan hän läksi liikkeelle, ja Don Abbondio seurasi häntä.
Tässä lähdeteoksemme huomauttaa, ettei tämä ollut ainoa keskustelu näiden miesten välillä, ja ettei Lucia ollut ainoa puheenaine, mutta että on mainittu tämä ainoa, jotta ei poistuttaisi liiaksi kertomuksen pääaiheesta. Samasta syystä siinä ei myöskään ole mainittu muita huomattavia seikkoja, jotka Federigo sanoin ja teoin toimitti tämän kirkollisen tarkastusmatkansa kuluessa, ei myöskään hänen anteliaisuuttaan, eikä hänen sovittamiaan riitaisuuksia ja vihamielisyyksiä, jotka vanhastaan olivat vallinneet eri henkilöiden, perheiden, kokonaisten alueiden välillä; ellei hän saanut niitä tukahutetuiksi, hän ainakin tasoitti niitä, mikä tapahtui paljoa useammin. Niinikään on jäänyt mainitsematta, että hän kesytti muutaman pöyhkyrin tai pikkutirannin joko elinajaksi tai ainakin joksikin aikaa. Nämä olivat kaikki seikkoja, joita kohtasi kaikkialla hiippakunnassa, missä vaan tämä oivallinen mies jonkun aikaa oleskeli.
Sitten kerrotaan, miten seuraavana aamuna Donna Prassede sopimuksen mukaan tuli noutamaan Luciaa ja osoittamaan kunnioitustaan kardinaalille, joka suuresti kiitti tätä nuorta naista ja sulki hänet lämpimästi aatelisrouvan suosioon. Saattaa kuvitella miten runsaita kyyneliä vuodattaen Lucia erosi äidistään. Hän astui ulos pienestä kotitalostaan ja sanoi toistamiseen hyvästi synnyinseudulleen, tuntien tuollaista kaksinkertaista katkeruutta, mikä herää kun jättää paikan, joka on ollut rakkahin kaikista, mutta jonka yksinomainen helliminen tulee mahdottomaksi. Mutta jäähyväiset äidistä eivät olleet viimeiset, sillä Donna Prassede oli sanonut, että hänen perheensä aikoi vielä jonkun päivän viettää tuossa huvilassa, joka ei ollut varsin kaukana Lucian kotikylästä. Ja Agnese lupasi tyttärelleen tulla sinne häntä tervehtimään ja toimeenpanemaan surullisemmat jäähyväiset.
Kardinaalikin oli lähtöhankkeissa jatkaakseen tarkastusmatkaansa; silloin saapui sen seurakunnan kirkkoherra, missä Nimittämättömän linna sijaitsi. Käytyään sisälle hän ojensi esiin tuon linnaherran lähettämän mytyn sekä kirjeen, joka pyysi Lucian äitiä vastaanottamaan sata kultascudoa, jotka olivat mytyssä, käytettäviksi myötäjäisinä tyttärelleen tai tarkoitukseen, mikä heistä näyttäisi parhaalta. Samalla hän pyysi sanomaan heille, että jos he joskus tai missä tilaisuudessa tahansa luulisivat hänen, Nimittämättömän, voivan heille tehdä jotain palvelusta, niin Lucia liiankin hyvin tunsi hänen olopaikkansa. Hänestä tällainen tilaisuus olisi mitä toivotuin onni. Kardinaali kutsutti heti Agnesen, kertoi hänelle tehtävänsä, jota vaimo kuunteli yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä; Ja hän antoi hänelle rahakääryn, minkä vaimo vastaanotti erityisesti estelemättä.
— Jumala palkitkoon tuota herraa, hän virkkoi, ja jos Teidän Kunnian-arvoisuutenne sanoisi hänelle monet tuhannet kiitokset. Mutta älkää sanoko siitä kellekään muulle mitään, sillä näillä seuduin on kaikenlaisia… Antakaa anteeksi, nähkääs; tiedänhän, ettei Teidän arvoisenne mies mene sellaisia lörpöttelemään, mutta … ymmärrättehän!
Hän poistui hiljakseen kotiansa, sulkeutui huoneeseensa, aukaisi kääryn, ja vaikka hän jo oli asiaan valmistunut, hän näki ihmetellen yhdessä kasassa ja omaisuutenaan nuo kultarahat, joita kenties ei koskaan ollut nähnyt useampaa kuin yhden kerrallaan, eikä sitäkään usein. Hän laski ne ja sai ne sitten vaivoin jälleen kääryyn kasatuiksi, sillä joka hetki ne putoilivat kyljelleen tai soluivat pois hänen kömpelöistä käsistään. Lopulta hän sai aikaan jonkunmoisen kääryn, jonka nivoi vaatepalaseen, tehden siitä mytyn, minkä huolellisesti sitoi nyörillä ja kätki olkipatjansa soppeen. Loppupäivänä hän vaan hautoi mielessään tulevaisuudentuumia ja kaihosi seuraavaa aamua. Mentyään levolle hän pysyi kauan hereillä, voimatta irroittaa ajatuksiaan noista sadasta kultarahasta, jotka hänellä oli patjan alla. Ja vielä nukuksissaankin hän niistä näki unta. Päivän valjetessa hän nousi ja läksi nopeasti kulkemaan siihen huvilaan, missä Lucia asui.
Vaikka Lucian vastenmielisyys puhua lupauksestaan ei ollenkaan ollut vähentynyt, hän kuitenkin oli päättänyt tehdä itselleen pakkoa ja ilmaista sen äidilleen tuossa keskustelussa, joka pitkäksi aikaa oli oleva viimeinen.
Tuskin he olivat jääneet kahdenkesken, kun Agnese virkkoi, kasvot vallan vilkastuneina ja puoliääneen, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka kuullen ei tahtonut puhua:
— Minulla on sanottavana sinulle perin tärkeä asia.
Ja hän kertoi heidän osakseen tulleen odottamattoman onnen.
— Jumala siunatkoon tuota herraa, virkkoi Lucia. Näin saatatte te siis elää mukavasti ja tehdä hyvää jollekin toisellekin.
— Kuinka! vastasi Agnese. Etkö älyä mitä kaikkea voimme tehdä näin paljolla rahalla? Kuulehan; eihän minulla maailmassa ole mitään muuta kuin sinä, kuin te molemmat piti sanomani; sillä siitäperin kuin Renzo alkoi vakavasti puhua kanssasi, olen aina pitänyt häntä omana poikanani. Kaikki riippuu vaan siitä, ettei hänelle ole tapahtunut onnettomuutta, hän kun ei ole lähettänyt itsestään mitään tietoa. Mutta pitääkö kaiken käydä onnettomasti? Toivokaamme, että ei. Minä puolestani olisin kernaasti suonut, että luuni olisivat levänneet synnyinseutuni maan povessa. Mutta nyt kun et sinä voi jäädä sinne tuon konnan vuoksi, ja jo vaan ajatellessanikin, että tuo ilkiö olisi niin lähellä minua, on tämä saattanut minut kotiseutuani inhoamaan, ja teidän molempien kanssa minä asetun minne tahansa asumaan. Jo kun olin päättänyt naittaa teidät molemmat, olin valmis seuraamaan teitä vaikka maailman ääriin; enkä senjälkeen ole päätöstäni muuttanut; mutta mitä olisi voinut tehdä ilman rahoja? Huomaa siis nyt! Nuo muutamat rovot, jotka poikaparka niin suurella vaivalla ja säästäväisyydellä oli koonnut on oikeus ottanut takavarikkoon. Mutta korvaukseksi Herra on lähettänyt meille onnen. Kun siis Renzo on keksinyt keinon lähettää meille sanan, onko elossa ja missä elää, ja mitä tuumia hänellä on, tulen minä itse sinua noutamaan Milanosta, aivan varmasti tulen. Takavuosina olisin epäröinyt lähteä mokomalle matkalle; mutta vastoinkäymiset tekevät ihmisen varmemmaksi ja kokeneemmaksi; olenhan jo käynyt Monzassa asti ja tiedän, mitä matkustaminen merkitsee. Otan mukaani luotettavan miehen, jonkun sukulaisen, esimerkiksi Alession Maggianicosta; sillä totta puhuen, ei meidän kylässämme ole ainoatakaan siihen kykenevää miestä. Hänen kanssaan lähden matkaan, tietysti me maksamme kulut; no … kuuletko?
Mutta huomatessaan että Lucia ei käynyt iloiseksi, vaan sen sijaan yhä alakuloisemmaksi, osoittaen ainoastaan ilotonta hellyyttä, Agnese keskeytti puheensa ja virkkoi:
— Mutta mikä sinun on? Etkö ole samaa mieltä kuin minä?
— Äiti parka! huudahti Lucia, kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja painaen kyynelten peittämät kasvonsa hänen poveaan vastaan.
— Mikä sinun on? kysyi äiti uudelleen täynnä levottomuutta.
— Minun olisi pitänyt sanoa se teille aikaisemmin, sanoi Lucia kohottaen kasvojaan ja pyyhkien kyyneleitään. Mutta minulla ei ole ollut siihen rohkeutta. Antakaa minulle anteeksi.
— Mutta puhu toki!
— En enää voi tulla tuon poloisen vaimoksi.
— Kuinka? Kuinka?
Pää kumarassa, povi raskaasti hengittäen, itkien vaikeroimatta, kertoen onnettomuutta, joka oli muuttamaton, Lucia ilmaisi tekemänsä lupauksen. Ja pannen ristiin kätensä hän uudelleen pyysi äidiltään anteeksi, että siihen asti oli pitänyt sitä salassa. Sitten hän pyysi, ettei äitinsä kertoisi sitä kellekään ja että auttaisi häntä täyttämään hänen lupaustaan.
Agnese oli hämmästynyt ja tyrmistynyt. Hän oli närkästymäisillään tuosta tyttärensä vaiteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta tapauksen vakavuus tukahutti hänen vihansa. Hän tahtoi soimata tyttärensä menettelyä, mutta huomasi, että se samalla olisi ollut taivaan soimaamista. Lisäksi vielä Lucia mitä vilkkaimmin värein kuvasi tuota yötä, synkkää epätoivoansa, odottamatonta pelastusta, joiden välillä oli selvästi ja juhlallisesti tehnyt lupauksensa.
Ja kuunnellessaan tätä surullista tarinaa, Agnesenkin mieleen johtuivat monet esimerkit, joita usein oli kuullut kerrottavan, joita itsekin oli kertonut tyttärellensä, jonkun lupauksen loukkaamisesta johtuneista oudoista ja hirvittävistä rangaistuksista. Oltuaan siinä hetken aikaa sanattoman hämmästyksen valloissa, hän virkkoi:
— Ja mitä nyt aiot tehdä?
— Nyt, tämä vastasi, Herra on siitä huolen pitävä, Herra ja Pyhä Neitsyt. Olen antautunut heidän huostaansa. He eivät ole tähänasti minua hylänneet, he eivät tule minua hylkäämään nyt, kun… Se armo, jota Herralta itselleni rukoilen, ainoa armo sieluni pelastuksen jälkeen, on, että hän antaisi minun palata teidän luoksenne; ja hän on minulle sen suova, varmasti hän sen on suova. Tuona kauheana päivänä … noissa vaunuissa… Ah! kaikkein pyhin Neitsyt!… Nuo miehet! … kuka olisi voinut minulle sanoa, että he veivät minut miehen luo, joka seuraavana päivänä saattoi minut teidän luoksenne?
— Mutta miksi et heti puhunut siitä äidillesi? sanoi Agnese osoittaen närkästystä, jota lievensi ystävällisyys ja sääli.
— Antakaa minulle anteeksi; minulla ei ollut rohkeutta … ja mitä olisi hyödyttänyt surettaa teitä muutama päivä aikaisemmin?
— Entä Renzo? virkkoi Agnese päätään pudistaen.
— Oi, huudahti Lucia ja värähti äkkiä. En enää saa ajatella tuota poloista. Näkeehän selvästi, ettei se ollut sallittu… Näkeehän vallan selvästi, että Herra on tahtonut meidät toisistamme eroittaa. Ja kuka tietää? … mutta ei, ei, Jumala on varmaan suojellut häntä vaaroilta, ja saattaa hänet vielä onnellisemmaksi ilman minua.
— Kuitenkin, jatkoi äiti, ellet olisi lupauksellasi sitoutunut ainaiseksi, ja ellei Renzolle ole sattunut mitään onnettomuutta, niin olisin minä näiden saamieni rahojen avulla voinut järjestää kaiken.
— Mutta olisimmeko koskaan saaneet noita rahoja, ellei minulla olisi ollut kestettävänä tuo kauhea yö. Jumala on tahtonut, että kaikki kävisi niinkuin on käynyt; tapahtukoon hänen tahtonsa!
Ja hänen äänensä tukehtui kyyneliin.
Kuultuaan tämän odottamattoman todistusperusteen Agnese vaipui ajatuksiinsa. Muutaman hetken kuluttua Lucia tukehutti nyyhkytyksensä ja virkkoi:
— Nyt kun se kerran on tapahtunut, täytyy siihen alistua nöyrin sydämin. Ja te, äitiparka voitte minua siinä auttaa, ensin rukoilemalla taivasta onnettoman tyttärenne puolesta, ja sitten … täytyyhän tuon poloisen saada se tietää. Ajatelkaa te sitä, tehkää minulle tämäkin rakkaudentyö, sillä te voitte sitä ajatella. Kun saatte tietää, missä hän on, niin pyytäkää jotakin henkilöä hänelle kirjoittamaan, antakaa toimeksi jollekin miehelle … niin juuri serkullenne Alessioile, joka on älykäs ja hyvänsuopa mies, onhan hän aina tahtonut meidän parastamme, eikä hän asiasta puhu muille. Pyytäkää häntä kirjoittamaan Renzolle, miten on käynyt, missä olen ollut, miten olen kärsinyt, ja että Jumala on näin tahtonut, ja että hän rauhoittuisi, ja etten minä koskaan, koskaan voi olla kenenkään oma. Pyytäkää häntä taitavasti selittämään asiaa, huomauttamaan, että olen tehnyt oikean lupauksen. Kunhan hän saa tietää, että olen tehnyt lupauksen Neitsyt Marialle … onhan hän aina ollut Jumalaa pelkääväinen. Ja heti kun saatte hänestä tietoa, lähettäkää minulle sana, että hän on terve; ja sitten … ei teidän enää tarvitse antaa minulle hänestä mitään tietoa.