Syvästi heltyneenä Agnese vakuutti tyttärelleen, että kaikki oli tapahtuva hänen toivomuksensa mukaan.
— Tahtoisin vielä sanoa teille toisen seikan, virkkoi Lucia; ellei tuo miesparka olisi onnettomuudekseen ajatellut minua, ei hänen olisi käynyt niin kuin on käynyt. Nyt hän harhailee maailmalla; häneltä ovat katkaisseet tulevaisuuden, riistäneet häneltä kaiken, mitä hän omisti, kaikki nuo säästöt, jotka hän oli tehnyt, tuo onneton, tiedätte mitä varten … ja meillä on niin paljon rahoja! Oi, äiti! Kun Herra on lähettänyt meille näin runsaan siunauksensa, ja kun piditte tuota poloista vallan omana lapsenanne … niin omana poikananne, niin jakakaa rahat kahtia ja antakaa toinen puoli hänelle; Jumala ei varmaankaan tule meitä hylkäämään. Koettakaa löytää tilaisuutta, joku luotettava henkilö, ja lähettäkää hänelle nuo rahat; taivas tietää, kuinka suuresti hän kaiketi niitä tarvitsee!
— No saatatpa sen uskoa, vastasi Agnese, että sen todella teen. Poika parka! Luuletko minun olevan niin kiintyneen noihin rahoihin? No niin, tulinhan kyllä tänne hyvin iloisena niistä. Mutta tietysti lähetän ne hänelle, hänkin … no niin, tiedän mitä tarkoitan; epäilemättä rahat ilahuttavat sitä, joka niitä tarvitsee; mutta nämä rahat eivät tule häntä lihoittamaan.
Lucia kiitti äitiään tästä pikaisesta ja anteliaasta auliudesta ja osoitti niin suurta kiitollisuutta ja lämpöä, että se, joka häntä silloin olisi havainnut, olisi tullut ajatelleeksi, miten hänen sydämensä vielä oli kiintynyt Renzoon ehkä enemmän kuin hän itse uskoi.
— Ja mitä teen minä, vaimoparka, ilman sinua! sanoi Agnese, vuorostaan hänkin itkien.
— Ja minä ilman teitä, äiti rukka, vierasten luona, siellä kaukana Milanossa… Mutta Herra on oleva molempien kanssa; hän kyllä sitten sallii meidän liittyä yhteen. Kahdeksan tai yhdeksän kuukauden kuluttua tulemme tapaamaan toisemme täällä. Ja sillä aikaa, ehkäpä aikaisemminkin, toivon Hänen järjestäneen asiat parhain päin meille. Jättäkäämme se Hänen tehtäväkseen. Tätä armoa tulen alati rukoilemaan pyhältä Neitsyeltä. Jos minulla vielä olisi jotain hänelle tarjottavaa, sen tekisin; mutta hän on niin täynnä armoa, että hän sen antaa minulle lahjana.
Puhuttuaan tätä ja paljon muuta jotenkin samanlaista, ja vaihdettuaan moneen kertaan surkuttelun ja rohkaisun, kaihon ja alistumisen sanoja, kuten myös kehoituksia ja vakuutuksia salaisuuden säilyttämiseen nähden, vuodattaen runsaita kyyneleitä ja toistamiseen toisiaan syleillen, molemmat naiset erosivat toisistaan luvaten toinen toiselleen, että tapaisivat toisensa viimeistään seuraavana syksynä; tämän he tekivät, ikäänkuin tämän lupauksen täyttäminen olisi riippunut yksinomaan heidän tahdostaan, ja kuten kuitenkin aina on tavallista tuollaisissa tilaisuuksissa.
Kului pitkä aika, ennenkuin Agnese sai mitään tietoja Renzosta. Häneltä ei saapunut kirjettä, eikä ketään sanantuojaa. Seudun ja lähistön ihmisistä ei yksikään, jolta hän saattoi asiaa tiedustella, voinut hänelle siitä sanoa enempää kuin mitä hän itse tiesi.
Eikä Agnese ollut ainoa, joka turhaan tiedusteli.
Kardinaali, joka ei suinkaan muodon vuoksi ollut sanonut naisparoille aikovansa hankkia tietoja Renzo rukasta, olikin todella heti kirjoittanut niitä saadakseen. Palattuaan tarkastusmatkaltaan Milanoon, hän oli saanut vastauksen, jossa mainittiin, ettei kyseessä olevasta henkilöstä oltu saatu mitään tietoa; tosin hän jonkun aikaa oli oleskellut erään sukulaisensa talossa, missä ei ollut antanut aihetta moittimiseen. Mutta eräänä aamuna hän oli kadonnut, eikä tuo sama hänen sukulaisensa tietänyt, mihin hän oli joutunut, vaan saattoi ainoastaan toistaa muutamia löysiä ja ristiriitaisia huhuja, kuten, että tuo nuori mies muka oli värväytynyt soturiksi itäisille Välimeren maille, että hän sitten muka oli lähtenyt Saksaan ja että oli hukkunut kahlatessaan joen poikki; muuten kirjoitettiin, että alati tavoiteltaisiin asiasta tietoja, ja että heti kun jotain varmaa kuuluisi, se ilmoitettaisiin arvoisalle herra kardinaalille.
Myöhemmin nämä ja tämänkaltaiset huhut levisivät Lecconkin alueelle ja tulivat luonnollisesti Agnesenkin korviin. Vaimoparka ponnisti kaikki voimansa saadakseen selville, mikä näistä huhuista oli oikea ja tunkeakseen niiden lähteille, mutta hänen ei koskaan onnistunut löytää enempää kuin tuota: niin sanotaan, joka vielä tänään usein saa riittää takaamaan monen seikan todenperäisyyttä. Joskus hänelle tuskin oli kerrottu joku seikka, kun jo tuli toinen sanomaan, ettei siinä ollut ollenkaan perää; sen sijaan tämä korvaukseksi kertoi toisen yhtä oudon tarinan.
Kaikki vaan loruja. Tosiseikka oli seuraava: Milanon kuvernööri, Italian sotaväen ylipäällikkö, Don Gonzalo Fernandez di Cordova, oli tehnyt ankaran valituksen Venezian Milanossa olevalle lähettiläälle siitä, että muuan rosvo, pahantekijä, murhien ja ryöstöjen toimeenpanija, tuo kuuluisa Lorenzo Tramaglino, joka ollen oikeuden käsissä oli kiihoittanut kapinaan, päästäkseen vapaaksi, että tällainen mies oli vastaanotettu ja että häntä siedettiin Bergamon alueella. Lähettiläs oli vastannut että asia oli hänelle tuiki tuntematon, mutta että aikoi kirjoittaa Veneziaan ja pyytää niitä selvityksiä, joita hänen ylhäisyytensä halusi.
Veneziassa oli periaatteena edistää ja rohkaista milanolaisten silkinvalmistajien taipumusta siirtyä Bergamon alueelle ja siis asettaa niin, että he siellä saavuttivat paljon etua ja ennenkaikkea sen edun, jota ilman kaikki muu on mitätöntä, nimittäin turvallisuuden. Kun kaksi voimakasta joutuu riitaan, olkoonpa riidan aihe kuinka pieni tahansa, niin kolmas aina hyötyy jupakasta. Niinpä Bortolo sai kaikessa hiljaisuudessa tiedon eräältä henkilöltä, epätietoista keltä, ettei Renzon ollut turvallista oleskella sillä seudulla, ja että hänen olisi parempi siirtyä johonkin toiseen tehtaaseen, muuttaen nimensäkin joksikin aikaa. Bortolo ymmärsi yskän, ei tehnyt vastahuomautuksia, riensi ilmoittamaan asian serkulleen, kyyditsi hänet pois pikku vaunuissa, vei hänet toiseen silkinkehruu-laitokseen, joka oli edellisestä noin viidentoista Italian peninkulman päässä, ja esitti hänet Antonio Rivolta nimisenä isännälle; tämäkin oli syntynyt Milanon valtiossa, ja oli Bortolon vanhoja tuttavia. Vaikka ajat olivat vaikeat, ei tämä kieltäytynyt vastaanottamasta työntekijää, jota asiaaymmärtävä kunnon mies suositti rehellisenä ja taitavana. Kokeensa Renzo suoritti niin hyvin, että isäntä saattoi olla täysin tyytyväinen pestaukseen. Alussa hän tosin arveli, että tuo nuori mies kaiketi oli hieman hajamielinen; häntä kun puhuteltiin nimeltä "Antonio", hän useinkaan ei vastannut.
Vähän myöhemmin saapui Veneziasta Bergamon päällikölle sävyisäntyylinen määräys hankkia ja antaa tietoa siitä, oliko hänen piirissään, ja eritoten sillä seudulla senlaatuinen henkilö. Päällikkö ryhtyi uutteriin toimenpiteisiin, jommoisia huomasi haluttavan ja lähetti kielteisen vastauksen, mikä ensin saapui Milanossa olevalle lähettiläälle, joka toimitti sen perille Don Gonzalo Fernandez di Cordovalle.
Eipä sitten puuttunut uteliaita, jotka tahtoivat Bortololta tietää, miksi tuo nuori mies ei enää ollut hänen luonaan, ja minne hän oli lähtenyt. Edelliseen kysymykseen Bortolo vastasi:
— Hän on yksinkertaisesti kadonnut! Päästäkseen eroon kaikkein itsepintaisimmista kyselijöistä hän koetti eksyttää heidät pois oikealta tolalta ja evästi heitä kutakin jollakin niistä uutisista, mitkä yllä mainitsimme. Hän jakeli niitä kuitenkin epävarmoina seikkoina, jotka itsekin muka oli kuullut kerrottavan ilman mitään varmuuden takeita.
Mutta kun häneltä asiaa tiedusteltiin kardinaalin taholta, ilman että tämän nimeä mainittiin, mutta hieman juhlalliseen ja salaperäiseen tapaan, huomauttamalla, että kysely tapahtui ylhäisen henkilön käskystä, Bortolon epäluulo heräsi entistään voimakkaampana ja hän katsoi välttämättömäksi vastata kuten tavallisesti. Jopa hän, kun oli kyseessä ylhäinen henkilö, antoi kaikki ne eri vastaukset, jotka oli eri tilaisuuksissa yksitellen tekaissut.
Älköön kuitenkaan luultako, että Don Conzalon arvoinen mies olisi persoonallisesti pitänyt vihaa vuoristolaistyömies raukkaan; ei myöskään, että hän sattumalta olisi saanut tietoonsa Renzon osoittamaa puuttuvaa kunnioitusta ja niitä uhmailevia sanoja, jotka Renzo oli lausunut hänen kaulasta kahlehditusta maurilaiskuninkaasta, minkä vuoksi hän olisi tahtonut harjoittaa kostoa; eikä, että hän olisi Renzoa pitänyt niin vaarallisena henkilönä, että häntä pakolaisenakin olisi pitänyt ajaa takaa, ja ettei hänen olisi sallittu elää etäälläkään, kuten Rooman senaatti menetteli Hannibaliin nähden. Don Gonzalolla oli liian paljon ja liian tärkeitä asioita päässä, jotta olisi ottanut välittääkseen niin paljoa Renzon asioista. Ja jos näytti siltä, kuin olisi hän niistä välittänyt, se johtui omituisesta asianhaarojen yhtymästä, minkä tähden tuo nuori miesparka tahtomattaan ja tietämättään mitä hienoimman ja näkymättömän langan kautta joutui noiden liian lukuisien ja tärkeiden tapahtumien yhteyteen.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Jo monasti olemme tulleet maininneeksi sotaa, joka tähän aikaan raivosi Herttua Vincenzo Gonzaga Toisen valtioissa vallanperimyksen johdosta; mutta tämä on aina tapahtunut kovassa kiireessä, niin että emme koskaan ole voineet tehdä muuta kuin ohimennen viittauksia. Mutta nyt on tärkeätä kertomuksemme ymmärtämiseen saada siitä tarkempaa tietoa. Tosin ne ovat seikkoja, mitkä tietää jokainen, joka osaa historiaa. Mutta kun oikein tunnemme itsemme, on meillä syytä olettaa, että tämän teoksemme tulevat lukemaan ainoastaan tiedottomat, eikä siis liene epäsoveliasta tässä mainita niitä mikä asianomaisille on välttämätöntä.
Olemme sanoneet, että tämän herttuan kuollessa hänen läheisin sukulaisensa, jolle lankesi vallanperimys, Carlo Gonzaga, nuoremman, Ranskaan siirtyneen sukuhaaran päämies, joka siellä omisti Neversin ja Rhetelin herttuakunnat, oli saanut haltuunsa Mantovan yliherruuden; ja nyt lisäämme: Montferratonkin yliherruuden, mikä seikka kiireen vuoksi jäi meiltä mainitsematta. Madridin hallitus, joka kaikin mokomin tahtoi — tämänkin olemme sanoneet — sulkea pois näistä molemmista läänityksistä uuden ruhtinaan, mitä varten se tarvitsi jotain syytä — sillä syyttä aloitetut sodat luonnollisesti sotisivat vastoin oikeutta — oli selittänyt puoltavansa sitä oikeutta, jonka toinen Gonzaga, Ferrante, Guastallan herttua väitti omistavansa Mantovaan nähden, ja sitä, jonka omistajiksi itseään väittivät Monferrat'iin nähden Carlo Emanuele I, Savoijin herttua ja Lothringenin leski-herttuatar Margherita Gonzaga. Don Gonzalo, sen suuren sotapäällikön sukua, jonka nimeä kantoi, oli jo ollut sotaretkellä Flanderissa, halusi suunnattomasti käydä sotaa Italiassakin, ja oli se henkilö, joka kenties kaikkein innokkaimmin lietsoi sodan liekkiä. Tulkiten mainitun hovin tarkoituksia ja kerjeten edelle sen määräyksiä hän toistaiseksi Savoijin herttuan kanssa oli tehnyt sopimuksen hyökkäyksestä Monferratoon ja sen jakamisesta; ja sittemmin hän helposti oli saanut tälle suunnitelmalleen vahvistuksen kreivi-herttualta, hän kun kuvaili helpoksi valloittaa Casalen, joka oli Espanjan kuninkaalle joutuneen osan parhaiten puolustettu paikka. Kuitenkin hän viimemainitun nimessä väitti tahtovansa valloittaa maan ainoastaan tallettamista varten, kunnes keisari oli lausuva ratkaisevan sanansa. Keisari oli valvoen osaksi toisten, osaksi omia etuja sillävälin kieltäytynyt vahvistamasta läänitys-oikeuksia uudelle herttualle ja oli määrännyt, että hän hänelle jättäisi väliaikaisesti hallittavaksi riidanalaiset maat; itse hän aikoi perehtyä eri puolueiden kantaan ja luovuttaa omistamisen sille, jolla oli suurin oikeus puolellaan.
Siihen Neversin herttua ei tahtonut suostua.
Hänelläkin oli voimakkaita ystäviä: kardinaali Richelieu, Venezian herrat ja paavi, jona siihen aikaan oli, kuten on mainittu, Urbanus VIII. Mutta ensiksimainittu, joka silloin oli takertuneena La Rochellen piiritykseen ja sotaan Englannin kanssa, ja jota sitäpaitsi pidätti kuningatar-äidin, Maria di Medicin puolue, tämä kun erityisten vaikutinten vuoksi vastusti Neversin herttuaaliista sukua, tarjosi ainoastaan hyviä toiveita.
Venezialaiset tahtoivat lähteä liikkeelle ja ilmaista kantansa ainoastaan jos ranskalainen armeija astuisi Italiaan. He auttoivat salaa herttuata minkä voivat, ja mitä tulee Madridin hoviin ja Milanon maaherraan, he panivat vastalauseita, ehdoittivat, kehoittivat rauhallisesti tai uhkaavasti, aina asianhaarojen mukaan. Paavi suositti Neversin herttuata ystäville, hieroi hänen hyväkseen sovintoa vastustajien kanssa ja suunnitteli sovinnon ehtoja; mutta sotavoimien lähettämisestä taistelutanterelle hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.
Näin ollen molemmat hyökkäysliittolaiset kahta varmemmin saattoivat ryhtyä sovittuun yritykseen. Carlo Emanuele oli taholtaan tunkeutunut Monferratoon; Don Gonzalo oli ylen sodanhaluisena ryhtynyt piirittämään Casalea. Mutta hän ei siitä saanut kaikkea sitä tyydytystä, mitä oli itselleen toivonut; ei näet pidä kuvitella, että sodassa aina kuljetaan ruusuilla. Hovi ei antanut hänelle hänen haluamaansa avustusta, jopa se kielsi häneltä kaikkein välttämättömintä; liittolainen auttoi häntä liiaksi — hän nimittäin anastettuaan oman osansa siirsi asehankkeensa Espanjan kuninkaan alueelle. Don Gonzalo joutui siitä tavattomasti raivoihinsa; mutta hän vältti melun nostamista, peläten, että tuo Carlo Emanuele, joka oli yhtä toimelias vehkeilyissä ja taitavan yritteliäs liittojen solminnassa kuin urhoollinen aseiden käytössä, kääntyisi Ranskalaisten puolelle, ja niin oli hänen pakko ummistaa silmänsä, puida nyrkkiä taskussa ja vaieta.
Piiritys onnistui sittemmin huonosti, se venyi pitkään, jopa joskus vallan pysähtyikin, sekä piiritettyjen jäntevän, taitavan ja päättäväisen menettelyn vuoksi, että piirittäjän sotavoimien vähyyden tähden, ja muutamien historioitsijoiden mukaan hänen tekemiensä monien tyhmyyksien vuoksi. Tässä suhteessa jätämme totuuden paikoilleen; olemme muuten halukkaat, jos asianlaita todella oli näin, siitä suuresti iloitsemaan, jos se nimittäin on voinut olla syynä siihen, että harvempi mies sai surmansa, ruhjoutui tai joutui raajarikoksi ja, ceteris paribus, että Casalen katot vähemmin vahingoittuivat. Keskellä näitä vaikeuksia hän sai sanoman Milanon kapinasta ja riensi sinne omassa persoonassaan.
Siellä annetussa tapahtuman kertomuksessa mainittiin muun muassa Renzon kapinallinen ja melua nostanut pako, todet ja oletetut syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen vangitsemisensa; tiedettiin niinikään kertoa, että tuo henkilö oli paennut Bergamon alueelle.
Tämä viimemainittu seikka kiinnitti Don Gonzalon huomion.
Vallan toiselta taholta hän oli saanut tietää, että Veneziassa oli iloiten vastaanotettu sanoma Milanon kapinasta ja että siellä alussa oli luultu, että Don Gonzalon olisi pakko luopua Casalen piirityksestä ja että yhä vielä siellä luultiin hänen olevan siitä kovin huolissaan ja suuressa pulassa, varsinkin kun kohta tuon tapahtuman jälkeen oli saapunut Venezialaisten toivoma ja hänen pelkäämänsä sanoma, nimittäin että La Rochelle oli valloitettu. Syvästi loukkautuneena ihmisenä ja valtiomiehenä siitä, että noilla herroilla oli sellainen käsitys hänestä, hän tavoitteli jokaista tilaisuutta saattaakseen heidät tekemään sen johtopäätöksen, ettei hän suinkaan ollut menettänyt vanhaa urhoollisuuttaan. Sillä se, joka suoraan sanoo: "En pelkää", ei itse teossa sano mitään. Hyvä keino on tekeytyä loukatuksi, valittaa ja vaatia; ja kun siis Venezian lähetti oli tullut hänen luokseen kohteliaalle käynnilleen sekä urkkimaan hänen kasvoistaan ja ryhdistään miten oli laita hänen sisällään — pankaa merkille kaikki tämä; se on tuota vanhaa ovelaa politiikkaa —, Don Gonzalo puhui ensin mellakasta ohimennen ja miehen tavoin, joka jo on järjestänyt kaiken, johtui sitten puhumaan Renzosta, ja sitten tapahtui se, minkä lukija jo tietää, Senjälkeen hän ei enää huolehtinut niin mitättömästä asiasta, joka hänen puolestaan oli loppuun ajettu. Ja kun sitten pitkän aikaa myöhemmin vastaus saapui hänelle Casalen leiriin, minne oli palannut ja missä hänellä oli pää täynnä muita ajatuksia, hän kohotti ja käänsi päätään kuten silkkiäis-mato, joka hakee lehteä; hän kokosi hetken ajatuksiaan, palauttaakseen mieleensä tuon tapauksen, josta tuskin oli jäänyt varjoakaan hänen mieleensä. Sitten hän muisti tuon seikan, hänen mielestään sukelsi esiin tuon henkilön kuva himmeänä, epäselvänä. Hän siirtyi muuhun, eikä enää ajatellut sitä.
Mutta Renzolla, jolla saamiensa viittausten johdosta oli täysi syy olettaa kaikkea muuta kuin niin hyväntahtoista välinpitämättömyyttä, ei pitkään aikaan ollut muuta ajatusta tai oikeammin, muuta huolta, kuin elää piilossa. Saattaa kuvitella, että hänen palavin halunsa oli lähettää tietoja molemmille naisille ja puolestaan sellaisia heiltä saada; mutta siinä oli kaksi suurta vaikeutta. Toinen oli se, että hänenkin olisi pitänyt turvata kirjuriin; miesparka ei osannut kirjoittaa, eikä edes täydelleen lukeakaan. Ja kun hän, kuten muistanette, tohtori Juonittelijan kysellessä hänen lukutaitoaan, vastasi myöntävästi, ei tämä ollut mitään ylvästelevää kerskailua; asianlaita oli se, että hänen onnistui saada selvä painetusta, kun siihen uhrasi hieman aikaa; mutta kirjoitetun ymmärtämisen laita oli toisin.
Hänen oli siis pakko ilmaista kolmannelle henkilölle asiansa, arkaluontoinen salaisuutensa. Ja mies, joka osasi pidellä kynää ja johon saattoi luottaa, ei silloin ollut niinkään helposti löydettävissä, varsinkaan seudulla, missä ei ollut vanhoja tuttavia. Toinen vaikeus oli löytää kirjeen viejä, henkilö, joka juuri kulki niille seuduille, joka suostuisi viemään kirjeen perille ja jättämään sen oikeisiin käsiin — kaikki nämäkin seikkoja, joita oli vaikea tavata yhtyneinä samassa henkilössä.
Viimein Renzo etsittyään ja tunnusteltuaan löysi henkilön, joka otti kirjoittaakseen hänen asiansa. Mutta kun hän ei tietänyt, olivatko naiset yhä vielä Monzassa, vai olivatko vaihtaneet olopaikkaa, hän piti varovaisena sulkea Agneselle aiotun kirjeen kuoreen, jossa oli veli Cristoforon osoite ja joka sisälsi muutaman hänellekin kirjoitetun rivin. Kirjeen kirjoittaja otti niinikään toimekseen toimittaa sen perille; hän antoi sen miehelle, jonka oli määrä lähteä Pescarenicon lähistöön. Tämä jätti sen, lausuttuaan runsaita suosituksia, tien varrella olevaan ravintolaan, niin lähelle määräpaikkaa kuin suinkin. Ja kun se oli luostariin osoitettu kirje, se saapui perille. Mutta minne se sitten joutui, sitä ei koskaan saatu tietää. Kun Renzo ei saanut vastausta, hän kirjoitutti toisen kirjeen, melkein samanlaisen kuin ensimäisen, ja osoitti sen eräälle Leccossa asuvalle tuttavalleen tai sukulaiselleen. Hän haki toista viejää, löysikin sellaisen, ja tällä kertaa kirje saapui määräpaikkaansa, Agnese riensi joutuin Maggianicoon ja luetutti ja selitytti sen itselleen tuolla serkullaan, Alessiolla, Hän neuvotteli hänen kanssaan sopivasta vastauksesta, jonka serkku pani paperille. Keksittiin keino lähettää se Antonio Rivoltalle hänen asuntoonsa; tämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut niin nopeasti kuin me sitä kerromme. Renzo sai siis vastauksen, ja kirjoitutti uuden kirjeen. Sanalla sanoen, heidän välillään syntyi kirjevaihto, joka tosin ei ollut nopea ja säännöllinen, mutta joka kuitenkin oli jatkuva, vaikkakin aukkoja ja keskeytyksiä sattui.
Mutta jotta voisi kuvitella, minkälaatuinen oli tämä kirjevaihto, tulee hieman tietää, miten silloin tapahtuivat tällaiset seikat, ja miten ne tapahtuvat vielä nytkin; sillä tässä suhteessa luulen ettei mitään tai melkein mitään ole muuttunut.
Maalainen, joka ei osaa kirjoittaa, ja jonka kuitenkin tarvitsisi kirjoittaa jollekin, kääntyy henkilön puoleen, jolla on tämä taito, valiten hänet mikäli mahdollista vertaisistaan, hän kun joko epäilee toisia tai ei heihin ollenkaan luota. Hän kertoo hänelle niin selvästi kuin osaa mitä edellä on tapahtunut ja selvittää hänelle samaan tapaan mitä tulee kirjoittaa. Tuo kirjoitustaitoinen osaksi ymmärtää, osaksi aavistaa mistä on kysymys, antaa jonkun neuvon, ehdottaa jotain muutosta, virkkaa: "Jättäkää se vaan minun toimekseni", tarttuu kynään, panee parhaan taitonsa mukaan paperille toisen lausumat ajatukset, korjaa, parantelee niitä, alleviivaa, lieventää tai jättää kokonaan koskettelematta jonkun yksityiskohdan, jos katsoo sen asialle edullisemmaksi. Sillä sanottakoon mitä tahansa, henkilö, joka osaa jonkun seikan paremmin kuin muut, ei voi suostua olemaan pelkkä kone heidän käsissään; ja kun hän on nähnyt vaivaa perehtyä toisen asioihin, hän tahtoo myös ohjata niitä hieman oman mielensä mukaan. Näin ollen ei kirjoittaja kuitenkaan aina saa sanotuksi kaikkea sitä, mitä tahtoisi; joskus hän tulee kirjoittaneeksi jotain vallan muuta. Sattuuhan se meikäläisillekin, jotka kirjoitamme sellaista, mikä painatetaan.
Kun täten kyhätty kirje saapuu määrähenkilön käsiin, joka ei hänkään ole sen perehtyneempi aapistoon, hän vie sen toisen samantapaisen oppineen luo, joka sen hänelle lukee ja selostaa. Erimielisyyttä syntyy tulkitsemistavasta, sillä asianomainen, nojaten edellisiin tosiseikkoihin, väittää, että eräät sanat tietävät sitä, kirjeen lukija taas pitäen saamansa kokemuksen nojalla kiinni kirjeen kokoonpanosta, väittää, että ne merkitsevät tätä. Lopulta täytyy osaamattoman mukautua asiantuntijan mielipiteeseen, ja antaa hänen tehtäväkseen vastauksen kyhääminen, mikä tapahtuu samoin kuin edellisen kirjeen ja mikä sitten joutuu samanlaisen tulkinnan alaiseksi. Jos lisäksi kirjeessä käsitelty asia on hieman arkaluontoinen, jos siinä kosketellaan salaisia seikkoja, joita ei tahdottaisi antaa kolmannen henkilön ymmärtää, mikä voisi tapahtua, jos kirje eksyisi toisiin käsiin, jos tällaista peläten tahalla siinä on lausuttu asiat himmeästi, niin kirjevaihdon jatkuessa molemmat kirjeiden vaihtajat lopulta ymmärtävät toisiaan samoin kuin muinoin kaksi skolastikkoa, jotka neljä tuntia olivat väitelleet entelekiasta. En tahdo päivän tapahtumista noutaa esimerkkiä, sillä voisinpa siitä saada pahan iskun.
Kirjeitä vaihtavien ystäviemme laita oli tarkalleen sellainen kuin juuri olemme maininneet.
Ensimäinen Renzon nimessä kirjoitettu kirje sisälsi paljon seikkoja. Ensinnäkin paitsi paon kuvausta, joka oli supistuneempi, mutta myöskin sekavampi kuin se, minkä tämän kirjoittaja siitä on antanut, hän teki selkoa silloisesta tilastaan, josta Agnese ja hänen tulkkinsa saivat kaikkea muuta kuin selvän ja täydellisen käsityksen. Siinä puhuttiin salaisesta tiedonannosta, nimen muutoksesta, välttämättömyydestä pysyä salassa, vaikka hän olikin turvallisessa paikassa: kaikki seikkoja, jotka sellaisinaan eivät olleet heidän ymmärrykselleen aivan selviä, ja jotka mainitussa kirjeessä olivat lausutut verhotuin sanoin. Tuo Renzon kirje sisälsi lisäksi levottomuutta ja intohimoa uhkuvia kysymyksiä Lucian seikkailuun nähden sekä surullisia ja synkkiä viittauksia siitä Renzonkin korviin saapuneisiin huhuihin. Vielä siinä oli himmeitä ja kaukaisia toiveita, tulevaisuuden tuulentupia, sitäpaitsi lupauksia ja rukouksia uskollisuuden pitämisestä, kehoituksia pysymään kärsivällisenä ja rohkeana ja odottamaan parempia aikoja. Lyhyen ajan kuluttua Agnese sai tilaisuuden luotettavaa henkilöä myöten lähettää Renzon käsiin vastauksen ja ne viisikymmentä scudoa, jotka Lucia oli hänelle määrännyt. Nähdessään näin paljon kultaa, ei Renzo tietänyt, mitä ajatella; hänen mielensä oli täynnä ihmettelyä ja epävarmuutta, mitkä eivät jättäneet hänelle mitään rauhaa, ja hän riensi hakemaan sihteeriä, saadakseen kirjeen luetuksi ja näin oudon ja salaperäisen arvoituksen selitetyksi.
Tässä kirjeessä Agnesen sihteeri ensin hieman valitti tehtävänsä epäselvyyttä ja alkoi yhä valittaen selvitellä tuon henkilön tarinaa — näin kuuluivat hänen sanansa — ja sitten hän selitti noiden viidenkymmenen scudon tarkoituksen. Senjälkeen hän puhui Lucian lupauksesta, mutta teki sen kautta rantain, lisäten suorin ja selvin sanoin sen neuvon, että Renzo rauhoittuisi eikä enää ajattelisi asiaa.
Renzo oli vähällä käydä tulkitsevan lukijansa kimppuun: hän vapisi, kauhistui ja raivostui sekä siitä, minkä oli ymmärtänyt, että siitä, mitä ei ollut voinut ymmärtää. Kolmeen, neljään kertaan hän luetutti itselleen tuon kauhean kirjeen, milloin luullen ymmärtävänsä paremmin, milloin taas pitäen epäselvänä ja ymmärtämättömänä sitä, mikä alussa oli tuntunut selvältä. Ja ollen tämän kuumeisen intohimon valloissa hän tahtoi, että sihteeri heti tarttuisi kynään ja kyhäisi vastauksen. Ilmaistuaan mitä voimakkaimmin lausein sääliään ja kauhuaan Lucian kohtalon johdosta hän jatkoi saneluaan:
— Kirjoittakaa, etten minä voi rauhoittua, enkä tahdo rauhoittua, en nyt, enkä koskaan; ja ettei nämä ole neuvoja, joita sopii antaa minun kaltaiselleni miesparalle; ja etten aio kajota noihin rahoihin, että kätken ja säilytän niitä tuon nuoren naisen myötäjäisiksi; että hänen pitää tulla omakseni; että minä en tahdo tietää mistään lupauksesta; että olen kyllä kuullut Pyhän Neitsyen puuttuvan meidän poloisien asioihin auttaakseen hädänalaisia ja siitä saadakseen kiitosta, mutta että hän tekisi kiusaa ja vaatisi sanaansa syömään — sitä en koskaan ole kuullut; ja ettei suinkaan voi olla näin; ja että meidän näillä rahoilla tulee panna kuntoon taloutemme täällä; ja että vaikka tällä haavaa olen hieman pulmallisessa tilassa, niin se on tuulenpuuska, joka pian on ohi; ja muita senkaltaisia seikkoja. Agnese sai sittemmin tämän kirjeen; ja kirjevaihto jatkui yllä osoittamaamme tapaan.
Kun Lucian äidin oli onnistunut, en oikein tiedä millä keinoin, ilmaista tyttärelleen, että muudan oli elossa, turvissa ja että hän oli saanut heidän tietonsa, Lucia tunsi suurta huojennusta eikä enää toivonut muuta, kuin että tuo nuori mies hänet unhoittaisi, tai, sanoaksemme tarkemmin, että hän koettaisi unhoittaa. Lucia puolestaan sata kertaa päivässä teki Renzoon nähden samanlaisen päätöksen ja yritti joka keinoa sitä toteuttaakseen. Lakkaamatta hän työssään aherteli ja koetti kiinnittää siihen kaiken huomionsa; kun Renzon kuva palasi hänen mieleensä, hän oitis itsekseen lausui tai lauloi rukouksia. Mutta ikäänkuin ilkamoiden tämä kuva ei tullut avoimesti ja ilmeisenä; se hiipi salaa muiden kuvien mukana, niin ettei mieli huomannut sitä vastaanottaneensa kuin vasta jonkun aikaa jälestäpäin.
Lucia siirtyi usein ajatuksissaan äitinsä luokse; miten olisikaan voinut olla toisin. Ja hänen mielikuvituksensa Renzo tuli hiljaa hiipien kolmanneksi, kuten todellinen Renzo niin usein oli tehnyt. Ja niin tämä nuorukainen ilmestyi kaikkien henkilöiden mukana, joka paikassa, jokaisessa menneisyyden muistossa. Ja kun tyttöparka joskus haaveili tulevaisuudestaan, ilmestyi tuo kuva silloinkin, vaikka vaan sanoakseen: siellä minä ainakaan en tule olemaan mukana. Jos siis Renzon täydellinen karkoittaminen ajatuksista oli toivottoman turha yritys, onnistui Lucian kuitenkin jossakin määrin ajatella häntä harvemmin ja vähemmin hehkuvasti, kuin mitä sydämensä olisi vaatinut; se olisi onnistunut hänelle paremminkin, jos hän olisi ollut yksin sitä tahtomassa. Mutta Donna Prassede nähkääs oli olemassa, jonka hartain pyrkimys oli karkoittaa Renzo Lucian ajatuksista, ja joka sitä varten ei ollut keksinyt parempaa keinoa kuin että puhui Renzosta niin usein kuin suinkin.
— Kas niin, hän virkkoi usein, nyt ei enää ajatella tuota miestä!
— Minä en ajattele ketään, vastasi Lucia.
Donna Prassede vaan ei ottanut tyytyäkseen moiseen vastaukseen ja huomautti, että hän halusi tosiseikkoja, eikä pelkkiä sanoja. Ja hän laverteli pitkään nuorten naisten tavoista, puhuen niistä seuraavasti:
— Kun tytöt ovat rakastuneet heittiöön — ja sellaisiin he parhaasta päästä kiintyvät — eivät he enää voi vapautua heistä. Jos naimiset kunniallisen, järkevän, kelpo miehen kanssa jonkun onnettoman sattuman vuoksi ovat menneet myttyyn, niin he heti rauhoittuvat; mutta jos on kysymys huimasta uskalikosta, niin ovat he toivottomia.
Ja sitten alkoi hän ladella tuon poissaolevan miesparan ansioluetteloa, pahantekijän, joka muka oli tullut Milanoon ryöstämään ja murhaamaan; ja kaikinmokomin hän tahtoi saada Lucian tunnustamaan kaikki ne koirankujeet, jotka Renzo muka oli tehnyt kotiseudullaankin.
Ääni värähdellen häpeästä, surusta ja kaikesta siitä paheksumisesta, jonka hänen lempeä luonteensa ja nöyrän riippuvainen asemansa sallivat hänen sisällään liikkua Lucia vastusti tätä käsitystä ja vakuutti, että tuo poloinen nuori mies ei koskaan kotikylässään ollut antanut aihetta puhumaan itsestään muuta kuin hyvää; kernaasti olisi hän suonut, näin hän sanoi, että joku sieltä kotikylästä olisi ollut läsnä täällä, jotta hän olisi voinut vedota hänen todistukseensa.
Myöskin Milanon seikkailuun nähden, josta hänellä ei ollut tarkkoja tietoja, hän Renzoa puolusti sen vakaumuksen nojalla, mikä hänellä oli hänen käytöksestään aina hänen lapsuudestaan asti. Lucia puolusti häntä tai ainakin luuli puolustavansa yksinomaan säälin vaatiman velvollisuuden nojalla, totuuden rakkaudesta, tai käyttääksemme sanaa, jonka avulla hän itselleen selitti tunnettaan, lähimäisen rakkaudesta. Mutta tästä puolustuksesta Donna Prassede sai uusia todistusperusteita vakuuttaakseen Lucialle, että tämän sydän yhä vielä oli kiintynyt tuohon mieheen. Ja totta puhuen, en saata sanoa, miten todella oli laita noina hetkinä. Se ruma kuva, jonka vanha nainen loi tuosta nuoresta miesparasta palautti päinvastoin Lucian mielessä entistään vilkkaampana ja selvempänä sen kuvan, joka siihen oli painunut pitkällisen tuttavallisen seurustelun aikana; pakosta tukahutetut muistot palasivat joukottain; vastenmielisyys ja ylenkatse palauttivat niin monen kunnioituksen aiheen; sokea ja raju viha herätti hänen sydämessään kahta voimakkaamman säälin. Ja kuka tietää, paljonko näiden tunteiden ohella saattoi hänen sisällään liikkua tuota toista tunnetta, joka niiden seurassa niin helposti pujahtaa sieluun. Saatamme kuvitella miten vahvasti se takertuu siihen mieleen, josta sitä pakolla koetetaan karkoittaa. Oli miten oli, nämä keskustelut eivät koskaan Lucian puolelta olisi kestäneet kauan; hänen sanansa upposivat pian nyyhkytyksiin.
Jos tämä Donna Prasseden kohtelu olisi aiheutunut vanhastaan juurtuneesta vihasta Luciaan, olisivat kenties tämän kyyneleet häntä liikuttaneet ja saattaneet vaikenemaan; mutta nyt hän puhui parhaassa tarkoituksessa ja lasketteli edelleen sanatulvaansa joutumatta mielenliikutukseen; samoin saattavat vaikeroimiset ja rukoukset joskus pysäyttää vihollisen aseet, mutta eivät pidätä kirurgin veistä. Mutta täytettyään, kuten hänen omat sanansa kuuluivat, hyvin yhdeltä kerralta velvollisuutensa, hän siirtyi nuhtelusta ja ankarasta moitteesta kehoituksiin, neuvoihin, joita höysti muutamilla kiitoslauseillakin, näin lieventääkseen karvasta makealla ja saavuttaakseen paremmin tarkoituksensa vaikuttamalla hoidokkaansa sieluun joka taholta. Kaikista näistä kohtauksista, jotka aina alkoivat, jatkuivat ja päättyivät jotakuinkin samoin, hyvä Lucia ei kuitenkaan katkeroitunut äreälle saarnaajattarelleen, joka muuten kohteli häntä mitä lempeimmin, osoittaen tätenkin hyvää tarkoitustaan. Hänen mieleensä jäi niistä sentään sellainen kiihoitus, sellainen ajatusten ja tunteiden temmellys, että hän jälestä tarvitsi pitkän aikaa ja paljon ponnistusta, saavuttaakseen aikaisemman tasapainonsa.
Onneksi Lucia ei ollut ainoa, jolle Donna Prasseden piti tehdä hyvää. Siitä seurasi, etteivät nuo nuhdesaarnat voineet toistua niin usein. Olihan hänen huolehdittava palvelijakunnastaan — kaikki päitä, joista mikä enemmän, mikä vähemmän kaipasi oikaisua ja ohjausta; olihan paljon muita tapauksia, joissa hän sai tilaisuuden tehdä samaa palvelusta useille muille, tehden sen pelkästä hyvästä sydämestä, ilman mitään erityistä velvoitusta; ja paitsi tätä kaikkea hänellä oli viisi tytärtä; tosin ei yksikään näistä enää asunut kotona, mutta he tuottivat hänelle kuitenkin enemmän päänvaivaa, kuin jos olisivat siellä asuneet.
Kolme heistä oli nunnia, kaksi naimisissa; tästä seurasi luonnollisesti, että Donne Prassedella oli kolme luostaria, ja kaksi perhettä hallittavanaan, sangen lavea, monimutkainen ja erittäin tukala tehtävä sentähden, että kaksi aviomiestä, isien, äitien ja veljien tukemina, kolme abbedissaa, muiden arvohenkilöiden ja nunnien avustamina eivät tahtoneet alistua hänen ylijohtoonsa. Käytiin siis sotaa, jopa samalla kertaa viittä sotaa, salassa, määrärajojen sisällä kohteliaasti, mutta vilkkaasti ja lakkaamatta. Jokaisessa näistä viidestä paikasta oli alati valpas pyrkimys välttää hänen huolenpitoaan, sulkea tie hänen neuvoiltaan, väistää hänen tiedustelujaan ja verhota, mikäli mahdollista, pienimmätkin seikat pimeän vaippaan. En puhu vastustuksesta ja vaikeuksista, joita hän kohtasi käsitellessään toisia asioita, jotka koskivat häntä vielä vähemmin; jokainen tietää, että sen, joka tahtoo tehdä ihmisille hyvää, useimmiten on tehtävä se vastoin heidän tahtoaan. Ainoa paikka, missä hänen intonsa saattoi häiriintymättä ja vapaasti päästä vaikuttamaan, oli hänen oma kotinsa; siellä jokainen oli kaikessa ja kaikkeen hänen tahdolleen alamainen, lukuunottamatta Don Ferrantea, jonka laita oli vallan erikoinen.
Ollen oppinut mies, häntä ei miellyttänyt käskeminen eikä liioin totteleminen. Saattoipa hänen arvoisa vaimonsa kaikissa talon asioissa olla määräävä emäntä, sitä hän ei ollenkaan vastustanut; mutta hän itse ei tahtonut olla mikään kuuliainen orja, ei totisesti. Ja jos hän pyynnöstä erityisissä tilaisuuksissa teki hänelle kynäpalvelusta, se johtui siitä, että tämä toimi häntä miellytti; mutta saattoipa hän tässäkin kohden panna vastalauseensa, ellei se, mistä hänen vaimonsa käski hänen kirjoittaa, ollut sopusoinnussa hänen vakaumuksensa kanssa.
— Vaivatkoon päätään, hän mutisi näissä tapauksissa; kirjoittakoon itse, kun asia hänestä näyttää, niin selvältä.
Donna Prassede koetti tällöin turhaan jonkun aikaa taivuttaa häntä, mutta ei kuitenkaan voinut muuta kuin napista häntä vastaan, sanoen häntä itsekkääksi, mieheksi, joka tekee kaikki oman päänsä mukaan, oppineeksi, arvonimi, joka sisälsi sekä harmia että vähän imartelua.
Don Ferrante vietti tuntikausia työhuoneessaan, missä hänellä oli melkoinen kirjakokoelma, lähes kolmesataa nidosta; ne olivat pelkkiä valittuja teoksia, kaikkein kuuluisimpia kirjailijoita eri aloilla; niistä hän oli toisiin enemmän, toisiin vähemmän perehtynyt. Astrologian alalla hän syystä kävi enemmästä kuin pelkästä harrastajasta. Hänellä ei siitä ollut ainoastaan yleistietoja eikä tuota kulunutta sanastoa, jonka näytteitä ovat esim. vaikutukset, aspehdit, liitot, y.m., vaan osasipa hän puhua luontevasti, ja vallan kuin professori katederiltaan, taivaan kahdestatoista piiristä, suurimmista kehistä, valoisista ja pimeistä asteista, kohoamisesta ja vajoamisesta, siirtymisistä ja mullistuksista, sanalla sanoen tieteen varmimmista ja salatuimmista perusteista. Noin kaksikymmentä vuotta hän usein toistuvien ja pitkien väittelyjen muodossa oli puolustanut Cardanuksen järjestelmää hyläten erään toisen oppineen kannan, joka pelkästä itsepäisyydestä, kuten Don Ferrante väitti, kiven kovaan piti kiinni Alcabizion järjestelmästä. Don Ferrante kyllä kernaasti tunnusti vanhanajan kansojen etevämmyyden, mutta ei silti voinut kärsiä, ettei tahdottu myöntää oikeutta uudenajan ihmisille silloin, kun he ilmeisesti olivat oikeassa. Hän tunsi myös keskinkertaista paremmin tieteiden historiaa, osasi tarvittaessa mainita oikeiksi todistetut tärkeimmät ennustukset sekä puhua henkevästi ja oppineesti toisista toteutumattomista enteistä, todistaakseen, ettei syy ollut tieteen, vaan niiden, jotka eivät olleet voineet sitä hyvin käyttää.
Muinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista; ja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta. Mutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka oivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin valita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut valintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole vanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen kaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien ja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia hän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten sanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan poikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle kaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle De Subtilitate ja muutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen nojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä, niin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen De restitutione temporum et motuum coelestium sekä teoksen Duodecim genitararum, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen; tämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi henkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt filosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten, vaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä peripatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi tuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti, että olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät olleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.
Luonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen esineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat teokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin hän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä alalla ja oli selaillut Portan teosta Magia naturale, Cardanuksen kirjoittamia Kivien, Eläinten ja Kasvien historioita, Albert Suuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä muita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa osasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden lääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista ominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn, yhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla tulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on voima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva tahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren sisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli vuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja muita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.
Magiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun olivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja tärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja helpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä hänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin perinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse olisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja nojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni vasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja vihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin lukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin turmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.
Yhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian, varsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen lempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza, sanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.
— Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana sanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään opastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet menisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi verrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen kirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille kirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten nimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino, Parata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä alalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita hän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta koskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli kuuluisan firenzeläisen salakirjurin "Ruhtinas" ja "Puheet" — tosin veijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli tuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama "Valtion järki"; — kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla teräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa oli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden voiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante; se oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki häijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi niitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta kultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos "Hallitseva Valtiomies", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi sanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät ja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä kirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti mitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja Napolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan, edellinen paavi Paavali V:nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan Italiassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan; tämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali Richelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen; tälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman tehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina, kaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV:nnen tytär, saattoi arvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; "että hänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme ensimäisenä kirjailijana".
Mutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt kaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi tiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen: nimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan puhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna riidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun ratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa, päässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden teokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio, Romei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen Forno; viimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän osasi aina siteerata ne "Vapautetun" ja "Valloitetun Jerusalemin" paikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden kysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli meidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein yhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui Don Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän kirjailijan teos "Ritarillisia keskusteluja" oli ilmestynyt, Don Ferrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon arvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla, ikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla — ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen jokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.
Tämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten harrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko lukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme pelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen liian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta ikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä tähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä hän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden koreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä aikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme kirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt hukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun; teemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival kuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja vielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden kohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä kaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n syksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas pakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme, ilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä onnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten syksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa. Mutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja tämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi toisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään huomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet, yleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin asti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin ääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti puita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa kumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa piilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet lehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne mukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.
Jotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä kertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin annamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista tapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Tuon kuuluisan Pyhän Martin päivän ja sen jälkeisen päivän mellakan jälkeen näytti siltä kuin yltäkylläisyys ikäänkuin ihmeen kautta olisi palannut Milanoon. Leipurien myymälät olivat täynnä leipää; leivän hinta oli sama kuin kaikkein satoisimpina vuosina; jauhojen hinta oli suhteellisesti sama. Niillä, jotka noina kahtena päivänä olivat panneet parastaan kirkuakseen, jopa tehdäkseen enempääkin, oli nyt — lukuunottamatta muutamia kapinallisia, jotka oli vangittu, syytä onnitella itseään, eikä pidä luulla että he, vangitsemisien tuottaman ensi kauhun asetuttua, olisivat sitä laiminlyöneet. Toreilla, katujen kulmissa, kapakoissa, iloittiin julkisesti, onniteltiin, jopa puoliääneen kerskailtiin siitä, että oli keksitty keino saada leivän hinta halvemmaksi. Mutta keskellä juhlimista ja itseluottamuksen temmellystä, pilkoitti kuitenkin — ja kuinka olisikaan voinut olla muuten — esiin levottomuutta, aavistusta siitä, ettei näin voinut kauan jatkua.
Piiritettiin leipomot ja jauhomyymälät, kuten oli tehty tuon toisen keinotekoisen ja lyhytaikaisen yltäkylläisyyden aikana, jonka oli synnyttänyt Antonio Ferrerin ensimäinen jauhohinnan alennus. Ne, joilla oli tallella pieniä rahasäästöjä, vaihtoivat ne leipään ja jauhoihin. Kirstuja, tynnyreitä ja kattiloita käytettiin jauhosäiliöinä. Täten kaikki kilvan käyttivät hyväkseen hetken tarjoamia etuja, ja elleivät suorastaan saattaneet näiden pitkällistä jatkumista mahdottomaksi, sillä olihan se jo itsestään mahdoton, tekivät yhä vaikeammaksi sen hetkellisenkin pysymisen.
Sentähden Antonio Ferrer marraskuun 15 päivänä De orden de su Excelencia[37] julkaisi asetuksen, mikä kielsi jokaista, jolla oli leipää tai jauhoja talossaan, sitä enempää keltään ostamasta; ja jokaista kiellettiin ostamasta suurempaa leipämäärää, kuin mitä tarvitsi kahdeksi päiväksi; tämä kielto tapahtui rahasakkojen ja ruumiillisen kurituksen uhalla, mikä oli riippuvainen Hänen ylhäisyytensä mielivallasta. Asetus määräsi lisäksi viranomaisille ja kaikille muille kansalaisille, että ilmiantaisivat tämän asetuksen rikkojat, ja tuomareille, että toimeenpanisivat tarkastuksia heille osotetuissa taloissa. Mutta samalla se uudelleen sääti leipureille, että hyvin varustaisivat myymälänsä leivällä, uhaten heille päinvastaisessa tapauksessa viiden vuoden laivaorjan vankeutta, jopa pitempääkin, riippuen niinikään Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta.
Ken kuvittelee, että tätä asetusta noudatettiin, erehtyy pahasti; ja jos kaikki näihin aikoihin julkaistut asetukset olisi pantu täytäntöön, olisi varmaankin Milanon herttuakunnalla ollut merellä ainakin yhtä paljon väkeä kuin mitä Suur-Britannialla tätä nykyä on laivastossaan. Oli miten oli, kävi tarpeelliseksi pitää huolta siitä, ettei heiltä puuttunut leivänvalmistusaineita, kun heidän käskettiin leipoa niin paljon leipää. Samoin kuin aina nälänhädän aikana, nytkin heräsi harrastus käyttämään leivänvalmistukseen ravintoaineita, joita muuten syödään toisenmuotoisina, ja niin keksittiin se temppu, että sekoitettiin riisiä leipätaikinaan. Marraskuun 23:ntena päivänä vaati muudan julistus luovuttamaan puolet omistamastaan riisivarastosta yleisiin aittoihin ja uhkasi niitä, jotka sitä käyttäisivät vastoin viranomaisten määräystä, mainitun viljalajin takavarikkoon ottamisella ja kolmen scudon sakolla tynnyriltä. Tämä säädös oli, kuten jokainen huomaa, kaikista kohtuullisin.
Mutta täytyipä tämän riisinkin maksaa, ja sen hinta oli vallan suhdaton leivänhintaan nähden. Tämän suunnattoman eroituksen tasoittaminen annettiin kaupungin toimeksi; ja toimeenpanijoiden, dekurionien neuvosto piti kokousta tuona samana marraskuun 23:ntena päivänä ja päätti huomauttaa kuvernöörille, että oli mahdotonta kauempaa kestää sellaista taakkaa. Ja kuvernööri määräsi asetuksella joulukuun 7:nneltä päivältä mainitun riisin hinnan kahdeksitoista liraksi tynnyriltä, uhaten jokaista, joka kieltäytyisi myymästä tästä hinnasta, tavaran menettämisellä ja samanarvoisella rahasakolla, jopa suuremmallakin sakolla ja ruumiin kurituksella, riippuen Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta ja tapauksen laadusta ynnä henkilöiden luonteesta.
Jo ennen kapinaa oli puhdistetulle riisille määrätty hinta, samoin kuin luultavasti muillekin viljalajeille, ja tämä tapahtui toisten asetusten muodossa, joita meidän ei ole ollut mahdollista löytää.
Kun täten leivän ja jauhojen hintaa Milanossa pidettiin halpana, oli siitä seurauksena, että ympäristön väestö joukottain riensi sinne ostamaan. Poistaakseen tämän seikan, jota sanoi epäkohdaksi, Don Gonzalo uudessa asetuksessa joulukuun 7:nneltä päivältä kielsi kuljettamasta ulos kaupungista kahtakymmentä soldoa kalliimpaa leipämäärää, määräten asetuksen rikkojalle sakoksi tuon leipämäärän menettämisen ja kaksikymmentä viisi scudoa; ja varojen puutteessa pari köydenkiristystä julkisessa paikassa, jopa kovempaakin kuritusta, yhä vaan Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan. Saman kuun 22:na päivänä — ei tiedetä miksi niin myöhään — hän julkaisi jauhoja ja ryynejä koskevan samanlaisen asetuksen.
Rahvas oli tahtonut hankkia itselleen yltäkylläisyyttä ryöstämällä ja polttamalla; hallitus tahtoi sitä pitää yllä orjalaivojen ja köyden avulla. Keinot olivat täydelleen sopusuhtaiset keskenään; mutta missä määrin ne vastasivat tarkoitusperäänsä, saattaa lukija helposti arvostella; ja millä tavoin ne kelpasivat sitä toteuttamaan, sen saa lukija heti nähdä. Onpa muuten helppo huomata ja varsin tähellistä panna merkille, kuinka läheisessä ja välttämättömässä yhteydessä toisiinsa nämä molemmat menettelytavat olivat. Kumpikin niistä oli välttämätön seuraus edellisestä toimenpiteestä, joka oli määrännyt leivän hinnan niin paljoa huokeammaksi tosiolojen mukaista, eli sitä hintaa, joka luonnollisesti olisi johtunut tarpeen ja paljouden välisestä suhteesta. Tällainen keino on aina näyttänyt rahvaasta sekä kohtuudenmukaiselta että yksinkertaiselta ja helpolta toteuttaa; on siis hyvin luonnollista että ahtaina aikoina ja katovuosina se sitä halajaa, rukoilee, ja jos voi, pakoittaa sitä käyttämään. Mutta mikäli sittemmin seuraukset ilmenevät, käy välttämättömäksi, että viranomaiset ehkäisevät jokaisen niistä lailla, joka kieltää ihmisiä tekemästä sitä, johon edellinen laki heitä oikeutti. Sallittakoon meidän tässä ohimennen huomauttaa omituista sattumaa. Maassa ja aikana, joka on hyvin lähellä meitä,[38] uudenajan historian melukkaimpana ja merkillisimpänä aikana, on samanlaisten asianhaarojen vallitessa käytetty samanlaisia keinoja — voisipa melkein sanoa vallan samoja, eroten suhtien puolesta, mutta noudattaen jotenkin samaa järjestystä; niitä käytettiin huolimatta siitä, että ajat olivat muuttuneet, ja tuo seikka johtui etupäässä siitä, että rahvaan suuret joukot, joihin nuo tiedot eivät olleet juurtuneet, pitkäksi aikaa voi saattaa voimaan käsityksensä, ja käyttääksemme siellä tavallista puhetapaa, pakoittaen ohjata lainsäätäjäin käsiä.
Palataksemme siis omiin asioihimme, oli kapinalla ollut kaksi seurausta: toiselta puolen elintarpeiden varsinainen tuhlaus ja hukka itse kapinan aikana, ja toiselta puolen, halvan leipähinnan aikana tapahtuva, ylen runsas, ylimielinen, rajaton kulutus sen vähäisen viljamäärän kustannuksella, jonka olisi pitänyt riittää seuraavaan elonkorjuuseen asti. Näihin yleisiin seurauksiin liittyi se seikka, että neljä rahvaan miestä tuomittiin kuolemaan mellakan johtajina; kaksi heistä hirtettiin Kainalosauva-leipomon edustalla, ja kaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavoudin talo oli.
Muuten ovat historialliset tiedot tästä ajankohdasta niin puutteellisesti merkityt, ettei niissä ollenkaan mainita miten ja milloin tämä mielivaltainen hinta lakkasi. Jos meidän varmojen tietojen puutteessa on sallittu tuoda esiin olettamia, olemme taipuvaiset luulemaan, että tuon hinnan lakkauttaminen tapahtui joulukuun 24:nnen päivän, kuolemantuomion toimeenpanemispäivän vaiheilla. Mainitsemamme 22:nnen päivän jälkeisiä viljahintaa koskevia asetuksia emme ole tavanneet; joko ne ovat joutuneet hukkaan, pysyneet piilossa tutkimuksiltamme, tai lienee hallitus, keinojensa tehottomuuden lamauttamana ja pettyneenä niiden huonojen tuloksien johdosta jättänyt ne hävitykselle alttiiksi.
Kuitenkin tapaamme useilla historioitsijoilla — jotka aina kernaammin kuvaavat suuria tapahtumia kuin niiden alkujuurta ja kehitystä — kuvauksen maasta ja varsinkin kaupungista sellaisena kuin ne esiintyivät kevättalven ja kevään aikana, jolloin pahan alkusyy, viljamäärän ja tarpeen välinen epäsuhtaisuus ei suinkaan ollut herjennyt, vaan päinvastoin lisääntynyt niistä parannuskeinoista, jotka jonkun aikaa olivat viivyttäneet seurauksia; eikä tuota epäkohtaa oltu voitu poistaa tarpeellisen ulkoa tuodun viljamäärän avulla, jota tuontia vaikeutti yleisten ja yksityisten varojen riittämättömyys, ympäristön asukkaiden köyhyys, liikenteen hitaus ja esteet, jopa itse lait, jotka koettivat aikaansaada ja ylläpitää luonnottoman halpaa hintaa. Lisäksi nälänhädän oikea syy, tai paremmin sanoen, itse nälänhätä vaikutti tuhoten hillitsemättä ja täydellä voimallaan.
Tässä seuraa tuon surkean kuvauksen kopia.
Joka askeleella kohtasi suljettuja myymälöitä; tehtaat suureksi osaksi autioina; kaduilla sanomattoman surkeita näkyjä, kurjuuden lakkaamatonta vilinää, tuskien alituisia tyyssijoja. Ammattikerjäläisten, joiden luku oli kuivunut varsin vähiin ja jotka olivat sekaantuneet ja eksyneet uuteen väen paljouteen, oli nyt pakko riidellä almusta niiden henkilöiden kanssa, joilta parempina aikoina olivat almuja vastaanottaneet. Siinä oli isäntiensä eroittamia tarjoilijoita ja puotipalvelijoita, joiden jokapäiväiset tulot olivat vähentyneet tai kokonaan lakanneet, ja jotka elivät vaivaloisesti säästöistään ja pääomastaan; liikkeen omistajiakin, joille liikkeensä pysähtyminen oli tuottanut vararikon ja turmion; kaikenlaisia käsityöläisiä, mitä karkeimpien ja hienoimpien, mitä tärkeimpien ja mitä ylellisimpien ammattien harjoittajia, harhaillen ovelta ovelle, kadulta kadulle, nojaten talojen kulmiin, loikoen kivityksellä, talojen ja kirkkojen ääressä, valittaen anoen almua ja epäröiden tarpeen ja vielä polkemattoman häveliäisyyden välillä, laihtuneina, voimattomina, väristen vilusta ja nälästä, yllään kuluneet ja vähät vaatteet, jotka useilla kuitenkin vielä olivat entisen varallisuuden merkkinä; samoin keskellä toimettomuutta ja alennustilaa ilmeni jonkunlaisia miehekkäisyyden ja uutteruuden merkkejä.
Sekaantuneina tähän viheliäiseen joukkoon, ja muodostaen siitä melkoisen osan, liikkui palvelijoita, mitkä olivat isäntiensä eroittamat, nämä kun olivat vaatimattomasta varallisuudentilasta joutuneet ahdinkoon tai oltuaan sitä ennen mahtavia ja rikkaita, eivät sellaisena vuotena kyenneet ylläpitämään lukuisan palvelijakunnan ylellisyyttä. Ja kaikkiin näihin erilaisiin puutteenalaisiin liittyi joukko toisia, jotka olivat tottuneet osaksi elämään heidän tuloistaan: lapsia, naisia, vanhuksia, ryhmittyneinä entisten ylläpitäjiensä ympärille tai hajaantuneina toisaalle kerjäämään.
Saattoipa muiden joukosta tuntea useita bravoja heidän pörristetyistä hiustupsuistaan, repaleiksi käyneistä komeista vaatteistaan, omituisista eleistään ja esiintymistavoistaan ja siitä leimasta, jonka elintapojen tottumus painaa kasvoihin ja joka on sitä enemmän silmäänpistävä ja selvä, kuta enemmän se eroaa tavallisuudesta. Nämä bravot olivat vallitsevan yleisen kohtalon vuoksi menettäneet rikollisella tavalla ansaitun leipänsä, anoen sitä nyt armahtavaisilta ihmisiltä. Nälän masentamina, kilpaillen toistensa kanssa ainoastaan valitushuudoissa, he pelokkaina ja arkoina harhailivat kaduilla, joita niin kauan olivat kulkeneet pää pystyssä, katse epäluuloisena ja julmana, puettuna komeisiin ja omituisiin virkapukuihin, varustettuina rikkailla aseilla, suljilla koristettuina, hajuvesillä valeltuina ja tukka käherrettynä. Ja he ojensivat nöyrinä kättä, jota niin monesti julkeasti olivat kohottaneet uhkausta tai salakavalaa iskua varten.
Mutta kenties viheliäisimmän ja surkuteltavimman näyn tarjosivat maalaiset; he saapuivat yksitellen, kaksittain, koko perheinä, miehet ja vaimot kantaen pikkulapsiaan käsivarrella tai selässä, taluttaen suurempia lapsia kädestä, vanhukset kulkien jälessä. Muutamat, joiden talot majoitettu tai seudun kautta kulkeva sotaväki oli anastanut ja ryöstänyt, olivat epätoivoisina lähteneet pakoon. Näiden joukossa oli eräitä, jotka herättääkseen suurempaa sääliä tai saattaakseen silminnähtäväksi surkeutensa näyttivät mustelmiaan ja haavojaan, mitkä olivat saaneet iskuista puolustaessaan omaisuutensa kurjia jäännöksiä tai ponnistaessaan paetakseen sokeata ja hillitöntä raakuutta. Toiset olivat säästyneet tältä erityiseltä vitsaukselta, mutta heidät karkoitti taas tuo toinen painajainen, joka ei säästänyt yhtään tämän maakunnan soppea, nimittäin kasvuttomuus ja verotaakat, mitkä olivat paisuneet suuremmiksi kuin koskaan, muka sodantarpeiden vaatimuksesta. Näitä henkilöitä saapui lakkaamatta kaupunkiin, kuin rikkauden ja anteliaisuuden pesäpaikkaan ainakin.
Saattoi eroittaa äsken tulleet sekä heidän epävarmasta käynnistään ja tottumattoman ilmeestään, että vielä enemmän hämmästyksestä ja paheksumisesta, joka kuvastui heidän kasvoissaan, he kun kohtasivat niin runsaita kilpailevia onnettomuuden tovereita matkansa päämäärässä, missä olivat luulleet esiintyvänsä erityisinä säälin esineinä ja vetävänsä puoleensa katseet ja avuliaisuuden. Toiset, jotka jo jonkun aikaa olivat kuljeksineet ja asustaneet kaupungin kaduilla ja jotka ylläpitivät henkeään sattumalta saamillaan antimilla — näin suuri oli ristiriita tarpeen ja avunannon välillä — kantoivat kasvoillaan synkemmän ja toivottomamman alakuloisuuden leimaa. Erilaiset olivat heidän pukunsa, jos yleensä saattoi puvuista puhua! Kasvot näivettyneet laakson asukkailla, ruskeat tasangon ja kumpujen asujamilla ja verenpunaiset vuoristolaisilla, kaikki laihtuneet ja hivuneet, silmät syvällä kuopissaan, katseet tuijottavina, ilmaisten puoleksi synkeyttä, puoleksi mielettömyyttä; hiukset pörröisinä, parrat karheina; kovassa työssä varttuneet ja karaistuneet ruumiit nyt puutteen näännyttäminä; iho kurtistuneena kuihtuneilla käsivarsilla ja luisevilla säärillä ja ryntäillä, jotka pilkistivät esiin repaleiden lomista.
Erilaisen mutta vallan yhtä surkean kuvan kuin tämä masentunut jäntevyys, tarjosivat sukupuoleltaan ja iältään heikoimmat, joiden luonto helpommin oli voitettu ja joiden raukeemus ja masennus oli toivottomampi.
Siellä täällä kaduilla, vallan talojen seinien vierustassa, oli pieninä kasoina ruumenien ja likaisten vaateriepujen sekaisia poljettuja olkia. Ja nämä tunkiot olivat kuitenkin huolehtivan ihmisrakkauden antimia: ne olivat vuoteita, jotka olivat valmistettu sitä varten, että muutamat noista poloisista olisivat voineet niille yöksi päänsä lepoon kallistaa. Aika ajoin päivälläkin näki niillä nukkuvan tai loikovan jonkun onnettoman, jolta väsymys tai nälkä oli uuvuttanut voimat ja jäykistänyt jalat. Joskus tällaisella kurjalla vuoteella lepäsi kuollut ruumis; joskus väsynyt raukka äkkiä kaatui hengettömänä alas kivitykselle.
Monen tällaisen maahan kaatuneen yli näki joskus kumartuvan ohikulkijan tai naapurin, äkillisen säälin valtaamana. Muutamissa paikoin liikkui kauemmaksi tähtäävällä huolenpidolla järjestetty avuliaisuus, joka oli apuneuvoiltaan rikkaan ja suuremmoiseen anteliaisuuteen tottuneen käden liikkeelle panema, nimittäin tuon hyvän kardinaali Federigon. Hän oli valinnut kuusi pappia, joiden hehkuvaa ja uupumatonta ihmisrakkautta tuki vankka ruumiinrakenne. Nämä hän oli jakanut kolmeen pariin, joista kunkin oli määrä kulkea läpi kolmanneksen kaupunkia, jälessään kantajia, joilla oli mukanaan erilaisia ravintoaineita sekä muita vaikuttavampia vahvistusaineita, ynnä vaatteita. Joka aamu nämä kolme paria läksivät liikkeelle kulkien eri suuntiin, lähestyivät niitä, joiden näkivät makaavan maassa ja jakelivat jokaiselle tarpeen vaatimaa apua. Se, joka jo kamppaili kuoleman kanssa eikä enää kyennyt nauttimaan mitään ravintoa, vastaanotti uskonnon viimeistä apua ja lohdutusta. Niille, joita ravinto vielä saattoi virkistää, antoivat he lientä, munia, leipää ja viiniä; toisille, joita pitkäaikainen nälkä oli kiduttanut, he ojensivat väkilientä, mehua, jalompaa viiniä, virkistäen heitä sitä ennen, jos oli tarpeellista, lääkkeillä ja etikalla. Samanaikuisesti he jakelivat vaatteita, peittääkseen säädyttömintä ja huutavinta alastomuutta.
Eikä heidän avunantonsa pysähtynyt vielä tähän. Hyvä sielunpaimen oli niin määrännyt, että siellä, missä se oli toteutettavissa, jaettaisiin tehokasta, eikä hetkellistä apua. Ne poloiset, joille tämä ensi apu oli antanut tarpeeksi voimia pysymään pystyssä ja astumaan, saivat noilta samoilta papeilta vähän rahaa, jotta ei jälleen ilmaantuva tarve ja uuden avun puute uudelleen syöksisi heitä siihen tilaan, josta heidät oli pelastettu; toisille he koettivat hankkia tyyssijaa lähimmistä taloista. Varakkaissa taloissa myönnettiin useimmiten vieraanvaraisuutta pelkästä ihmisrakkaudesta ja kardinaalin suosituksen nojalla; niissä taloissa taas, missä hyvältä tahdolta puuttuivat välikappaleet, nuo hengelliset miehet pyysivät ottamaan noita onnettomia täysihoitoon, sopivat maksusta ja suorittivat siitä heti osan käteisellä rahalla. He antoivat sitten kaikista näistä onnettomista täysihoitolaisista luettelon kaupungin papeille, jotta nämä olisivat käyneet heitä katsomassa, ja palasivat itsekin usein heitä tervehtimään.
Tuskin tarvinnee mainita, ettei Federigo supistanut huolenpitoaan näihin äärimäisiin kärsimyksiin ja ettei hän ollut odottanut tätä kurjuuden huippua heltyäkseen. Tämä hänen hehkuva ja valpas ihmisrakkautensa tunsi kaiken, kajosi kaikkeen, riensi auttamaan siinä, missä ei ollut voinut onnettomuutta häätää, ja pukeutui yhtä moneen ja vaihtelevaan muotoon kuin itse huutava tarve. Ja todella kokoamalla kaikki varansa, tekemällä säästäväisyytensä entistään vielä ankarammaksi, käyttämällä säästöjä, jotka olivat määrätyt toisiin, tähän aikaan toisarvoisiksi käyneisiin tarpeisiin, hän kaikin tavoin oli haalinut kokoon rahoja, käyttääkseen ne kokonaan nälänhätää kärsiväin tuskien lieventämiseksi.
Hän oli ostanut suuria viljavarastoja ja lähettänyt siitä melkoisen osan hiippakuntansa enimmin tarvitseviin osiin; ja kun tämä tarjottu apu ei läheskään vastannut tarvetta, hän lähetti lisäksi suoloja, "joiden avulla — näin sanoo Ripamonti mainitessaan tätä seikkaa[39] — niityn yrtit ja puiden kaarna muuttuivat ravinto-aineiksi". Viljaa ja rahoja hän oli jakanut kaupungin papeille. Itse hän samoili kaupungilla korttelista kortteliin, jaellen almuja; salassa hän auttoi useita köyhiä perheitä. Arkkipiispan palatsissa, kuten lääkäri Alessandro Tadino Milanon ruton kuvauksessaan kertoo, johon myöhemmin usein tulemme viittaamaan, jaettiin joka aamu kaksituhatta maljaa riisilientä.
Mutta nämä armeliaan anteliaisuuden ponnistukset, joita totisesti voimme sanoa suuremmoisiksi, kun ottaa huomioon, että ne olivat yhden ainoan miehen toimeenpanemat — sillä Federigo ei koskaan jaellut toisten laupeuden antimia — olivat vallan riittämättömät tyydyttämään tarvetta. Ja kuitenkin niihin yhtyi toisten yksityishenkilöiden tarjoama, joskaan ei yhtä hedelmällinen, niin silti sangen runsas anteliaisuus sekä dekurionien neuvoston myöntämä avustus, jonka toimeenpanon se oli uskonut viljavaraston hoitolautakunnalle. Kardinaalin huolenpidon avulla saatiin muutamien lähellä nälkäkuolemaa olevien vuoristolaisten henki pidennetyksi; mutta sitävastoin toiset joutuivat äärimäisen nälänhädän alaisiksi; edelliset joutuivat tähän samaan surkeaan tilaan kulutettuaan nuo niukat apuneuvot; toisilla seuduin, joita armeliaisuus, minkä oli pakko valita, ei ollut unhoittanut, mutta jotka se hetkeksi vähemmin tarvitsevina oli sivuuttanut, hätä kasvoi ja kävi kuolettavaksi; joka taholla kuoli ihmisiä, joka taholta tulvi ihmisiä kaupunkiin.
Jos parin tuhannen nälkääkärsivän — tavallisesti rotevimmat ja taitavimmat voittamaan kilpailussa ja raivaamaan itselleen tietä — oli onnistunut saada syödäkseen liemiruokaa, niin että juuri töin tuskin sinä päivänä pelastuivat nälkään kuolemasta, niin kuinka monta tuhatta muita poloisia jäi jälelle, kadehtien noiden muiden muka onnellisempien kohtaloa, vaikkapa noiden jälelle jääneiden joukossa useinkin oli heidän puolisojaan, lapsiaan, vanhempiaan! Ja sillä aikaa kuin eräissä paikoin kaupunkia muutamat noista hyljätyimmistä ja äärimäisen hädän kanssa kamppailevista virkistyneinä ja joksikin aikaa ravittuina saattoivat nousta ylös maasta, toisissa paikoin toiset kaatuivat, nääntyivät, jopa päästivät viimeisen henkäyksensä saamatta apua ja lohdutusta.
Koko päivän kuuli kaduilla rukoilevien äänten kumeata huminaa; yöllä huokausten kohinaa, jota silloin talloin keskeyttivät äänekkäät valitukset, korvia viiltävät vaikeroimiset ja liikuttavat avunrukoukset, mitkä päättyivät räikeään kirkunaan.
On merkille pantavaa, ettei näin ylenmääräisten kärsimysten vallitessa, keskellä niin monenlaisia valituksia, havaittu ainoatakaan yritystä eikä huutoa, joka olisi tähdännyt kapinaan; ainakaan ei siitä missään tapaa jälkeäkään. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka elivät ja kuolivat tällä tavoin, oli sangen monta, jotka olivat tottuneet kaikkeen muuhun kuin kärsimiseen; heidän joukossaan oli sadottain niitä henkilöitä, jotka Pyhän Martin päivänä olivat pitäneet niin suurta melua.
Ei saata olettaa, että noiden neljän kuolemaan tuomitun tarjoama esimerkki, jotka olivat saaneet kärsiä kaikkien muiden tähden, nyt olisi pitänyt heitä kaikkia aisoissa. Mitä olisikaan voinut vaikuttaa noiden onnettomien pelkkä muisto, jotka eivät olleet silminnähtävinä edessä, kuljeskelevaan joukkoon, mikä näki olevansa tuomittu hitaaseen perikatoon, ja mikä jo oli sen hävitystyön alaisena. Mutta me ihmiset olemme yleensä niin luodut, että täynnä paheksumista ja raivoa kapinoimme keskinkertaisia kärsimyksiä vastaan, mutta että luhistumme vaieten äärimäisten tuskien alle. Kestämme tylsyneinä, emmekä alistuvina, niiden onnettomuuksien ylenmääräisyyttä, joita alussa pidimme sietämättöminä.
Ne aukot, jonka kuolevaisuus joka päivä aukaisi tähän surkuteltavaan joukkoon, kävivät joka päivä yhä ammottavammiksi. Väen tulviminen kaupunkiin oli loppumaton, lähinnä lähikylistä, sitten koko ympäröivältä maaseudulta, sitten herttuakunnan eri kaupungeista ja lopuksi muualtakin. Ja sillävälin Milanostakin joka päivä läksi pois sen vanhoja asukkaita; toiset sen tekivät paetakseen niin suuren kurjuuden näkemistä; toiset taas näkivät itsensä uusien monilukuisten kerjuukumppaneidensa syrjäyttämiksi, väistyivät heidän edestään ja poistuivat epätoivoisina yrittämään viimeistä ponnistusta, nimittäin avun etsintää muualta, mistä hyvänsä, missä ei olisi ollut niin tiheään sullottuna väkeä eikä kerjäläisten kilpailu niin suuri. Vastakkaisilla matkoillaan menijät ja tulijat kohtasivat toisensa tarjoten toisilleen sydäntä kouristavan näyn, surullisen todisteen ja synkän enteen siitä matkan päämäärästä, jota kohti niin hyvin toiset kuin toiset taivaltivat. Siitä huolimatta kaikki jatkoivat vaellustaan, joskaan eivät toivoneet voivansa muuttaa kohtaloaan, niin ainakin välttääkseen näkemästä taivasta, joka oli käynyt vihatuksi ja palaamasta seuduille, jotka olivat olleet heidän tuskiensa ja epätoivonsa todistajina. Mutta moni näistä onnettomista nälän ja uupumuksen murtamina kaatui tielle ja heitti siinä henkensä; ja kuolleet ruumiit tarjosivat onnettomuuden tovereille vielä synkemmän näyn ja herättivät kauhua, kenties tunnonvaivojakin toisissa ohikulkijoissa. "Näin itse — kirjoittaa Ripamonti — vallien viereisellä tiellä naisen ruumiin… Hänen suustaan pisti esiin puoleksi pureskeltua ruohoa, ja tahraiset huulet näyttivät ikäänkuin vielä yrittävän viimeistä epätoivoista ponnistusta… Hänellä oli pieni mytty hartioilla ja kapalovöillä ryntäilleen kiinnitettynä lapsipahainen, joka itkien pyysi rintoja… Ja sääliväisiä ihmisiä oli saapunut paikalle, he nostivat pienokaisen ylös maasta, veivät sen mukaansa, tehden sille pakottavinta äidinpalvelusta."
Tuo komeiden pukujen ja repaleiden, yltäkylläisyyden ja kurjuuden vastakohta, niin tavallinen tavallisina aikoina, oli silloin täydelleen lakannut olemasta. Repaleet ja kurjuus vallitsivat melkein kaikkialla, ja mikä siitä erosi, oli ainoastaan vaatimattoman keskitilan ilmaus. Nähtiin aatelisten kulkevan yksinkertaisissa ja vaatimattomissa vaatteissa, jopa kuluneissa ja huonoissakin. Toisilla tämä johtui siitä, että kurjuuden yleiset syyt olivat siihen määrin muuttaneet heidän varallisuussuhteensa tai antaneet kuoliniskun heidän jo ennestään kituvalle taloudelliselle tilalleen; toiset joko pelkäsivät, että komeudellaan olisivat kiihoittaneet kansan vihaa tai häpesivät yleisen kurjuuden pilkkaamista. Nämä vihatut ja pelätyt mahtavat henkilöt, jotka olivat tottuneet liikkumaan seurueenaan parvi julkeita palkkalaisrosvoja, kulkivat nyt melkein yksin, pää kumarassa ja kasvoissa ilme, joka näytti tarjoavan ja anovan sovinnollista rauhaa. Toiset, joilla onnellisina aikoina oli ollut inhimillisemmät tunteet ja lempeämpi käytöstapa, näyttivät hekin olevan vallan ymmällään ja neuvottomina alituisen kurjuuden näkemisestä, se kun tuntui käyvän yli ei ainoastaan kaiken auttamismahdollisuuden, mutta myös niin sanoakseni säälimisvoimien. Sen, jolla oli tilaisuus jaella jonkun verran almuja, täytyi kuitenkin tehdä ero nälän ja nälän, kurjuuden ja kurjuuden välillä. Ja heti kun armelias käsi lähestyi onnettoman kättä, riensi läheltä saapuville toisten onnettomien kilpaileva lauma, ja ne, joille oli säästynyt vähän enemmän voimia, tunkeutuivat esille toistaen pyyntöjään vielä hellittämättömämmin; uupuneet vanhukset, lapset ojensivat esiin laihtuneita käsiään. Äidit kohottivat ja näyttivät kaukaa itkeviä lapsiaan, jotka olivat repaleisilla kapalovöillä kurjasti verhotut ja jotka väsymyksestä vaipuivat kokoon heidän käsissään.
Näin kului talvi ja kevät; ja jo joku aika sitten terveyslautakunta oli huomauttanut muonavarojen lautakunnalle tartunnan vaaraa, mikä joka taholla kasaantuneen kärsimyksen vuoksi uhkasi kaupunkia; ja senvuoksi se ehdoitti, että kuljeksivat kerjäläiset oli koottava eri sairaaloihin. Sillävälin kun punnittiin tätä ehdotusta, kun se hyväksyttiin, kun neuvoteltiin sopivimmista toteuttamiskeinoista, -tavoista ja -paikoista, kasaantui kadulle ruumiita joka päivä yhä enempi ja sen mukaan lisääntyi myös päivä päivältä inho, alakuloisuus ja vaara. Muonavarojen lautakunnassa katsottiin silloin helpoimmaksi ja tarkoitusta vastaavimmaksi toista menettelyä, nimittäin, että koottiin kaikki kerjäläiset, sekä terveet että sairaat yhteen paikkaan, sairaalaan, missä heitä oli ylläpidettävä ja hoidettava kaupungin varoilla, ja näin päätettiin tehdä vastoin terveyslautakunnan lausuntoa, joka huomautti, että niin runsaslukuisessa ihmisjoukossa vaan oli lisääntyvä se vaara, jota tahdottiin poistaa.