Milanon sairaala — jos tämä kertomus sattumalta joutuisi jonkun käsiin, joka ei tätä laitosta tuntisi näkemältä tai lukemastaan kuvauksesta — on melkein neliönmuotoinen rakennus ulkopuolella kaupunkia, vasemmalla niin sanotusta Itäisestä portista, ja sen eroittaa kaupungin ulkomuurista ympärystie ja itse muurin juurta kiertelevä vallihauta. Molemmat pitemmät sivut ovat noin viidensadan jalan pituiset, molemmat toiset sivut ehkä viisitoista jalkaa lyhyemmät. Ulkoseinän puolelta jokainen niistä on jaettu lukuisiin pikkuhuoneisiin, jotka täyttävät ainoastaan pohjakerroksen. Kolmen sivun sisäpuolella kulkee ohuiden pylväiden kannattama yhtämittainen holvikäytävä. Noita pikkuhuoneita oli silloin sadan kahdeksankymmenen kahdeksan vaiheilla; meidän päivinämme on keskelle tehty suuri aukko ja valtatien puolelle avattu pieni aukko, joten huoneiden luku jossakin määrin on vähentynyt. Kertomuksemme aikana oli ainoastaan kaksi käytävää, toinen kaupunginvallien vastaisella puolella, toinen vastapäätä, toisella puolella. Keskellä sisäpihaa oli, ja on vieläkin, pieni kahdeksankulmainen kirkko.
Tämän sairaalan rakentaminen oli alettu vuonna 1489 yksityishenkilön jälkisäädännön määräämillä rahoilla, sitä oli sitten jatkettu yleisillä varoilla sekä muiden testamenttaajien ja lahjoittajien raha-avustuksilla, ja sen alkuperäinen tarkoitus oli tarpeen vaatiessa vastaanottaa ruttosairaita; tämä vitsaus oli jo paljon varhemmin tätä aikaa ja paljon myöhemminkin ilmestynyt, pari, neljä, kuusi, kahdeksan kertaa vuosisadan kuluessa, milloin missäkin seuduin Europpaa, vallaten joskus suuren osan mannermaata, jopa joskus raivoten koko sen pituudelta toisesta päästä toiseen. Puheena olevana aikana ei tätä sairaalaa käytetty muuna kuin ruttosulun alaisten muonavarojen säilytyspaikkana.
Jotta se nyt olisi saatu kuntoon uutta tarkoitusta varten, poikettiin tavallisista terveyshoidon säädöksistä; ja sittenkuin kiireisesti oli toimeenpantu säädetty puhdistus ja tarkastus, luovutettiin kaikki muonavarat yhtä haavaa pois. Levitettiin olkia jokaiseen koppiin ja koottiin senlaatuisia ja niin runsaita muonavaroja kuin asianhaarat sallivat; ja julkisella kuulutuksella kutsuttiin kaikkia kerjäläisiä saapumaan sinne.
Monet riensivät halukkaasti saapuville; ne, jotka sairaina loikoivat kaduilla ja toreilla, kannettiin sinne; muutamassa päivässä oli sinne koottu yli kolmetuhatta henkeä. Mutta paljoa lukuisammat olivat ne, jotka jäivät jälelle.
Tämä johtui siitä, että jokainen heistä odotti näkevänsä toisten poistuvan ja jäävänsä vähälukuiseen joukkoon hyväkseen käyttämään kaupungin almuja, tai oli syynä tuo luonnollinen vastenmielisyys, jonka synnytti ajatus joutua sisäänsuljetuksi tai tuo epäluulo, jota köyhät yleensä tuntevat kaikkea sitä kohtaan, minkä rikkauden ja vallan omistajat heille tarjoavat — epäluulo, jonka määrä vaihtelee niiden tiedottomuuden mukaan, jotka sitä kokevat ja jotka sitä aiheuttavat, köyhien lukumäärän ja vähäisen laintuntemuksen mukaan. — Saattoipa syynä olla sekin, että tiedettiin, miten itse teossa oli osoitetun hyvänteon laita, tai kaikki tämä yhteensä ja vielä jokin muu seikka. Oli miten oli, suurin osa ei ollenkaan välittänyt kutsusta, vaan laahusteli, entisessä kurjuudessaan pysyen, katuja pitkin. Kun tämä huomattiin, pidettiin parhaana vaihtaa kutsu väkivaltaan.
Lähetettiin kiertelemään oikeudenpalvelijoita, joiden oli määrä koota kerjäläiset sairaalaan ja tuoda sinne vastahakoiset sidottuina. Viimemainittujen kuljetuspalkaksi määrättiin kymmenen soldoa hengestä. Vaikka hätä on ylimmillään, riittää kuitenkin aina yleisiä varoja nurinkurisiin menoihin. Ja vaikka — kuten oli oletettu ja muonavarojen lautakunta nimenomaan oli tarkoittanut — joukko kerjäläisiä oli paennut kaupungista, lähteäkseen elämään tai kuolemaan muualle, ainakin vapaudessa, onnistui tämä ajometsästys niin hyvin, että sairaalan hoidokkaiden, sekä vapaaehtoisten että vangittujen, luku läheni kymmentä tuhatta.
Oletamme, että naiset ja lapset sijoitettiin eri osastoon, vaikka siitä ei aikakirjoissa mainita mitään. Varmaankaan ei puuttunut sääntöjä ja toimenpiteitä hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi. Mutta jokainen saattaa kuvitella, millaista järjestystä voi toimeenpanna ja ylläpitää varsinkin noina aikoina ja sellaisten olosuhteiden vallitessa, niin monilukuisen ja kokoonpanoltaan erilaisen ihmisjoukon keskuudessa, missä pakollisia oli vapaaehtoisten seassa. Lisäksi siellä oli henkilöitä, joille kerjuu oli pakko, tuska, häpeä ja taas toisia, joilla se oli ammatti; monet heistä olivat kasvaneet maaseudun ja kauppa-alan kunniallisessa toimeliaisuudessa, monet taas kadulla, kapakassa, ylhäisten palveluksessa, toimettomuudessa, petkutuksen, ylimielisyyden ja väkivallan teoissa.
Millainen oli kaikkien näiden yhteensullottujen ihmisten asunto ja ravinto, saattaisi surullisesti kyllä ilman määrättyjä tietojakin kuvitella; mutta tuollaisia tietoja onkin olemassa. He makasivat pari- tai kolmekymmentä yhteen sullottuina jokaisessa näistä kammioista, tai myös kokoonkyyristyneinä pylväskäytävissä, leväten mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla tai paljaalla maalla. Tosin oli määrätty, että oljet olisivat tuoreet ja että niitä olisi riittämiin, kuin myös, että niitä usein vaihdettaisiin; mutta kuitenkin ne olivat mädänneitä, niitä oli niukasti, eikä niitä vaihdettu. Samoin oli määrätty, että leivän piti olla hyvää; sillä kuka virallinen hallintomies olisi koskaan sanonut, että tulee tehdä ja jakaa huonoja muonavaroja? Mutta mitenkä olisi voinut näin suurelle väenpaljoudelle ja tällaisten olojen vallitessa aikaansaada sellaista, mitä ei edes tavallisissa oloissa ja pienemmälle joukolle olisi voitu hankkia? Silloin huhuttiin, kuten huomaamme ajantiedoista, että tuon sairaalan leipä väärennettiin raskaasti sulavilla ja ravitsemattomilla aineilla; ja valitettavasti on todennäköistä, ettei se ollut mikään ilmasta temmattu huhu. Vettäkin oli niukasti, nimittäin raitista ja terveellistä vettä. Yhteisenä vedenlähde-paikkana käytettiin kaupungin muurin juurta kiertävää ojaa, joka oli matala ja hidasvirtainen, paikoittain lokainen ja silloin muuttunut sellaiseksi, miksi sen välttämättömästi saattoi niin suuren ja sellaisen väenpaljouden läheisyys.
Kaikkiin näihin kuolevaisuuden syihin, jotka olivat kahta tehoisammat, ne kun vaikuttivat jo sairaisiin tai sairastumaisillaan oleviin ruumiisiin kahta tehoisammin, tuli lisäksi erityisen epäsuotuisa vuodenaika: pitkälliset sateet, joita seurasi vielä pitkällisempi kuivuus, ja tämän mukana ennenaikainen ja ylenmääräinen kuumuus. Ruumiillisiin kärsimyksiin liittyi itse kärsimyksen tietoisuus, vankeuden tuottama ikävä ja kärsimättömyys, entisten tottumusten muisto, rakkaiden omaisten menettämisen suru, se huolestuttava tieto, että rakkaat omaiset olivat poissa, sairaalahoidokkaiden keskuudessa syntyneet riitaisuudet ja vastenmielisyyttä synnyttävät vihamielisyydet, niin monet muut intohimoiset alakuloisuuden tai raivon tunteet, jotka he olivat tuoneet mukanaan, tai jotka olivat siellä syntyneet, ja lopuksi kuoleman alituinen pelko ja näky, kuoleman, joka niin monien syiden vuoksi kävi varsin usein ilmaantuvaksi vieraaksi, näin lisäten entisten vitsausten taakkaa. Ei siis ole syytä ihmetellä, että kuolevaisuus kasvoi ja vallitsi tässä suljetussa laitoksessa siihen määrin, että toiset sitä luulivat ja useat suorastaan mainitsivat rutoksi. Joko kaikkien näiden syiden yhtyminen ja lisääntyminen ainoastaan kiihdytti puhtaasti kulkutaudinluonteista vaikutusta; joko — kuten näyttää käyvän helpomman ja lyhyemmänkin nälänhädän aikana — todella oli olemassa tartunta, joka kurjuuden ja huonon ravinnon, säädyttömyyden, epäpuhtauden, kärsimysten ja epätoivon heikontamissa ja valmistamissa ruumiissa sai niin sanoakseni hedelmällisen maaperän, sanalla sanoen otolliset olosuhteet puhkeamiseen, varttumiseen ja lisääntymiseen — jos yleensä asiaan perehtymättömän on sallittu tässä suhteessa tuoda esiin mielipiteitä, jotka muuten ovat yhtäpitäviä sen olettamuksen kanssa, minkä muutamat lääkärit ovat lausuneet ja minkä viime aikoina on toistanut suurta älykkäisyyttä, mutta myös suurta varovaisuutta osoittaen eräs yhtä uuttera kuin nerollinen mies[40] —; joko tartunta puhkesi aluksi itse sairaalassa, kuten päättäen sekavasta ja epätarkasta tiedonannosta lääkärit näyttävät arvelleen; tai oli se olemassa jo paljoa ennen sitä — mikä tuntuu kenties todennäköisemmältä, jos ottaa huomioon, kuinka vanha ja yleinen tämä kurjuus jo oli ja kuinka yleinen kuolevaisuus — ja siirtyneenä tämän paikoillaan olevan väenpaljouden keskelle se levisi hirvittävän nopeasti. Oli miten oli, tosiseikka on se, että sairaalan kuolleiden luku lyhyen ajan kuluessa päivässä nousi yli sadan.
Sillä aikaa kuin sairaalan eloon jääneissä vallitsi tauti, tuskat, kauhistus, valitukset ja raivo, muonavarojen lautakunnassa oli vallitsevana häpeä, hämmästys, epäröiminen. Kysyttiin terveyslautakunnan mielipidettä ja neuvoa; ei ollut muu neuvona kuin jälleen lakkauttaa kaikki, minkä niin muhkeasti, niin suuria kuluja vaatien ja ihmisiä niin pahasti kiusaamalla oli saatu aikaan. Sairaalan ovet avattiin, päästettiin menemään kaikki köyhät, jotka vielä jalkeilleen kykenivät, ja jotka hurjasti iloiten riensivät pois. Kaupunki kaikui taas entisistä valituksista, mitkä nyt kuitenkin olivat heikommat ja harvemmin toistuvat. Se näki vielä kerran tämän kurjan joukon, harvenneena, mutta vielä surkuteltavampana, näin huomauttaa Ripamonti, ajatellen minkä vuoksi se oli näin kokoon kuivunut. Sairaat siirrettiin Santa Maria della Stellaan, joka silloin oli köyhien sairaala, missä suurin osa heistä kuoli.
Tällävälin siunatut kentät alkoivat kellastua. Mailta tulleet kerjäläiset läksivät kaupungista poistuen kukin taholleen niin hartaasti odottamaansa elonkorjuuta toimittamaan. Jalo Federigo hyvästeli heitä tehden viimeisen ponnistuksen heitä auttaakseen. Jokaiselle maalaiselle, joka ilmestyi arkkipiispan asuntoon, hän käski antaa giulion[41] ja sirpin.
Elonkorjuu teki viimein nälänhädästä lopun; kuolevaisuus, joko kulkutaudeista tai tartunnasta aiheutunut, väheni päivä päivältä, mutta jatkui kuitenkin syksyyn asti. Se oli loppumaisillaan, kun uusi vitsaus äkkiä ilmestyi.
Tällävälin oli sattunut paljon sellaisia tärkeitä tapahtumia, joita erityisesti sanotaan historiallisiksi. Kardinaali Richelieu oli, kuten jo mainitsimme, valloittanut La Rochellen ja tehnyt jonkunmoisen sopimuksen Englannin kanssa; voimakkaalla sanallaan hän Ranskan hallintoneuvostossa oli ehdottanut ja ajanut läpi päätöksen, että Neversin herttuata tehokkaasti autettaisiin; jopa hän samalla oli taivuttanut kuninkaan omassa persoonassaan lähtemään tälle sotaretkelle. Valmistuksia tehtäessä, Nassaun kreivi, keisarin valtuuttamana läksi Mantovaan ja kehoitti uutta herttuata luovuttamaan valtakuntansa Ferdinandin käsiin, uhaten, että tämä muuten oli lähettävä sotajoukon niitä valloittamaan. Herttua, joka epätoivoisempienkin olosuhteiden vallitessa oli kieltäytynyt suostumasta niin koviin ja huonosti perusteltuihin ehtoihin, hylkäsi ne nyt kahta pontevammin, häntä kun nyt rohkaisi Ranskan läheinen apu. Hän teki sen kuitenkin sanamuodossa, mikä mahdollisuuden mukaan verhosi ja salasi kiellon, jopa hän lupasi alistumistakin, mikä tapahtui sitä auliimmin, hän kun ei katsonut tarpeelliseksi tätä lupaustaan pitää. Keisarin asiamies oli lähtenyt pois, pannen vastalauseensa ja uhaten aseiden väkivaltaa. Maaliskuulla kardinaali Richelieu kuninkaan kanssa sotajoukon etunenässä todella tuli saapuville. Hän oli pyytänyt Savoijin herttualta läpikulun lupaa; sopimuksia hierottiin, mutta ei tultu päätökseen. Ottelun jälkeen, josta Ranska oli eronnut edukkaampana, oli ryhdytty uusiin keskusteluihin ja oli tehty sopimus, jossa herttua muun muassa oli tehnyt sen välipuheen, että Don Gonzalon tuli lakata Casalea piirittämästä, ja että hän, herttua, Gonzalon kieltäytyessä sitoutui liittoutuneena ranskalaisiin hyökkäämään Milanon herttuakuntaan, Don Gonzalo katsoi tilaisuuden otolliseksi päästäkseen helpolla tästä pälkähästä ja herkesi Casalen piirityksestä, minne heti oli marssinut sisälle ranskalaista sotaväkeä linnaväkeä vahvistamaan.
Tässä tilaisuudessa Achillini omisti kuninkaalle kuuluisan sonettinsa:
Sudate, o fochi, a preparar metalli.[42]
Toisenkin sonetin hän kirjoitti, ja se kehoitti kuningasta heti lähtemään Pyhää maata vapauttamaan. Mutta kohtalo tuntuu määränneen, ettei runoilijain neuvoja kuunnella; ja jos historiassa joskus kohtaatte tapauksia, jotka vastaavat jotain heidän neuvoistaan, saatatte peittelemättä väittää, että ne olivat jo edeltäpäin määrättyjä seikkoja. Kardinaali Richelieu oli sensijaan päättänyt palata Ranskaan asioiden vuoksi, joita piti tärkeämpinä. Vaikka Venezian lähetti, Girolamo Soranzo, teki minkä voi vastustaakseen tätä päätöstä, eivät kardinaali ja kuningas ottaneet enempää huomioon hänen proosaansa kuin Achillinin runoja ja palasivat pääarmeijan kanssa, jättäen ainoastaan kuusi tuhatta miestä Susaan vartioimaan vuorisolaa ja valvomaan sopimuksen noudattamista.
Tämän sotajoukon poistuessa toista tietä, Ferdinandin sotajoukko kreivi Collalton komentamana lähestyi toista tietä. Jälkimäinen sotajoukko oli vallannut Grigioni-alueen ja Valtellinan ja valmistautui juuri laskeutumaan alas Milanon alueelle. Tieto tällaisen retken lähestymisestä luonnollisesti herätti kauhua, ja lisäksi tuo surullinen huhu liikkui, jopa varmat tiedotkin, että tässä sotajoukossa raivosi rutto, josta aina joku siemen iti saksalaisissa sotajoukoissa, kuten Varchi huomauttaa puhuessaan siitä rutosta, jonka saksalaiset soturit vuosisataa aikaisemmin olivat tuoneet Firenzeen. Alessandro Tadino, yksi terveyslautakunnan jäsenistä — heitä oli kuusi paitsi puheenjohtajaa: neljä virkamiestä ja kaksi lääkäriä — sai toimekseen, kuten hän itse kertoo edellämainitussa teoksessaan, huomauttaa maaherralle sitä kammoittavaa vaaraa, joka uhkasi maata, jos tuo sotajoukko sai läpikulkuluvan mennäkseen Mantovaan, niinkuin huhu tiesi kertoa. Kaikista Don Gonzalon teoista päättäen hänellä oli ylen harras halu saada huomattava nimi historiassa, joka ei olekaan voinut jättää huomioon ottamatta hänen tekojaan. Mutta, kuten usein sattuu, historia ei tuntenut tai ei piirtänyt lehdilleen sitä hänen teoistaan, joka enimmin ansaitsi muistamista ja huomiota, nimittäin sitä vastausta, jonka hän tässä tilaisuudessa antoi tohtori Tadinolle. Hän nimittäin vastasi, ettei tiennyt, mitä oli tehtävä, että ne edut ja kunniannäkökohdat, jotka olivat saattaneet tuon sotajoukon liikkeelle, olivat painavammat kuin hänelle kuvailtu vaara; mutta että koetettaisiin sitä mikäli mahdollista vastustaa ja että tulisi luottaa Kaitselmukseen.
Jotta sitä siis mikäli mahdollista olisi vastustettu, terveyslautakunnan molemmat lääkärit — yllämainittu Tadino ja senaattori Settala, kuuluisan Lodovicon poika — ehdoittivat lautakunnalle, että mitä ankarimpien rangaistusten uhalla kiellettäisiin ostamasta minkäänlaista tavaraa noilta maan läpi kulkevilta sotureilta; mutta oli vallan mahdotonta saada puheenjohtajaa ymmärtämään sellaisen määräyksen tärkeyttä; "tämä mies", sanoo Tadino, "luonteeltaan perin hyvä, ei voinut käsittää että niin monta tuhatta henkeä voisi saada kuolintaudin seurustelemalla näiden henkilöiden kanssa ja ostamalla heiltä tavaroita".
Mainitsemme tämän piirteen yhtenä tämän ajan eriskummaisimpana; sillä niin kauan kuin on ollut olemassa terveyslautakuntia ei koskaan liene sattunut, että niiden puheenjohtaja olisi tuonut esiin moisia järkisyitä, jos niitä siksi voi sanoa.
Mitä tulee Don Gonzaloon, tuo hänen vastauksensa oli yksi hänen viimeisiä toimenpiteitään Milanon hallinnossa; sillä tämän sodan epäonnistuminen, joka suureksi osaksi oli hänen aiheuttamansa ja johtamansa, oli syynä siihen, että hänet kesän kuluessa kutsuttiin pois toimestaan täällä. Hänen lähtiessään kaupungista, hänelle sattui tapaus, jonka eräs senaikuinen kirjailija on merkinnyt laatuaan ensimäiseksi, mikä tässä kaupungissa on tapahtunut näin ylhäiselle herralle, Kun hän vaunuissa ajoi ulos kaupungin hallintopalatsista, monilukuisen aatelisseurueen saattamana, kohtasi häntä suuri parvi rahvasta, joka astuen edellä ja tukkien häneltä tien tai seuraten jälessä, äänekkäästi häntä ilkkui, huusi hänen syykseen kärsimäänsä nälkää ja soimasi häntä siitä, että oli antanut luvan viedä pois kaupungista riisiä ja viljaa. Sitten he syytivät hänen vaunujansa vastaan pahempaa kuin sanoja, nimittäin kiviä, tiiliä, kaalinkantoja ja kaikennäköisiä kuoria — noita tavallisia ampuma-aseita tällaisissa tilaisuuksissa. Vartijain ahdistamina he peräytyivät; mutta matkalla heidän joukkonsa lisääntyi ja he asettuivat odottamaan Ticinon portille, mistä vaunujen oli määrä poistua kaupungista. Kun nämä useiden toisten saattamina saapuivat, he heittelivät niitä kaikkia sekä käsin että linkojen avulla kivillä, joita vallan sateli joka taholta. Sen enempää ei siitä kuitenkaan tullut.
Don Gonzalon sijaan lähetettiin tänne markiisi Ambrogio Spinola, jonka nimi jo Flanderin sodissa oli saanut tuon sotilaallisen loiston, joka vielä nytkin sitä ympäröi.
Tällävälin oli saksalainen sotajoukko saanut käskyn marssia Mantovaa vastaan; ja syyskuulla se astui sisälle Milanon herttuakuntaan.
Sotaväki oli näihin aikoihin vielä suureksi osaksi kokoonpantu seikkailijoista, jotka värväsi ammatti-päällikkö jonkun ruhtinaan kehoituksesta, mutta myös omasta puolestaan siinä tarkoituksessa, että sitten myi itsensä yhdessä heidän kanssaan. Enemmän kuin palkka houkutteli näitä henkilöitä tuohon ammattiin toivo saada ryöstää ja antautua kaikennäköisiin hillittömiin tekoihin. Pysyvää sotakuria ei silloin ollut; eikä se olisi voinut soveltua eri päällikköjen riippumattomaan mahtivaltaan. Nämä toiselta puolen eivät kuriin nähden olleet varsin tarkkoja, ja jos olisivatkin tahtoneet, olisi heidän ollut perin vaikea saada sitä noudatetuksi. Sillä tuollaiset soturit olisivat epäilemättä nousseet kapinaan uudistuksia vaativaa päällikköä vastaan, joka olisi saanut päähänsä kieltää ryöstämisen. Tai ainakin olisivat he antaneet hänen yksin vartioida lippujansa. Lisäksi ruhtinaat, jotka ottivat palvelukseensa tuollaista sotaväkeä, enemmän kiinnittivät huomiota sotureiden lukuun, ollakseen varmat yrityksensä onnistumisesta, kuin sotilasluvun suhtautumiseen heidän maksukykyynsä, joka enimmästi oli varsin vähäinen; sentähden palkat suoritettiin useimmiten myöhään, pienissä erissä ja vähennettyinä, ja niiden paikkakuntien ryöstäminen, joilla joukot liikkuivat, kävi ikäänkuin korvaukseksi, josta kaikessa hiljaisuudessa sovittiin.
Melkein yhtä kuuluisa kuin Wallensteinin nimi on tämä hänen lauselmansa: "On helpompi ylläpitää sadantuhannen miehen suuruista sotajoukkoa, kuin kymmenentuhannen suuruista." Kyseessä oleva sotajoukko oli suureksi osaksi kokoonpantu samoista sotureista, jotka hänen johdollaan olivat hävittäneet Saksanmaata, tuossa sekä itsessään että seurauksiltaan ylen kuuluisassa sodassa, mikä sittemmin kestäväisyytensä mukaan sai Kolmikymmenvuotisen sodan nimen, ja minkä yhdestoista vuosi parhaillaan oli kulumassa. Jopa Wallensteinin oma rykmentti yhden hänen alipäällikkönsä komentamana oli mukana; muista päälliköistä suurin osa oli taistellut hänen johtonsa alla, ja heidän joukossaan oli useampia, jotka neljä vuotta myöhemmin olivat mukana tuottamassa hänelle kaikkien tunteman surullisen lopun.
Tässä sotajoukossa oli kaksikymmentätuhatta jalkasoturia ja seitsemäntuhatta ratsumiestä. He läksivät liikkeelle Valtellinasta mennäkseen Mantovaan, joten heidän oli seuraaminen melkein koko Addan juoksua, ensin kaksihaaraisen järven rantoja ja sitten sen virratessa edelleen pelkkänä jokena aina siihen kohtaan, missä se yhtyy Po-jokeen; sitten oli heillä vielä hyvä matka kuljettavana sen äyräitä pitkin. Kaikkiaan oli heillä kahdeksan päivämatkaa Milanon herttuakuntaan.
Suuri osa asukkaista pakeni vuoristoon vieden mukaansa arvokkaimman omaisuutensa ja ajaen sinne karjansa. Toiset jäivät, kun eivät tahtoneet hylätä potilasta, tai suojellakseen taloa tulipalolta tai valvoakseen arvokkaita esineitä, jotka olivat kätkeneet maahan; toiset taas, heillä kun ei ollut mitään menetettävää; muutamat heittiöt taas toivoivat jotain voivansa anastaa. Kun etujoukko oli saapunut perille, se oitis hajaantui lähiseuduille ja -kyliin ja alkoi heti niitä ryöstää; se, minkä saattoi nauttia tai viedä mukanaan, katosi; muun he joko tärvelivät tai hävittivät; huonekaluja käytettiin polttopuina, huoneita talleina, lyöntejä jaeltiin, haavoja iskettiin, naisia raiskattiin. Kaikki kekseliäisyys ja neuvokkaisuus omaisuuden pelastamiseksi epäonnistui enimmästi, jopa se joskus aiheutti vielä suurempaa vahinkoa. Sotilaat, jotka olivat paljoa taitavammat tämänkinlaisissa sotajuonissa, penkoivat talon salaisimpiakin sopukoita, murtivat ja kaatoivat seiniä; helposti he tunsivat puutarhoissa äsken lapioidun mullan, jopa samoilivat vuoristoon varastamaan karjaa. He pujahtivat luoliin, jonkun seudun konnan opastamina, nuuskimaan esille jonkun rikkaan, joka oli saattanut sinne piiloutua. He ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa, laahasivat hänet kotiansa ja pakoittivat hänet uhkauksilla ja lyönneillä ilmaisemaan salatun aarteensa.
Vihdoin he läksivät tiehensä, olivat poissa, ja etäisyydessä kuuli hälvenevän rumpujen ja torvien äänen. Seurasi muutamia levottomuutta uhkuvia hiljaisuuden hetkiä; sitten uusi kirottu rummun pärinä, uusi kirottu torvien toitotus ilmoitti uuden sotilasosaston tuloa. Kun eivät nämä enää löytäneet saalista, kävivät he kahta raivokkaammin käsiksi siihen, mikä oli jäänyt jälelle, polttivat huonekalut, ovet, hirret, ammeet, jopa itse talotkin; vielä hurjemmin he rääkkäsivät asukkaita, ja näin yhä pahemmin menetellen mellastettiin kaksikymmentä päivää; sillä niin moneen osastoon oli sotajoukko jaettu.
Colico oli ensimäinen herttuakunnan alue, minne nämä ilkiöt hyökkäsivät. Sitten he samosivat Bellanoon, sieltä kulkivat ja hajaantuivat Valsassinaan, mistä vihdoin siirtyivät Leccon alueelle.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Näiden pelästyneiden ihmisparkojen joukossa tapaamme tuttaviamme.
Ken ei nähnyt Don Abbondiota sinä päivänä, jolloin yhtä haavaa levisivät kaikki nuo uutiset armeijan tulosta, sen lähestymisestä, sen hankkeista, ei saata kuvitella mitä on pelästys ja kauhistus. — He siis tulevat; heitä on kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä tuhatta; he ovat paholaisia, ariaaneja, antikristuksia; he ovat ryöstäneet Cortenuovaa; he ovat sytyttäneet ilmiliekkeihin Primalunan; he hävittävät Intrabbiota, Pasturoa, Barsiota; heidät on nähty Balabbiossa; huomenna he ovat täällä — tällaiset olivat huhut, jotka liikkuivat miehestä mieheen. Samaan aikaan mikä juoksi sinne, mikä tänne. Kaikkialla kysyttiin ja annettiin neuvoja, epäröitiin, pitikö paeta vai jäädä; naiset kokoontuivat parviin; epätoivoisia kohtauksia; hiuksien raastamista.
Don Abbondio, joka ennen kaikkia muita ja enemmän kuin kaikki muut oli päättänyt paeta, näki voittamattomia esteitä ja hirvittäviä vaaroja jokaisessa pakotavassa, jokaisessa turvapaikassa.
— Mitä tehdä! hän huudahti. Minne mennä?
Vuoret, lukuunottamatta matkan vaikeuksia, eivät olleet varmat: oltiinhan jo kuultu, että peitsimiehet siellä kiiveskelivät kuin kissat, jos heillä oli pieninkin tieto tai toivo saaliista. Järvi oli laaja; puhalsi raju tuuli; sitäpaitsi enimmät soutajat, peläten, että heidät pakotettaisiin kuljettamaan sotamiehiä tai kuormastoa, olivat veneineen paenneet päinvastaiselle rannalle; ne harvat, jotka olivat jääneet, olivat heti jälessä nekin lähteneet matkaan, veneet täpötäynnä väkeä. Ja rusahdellen painonsa alla sekä myrskyn heittelemänä, niin sanottiin, veneet joka hetki olivat alttiina äärimäiselle vaaralle. Etenemistä varten siltä tieltä, jota sotajoukon oli määrä kulkea, ei voinut saada ajoneuvoja, ei hevosta eikä mitään muuta kuljetuskeinoa. Jalan Don Abbondio ei olisi voinut kulkea pitkälle, ja lisäksi hän pelkäsi, että hänet matkalla olisi saavutettu. Bergamon alue tosin ei ollut niin kaukana, etteivät hänen jalkansa olisi jaksaneet kantaa häntä sinne yhtä menoa; mutta jo oli levinnyt huhu, että parvi ratsuväkeä oli kiireesti lähetetty Bergamosta suojelemaan rajaa ja pitämään peitsimiehiä kurissa; mutta edelliset olivat yhtä ilmettyjä paholaisia kuin jälkimäiset ja tekivät puolestaan niin paljon pahaa kuin suinkin saattoivat. Miesparka juoksenteli talossaan kuin mieletön, silmät mulkoillen päässä; hän kulki Perpetuan jälessä sopiakseen hänen kanssaan oikeasta menettelystä. Mutta Perpetua, jolla oli yllin kyllin työtä kootessaan arvokkaimpia esineitä ja piiloittaessaan niitä harjahirren alle tai kaikkein salaisimpiin soppiin, kiiti edelleen joutuisasti, hengästyneenä, hommaansa kiintyneenä, kädet ja käsivarret täynnä, ja vastasi:
— Ensin piiloitan nämä varmaan paikkaan; sitten teemme me, niinkuin muutkin.
Don Abbondio tahtoi häntä pidättää ja yhdessä hänen kanssaan punnita eri menettelytapoja; mutta vanha palvelijatar oli siihen määrin kiinni hommassaan ja kiireissään, ja toiselta puolen hänkin pelon valloissa ja raivoissaan siitä, että isäntänsä oli häntä vielä pelästyneempi, minkä vuoksi hän sillä hetkellä oli tavallistaan paljoa äreämpi.
— Toiset panevat parastaan; niin mekin. Anteeksi, mutta te olette aina vaan toisten tiellä. Ettekö luule, että toisillakin on nahka pelastettavana? Luulisipa melkein, että nuo soturit tulevat sotimaan teitä vastaan. Tekisittepä paremmin, jos auttaisitte minua tällaisina hetkinä, sen sijaan että tulette vallan jalkoihini häiritsevine kysymyksinenne ja valituksinenne.
Näillä ja tämänkaltaisilla vastauksilla Perpetua tiuskaten toimitti pastorin tiehensä, hän kun jo oli päättänyt, niin pian kuin oli saapa loppuun suoritetuksi tämän meluisan tehtävänsä, tarttua hänen käsivarteensa kuin lapsen ainakin, ja viedä hänet vuoristoon.
Jätettynä näin omiin hoteisiinsa, Don Abbondio asettui ikkunan ääreen, katseli ja kuunteli, ja kun näki jonkun kulkevan ohi, hän huusi, ääni puoleksi itkevänä, puoleksi toruvana:
— Olkaa niin laupias kirkkoherraparallenne, että haette hänelle jostakin hevosen, muulin tai aasin. Onko mahdollista, ettei kukaan tahdo minua auttaa? Oi, millaisia ihmisiä! Odottakaa minua ainakin, odottakaa kunnes ehdin luoksenne; odottakaa, kunnes teitä on koolla viisitoista tai kaksikymmentä henkeä, jotta en olisi niin hylätty! Tahdotteko siis jättää minut noiden koirien kynsiin? Ettekö siis tiedä, että he melkein kaikki ovat luterilaisia, ja että papin tappaminen heidän mielestään on ansiokas teko? Tahdotteko jättää minut tänne martiirana kuolemaan? Oi, millaisia ihmisiä, millaisia ihmisiä!
Mutta kenelle hän sanoi kaikkea tätä? Henkilöille, jotka kulkivat ohi kyyristyneinä kurjia tavaroitaan sisältävien myttyjen alle ja sen ajatuksen kiusaamina, että kotiaan vielä jättivät sellaista, mikä oli alttiina ryöstölle. Mikä heistä ajoi edellään lehmäänsä, mikä laahasi jälessään lapsiaan, nämäkin kantaen niin suurta taakkaa kuin jaksoivat; vaimo kantoi sylissään niitä, jotka eivät vielä osanneet kävellä. Muutamat jatkoivat matkaansa mitään vastaamatta ja päätään edes nostamatta. Toiset sanoivat: No, hyvä herra, koettakaa tekin suoriutua pulasta niin hyvin kuin voitte. Olettehan niin onnellinen, ettei teillä ole perhettä, jota pitäisi ajatella; auttakaa itse itseänne parhaan taitonne mukaan.
— Oi minua poloista! huudahti Don Abbondio. Voi, mitä ihmisiä, mitä sydämiä! Ei tässä maailmassa ole lähimäisen rakkautta: jokainen ajattelee ainoastaan itseään, eikä kukaan tahdo ajatella minua.
Ja taas hän läksi etsimään Perpetuaa.
— Kas, tulettepa juuri hyvään aikaan, sanoi tämä. Entä rahat?
— Mitä teemme?
— Antakaa ne minulle; menen piiloittamaan ne tuonne puutarhaan yhdessä pöytäastioiden kanssa.
— Mutta…
— Mutta, mutta; pian tänne; pitäkää muutama kolikko tarpeen varalle; ja jättäkää sitten muu minun toimekseni.
Don Abbondio totteli; hän nouti arkustaan aarteensa ja antoi sen
Perpetualle.
— Menen kaivamaan sen maahan kyökkitarhaan, viikunapuun juurelle,
Perpetua virkkoi. Ja hän poistui.
Hetkeä myöhemmin hän palasi kantaen ruokavaroja sisältävää koria ja pientä tyhjää selkäkoppaa, jonka pohjalle kiireessä asetti vähän liinavaatteita itselleen ja isännälleen sanoen:
— Kannattehan te itse ainakin rukouskirjaa?
— Mutta minne lähdemme?
— Minne kaikki muutkin. Ennen kaikkea lähdemme ulos tielle ja siellä saamme kuulla ja nähdä, mitä on sopiva tehdä.
Tällävälin astui sisälle Agnese, hänkin kantaen selässään pientä koria ja sennäköisenä kuin henkilö, jolla on tärkeä ehdotus mielessään.
Agnesekin oli päättänyt olla odottamatta tämänlaatuisia vieraita, yksin kun oli kotonaan ja vielä omisti vähän niitä kultarahoja, mitkä Nimittämätön oli antanut, ja oli jonkun aikaa tuuminut, mistä löytäisi itselleen turvapaikan. Loput näistä kultarahoista, jotka nälänhädän kuukausina olivat olleet hänelle niin suurena apuna, olivat juuri hänen levottomuutensa ja epäröimisensä pääaiheena, hän kun oli kuullut, että sotaväen valtaamalla alueella ne, joilla oli rahoja, olivat joutuneet hirvittävämpään tilaan kuin muut, ollen samalla kertaa alttiina muukalaisten väkivallalle ja kyläläisten väijytyksille. Tosin hän ei ollut kenellekään uskonut, että hänellä oli nuo rahat, jotka olivat hänelle ikäänkuin tipahtaneet taivaasta, paitsi Don Abbondiolle, jonka luo silloin tällöin oli mennyt särkemään yhtä noista kultarahoista, aina jättäen hänelle jonkun rovon jaettavaksi niille, jotka olivat köyhemmät kuin hän itse. Mutta salassa säilytetty raha, varsinkin mitä tulee henkilöön, joka ei ole tottunut sitä runsaasti omistamaan, panee omistajansa alati epäilemään toisia ihmisiä. Miettiessään, kuten toiset, minne parhaiten piiloittaisi mitä ei voinut ottaa mukaansa ja ajatellessaan kultarahoja, jotka oli ommellut hameeseensa, hän muisti, että Nimittämätön, samalla kuin lähetti nuo rahat, oli käskenyt tarjota hänelle rajatonta palvelevaisuuttaan; hänen mieleensä muistui niinikään, mitä oli kuullut puhuttavan hänen linnastaan, joka sijaitsi niin turvallisessa paikassa, että ainoastaan linnut sinne pääsivät ilman isännän lupaa; ja hän päätti mennä sinne turvaa anomaan. Tuumiessaan, miten saattaisi tuon herran häntä jälleen tuntemaan, hänen mieleensä johtui Don Abbondio, joka kuuluisan keskustelunsa jälkeen arkkipiispan kanssa aina oli erityisesti osoittanut hänelle suosiollisuuttaan, mikä oli sitä sydämellisempi, kun hän voi sitä osoittaa saattamatta itseään epäilyttävään valoon ja kun molemmat nuoret kihlautuneet olivat etäällä, samoin etäällä se mahdollisuus, että häneltä olisi tultu pyytämään palvelusta, joka olisi pannut hänen hyväntahtoisuutensa kovalle koetukselle. Agnese ymmärsi, että tämmöisen hämmennystilan vallitessa tuo miesparka epäilemättä oli vielä enemmän pois suunniltaan ja pelästynyt kuin hän itse, minkä vuoksi tuo ehdotus hänestäkin voisi näyttää sopivalta; ja hän tuli hänen luokseen sitä esille tuomaan. Hän tapasi kirkkoherran Perpetuan seurassa ja mainitsi molemmille ehdotuksensa.
— Mitä te siitä sanotte, Perpetua? kysäsi Don Abbondio.
— Sanon että taivas on sen tuuman hänen mieleensä johdattanut, ja ettemme saa hukata aikaa, vaan että meidän heti on livistettävä tiehemme.
— Ja sitten…
— Ja sitten, kun olemme siellä, tulemme olemaan hyvin tyytyväisiä. Kaikki tietävät, ettei tuolla herralla nyt ole muuta pyydettä kuin palvella lähimäistään, ja varsin mielellään hän tulee myöntämään meille turvapaikan. Sinne, niin lähelle rajaa ja niin korkealle ei suinkaan tule mitään sotureita. Ja sitten, ja sitten siellä saamme syödäksemmekin, kun sitävastoin vuoristossa, kun nämä vähäiset Jumalan lahjat ovat lopussa — ja näin sanoen hän järjesteli koriin ruokavaroja liinavaatteiden päälle — olisi hätä meidät perinyt.
— Onhan hän toki kääntynyt? Oikein todenteolla kääntynyt?
— Voiko sitä enää epäillä kaiken sen jälkeen mitä siitä tiedetään, minkä itsekin olette nähnyt?
— Entä jos menisimme ansaan?
— Mihin ansaan? Anteeksi, mutta teidän jankutuksinenne ei koskaan pääsisi mihinkään päätökseen. Kelpo Agnese! olettepa todella saanut oivan tuuman.
Ja asetettuaan korinsa pienelle pöydälle, hän pujoitti käsivartensa sen kantohihna-silmukkoihin ja nosti sen hartioilleen.
— Eikö voisi löytää jotain miestä, virkkoi Don Abbondio, joka tulisi kanssamme turvaamaan kirkkoherransa matkaa? Jos sattuisimme kohtaamaan jonkun ilkiön, ja niitähän valitettavasti liiaksikin kuljeksii teillä, niin mitä apua olisi minulla teistä molemmista?
— Taaskin joutavia loruja ajanhukaksi! huudahti Perpetua. Koettakaapa mennä etsimään sellaista miestä nyt kun jokainen tuskin riittää omiin hommiinsa! Kas niin, menkää noutamaan rukouskirjanne ja hattunne, ja sitten matkaan.
Don Abbondio meni ja palasi heti rukouskirja kainalossa, hattu päässä ja matkasauva kädessä. He astuivat kaikki kolme ulos pienestä portista, joka johti kirkon edustalle. Perpetua sulki oitis portin, enemmän muodon vuoksi kuin luottaen tuohon lukkoon, noihin portinpuoliskoihin, ja pisti avaimen taskuunsa. Don Abbondio loi ohimennen katseen kirkkoon ja mutisi:
— Seurakuntalaisten tulee sitä valvoa, sillä he sitä tarvitsevat. Jos heillä on vähänkin sydäntä, niin tulevat sitä vartioimaan; mutta jos heillä ei ole sydäntä, niin oma vahinko.
He alkoivat astua kentän halki kulkevaa polkua, sanaakaan hiiskumatta, kukin ajatellen omaa kohtaloaan, ja katsellen ympärilleen, varsinkin Don Abbondio, näkyisikö jotain epäilyttävää, jotain, mitä piti varoa. Mutta ei kohdattu yhtään elävää sielua. Kaikki olivat joko taloissaan niitä vartioimassa tai tekemässä myttyjään, keksimässä piilopaikkoja, tai vaeltamassa suoraa päätä vuoristoon johtavilla teillä.
Huoattuaan moneen kertaan ja päästettyään ilmoille muutamia huudahduksia Don Abbondio alkoi jupista jatkuvammin. Hän syytteli Neversin herttuata, joka varsin hyvin olisi voinut jäädä Ranskaan viettämään onnellista elämää, näyttelemään ruhtinaan osaa, mutta joka kaikin mokomin tahtoi olla Mantovan herttua, vastoin koko maailman tahtoa. Hän napisi keisaria vastaan, jolla olisi pitänyt olla järkeä muidenkin edestä, antaa veden juosta kaltevuutta alas eikä niin ottaa itseensä mokomia vähäpätöisyyksiä; sillä olisihan hän joka tapauksessa ollut keisari, oli nyt sitten Paavo tai Pekka Mantovan herttuana. Ennenkaikkea hän oli vihainen maaherralle, jonka olisi pitänyt tehdä kaikki, mikä ikinä olisi ollut mahdollista poistaakseen tuon vitsauksen maasta, kun hän sitävastoin nyt juuri houkutteli sitä saapuville; ja kaikki tämä johtui tuosta kirotusta sotimishalusta.
— Pitäisipä noiden herrasmiesten olla meidän asemassamme nähdäkseen, nauttiakseen, mitä iloa se on. Saavatpa he vielä totisesti tehdä ankarat tilit! Mutta sillävälin viattomat saavat kärsiä syyllisten tähden.
— Jättäkääpäs kaikki nuo ihmiset rauhaan: he eivät kuitenkaan hievahdakkaan meitä auttaakseen, sanoi Perpetua. Aina vaan, luvallanne, noita teidän ijänikuisia jankutuksianne, joista ei tule hullua hurskaammaksi. Minua enemmän vaivaa se…
— No mikä nyt vielä?
Perpetua, joka astuessaan mukavasti oli itsekseen palauttanut mieleensä piiloittamis-hommiaan, jotka oli täytynyt niin kiireisesti tehdä, alkoi valitella, että oli unhoittanut jonkun esineen, että oli huonosti piiloittanut toisen, että tässä oli jättänyt merkkejä, jotka saattoivat johtaa rosvot jäljille, että tuossa…
— Mainiota, sanoi Don Abbondio, jo tarpeeksi rauhoittuneena henkensä suhteen voidakseen kiusata itseään omien asioidensa tähden. Mainiota! Vai niin te olette tehnyt! Mutta missä olikaan päänne?
— Kuinka! huudahti Perpetua äkkiä pysähtyen ja painaen nyrkkejään lanteisiin mikäli selässä oleva kantokori sitä salli. Kuinka! tekö rohkenette nyt minua tuolla tavoin soimata, te kun juuri saatoitte pääni pyörälle, sen sijaan että olisitte minua auttanut ja rohkaissut! Olenpa kenties ajatellut enemmän talon kuin omia asioita; minulla ei ollut yhtään auttavaa kättä; minun täytyi ahertaa monen edestä, tehdä työtä kuin Martta ja Magdalena yksin toimittaakseni kaikki; jos jokin seikka käy pahoin, ei se ole minun syyni. Minä olen tehnyt enemmän kuin velvollisuuteni.
Agnese keskeytti tämän jupakan hänkin tuoden esiin surunsa. Eikä hän niin suuresti surrut nykyhetken vaivoja eikä tulevia vahinkoja kuin sitä, että näki raukeavan toivon pian saada syleillä Luciaa. Sillä, kuten ehkä muistanette, he olivat toivoneet juuri sinä syksynä jälleen näkevänsä toisensa. Eikä nyt saattanut olettaa, että Donna Prassede olisi tahtonut tulla näille seuduille mokomien olojen vallitessa. Jos hän olisi siellä asustanut, olisi hän heti lähtenyt sieltä pois, kuten kaikki muu maalle muuttanut herrasväki teki.
Näiden seutujen näkeminen saattoi Agnesen ajatukset vielä vilkkaammiksi ja hänen kaihonsa katkerammaksi.
Jätettyään taakseen kenttäpolut he olivat poikenneet valtatielle, samalle, jota vaimoparka oli kulkenut tulomatkallaan, saattaakseen kotia tytärtään olonsa jälkeen räätälin perheessä.
— Poikkeammehan hieman tervehtimään noita kunnon ihmisiä, virkkoi
Agnese.
— Ja lepäämään siellä kotvan; sillä alanpa jo saada tarpeekseni tästä korista; eikä palanen ruokaakaan tee pahaa, huomautti Perpetua.
— Sillä ehdolla, ettei hukata aikaa, sillä emme suinkaan ole huviretkellä, lisäsi Don Abbondio.
Heidät vastaanotettiin avosylin, ja he olivat kovin tervetulleet: heidän näkemisensä palautti mieleen hyvän teon. Kuta suurempi on niiden ihmisten luku, joille olette tehneet hyvää — näin huomauttaa lähde-kirjailijamme — sitä useammin tulette kohtaamaan ystävällisiä kasvoja, jotka ilahuttavat sydäntänne.
Syleillessään kunnon vaimoa, Agnese puhkesi kyyneltulviin, jotka häntä suuresti huojensivat; ja nyyhkyttäen hän vastasi niihin kysymyksiin, jotka vaimo ja hänen miehensä tekivät Luciaan nähden.
— Hän on meitä onnellisempi, sanoi Don Abbondio; hän on Milanossa, turvissa vaaralta, kaukana kaikista näistä paholaisen vehkeistä.
— Herra pastori ja nämä naiset kai ovat pakoretkellä, eikö niin? kysäsi räätäli.
— Tietysti, vastasivat yhtä haavaa isäntä ja palvelijatar.
— Säälin teitä.
— Me kuljemme ———n linnaan.
— Se on oiva tuuma, tulette olemaan siellä yhtä hyvässä turvassa kuin paratiisissa.
— Entä te, ettekö te täällä pelkää? kysyi Don Abbondio.
— Herra pastori, sanonpa teille kuin kestiystävälle ainakin, en luule noiden ihmisten tulevan tänne; olemmehan Jumalan kiitos liian loitolla heidän tiestään. Korkeintaan tuollainen pieni polvi, jonka Herra estäköön; mutta joka tapauksessa meillä on aikaa. Ensin meidän tulee kuulla uutisia toisilta poloisilta seuduilta, minne he todella poikkeavat oleskelemaan.
Päätettiin levähtää täällä kotvan aikaa. Ja kun juuri oli päivällisaika, sanoi räätäli:
— Herra pastori ja seuralaisensa suvaitkoot kunnioittaa köyhää pöytääni. Kunhan vaan pidätte hyvänänne; joskin päivällinen on yksinkertainen, tulee ainakin hyvä mieliala sitä höystämään.
Perpetua huomautti, että hänelläkin oli hieman suuhun pantavaa mukana. Kun sitten molemmin puolin oli hieman kursailtu, sovittiin siten, että yhteiset ruokavarat pantaisiin pöydälle, ja että kaikki aterioisivat yhdessä.
Juhlatuulisina olivat lapset ryhmittyneet vanhan ystävättärensä Agnesen ympärille. Joutuin räätäli käski yhden pikkutytöistä — saman, joka tuonoin oli vienyt tuon armeliaan ruoka-antimen Maria leskelle, jos lukija sitä enää muistaa — mennä kuorimaan muutamia varhain kypsyneitä kastanjoita, jotka oli pantu säilöön, ja panna ne paistumaan.
— Ja sinä, hän sanoi toiselle pikkutytölle, mene puutarhaan ja ravistele persikkapuuta, niin että muutama persikka putoo maahan, ja tuo ne tänne, kaikki, kuuletko. Ja sinä, hän virkkoi pikkupojalle, kiipeä viikunapuuhun ja poimi siitä muutamia kaikkein kypsyneimpiä. Tämän ammatin te liiankin hyvin osaatte.
Isäntä itse meni aukaisemaan viinitynnyriä, hänen vaimonsa meni yläkertaan noutamaan valkoista pöytäliinaa, ja Perpetua otti esille ruokavaransa. Pöytä katettiin: asetettiin lautasliina ja fajanssilautanen kunniasijalle Don Abbondiota varten, ja sen viereen veitsi ja haarukka, jotka Perpetua otti koristaan. Ruoka kannettiin pöytään, kaikki kävivät aterialle ja söivät päivällistään, jolleivät suorastaan iloisina, ainakin niin hyvän tuulen vallitessa, kuin mitä yksikään pöytätovereista olisi sinä päivänä odottanut.
— Ja mitä te, herra pastori, arvelette sellaisesta mullistuksesta? kysyi räätäli. Minusta tuntuu kuin lukisin historiaa maurilaisten vaiheista Ranskassa.
— Mitäpä minä siitä sanoisin! Pitipä vielä tämän onnettomuuden romahtaa niskoilleni.
— Olette joka tapauksessa valinnut hyvän turvapaikan. Kukapa rohkenisi yrittää päästä sinne ylös pakolla? Ja tapaattepa siellä lukuisaa seuraa; sillä sanotaan, että sinne jo on paennut paljon väkeä, ja että uutta yhä saapuu.
— Toivon, että meidät siellä hyvin vastaanotetaan. Tunnenhan tuon kelpo herran; ja kun minulla tuonnoin oli kunnia olla hänen seurassaan, hän oli kovin kohtelias!
— Ja minulle hän hänen Kunnian-arvoisuuttaan myöten lähetti sanan, että kun vaan jotain tarvitsisin, ainoastaan kääntyisin hänen puoleensa.
— Hyvin suuri ja kaunis kääntymys! jatkoi Don Abbondio. Ja se on pysyvää laatua, eikö niin, pysyvää laatua?
Räätäli rupesi perinpohjin kertomaan Nimittämättömän pyhää elämää ja miten hän oltuaan kaikkien lähiseutujen vitsauksena, nyt oli muuttunut niiden esikuvaksi ja hyväntekijäksi.
— Entä kaikki nuo henkilöt, jotka hänellä oli ympärillään … tuo rosvojoukko? … jatkoi Don Abbondio, joka jo oli kuullut siitä jotain puhuttavan, mutta joka ei koskaan ollut tarpeeksi rauhoittunut.
— Useimmat ovat pötkineet tiehensä, vastasi räätäli; ja ne, jotka ovat jääneet, ovat muuttaneet elämänsä, ja vallan perinpohjin!… Sanalla sanoen tuosta linnasta on tullut todellinen Thebais-erämaa: tunteehan kirkkoherra nuo asiat.
Sitten alkoi hän Agnesen kanssa muistella kardinaalin käyntiä.
— Suuri mies! hän sanoi, suuri mies! Vahinko vaan, että hänellä täällä käydessään oli niin kiire ja etten edes voinut osoittaa hänelle kunniaa. Kuinka iloinen olisin jos toiste voisin puhua hänen kanssaan hieman laveammin.
Kun oltiin noustu aterialta hän osoitti kirkkoherralle kuparipiirrosta, joka esitti kardinaalia, ja jonka oli kiinnittänyt oven lautoihin kunnioittaakseen henkilöä sekä myös voidakseen sanoa jokaiselle kävijälle, ettei tämä muotokuva ollut näköinen, ja että hän sen asian tarkalleen tiesi, hän kun oli voinut katsella kardinaalia läheltä pitkän aikaa juuri siinä samassa huoneessa.
— Tuonko muka pitäisi olla kardinaali? huomautti Agnese.
Vaatteiltaan se kyllä on hänen näköisensä, mutta…
— Niin todella, eiväthän kasvot ole hänen näköisensä, sanoi räätäli. Olenhan aina sitä sanonut; mutta vaikka siinä ei olekaan muuta, niin onhan siinä ainakin hänen nimensä alla; se on ainakin muisto.
Don Abbondio joudutti lähtöä. Räätäli otti hankkiakseen rattaat viemään heitä kukkulan juurelle asti; heti hän meni niitä hakemaan ja palasi hetken kuluttua ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa ja saapui. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen ja sanoi:
— Herra pastori, jos haluatte ottaa mukaanne ylös linnaan kirjan ajanvietteeksenne, niin, vaikka olen köyhä mies, voin teille sellaisen hankkia, sillä minäkin, nähkääs, hieman huvittelen itseäni lukemisella. Tosin ne eivät ole teidän arvoisianne kirjoja, ne ovat vaan kansankielellä kirjoitettuja, mutta…
— Suuri kiitos, suuri kiitos, vastasi Don Abbondio; mutta tällaisissa oloissa tuskin päämme riittää kaikkein tärkeimpään.
Sillävälin kuin jaellaan ja torjutaan kiitoksia, kuin vaihdetaan osanoton ilmauksia ja onnellisen matkan toivotuksia, pyydetään paluumatkalla uudelleen poikkeamaan taloon ja luvataan pyyntöön suostua, on hevonen rattaineen saapunut oven eteen. Niihin asetetaan korit, pakolaiset nousevat niihin istumaan ja alkavat hieman mukavammin ja rauhallisempina matkansa jälkipuolen.
Se, minkä räätäli oli sanonut Don Abbondiolle Nimittämättömän suhteen, oli totta. Siitä päivästä alkaen, jolloin hänet jätimme, hän lakkaamatta oli tehnyt mitä oli päättänyt tehdä, nimittäin: oli korvannut vahinkoja, sopinut niiden kanssa, joita oli loukannut, auttanut onnettomia, tehnyt kaikkea hyvää, mitä tilaisuus oli sallinut. Sitä suurta rohkeutta, jota hän ennen oli osoittanut hyökätessään ja puolustautuessaan, hän nyt osoitti pidättäytymällä kummastakin. Hän oli luopunut kaikista aseista ja liikkui aina yksin, aina valmiina kestämään monien väkivallantekojensa mahdollisia seurauksia, ja varmana siitä, että olisi uusi väkivallanteko jos käyttäisi voimaa sellaisen henkilön puolustamiseksi, joka oli niin paljon velkaa monelle, varmana siitäkin, että kaikki paha, mikä hänelle voitaisiin tehdä, olisi solvaus Jumalaa kohtaan, mutta hänelle ansaittu rangaistus, ja että hän vähemmin kuin kukaan muu saattoi esiintyä solvauksien rankaisijana. Kaikesta tästä huolimatta hänen turvallisuutensa oli yhtä taattu kuin silloin, kun hän sitä varten piti asestettuina monta käsivartta ja omaansa.
Muisto hänen entisestä julmuudestaan epäilemättä oli ylläpitänyt hyvin useissa kostonhimoa, mutta kun nähtiin hänen nykyinen lempeytensä, tämä oli omansa sitä haihduttamaan, ja nämä molemmat seikat yhdessä tuottivat hänelle ihailua, joka oli hänen paras turvansa. Nyt oli edessä mies, jota ei kukaan ollut voinut nöyryyttää, ja joka nyt itse itsensä nöyryytti. Salaviha, jota ennen oli kiihoittanut hänen ylenkatseensa ja muissa ihmisissä herättämänsä pelko, katosi nyt hänen uuden nöyryytensä edessä.
Loukatut olivat saaneet vallan odottamatta ja vaaratta hyvityksen, jota eivät koskaan olisi voineet toivoa onnistuneimmaltakaan kostolta, nimittäin sen tyydytyksen, että näkivät sellaisen miehen katuvan vääryydentekojaan ja ikäänkuin ottavan osaa heidän paheksumiseensa.
Hyvin moni, jonka kipein ja katkerin tuska vuosikausina oli ollut se, ettei koskaan nähnyt saavansa tilaisuutta häntä vahvempana kostaa jotain hänen harjoittamaansa suurta solvausta, ei sitten kohdatessaan hänet yksin, aseettomana ja sennäköisenä, ettei aikonut tehdä vastarintaa, ollut tuntenut sisällään muuta tunnetta, kuin tarvetta osoittaa hänelle kunnioitustaan. Tässä vapaaehtoisessa nöyrtymistilassa hänen ilmeensä ja ryhtinsä oli hänen huomaamattaan saanut jotain arvokasta ja jalompaa, niissä kun ilmeni entistä enemmän pelon halveksimista.
Mitä raain ja piintynein viha lauhtui ja vaihtui kunnioitukseksi yleisestä ihailusta, jota herätti tämä katuvainen ja ihmisrakkautta uhkuva mies. Tämä kunnioitus oli niin voimakas, että hän itse usein oli pulassa koettaessaan välttää hänelle jaeltuja kunnianosoituksia ja yrittäessään mikäli mahdollista salata ilmeissään ja ryhdissään kuvastuvaa sydämenmurtumistaan ja pidättää liiallista alentuvaisuutta, jotta häntä ei olisi liiaksi ylennetty. Kirkossa hän oli valinnut itselleen viimeisen paikan, eikä kukaan koskaan mennyt sille istumaan ennen häntä; se olisi ollut kunniasijan anastamista.
Jokainen solvaus tätä miestä kohtaan, tai ainoastaan se seikka, että häntä olisi kohdeltu puuttuvalla kunnioituksella, saattoi käydä ei ainoastaan rikoksesta ja raukkamaisuudesta, vaan myös pyhyydenloukkauksesta. Ja nekin, joille tuo yleinen tunne saattoi olla sitovana esteenä, omaksuivat sen lopulta eri määrin itsekin.
Nämä ja vielä muut syyt poistivat hänestä samoin järjestysvallan kostavan rangaistuksen ja tuottivat hänelle tältäkin taholta sitä turvallisuutta, josta hän muuten ei ollenkaan huolehtinut.
Säätyarvo ja sukulaisuus, jotka aina olivat häntä jossakin määrin tukeneet, olivat nyt vaikutukseltaan kahta voimakkaammat, kun tuohon jo ennestään kuuluisaan ja surullisella tavalla huomiota herättäneeseen nimeen liittyi persoonallinen suositus, nimittäin kääntymyksen tuottama kunnia.
Virkamiehet ja ylhäiset olivat julkisesti iloinneet tästä onnellisesta tapahtumasta, samoin kuin kansakin; ja kummalliselta olisi tuntunut osoittaa vihamielisyyttä miehelle, joka oli niin suuren tyydytyksen aiheuttaja. Tämän lisäksi hallitus, joka oli takertunut alituiseen ja usein onnettomaan sotaan niin monta äkäistä ja yhä lisääntyvää kapinoitsijaa vastaan, saattoi pitää itseään onnellisena kun oli vapautunut kaikkein hillittömimmästä ja tuskallisimmasta, niin ettei se parempaa halunnut; tuottihan tämä kääntymys sitäpaitsi hyvitystä ja korvausta, jota ei hallitus ollut tottunut hankkimaan eikä edes tavoittelemaan.
Toiselta puolen pyhän miehen ahdistaminen ei tuntunut sopivalta keinolta poistaa sitä häpeää, ettei oltu voitu masentaa rikollista; ja jos häntä olisi rangaistu, olisi siitä vaan seurannut, että hänen kaltaisensa olisivat vuorostaan saaneet syytä olla parantamatta elämäänsä. On myös todennäköistä, että se osa, joka kardinaali Federigolla oli ollut hänen kääntymyksessään, ja että hänen nimeänsä mainittiin kääntyneen nimen rinnalla, muodosti jälkimäiselle pyhän kilven, Silloisten olojen ja mielipiteiden vallitessa, jolloin kirkollinen ja maallinen valta omituisesti suhtautuivat toisiinsa, ne kun niin usein taistelivat toistaan vastaan, tahtomatta toisiaan hävittää ja keskellä vihamielisyyksiä toisilleen ilmaisten tunnustusta ja kunnioitusta ja sangen usein, tosin rauhaa solmimatta, yhdessä tavoitellen samaa päämäärää — tällaisten olojen vallitessa, sanon minä, saattoi eräässä suhteessa näyttää siltä, kuin olisi kirkon tuolle suurelle rikolliselle myöntämä anteeksiantamus myöntänyt unhoituksen, ellei suorastaan synninpäästöä tuolle toiselle rikolliselle, nimittäin maalliselle vallalle, varsinkin kun kirkko oli ponnistanut kaikki voimansa aikaansaadakseen tulosta, jota molemmat toivoivat.
Näin tämä mies, jonka kimppuun ylhäiset ja alhaiset kilvan olisivat käyneet polkien hänet jalkoihinsa, jos hän olisi kukistunut, nyt vapaaehtoisesti heittäydyttyään maahan oli kaikkien säästämä ja useimpien kunnioittama.
Totta puhuen oli paljon sellaisiakin ihmisiä, joissa tämä kuuluisa kääntymys epäilemättä herätti kaikkea muuta kuin iloa; nämä olivat kaikki hänen rikostoverinsa, jotka täten menettivät niin tehoisan vallan, mihin olivat tottuneet luottamaan, ja jotka huomasivat yhdellä iskulla katkaistuksi jo kauan kudotun verkon langat, kenties hetkenä, jolloin parhaillaan odottivat uutista apajansa onnistumisesta.
Olemme jo nähneet mitä erilaisia tunteita tämä kääntymys herätti palkkalaisrosvoissa, jotka tuona hetkenä olivat herransa ympärillä ja jotka kuulivat tuon sanoman hänen omilta huuliltaan; hämmästystä, surua, masennusta, mieliharmia; vähän kaikkea, paitsi ylenkatsetta ja vihaa. Samoin oli toisten bravojen laita, jotka hän oli jakanut eri asemiin, kuten myös hänen suurisuuntaisten rikostoveriensa, kun kuulivat tuon hirvittävän uutisen; ja kaikissa se johtui samoista syistä.
Paljon vihaa lankesi kardinaali Federigon osalle, kuten olen lukenut tuossa jo mainitsemassani Ripamontin teoksen kohdassa. Nuo pahantekijät pitivät häntä henkilönä, joka oli sekaantunut heidän asioihinsa niitä tärvellen. Olihan Nimittämätön vaan tahtonut pelastaa sielunsa, eikä kukaan voinut sitä valittaa.
Vähitellen sittemmin suurin osa noista kätyreistä, jotka eivät voineet mukautua uusiin oloihin eivätkä katsoneet mahdolliseksi, että ne muuttuisivat, oli lähtenyt tiehensä. Mikä haki itselleen uutta isäntää ja löysi sellaisen jättämänsä herran entisistä ystävistä; mikä taas värväytyi suureen espanjalaiseen tai mantovalaiseen rykmenttiin tai johonkin toiseen sotaa käyvään joukkoon; mikä lähti kuljeksimaan valtateille, siellä harjoittaen rosvoilemista omana ammattinaan; joku taas vapaasti kuljeskellen teki konnantöitä, Samaa lienevät harjoittaneet muutkin, jotka ennen eri maissa olivat olleet Nimittämättömän käskynalaisia.
Ne taas, jotka olivat voineet tottua uuteen elintapaan tai jotka vapaaehtoisesti olivat sen omaksuneet, ja joista enimmät olivat kotoisin laaksosta, olivat palanneet maantöihin tai ammatteihin, mitkä olivat nuoruudessaan oppineet ja mitkä sittemmin olivat jättäneet antautuessaan rosvouralle. Muukalaiset olivat jääneet linnaan kotoisiin toimiinsa. Kaikki nämä, kääntyneinä samaan aikaan kuin herransa, elivät hänen tapaansa tekemättä pahaa kellekään, ja ilman että heille tehtiin pahaa, vaikka heillä ei ollut aseita, sillä heitäkin kunnioitettiin.
Mutta kun saksalaisten sotilasjoukkojen saapuessa muutamat lähistön pakolaiset tai uhatut henkilöt ilmestyivät linnaan tyyssijaa anomaan, Nimittämätön oli vallan ihastuksissaan siitä, että hänen linnamuurejaan hakivat turvapaikakseen avuttomat, jotka pitkän aikaa kaukaa olivat katselleet niitä hirvittävänä peloituksena, ja hän vastaanotti nämä onnettomat osoittaen heille pikemmin kiitollisuutta kuin kohteliaisuutta. Hän levitytti sen tiedon, että hänen talonsa oli avoinna jokaiselle, joka sieltä tahtoi etsiä suojaa, ja heti hänen mieleensä johtui saattaa sekä linna että koko laaksoalue suojelustilaan sen varalle, että peitsi- tai ratsumiehet saisivat päähänsä poiketa sinne elämöimään. Hän kokosi luokseen jääneet palvelijat, harvat luvultaan, mutta suuriarvoiset kuten Tortin runot; hän piti heille puheen siitä hyvästä tilaisuudesta, jonka Jumala lähetti heille ja hänelle, käyttääkseen kerran voimiaan lähimäisensä hyväksi, jota niin usein olivat sortaneet ja peloittaneet; ja käyttäen tuota vanhaa käskevää äänenpainoa, joka ilmaisi varmuutta siitä, että toteltaisiin, hän yleisesti huomautti heille miten heidän tuli käyttäytyä, jotta turvaa etsivät henkilöt pitäisivät heitä pelkkinä ystävinä ja puolustajina.
Sitten hän käski noutaa ullakolta ampuma-aseita, miekkoja ja keihäitä, mitkä siellä olivat olleet kauan kasattuina, ja jakoi ne heille. Laaksossa asuville alustalaisilleen ja vuokramiehilleen hän lähetti sanan että kaikki mieshenkilöt vapaaehtoisesti asestettuina tulisivat linnaan. Hän käski antaa aseita niille, jotka olivat ilman; muutamat heistä hän valitsi ikäänkuin upseereiksi toisia komentamaan. Hän osoitti heille eri asemansa aukkopaikoissa ja eri kohdissa laaksoa, pitkin kukkulan rinnettä ja linnan porttien edustalla. Hän määräsi hetket, jolloin ja tavan, miten he olivat vaihdettavat, ikäänkuin leirissä, tai kuten oli näillä samoilla paikoilla menetelty hänen entisen epätoivoisen elämänsä aikana.
Yhdessä tuon ullakkohuoneen sopessa olivat, erillä muista, ne aseet, joita hän yksin oli kantanut, hänen kuuluisa karabiini-pyssynsä, muskettinsa, miekkansa, keihäänsä, pistoolinsa, veitsensä, tikarinsa, mitkä permannolla, mitkä seinällä riippumassa. Ei yksikään palvelijoista niihin kajonnut, mutta kilvan kysyivät he isännältään, mitkä heidän piti hänelle noutaa.
— Ei ainoatakaan, hän vastasi; ja johtuiko lupauksesta vai tehdystä päätöksestä: hän pysyi alati aseettomana tämän varusväen tapaisen joukon johdossa.
Samanaikuisesti hän oli pannut liikkeelle toisia talonsa mies- ja naispalvelijoita tai alustalaisiaan, käskien heidän saattaa linnan kuntoon majoittamaan niin paljon ihmisiä kuin suinkin oli mahdollista; heidän tuli varustaa vuoteita, valmistaa patjoja ja olkisäkkejä noihin saleihin, jotka täten muuttuivat makuuhuoneiksi. Niinikään oli hän käskenyt noutaa linnaan runsaita ruokavaroja omalla kustannuksellaan ylläpitääkseen niitä vieraita, jotka Jumala hänelle oli lähettävä ja joiden luku todella päivä päivältä kasvoi.
Itse hän tällävälin ei pysynyt hetkeäkään toimettomana; alinomaa hän oli milloin sisällä, milloin ulkopuolella linnaa, milloin astuen alas, milloin kiiveten ylös rinnettä, siellä täällä, laaksossa järjestämässä, vahvistamassa, tutkimassa asemia, näkemässä ja näyttäytymässä, järjestämässä kaikkea ja ylläpitämässä kaikkea hyvässä järjestyksessä, tehden sen sanoillaan, katseellaan, läsnäolollaan. Linnassa ja pitkin tietä hän ystävällisesti vastaanotti kaikki kohtaamansa tulijat; ja kaikki, olivatpa hänet jo ennen nähneet tai näkivät nyt ensi kertaa, katselivat häntä haltioituneina, unhoittaen hetkeksi ne onnettomuudet ja pelontunteet, mitkä olivat johtaneet heidät tänne. Ja he kääntyivät häntä katsomaan vielä silloin, kun hän erottuaan heistä jatkoi matkaansa.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Vaikka suurin väentulva ei tapahtunut siltä puolen, mistä nuo kolme pakolaista lähestyivät laaksoa, he kuitenkin tällä matkansa loppupuolella alkoivat kohdata matka- ja onnettomuus-kumppaneita, jotka poikkiteiltä ja pikkupoluilta jo olivat saapuneet tai paraillaan saapuivat valtatielle. Tällaisten asianhaarojen vallitessa kaikki, jotka toisensa kohtaavat, ovat melkein kuin tuttavia. Joka kerta kuin rattaat olivat tulleet jonkun jalkalaisen kohdalle, vaihdettiin kysymyksiä ja vastauksia. Joku oli lähtenyt pakoon, kuten ystävämme, odottamatta sotilasten tuloa; toinen oli kuullut rumpujen pärinää; kolmas oli nähnyt itse sotilaat ja kuvasi heitä niin kuin jokaisen pelästyneen ihmisen on tapana kuvata.
— Onpa meillä sentään ollut onnea, sanoivat molemmat naiset. Kiittäkäämme siitä taivasta. Menkööt tavaramme hukkaan; olemmehan kuitenkin itse pelastuneet.
Mutta Don Abbondion mielestä ei ollut syytä niin suureen tyytyväisyyteen; kaikkea muuta. Tuo ihmistulva, jonka näki ja enemmän se vielä runsaampi, jonka kerrottiin liikkuvan toisella laakson suulla, alkoivat herättää hänessä melkoista levottomuutta.
— Oh, mikä ikävä juttu! hän mutisi molemmille naisille hetkenä, jolloin ei kukaan ollut kuultavissa. Oh, mikä juttu! Ettekö älyä, että näin suuren ihmispaljouden kokoaminen yhteen paikkaan näyttää siltä, kuin väkisin tahtoisi vetää sinne noita sotureita? Kaikki piiloittavat, kaikki vievät mukaansa tavaransa; taloihin ei jää mitään. Epäilemättä nuo roistot luulevat, että tuolla ylhäällä on aarteita. Aivan varmaan he sinne tulevat… Oi minua poloista! Mihin kiipeliin olenkaan joutunut!
— Onpa heillä muuta tehtävää kuin kiivetä tuonne ylös; heidänkin tulee kulkea omia teitään. Ja muuten olen kuullut sanottavan, että vaaran uhatessa on parempi olla monta yhdessä.
— Monta yhdessä? Monta yhdessä? toisti Don Abbondio. Oi sinua naisparkaa! Etkö tiedä, että yksi peitsimies tuhoaa sata tuollaista henkilöä. Ja jos he sitten saavat päähänsä tehdä tyhmyyksiä, niin olisikohan kenties hauskaa joutua keskelle taistelua? Oi, minua onnetonta. Olisi ollut vähemmän vaarallista paeta vuoristoon. Pitääkö siis kaikkien sulloutua yhteen samaan paikkaan!… Tuskastuttavaa väkeä … hän sitten mutisi matalammalla äänellä; kaikki ne lakkaamatta kulkevat toinen toisensa jälessä kuin järjettömät nautaeläimet.
— Samaan tapaan, huomautti Agnese, he voisivat sanoa meistä.
— Vaiti, vaiti, virkkoi Don Abbondio, joutavat puheet eivät tässä hyödytä mitään. Mikä on tehty, se on tehty. Kun kerta on tänne tultu, niin on täällä oltava. Tulee käymään niinkuin Kaitselmus sallii. Taivas meitä suojelkoon!
Mutta pahemmaksi kävi tila kun hän laakson suulla huomasi vahvan aseellisen joukon, toisia erään talon kynnyksellä, toisia alikerran huoneissa. Salaa hän katsahti heihin. Tosin ne eivät olleet niitä samoja kasvoja, jotka oli kohdannut edellisellä ja tuskallisella matkallaan; tai jos niitä olikin joukossa, ne olivat suuresti muuttuneet. Mutta siitä huolimatta on vaikea kuvailla sitä vastenmielistä tunnetta, minkä tämä näky hänessä herätti.
— Oi minua onnetonta! hän ajatteli. Näkeehän sen nyt jo, että he aikovat tehdä mielettömyyksiä! Mutta eihän voinutkaan olla toisin; olisihan minun pitänyt odottaakin sitä sellaisen miehen puolelta. Mutta mitä hän aikoo tehdä? Aikooko hän ryhtyä sotaan? Tahtooko hän näytellä kuningasta? Oi minua miesparkaa! Tällaisissa oloissa, jolloin jokainen tahtoisi piiloittautua maan alle, hän päinvastoin hakee kaikkia keinoja tulla huomatuksi, pistää silmään; näyttääpä hän oikein tahtovan heitä yllyttää.
— Katsokaa nyt, herra isäntä, sanoi hänelle Perpetua, eikö täällä ole kelpo väkeä, joka kykenee meitä puolustamaan, Tulkootpa vaan nyt nuo sotilaat! Nämä ovat toisenlaisia miehiä kuin meidän kylämme pelkurit, jotka eivät kykene muuhun kuin käpälämäkeen.
— Vaiti, vastasi Don Abbondio puoliääneen, mutta vihaisena; vaiti, sanon minä, sinä et tiedä mitä puhut. Rukoile Jumalaa, että noiden sotilaiden olisi kiire, tai että eivät saa tietää mitä täällä tehdään tai miten tätä seutua varustetaan puolustustilaan kuin linnoitusta. Etkö tiedä, että soturien ammatti on linnoitusten valloittaminen? He eivät muuta hartaammin toivo. Ryntäys linnoituksen kimppuun on heistä yhtä hauskaa huvia kuin häihin meneminen, sillä kaikki, minkä sieltä saavat käsiinsä, on heidän omaansa. He paljastavat miekkansa ja tappavat jokikisen voitetuista. Oi minua onnetonta! No niin, saanpa nähdä, enkö löydä jotain keinoa paeta turviin jollekin kalliolle. Taistelun tuoksinasta he eivät ainakaan minua tavoita, sen takaan.
— Jos pelkäätte sitäkin, että teitä suojellaan ja autetaan … alkoi jälleen Perpetua…
Mutta Don Abbondio keskeytti hänet ankarasti, kuitenkin yhä vaan puoliääneen:
— Suu kiinni, ja varo visusti lavertelemasta toisille mitä tässä olemme puhuneet. Voi muuten sinuas poloista. Muista, että tällaisessa paikassa aina täytyy näyttää tyytyväiseltä ja hyväksyä kaikki, minkä näkee.
"Pahan-yön" kohdalla he näkivät toisen asestetun joukon, joille Don
Abbondio nosti lakkia, itsekseen ajatellen:
— Voi, voi, olenpa totisesti joutunut keskelle sotaleiriä!
Siihen pysähtyivät rattaat, ja he astuivat alas. Don Abbondio maksoi kiireisesti ja päästi kyyditsijän menemään. Sitten hän molempien seuralaistensa kanssa alkoi kiivetä rinnettä ylös, sanaakaan hiiskumatta. Näiden paikkojen näkeminen herätti joka askeleella hänen mielikuvituksessaan nykyhetken levottomuuden sekaisena ensi kerralla täällä kokemansa ahdistuksen, Agnese, joka ei koskaan ollut näitä paikkoja nähnyt ja joka mielessään niistä oli muodostanut eriskummaisen kuvan, mikä palasi joka kerta kuin hän ajatteli Lucian kammoittavaa matkaa, näki ne nyt sellaisina kuin ne todella olivat ja tunsi ikäänkuin uudelleen ja vilkkaammin noita tuskallisia muistoja.
— Oi, herra pastori! hän huudahti, kun ajattelen, että Lucia parkani on kulkenut tätä tietä.
— Olkaa toki vaiti, varomaton nainen! Don Abbondio huusi hänen korvaansa. Ovatko nuo sopivia puheita täällä? Ettekö tiedä, että nyt olemme hänen talossaan? Onneksi ei kukaan teitä kuullut; mutta jos vielä puhutte tuohon tapaan…
— No, no, mitä siihen tulee, minä kyllä asian ymmärrän. Luuletteko, etten minä ollenkaan ole oppinut sopivaa käytöstapaa?
— Sopiva käytöstapa on siinä, ettei sano seikkoja, jotka voivat olla epämiellyttäviä varsinkin sille, joka ei ole tottunut sellaisia kuulemaan. Ja painakaa se hyvin mieleenne, te molemmat, ettei tämä ole sopiva paikka laverteluihin, ja ettei täällä saa sanoa kaikkea, mikä päähän pälkähtää. Tämä on ylhäisen herran talo, sen hyvin tiedätte; näette, kuinka paljon väkeä hänellä on ympärillään. Tänne saapuu kaikenlaisia ihmisiä. Siis, varovaisuutta, jos se on mahdollista. Punnitkaa sananne, ja ennenkaikkea puhukaa vähän ja ainoastaan silloin, kun se on ehdottomasti tärkeätä. Ken on vaiti, ei sano mitään tyhmyyksiä.
— Vielä pahemmin teette te itse, kaikkine … alkoi puhua Perpetua.
Mutta Don Abbondio tiuskasi puoli-ääneen:
— Suu kiinni. Ja samassa hän joutuin nosti lakkiaan ja kumarsi syvään. Sillä nostaessaan päätään, hän oli huomannut Nimittämättömän, joka astui heitä vastaan. Tämäkin oli huomannut ja tuntenut Don Abbondion, ja riensi häntä vastaanottamaan.
— Herra pastori, hän virkkoi tultuaan lähelle, olisin tahtonut tarjota teille taloani hauskemmassa tilaisuudessa. Mutta joka tapauksessa iloitsen suuresti siitä, että voin teitä jollakin tavoin hyödyttää.
— Luottaen Teidän Ylhäisyytenne suureen hyvyyteen, vastasi Don Abbondio, olen rohjennut näissä surullisissa oloissa tulla Teitä häiritsemään, ja kuten Teidän Ylhäisyytenne näkee, olen niinikään rohjennut tuoda seuraa mukaani. Tämä on taloudenhoitajattareni…
— Hän on tervetullut, virkkoi Nimittämätön.
— Ja tämä, jatkoi Don Abbondio, on vaimo, jolle Teidän Ylhäisyytenne jo on tehnyt hyvää: tuon, tuon tyt … äiti…
— Lucian äiti, sanoi Agnese.
— Lucian äiti, huudahti Nimittämätön kääntyen allapäin Agnesen puoleen. — Minäkö tehnyt hyvää, taivaan Herra! Te päinvastoin teette minulle hyvää tulemalla tänne … luokseni … tähän taloon. Olkaa tervetullut. Te tuotte tänne taivaan siunauksen.
— No mitä vielä! sanoi Agnese. Tulenhan vaan teitä häiritsemään. Ja lisäksi, hän jatkoi lähestyen Nimittämättömän korvaa, minun tulee kiittää Teitä…
Nimittämätön keskeytti tämän puheen kysyen häneltä harrastavasti tietoja Luciasta. Ja niitä kuultuaan hän kääntyi saattamaan linnaan viimeksi tulleita vieraitaan, minkä teki huolimatta heidän monista estelyistään. Agnese loi kirkkoherraan katseen, joka näytti sanovan: — Siinä näette, onko tarpeellista, että te astutte meidän molempien väliin antamaan neuvoja, miten tulee käyttäytyä.
— Ovatko he jo saapuneet teidän seurakuntanne alueelle? kysyi
Nimittämätön.
— Eivät vielä, vastasi Don Abbondio. Minä en tahtonut jäädä odottamaan noita paholaisia. Taivas tietää olisinko elävänä päässyt heidän käsistään ja voinut tulla Teidän Ylhäisyyttänne häiritsemään.
— No niin, olkaa huoleti, sanoi Nimittämätön; nyt olette täydelleen turvissa. Tänne he eivät tule; ja jos heidän mielensä tekisi yrittää, olemme valmiit heitä vastaanottamaan.
— Toivokaamme, etteivät tule, huomautti Don Abbondio. Mutta olen kuullut kerrottavan, hän lisäsi osoittaen sormellaan vastapäisiä laaksoa reunustavia vuoria, olen kuullut kerrottavan, että tuollakin taholla samoilee toinen parvi, mutta … mutta…
— Se on totta, virkkoi siihen Nimittämätön. Mutta älkää pelätkö mitään. Heidänkin suhteensa olemme valmiit.
— Kahden tulen välissä, ajatteli Don Abbondio, totisesti kahden tulen välissä. Mihin olenkaan antanut noiden lörppäkielien itseni houkutella! Ja tämä herra näyttää olevan tyytyväinen täällä, kuin kala vedessä. Onpa kaikenlaisia ihmisiä tässä maailmassa!
Kun he olivat astuneet sisälle linnaan, isäntä käski johtaa Agnesen ja Perpetuan erääseen naisille määrätyn linnahuoneuston suojaan; tämä huoneusto täytti toisen pihan kolme siipeä, rakennuksen takaosassa, jonka perustana oli erikseen oleva ja syvän kuilun reunalla esiin pistävä kallionkieleke. Miehet asuivat oikeassa ja vasemmassa sekä puistikon puoleisessa siipirakennuksessa. Keskustaa, joka oli molempien pihojen välillä, mitkä yhdisti leveä holviportti, sijaiten vastapäätä pääporttia, käytettiin osaksi ruokavarojen varastoaittoina sekä myös niiden tavaroiden säilytyspaikkana, jotka pakolaiset tahtoivat piiloittaa linnaan. Miesten huoneustossa oli pieni osasto varattuna papeille, jotka mahdollisesti ilmestyivät. Nimittämätön saattoi sinne Don Abbondion, joka oli ensimäinen vieras siinä.
Pakolaisemme viipyivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä päivää linnassa, keskellä alituista hyörinää, monilukuisessa seurassa, joka ensi päivinä kasvamistaan kasvoi, mutta ilman, että mitään erinomaista tapahtui. Kuitenkaan tuskin kului päivääkään, jolloin ei olisi tartuttu aseisiin. — Peitsimiehiä tulee tuolla! — Ratsuväkeä on nähty täällä. Joka huhun saapuessa Nimittämätön lähetti miehiä vakoilemaan. Ja jos katsoi tarpeelliseksi, hän otti mukaansa väkeä, jota yhä piti valmiina tähän tarkoitukseen, ja läksi ulos laaksosta sinnepäin, mistä oli kerrottu vaaran uhkaavan, Ja oli omituista nähdä kiireestä kantapäähän asestettujen miesten, hyvin järjestettyinä kuin soturien, kulkevan aseettoman miehen johtamina. Useimmiten nuo viholliset olivat muonavarojen hankkijoita tai hajanaisia ryöstöretkeläisiä, jotka pakenivat ennenkuin heitä oli yllätetty.
Mutta ajaessaan eräänä päivänä takaa tuollaista väkeä, opettaakseen heille, ettei enää ollut hyvä tulla näille seuduille, Nimittämätön sai tietää, että erääseen läheiseen pikkukylään oli hyökätty ja että sitä paraikaa ryöstettiin. Ne olivat eri joukkoihin kuuluvia peitsimiehiä, jotka jäätyään jälelle ryöstelemään, olivat muodostaneet joukkion ja äkkiä karkasivat sen alueen lähiseudulle, minne sotajoukko oli pysähtynyt. He ryöstivät asukkaiden omaisuutta, jopa ottivat heiltä pakkoveroa.
Nimittämätön piti lyhyen puheen miehilleen ja marssitti heidät tuohon kylään.