He saapuivat sinne odottamattomina. Rosvot, jotka olivat luulleet häiriintymättä saavansa ryöstää, näkivätkin nyt lähestyvän järjestyneitä joukkoja, valmiina hyökkäämään, jättivät ryöstönsä kesken ja pakenivat kiireisesti, toisiaan odottamatta, sille taholle, mistä olivat tulleetkin. Nimittämätön ajoi heitä takaa jonkun matkaa. Sitten hän pysäytti joukkonsa ja viipyi hetken aikaa odottaen, sattuisiko jotain uutta. Viimein hän läksi paluumatkalle. Kulkiessaan sen pienen kylän läpi, jonka juuri oli pelastanut, luonnollisesti joukko ja sen päällikkö vastaanotettiin raikuvin suosio- ja siunaushuudoin.
Tuon väenpaljouden keskuudessa linnassa, vaikka se oli kokoontunut niin monelta eri taholta, vaikka se oli erilaista asemaltaan, tavoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään, ei koskaan syntynyt mitään mainittavaa epäjärjestystä. Nimittämätön oli asettanut eri paikkoihin vartijoita, jotka kaikki koettivat ehkäistä mahdollisia ikävyyksiä, tehden sen tunnollisesti kuten aina, kun heidän oli toimistaan tehtävä tili isännälle.
Lisäksi tämä oli pyytänyt linnaan paenneita pappeja ja arvokkaimpia henkilöitä pakolaisten joukossa käymään linnan eri osissa ja valvomaan, mitä siellä tapahtui. Niin usein kuin suinkin mahdollista hän itsekin liikkui näyttäen itseään kaikkialla; mutta hänen poissaollessaankin ainoastaan se seikka, että muistettiin kenen luona oltiin, riitti pitämään aisoissa niitäkin, jotka olisivat voineet olla sen tarpeessa. Muuten he olivat kaikki pakolaisia ja senvuoksi yleensä rauhallista väkeä. Huoli kodistaan ja omaisuudestaan, muutamilla niinikään huoli keskelle vaaraa jätettyjen omaisten ja ystävien suhteen, ulkoa saapuneet tiedot, jotka lamauttivat heidän mieltänsä, ylläpitivät ja lisäsivät tätä heidän taipumustaan.
Olipa siellä kuitenkin huolettomiakin ihmisiä, vahvempiluontoisia ja rohkeampia henkilöitä, jotka koettivat viettää näitä päiviä iloisesti. He olivat hylänneet talonsa, kun eivät olleet tunteneet itseään tarpeeksi voimakkaiksi niitä puolustamaan. Mutta heitä ei miellyttänyt itkeminen ja huokaileminen asian vuoksi, joka ei ollut autettavissa eikä sen vahingon kuvitteleminen, minkä tiesivät tarpeeksikin tulevansa näkemään jälestäpäin omin silmin.
Tutut perheet olivat yhdessä lähteneet linnaan tai olivat siellä kohdanneet toisensa. Uusia ystävyyksiä oli siellä solmittu; ja siellä oltiin ryhmitytty eri luonteiden ja elintapojen mukaan. Ne, joilla oli rahaa ja hienotunteisuutta menivät aterioimaan alas laaksoon, missä tilaisuutta varten kaikessa kiireessä oli järjestetty pieniä juomaloita ja ruokatarjoiluja. Toisissa niistä suupalat vaihtelivat huokausten kanssa, eikä ollut lupa puhua muusta kuin onnettomuuksista; toisissa mainittiin onnettomuuksia ainoastaan kun huomautettiin, ettei niitä saanut ajatella.
Niille, jotka eivät voineet tai eivät tahtoneet maksaa ravinnostaan, jaettiin linnassa leipää, liemiruokaa ja viiniä. Sitäpaitsi siellä joka päivä katettiin pöytiä erittäin niille, jotka isäntä oli vieraikseen kutsunut; ja meidän kolme ystäväämme kuuluivat niihin.
Agnese ja Perpetua eivät tahtoneet ilmaiseksi syödä vieraan leipää, minkä vuoksi olivat pyytäneet saada ottaa osaa siihen palvelukseen, jota vaati näin suuri vieraanvaraisuus. Ja tähän kului heiltä suuri osa päivää, ja loput pakinoihin muutamien täällä saamiensa ystävättärien ja Don Abbondio paran kanssa. Tällä ei ollut mitään tehtävää; kuitenkaan hänellä ei ollut ikävä; pelko oli hänen kumppaninaan. Varsinaisen hyökkäyksen pelko luullakseni oli hänestä haihtunut, tai jos sitä olikin jälellä, se hänelle tuotti kaikkein vähemmin levottomuutta. Sillä joka kerta kun hän sitä hetkenkin ajatteli, havaitsi hän, kuinka vähän sellaiseen oli aihetta. Mutta se kuva, jonka tarjosi ympäröivä seutu, mitä joka taholla tulvana peittivät soturit; aseet ja asestetut, joiden alinomaa näki olevan liikkeellä, linna, se ajatus, miten paljon seikkoja joka hetki odottamatta saattoi sattua: kaikki yhdessä piti häntä epämääräisen, yleisen, alinomaisen pelon valloissa, lukuunottamatta surua, minkä hänessä herätti talopahaisensa muisteleminen.
Koko ajalla, minkä viipyi tässä tyyssijassa, hän ei hetkeksikään poistunut siitä pyssyn laukausta kauemmaksi, eikä koskaan pannut jalkaansa rinteelle. Hänen ainoa kävelynsä oli siinä, että meni puistikkoon sekä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle linnaa katselemaan alas kallionseinää pitkin kuiluihin, nähdäkseen, eikö olisi jotain hiemankin kulkukelpoista polkua, jota myöten suuren vaaran tullessa olisi voinut mennä etsimään jotain piilopaikkaa. Hän tervehti syvin kumarruksin kaikkia pakolaistovereitaan, mutta seurusteli aniharvojen kanssa. Useimmiten hän keskusteli noiden molempien naisten kanssa, kuten jo mainitsimme: heidän luokseen hän meni keventämään sydäntään, vaikka sai pitää hyvänään, että Perpetua hänelle tiuskaisi ja Agnesekin sai hänet nolostumaan. Ruokapöydän ääressä hän viipyi vähän aikaa ja puhui niinikään vähän, ja silloin hän kuunteli uutisia hirvittävästä sotaväen läpikulusta, jommoisia saapui joka päivä, joko siirtyen kylästä kylään tai siten, että joku, joka oli tahtonut jäädä taloonsa, mutta jonka lopulla voimatta mitään pelastaa, jopa pahoinpideltynäkin oli täytynyt paeta, toi ne ylös linnaan. Joka päivä kerrottiin uusi tarina jostain onnettomuudesta. Muutamat, jotka ammattinaan harjoittivat uutisten urkkimista, kokosivat huolellisesti kaikki huhut, järjestelivät kaikki kertomukset ja tarjosivat sitten ydinmehun niistä toisille. Väiteltiin siitä, mitkä olivat kaikkein pirullisimmat rykmentit; oliko jalka- vai ratsuväki pahinta. Toistettiin niin hyvin kuin osattiin muutamia päällikköjen nimiä; kerrottiin muutamien näiden päällikköjen urotyöt, osoitettiin tarkalleen heidän pysähdyspaikkansa ja marssinsa. Tänään sen ja sen rykmentin piti samota määrättyihin kyliin, huomenna toisiin, ja sillävälin joku toinen rykmentti mellasteli piruakin pahemmin. Etenkin koetettiin saada tietoon ja ottaa lukuun ne rykmentit, jotka järjestään kulkivat yli Leccon sillan, sillä niitä saattoi pitää ohikulkeneina ja varsinaisesti seudulta poistuneina.
Nyt kulkee Wallensteinin ratsuväki; nyt Marradasin jalkaväki, nyt Anhaltin ratsuväki, Brandenburgin jalkaväki, sitten Montecuccolin ja Ferrarin ratsuväkeläiset; nyt on Altringerin vuoro, sitten Fürstenbergin, Colloredon. Seuraavat Kroatilaiset, Torquato Conti, ja sitten vielä monet muut. Jumalan kiitos, Galassokin on jo tiehensä mennyt, ja hän oli viimeinen. Viimein Venezialaisten lentävät ratsuparvetkin olivat poistuneet, ja koko seutu, oikealla ja vasemmalla oli vihollisista vapaa. Jo olivat ensiksi uhattujen ja hylättyjen alueiden asukkaat alkaneet poistua linnasta, ja joka päivä sieltä läksi pois uusia vieraita, samoin kuin syksyisen rajuilman jälkeen näkee kaikkialta tuuhean puun lehvistä hyrähtävän lentoon lintuja, jotka sieltä ovat hakeneet turvaa.
Luulen, että kolme ystäväämme olivat viimeiset lähtijät, Tämä johtui siitä, että Don Abbondio pelkäsi kiireisesti kotia palattaessa vielä voitavan tavata teillä joitakin armeijasta jälelle jääneitä sotilasrosvoja, Turhaan Perpetua huomautti, että kuta enemmän viivyttiin, sitä enemmän tilaisuutta annettiin seudun roskaväelle tunkeutua pappilaan ja anastamaan mitä oli jälellä. Kun oli kysymyksessä oman nahan pelastaminen, pääsi Don Abbondio aina voitolle väittelyssä, ellei läheltä uhkaava vaara saattanut hänen päätään vallan pyörälle.
Lähtöä varten määrättynä päivänä Nimittämätön käski pitää valmiina "Pahan-Yön" kohdalla vaunuja, joihin oli antanut panna varaston liinavaatteita Agnesea varten. Sitten hän vei Agnesen syrjään ja sai hänet vastaanottamaan määrän kultarahoja niiden vahinkojen korvaamiseksi, mitkä hän oli tapaava talossaan, vaikka Agnese lyöden rintoihinsa yhä toisti, että hänellä vielä oli entisiäkin jälellä.
— Milloinka näette jälleen tuon hyvän Lucianne? … hän sanoi lopuksi. Olenhan jo varma siitä, että hän rukoilee minun puolestani, minä kun olen tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Sanokaa siis hänelle, että häntä kiitän, ja että uskon Jumalan suovan hänen rukouksensa tuottavan hänelle itselleenkin taivaan siunauksen.
Hän tahtoi sitten saattaa kolmea vierastaan vaunuihin saakka.
Lukija voi kuvitella Don Abbondion nöyriä ja alamaisia kiitoksia ja
Perpetuan kohteliaisuutta.
He läksivät matkaan; sopimuksen mukaan he poikkesivat hetkeksi, mutta niin kiireisesti, etteivät edes malttaneet istahtaa, räätälin taloon, missä kuulivat kerrottavan monen monituisia juttuja sotaväen kulusta: aina vaan samoja tarinoita rosvoamisesta, väkivallasta, hävityksestä, raiskauksesta; mutta heillä onneksi ei oltu nähty peitsimiehiä.
— Oh! herra pastori, sanoi räätäli, auttaen häntä käsivarresta nousemaan vaunuihin, onpa yllin kyllin aihetta painattamaan kirjoja mokomasta hävitystyöstä.
Kuljettuaan hieman eteenpäin, alkoivat matkustajamme omin silmin nähdä sitä, mitä olivat kuulleet kuvattavan. Hävitettyjä viinitarhoja, ei korjuun kautta, vaan kuin rakeiden ja rajumyrskyn kautta, jotka yhdessä olisivat niitä etsiskelleet; viiniköynnökset katkottuina, hajalla, poljettuina, tukiseipäät irtitemmattuina, koko maa-alue poljettuna ja täynnä lastuja, vesoja ja lehtiä, puut silvottuina, katkottuine latvoineen; pensasaidat täynnä aukkoja, ristikkoaidat poistettuina.
Kylissä ovet murrettuina, ikkunoiden edessä repaleista kangasta; lantaa, ryysyjä, kaikenlaista romua joko kasoina tai hajalla tiellä; painostava ilma ja vielä pahempi löyhkä, mikä syöksähti ulos taloista. Väestö osaksi tonkimassa esiin ja heittämässä ulos likaisia esineitä tai, mikäli mahdollista oli, korjaamassa oviaan. Toiset kokoontuneina parviin ja puhjeten valituksiin. Vaunujen ohikulkiessa käsiä ojennettiin vaunun ikkunoihin almua anoen.
Nämä näyt milloin silmiensä edessä, milloin mielessään, ja odottaen saavansa nähdä samanlaista kotonaan, he saapuivat sinne ja tapasivat todella mitä olivat odottaneet.
Agnese käski laskea myttynsä yhteen pienen pihansa soppeen, mikä oli pysynyt talon puhtaimpana paikkana; sitten hän alkoi sitä lakaista, ruveten kokoamaan ja puhdistamaan niitä harvoja esineitä, mitkä hänelle oli jätetty. Hän kutsui puusepän ja lukkosepän ovia korjaamaan. Ja käärien auki Nimittämättömän antamat liinavaatteet ja uudet kultarahansa, hän huudahti itsekseen:
— Olenpa sentään onnen lapsi, kiitos olkoon Jumalan ja Neitsyt
Marian ja tuon hyvän herran. Niin, olenpa sentään onnen lapsi!
Don Abbondio ja Perpetua menevät sisälle pappilaan tarvitsematta käyttää avaimia. Joka askeleella, jonka astuvat eteenpäin eteisessä, he tuntevat kasvavan löyhkän, saastaisen hajun, mikä saattaa heidät peräytymään. Tukkien kädellään nenänsä he menevät kyökin ovelle; varpaisillaan he astuvat sinne sisälle, katsoen minne jalkansa asettaisivat, he kun tahtovat välttää sontaisten pahnojen peittämän permannon likaisimpia kohtia, ja he luovat katseen ympärilleen. Siellä ei ollut mitään ehjää; mutta siellä täällä katkelmia ja pirstaleita entisistä esineistä; Perpetuan kanojen siipiä ja höyheniä, liinavaatteiden repaleita, Don Abbondion kalenterien lehtiä, astioiden palasia: ja kaikki tämä kasoissa tai hajalla.
Ainoastaan pesässä näki suuren hävitystyön merkkejä yhteen sullottuina, ikäänkuin joukon ajatuksia, joihin taitava puhuja yhdessä ainoassa lauseessa viittaa. Siinä oli kokonainen rovio sammuneita kekäleitä, jotka tunsi entisiksi tuolin käsinojiksi, pöydänjaloiksi, kaapin oveksi, vuoteen katostelineiksi, sen tynnyrin laitalaudoiksi, joka oli sisältänyt Don Abbondion vatsaparannus-viiniä.
Muu oli tuhkaa ja hiiliä. Ja näillä hiilillä olivat hävittäjät huvikseen piirustelleet seinät täyteen irvikuvia, koettaen kuvaamalla leveälierisiä hattuja, kaljupäitä ja leveitä naamoja esittää pappeja, ja pannen parastaan tehdäkseen ne niin hirveiksi ja naurettaviksi kuin suinkin. Eikä tämä voinut epäonnistua noin eteviltä taiteilijoilta.
— Nuo siat! huudahti Perpetua.
— Nuo roistot! huudahti Don Abbondio.
Ja ikäänkuin paeten he läksivät ulos toisesta ovesta, joka johti puutarhaan. He hengittivät taas vapaammin. Suoraa päätä he menivät viikunapuun luo. Mutta jo ennenkuin saapuivat sinne, he huomasivat mullan sen juurella verekseltä kaivetuksi ja päästivät molemmat yhtä haavaa huudon, ja saavuttuaan paikalle he näkivät maahan kätketyn aarteen asemesta tyhjän kuopan.
Tästä nousi paha riita.
Don Abbondio alkoi torua Perpetuaa siitä, ettei hän ollut sitä piiloittanut tarpeeksi huolellisesti. Lukija saattaa kuvitella, pysyikö Perpetua ääneti. Kun molemmat olivat kyllikseen huutaneet, he palasivat ojennetuin käsivarsin ja etusormi sojossa kuoppaa kohti, yhä vaan molemmat rupattaen. Ja kaikkialla he luonnollisesti kohtasivat jotenkin samanlaista. Kesti kauan, ennenkuin saivat talon taudinsiemenistä vapaaksi ja puhdistetuksi, varsinkin, kun noina päivinä oli hyvin vaikea saada apua. Ja kukapa tietää kuinka kauan heidän täytyi asustaa kuin leirissä ikään, tullen toimeen niin hyvin kuin asianhaarat sallivat sekä vähitellen korjauttaen ovet, huonekalut, astiat, Agnesen lainaamilla rahoilla.
Tätä onnetonta tapausta seurasi sitten joksikin aikaa jälkisato toisia ylen tuskallisia kysymyksiä, sillä kyselemällä, urkkimalla ja vainuamalla sai Perpetua varmasti tietää, että useat hänen isäntänsä omistamista esineistä, joita oli luultu sotamiesten varastamiksi tai hävittämiksi, sen sijaan vallan vahingoittumattomina olivat seudun väestön kodeissa. Ja hän kiusasi isäntäänsä ilmoittautumaan ja vaatimaan takaisin omaisuuttaan.
Sen tuskallisempia kieliä ei Don Abbondiossa voinut kosketella, kun nuo esineet olivat konnien, nimittäin sellaisten ihmisten käsissä, joiden kanssa hän kernaimmiten tahtoi elää sovinnossa.
— Mutta olenhan jo sanonut, etten tahdo kuulla puhuttavan noista seikoista, hän tiuskasi. Kuinka monta kertaa tulee minun sinulle toistaa, että se mikä on menetetty, on menetetty? Pitääkö minun vielä lisäksi joutua piinapenkkiin sen vuoksi, että taloni on ryöstetty putipuhtaaksi?
— Olenhan jo sanonut, huomautti Perpetua, että te antaisitte kaivaa esiin silmät päästänne. On synti varastaa toisilta; mutta olisi synti, jos ei teiltä varastaisi.
— No, no, onko nyt lupa puhua tuollaisia mielettömyyksiä, virkkoi
Don Abbondio. Pidä nyt jo suusi!
Perpetua vaikeni, ei tosin aivan heti. Mutta kaikesta hän otti aihetta alkaakseen uudelleen, niin että miesparka lopulta ei enää vähääkään valittanut sen tai sen esineen menettämistä hetkenä, jolloin sitä juuri olisi tarvinnut, sillä useammin kuin kerran hän oli kuullut sanottavan:
— Menkää noutamaan se siltä ja siltä, joka ei olisi sitä pitänyt näin kauan, ellei olisi ollut tekemisessä noin leväperäisen miehen kanssa.
Toista ja rajumpaa levottomuutta herätti hänessä se sanoma, että joka päivä edelleen kulki joukosta eronneita rosvosotureita, kuten hän itse aivan oikein oli olettanut. Hän oli siis alituisen pelon alaisena, että joku niistä, tai kokonainen pieni parvi äkkiä ilmestyisi hänen ovelleen, jonka joutuin ja kaikkein ensiksi oli korjauttanut ja jota mitä huolellisimmin pöngitti. Mutta kiitos taivaan, tämä ei koskaan tapahtunut.
Mutta tuskin olivat nämä pelonaiheet ohi, kun jo toinen ilmaantui.
Mutta tässä jätämme tuon miesparan. Nyt on kysymys vallan muusta, kuin yksityishenkilön pelosta, kuin muutaman kylän onnettomuudesta, ohimenevästä vastoinkäymisestä.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Rutto, jonka terveyslautakunta oli pelännyt siirtyvän Milanon alueelle saksalaisten sotalaumojen mukana, oli todella tullut sinne, kuten on tunnettua. Tiedetään myös, ettei se pysähtynyt tähän maakuntaan, vaan että se valtasi ja tuhosi suuren osan Italiaa. Seuraten kertomuksemme johtolankaa käymme nyt esittämään tämän suuren onnettomuuden tärkeimpiä tapahtumia. Rajoitumme Milanon alueeseen, luonnollisesti, ja melkein yksinomaan Milanon kaupunkiin; sillä aikakirjat puhuvat ainoastaan itse kaupungista, minkä huomaa tapahtuvan, joko hyvistä tai huonoista syistä, melkein aina ja kaikkialla. Ryhtyessämme tähän kuvaukseen, ei ainoa tarkoituksemme ole, totta puhuaksemme, esittää sitä asioiden tilaa, jossa henkilömme tulevat liikkumaan, vaan samalla tehdä tunnetuksi, mikäli tämä on lyhykäisyydessä ja meidän voimiemme mukaan mahdollista, isänmaan historian kohta, joka on kuuluisampi kuin mitä se on tunnettu.
Silloisista ajankertomuksista ei yksikään riitä sellaisenaan antamaan tästä asiasta hieman selvää ja seikkaperäistä käsitystä. Mutta jokainen niistä on omansa osaksi sellaista käsitystä muodostamaan. Jokaisessa, lukuunottamatta Ripamontin teosta,[43] joka kuitenkin jättää kauas taaksensa kaikki muut tosiseikkojen runsauteen ja valikoimaan, mutta vielä enemmän siihen järkevään tapaan nähden, millä hän niitä arvostelee; jokaisessa on jätetty lukuunottamatta olennaisia seikkoja, jotka ovat mainittuina toisissa; jokaisessa on asiallisia erehdyksiä, jotka helposti saattaa huomata ja oikaista joko jonkun toisen teoksen tai noiden muutamien jälelle jääneiden yleispätevien asiakirjojen avulla, jotka ovat painettuja tai julkaisemattomia; usein toisessa niistä tapaa ne syyt, joiden seuraukset oli toisessa huomannut ikäänkuin haamoittaen ilmassa. Sitäpaitsi vallitsee niissä kaikissa omituinen ajan ja asioiden sekaannus; niissä esiintyy alituista menemistä ja tulemista, ikäänkuin umpimähkään, ilman mitään yleistä suunnitelmaa, ilman mitään yksityiskohtien metodillista järjestelyä. Kaikki nämä ovat muuten seikkoja, mitkä muodostavat tämän ajan ja varsinkin Italiassa kansankielellä kirjoitettujen teosten yleisimmän ja selvimmän luonteen. Onko täten laita muuallakin Europassa, sen tietävät oppineet; me puolestamme luulemme, että niin on.
Ei yksikään myöhäisemmän ajan kirjailija ole ryhtynyt tutkimaan ja vertailemaan näitä ajantieto-teoksia, niistä noutaakseen sarjan yhtenäisiä tapahtumia, tämän ruton historian; täten se käsitys, joka siitä on yleinen, pakostakin on hyvin epävarma ja hieman sekava; kuvitellaan epämääräisesti suuria kärsimyksiä ja suuria erehdyksiä — ja todella esiintyi molempia runsaammin kuin mitä ikinä saattaa kuvailla — tuo käsitys perustuu enemmän olettamisiin kuin tosiseikkoihin, mitkä usein ovat vailla kuvaavimpia tunnusmerkkejään ja ilman päivämäärää, sanalla sanoen vailla kaikkea syyn ja seurausten, yhtenäisyyden ja kehityksen tuntemusta. Tutkimalla ja vertaamalla, ainakin hyvin huolellisesti kaikkia painettuja ja useita julkaisemattomia tiedonantoja, useita harvoista säilyneistä n.s. virallisista asiakirjoista, olemme koettaneet kyhätä tutkielman, joka ei tosin täytä kaikkia vaatimuksia, mutta jota ei ennen ole suoritettu. Tarkoituksemme ei ole viitata kaikkiin julkisiin toimenpiteisiin, eikä mainita kaikkia jossakin suhteessa muistamista ansaitsevia tapahtumia. Vielä vähemmin tahdomme tiedonhaluisilta kieltää alkuperäisten asiakirjojen lukemista, sillä liiankin hyvin tiedämme miten paljon sellaiset teokset sisältävät eloisaa, omintakeista ja niin sanoaksemme muille jakamatonta voimaa, millainen muuten lieneekin niiden suunnittelu ja tyyli. Olemme vaan koettaneet eroittaa ja todeta yleisimmät ja huomattavimmat tosiseikat, saattaa ne oikeaan järjestykseen, mikäli niiden tärkeys ja luonne sitä vaatii, tuoda esiin niiden keskinäiset syy- ja seuraussuhteet ja täten antaa, odottaessamme toiselta parempaa, lyhyen, mutta yhtenäisen ja teeskentelemättömän kuvauksen tästä suuresta onnettomuudesta.
Pitkin sitä aluetta, mistä saksalainen sotajoukko oli kulkenut, oli löydetty ruumiita taloista, ja muutamia teiltä. Vähän myöhemmin alkoivat siellä täällä, eri kylissä, muutamat henkilöt, jopa koko perheet kuolla rajuista ja omituisista tuskista, joita seurasivat useimmille elossa oleville oudot tunnusmerkit. Ainoastaan muutamat muistivat niitä kerran ennen nähneensä; nämä olivat niitä harvoja, jotka vielä saattoivat muistaa sen ruton, mikä viisikymmentäkolme vuotta aikaisemmin jo oli tuhonnut suuren osan Italiaa ja varsinkin Milanon aluetta, missä sitä silloin sanottiin ja vieläkin sanotaan Pyhän Kaarlon rutoksi.
Näin voimakas on ihmisrakkaus!
Niin monien, vaihtelevien ja juhlallisten muistojen joukosta, jotka ovat säilyneet tästä yleisestä onnettomuudesta, tämä sama ihmisrakkaus saattaa nostaa esiin yhden miehen muiston, se kun on tässä miehessä herättänyt tunteita ja tekoja, jotka ovat huomattavampia kuin itse nuo kärsimykset. Se saattaa painaa hänen muistonsa ihmismieliin, ikäänkuin kaikkien noiden tapahtumien keskipisteenä, se kun on saattanut hänet keskelle niitä ja antanut hänen näytellä valistuneen oppaan ja väsymättömän auttajan osaa, rohkaista esimerkillään ja jalostaa vapaaehtoisella kieltäymyksellä ja uhrautumisella; se saattaa yhteisen onnettomuuden tuon yhden ainoan miehen urhokkaan yrityksen esineeksi ja antaa sille hänen nimensä, ikäänkuin hänen saavutuksensa tai havaitsemisensa sisällyksenä.
Ylilääkäri Lodovico Settala, joka ei ainoastaan ollut omin silmin nähnyt tätä ruttoa, mutta joka oli ollut yksi sen toimeliaimpia ja pelottomimpia parantajia, oli, vaikka silloin vielä hyvin nuori, kuitenkin saavuttanut maineen yhtenä tämän ruton taitavimpana hoitajana. Hän urkki ja kokoili valppaasti tietoja ja saattoi 20:ntenä päivänä lokakuuta ilmoittaa terveyslautakunnalle, että rutto epäilemättömästi oli puhjennut Chiuson kylässä, joka oli uloin Leccon alueella lähellä Bergamon rajaa. Tämän ilmoituksen johdosta ei tehty mitään toimenpiteisiin johtavaa päätöstä, kuten käy selville Tadinon tiedonannosta.
Mutta samallaisia sanomia saapui Leccosta ja Bellanosta. Lautakunta ryhtyi silloin toimiin ja tyytyi lähettämään asiamiehen, jonka oli määrä matkalla yhtyä Comon lääkäriin ja hänen kanssaan lähteä mainittuja paikkakuntia tarkastamaan. "Joko tietämättömyydestä tai jostakin muusta vaikuttimesta molemmat antoivat erään vanhan ja typerän Bellanon parturin vakuuttaa heille, ettei tämä tauti ollenkaan ollut ruttoa",[44] vaan että se muutamilla seuduin oli tavallinen seuraus soiden syksyisistä höyryistä, ja kaikkialla muualla seuraus saksalaisten retken aikana kestetyistä puutteista ja kärsimyksistä.
Tätä vakuutettiin terveyslautakunnalle, joka, mikäli näyttää, siihen tyytyi.
Mutta kun lakkaamatta ja eri tahoilta saapui uusia tietoja epäilyttävistä kuolemantapauksista, lähetettiin kaksi valtuusmiestä, yllämainittu Tadino ja eräs terveyslautakunnan jäsen, ottamaan asiasta selvää ja ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Näiden saapuessa oli onnettomuus jo siihen määrin levinnyt, että todisteet siitä tarjoutuivat itsestään, ilman että niitä tarvitsi ruveta hakemaan. He kulkivat Leccon alueen, Valsassinan, Como järven rannat, Monte di Brianzan ja Gera d'Addan alueet, ja kaikkialla kohtasivat teljettyjä ovia ja kokonaisia autioita kyliä, joiden asukkaat olivat asettuneet keskelle ketoa tai hajaantuneet. "Ja he näyttivät meistä — sanoo Tadino — villeiltä olennoilta, pitäen kädessään minttua, ruutukasvia, rosmarinia ja etikkapulloa".[45]
He tiedustelivat kuolleiden lukua; se oli hirvittävä. He kävivät tarkastamassa sairaita ja ruumiita, ja kaikkialla näkivät inhoittavia rutonmerkkejä. Heti he kirjeessä antoivat nämä synkät tiedot terveyslautakunnalle, joka vastaanottaessaan ne, mikä tapahtui 30 päivä lokakuuta, huomauttaa Tadino, "valmistautui kyhäämään passien sanamuotoa, estääkseen tunkeumasta kaupunkiin niitä henkilöitä, jotka saapuivat ruton saastuttamilta seuduilta, ja sillä aikaa kuin asetusta sommiteltiin",[46] annettiin etukäteen muutamia yleisiä määräyksiä tullivirkamiehille.
Sillävälin valtuusmiehet kiireimmittäin ryhtyivät niihin toimenpiteisiin, jotka heistä tuntuivat parhailta. Ja he palasivat retkeltään se surullinen tietoisuus mielessään, etteivät nämä toimenpiteet riittäneet parantamaan ja ehkäisemään jo niin kehittynyttä ja laajalle levinnyttä pahaa.
Palattuaan Milanoon marraskuun 14 päivänä he tekivät suullisesti ja toistamiseen kirjallisesti selkoa toimistaan terveyslautakunnalle ja saivat tältä tehtäväksi mennä maaherran luo ja hänelle esittää asioiden tilan. He kävivät siellä ja saivat häneltä sen vastauksen, että häntä suuresti olivat pahoittaneet nämä uutiset, ja että ne syvästi olivat häntä liikuttaneet; mutta että sodanhuolet olivat hänelle tärkeämmät: Sed belli graviores esse curas. Näin kuuluvat Ripamontin sanat,[47] joka oli käynyt läpi terveyslautakunnan luettelot ja neuvoitellut Tadinon kanssa, jonka erityisenä toimena tämä lähetystö oli ollut; se oli, jos lukija muistaa, jo toinen tämänkaltainen lähetystö, joka toimeenpantiin samaa tarkoitusta varten ja samalla tuloksella. Pari kolme päivää myöhemmin, marraskuun 18 päivänä, mainittu maaherra julkaisi säädöksen, jossa määräsi pidettäväksi julkisia huveja kuningas Filip IV:nnen esikoisen, prinssi Kaarlen syntymän johdosta, epäilemättä tai lukuunottamatta vaaraa, mikä voisi syntyä suuren kansanjoukon kokoontumisesta sellaisessa tilaisuudessa; kaikki kävi kuin tavallisten olojen vallitessa, ikäänkuin hänelle ei olisi puhuttu mistään.
Tämä mies oli, kuten yllä on mainittu, kuuluisa Ambrogio Spinola, joka varsinaisesti oli lähetetty saattamaan tätä sotaa paremmalle tolalle, korjaamaan Don Gonzalon erehdyksiä ja satunnaisesti hallitsemaan herttuakuntaa. Mekin saatamme satunnaisesti mainita tässä, että hän kuoli muutaman kuukauden kuluttua, tämän saman sodan kestäessä, joka oli niin suuresti hänen sydämenasianaan; ja että hän kuoli, ei suinkaan sotakentällä saamistaan haavoista, vaan vuoteessaan, surusta ja mieliharmista, mitä hänessä olivat herättäneet juuri sen ruhtinaan moitteet, väärä kohtelu ja kaikenlaiset solvaukset, jota hän palveli. Historia on valittanut hänen kohtaloansa ja ruoskinut kiittämättömyyttä, jonka uhriksi hän joutui; se on hyvin huolellisesti kuvannut hänen sotilaallisia ja valtiollisia urotöitään, kiittänyt hänen huolenpitäväisyyttään, toimeliaisuuttaan ja väsymätöntä intoaan. Se olisi niinikään voinut tarkastaa miten hän käytti kaikkea tätä, kun rutto uhkasi ja valtasi koko kansakunnan, joka oli uskottu hänen huolenpitoonsa tai oikeammin hänen mielivaltaansa.
Mutta seikka, joka lieventämättä tätä moitetta vähentää tämän hänen menettelynsä herättämää ihmettelyä, mutta joka herättää vielä suurempaa ihmetystä, on itse rahvaan menettely, tarkoitan sen, joka ei vielä ollut ruton tartuttama ja jolla oli niin suuri syy sitä pelätä.
Kun saapui uutisia kauheasti ruton saastuttamista kylistä, jotka muodostavat melkein puoliympyrän kaupungin ympärille, ollen muutamissa kohdin siitä ainoastaan kahdenkymmenen tai kahdeksantoista Italian peninkulman päässä, niin jokainen olisi luullut niiden herättävän asukkaissa yleistä mielenliikutusta, heidän tavoittelevan soveliaita tai epäonnistuneita varokeinoja, tai ainakin matkaansaavan heissä tehotonta levottomuutta. Ja kuitenkin ainakin siinä kohdin ajantiedot ovat yhtäpitäviä, ettei mitään sellaista tapahtunut. Edellisen vuoden nälänhätä, sotamiesten harjoittama sorto, sieluntuskat näyttivät riittävästi selittävän kuolevaisuutta. Ken kaduilla, myymälöissä, taloissa tuli lausuneeksi sanankin uhkaavasta vaarasta, ken mainitsi ruttoa, vastaanotettiin ivasanoin, epäilevin hymyin, ylenkatseellisesti, jopa vihanpurkauksin. Sama epäileväisyys, tai oikeammin sokeus, sama itsepäisyys vallitsi senaatissakin, dekurionien neuvostossa, joka virkakunnassa.
Olen lukenut, että kardinaali Federigo heti ensimäisten ruttotartunnan tapausten tultua tunnetuiksi, määräsi paimenkirjeessä papeille muun muassa teroittamaan kansaan tärkeyttä ja velvollisuutta ilmoittamaan jokaista senlaatuista tapausta ja heti luovuttamaan kaikki saastutetut tai epäiltävät esineet.[48] Tämänkin voi mainita hänen kiitosta ansaitsevien tekojensa joukossa.
Terveyslautakunta kehoitti ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, yhteistyöhön; mutta kaikki sen kehoitukset olivat melkein turhat. Itse terveyslautakunnankaan keskuudessa harrastus ei likimainkaan vastannut aseman tähellisyyttä. Siinä ei ollut, kuten Tadino vakuuttaa moneen kertaan ja kuten selviää hänen esityksensä kokonaisuudesta, ei ollut, sanon minä, useampia kuin nuo kaksi lääkäriä, jotka ollen varmat uhkaavan vaaran vakavuudesta, kehoituksillaan vaikuttivat lautakuntaan, jonka sitten piti vaikuttaa muihin.
Olemme jo nähneet miten ensi ruttosanomien saapuessa tämä terveyslautakunta oli osoittautunut kylmäksi sekä toimimisen että tarpeellisten tietojen hankinnan suhteen. Tässä toinen saamattoman hitauden ilmiö, joka ei ole vähemmin hämmästyttävä, ellei se ole ollut pakollinen ja ellei se saa puolustustaan ylempien virkamiesten asettamilta esteiltä. Passeja koskeva asetus, joka periaatteellisesti oli hyväksytty lokakuun 30 päivä, vahvistettiin vasta seuraavan kuun 23 päivänä ja julkaistiin vasta 29 päivä.
Rutto oli jo hiipinyt sisälle Milanoon.
Tadino ja Ripamonti tahtoivat panna kirjaan sen henkilön nimen, joka sen sinne ensimäisenä toi, kuin myös muita hänen persoonaansa ja itse tapahtumaa koskevia yksityisseikkoja. Ja todella, kun tarkastaa niin laajan ihmistuhon alkua, missä uhreja ei voi eroittaa nimeltä, eikä edes tuhansissa arvioida luvultaan, tuntee jonkinlaista harrastusta saada tietää nuo harvat ensi nimet, jotka on voitu merkitä ja pelastaa unhoitukselta. Tämänkaltainen eroitteleminen, se kunnia, että on ollut ensimäisiä uhreja, panee meidät pitämään heitä ja kaikkien vähäpätöisimpiä yksityisseikkoja kohtalonomaisina ja muistoa ansaitsevina.
Eri historioitsijat väittävät, että tuo poloinen oli Espanjan palveluksessa oleva italialainen sotamies; muun, nimenkään suhteen he eivät ole yksimielisiä. Tadinon mukaan hän oli muudan Pietro Antonio Lovato, kotoisin Leccon alueelta; Ripamontin mukaan taas eräs Pier Paolo Locati, kotoisin Chiavennasta. Eri mieltä he ovat niinikään hänen tulopäivänsä suhteen Milanoon, minkä edellinen sanoo lokakuun 22:ksi, toinen seuraavan kuun samaksi päiväksi. Mutta kumpaankaan ei voi luottaa. Nämä päivämäärät ovat ristiriidassa toisten, paljoa todennäköisempien kanssa. Ja kuitenkin Ripamontilla, joka kirjoitti dekurionien yleisneuvoston määräyksestä, olisi pitänyt olla käytettävänään runsaasti keinoja hankkiakseen itselleen tarpeellisia tietoja; ja Tadino, virkansa nojalla, saattoi paremmin kuin kukaan muu, tuntea tällaisen seikan. Muuten olemme verranneet eri päivämääriä, jotka kuten mainitsimme, näyttävät meistä uskottavammilta, ja siitä seuraa, että tuo tapaus sattui ennen passeja koskevan asetuksen julkaisemista. Ja jos asia olisi niin tärkeä, voisimme todistaa tai likimaille todistaa, että se sattui marraskuun ensi päivinä. Mutta epäilemättä lukija meidät siitä vapauttaa.
Oli miten tahansa, tämä jalkasoturi ja poloinen onnettomuudentuoja tuli Milanoon mukanaan mytty vaatteita, jotka olivat joko ostetut tai varastetut saksalaisilta sotamiehiltä. Hän poikkesi majailemaan taloon, jossa asui muutamia sukulaisiaan, Itäisen portin läheiseen kaupunginosaan, lähelle kapusiinilaisten luostaria. Tuskin hän oli saapunut, kun sairastui; hänet siirrettiin sairaalaan. Ajos, joka huomattiin hänen kainalokuopassaan, pani heti hoitavan lääkärin epäilemään hänen tautinsa luonnetta; neljäntenä päivänä hän kuoli.
Terveyslautakunta eristytti ja suljetutti hänen perheensä taloonsa; hänen vaatteensa ja vuode, jolla hän oli levännyt sairaalassa, poltettiin. Kaksi palvelijaa, jotka häntä siellä olivat hoitaneet, ja muudan hyvä munkki, joka häntä viime hetkinään oli auttanut, sairastuivat vuorostaan ruttoon muutaman päivän kuluttua. Se epäilys, mikä siellä heti alusta oli herännyt taudin laadun suhteen ja ne varokeinot, joihin sentähden oli ryhdytty, vaikuttivat, ettei tartunta siellä levinnyt.
Mutta soturivainaja oli jättänyt sen siemeniä toisaalle, ja ne alkoivat ennen pitkää itää. Ensimäinen, joka sai kokea sen vaikutusta, oli sen talon isäntä, missä sotilas oli asunut, eräs Carlo Colonna, luutunsoittaja. Silloin kaikki tämän talon vuokralaiset terveyslautakunnan määräyksestä siirrettiin sairaalaan, missä useimmat sairastuivat ja muutamat kohta kuolivat ilmeisesti ruttoon.
Kaupungille tämän ruton myrkyllisiä siemeniä jo oli levinnyt näiden henkilöiden seurustelun kautta sekä heidän vaatteistaan ja muista esineistään, jotka sukulaiset, naapurit tai palvelijat olivat salaa pelastaneet tarkastukselta ja liekeiltä. Lisäksi noita siemeniä levisi joka päivä määräyksien puutteellisuuden, niiden toteuttamisen laiminlyömisen ja niiden välttämisessä käytetyn viekkauden vuoksi, ja niin ne salaa ja hitaasti, mutta jatkuvasti itivät koko tämän loppuvuoden ja ensi kuukausina vuotta 1630. Aika ajoin, milloin toisessa, milloin toisessa kaupunginkorttelissa muutamat ihmiset siihen sairastuivat ja kuolivat. Mutta näiden tapausten harvinaisuus poisti kaiken epäilyksen rutosta ja vahvisti yhä enemmän tuota väestön typerää ja onnetonta luuloa, ettei ruttoa ollut olemassa, ja ettei sitä koskaan ollut täällä ollut. Oli paljon lääkäreitäkin, jotka toistivat kansan ääntä — oliko se tässäkin tapauksessa Jumalan ääni? — ja ivasivat muutamien virkaveljiensä synkkiä ennustuksia ja uhkaavia varoituksia. Ja heillä oli vallan valmiina yleisten tautien nimiä merkitäkseen jokaista ruton lajia, joita heidän oli määrä hoitaa, mitkä tahansa olivatkaan ne tunnusmerkit, jotka niissä ilmenivät. Kun näiden tapausten tieto saapui terveyslautakuntaan, mikä ei aina tapahtunut, se tuli useimmiten perille hyvin myöhään ja hyvin epävarmana. Eristämisen ja sairaalan kammoksuminen teroitti kekseliästä viekkautta; sairaat piiloitettiin, lahjottiin haudankaivajat ja tarkastajat; jopa itse mainitun lautakunnan alijäseniltä, jotka olivat sen valtuuttamat tarkastamaan ruumiita, rahalla saatiin vääriä todistuksia.
Mutta kun terveyslautakunta jokaisen tiedon johdosta, minkä oli onnistunut saamaan, käski polttaa vaatteet, eristi talot, lähetytti perheet sairaaloihin, on helppo käsittää, miten suuresti sitä vihasivat ja vastustivat kansa, "aatelisto, kauppiaat ja rahvas",[49] he näet kaikki olivat täynnä sitä vakaumusta, että kaikki tuo oli pelkkää mielivaltaista kiusantekoa, vailla aihetta ja tarkoitusta. Vihan raskain taakka lankesi kahden lääkärin, jo mainitsemamme Tadinon ja senaattori Settalan, ylilääkärin pojan niskoille. Tämä viha meni niin pitkälle, että he eivät enää voineet kulkea torin halki ilman että heitä ahdistettiin karkein sanoin, jopa kivenheitoillakin. Ja epäilemättä eriskummainen ja mainitsemista ansaitseva on se asema, missä nämä kaksi miestä olivat, jotka huomasivat tämän hirvittävän vitsauksen jättiläisaskelin etenevän, jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla koettivat sitä ehkäistä, ja jotka paitsi itse yrityksen vaikeutta joka taholla kohtasivat yleisen vastahakoisuuden asettamia esteitä ja jotka lisäksi olivat kaikkien valitusten ja kirousten maalitauluna ja saivat kuulla, että muka olivat isänmaan vihollisia: pro patriae hostibus, sanoo Ripamonti.
Tämä mieletön viha kohtasi osaksi toisiakin lääkäreitä, jotka hekin olivat varmat siitä, että rutontartunta oli olemassa, ja jotka suosittelivat varokeinoja ja koettivat kaikille levittää kolkkoa vakaumustaan. Sävyisimmät pitivät heitä herkkäluuloisina ja itsepäisinä; kaikkien muiden mielestä se oli ilmeistä petkutusta ja juoni, jonka avulla tahdottiin omiin tarkoituksiin käyttää yleistä pelontilaa. Kuuluisa lääkäri Lodovico Settala, lähes kahdeksankymmenvuotinen vanhus, entinen Pavian yliopiston lääketieteen professori, sittemmin moralifilosofian professori Milanossa, useiden silloin kuuluisien teosten kirjoittaja, mainehikas siitä, että häntä oli kutsuttu useiden muiden yliopistojen opettajaksi, nimittäin Ingolstadtin, Pisan, Bolognan ja Padovan yliopistojen, kuuluisa niinikään siitä epäitsekkäisyydestä, millä aina oli hylännyt nämä kutsut, oli epäilemättä yksi aikansa vaikutusvaltaisimpia ja enimmin kunnioitettuja henkilöitä. Hänen laajojen tietojensa tuottamaan kunniaan liittyi jalon elämänsä maine, ja häntä ympäröivään ihailuun yhtyi siitä aiheutunut kiintymys, että hän jalona ihmisystävänä hoiti ja auttoi köyhiä. Näiden etevien ominaisuuksien meissä herättämää kunnioitusta himmentää seikka, mikä päinvastoin noina aikoina epäilemättä oli omansa sitä kohottamaan, nimittäin että miesparka yhtyi aikalaistensa yleisimpiin ja turmiollisimpiin ennakkoluuloihin. Tosin hän oli edellä rahvaasta, mutta hän ei siitä edentynyt, mikä aiheuttaa onnettomuutta ja usein tekee tyhjäksi vaikutusvallan, joka on parhaiden avujen tuottama. Mutta ei edes hänen nauttimansa yleissuosio voinut voittaa yleistä mielipidettä ruttoon nähden, eikä se edes voinut suojella häntä tuon rahvaanaineksen vihalta ja loukkauksilta, joka mitä helpoimmin tunteistaan siirtyy kouraantuntuviin todistuksiin ja tekoihin.
Kun hän eräänä päivänä kantotuolissa kulki potilaitaan tarkastamassa, rahvas alkoi kokoontua hänen ympärilleen, huutaen, että hän muka oli niiden johtaja, jotka kaikin mokomin väittivät ruton olevan liikkeellä, että hän synkällä naamallaan ja inhoittavalla suurella parrallaan herätti kaupungilla kauhistusta, tehden tämän kaiken, hankkiakseen lääkäreille työtä. Väenpaljous ja raivo kasvamistaan kasvoivat, niin että kantajien, nähdessään uhkaavan vaaran, oli pakko joutuin viedä herransa turviin tuttavien luo, joiden talo onneksi oli vallan lähellä. Tämä hänelle tapahtui sentähden, että hän oli selväkatseinen, että oli sanonut totuuden, että oli tahtonut pelastaa rutosta tuhansia ihmisiä. Mutta kun hän kerran surkuteltavalla neuvollaan oli puolestaan melkoisesti aiheuttanut sen, että köyhää tyttöparkaa kidutettiin ja että hänet noitana elävänä poltettiin sentähden, että hänen isännällään oli kova vatsakipu, ja että toinen mies, jonka talossa hän aikaisemmin oli palvellut, kuolettavasti oli häneen rakastunut,[50] hän silloin epäilemättä saavutti yleistä hyväksymistä, julkisesti varmaankin hänen tietojaan uudelleen ylisteltiin ja kaiketi hän tämän johdosta sai uuden kunnianimen ylen ansiokkaana kansalaisena, mitä suorastaan inhoittaa ajatella.
Mutta maaliskuun lopulla alkoivat ensin Itäisen portin korttelissa, sitten kaikissa muissakin kaupunginosissa lisääntyä taudintapaukset ja kuolleiden luku, ja taudeissa tuli ilmi omituisia kouristuskohtauksia, sydämentykytyksiä, horrostiloja, hourailuja ja noita kammoittavia täpliä ja ajoksia; kuolema seurasi useimmiten nopeasti, rajuna, usein äkkiarvaamatta, ilman mitään edellä näyttäytynyttä taudin merkkiä. Ne lääkärit, jotka siihen asti olivat vastustaneet sitä, että tauti olisi aiheutunut tartunnasta, eivät nyt tahtoneet tunnustaa, mitä olivat pilkanneet, mutta kun heidän oli pakko antaa erityinen nimi uudelle taudille, joka oli tullut liian yleiseksi ja huomattavaksi, jotta se olisi voinut mennä ilman nimeä, he keksivät nimen paha kuume, rutonkaltainen kuume; kurjaa väistelyä ja häpeällistä sanapetosta, mikä oli omansa suurta tuhoa matkaansaamaan; sillä samalla kun he näyttivät lähentelevän totuutta, he täten kuitenkin sivuuttivat sen, mikä olisi ollut kaikkein tärkeintä ottaa huomioon, nimittäin, että tauti levisi tartunnan kautta. Virkamiehet, ikäänkuin heräten sikeästä unesta, alkoivat hieman enemmän kallistaa korvaansa terveyslautakunnan vaatimuksille ja neuvoille, panna täytäntöön sen määräyksiä, talojen eristämisiä ja saastutettujen esineiden takavarikkoon ottamisia.
Terveyslautakunta pyysi lakkaamatta varoja suorittaakseen jokapäiväisiä ja päivä päivältä yhä kasvavia menoja sairaalassa ja muussa sairaanhoidossa; ja se pyysi niitä dekurioneilta, odottaessaan, että päätettäisiin — jos sitä yleensä koskaan päätettiin — pitikö näiden menojen juosta kaupungin vai kuninkaallisen rahaston varoista. Dekurioneja ahdisti suurkansleri ja samoin maaherra, joka uudelleen oli ryhtynyt Casalea piirittämään; niinikään heitä kiusasi senaatti, joka kehoitti heitä hankkimaan kaupungille muonavaroja ennenkuin siltä kiellettäisiin yhteys toisten maakuntien kanssa, siinä tapauksessa, että rutontartunta siellä kävisi yleiseksi, sekä ylläpitämään suurta osaa asukkaista, joilta työ oli loppunut. Dekurionit koettivat hankkia rahoja lainaamalla ja säätämällä uusia veroja; ja siitä, minkä saivat kokoon, he antoivat vähän terveyslautakunnalle ja vähän köyhille. He ostivat vähän viljaa ja tyydyttivät ainoastaan osaksi puutetta.
Ja suuren ahdistuksen päivät eivät vielä olleet saapuneet.
Sairaalassa, missä hoidokkaiden luku huolimatta jokapäiväisistä kuolemantapauksista päivä päivältä kasvamistaan kasvoi, ilmestyi toinen suuri vaikeus. Täytyi siellä vakaannuttaa palvelus ja kuri, valvoa määrätyn eristämisen noudattamista, saattaa voimaan terveyslautakunnan säätämä järjestys. Sillä alusta alkaen siellä oli vallinnut täydellinen sekasorto, mikä johtui useiden sairaalaan suljettujen hillittömyydestä ja itse virkamiesten huolimattomuudesta ja keskinäisistä salaisista sopimuksista. Kun eivät dekurionit ja terveyslautakunta tietäneet mitä tehdä, johtui heidän mieleensä tuuma kääntyä kapusiinilaisten puoleen. Ja he vetosivat pyyntöineen maakunnan luostari-asiamieheen, joksi häntä sanottiin, ja joka hoiti vähää ennen kuolleen luostaripiirin esimiehen tointa, anoen, että hän antaisi heille sopivan miehen hallitsemaan tätä kolkkoa valtakuntaa. Luostari-asiamies ehdoitti tuollaiseksi johtajaksi luostariveljeä, nimeltä Felice Casati, joka oli ikämies, ylen kuuluisa ihmisrakkaudestaan, toimeliaisuudestaan, lempeydestään, mutta samalla luonteenlujuudestaan — mikä kuuluisuus, kuten myöhemmin selviää, oli hyvin ansaittu. Hänelle annettiin toveriksi ja samalla avustajaksi luostariveli Michele Pozzobonelli, vielä nuori mies, mutta vakava ja ankara mielipiteiltään ja ulkomuodoltaan. Molemmat vastaanotettiin erittäin halukkaasti; ja maaliskuun 30 päivänä he astuivat sairashuoneeseen. Terveyslautakunnan puheenjohtaja itse saattoi heidät sinne ja teki heidän kanssaan siellä kierroksen, ikäänkuin jättääkseen sen heidän huostaansa. Ja kutsuttuaan koolle palvelijat ja kaikenasteiset virkamiehet, hän heidän läsnäollessaan julisti Felicen tämän laitoksen yksinvaltiaaksi esimieheksi. Sitä myöten kuin sittemmin tuo kurja joukko siellä kasvoi, toisia kapusiinimunkkeja riensi sinne; ja he toimivat siellä tarkastajina, rippi-isinä, taloudenhoitajina, sairaanhoitajina, keittäjinä ja pesijöinä, sanalla sanoen jokaisessa tarpeellisessa toimessa.
Veli Felice oli aina touhussa ja täynnä intoa ja kulki yöt päivät pylväskäytävissä, avaralla pihalla, huoneissa, joskus tapparakeihäs kädessä, toiste ainoastaan yllänsä jouhinen kidutuspaita. Hän rohkaisi ja järjesti kaikkea, otti huomioon valitukset, uhkasi, rankaisi, nuhteli, lohdutti, kuivasi ja vuodatti kyyneleitä. Heti alussa hän sairastui ruttoon, parani siitä ja ryhtyi uuden hehkuvan innon valtaamana entisiin tehtäviinsä. Hänen virkaveljistään useimmat tehtäviään suorittaessaan heittivät henkensä, ja kaikki sen tekivät iloisesti alistuvin mielin.
Tämäntapainen ehdoton käskyvalta oli epäilemättä omituinen keino; omituinen kuin itse onnettomuus ja tämä aika. Ja jollei meillä olisi muita todistuksia, tämä yksin riittäisi osoittamaan ja todistamaan, miten raaka ja huonosti järjestetty silloinen yhteiskunta oli. Mutta näiden munkkien urhous, kärsimykset ja harras uhrautuminen ansaitsevat silti, että niitä mainitaan kunnioittaen, heltyen ja tuollaista kiitollisuutta tuntien, mikä aina herää, kun ihminen toiselle ihmiselle tekee suurta palvelusta. Ken kuolee hyvää tehdäkseen, se omistaa minä aikana ja millaisten olojen vallitessa tahansa ylevän ja ihailua ansaitsevan hyveen. "Sillä, jos nuo luostariveljet eivät olisi olleet siellä", sanoo Tadino, "olisi koko kaupunki varmasti joutunut tuhon omaksi; ja oli todella ihmeellistä, että nuo munkit saattoivat niin lyhyessä ajassa tehdä niin paljon yleishyvää varten; ja että he, saamatta kaupungilta mitään, tai jos saivat, hyvin vähän apua, omalla yritteliäisyydellään ja älykkäisyydellään ovat voineet ylläpitää sairaalassa niin monta tuhatta köyhää".[51]
Tuo itsepäisyys kieltää ruton olemassaoloa luonnollisesti heikkeni ja katosi päivä päivältä rahvaassakin, mikäli tämä vitsaus kasvoi ja leveni — olisikin täytynyt sulkea silmänsä, jos olisi tahtonut olla sitä näkemättä — mikä tapahtui kosketuksen ja seurustelun kautta. Tämän huomasi varsinkin kun rutto, pysyteltyään jonkun aikaa yksinomaan köyhien keskuudessa, alkoi etsiskellä huomattavimpia henkilöitä. Ylilääkäri Settala oli näiden joukossa; ja kun hän silloin oli merkillisimpiä ihmisiä, hän ansaitsee, että häntä nyt erityisesti mainitaan. Sanottiinko ainakin: tuo vanhusparka oli oikeassa? Ken sen tietää?
Miten olikaan, rutto tarttui häneen, hänen vaimoonsa, kahteen poikaansa ja seitsemään palvelijaansa. Hän itse ja yksi pojistaan paranivat; kaikki muut kuolivat. "Tällaiset kaupungissa sattuneet tapaukset", sanoo Tadino, "panivat aateliston ja rahvaan ajattelemaan; ja epäuskoiset lääkärit ja tietämätön ja ylimielinen kansa alkoivat sulkea suunsa, kiristää hampaitaan ja rypistää kulmakarvojaan".[52]
Mutta piintyneestä itsepäisyydestä johtuva vastahakoisuus, kostonhimo on joskus niin hirvittävä että melkein tekisi mieli toivoa, että se loppuun asti olisi pysynyt järkähtämättömänä ja voittamattomana vastoin järjen ja ilmeisen selvyyden vaatimuksia; ja kyseessä oleva tapaus epäilemättä oli sellaisia, joihin viittaamme. Ne, jotka niin itsepintaisesti ja niin kauan olivat kieltäneet keskellään ja läheisyydessään piilevän tartunnan siementen olemassaolon, mitkä saattoivat luonnollisella tavalla levitä ja tehdä tuhoja, olivat tästälähin kykenemättömät kieltämään tartunnan levenemistä, mutta eivät silti tahtoneet myöntää, että tuo tartunta oli tapahtunut luonnollisella tavalla — samallahan he olisivat myöntäneet olevansa hyvin tietämättömiä ja syyllisiä — ja sentähden he olivat erittäin taipuvaiset johtamaan sitä jostakin muusta syystä, pitämään hyväksyttävänä mitä muuta syytä tahansa, mikä vaan keksittäisiin. Pahaksi onneksi oli yksi sellainen vallan valmiina sen ajan yleisessä katsanto- ja perintötavassa, mikä ei ollut laita yksin Italiassa, vaan myös kaikkialla Europassa, nimittäin myrkynsekoittaja-temput, pirulliset vehkeet, joita harjoittivat salaa liittoutuneet, levittääkseen tartuttavien myrkkyjen ja noitumisen avulla ruttoa. Sellaisia ja senkaltaisia seikkoja oli oletettu ja uskottu monen muun tarttuvan taudin aikana ja erittäin sen kulkutaudin kestäessä, joka oli raivonnut Milanossa puolta vuosisataa aikaisemmin. Tämän lisäksi edellisenä vuotena oli maaherralle saapunut kuningas Filip IV:nnen allekirjoittama kirje, missä hänelle ilmoitettiin, että Madridista oli paennut neljä ranskalaista, joita oli ajettu takaa epäiltyinä myrkyllisten ja ruttoa synnyttävien voiteiden levittämisestä; että maaherran siis tuli olla varuillaan ja ottaa selvä, olivatko he sattumalta tulleet Milanoon. Maaherra oli ilmoittanut kirjeen sisällyksen senaatille ja terveyslautakunnalle. Mutta nämä eivät silloin näy siihen kiinnittäneen erityistä huomiota. Mutta kun rutto oli puhjennut esiin, kun sen olemassaolo oli tunnustettu, tämän tiedonannon muistaminen oli omansa vahvistamaan epämääräistä aavistusta, että tässä piili rikollinen ilkivaltaisuus, jopa se saattoi olla tilaisuus sellaisen syntymiseen.
Mutta kaksi seikkaa, joista toinen johtui sokeasta ja mielettömästä pelosta, ja toinen jonkinlaisesta luonnottomasta ilkeydestä, muutti tuon mahdollisen rikoksen epämääräisen epäilemisen varmaksi epäluuloksi ja useissa varmaksi vakaumukseksi, että todella oli olemassa rikollinen hanke ja varsinainen salaliitto kansan henkeä vastaan.
Muutamat luulivat toukokuun 17:nnen päivän illalla nähneensä eräiden henkilöiden tuomiokirkossa voitelevan välilaipiota, joka eroitti eri sukupuolisten kirkkopenkit toisistaan, ja nämä näkijät kuljetuttivat yöllä pois kirkosta tuon laipion ja kaikki sen viereiset penkit. Terveyslautakunnan puheenjohtaja neljän lautakunnan jäsenen seurassa riensi saapuville ottamaan selvän asianlaidasta, mutta tarkastettuaan laipion, penkit ja vihkivesimaljan pilarin ei hän löytänyt mitään, mikä olisi antanut aihetta tuohon typerään myrkyttämisen epäluuloon; kuitenkin hän tahtoi tyydyttää näiden hourivien ihmisten oikkua ja huomautti — enemmän noudattaakseen tuhlailevaa varovaisuutta kuin tarpeen vaatimusta — että riitti, jos vedellä huuhteli laipiota. Tämä lauta- ja penkkikasa herätti suunnatonta pelkoa rahvaanjoukossa, jolle pieninkin esine niin helposti muuttuu todistuskappaleeksi. Väitettiin ja uskottiin yleisesti, että tuntemattomat henkilöt olivat myrkyllisillä voiteilla sivelleet kaikki penkit, seinät; jopa tuomiokirkon kellojen köydetkin. Eikä tämä ollut tuollainen ohimenevä, hetken mielenliikutuksen synnyttämä huhu; kaikki silloisten kirjailijain ajankuvaukset — muutamat useita vuosia myöhemminkin kirjoitetut — mainitessaan tämän tapauksen väittävät yhtä varmasti sen todenperäisyyttä. Olisipa pakko arvailla todellista asianlaitaa, ellei se selviäisi eräästä terveyslautakunnan maaherralle kirjoittamasta kirjelmästä, jota säilytetään San Fedelen arkistossa, jonka sieltä olemme löytäneet ja josta lainaamamme kohdat olemme painattaneet kursiivilla.
Seuraavana aamuna uusi, eriskummaisempi ja merkitsevämpi näky kiihoitti asujanten katseita ja mieliä. Kaikissa kaupunginkortteleissa näki laajoilla alueilla ovet ja talojen etusivut tahratun jonkinlaisella vaaleankeltaisella likaisella töherryksellä, joka tuntui olevan niihin painettu pesusienellä. Joko tämä johtui rikollisesta halusta synnyttää yleisempää ja melukkaampaa kauhua, tai vielä rikollisemmasta pyrkimyksestä lisätä yleistä sekasortoa ja hämmennystilaa tai vielä jostakin toisesta vaikuttimesta. Tämä tapaus on muuten niin selvästi todistettu, että tuntuisi järjettömämmältä olettaa sen nojaavan sairaaloisen mielikuvituksen unikuviin kuin johtuvan ilkivaltaisuudesta, sillä eihän tämä suinkaan ollut ensimäinen, eikä liioin viimeinen senlaatuinen ilmiö. Ripamonti, joka usein puhuessaan tällaisista voiteluista, useimmiten ivaa yleistä herkkäluuloisuutta, vakuuttaa nähneensä tämän töhräyksen ja kuvaa sitä.
Yllämainitussa kirjeessä terveyslautakunnan jäsenet kertovat asian samaan tapaan; he puhuvat tällä aineella koiriin nähden tehdyistä kokeista, joilla ei ollut mitään pahoja seurauksia; he lisäävät, että tämä uhkateko pikemmin johtui julkeasta vallattomuudesta kuin rikollisesta tarkoituksesta. Tämä vakaumus osoittaa, että he vastaiseksi olivat tarpeeksi levollisia, niin että tasapuolisesti saattoivat asioita arvostella. Muut ajantiedot — emme puhu näiden antamista itse tapahtuman todistuksista — vakuuttavat samalla että alussa oli useimpien vakaumus se, ettei tuo teko voinut johtua muusta kuin huonosta pilasta, ilkeästä päähänpistosta. Ei yksikään mainitse henkilöitä, jotka olisivat vastustaneet tätä selitystä. Ja varmaankin he olisivat niitä maininneet, jos sellaisia olisi ollut, vaikkapa vaan huomauttaakseen heidän nurinkurisuuttaan.
En luulisi aiheettomaksi tässä koota ja esittää kuuluisan houru-tilan yksityiskohtia, ne kun ovat suureksi osaksi epäselviä tai osaksi vallan tuntemattomia. Sillä erehdyksissä ja eritoten suuren joukon erehdyksissä minusta tuntuu mieltäkiinnittävimmältä ja hyödyllisimmältä tutkia juuri niiden kehityskulkua, niitä muotoja, joihin ne ovat verhoutuneet ja tapaa, miten ne ovat saattaneet tarttua mieliin ja lopulta vallata ne.
Kaupunki, joka oli suuren levottomuuden alaisena, joutui nyt täydelliseen sekasortoon. Talojen omistajat kärvensivät palavilla oljilla kaikki talojensa tahratut paikat; ohikulkijat pysähtyivät, kauhistuivat, värisivät. Muukalaiset yksistään tämän ominaisuutensa vuoksi joutuivat epäluulon alaisiksi, ja kun heidät helposti tunsi puvuistaan, rahvas vangitsi heidät kadulla ja sulki vankilaan. Vangituita kyseltiin ja tutkittiin, samoin vangitsijoita ja todistajia; ei löydetty ainoatakaan syyllistä. Mielet olivat vielä tarpeeksi selvät voidakseen epäillä, punnita ja käsittää. Terveyslautakunta julkaisi asetuksen, mikä lupasi palkinnon ja rankaisemattomuuden sille, joka voisi antaa selviä tietoja teon toimeenpanijoista. Koska meistä joka tapauksessa ei näytä sopivalta, näin sanovat nuo herrat mainitussa kirjoitelmassa, joka on päivätty toukokuun 21 päivä, mutta joka ilmeisesti oli kirjoitettu jo 19, mikä esiintyy painetun asetuksen alalaidassa, että tämä rikos missään suhteessa voisi jäädä rankaisematta, varsinkin näin vaarallisina ja epäluulonalaisina aikoina, niin olemme, kansan tyydytykseksi ja rauhoittamiseksi ja saadaksemme ilmi tietoja tästä teosta, tänä päivänä tämän asetuksen julkisuuteen saattaneet, j.n.e. Itse asetuksessa ei kuitenkaan sanallakaan, ei ainakaan suoranaisesti, mainittu tuota viisasta ja rauhoittavaa olettamusta, jonka olivat saattaneet maaherran tietoon, ja tämä vaiteliaisuus osoittaa, miten hurja oli kansan harhaluulo ja miten moitittava oli lautakunnan myöntyväisyys, sitä rikollisempi, kun se seurauksiltaan saattoi olla varsin turmiollinen.
Sillävälin kuin terveyslautakunta tiedusteli, olivat monet kansan keskuudessa, kuten usein sattuu, jo löytäneet. Niistä, jotka varmasti luulivat tuota töhräysainetta myrkylliseksi voiteeksi, toiset väittivät, että se oli Gonzalo Fernandez de Cordovan toimeenpanemaa kostoa niiden solvausten johdosta, jotka hänen lähtiessään olivat tulleet hänen osakseen; toiset taas, että se oli kardinaali Richelieun juoni, minkä tarkoituksena muka oli tehdä Milano tyhjäksi asukkaista ja sitten helposti anastaa se. Toiset, minkä nojalla lienevätkin sen tehneet, väittivät ilkityön toimeenpanijoiksi kreivi Collaltoa, Wallensteinia tai jotain milanolaista aatelismiestä, jopa muitakin henkilöitä. Eikä puuttunut niitä, kuten jo mainitsimme, jotka pitivät tekoa pelkkänä ilkeänä kepposena, sanoen sen toimeenpanijoiksi koululaisia, nuoria herroja ja upseereja, jotka ikävystyivät Casalea piirittäessään. Mutta sittemmin, kun ei nähty, niin kuin alussa oli pelätty, siitä syntyvän mitään tartuntaa eikä yleistä tuhoa, tämä luultavasti oli syynä siihen, että tämä ensi kauhu hetkeksi tyyntyi, ja että koko juttu oli tai näytti olevan vaipunut unhoitukseen.
Oli olemassa muutamia henkilöitä, jotka eivät vielä uskoneet ruton puhkeamiseen. Ja kun sekä sairaalassa että kaupungilla siellä täällä joku potilas parani, "rahvas ja monet asiasta tiedon saaneet lääkäritkin — ilmeisen selvyyden voittaman mielipiteen viime todisteluissa on aina jotain mieltäkiinnittävää — väittivät, ettei tuo tauti ollutkaan oikeata ruttoa, muutenhan kaikki olisivat siihen kuolleet".[53] Poistaakseen kaikki epäilykset terveyslautakunta keksi asianhaarojen mukaisen keinon, silminnähtävän todistuksen, jommoista tämä aika vaati tai saattoi johdattaa mieleen.
Eräänä helluntain juhlapäivänä oli kaupungin asukkailla tapana joukoittain lähteä San Gregorion hautausmaalle, joka sijaitsi Itäisen portin edustalla, rukoilemaan edelliseen ruttoon kuolleiden ja sinne haudattujen puolesta. Kun tämä uskonnollinen tapa vähitellen oli huonontunut huvitus- ja komeilutilaisuudeksi, jokainen lähti sinne yllään parhaat vaatteensa. Samana päivänä oli muiden uhrien joukossa kokonainen perhe kuollut ruttoon. Suurimman väentulvan kestäessä, keskellä vaunuja ja jalkalaisia kuljetettiin tämän perheen jäsenten ruumiita, terveyslautakunnan määräyksestä, mainitulle kirkkomaalle; ne olivat avoimissa ruumisvaunuissa vallan alastomina, jotta kansa saattoi nähdä niissä ruton selvät merkit ja inhoittavan leiman.
Kauhunhuuto kohosi kaikkialla, mistä nuo ruumisvaunut kulkivat ohi; pitkällinen murina kuului niiden jälessä, liikkui niiden edellä. Siitäperin alettiin yleisemmin uskoa ruttoon; mutta se itsekin päivä päivältä voitti yhä enemmän alaa. Ja tämä lukuisasti koolle tullut väenpaljous epäilemättä melkoisesti edisti sen levenemistä.
Alussa siis ei mitään ruttoa, ei ollenkaan mitään; olipa kielletty sen nimeäkin mainitsemasta. Sitten seurasi rutontapaista kuumetta; käsite pääsi voimaan, mutta epäsuorasti laatusanan muodossa. Vähän myöhemmin ei vieläkään oikeata ruttoa, toisin sanoen, oikeastaan ruttoa, mutta erityisellä tavalla käsitettynä; ei oikeata ruttoa, mutta jotain, jolle ei keksitä toista nimeä. Lopuksi ruttoa, ilman epäilystä ja vastustusta. Mutta siihen liittyy jo toinen käsite, nimittäin myrkytys ja ilkiteko, mikä muuttaa ja sekoittaa pois tuon sanan ilmaisemaa käsitettä, jota ei enää voida välttää.
Luullakseni ei tarvitse olla kovin perehtynyt käsitteiden ja sanojen kehityshistoriaan, huomatakseen, että monet niistä ovat kulkeneet samaa tietä. Kiitos taivaan, ei niitä ole monta tämänlaatuista ja näin tärkeätä, jotka ovat selvinneet tällä hinnalla ja joihin on liittynyt tämänluontoisia lisäntöjä.
Olisi kuitenkin mahdollista, sekä suurissa että pienissä asioissa, suureksi osaksi välttää tuota pitkää ja mutkikasta tietä, jos noudattaisi jo ammoisista ajoista suositeltua menettelytapaa, nimittäin havaitsemista, kuuntelemista, vertailua ja mietintöä ennen puhumista.
Mutta tämä seikka yksinään, nimittäin puhuminen, on siihen määrään helpompi ja yksinkertaisempi kuin nuo kaikki muut yhteensä, että meitä, jotka viehätymme puhumaan, sopinee hieman lempeämmin tuomita.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun päivä päivältä kävi yhä vaikeammaksi tyydyttää asianhaarojen asettamia surullisia vaatimuksia, oli toukokuun 4:nä päivänä dekurionien neuvostossa päätetty vedota maaherran armeliaisuuteen ja apuun. Jo 22 päivä samaa kuuta kaksi neuvoston jäsentä lähetettiin sotaleiriin esittämään kaupungin kärsimystä ja ahdinkotilaa: kulut äärettömiä, rahasto tyhjennettynä ja velanalaisena, tulevat saatavat jo pantattuina, mikä kaikki oli seuraus yleisestä köyhtymisestä, joka taas oli johtunut eri syistä ja etenkin sotilasten toimeenpanemista vahingoista. Noiden henkilöiden tuli sitäpaitsi huomauttaa maaherralle, että kumoamattomien lakien ja tapojen mukaisesti ja Kaarle Viidennen erityisen julistuksen nojalla ruttotaudista aiheutuneet kulut olivat suoritettavat valtion rahastosta, että vuoden 1576 kestäneen ruton aikana maaherra, markiisi Ayamonte, oli lakkauttanut kaikki kuninkaalliset verot ja lisäksi avustanut kaupunkia itse kamarin myöntämillä neljälläkymmenellä tuhannella kulta-scudolla. Lopuksi tuli noiden lähettien pyytää neljää seikkaa: että verot nyt, kuten silloinkin oli lakkautettavat; että kuninkaallinen kamari myöntäisi raha-apua; että maaherran oli annettava kuninkaalle tieto kaupungin ja maakunnan surkeasta tilasta; että suojelisi uusilta sotilasryöstöiltä jo edellisten uuvuttamaa ja tuhoamaa herttuakuntaa. Spinola vastasi lohduttaen heitä säälillään ja uusilla kehoituksilla. Hän sanoi suuresti valittavansa, ettei voinut olla Milanossa käyttääkseen kaikkea huoltaan onnettoman kaupungin kärsimystaakan huojentamiseen, mutta toivovansa että arvoisien herrojen harras into oli kaikesta huolehtinut, ja että nyt elettiin aikana, jolloin ei saanut surra kuluja, vaan jolloin joka tavoin piti ponnistella viimeiseen asti. Mitä tulee suoranaisiin pyyntöihin, sanoi hän parhaan taitonsa mukaan ottavansa ne huomioon, mikäli asianhaarat ja pakoittavat seikat sitä sallivat. Siinä kaikki. Käytiin siellä uudelleen, palattiin uudelleen, pyydettiin ja vastattiin toistamiseen, mutta en mistään ole huomannut, että olisi saavutettu vakavia päätöksiä.
Myöhemmin, kun rutto oli ylimmillään, maaherra katsoi tarpeelliseksi avoimen kirjeen muodossa luovuttaa toimintavaltansa suurkansleri Ferrerille, hänen itsensä kun oli pakko, kuten kirjoitti, kiinnittää kaikki huomionsa sodan asioihin.
Samanaikuisesti dekurionit olivat tehneet toisenkin päätöksen, nimittäin pyytää kardinaali-arkkipiispaa määräämään toimeenpantavaksi juhlallista kulkuetta, missä kaupungilla kannettaisiin Pyhän Kaarlen ruumista.
Tuo kelpo hengenmies kielsi tämän monestakin syystä. Häntä ei miellyttänyt tämä luottamus mielivaltaiseen keinoon; toiselta puolen hän pelkäsi, että, ellei tulos vastannut yleistä odotusta, mikä oli pelättävissä, luottamus saattaisi muuttua pahennukseksi.[54] Lisäksi hän pelkäsi, että jos todella oli olemassa myrkyttäjiä, joista puhuttiin, tarjoaisi kulkue ylen suotuisan tilaisuuden heidän rikoksilleen; ja että jos niitä ei ollut, niin suuri väenpaljous itsessään aiheuttaisi yhä suurempaa tartunnan levenemistä, mikä vaara oli paljoa arveluttavampi ja todellisempi. Tulee ottaa huomioon, että myrkyttämisien epäileminen, joka hetkeksi oli heikennyt, joku aika sitten oli herännyt entistään yleisempänä ja rajumpana.
Oli taas nähty tai luultu nähtävän seinät, julkisten rakennusten portit, talojen ovet, kolkutusvasarat myrkkyvoiteilla tahratuiksi. Uutinen tästä havainnosta kiiti huulilta huulille, ja niinkuin käy varsinkin mielten ollessa kovin kiihoittuneina, kuuleminen teki saman vaikutuksen kuin näkeminen. Mielet katkeroittuivat yhä enemmän niin paljosta kurjuudesta, täyttyivät epätoivolla vaaran uhkaavasta itsepäisyydestä ja takertuivat sentähden kernaammin tähän uskoon, sillä viha synnyttää rankaisemisen halua. Ja kuten vallan oikein on huomauttanut eräs sangen henkevä mies,[55] mielessään vihaa kantava ihminen kernaammin laskee kärsimykset inhimillisen ilkeyden syyksi, jolle saattaa kostaa, kuin sellaisen aiheen syyksi, jonka suhteen ei saata muuta tehdä kuin tyytyä ja alistua.
Hieno, silmänräpäyksessä ja ytimiin tunkevasti vaikuttava myrkky — siinä sanoja, jotka riittivät selittämään taudin raivokkaisuutta ja kaikkia sen käsittämättömimpiä ja tavattomimpia kohtauksia. Sanottiin tätä myrkkyä kokoonpannuksi rupisammakoista, käärmeistä, ruttotautisten verestä ja syljestä, sanalla sanoen kaikesta, mitä ikinä villi ja hillitön mielikuvitus saattoi kuvitella kamalaa ja inhoittavaa. Tämän lisäksi luultiin harjoitettavan noitumista, minkä katsottiin tekevän joka seikan mahdolliseksi, mikä kumosi jokaisen järkevän vastasyyn ja ratkaisi jokaisen vaikeuden. Kun ei vaikutus välittömästi ollut seurannut ensimäistä myrkkyvoitelua, selitettiin tämä hyvin helposti: se oli muka ollut vasta-alkajamyrkyttäjien epäonnistunut yritys; mutta nyt tuo taito oli kehittynyt täydelliseksi ja tahto käynyt itsepintaisemmaksi tuon pirullisen ilkityön toteuttamisessa. Sitä, joka nyt enää olisi tahtonut väittää, että tuo oli ollut pelkkää pilaa, joka olisi kieltänyt, että oli olemassa salaliitto, olisi pidetty sokeana, itsepäisenä, ellei häntä olisi suorastaan epäilty henkilönä, jolla oli etua siitä, että käänsi pois totuudesta yleisen huomion, kanssarikollisena, myrkkyvoitelijana. Tämä sana oli pian joka suussa, muuttui juhlalliseksi ja hirvittäväksi. Kun kerta oli tämä vakaumus, että nimittäin oli olemassa myrkkyvoitelijoita, pidettiin melkein välttämättömänä, että ne saatiin ilmi. Kaikki urkkivat tarkkaavaisina. Joka askel saattoi herättää epäluuloa.
Ja epäluulo muuttui helposti varmuudeksi, varmuus raivoksi.
Ripamonti mainitsee siitä pari esimerkkiä, huomauttaen, ettei hän valinnut niitä kaikkein järkyttävimmistä, mitkä joka päivä esiintyivät, vaan niistä, jotka itse omin silmin liiankin hyvin oli nähnyt.
Pyhän Antoniuksen kirkossa, missä vietettiin jotain kirkollista juhlaa, eräs yli kahdeksankymmenen ikäinen vanhus aikoi, rukoiltuaan polvillaan, istuutua, ja pyyhki sitä ennen vaippansa liepeellä pölyn pois penkiltä.
— Tuo vanhus voitelee penkkejä! huusivat yhteen ääneen muutamat naiset, jotka olivat huomanneet tuon liikkeen.
Kirkossa — niin todella kirkossa! — oleva väki hyökkäsi vanhuksen kimppuun: hänen valkoista tukkaansa raastettiin, häntä ruhjottiin nyrkiniskuilla ja potkuilla, hänet laahattiin ulos kirkosta puolikuolleena ja sitten vankilaan, tuomarin eteen, kidutukseen. — "Näin omin silmin, miten häntä laahattiin", sanoo Ripamonti; "miten tämä kauhea kohtaus päättyi, sitä en koskaan saanut tietää; mutta en luule tämän onnettoman voineen senjälkeen elää kuin ainoastaan muutaman hetken".
Toinen tapaus, joka sattui seuraavana päivänä, oli yhtä omituinen, vaikka ei yhtä surkea. Kolme ranskalaista nuorta miestä, kirjailija, maalaaja ja mekaanikko, oli tullut Italiaan tutkimaan muinaisesineitä ja ansaitsemaan hieman rahoja. He olivat lähestyneet erästä tuomiokirkon ulkopuolista osaa ja pysähtyivät siihen tarkkaavaisesti katselemaan. Yksi, kaksi, useampi ohikulkija seisahtui; muodostettiin piiri heidän ympärilleen ja pidettiin tarkoin silmällä noita nuoria miehiä, joiden puvut, tukanmuoto ja matkalaukut ilmaisivat muukalaista, ja mikä pahempi oli, ranskalaista. Ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, että seinä todella oli marmoria, he ojensivat käsiään.
Muuta ei tarvittu.
Silmänräpäyksessä heidät piiritettiin, heihin käytiin käsiksi, heitä pideltiin pahoin, heidät laahattiin ja tuupattiin nyrkeillä vankilaan. Onneksi oikeudenpalatsi oli lähellä tuomiokirkkoa ja vielä suuremmaksi onneksi heidät huomattiin syyttömiksi ja päästettiin vapaiksi.
Eikä sellaisia seikkoja tapahtunut yksistään kaupungissa; raivo oli levinnyt samoin kuin tartunta. Matkustaja, jonka maalaiset kohtasivat syrjässä valtatiestä tai jonka itse valtatiellä nähtiin astuskelevan hitaasti tai paneutuvan loikomaan hieman levähtääkseen, tuntematon henkilö, jolla kasvoissaan oli jotain tavatonta, tai epäluuloa herättävää kasvoissa tai puvussa, kävi oitis myrkkyvoitelijasta. Jos silloin kuka tahansa huudahti, jos lapsikin parahti, hälyytettiin ihmisiä koolle ja riennettiin paikalle. Onnettoman yli ropisi silloin kivisade, tai käytiin häneen raivokkaasti käsiksi ja laahattiin vankilaan.
Ja vankila oli määräaikaan asti pelastuksen satama.
Mutta dekurionit, joilta viisaan kirkonmiehen kielto ei ollut riistänyt rohkeutta, toistivat pyyntönsä, jota yleisön toivomus melukkaasti kannatti. Kardinaali vastusti vielä jonkun aikaa ja koetti uudelleen saada heidät luopumaan tuosta ajatuksesta. Se oli kaikki, minkä yhden miehen terve äly saattoi tehdä vastustaessaan aikansa nurinkurisuutta ja rahvaan tungettelevia vaatimuksia. Kun ottaa huomioon tämän ajan mielipiteiden luonteen ja että ainoastaan epämääräisesti pelättiin, jopa vastustettiin kulkueen tuottamaa vaaraa, joka silloin ei likimainkaan ollut niin selvä kuin meille tänään, ei ole vaikeata ymmärtää, miten toisten huonot perusteet saattoivat kardinaalin mielessä syrjäyttää hänen hyvät perusteensa. Oliko, siis siinä suostumuksessa, johon hän lopulta myöntyi jokunen määrä tahdon heikkoutta — sellaiset kysymykset kuuluvat ihmissydämen salaperäisiin arvoituksiin. Varmaa on ainakin, että jos yleensä näyttää siltä, kuin olisi oikeus laskemaan joku erehdys kokonaan järjen syyksi ja vapauttaa omatunto kaikesta syystä, tämä voi epäilemättä tapahtua kun on kysymys tuollaisista harvoista valioihmisistä — ja kardinaali Borromeo kieltämättä oli niitä — joiden kaikki teot koko heidän elämänsä aikana ilmeisesti ja epäröimättä ovat totelleet omantunnon ääntä, lukuunottamatta minkäänlaista ajallista etua.
Kardinaali myöntyi siis lopulla hartaisiin ja toistuneisiin pyyntöihin. Hän antoi luvan kulkueen pitämiseen ja lisäksi hän suostui siihen, että arkku, johon oli suljettu Pyhän Kaarlen maalliset jäännökset, asetettaisiin kahdeksan päivän ajaksi nähtäväksi tuomiokirkon pääalttarille.
En ole mistään huomannut, että terveyslautakunta tai muut viranomaiset olisivat tätä vähääkään vastustaneet tai luvan johdosta tehneet muistutuksia. Mainittu lautakunta ainoastaan määräsi muutamia varokeinoja, jotka ehkäisemättä vaaraa ainoastaan osoittivat, että sitä pelättiin. Se julisti ankarampia määräyksiä, jotka kielsivät kansaa ulkoa tunkemasta kaupunkiin; ja ollakseen varma näiden määräyksien noudattamisesta, se suljetutti kaupungin portit. Samoin se tahtoi, mikäli mahdollista, sulkea pois tästä väenpaljoudesta ruton tartuttamat ja siitä epäillyt henkilöt, ja antoi tätä varten naulata kiinni eristettyjen talojen ovet, joita taloja, jos saatamme uskoa erään kirjailijan yksinkertaista tiedonantoa, oli luvultaan noin viisisataa.[56]
Kolme päivää käytettiin valmistuksiin. Kesäkuun 11 päivä, joka oli tilaisuutta varten määrätty, kulkue päivän valjetessa lähti liikkeelle tuomiokirkosta. Etunenässä kulki pitkä jono kansaa, enimmäkseen naisia, joista toisilla pää ja kasvot olivat avaran mustan harson peitossa, toiset taas avojaloin ja karkeakuteisissa puvuissa. Sitten seurasivat ammattikunnat liput edellä, hengelliset veljeskunnat erimuotoisissa ja -värisissä puvuissaan; sitten eri munkkikunnat ja papisto, jokainen yllään arvomerkkinsä ja kantaen kädessään palavaa vahakynttilää. Keskellä, kokonaisen soihtumetsän ympäröimänä ja äänekkäimpien laulujen kaikuessa kannettiin upean verhokatoksen alla pyhimysarkkua, ja kantajina oli neljä mitä komeimmin puettua kaniikkia, jotka vähän väliä vuorottelivat. Arkun kristallilaitojen läpi näki kunnioitetun pyhimysruumiin, puettuna loistavaan piispanpukuun, päässä hiippa. Ja muuttuneessa ja muodottomaksi käyneessä näössä saattoi vielä eroittaa jälkiä entisistä piirteistä, jommoisina niitä esittivät muotokuvat ja jommoisina muutamat muistivat häntä nähneensä ja ihailleensa hänen eläessään.
Sielunpaimen-vainajan maallisten jäännösten jälessä, kertoo Ripamonti, jolta parhaasta päästä lainaamme tämän kuvauksemme, kulki arkkipiispa Federigo, ollen häntä lähinnä persoonansa, kuten myös ansioidensa, verensä ja arvonsa puolesta. Välittömästi hänen jälessään seurasi toinen osa papistoa, sitten tulivat virkamiehet täydessä juhlapuvussa, sitten aateliset, joista toiset upeissa vaatteissa, ikäänkuin kunnioittaakseen kirkollisen menon juhlallisuutta, toiset surupuvuissa jopa avojaloin, säkkikankaasta tehdyissä vaatteissa ja kaapu vedetty yli kasvojen, kaikki suuri vahasoihtu kädessä. Lopuksi seurasi muuta sekalaista väkeä.
Pitkin koko kulkueen tietä, kadut olivat komeasti koristetut, kuin suurimpina juhlapäivinä. Rikkaat olivat kantaneet esille loistavimmat huonekalunsa; köyhien talojen etusivut oli koristettu naapurien tai yleisen kassan varoilla. Missä verhojen asemesta, missä itse verhoilla lehdekkäitä oksia; kaikkialla riippui maalauksia, mielilauselmia; ikkunalaudoille oli asetettu maljakkoja, muinaisaikuisia taideteoksia, kallisarvoisia esineitä. Kaikkialla paloi kynttilöitä. Useiden ikkunoiden ääressä muusta maailmasta eroitetut potilaat katselivat juhlakulkuetta ja yhtyivät ohikulkevien rukouksiin. Muut kadut olivat autiot, väestä tyhjät, lukuunottamatta aniharvoja, jotka samoin ikkunoistaan kuuntelivat kumeata kohinaa tai kiipesivät katoille — ja näiden joukossa nähtiin nunniakin — voidakseen kenties sieltä edes kaukaa nähdä tuota pyhää arkkua, kulkuetta, jotakin.
Kulkue liikkui läpi joka kaupunginkorttelin. Joka kadunristeyksessä ja pienellä torilla, joita oli etukaupunkiin päättyvien pääkatujen suulla, joilla silloin vielä oli tuo vanha nimi carrobi, ja joita tätänykyä on vaan yksi jälellä, kulkue pysähtyi ja pyhimysarkku laskettiin maahan sen ristin viereen, jonka Pyhä Kaarle oli pystyttänyt jokaiseen tuollaiseen kadunkulmaukseen edellisen ruton aikana, ja joita vielä tänäänkin näkee muutamia pystyssä. Näin ollen kulkue ehti palata takaisin tuomiokirkkoon vasta keskipäivän jälkeen.
Ja seuraavana päivänä, jolloin parhaillaan mielissä vallitsi tuo ylväs luottamus, jopa useissa kiihkoinen varmuuskin, että kulkue ehdottomasti oli tehnyt lopun rutosta, silloin kuolleiden luku kasvoi joka säätyluokassa, kaikissa kaupunginosissa ja lisäksi niin suunnattomasti, niin rajun vauhdikkaasti, että melkein jokainen huomasi, että juuri kulkue oli tämän syynä tai ainakin aiheuttavana tilaisuutena. Mutta oi yleisen harhaluulon hämmästyttävää ja surkuteltavaa voimaa! Enemmistö ei johtanut tätä vaikutusta niin suuren ihmisjoukon monituntisesta yhteensulloutumisesta ja lukemattomien kosketusten monistumisesta, vaan katsoi onnettomuuden syyksi sitä helppoutta, joka oli tarjoutunut myrkkyvoitelijoille suurin piirtein toimeenpanemaan jumalatonta hankettaan.
Väitettiin, että he olivat sekaantuneet joukkoon ja myrkkyvoiteillaan saastuttaneet niin useita kuin suinkin olivat voineet. Mutta kun tämä ei näyttänyt riittävältä ja tarkoituksenmukaiselta keinolta aikaansaamaan niin suurta ja kaikissa säätyluokissa laajalle levinnyttä kuolevaisuutta, ja kun, kuten näyttää, oli mahdotonta epäluulon tarkkaavan ja urkkivan silmän huomata ainoatakaan voide-tahraa tai -pilkkua kulkueen varrella, turvauduttiin tämän seikan selittämiseksi tuohon toiseen keksintöön, joka jo oli vanha ja tunnustettu Europan tieteessä, nimittäin myrkyllisiin ja tuhoaviin pöly-jauheisiin. Sanottiin siis, että tällaisia jauheita oli levitetty kaduille ja etenkin kulkueen pysähdyspaikkoihin, ja että ne olivat tarttuneet vaatteiden laahuksiin ja vielä enemmän jalkoihin, joista useat sinä päivänä olivat kulkeneet paljaina. "Täten", huomauttaa tämän johdosta eräs sen ajan kirjailija,[57] "tuo sama kulkue-päivä näki hurskauden törmäävän yhteen jumalattomuuden, vilpillisyyden vilpittömyyden, tappion voiton kanssa". Mutta sitävastoin poloinen ihmisymmärrys törmäsi yhteen omien luomiensa harhaluulojen kanssa.