Tästä päivästä alkaen tartunnan tuhot kasvamistaan kasvoivat. Lyhyen ajan kuluttua tuskin enää oli ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut ruton saastuttama. Varsin pian sairaalan potilasluku, yllämainitun Somaglian tiedonannon mukaan, kohosi kahdesta tuhannesta kahteentoista tuhanteen. Myöhemmin, näin väittävät melkein kaikki kronikankirjoittajat, se kohosi kuuteentoista tuhanteen. Heinäkuun 4:ntenä päivänä, kuten olen huomannut eräästä terveyslautakunnan jäsenten kirjelmästä maaherralle, jokapäiväisen kuolevaisuuden lukumäärä kohosi yli viidensadan. Myöhemmin, ruton ollessa ylimmillään, tämä luku, yleisimmän arvioimisen mukaan, vaihteli tuhannen kahdensadan ja tuhannen viidensadan välillä, ja jos tahdomme uskoa Tadinoa, se nousi muutamina päivinä yli kolmentuhannen viidensadan.
Nyt saattaa kuvitella miten suurta tuskaa tunsivat dekurionit, joiden niskoille oli jäänyt koko taakka tyydyttää yleistä tarvetta ja korjata, mikä oli korjattavissa näin suuressa onnettomuudessa. Joka päivä täytyi hankkia sijaan ja lisätä kaikennäköisissä yleisissä toimissa palvelevia henkilöitä. Näitä olivat niin sanotut monatti; tällä vanhalla ja synnyltään tuntemattomalla nimellä mainittiin, henkilöitä, jotka näinä vaikeina ruton aikoina suorittivat tuskallisinta ja vaarallisinta työtä, mikä oli siinä, että korjasivat ruumiit taloista, kaduilta, sairaalasta, että kuljettivat ne hautoihin ja hautasivat ne, että lisäksi veivät potilaat sairaalaan, hoitivat heitä, polttivat saastutettuja esineitä ja puhdistivat epäiltyjä. Noita henkilöitä olivat niinikään varoittajat (apparitori), joiden erityisenä tehtävänä oli astua kuljetusvaunujen edellä ja kelloa kilisyttäen varoittaa ohikulkijoita väistymään syrjään. Lopuksi oli toimitusmiehiä (commissari), joiden tehtävänä oli järjestää eri virkailijoiden toimet, minkä tekivät terveyslautakunnan välittömän määräyksen alaisina. Sitäpaitsi oli pidettävä huoli siitä, että sairaalassa oli lääkäreitä, kirurgeja, lääkkeitä, ruokavaroja, laajan sairashoidon kaikkia välikappaleita; olipa myös hankittava uusia huoneita uusiin tarpeisiin.
Tähän tarpeeseen pystytettiin kiireisesti laudoista ja oljista kojuja sairaalan sisäpihalle; toinenkin sairaala rakennettiin, samoin kokoonpantu niinikään kojuista ja lauta-aidan ympäröimänä; siihen mahtui neljätuhatta henkeä. Ja kun tämäkään ei riittänyt, päätettiin rakentaa vielä kaksi uutta sairaalaa. Itse työhönkin jo ryhdyttiin. Mutta kun kaikenlaisia keinoja puuttui, ne jäivät keskeneräisiksi. Keinot, henkilökunta, rohkeus väheni, mikäli tarve kasvoi.
Toimeenpano jäi yhä tuumista ja määräyksistä jälelle; ainoastaan epätäydellisesti, sanoillakin, tyydytettiin mitä välttämättömimpiä tarpeita, jotka olivat vallan ilmeisiä. Mutta ei siinä kyllin. Jouduttiin sellaiseen voimattomuuden ja epätoivon tilaan, että laiminlyötiin monet näistä tarpeista, jopa kaikkein säälittävimmät ja huutavimmat. Täten esimerkiksi huolenpidon puutteessa kuoli suuri joukko lapsia, joiden äidit olivat kuolleet ruttoon. Terveyslautakunta ehdoitti, että rakennettaisiin turvakoti näille pienille orporaukoille, tai että ainakin jotain tehtäisiin heitä varten; mutta se ei voinut aikaansaada mitään. "Joka tapauksessa", sanoo Tadino, "tulee säälien antaa anteeksi kaupungin dekurioneille, joita hämmensi, häiritsi ja ahdisti hillitön ja mistään välittämätön raaka sotaväki, mikä oli vielä paljoa julkeampi onnettoman herttuakunnan muissa osissa, varsinkin kun ei mitään apua, ei mitään tehokasta välitystä voitu saada maaherran puolelta. Tämä ainoastaan vastasi, että oli sota-ajat ja että täytyi hyvin kohdella sotamiehiä".[58] Niin tärkeätä muka oli valloittaa Casale! Niin ihanalta näytti voiton tuottama kunnia, riippumatta siitä syystä ja päämäärästä, joiden vuoksi taisteltiin!
Avara, mutta ainoa yhteishauta, joka oli kaivettu lähelle sairaalaa, oli täpö täynnä ruumiita, ja joka päivä jäi sekä tässä että muissa kaupunginosissa hautaamatta ruumiita, joiden luku kasvamistaan kasvoi; näin ollen virkamiesten, jotka turhaan olivat hakeneet käsivarsia suorittamaan tätä surullista työtä, oli pakko tunnustaa, etteivät enää tietäneet, mihin keinoon turvautua. Ja mahdotonta on tietää, miten olisi päättynyt tämä tila, ellei olisi ilmaantunut tavaton apu.
Terveyslautakunnan puheenjohtaja, ollen vallan epätoivoisena, meni kyynelsilmin anomaan apua niiltä kahdelta kunnon kapusiinimunkilta, jotka olivat sairaalan hallinnon esimiehinä. Veli Michele lupasi hänelle puhdistaa kaupungin ruumiista neljän päivän sisällä ja kahdeksan päivän kuluessa kaivattaa riittävästi hautoja, ei ainoastaan hetken tarpeita varten, vaan myös tyydyttämään sitäkin tarvetta, mitä pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa saattoi odottaa.
Erään virkaveljensä ja muutamien terveyslautakunnan virkamiesten seurassa, jotka puheenjohtaja tähän tarkoitukseen oli antanut hänen käytettäväkseen, hän läksi kaupungista värväämään maalaisia. Ja osaksi terveyslautakunnan arvon, osaksi luostariveljen puvun ja sanojen nojalla, tämän onnistui koota lähes kaksisataa maalaisasukasta, jotka ryhmitti kolmeen eri paikkaan hautoja kaivamaan. Sitten hän lähetti sairaalasta monattoja kokoamaan ruumiita ja määräpäivänä hän oli täyttänyt lupauksensa. Kerran sairaala oli vailla lääkäreitä. Ja ainoastaan tarjoamalla korkeita palkkoja ja arvoasteita ja suurta vaivaa näkemällä vasta jonkun ajan kuluttua niitä saatiin, mutta vallan riittämättömästi. Usein muonavaratkin siellä loppuivat, niin että täytyi pelätä nälkäkuolemaakin. Ja monesti, kun ei enää tiedetty, mihin keinoihin ryhdyttäisiin tärkeimpien tarveaineiden hankkimista varten, ilmestyi runsasta avustusta, mitä äkkiarvaamatta lahjana tarjosi yksityinen armeliaisuus. Sillä keskellä yleistä hämmennystilaa ja sitä välinpitämättömyyttä muihin nähden, mikä aiheutui jokaisen alituisesta omasta pelontilasta, oli olemassa jalomielisiä sieluja, jotka alati olivat alttiina ihmisrakkaudelle, oli toisia, joissa ihmisrakkaus oli herännyt kaikkien maallisten ilojen ja humun herjetessä. Samoin useiden niiden henkilöiden sortuessa tai paetessa, joille oli uskottu johto ja hankinta, oli kuitenkin muutamia, jotka alati terveinä ruumiiltaan ja järkähtämättömän rohkeina uskollisesti pysyivät paikallaan. Olipa vielä toisiakin, jotka säälin valtaamina rohkeasti ottivat hartioilleen ja kantoivat huolien taakkaa, jota kantamaan ei velvollisuutensa heitä kutsunut.
Yleisempi, alttiimpi ja pysyvämpi uskollisuus olojen asettamien vaikeiden velvollisuuksien täyttämisessä ilmeni kuitenkin hengellisessä säädyssä. Sairaaloissa, kaupungilla ei heidän apunsa koskaan puuttunut. Missä vaan oli kärsimystä, siellä heitä aina tavattiin; ja heidät nähtiin sekaantuneina vaikeroiviin ja kuolon kanssa kamppaileviin, vaikka usein itse olivat sairaita ja kuolon kanssa kamppailevia. Hengelliseen avunantoon he, mikäli saattoivat, liittivät maallisen avunannon; he antoivat kaikkea sitä apua, mitä asianhaarat vaativat.
Enemmän kuin kuusikymmentä pappia kuoli ainoastaan kaupungissa, noin yhdeksästä kahdeksan.
Kuten saattoi odottaakin mieheltä sellaiselta kuin Federigo, tämä oli kaikille kehoituksena ja esikuvana. Kun hänen ympäriltään oli kuollut pois melkein koko arkkipiispan taloon kuuluva henkilökunta, häntä kehoittivat sukulaisensa, ylhäiset virkamiehet, jopa lähiseuduilla asuvat ruhtinaalliset henkilöt pakenemaan vaaraa vetäytymällä johonkin syrjäiseen huvilaan maalle. Mutta hän hylkäsi tämän neuvon ja heidän toistuvat kehoituksensa, tehden sen saman tunteen valtaamana, joka oli saattanut hänet kirjoittamaan hiippakuntansa papeille: "Olkaa pikemmin valmiit jättämään tämä kuolevainen olemassaolo kuin hylkäämään noita onnettomia, jotka ovat meidän perhettämme, meidän lapsiamme. Menkää rakastavin mielin ruttoa vastaanottamaan, ikäänkuin uutta elämää, ikäänkuin palkintoa vastaanottamaan, niin pian kuin saattaa olla sielu voitettavissa Kristukselle".[59]
Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan niistä varokeinoista, jotka eivät panneet estettä hänen velvollisuuden täyttämiselleen. Ja tässä kohdin hän antoi neuvoja ja määräyksiäkin papistolle. Mutta samalla hän ei välittänyt vaarasta, ei näyttänyt edes sitä huomaavan, silloin kun hänen hyvää tehdäkseen täytyi panna itsensä sille alttiiksi. Puhumattakaan papeista, joiden parissa hän oleskeli lakkaamatta kiittäen ja ohjaten heidän intoaan, kannustaen niitä, jotka osoittautuivat laimeiksi toimessaan, lähettäen heidät niihin paikkoihin, missä toiset olivat sortuneet, hän tahtoi, että pääsy oli vapaa hänen luokseen jokaisella, joka häntä tarvitsi. Hän kävi sairaaloissa lohduttamassa potilaita ja rohkaisemassa heidän hoitajiansa. Hän kulki kaupungilla, tuoden apua onnettomille, jotka oli suljettu taloihinsa, pysähtyen ovien kohdalle, ikkunoiden alle kuulemaan heidän valituksiaan, ja antamaan heille puolestaan lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Sanalla sanoen, hän syöksyi keskelle ruttoa, eli keskellä sitä ja ihmetteli itsekin lopulla että oli siitä pelastunut vahingoittumattomana.
Täten yleisten kärsimysten ja olevien olojen pitkällisen häiriintymisen aikana, olivat nämä olot sitten millaisia tahansa, näkee aina hyveen kasvavan ja käyvän ylevämmäksi; mutta samanaikuisesti yhtä yleisesti kasvaa ja kiihtyy pahanilkinen häijyys. Tämä toteutui silloinkin. Ne pahantekijät, jotka rutto säästi ja joita se ei peloittanut, saivat yleisestä hämmennystilasta, järjestysvallan täydellisestä höltymisestä uutta tilaisuutta ja vauhtia toiminnalleen ja samalla uuden varmuuden rankaisemattomuudesta. Jopa lisäksi tämän järjestysvallan harjoittaminen suureksi osaksi siirtyi heidän pahimpien ainestensa huostaan. Niinpä esim. ainoastaan tämänlaatuiset henkilöt suostuivat vastaanottamaan monattojen ja varoittajien toimen, heihin kun voimakkaammin vaikutti ryöstämis- ja hillittömyys-mahdollisuuden toivo, kuin tartunnan pelko tai mikään muu luonnollinen vastenmielisyyden tunne. Tosin nämä virkailijat olivat hyvin kovan kurin alaisia, mitä ankarimmat rangaistukset oli heille määrätty, heille oli osoitettu erityiset paikkansa ja annettu esimiehiksi tarkastajia. Näitä molemmanlaisia virkailijoita valvoivat jokaisessa korttelissa valtuutetut virkamiehet ja aateliset, joilla oli valta kokonaisuudessaan pitää silmällä, että hyvän järjestyksen vaatimuksia noudatettiin.
Tämä järjestö jatkui ja tuotti hyviä tuloksia jonkun aikaa. Mutta kun kuolevaisuus lisääntyi niin hirvittävissä määrin, ja kun samalla kasvoi yleinen hämmennys ja sekasorto, nuo konnat vapautuivat kaikesta hillitsevästä valvonnasta ja rupesivat, varsinkin monattot, mielivaltaisesti mellastamaan kaikkialla. Isäntinä, vihamiehinä he astuivat sisälle taloihin, puhumattakaan heidän ryöstöistään ja siitä tavasta, millä kohtelivat niitä onnettomia, joiden ruton vuoksi oli pakko joutua noihin käsiin; he koskettelivat noilla saastutetuilla ja rikollisilla käsillään terveitä ihmisiä, lapsia, vanhempia, aviopuolisoja, uhaten laahata heidät sairaaloihin, elleivät lunnaikseen maksaneet, tai saaneet muita maksamaan rahaa. Toiste he vaativat maksua palveluksestaan, kieltäytyen korjaamasta pois jo mädännystilassa olevia ruumiita, elleivät saaneet määräsummaansa. Väitettiin — ja toisten herkkäluuloisuuus, toisten rikollisuus saattaa uskon ja epäilyksen tässä kohdin yhtä epävarmaksi — väitettiin, ja Tadinokin niin vakuuttaa,[60] että monattot ja varoittajat tahallaan pudottivat kuljetus-rattailtaan ruton saastuttamia vaatteita, levittääkseen ja ylläpitääkseen ruttoa, joka heille oli tarjonnut tulolähteen, valtaa ja tilaisuuden juhlia.
Toiset kurjat olennot sanoivat olevansa monattoja, käyttivät, kuten nämä, jalkineissa kulkusia, mikä oli määrätty monattoille sekä merkiksi että varoitukseksi heidän lähestyessään, ja tunkeutuivat taloihin, missä harjoittivat kaikenlaisia mielivaltaisia tekoja. Toisiin avoimiin ja asukkaista tyhjiin taloihin, joissa korkeintaan oli joku sairas, joku kuoleman kanssa kamppaileva, varkaat kävivät vapaasti sisälle anastaen mitä eteen sattui. Oikeudenpalvelijat yllättivät toiset heistä ja toimittivat samaa ryöstötyötä, jopa pahempaakin.
Samanaikuisesti kuin rikollisuus, kasvoi mielettömyyskin. Kaikki vaihtelevin määrin vallalla olevat erehdykset ammensivat mielien hämmennyksestä ja kiihoituksesta tavatonta voimaa, ja matkaansaivat pikaisempia ja laajempia vaikutuksia. Ja kaikki ne olivat omiaan vahvistamaan ja suurentamaan tuota myrkkyvoiteiden kauhua, mikä seurauksiltaan ja liioitteluiltaan usein muuttui, kuten olemme nähneet, rikollisuudeksi.
Tämän oletetun vaaran kuva ahdisti ja vaivasi mieliä paljon enemmän kuin todellinen vallitseva vaara. "Ja sillävälin kuin", sanoo Ripamonti, "hajalla tai kasoissa olevat ruumiit, alati silmien edessä ja jaloissa, muuttivat koko kaupungin ikäänkuin yhdeksi ainoaksi hautuumaaksi, oli olemassa jotakin vielä synkempää, vielä rumempaa, nimittäin tuo molemmanpuolinen raivo, tuo epäluulojen hillittömyys ja hirvittävä suunnattomuus… Eipä epäilty ainoastaan naapuria, ystävää, vierasta: nuo nimet, nuo ihmisrakkauden vankimmat siteet, aviomies ja -vaimo, isä ja poika, veli ja sisar aiheuttivat kauhua. Ja kauheata on sanoa: perheen aterioita, aviovuodettakin pelättiin ansoina, myrkytyspesinä".[61]
Se laajalle levinnyt luulo, että tällainen kummallinen ja kuviteltu salajuoni todella oli olemassa, hämmensi kaiken arvostelukyvyn ja järkytti kaiken molemmanpuolisen luottamuksen perustan. Alussa oletettiin että noiden kuviteltujen myrkyttäjien vaikuttimina olivat yksistään kunnian- ja saaliinhimo, mutta sitten alettiin haaveksia ja pitää totena jonkunmoista pirullista hekkumaa, jota muka myrkyttäjät tunsivat voidellessaan, jotakin tahtoa voimakkaampaa viehätystä. Hourailevien potilaiden harhapuheita, jotka syyttivät itseään siitä, mitä olivat toisten puolelta pelänneet, luultiin ilmestyksiksi, ja ne panivat uskomaan mitä tahansa kenestä tahansa. Ja enemmän kuin puheet vaikuttivat mieliin teot, kun tapahtui, että hourivat ruttosairaat tekivät niitä liikkeitä ja elkeitä, joita olivat kuvitelleet myrkyttäjien tekevän, mikä seikka on sekä hyvin todennäköinen, että omansa paremmin selittämään tuota yleistä vakaumusta ja niin monen kirjailijan vakuutuksia.
Täten pitkällisten noitumista käsittelevien oikeusjuttujen aikana syytettyjen joskus vapaaehtoiset tunnustukset melkoisesti edistivät tässä suhteessa levinnyttä ja vallitsevaa käsitystä. Sillä kun joku käsitys pääsee juurtumaan ja yleisesti vallitsemaan, se ilmautuu joka tavoin, yrittää joka tielle, kulkee läpi kaikki vakaumuksen asteet. Ja silloin eivät kaikki tai niin useat uskoisi eriskummaisen seikan toteuttamisen mahdollisuutta, ellei ilmaantuisi niitä, jotka uskovat sitä voivansa toteuttaa.
Niistä taruista, jotka aiheutuivat näistä myrkytyshoureista, ansaitsee yksi mainitsemista, se kun saavutti yleistä luottamusta ja levenemistä.
Kerrottiin, tosin ei aina samalla tavoin — sillä olisihan se kovin tavatonta taruun nähden — mutta vähäisin toisinnoin, että joku eräänä päivänä oli nähnyt pysähtyvän tuomiokirkon torille kuuden hevosen vetämien ajoneuvojen, joissa istui seurueen ympäröimänä komeasti, mutta synkästi puettu ylhäinen henkilö, jonka ihoväri oli tummanruskea, silmät tuliset, tukka pystyssä ja huulet uhkaavasti kokoonpuristetut. Tuon henkilön katsellessa tarkkaavaisesti, vaunut olivat pysähtyneet; ajaja oli kehoittanut häntä nousemaan vaunuihin, eikä hän ollut voinut kieltäytyä. Lyhyen ajan jälkeen ajoneuvot olivat pysähtyneet ja he olivat astuneet alas palatsin ovella, minne tuo henkilö oli astunut sisälle muiden kanssa ja missä oli nähnyt miellyttävää ja kammoittavaa, kolkon autioita paikkoja ja hymyileviä puutarhoja, synkkiä luolia ja komeita saleja. Ja kaikkialla täällä aaveita, jotka neuvoittelivat. Lopuksi hänelle oli näytetty suuria raha-arkkuja ja oli sanottu, että hän niistä saattoi ottaa niin paljon rahaa kuin tahtoi, sillä ehdolla, että samalla ottaisi pienen voideastian ja että tällä voiteella sivelisi kaupungin taloja. Mutta kun hän oli kieltäytynyt sitä tekemästä, oli hän äkkiä huomannut taas olevansa samassa paikassa, mistä hänet oli vaunuihin otettu.
Tätä tarua kansa täällä yleisesti uskoi, eivätkä edes monet viisaammatkaan, kertoo Ripamonti,[62] sitä pahasti ilkkuneet. Se kiersi koko Italian ja levisi ulkomaillekin. Saksassa sitä kuvattiin vaskipiirroksessa. Mainzin vaaliruhtinas kysyi kirjeessä kardinaali Federigolta missä määrin saattoi uskoa niitä ihmeellisiä seikkoja, joiden kerrottiin tapahtuneen Milanossa. Hän sai sen vastauksen, että ne olivat pelkkiä unenhoureita.
Samanarvoiset olivat oppineiden haaveet; vaikutuksiltaan ne olivat yhtä turmiolliset. Useimmat heistä pitivät näiden onnettomuuksien enteenä ja samalla syynä pyrstötähteä, joka näyttäytyi v. 1630, sekä Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. "Mainittu liitto", kirjoittaa Tadino, "lankesi niin selvästi ja ilmeisesti yhteen vuoden 1630:n kanssa, että jokainen saattoi sen käsittää. Mortales parat morbos, miranda videntur".[63] Tämä tiedonanto, jonka syntymisaikaa ja alkuunpanijaa ei tunneta, liikkui, kuten Ripamonti huomauttaa, jokaisen suussa. Toista pyrstötähteä, joka näyttäytyi itse ruttovuoden kesäkuulla, oppineet pitivät uutena merkkinä, jopa ilmeisenä todisteena myrkytyksien olemassaolosta. He selailivat kirjoja — ja sellaisia onnettomuudeksi oli kosolta — etsien esimerkkejä ihmiskäden aiheuttamasta rutosta, kuten sanoivat. He viittasivat Liviukseen, Tacitukseen, Dioon, vieläpä Homerokseen ja Ovidiukseen ja useihin muihin vanhanajan kirjailijoihin, jotka ovat kertoneet tai maininneet samanlaisia tapauksia. Uudenaikaisista kirjailijoista oli vielä suurempi varasto. He siteerasivat satoja muita kirjailijoita, jotka järjestelmällisesti tai tilapäisesti olivat puhuneet myrkyistä, noitumisesta, voiteista ja jauheista: näitä olivat Cesalpino, Cardano, Grevino, Salio, Pareo, Schenchio, Zachia ja arvokkaasti päättääksemme, tuo pahaa onnea tuottava Delrio, jonka pitäisi olla kuuluisimpia kirjailijoita, jos näiden maine suorastaan johtuisi heidän teostensa tuottamasta hyvästä tai pahasta. Tämän samaisen Delrion yölliset valvomiset ovat riistäneet hengen useammilta ihmisiltä kuin eräiden valloittajien urotyöt. Tämän Delrion teos "Magian tutkimukset" — yhteenveto kaikesta siitä, mitä ihmiset hänen aikoihinsa asti olivat haaveilleet tästä aineesta — oli käynyt lakikirjaksi ja kumoamattomaksi ojennusnuoraksi ja oli vuosisadan ajan lain tukemien, hirvittävien ja alinomaisten kidutusten ja mestausten oppaana ja kiihoittimena.
Rahvaan mielikuvituksen houreista oppineet omaksuivat sen, mikä soveltui heidän mielipiteisiinsä; oppineiden haaveista oppimaton rahvas otti sen, mitä kykeni ymmärtämään, ja omaksui sen taitonsa mukaan. Ja kaikesta tästä muodostui suunnaton ja sekava yleisen mielettömyyden varasto.
Mutta enimmin ihmetyttää nähdä miten lääkärit, jotka alunpitäen olivat uskoneet ruton olemassaoloon, erittäinkin Tadinon, joka oli sitä ennustanut, joka oli nähnyt sen alun, seurannut sen kehitystä, joka oli sanonut ja saarnannut, että se oli todellista ruttoa, että se levisi tartunnan kautta, että jos ei sitä ehkäistäisi, se oli levittävä tuhonsa kaikkialle, ihmetyttää, sanon minä nähdä, miten tämä mies sittemmin katsoi näitä ennustamiaan seurauksia varmoiksi ilkeämielisen myrkytyksen todisteiksi; miten hän, joka tuossa Carlo Colonnassa, joka toisena oli kuollut ruttoon Milanossa, oli todennut hourailua ruton tunnusmerkkinä, sittemmin mainitsi tällaista ilmiötä myrkytyksien ja pirullisten salavehkeiden todistuksena. Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan seuraava: kaksi todistajaa muka vakuutti kuulleensa erään tuttavan ruttotautisen kertovan, että eräänä yönä henkilöitä oli tullut sisälle hänen huoneeseensa tarjoamaan hänelle terveyttä ja rahoja, sillä ehdolla, että hän olisi suostunut myrkkyvoiteella sivelemään läheisten talojen seiniä ja että tämän henkilön kieltäydyttyä nuo oudot ihmiset olivat poistuneet; mutta että heidän sijaansa oli jäänyt susi, joka oli kömpinyt vuoteen alle, ja kolme kamalannäköistä kissaa itse vuoteeseen, ja nämä elukat "olivat jääneet siihen päivän koittoon asti".[64] Jos yksi ainoa ihminen olisi keksinyt tällaisen sekavan jutun, ei voisi muuta sanoa, kuin että "hän oli hieman vialla päästä", tai ainakaan ei kannattaisi asiasta sen enempää puhua. Mutta samanlaista havaitsee useissa sen ajan henkilöissä; tämä tarjoaa piirteen ihmishengen kehityshistoriaa ja antaa tilaisuuden havaita, kuinka sarja järkeviä ja hyvin järjestyneitä käsitteitä saattaa hämmentyä toisen äkkiä tielle tulleen käsitesarjan vaikutuksesta. Ja kuitenkin tuo Tadino oli aikansa kuuluisimpia miehiä.
Kaksi mainehikasta ja ansiokasta kirjailijaa[65] on vakuuttanut, että kardinaali Federigo epäili myrkytysvoiteiden todellisuutta. Tahtoisimme voida tuottaa tämän miehen suurelle ja rakastettavalle muistolle vielä eheämmän ylistyksen ja kuvata tätä hyvää kirkonmiestä tässäkin, kuten niin monessa muussa suhteessa, aikalaistensa enemmistön yläpuolella olevana. Mutta sen sijaan on meidän pakko hänen suhteensa panna merkille uusi esimerkki yleisen käsityksen kaikkivallasta, joka kietoi jaloimmatkin henget. Alussa hän todella, kuten Ripamonti huomauttaa, epäili myrkytyksen todenperäisyyttä; myöhemminkin hän aina piti kiinni siitä, että tuo luulo suureksi osaksi oli syntynyt herkkäuskoisuudesta, tietämättömyydestä, pelosta ja tarpeesta puolustaa pitkällistä varokeinojen laiminlyömistä; että kaikessa tuossa oli paljon liioittelua, mutta että siinä samalla oli jokunen määrä tottakin. Ambrosialaisessa kirjastossa säilytetään hänen kirjoittamaansa tätä ruttoa käsittelevää pientä teosta, ja tätä käsitystä on siinä monesti kosketeltu, jopa se kerta on selvästi lausuttukin; tämä kohta kuuluu seuraavasti: "Oli yleinen luulo, että näitä voiteita kokoonpantiin ja valmistettiin useissa paikoin, ja niiden valmistamistavasta puhuttiin paljon ja erilaisia seikkoja, joista toisia pidämme tosina, toisia kuviteltuina."
Oli kuitenkin niitäkin, jotka loppuun asti ja koko elinikänsä olivat sitä mieltä, että kaikki tuo oli pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Emmekä ole saaneet tietää sitä heidän itsensä kautta, sillä ei yksikään heistä ollut kyllin rohkea julkisuudessa esille tuomaan vakaumustaan, joka oli niin vastakkainen suuren joukon vakaumukselle. Olemme saaneet tietää sen ajan kirjailijain teoksista, jotka ivaavat tuota käsitystä tai vastustavat sitä harvojen harhaluulona, erehdyksenä, joka ei uskaltanut asettua julkisen keskustelun alaiseksi, mutta joka kuitenkin oli olemassa. Olemme lisäksi saaneet tietää sen kirjailijalta, joka itse on saanut sen muistotarinoista. "Olen tavannut Milanossa — näin sanoo kelpo Muratori yllämainitussa kohdassa — viisaita ihmisiä, jotka esi-isiltään olivat perineet järkeviä mielipiteitä ja jotka eivät sanottavasti uskoneet todeksi tuota puhetta myrkkyvoiteista." Huomaa, että oli olemassa salainen totuuden tuntemus, kodin keskuudessa piilevä luottamus; tervettä järkeä kyllä oli, mutta se pysyi salassa, peläten yleistä mielipidettä.
Viranomaiset, jotka päivä päivältä vähenivät, hämmentyivät ja joutuivat ymmälle, käyttivät kaiken jälellä olevan valppautensa ja päättäväisyytensä urkkiakseen ilmi nuo myrkyttäjät. Ja luulivatpa löytäneensä varsin monta heistä.
Oikeudenkäynnit ja tuomiot, jotka siitä aiheutuivat, eivät suinkaan olleet laatuaan ensimäisiä; eikä niitä edes voi pitää harvinaisina lakitieteen historiassa. Emme ota lukuun muinaisaikaa, vaan mainitsemme ainoastaan muutamia tapauksia ajalta, joka on lähellä kertomuksemme tapahtuma-aikaa: Palermossa v. 1526, Genevessä v. 1530, sitten v. 1546, sitten vielä v. 1574, Montferraton Casalessa v. 1536, Padovassa v. 1555, Torinossa v. 1599 ja uudelleen tuona samana vuotena 1630, tutkittiin ja tuomittiin melkein aina mitä ankarimpiin kuolemanrangaistuksiin milloin muutamat, milloin sangen monilukuiset henkilöt syyllisinä voiteiden, jauheiden, noituuden tai kaikkien näiden keinojen avulla tapahtuneeseen ruton levittämiseen.
Mutta kun tämä Milanon ruttomyrkytyksiä koskeva juttu oli kaikkein kuuluisin, on se kenties myös kaikista mainittavin; tai ainakin se enimmin antaa aihetta huomautuksiin, siitä kun on säilynyt seikkaperäisempiä ja uskottavampia asiakirjoja. Ja vaikka edellä mainitsemamme kirjailija[66] on tätä ainetta käsitellyt, joskaan hänen tarkoituksensa ei ole ollut varsinaisesti kirjoittaa sen historiaa, vaan hakea siitä todistuksia paljon arvokkaammalle ja tärkeämmälle kirjalliselle tehtävälle, on meistä näyttänyt siltä, kuin voisi tämä kysymys antaa aihetta uuteen teokseen. Mutta se ei ole tehtävä, josta voi suoriutua muutamin sanoin, eikä tässä ole tilaisuutta käsitellä sitä niin laveasti, kuin mitä se ansaitsisi. Ja sitäpaitsi olemme jo niin kauan hukanneet aikaa näiden tapausten kertomiseen, ettei lukija varmaankaan enää haluaisi tietää mitä vielä olisi esitykseemme lisättävää.
Säästämme siis toista teosta[67] varten tämän aiheen ja palaamme viimeinkin kertomuksemme henkilöihin, joita emme sitten enää ennen loppua hylkää.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Eräänä yönä elokuun loppupuolella, ruton raivotessa ylimmillään, Don Rodrigo palasi Milanossa kotiinsa. Hänen seurassaan oli uskollinen Harmaa, yksi niistä kolmesta tai neljästä, jotka koko hänen palvelijakunnastaan olivat jääneet eloon. Hän palasi ystävien seurasta, joilla oli tapana kokoontua mässäämään ja hekkumoimaan siten haihduttaakseen tämän ajan synnyttämää alakuloisuutta. Joka kerta oli uusia juomakumppaneita, joka kerta kaivattiin vanhoja. Tuona iltana Don Rodrigo oli ollut kaikkein iloisimpia. Ja muun muassa hän oli saattanut seuran makeasti nauramaan pitämällä jonkunmoisen ylistelevän ruumispuheen kreivi Attiliosta, jonka rutto oli manalle korjannut pari päivää aikaisemmin.
Mutta astuessaan hän tunsi pahoinvointia, alakuloisuutta ja uupumusta jaloissa, hengenahdistusta, sisäistä kuumetta, minkä syyksi kernaasti tahtoi luulla viiniä, valvontaa ja vuodenaikaa. Matkalla hän ei puhunut sanaakaan. Ensimäinen sana, minkä lausui kotia saavuttuaan oli käsky Harmaalle valaisemaan kynttilällä hänen tietänsä makuuhuoneeseen. Kun he olivat astuneet sinne sisälle, Harmaa tarkasti isäntänsä kasvoja, ja huomasi ne vääntyneiksi, punoittaviksi, ja silmät pullistuneiksi ja tavattoman kiiluviksi. Ja hän pysyi hänestä matkan päässä. Sillä näissä oloissa oli joka hölmönkin täytynyt, kuten sanotaan, oppia näkemään lääkärin silmällä.
— Voin hyvin, näethän, sanoi Don Rodrigo, joka Harmaan ilmeistä huomasi, mikä ajatus liikkui hänen mielessään. — Voin oikein hyvin, mutta olen kenties juonut vähän liiaksi. Se oli tuota voimakasta valkoviiniä!… Mutta hyvä uni haihduttaa kaiken. Olenkin kovin uninen!… Siirrä hieman syrjään tuo kynttilä, joka minua häikäisee, joka minua häiritsee!…
— Niin todella nuo ovat tuon valkoviinin seurauksia, sanoi Harmaa, yhä pysyen syrjässä. Mutta menkää heti levolle, uni tulee tekemään teille hyvää.
— Olet oikeassa; jos vaan saan unta… Muuten voin hyvin. Aseta joka tapauksessa tähän viereeni kello, jos kenties tänä yönä tarvitsisin jotain. Ja ole hyvin varuillasi, että kuulet, jos soitan. Mutta enhän tule tarvitsemaan mitään… Vie heti pois tuo kirottu kynttilä, hän lisäsi Harmaan asettaessa kelloa, jolloin tämä pysyi niin etäällä kuin suinkin oli mahdollista. — Miten hiidessä se minua siihen määrin vaivaa!
Harmaa otti kynttilän; ja toivotettuaan hyvää yötä hän poistui kiireissään, isäntänsä pujahtaessa peitteiden alle.
Mutta peitteet tuntuivat hänestä vuorelta. Hän heitti ne kauas pois ja lyytistyi nukkuakseen. Mutta tuskin hän oli silmänsä ummistanut, kun taas kavahti ylös, ikäänkuin joku äkeissään olisi häntä tuupannut. Ja hän tunsi sisäisen kuumuuden ja ahdistuksen kiihtyneen. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla valkoviiniä, kesän paahtavaa kuumuutta ja irstailua; hän olisi tahtonut panna kaiken niiden syyksi. Mutta näihin ajatuksiin sekaantui yhä toinen, nimittäin se, joka siihen aikaan aina yhtyi joka ajatukseen, joka siirtyi mieleen niin sanoaksemme joka aistin kautta, joka oli hiipinyt iloisen seuran kaikkiin puheisiin, kun oli helpompi sitä ivata kuin sitä jättää mainitsematta, ja se oli: rutto.
Kauan käännyttyään toiselta kyljeltä toiselle, hän viimein nukahti. Mutta hän alkoi nähdä mitä kamalimpia ja sekavimpia unia. Yhtämittaa siirtyen toisesta toiseen hän unissa näki olevansa suunnattoman suuressa kirkossa aivan etumaisena suuren kansanjoukon ympäröimänä, ilman että tiesi, miten oli joutunut siihen ja miten edes oli tullut sellaista ajatelleeksi tuollaisina hetkinä. Ja hän tunsi siitä suurta mieliharmia. Hän katseli ympärillä olevia. Kaikilla oli kuolonkalpeat kasvot, tylsinä tuijottavat himmeät silmät, riippuvat huulet. Heidän vaatteensa putoilivat repaleina ja niiden lomista pilkoitti esiin pilkkuja ja ruttopaiseita. Tilaa senkin roskaväki! hän tuntui huutavan, luoden katseen ovelle, joka oli hyvin kaukana, ja säestäen tätä huutoa uhkaavin ilmein, mutta paikaltaan hievahtamatta ja tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin välttääkseen noiden saastaisten ruumisten koskettelemista, jotka jo liiaksikin tunkivat häneen kiinni joka taholta. Mutta ei yksikään näistä mielettömistä näyttänyt tahtovan liikahtaa eikä ottaa kuunnellakseen häntä; päinvastoin ne tunkeutuivat vielä lähemmäksi häntä ja varsinkin hänestä tuntui kuin joku heistä kyynäspäällään tai jollakin muulla olisi painanut häntä vasempaan kylkeen sydämen ja kainalon väliin, missä tunsi kipeätä ja raskasta tuskaa. Kun hän väänteli itseään, vapautuakseen tästä painajaisesta, tuli heti uusi hätyyttäjä häntä samasta paikasta ahdistamaan. Hän raivostui ja tahtoi tarttua miekkaansa, ja hänestä tuntui kuin tämä väkijoukon tunkeilemisesta olisi kohonnut ylös pitkin hänen kylkeään ja kuin sen kahva häntä niin kovasti olisi painanut tuohon kohtaan. Mutta kun hän kädellään sitä tunnusteli, ei hän siinä huomannut miekkaa, mutta hänen kätensä kosketus synnytti vielä kipeämpää tuskaa. Huohottaen ja ollen suunniltaan hän tahtoi huutaa vielä kovemmin, kun kaikki nuo kasvot näyttivät kääntyvän samannepäin. Hän alkoi itsekin katsoa sinnepäin ja huomasi saarnatuolin ja siitä kohoavan jotain pyöreätä, sileätä, kiiltävää; sitten tuli selvästi näkyviin ajettu pää, silmät, kasvot, pitkä valkoinen parta, seisovassa asennossa oleva munkki, kohoten saarnatuolista vyötäisiin asti: veli Cristoforo. Don Rodrigosta näytti kuin olisi tämä nopeasti luonut katseensa koko ympäröivään kuulijakuntaan ja sitten pysäyttänyt sen häneen, samalla nostaen kättään juuri samassa asennossa ollen kuin eräänä päivänä eräässä hänen linnansa huoneessa. Raivostuneena Don Rodrigokin kohotti kätensä, hyökätäkseen tuota toista ojennettua kättä pidättämään. Kumea ja tukahutettu ääni, joka jo jonkun hetken oli korissut hänen kurkussansa, puhkesi äkkiä hirvittäväksi ulvonnaksi; ja hän heräsi. Hän antoi jälleen vaipua kätensä, jonka todella oli kohottanut ilmaan; hän sai hetken ponnistella täydellisesti tullakseen tajuihinsa ja avatakseen silmänsä, sillä jo selkeä päivänvalo häiritsi häntä yhtä paljon kuin yöllä kynttilä. Hän tunsi vuoteensa ja huoneensa; hän älysi että kaikki oli ollut unennäköä. Kirkko, kansa, munkki, kaikki oli kadonnut; kaikki, paitsi tuo kipu vasemmassa kyljessä. Samalla hän tunsi sydämessä nopeaa, ahdistavaa tykintää, korvissa surinaa, sisäistä kuumuutta, raukeutta kaikissa jäsenissään ja pahempaa väsymystä kuin levolle pannessaan. Kauan hän epäröi, ennenkuin tarkasti kipeätä kohtaa kyljessä; viimein hän sen löysi, hän loi siihen pelokkaan katseen ja näki inhoittavan tumman punasinervän ruttopaiseen.
Hän katsoi olevansa mennyttä miestä. Kuoleman kauhu valtasi hänet ja samalla ehkä vielä voimakkaampi pelko joutua monattojen saaliiksi, lykätyksi sairaalaan. Ja tuumiessaan keinoja välttääkseen tätä kauheata kohtaloa, hän tunsi ajatustensa sekaantuvan ja pimenevän, tunsi sen hetken lähenevän, jolloin hänellä ei tulisi olemaan muuta tajua, kuin mikä riitti antautumaan epätoivon valtoihin. Hän tarttui kelloon ja pudisti sitä rajusti. Harmaa, joka oli ollut lähellä tarkkaamassa, ilmestyi heti. Hän pysähtyi määrämatkan päähän vuoteesta, katseli tarkoin isäntäänsä ja sai varmuuden siitä, mitä edellisenä iltana oli aavistanut.
— Harmaa, sanoi Don Rodrigo, kohoten vaivaloisesti istumaan. — Olet alati ollut minulle uskollinen.
— Olen kyllä, herra.
— Olen aina tehnyt sinulle hyvää.
— Hyvyytenne on aina ollut suuri.
— Voinhan luottaa sinuun?…
— Hiisi vieköön, totta kai!
— Voin pahoin, Harmaa.
— Sen olen huomannut.
— Jos paranen, teen sinulle vielä enemmän hyvää kuin koskaan ennen.
Harmaa ei vastannut mitään, vaan odotti, mihin johti tämä valmisteleva esipuhe.
— En tahdo uskoa itseäni kenellekään muulle kuin sinulle, jatkoi Don
Rodrigo. Tee minulle mieliteko.
— Käskekää, tämä virkkoi, vastaten kuten tavallisesti isäntänsä tavattoman muotoiseen tahdonilmaukseen.
— Tiedätkö, missä asuu haavalääkäri Chiodo?
— Aivan hyvin.
— Hän on kunnon mies, joka pitää salassa sairaat, kun hänelle maksaa hyvin. Mene häntä noutamaan; sano hänelle, että annan hänelle neljä, jopa kuusi scudoa käynniltä, enemmänkin, jos hän niin vaatii. Mutta tulkoon tänne heti paikalla. Ja toimita asia taitavasti, niin ettei kukaan sitä huomaa.
— Mainio tuuma, sanoi Harmaa; menen ja palaan heti.
— Kuule, Harmaa, anna minulle ensin vähän vettä. Minun on niin kuuma, etten enää jaksa sitä kestää.
— Ei, hyvä herra, vastasi Harmaa; ei mitään ilman lääkärin määräystä. Tuo on eriskummaista tautia, jota tulee hoitaa erityisellä tavalla; eikä sovi hukata aikaa. Mutta olkaa huoleti, kädenkäänteessä olen taas täällä herra Chiodon seurassa.
Näin sanottuaan hän poistui ja sulki oven jälkeensä.
Don Rodrigo paneutui jälleen pitkäkseen vuoteeseen ja seurasi hengissä mukana Chiodon talolle, laski askeleet, laski hetket. Silloin tällöin hän kääntyi katselemaan ruttopaisettansa; mutta käänsi siitä heti inhoten pois katseensa. Kotvan kuluttua hän alkoi kuunnella, joko haavalääkäri saapui; ja tämä tarkkaavaisuuden ponnistus keskeytti kivuntuntemuksen ja selvitti hänen ajatuksiaan. Äkkiä hän kuuli kaukaisen kellon kilahduksen, joka tuntui kuuluvan hänen asuntonsa sisähuoneista, eikä kadulta. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti ja kuulee sen lähempää, toistuvan ja askeleiden hiipimisen yhteydessä. Hirvittävä epäluulo viiltää hänen mieltänsä. Hän kavahtaa istumaan ja kuuntelee vielä tarkemmin. Hän kuulee viereisestä huoneesta kumeata kolinaa, joka tuntuu syntyvän jonkun raskaan esineen varovaisesta maahan laskemisesta. Hän keikahuttaa jalkansa ulos vuoteesta, ikäänkuin noustakseen, tuijottaa oveen, näkee sen aukenevan, näkee ilmestyvän ja lähestyvän kahden likaisen ja repaleisen punavaipan, kahden roistonaaman, sanalla sanoen, kahden monatton. Hän näkee puoleksi Harmaan kasvot, joka piiloittuneena raoitetun oven taa seisoo väijytyksissä.
— Kirottu petturi!… Pois täältä senkin lurjukset! Biondino! Carlotto! Avuksi! Minua murhataan! huutaa Don Rodrigo. Hän pistää kätensä pieluksen alle etsien pistoolia; tarttuu siihen ja vetää sen esille; mutta jo hänen lausuessaan ensi sanan, olivat monattot hyökänneet vuodetta kohti. Nopeampi heistä on jo karannut hänen kimppuunsa, ennenkuin hän on ehtinyt tehdä mitään; hän tempaa pistoolin hänen kädestään, ja viskaa sen kauas, pakoittaa hänet jälleen panemaan pitkäkseen, ja pitää häntä siinä asennossa ja täynnä raivoa ja ivaa hän huutaa:
— Konna! Monattoja vastaan; terveyslautakunnan palvelijoita, niitä vastaan, jotka tekevät laupeuden tekoja.
— Pidä hänestä lujasti kiinni, kunnes olemme saaneet hänet ulos täältä, sanoi toinen kumppani lähestyen erästä kirstua. Samassa Harmaa astui sisään ja rupesi yhdessä toisen kanssa murtamaan kirstun lukkoa.
— Sinä katala! ulvoi Don Rodrigo, katsoen häntä sen monatton alitse, joka piti häntä kiinni, ja väännellen itseään ja ponnistellen vapautuakseen hänen jäntevien käsivarsiensa kouristuksesta.
— Antakaa minun ensin tappaa tuo katala mies, hän sanoi monattoille, ja tehkää minulle sitten mitä tahdotte.
Sitten hän kaikin voimin alkoi kutsua toisia palvelijoitaan, mutta se oli turhaa vaivaa, sillä tuo inhoittava Harmaa oli lähettänyt heidät kauas, muka toimittamaan isännän määräyksiä, ja sitten hän oli mennyt ehdoittamaan monattoille, että tulisivat tälle retkelle ja jakamaan saalista.
— Pysy alallasi, pysy alallasi, sanoi onnettomalle Don Rodrigolle tuo roisto, joka piti häntä kuin naulittuna kiinni vuoteeseen. Sitten hän kääntyi molempien saaliinryöstäjien puoleen ja virkkoi:
— Teette kai tehtävänne rehellisesti!
— Sinä, sinä, mylvi Don Rodrigo Harmaaseen päin, jonka näki olevan täydessä touhussa arkkua murtaessaan, rahaa ja vaatteita penkoessaan ja niitä jakaessaan. — Sinä sittenkin… Haa, sinä hornanhenki! Saatan vielä parantua!
Harmaa ei hiiskunut sanaakaan, eikä edes, mikäli saattoi, kääntynyt sinnepäin, mistä nämä sanat lähtivät.
— Pidä häntä lujasti, sanoi toinen monatto; hän on vallan raivoissaan.
Ja niin oli todella laita. Hän kirkui vielä kerran kovasti ja yritti viimeisen kerran rajusti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta kaatui äkkiä uupuneena ja tupertuneena alas. Hän tuijotti kuitenkin vielä kuin lumottu eteensä, ja tavan takaa hän vavahti tai vaikeroi.
Monattot tarttuivat häneen, toinen jaloista ja toinen hartioista, ja laskivat hänet paareille, jotka olivat jättäneet viereiseen huoneeseen. Toinen heistä palasi sitten noutamaan saalista. Lopuksi he rupesivat kantamaan surkeata taakkaa ja veivät sen pois.
Harmaa jäi joutuisasti kokoomaan mitä vielä saattoi hänelle soveltua. Hän teki kaikesta mytyn ja läksi tiehensä. Hän oli visusti varonut koskemasta monattoihin ja antamasta heidän häntä koskettaa; mutta kun hän lopuksi vallan raivoissaan nuuski esille kaikkea, hän oli ottanut vuoteen vierestä isäntänsä vaatteet ja oli niitä ravistanut, ajattelematta sen enempää, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Mutta seuraavana päivänä tämä seikka pakostakin johtui hänen mieleensä. Sillä juopotellessaan kapakassa, hänet äkkiä valtasi väristys, hänen silmänsä himmenivät, hänen voimansa uupuivat, ja hän luhistui alas. Juomatovereidensa hylkäämänä hän lankesi monattojen käsiin, jotka ryöstivät häneltä kaiken, mikä hänellä oli kelpaavaa, ja heittivät hänet rattaille, missä hän heitti henkensä ennenkuin saapui sairaalaan, jonne hänen isäntänsä oli viety. Meidän on nyt jättäminen Don Rodrigo tähän tuskien olopaikkaan ja mentävä etsimään toista henkilöä, jonka tarina ei enää koskaan olisi yhtynyt Don Rodrigon vaiheisiin, ellei hän itse sitä olisi kaikin voimin tahtonut. Tarkoitan Renzoa, jonka olemme jättäneet uuteen kehruulaitokseen Antonio Rivoltan nimisenä.
Renzo oli toiminut siinä viisi tai kuusi kuukautta, ellen pahasti erehdy. Senjälkeen oli ilmaantunut vihamielisyys Venezian tasavallan ja Espanjan kuninkaan välillä, ja se oli poistanut kaiken pelon, että edellinen tehdäkseen mieliksi jälkimäiselle olisi tiedustellut Renzon olopaikkaa. Bortolo oli siis rientänyt häntä noutamaan, ensiksi sentähden, että piti hänestä paljon, ja toiseksi sentähden, että Renzo, luonnostaan hyvin älykkäänä ja kovin taitavana ammatissaan, tehtaassa melkoisesti hyödytti henkilöä, joka kuten Bortolo, siellä oli kaikki kaikessa, joskaan Renzo itse ei voinut toivoa koskaan siksi pääsevänsä, hän kun oli tuiki taitamaton kynää pitelemään.
Kun tämä vaikutin jossakin määrin oli määrännyt Bortolon menettelyn, olen tahtonut sen mainita. Lukija kenties kuvittelee Bortoloa ihanteellisemmaksi. En oikeastaan tiedä mitä siihen sanoisin. Muovailkoon häntä mielikuvituksessaan millaiseksi tahtoo. Mutta todellisuudessa Bortolo oli sellainen.
Renzo oli sittemmin jäänyt töihin Bortolon läheisyyteen. Useammin kuin kerran, ja varsinkin saatuaan jonkun tuollaisen tervetulleen kirjeen Agneselta, hänen päähänsä pälkähti tuuma ruveta sotamieheksi ja tehdä tästä loppu. Tilaisuutta siihen ei suinkaan puuttunut. Sillä juuri tällävälin tasavallan oli ollut tarve lisätä väkeään. Renzon kiusaus oli ollut sitäkin suurempi, kun oli ollut kysymys hyökkäyksestä itse Milanon alueelle. Ja luonnollisesti hänestä olisi tuntunut erinomaiselta palata voittajan hahmossa kotia, jälleen nähdä Lucia ja kerrankin täydelleen selvittää välinsä häneen. Mutta Bortolo oli aina sopivalla tavalla osannut saada hänet tästä aikeesta luopumaan.
— Jos sinne todella on mentävä, hän sanoi, niin voivat he mennä sinne ilman sinuakin, ja jälestäpäin voit sinä sinne lähteä vallan mukavasti. Ja jos he sieltä palaavat päät puhki, niin eikö ole parempi, että olet pysynyt kotona? Huimapäistä, jotka halusta lähtevät maailmaa kiertelemään, ei ole puutetta. Ja ennenkuin pääsevät astumaan yli rajan! — — — Minä puolestani olen hyvin epäilevällä kannalla. Nämä venezialaiset tosin pitävät suurta melua, mutta Milanon valtio ei ole suupala, jonka niinkään helposti voi nielaista. Tässä on kysymys Espanjasta, poikaseni. Tiedätköhän sinä, mitä Espanja tahtoo sanoa? Pyhä Markus on voimakas kotonaan; mutta tähän vaaditaan jotain muuta. Ole kärsivällinen: eikö sinun ole hyvä olla täällä?… Tiedän, mitä tahdot minulle sanoa, mutta jos tuolla ylhäällä on päätetty, että asian pitää onnistua, niin se epäilemättä onnistuu vielä paremmin, ilman että tehdään tyhmyyksiä. Joku pyhimys tulee sinua auttamaan. Usko minua; sotilasammatti ei ole sinua varten. Luuletko sopivaksi jättää silkinkehruu ja lähteä lähimäistään tappamaan? Miten tulisit sinä toimeen tuonrotuisten ihmisten parissa? Sitä varten täytyy olla vallan erityisesti luotu.
Toiste Renzo aikoi lähteä salaa ja valepukuisena ja ottaen väärän nimen. Mutta senkin tuuman osasi Bortolo aina karkoittaa hänen päästään, tehden sen perusteilla, jotka helposti saattaa arvata.
Kun sitten rutto oli ilmaantunut Milanon alueelle ja juuri, kuten olemme kertoneet, lähelle Bergamon alueen rajoja, ei kestänyt kauan, ennenkuin se siirtyi niiden toiselle puolelle; ja … rauhoittukaa, en aio antaa teille lisäksi kuvausta tästä. Ken sitä haluaa, niin on sellainen olemassa, ja sen on kirjoittanut hallituksen käskystä eräs Lorenzo Ghirardelli. Tämä kirja on tosin harvinainen ja varsin vähän tunnettu, vaikka se kenties sisältää enemmän kuin kaikki muut kuuluisat rutonkuvaukset yhteensä. Niin monesta seikasta riippuu kirjojen kuuluisuus! Sen verran mainitsen vaan, että Renzokin sairastui ruttoon, hoiti itseään, nimittäin ei tehnyt mitään; hän oli jo kuoleman kielissä, mutta hänen voimakas nuori ruumiinsa voitti tämän raivokkaan taudin. Muutaman päivän kuluttua hän oli vapaa kaikesta vaarasta. Elinvoimien palatessa heräsivät hänen mielessään vaativaisempina muistot, halut, toiveet, tuumat: se tahtoo sanoa, hän ajatteli entistään enemmän Luciaa. Miten olikaan tämän käynyt näinä aikoina, jolloin eloon jääminen oli poikkeus? Olla näin lähellä, eikä tietää hänestä mitään! Ja jäädä, Herra tiesi, kuinka pitkäksi aikaa tällaiseen epävarmuuteen! Ja jos tämä epävarmuus haihtuisikin, jos vaara olisi kokonaan ohi, jos saisi kuulla, että Lucia vielä oli elossa, niin olisi kuitenkin yhä jälellä tuo toinen salaperäinen seikka, tuo lupaus.
— Lähdenpä, lähden totisesti kerrankin hankkimaan itselleni täyttä selvyyttä kaikesta tästä, hän kerran sanoi itsekseen, ja sen hän sanoi, ennenkuin vielä jaksoi seisoa jaloillaan. Kunhan hän vaan on elossa! Jos hän vaan on löydettävissä, niin minä hänet kyllä löydän. Ja saanpa kerrankin häneltä selvään kuulla, mitä tuo lupaus oikeastaan tietää. Selitän hänelle, ettei se voi olla voimassa. Ja sitten tuon hänet tänne mukaani, hänet ja tuon hyvän Agnesen, jos hän on elossa, sillä onhan hän aina suonut minulle hyvää, ja olen varma siitä, että hän vieläkin suo. Entä vangitseminen… Joutavia! Niillä, jotka vielä ovat elossa, on muuta ajattelemista. Kuljeskeleehan täälläkin eräänlaista väkeä, jolla varmaankin on oma syntiluettelonsa. Totta kai muutkin, kuin konnat, pääsevät passitta liikkumaan. Ja Milanossa sanovat kaikki olevan suuren sekasorron, jopa pahempaakin. Jos päästän käsistäni näin hyvän tilaisuuden, — nimittäin ruton; huomaatte mihin sanojen väärinkäytökseen joskus saattaa meidät houkutella tuo siunattu vaisto alistaa kaikki persoonallisen etumme alle — ei koskaan enää palaa samanlainen!
Hyvä on elää toivossa, rakas Renzo.
Tuskin hän kykeni jalkeilleen, kun laahasi itsensä Bortolon asuntoon. Tämän oli siihen asti onnistunut välttää ruttoa, ja hän oli hyvin varuillaan. Renzo ei käynyt sisälle hänen taloonsa, vaan kutsui häntä ulkoa ja pyysi puhumaan ikkunasta.
— Kas vaan! sanoi Bortolo. Oletpa päässyt siitä pälkähästä. Onneksi olkoon!
— Jalkani ovat vielä hieman epävarmat, kuten huomaat; mutta vaara on jo ohitse.
— Tahtoisinpa minä seisoa sinun jaloillasi. Kun ennen sanottiin: Voin hyvin, niin luultiin, että se oli kaikki. Mutta tätänykyä se ei todista juuri mitään. Kenellä on syytä sanoa: Voin paremmin, se vasta sanoo jotakin!
Rohkaistuaan serkkuaan toivottamalla hänelle kaikkea hyvää, Renzo ilmaisi hänelle tuumansa.
— Nyt voit minun puolestani lähteä; taivaan siunaus sinua seuratkoon, vastasi Bortolo. Koeta välttää oikeuden kouria, kuten minä koetan välttää tartuntaa, ja jos Jumala suo, että meidän molempien käy hyvin, niin tulemme näkemään toisemme.
— Varmasti minä tänne palaan. Ja jospa minun ei tarvitsisi palata yksin. No niin, toivon ainakin parasta.
— Niin, koeta palata seurassa; ja jos Herra niin sallii, niin tulee työtä riittämään meille kaikille ja tulemme hyvin viihtymään toistemme seurassa. Kunhan sinä sitten enää minua tapaat, ja tämä kirottu tartunta olisi lopussa!
— Tulemme toisemme jälleen näkemään, varmasti sen tulemme tekemään.
— Vielä kerran: Jumala sen suokoon.
Muutaman päivän kuluessa Renzo teki ruumiinliikkeitä, koetellakseen voimiaan ja niitä lisätäkseen, ja tuskin hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi, kun valmistautui matkalle. Hän sitoi vaatteidensa alle vyön, missä säilytti noita viittäkymmentä kultarahaa, joihin ei ollut koskenut ja joista ei koskaan ollut puhunut kellekään, ei edes Bortololle. Hän otti mukaansa toisenkin vähemmän rahasumman, jonka oli koonnut ropo rovolta, päivä päivältä, noudattamalla mitä ankarinta säästäväisyyttä. Kainaloonsa hän pisti vaatemytyn ja taskuunsa hyvän työtodistuksen, joka oli kirjoitettu Antonio Rivoltan nimelle ja jonka sattuman varalle oli hankkinut itselleen toiselta isännältään. Housujensa taskuun hän pani veitsen, pienimmän aseen, mitä kunnon mies siihen aikaan saattoi kantaa. Ja hän läksi matkaan elokuun loppupuolella, kolme päivää senjälkeen, kuin Don Rodrigo oli viety sairaalaan.
Hän suuntasi kulkunsa Leccoa kohti, kun ei heti rohjennut mennä Milanoon, vaan tahtoi ensin kulkea kotikylänsä kautta, missä toivoi kohtaavansa Agnesen elossa ja aluksi saavansa häneltä tietää jotain niistä lukemattomista seikoista, jotka häntä niin rajusti kiusasivat.
Ne muutamat henkilöt, jotka olivat säästyneet rutolta, tuntuivat muun väestön keskellä olevan etuoikeutettu luokka. Suurin osa väestöstä oli sairaana tai kuolemaisillaan; ja ne, joihin rutto ei vielä ollut iskenyt kynsiään, elivät alituisen pelon alaisina; he astuivat varovasti ja ympärilleen katsoen, määrämittaisin askelin, epäilevin katsein, kiireisesti ja samalla epäröiden; sillä saattoihan kaikki olla heille kuolettava ase. Toiset taas, jotka olivat varmat tai melkein varmat kohtalostaan — sillä kahdesti joutuminen ruttosairaaksi ei ollut ainoastaan harvinainen, vaan suorastaan suunnaton tapaus — kulkivat ruttosairaiden keskellä varmoina ja päättäväisinä, samoin kuin keskiajan ritarit, jotka puettuina kauttaaltaan teräkseen ja istuen hevosten selässä, mitkä mikäli mahdollista olivat samalla tavoin varustetut — mistä ovat saaneet tuon kuuluisan nimen: vaeltavat ritarit — kiersivät maailmaa ja liikkuivat keskellä kurjia porvari- ja talonpoikaisjoukkoja, jotka saattoivat vastaanottaa ja väistää iskuja ainoastaan ryysyillänsä.
Mikä erinomainen ja ylevä ammatti, joka totisesti ansaitsee etusijan tutkimusesineenä kansantaloudellisessa teoksessa.
Mielessään yhtä suuri varmuus, jota kuitenkin lauhensi levottomuus, minkä lukija tuntee, ja johon sekoitti surumielisyyttä yleisen kurjuuden alituinen näkeminen ja ajatteleminen, Renzo astui kotikyläänsä kohti, yllänsä kaunis taivas, ympärillään ihana seutu. Mutta kun hän kuljettuaan pitkät taipaleet mitä surullisimmassa yksinäisyydessä kohtasi jonkun olennon, oli se pikemmin harhaileva varjo, kuin elävä ihminen, tai ruumis, joka vietiin hautaan ilman saattoa, ilman hautajaisvirsiä.
Päivällisaikaan hän pysähtyi pieneen metsikköön syömään leipää ja särvintä, mitkä oli ottanut eväiksi. Hedelmiä hänellä oli käytettävänään pitkin tiensä vartta, enempi kuin mitä tarvitsi: viikunoita, persikoita, luumuja, omenia. Hänen tarvitsi vaan poiketa kedolle niitä poimimaan tai kokoamaan niitä puiden juurelta, missä niitä oli kuin alas rapisseita rakeita; sillä vuosi oli tavattoman runsassatoinen, varsinkin hedelmiin nähden, ja tuskin kukaan niistä välitti. Viinirypäleetkin niin sanoakseni kokonaan peittivät köynnöksen lehdet ja olivat alttiina kenelle tahansa.
Illan suussa hän näki kotikylänsä.
Vaikka hän olikin valmistautunut tähän näkyyn, se kuitenkin herätti hänessä voimakasta mielenliikutusta. Yhtä haavaa hänet valtasi joukko tuskallisia muistoja ja surullisia aavistuksia. Hänestä tuntui kuin olisivat hänen korvissaan yhä vielä kaikuneet nuo synkät kirkonkellon äänet, jotka olivat ikäänkuin saattaneet, ajaneet takaa häntä hänen paetessaan kotiseudultaan; ja samalla hän havaitsi kuolemanhiljaisuuden vallitsevan yltympäri.
Vielä rajummin sykki hänen sydämensä kun hän astui kirkon edustalle. Ja vielä pahempaa hän odotti kokevansa matkansa päämäärässä, nimittäin seuraavassa pysäyspaikassaan, siinä pikku talossa, jota ennen oli tottunut sanomaan Lucian taloksi. Nyt se ei voinut olla muuta kuin korkeintaan Agnesen talo; ja ainoa armo, jota taivaalta anoi, oli se, että tapaisi hänet siellä elossa ja terveenä. Ja sieltä hän aikoi pyytää itselleen yömajaa; sillä hän oletti, että oma talonsa nyt enää oli ainoastaan rottien ja näätien asuntona.
Hän ei tahtonut näyttäytyä ja poikkesi sentähden syrjäiselle polulle, samalle, jota tuona kuuluisana iltana oli kulkenut hyvässä seurassa, mennessään yllättämään Don Abbondiota. Noin puolitiessä oli toisella puolella viinitarha ja toisella hänen majansa; hän saattoi siis ohikulkiessaan käväistä kummassakin ja hieman ottaa selkoa oloistaan.
Kulkiessaan edelleen hän katseli eteensä, sekä toivoen että peläten näkevänsä jonkun. Ja astuttuaan muutaman askeleen hän todella näki miehen paitasillaan istuvan maassa, selkä nojaten zhasmiiniaitausta vastaan ja näyttäen hullulta. Tästä sekä kasvoista hän luuli tuntevansa tylsämielisen Gervaso paran, joka oli ollut toisena todistajana tuolla onnettomalla käynnillä kirkkoherran luona. Mutta tultuaan lähemmäksi, hän huomasi, että se olikin Tonio, tuo ovela ja älykäs Tonio, joka silloin oli ottanut tuon veljen mukaansa. Rutto oli häneltä samalla riistänyt ruumiin ja sielun virkeyden ja oli hänen kasvoissaan ja liikkeissään kehittänyt sitä vähäistä näköisyyttä, joka muistutti hänen heikkomielistä veljeään.
— Kas, Tonio! sanoi hänelle Renzo, pysähtyen hänen eteensä; sinäkö se olet?
Tonio kohotti katseensa, päätään liikuttamatta;
— Tonio, etkö minua tunne?
— Kun on vuoronne, vuoronne, vastasi Tonio, jääden sitten suu auki töllistelemään.
— Sinuunkin se siis on tarttunut, Tonio parka. Mutta etkö enää minua tunne?
— Kun on vuoronne, vuoronne, toisteli tämä, huulilla mielettömän hymy.
Kun Renzo huomasi, ettei saisi hänestä enempää esille, jatkoi matkaansa yhä suruisempana.
Silloin tuli äkkiä kulman takaa esille ja lähestyi jotain mustaa, minkä Renzo heti tunsi Don Abbondioksi. Tämä astui aivan hitaasti ja käytti sauvaa kuin henkilö ainakin, joka tarvitsee sitä tuekseen. Ja mikäli hän lähestyi, saattoi huomata hänen kalpeista ja laihtuneista kasvoistaan ja koko hänen ryhdistään, että hänelläkin oli ollut myrskynsä kestettävänään. Hänkin katsoi tarkoin; hän luuli vastaantulijaa tutuksi, mutta sitten taas oudoksi. Hän huomasi jotain vierasta puvussa; ja se oli juuri tuo bergamolaisille omituinen vieras sävy.
— Hän se sittenkin on! hän sanoi itsekseen, ja nosti kätensä taivaaseen tehden hämmästystä ja tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Hänen tässä asennossa ollessaan, sauvansa heilui ilmassa oikean käden varassa, ja näki hänen käsivartensa tutista hepsahtelevan hihoissa, joihin ne ennen niukuin naukuin olivat mahtuneet. Renzo riensi kiireisin askelin hänen luokseen ja kumarsi. Sillä vaikka he olivat eronneet epäsovussa, kuten lukija muistanee, niin olihan se kuitenkin hänen kirkkoherransa.
— Kuinka te olette täällä? huudahti Don Abbondio.
— Täällä olen, kuten näette. Tiedetäänkö mitään Luciasta?
— Mitäpä hänestä tiedettäisiin? Ei tiedetä yhtään mitään. Hän on Milanossa, jos hän yleensä enää vaeltaa täällä maan päällä. Mutta te…
— Entä Agnese, vieläkö hän on elossa?
— Se on mahdollista. Mutta kukapa sitä tietäisi. Hän ei ole täällä.
Mutta…
— Missä hän on?
— Hän on lähtenyt asumaan Valsassinaan, noiden Pasturossa elävien sukulaistensa luo, te tiedätte. Sillä sanotaan, ettei rutto niillä seuduin tee niin suuria tuhoja kuin täällä. Mutta te, sanon minä…
— Tuo on kovin ikävää. Entä veli Cristoforo?
— Hän läksi pois jo aikoja sitten. Mutta…
— Sen tiedän; niin minulle kirjoitettiin. Kysynhän vaan, eikö hän sattumalta taas ole palannut näille tienoille.
— Eipä mitä. Hänestä ei enää ole kuultu puhuttavan. Mutta te…
— Ikävä seikka sekin.
— Mutta, kuulkaahan toki, mitä te teette täällä, taivaan nimessä? Ettekö siis ollenkaan tiedä, että tuollainen miellyttävä vangitsemismääräys?…
— Vähät siitä! Heillä on nyt muuta ajattelemista. Tahdoinpa minäkin kerran tulla katsomaan, millä kannalla ovat asiani. Eikö siis todellakaan tiedetä?…
— Mitä tahdottekaan täällä nähdä? Kohtsillään täällä ei ole niin henkeä, ei yhtään mitään. Ja lisäksi huolimatta tuosta mukamas vähäpätöisestä vangitsemismääräyksestä tulette tänne, suoraa päätä suden kitaan! Onko se nyt viisaasti tehty? Noudattakaa vanhuksen neuvoa, jolla pakostakin on enempi älyä kuin teillä, ja joka puhuu sulasta rakkaudesta teihin. Sitokaa lujalle kengännauhanne ja palatkaa sinne, mistä läksitte, ennenkuin kukaan teitä näkee. Ja jos joku jo on teidät nähnyt, palatkaa kahta nopeammin. Luuletteko, että tämä on sopiva olopaikka teille? Ettekö siis tiedä, että he tulivat teitä hakemaan, että nuuskivat, penkoivat, heittelivät kaikki mullin mallin?…
— Sen tiedän liiankin hyvin, nuo roistot!
— Entä sitten?…
— Johan teille sanoin, etten siitä vähääkään välitä. Ja tuo konna, vieläkö hän elää, onko hän täällä?
— Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään; sanon teille, ettei teidän pidä huolehtia täkäläisistä asioista; sanon teille, että…
— Kysyn teiltä, onko tuo mies täällä.
— Oi, armias taivas! Puhukaa toisin. Onko mahdollista, että teillä veressänne yhä vielä on jälellä tuo kiivauden hehku kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut?
— Onko hän täällä, vai eikö ole?
— Ei ole täällä. Mutta rutto, poikaseni, rutto! Onpa rohkeata tällaisina aikoina kierrellä maailmaa.
— Jospa ei olisi muuta vitsausta tässä maailmassa kuin rutto … mitä minuun tulee: minulla se jo on ollut, ja olen siitä vapaa.
— No niin! No niin! Eikö tuo ole selvä viittaus? Kun on päässyt tuollaisesta vaarasta, niin mielestäni pitäisi kiittää taivasta, ja…
— Luonnollisesti sitä kiitänkin.
— Eikä mennä hankkimaan toista, sanon minä. Seuratkaa minun neuvoani…
— Teilläkin se on ollut, herra pastori, ellen erehdy.
— Ja millainen vielä lisäksi! Mitä kauheinta lajia! Ihmeen kautta olen parantunut ja nyt tässä. En sano muuta, kuin että se minua kouristi kelpo lailla, ja että se minua piteli tavalla, jonka seuraukset näette. Nyt paraikaa tarvitsin hieman lepoa, jälleen tointuakseni ja todella aloinkin jo voida vähän paremmin… Taivaan nimessä, mitä varten te tulette tänne? Lähtekää heti takaisin..
— Teillä ei ole muuta sanottavaa minulle, kuin että lähtisin takaisin. Jos olisi ollut kysymys ainoastaan siitä, olisi ollut parempi kokonaan jäädä tulematta. Sanotte minulle: mitä varten tulen. Tuhat tulimaista, minäkin tulen kotiani.
— Kotianne?
— Sanokaa minulle, onko täällä kuollut monta?
— Oh, oh! huudahti Don Abbondio; ja alkaen Perpetuasta hän luetteli koko sarjan henkilöitä ja koko perheitä. Renzo oli odottanut jotain senkaltaista. Mutta kuullessaan niin monen tuttavan, ystävän ja sukulaisen nimeä mainittavan, hän kävi kovin surulliseksi, painoi alas päänsä ja huudahti vähän päästä:
— Miesparka, vaimoparka, ihmisparat!
— Siinä näette, jatkoi Don Abbondio. Eikä se vielä pääty tähän. Jos ne, jotka vielä ovat säästyneet, eivät ole järkeviä tällä kertaa, eivätkä karkoita kaikkia hulluja ajatuksia päästään, niin ei ole muu edessä kuin maailman loppu.
— Älkää pelätkö, en minä aio jäädä tänne.
— Oi, olkoon taivas kiitetty, että olette tullut järkiinne. Tietysti te siis aiotte palata Bergamon alueelle?
— Älkää te siitä huolehtiko.
— Mitä! Ettehän vaan aio tehdä mitään suurempaa mielettömyyttä, kuin minkä jo olette tehnyt?
— Älkää te siitä olko huolissanne, johan sen sanoin. Se on minun asiani. En enää ole mikään lapsi. Toivon joka tapauksessa, ettette mainitse kellekään nähneenne minua. Te olette sielunpaimen, minä olen yksi laumastanne: ettehän tahdo minua ilmiantaa.
— Ymmärrän, sanoi Don Abbondio, huoaten vihoissaan: ymmärrän. Te tahdotte syöstä turmioon itsenne ja minut. Teille ei vielä riitä kaikki se, mitä olette saanut kärsiä, teille ei riitä, mitä minä olen saanut kärsiä. Minä ymmärrän, minä ymmärrän.
Ja yhä mutisten itsekseen näitä viime sanoja hän jatkoi matkaansa.
Renzo jäi siihen allapäin ja tyytymättömänä, ajatellen mistä lähtisi etsimään yömajaa. Siinä vainajien luettelossa, jonka Don Abbondio oli maininnut, oli muudan maalaisperhe, jonka rutto oli kokonaan korjannut manalle, paitsi erästä melkein Renzon ikäistä nuorta miestä, joka oli ollut hänen toverinsa lapsuudesta asti. Sinne Renzo aikoi lähteä maja-ystävyyttä pyytämään.
Kulkiessaan hän tuli viinitarhansa kohdalle; jo ulkoa hän saattoi huomata missä tilassa se oli. Aitausmuurin yli ei pistänyt esiin ainoatakaan latvaa tai lehteä hänen jättämistään puista. Jos siellä näki jotain kasvullisuutta, se oli versonnut hänen poissaollessaan. Hän astui aukolle. Portista ei ollut jälkiäkään — hän katseli ympärillensä; oi viinitarhaparkaa! Kahtena talvena perätysten seudun väestö oli käynyt hakkaamassa polttopuita "tuon poikaparan maalla" kuten sanoivat. Viinipuut, silkkiäispuut, kaikenlaiset hedelmäpuut oli silvottu tai hakattu poikki juuresta. Oli kuitenkin vielä nähtävissä muutamia jälkiä entisestä viljelyksestä: nimittäin nuoria viinivesoja keskeytetyissä riveissä, jotka kuitenkin osoittivat hävitettyjen köynnösrivien suuntaa. Siellä täällä nälkäoksia ja silkkiäis-, viikuna-, persikka-, kirsikka- ja luumupuiden vesoja. Mutta kaikki tämäkin oli hajalla ja ikäänkuin tukahtuneena keskellä uutta, laajasti rehoittavaa ja tuuheaa kasvullisuutta, joka oli versonut ja kehittynyt ilman järjestävän ihmiskäden apua.
Siinä oli viljalti nokkosia, sanajalkoja, lusteita, suolavehnää, hukkakauraa, vihreitä samettikukkia, metsäsikuria, suolakkaita, metsähirssiä ja muita samanlaisia kasvia: yleensä sellaisia, joista jokainen maanviljelijä on muodostanut oman omituisen kasviluokan, mille on antanut nimen: rikkaruohoa. Siinä oli sekaisin sotkeutuneina varsia, joista toiset kohosivat ilmaan yli toisten, toiset ryömivät maassa toisten ohi, sanalla sanoen kaikin tavoin koettaen anastaa toinen toiselta tilaa. Sikin sokin oli lehtiä, kukkia, kaikenvärisiä, -muotoisia ja -kokoisia hedelmiä: pieniä tähkiä, puikeloita, terttuja, kimppuja, pieniä valkoisia, punaisia, keltaisia ja sinisiä nuppuja. Yläpuolelle tätä pienoista kasvimaailmaa kohosi muutamia korkeampia ja silmäänpistävämpiä kasveja, joista ainakaan useimmat eivät olleet sen arvokkaampia. Ylinnä kaikista kermes-kasvi punervine levällä olevine oksineen, tummanvihreine komeine lehtineen, joista jo muutamat olivat purppuranreunaiset, alasriippuvine rypäleterttuineen, koristettuina alhaalla punasinervillä, ylempänä purppuranpunaisilla, sitten vihreillä marjoilla ja huipussa pienillä valkoisilla kukilla. Toisaalla pisti silmään tulikukka, suuret pumpulipeitteiset lehdet levällä maassa, varsi suorana ja solakkana nousten ylös ja pitkät keltaiset kukkatähkät säteinä ryhmittyneinä ympäri vartta. Runsaasti oli ohdakkeita, oksat, lehdet, kuvut täynnä okaita, kukkakimput valkeat tai punaiset; tuulen kantamina niistä lenteli ilmaan pieniä keveitä hopeanvärisiä untuvatöyhtöjä.
Tuolla oli runsaasti kiertoruohoja kiivennyt ylös ja kääriytynyt silkkiäispuun nuorten vesojen ympärille, jotka ne olivat kokonaan peittäneet riippuvilla lehdillään, ja ne heiluttivat pehmeitä ja valkoisia kellosiaan. Täällä taas punamarjainen koirannauris oli kietonut viinipuun nuoret haarat, jotka turhaan haettuaan vahvempaa tukea, vuorostaan olivat käärineet köynnöksensä niiden ympäri. Ja näin kietoen yhteen heikot vartensa ja lehtensä nuo molemmat painoivat toisiaan maahan, kuten usein tapahtuu heikoille, jotka ottavat toinen toisensa tuekseen. Sinivatukoita oli kaikkialla; ne kulkivat kasvista toiseen, kiipesivät taas alas, käärien kokoon tai aukaisten varsiaan, riippuen siitä, mitä kohtasivat tiellään. Jopa porttiaukon kynnykselle niitä oli kasvanut, ikäänkuin asettuneina siihen kieltämään isännältä sisäänpääsyn.
Mutta eipä tämä ollenkaan halunnut astua sisälle sellaiseen puutarhaan, ja kenties ei hän jäänyt sitä edes katselemaan niin pitkäksi aikaa, kuin mikä meiltä on kulunut tähän lyhyeen kuvaukseen. Hän kääntyi pois. Vallan lähellä oli hänen majansa. Hän kulki vihannestarhan läpi, polkien rikkaruohoa, joka rehoitti täällä, kuten viinitarhassakin. Hän astui toisen alikerran pikkuhuoneen kynnykselle. Hänen askeleidensa kolinasta ja ilmaantumisestaan läksi rottaparvi hillittömästi karkuun ja katosi paksun sontaisen pahnakerroksen alle, joka peitti permannon: tämä oli jälelle jäänyt peitsimiesten vuode. Hän katseli seiniä; niihin oli kaapittu täyteen halkeamia, ne olivat likaiset ja savuttuneet. Hän nosti katseensa kattoon: se oli yhtenä hämähäkinverkkona. Tämä oli kaikki, minkä hän omisti. Sieltäkin hän poistui, puistellen käsillään tukkaansa. Hän palasi vihannestarhan kautta kulkien samaa polkua, jonka itse äsken oli polkenut. Astuttuaan muutaman askeleen hän poikkesi vasemmalle, toiselle pienelle polulle, joka johti kedolle, ja näkemättä ja kuulematta elävää olentoa hän saapui lähelle sitä pikkutaloa, minne oli päättänyt yöpyä.
Ilta alkoi jo pimetä.
Hänen ystävänsä istui ulkona, oven edessä puurahilla, käsivarret ristissä rinnalla, katse tuijottaen taivasta kohti, kuin ainakin mies, joka on tylsynyt onnettomuuksista ja metsittynyt yksinäisyydestä.
Kuullessaan askeleiden äänen, hän kääntyi katsomaan kuka se oli, ja kun luuli hämärässä oksien ja lehtien lomitse näkevänsä jotain, hän huusi äänekkäästi, nousten seisomaan ja kohottaen käsiään.
— Eikö siis ole muita kuin minä? Enkö eilen tehnyt tarpeeksi?
Jättäkää minut vähäksi aikaa rauhaan, onhan sekin säälinteko.
Renzo, joka ei tietänyt, mitä tämä merkitsi, vastasi mainiten häntä nimeltä.
— Renzo! … virkkoi toinen hämmästyneenä ja kysyvänä.
— Juuri minä, sanoi Renzo; ja molemmat riensivät toistensa luo.
— Sinäkö se todella olet! kysyi ystävä, kun olivat vallan lähellä. Olenpa kovin iloinen sinut nähdessäni! Kuka olisi sitä ajatellut? Luulin sinua haudankaivaja Paoliniksi, joka aina tulee kiusaamaan minua, että lähtisin ruumiita hautaamaan. Tiedätkö, että olen jäänyt vallan yksikseni, yksinäiseksi kuin erakko?
— Tiedänpä sen liiankin hyvin, vastasi Renzo.
Ja vaihtaen kiireessä tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia he kävivät molemmat sisälle majaan. Keskeyttämättä keskustelua ystävä rupesi häärimään toimittaakseen vieraalleen hieman kestitystä, mikäli tämä kävi päinsä vieraan tultua näin odottamatta ja näinä aikoina. Hän pani vettä kiehumaan, keittääkseen polenta-puuroa. Mutta hämmennys-kauhan hän sitten antoi Renzon hoidettavaksi ja poistui sanoen:
— Olen jäänyt yksin, vallan yksin!
Hän palasi tuoden mukaansa pienen maitokiulun, hieman suolattua lihaa, kaksi vuohenjuustopalaa, viikunoita ja persikoita. Kun kaikki oli valmista ja puuro kaadettu vatiin, molemmat kävivät ruualle, lausuen toisilleen kiitoksia, toinen tulosta, toinen hyvästä vastaanotosta. Ja lähes kaksivuotisen poissaolon jälkeen he äkkiä huomasivat olevansa läheisempiä ystäviä kuin siihen aikaan, jolloin näkivät toisensa melkein joka päivä; ja tämä johtui siitä, huomauttaa käsikirjoituksemme, että molemmille oli sattunut tapahtumia, jotka panevat tuntemaan, mikä palsami on mielelle hyväntahtoisuus, sekä se, jota tunnemme toisia kohtaan, että se, jota toiset meille osoittavat.
Tosin ei kukaan voinut Renzolle korvata Agnesea, eikä lohduttaa tämän poissaolon suhteen, ei ainoastaan tuon vanhan ja erityisen kiintymyksen vuoksi, jota Agnese häneen tunsi, vaan myös senkin tähden, että Agnesella yksin oli sen salaisuuden avain, jonka perille Renzo kaikkein kernaimmiten tahtoi päästä. Hetken hän epäröi, pitikö hänen jatkaa matkaansa vai ensin lähteä hakemaan Agnesea, tämä kun asui verrattain lähellä; mutta kun ajatteli, ettei äiti voinut tietää mitään Lucian terveydestä, hän pysyi ensi päätöksessään mennä suoraa päätä haihduttamaan tuota suurta epäilyä, saada Lucialta selvitystä kaikkeen ja sitten tuoda tiedot Agneselle.
Ystävältäänkin hän kuitenkin sai tietää paljon seikkoja, joita ei tuntenut ja selityksiä toisiin, joita tunsi ainoastaan puutteellisesti, kuten Lucian kohtaloon ja vainoamiseen nähden ja kuinka Don Rodrigo oli häpeissään luikkinut tiehensä, häntä jalkojen välissä, eikä enää ollut näyttäytynyt näillä seuduilla; sanalla sanoen, hän sai selvitystä koko tähän sekavuuteen. Hän oppi niinikään — eikä se suinkaan Renzolle ollut mikään vähäpätöinen seikka — oikein lausumaan Don Ferranten sukunimen. Tosin oli Agnese antanut kirjurinsa panna sen paperille, mutta taivas tietää, miten hän sen lienee kirjoittanut. Ja bergamolainen kirjeen tulkitsija oli siitä tehnyt sellaisen nimen, että, jos Renzo sitä mainiten Milanossa olisi etsinyt tuon talon osoitetta, hän luultavasti ei olisi löytänyt ketään, joka olisi arvannut, ketä hän tarkoitti. Ja kuitenkin se oli ainoa johtolanka, kun hän läksi Luciaa etsimään. Mitä tulee oikeuden puolelta uhkaavaan vaaraan, hän yhä enemmän vakautui siinä luulossa, että se oli tarpeeksi kaukainen, ettei hänen siitä tarvinnut olla huolissaan. Herra pormestari oli kuollut ruttoon; kuka tiesi, milloin nimitettiin hänen seuraajansa. Oikeudenpalvelijoistakin suurin osa oli muuttanut manalle. Niillä, jotka olivat jääneet eloon, oli kaikkea muuta ajattelemista kuin vanhoja juttuja.
Renzokin kertoi ystävälleen omia seikkailujaan ja sai puolestaan kuulla koko joukon tarinoita sotajoukon kulusta, rutosta, voitelijoista ja ihmeistä.
— Nuo ovat kauheita asioita, sanoi ystävä Renzolle, saattaessaan häntä huoneeseen, jonka rutto oli tyhjentänyt asujamista, — asioita, joita ei koskaan olisi uskonut saavansa nähdä, ja jotka voivat riistää ilon koko elinajaksi. Mutta kun ystävien kanssa niistä puhuu, se tuottaa jonkunlaista lievennystä.
Päivän sarastaessa he olivat molemmat alikerrassa, Renzo matkatamineissa, vyö piilossa mekon alla, veitsi taskussa; muuten hän oli kaikista tavaroista vapaa, hän kun jätti myttynsä isäntänsä luo talteen.
— Jos minun käy hyvin, hän virkkoi, jos tapaan Lucian elossa, jos … no niin … palaan tätä tietä; riennän Pasturoon viemään Agnese paralle noita hyviä uutisia, ja sitten… Mutta jos taas kävisi niin onnettomasti, että … Jumala siitä varjelkoon … silloin en tiedä mitä teen, en tiedä minne menen; mutta varmaankaan ei minua enää jälleen nähdä näillä seuduilla.
Näin puhuen hän seisoi kedolle johtavan oven kynnyksellä ja katseli heltyneenä ja samalla sydän kouristuksissa kotiseutunsa aamuruskoa, jota ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt. Ystävänsä rohkaisi häntä, kehoittaen, kuten on tapana, pysymään hyvässä toivossa, pyysi häntä ottamaan mukaansa vähän eväitä, saattoi häntä kappaleen matkaa ja erosi hänestä uudelleen, toivotettuaan onnea matkalle.